Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 22. joulukuuta 2014 kello 08.47

Yksi harvoista nykyisistä katumuksen aiheistani on, etten pelanut kakarana enemmän arcade- ja flipperipelejä, kun niitä vielä oli Suomessakin jonkin verran. Onneksi emulointi on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin tähän maailman parhaaseen alustaan. MAMEn massiiviset cheattivalikoimat ja pelien lyhyys tarkoittavat, ettei näitä ole juuri tarvinnut jättää kesken.

64th Street; A Detective Story: Hyvä vanhan ajan beat-em-up. 30-luvun teema on automaattinen plussa, gameplay on perinteistä, mutta toimivaa ja vihollisvalikoima laaja. Yksi omaperäinenkin mekaniikka on eksynyt joukkoon, nimittäin vastustajien nakkaaminen taustan hazardeihin. Erikoismaininta päähenkilöiden miehekkäistä heittoäänistä.

Aero Fighters: Perinteinen shoot-em-up hoopoilla hahmoilla ja mainiolla soundtrackilla. Aloittaa sarjan hienon perinteen sattumanvaraisista loppupomoista.

Aero Fighters 2: Samaa kamaa kuin ykkönen kuivemmalla musiikilla. Vikan ruudun vetäminen yhdellä krediitillä-pakko on ripulia.

Aero Fighters 3: Lisää normishoot-em-uppeilua. Pelin siistein ominaisuus on se, että kaksinpelillä jokaisella eri hahmoyhdistelmällä on oma loppunsa.

Aggressors of Dark Kombat: Omaperäinen ja ihmeen hyvin toimivakin beat-em-upin ja versus-mättöpelin yhdistelmä. Rosterikin on ihan jees, joskin hieman mielikuvitukseton muihin ADK:n mättöpeleihin verrattuna.

Alien vs. Predator: Upea beat-em-up monipuolisilla hahmoilla, vihollisilla ja kentillä. Valitettavasti tukee vain kolminpeliä, vaikka pelattavia hahmoja on cockteaseaavasti neljä.

Alligator Hunt: Gameplayltaan perinteinen Cabal/Space Harrier-kopio. Presentaatio ja spanglish tuovat peliin mukavasti charmia ja soundtrack on mainio, joskin aivan liian suppea.

Altered Beast: Resident Evil 4-tierin puhkiportattu peli on arcaderaudalla paras. Gameplay on köyhää, mutta eri muodonmuutokset motivoivat pelaamaan armollisen lyhyen pelin loppuun, joka onkin sitten Segan vanhojen arcadenimien tapaan aika huippuluokkaa.

Arm Wrestling: Koominen, mutta pinnallinen puzzle/napinrämppäyspeli Nintendolta. Viholliskasti on aika hieno.

Art of Fighting: Hyviä ideoita sisältävä, mutta aivan liian tönkkö versus-mättöpeli.

Art of Fighting 2: Huomattavasti pelattavampi kuin ykkönen, muttei silti mikään mestariteos. Soundtrack on korkeaa luokkaa.

Art of Fighting 3: Sulavien, rosteripakkaa sekoittavien mättöpelijatko-osien pioneeri. Pelattavuudeltaan hyvä, mutta yliteknisyydessään vaikea oppia. Soundtrack on omaperäinen sekä mainio ja graffat one of the best if not the best 2D-saralla.

Avenging Spirit: Yksi parhaista platformer -peleistä ever kiitos mainion possessausmekaniikan. Vihollishahmoja on mukavan paljon, mikä meinaa edellä mainitun mekaniikan turvin tuplasti kivaa. Juoni on hienon synkkä pelin presentaatioon verrattuna ja loput koskettavia, etenkin good ending.

B. Rap Boys: Hupaisa, mutta kökkö ja hivenen monotoninen beat-em-up. Viholliset ovat turhan kestäviä ja itseään toistavia ja ohjattavuus kömpelöä, mutta Hip Hop-teema tekee pelistä jotenkin siedettävän ainakin vikaan pomoon asti, joka pitääkin sitten voittaa yhdellä elämällä (dat ain't happening). Moninpelilläkö asianlaitaan pelastus? Ehei, ensiksi pelaajat joutuvat hakkaamaan toisensa, ennen kuin voittaja pääsee tekemään itsestään lihamureketta pääpahista vastaan.

Bad Dudes vs. Dragonninja: Keskinkertainen, mutta hauska beat-em-up. Melko vaihteleva, myös. Meme-status on aika epäansaittu muihin arcaden dialogihelmiin verrattuna.

Bang Bead: Hupaisa, uudistettu Pong passelilla hahmokaartilla. Ei yllä Flying Power Discin tasolle, kylläkään.

Big Fight; Big Trouble in the Atlantic Ocean: Tavallinen beat-em-up mukavan isolla rosterilla. Jokaisen pomohahmon vikaa lukuun ottamatta saa puolelleen, eli pelattavia tyyppejä on yhteensä 8. Tätä käytetään hyväksi myös arveluttavassa versus-moodissa, jonka mekaniikat ovat suoraan pääpelistä. Tekeleen pelaaminen sitä osittain tukemattomalla MAMElla antoi muutenkin hiukan absurdiin menoon mukavan lisähappomausteen.

Big Karnak: OK platformer siistillä Egypti-teemalla. Melko vaihteleva ja raaka, mutta hieman turhauttava.

Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hienoa settiä.

Boogie Wings: Erinomainen ja hyvin epägeneerinen shootteri. Pelin mekaniikat ovat omaperäisiä ja hyviä lukuunottamatta ehkä rämppäys-power up-laakia ja presentaatio on myös huippuluokkaa, samoin kun loppuyhteenotto.

Breakers Revenge: Perinteinen, varsin hyvä 2D-mättöpeli. Rosterikin on melko tavanomainen lukuun ottamatta paria helmihahmoa, mutta movelistit ovat mainioita ja pelattavuus kohdallaan. Hahmot ovat sulavia ja superit siistejä, mutta muuten presentaatiokin on aika peruskamaa. Ääninäyttelyn taso on hyvällä tavalla naurettava.

Bucky O' Hare: Konamin beat-em-up, eli yllättäen hyvä. Kaikilla hahmoilla on projektiilihyökkäykset, joka erottaa pelin muista lajityypin edustajista, vaikka omasta mielestäni tämä hieman latistaa taistelua. Grafiikat ja musiikit ovat peruskauraa, mutta ääni(yli)näytellyt välinäytöt ovat hienoja.

Burgertime: Yliarvostettu, vaikea ja itseään toistava platformerin kaltainen. Premissi ja gameplay ovat kyllä ihan omaperäisiä, kuten Data Eastilta sopii odottaa.

Burning Fight: SNK:n Final Fight-rip off, mutta esikuvaansa hieman parempi kiitos mielikuvituksellisemman presentaation, gameplayn nopeuden ja ympäristöjen ynnä vihollisten vaihtelevuuden. Ohjaus on hieman kankeaa.

Cabal: Keskinkertainen shootteri geneerisellä armeijateemalla. Ruudunläpäisyanimaatio ja -fanfaari ovat pelin ehdottomasti siistein ominaisuus.

Cadillacs and Dinosaurs: Aikamoisen Final Fightmainen, mutta hieman pelattavampi ja kiinnostavampi mätkintäpeli. Aseiden suuri määrä on etenkin hyvä kehitys, samoin kuin dash. Liian pitkä ja pinnallinen, joka tapauksessa.

Charlie Ninja: Hoopolla graafisella ilmeellä ynnä soundtrackilla varustettu, toimiva run and gun. Pelissä on mielenkiintoisena lisänä lukuisia salaisia ninjatekniikoita, joita ei siinä itsessään tai sen oheismateriaalissa paljasteta.

Chelnov - Atomic Runner: Data East onnistuu saamaan tokusatsustakin jotenkin siistiä. Autoskrollaavan tasoloikan ja run 'n' gunin yhdistelmä toimii hyvin. Hienointa on tietysti pelin skandaalinkäryinen taustajuoni. Mega Drive-käännös on kuitenkin arcadeversiota parempi.

Choky! Choky!: Hyvin uniikki Buster Bros.:n ja versus-mättöpelin sekoitus. Gameplay on toimivaa ja hupaisaa, mutta hahmorosteri on turhan pieni, vaikkakin ihan hyvä.

Cliffhanger starring Edward Randy: ADHDmäisen epäselvä, mutta hauska ja omaperäinen autoscrollmätistys, jossa ei hiljaista hetkeä tule, etenkään moninpelillä. Eli aika Data Eastia.

Crime Fighters: Gameplayltaan hiomaton, mutta muuten viihdyttävä, nelinpelattava beat-em-up, jonka kohokohtia ovat loppubossi ja post-game-ylläribonus.

Crude Buster: "What a day." Godlike Bad Dudesin spiritual sequel, jonka yleinen urpous ja heittomekaniikka tarjoavat paljon hupia, etenkin kaksinpelinä.

Cyber Police E-Swat: Tönkkö run and gun. Bonukset siisteistä pomoista ja Robocop-apinoinnista.

Cyberlip: Melko köyhä, mutta juoniosioiltaan mahtava SNK:n run and gun. "I'm not insain."

D.D. Crew: Segan Final Fight, eli liian pitkä ja itseään toistava beat-em-up, jossa kuitenkin nelinpeli, jumalattoman hyvä soundtrack ja laadukkaat bossientranssit.

Darkstalkers; The Night Warriors: Passeli sarjan aloitus, mutta obsoliitti kiitos jatko-osien. Pelin superimekaniikka on aika syvältä, eikä onneksi palaa myöhemmissä osissa.

Defender: Viihdyttävä ja uraauurtava, mutta turhan epäreilu ja nappiähkystä kärsivä. Äänimaailma on mahtava.

Deep, The: Mielenkiintoinen sekoitus tavallista sukellusveneenupotuspeliä ja skrollaavaa shootteria. Ammusten rajallisuus ja yksiulotteinen liikkuvuus tekee pelistä aika mielenkiintoisen. Myös presentaatio on hyvää. Valitettavasti kunnon loppua ei löydy.

DJ Boy: Jatko-osaansa B.Rap Boyssia vaihtelevampi ja nopeatempoisempi sekä poliittisesti epäkorrektimpi. Peli on mukavan mielikuvituksellinen ja kieli poskessa tehty, mistä syystä viimeisen pomon antiklimaattisuus on vielä tavallistakin tyrmistyttävämpää. Soundtrack on ihan hupaisa, muttei aihepiirin kovinkaan sopiva.

Double Dragon 1 + 2: Liikevalikoimaltaan hyvin monipuolinen ja ihan siedettävästi ikääntynyt skrollaavien beat-em-uppien alkulähde. Pelin jatko-osa on miltei identtinen ykkösosan kanssa, lievien uudistusten ja hupaisasti muokatun alkunäytön kera.

Double Dragon 3: Gameplayltaan kahta ekaa osaa huonompi, mutta vaihtelevampi ja monipuolisempi. Pelin kauppamekaniikka on aika paljon aikaansa edellä oikean rahan tarpeessaan.

Dungeon & Dragons; Shadow over Mystara: NO, NO, NOOOOOOOOOOOOOOOO!!! Hieno beat-em-up lukuisilla eri hahmoilla, mutta en itse suostu pelaamaan tätä enää koskaan kiitos cinemaattisten loitsuanimaatioiden ja provomaanisten "kusipää homo"-kavereitteni.

Dynamite Duke: On-rails-shootteri, jossa ladonovimainen pelaajahahmo peittää puolet näkökentästä. Tästä huolimatta on peli ihan viihdyttävä kiitos tuhoutuvien ympäristöjen ja aivottoman väkivallan. Viimeinen pomo on myös aika mielenkiintoinen.

Dynasty Wars: Johonkin Romance of the Three Kingdoms-mangaan perustuva beat-em-up Double Dragon 2-maisella ohjaussysteemillä. Huomattavasti nopeampi ja viihdyttävämpi kuin jatko-osansa Warriors of Fate ja vielä väkivaltaisempi.

Eco Fighters: Normishootteri söpöillä graffoilla ja siistillä option-mekaniikalla. Game Over-ruutu variaatioineen on huvittava.

Express Raider: Data Eastin tapaan premissiltään ja gameplayltaan melkoisen uniikki, hupaisa beat-and-shoot-em-up. Lisäksi hämmästyttävän inhimillinen vanhaksi arcadepeliksi.

Elevator Action Returns: Hieno päivitys kuppaiseen vanhaan arcadepeliin. Gameplay on uniikkia ja ihan viihdyttävää. Peli on tarpeeksi lyhyt, ettei sen lievä yksitoikkoisuus juuri ehdi haitata.

Far East of Eden; Kabuki Klash: Grafiikoiltaan ja soundtrackiltaan mahtava ja värikäs 2D-mättö. Gameplay on kuitenkin arveluttavaa kiitos hiomattoman tuntuman ja kahden napin manööverien spämmäyksen. Rosteri on pieni, mutta siisti. Etenkin titulaarinen sivusankarimme on yksi fapattavimmistä mieshahmoista ever.

Fatal Fury: Passeli vastine SF II:lle, eli aika köyhä, lähinnä kiitos keinotekoisesti rajoitetun rosterin. Soundtrack sekä juoni- ja minipeliosiot ovat ainoa hieman siistimpi elementti.

Final Fight: Pinnallinen, kuiva, hidas, monotoninen ja ylipitkä. Pelin kontribuutiot genrelle ovat yhtä liioiteltuja kuin sen yhen kaverin kuolemasta kertovat huhut.

Final Tetris: Graffoiltaan sekä äänimaailmaltaan hupaisan kuppaisa versus-Tetris. Hahmorosteri ja itse gameplay ovat myös hämmentäviä sekä huvittavia.

Flying Power Disc: Data Eastin mielenkiintoinen HC-Pong. Gameplay on hauskaa ynnä nopeaa ja äidinkieltään puhuvat hahmot siistejä, etenkin ajalleen. Tästä syystä kastin verrattain pieni koko onkin harmittavaa, mutta ainakin joukkoon on saatu G. Scott-niminen hiski.

Galaxy Fight - Universal Warriors: Tyydyttävä sci-fi-teemainen 2D-mättö. Etenkin pelin presentaatio on siisti sekoitus miltei vakavaa ja melkein läppää. Gameplay on myös toimivaa lukuun ottamatta kolmea hyökkäysnappia, jotka kusevat menoa tavallisen paljon.

Garou: Mark of the Wolves: Gameplayltaan paras mättöpeli ever heti KOFFien jälkeen. Presentaatio ja rosteri ovat huippuluokkaa. Hahmoja on yllättävän paljon animaation tasoon nähden, etenkin kuin kyse on käytännössä sarjan ensimmäisestä pelistä. Hakkaa Street Fighter III:n kaikki iteraatiot 600-0. Se, ettei pelin jatko-osaa koskaan julkaistu, on pelimaailman suurimpia menetyksiä.

Genpei Touma Den: Monipuolinen ja premissiltään ynnä presentaatioltaan omaperäinen sekä siisti, mutta hullu. Ei kuitenkaan MAHOTON, kuten the Tomaksen legendaplaythroughit todistavat.

Gladiator (SNK): Hivenen harhaanjohtavasti on kyseessä ravipeli. Skenaarioon sopivasti ei tässä tapauksessa tärkeintä ole voitto, vaan hengissä selviytyminen. Gameplayltaan ja presentaatioltaan tyydyttävä, ja chariot -osuudet tuovat menoon hupaisaa räiskintävivahdetta.

Go! Go! Mr. Yamaguchi: Taatusti johonkin japanilaiseen hoopoon ohjelmaan perustuva hoopo top-down-bakageily. Hieno äänimaailma.

Golden Axe: Hyvin ikääntynyt, kaikin puolin erinomainen beat-em-up. Loppu on aika samaa tasoa Altered Beastin kanssa.

Golden Axe; The Revenge of the Death Adder: Yksi parhaista, ellei paras, arcade-beat-em-up. Nelinpeli, monipuoliset pelihahmot ja hiottu sekä nopeatempoinen gameplay eivät jätä kylmäksi.

Growl: "Drop dead, you scum!" Pelattavuudeltaan keskinkertainen, mutta etenkin nelinpelillä mukavan kaoottinen ja suuria vihollismääriä sisältävä mätkintä. Pomot ovat myös hauskoja ja vikalla bossilla on hupaisa twisti.

Guerrilla War: Passeli top-down-shooter, mutta hankala pelata emulaattoreilla kiitos erikoisen ohjaussysteemin. NES-portti hakkaa arcadeversion kaikilla osa-alueilla paitsi graffoissa.

Gyakuten! Puzzle Banchou: Yksinkertainen, mutta toimiva VS-puzzlepeli siistein high school delinquent-hahmoin.

Hand, The: Pac-man-klooni, jonka ainoa siistimpi puoli on kivi-paperi-sakset-logiikan käyttäminen pelaajan irtokäden ja viholliseturaajojen välisissä välienselvittelyissä.

Heavy Barrel: Ikääntynyt ja simppeli, mutta ihan hauska ja sopivan pituinen top-down-räiskintä. Nimikkoaseen kokoamismekaniikka on hauska, kuten Sly Spyssakin. Soundtrack ja äänimaailma ovat myös kornin hyviä a la Data East.

Hec's Spinkick: Omintakeinen, mutta kuiva ja hullu jalkapalloväännös Breakoutista.

Heiankyo Alien: Hauskalla premissillä varustettu sokkelosekoilu, vaikkei tätä juuri huomaa pelin 1979-pilipalimaisuudesta johtuen. Gameplay on ihan kekseliästä ja kuolinääni hieno. Myöhemmät remaket ovat toki parempia.

Ikki: Gameplayltaan ja aiheeltaan omintakeinen, mutta turhan pinnallinen top-down-sirpinnakkailu. Pelimaailmalle uniikista juonesta ei saa paljoakaan irti, sillä loppunäyttöä ei ole ja alkuruudutkin löytyvät vain japanilaisessa versiossa.

Joe and Mac: Sekä pelattavuus- että huumorimielessä hauska platformer. Gameplay on hyvin perinteistä, mutta vaihtelevat ympäristöt sekä siistit pomot ovat hyvää settiä. Multiple endings, kaiken lisäksi, joista kaikki ovat aika reiluja titulaarisia sankareitamme kohtaan.

JoJo's Bizarre Adventure: Lähdemateriaalinsa ansiosta absurdilla tavalla hupaisa, mutta Capcom-tyyliin hiomaton ja rikkinäinen mättöpeli. Etenkin active stand-mekaniikka on syvältä ja poikittain, samoin kuin eläinhahmot. Onneksi pelissä on liuta normaalejakin jamppoja, siis pelattavuudeltaan.

Karian Cross: Periaatteessa hyvä, mutta toteutukseltaan kusehtava VS-puzzlepeli. Minulla on outo, kaksinkertaisesti masokistinen hinku pelata tätä HYPEn puzzlemestaria vastaan ja saada itselleni perseeni hopealautasella.

Ken-go: "ONORE!" Yhden napin käytöstään huolimatta koukuttava ja melko vaihteleva run and slice. Mielenkiintoisesti ei pelistä löydy mistään mitään oheistietoa, mutta loppunäytön perusteella olettaisin sen pohjautuvan keskiajan Japanin Sekigaharan taisteluun, mikä saa nörttivereni sykkimään.

Kid Niki, Radical Ninja: Intensiivinen ja ikäisekseen monipuolinen run-and-slash. Bossit ovat etenkin siistejä. Vanhojen arcadepelien tapaan tosin mahdoton ilman chiittejä tai elämättömyyttä.

King of Dragons: Yksinkertainen ja tylsä fantasia-beat-em-up. Vähän niin kuin Knights of the Round.

King of Monsters: Gameplayltaan passeli, premissiltään ja presentaatioltaan SNKmaisen erinomainen wrestlauspeli. Tappeluareenoiden pelille tarjoamat mekaniikat erottavat sitä mukavasti muista genren edustajista ja loppu on sydäntälämmittävän synkeä.

King of Monsters 2; The Next Thing: Hupaisa, mutta tönkkö ja turhauttava beat-em-up. Vikan ruudun boss-rush on vielä tavallistakin hajottavampi kiitos pomojen ylimaallisen kestävyyden.

Knights of the Round: Yksinkertainen ja tylsä ritari-beat-em-up. Vähän niin kuin King of Dragons.

Knuckle Bash: Mielenkiintoinen boss-rush-beat-em-up. Pelattavuus on genrelle hyvin tavallista, mutta testosteronia tihkuva presentaatio hienoutta. Vihollishahmot ovat siistejä ja soundtrack mainio. Peliin olisi toivonut kuitenkin enemmän normi-tykinruuanhakkausosioita, sillä nyt biiseistä ja pelaamisesta ei pääse nauttimaan kuin lyhyitä annoksia kerrallaan ennen seuraavaa välinäyttöä.

Koutetsu Yousai Strahl: Omaperäisellä equippausmekaniikalla varustettu, pitkäpiimäinen ja geneerinen shootteri. Pelin loppu on yksi alimalkaisempia koskaan.

Legend of Silkroad: Grafiikoiltaan kököhkö, mutta gameplayltaan varsin mainio beat-em-up liian vähän nähdyin premissein. Pelissä on siisti Art of Fighting -tyylinen spessumittarimekaniikka, mutta valitettavasti erikoisliikkeiden tekeminen on jokseenkin hämärää, eikä niistä löydy ainakaan englanniksi minkäännäköistä tietoa.

Magical Drop 3: VS-puzzlepelien eliittiä kiitos hyvin käytetyn tarot-teeman, lukuisten persoonallisten hahmojen ja helpon sekä intensiivisen gameplayn. Soundtrack on myös hyvä, mutta valitettavasti moninpelissä soi hahmoteemojen sijaan aina sama versuspimputus. Länkkäriversioista on lisäksi poistettu valtaosa hahmojen uniikeista äänisampleista, mikä on Wii U:ta.

Magician Lord: ADK on jälleen elementissään tässä keskinkertaisessa mutta viihdyttävässä platformerissa. Presentaatio ja hahmodesignit ovat siistejä ja pääantagonisti on tietysti ulosanteineen oma lukunsa. Transformaatiomekaniikka piristää muuten yllätyksetöntä gameplayta. Peli on pirun vaikea, mutta onneksi checkpointteja ei yhtä kohtaa lukuun ottamatta ole. Tästäkin olisi tullut jatko-osa, ellei maailma olisi ripulia.

Mega Twins: Melko mielikuvitukseton, mutta tarpeeksi söpö platformerin tapainen. Pääpahiksena toimiva läski pelle on HYPE-approovattu vitsien lähde.

Metal Slug: Äärimmäisen persoonallinen, vaihteleva ja hiottu run and gun. Presentaatio on toisesta maailmasta aina upeasti animoiduista spriteistä hupaisaan selostajaan ja soundtrack on suppea, mutta 100 % mainio. Pelin siistein puoli ovat vihollistykinruokasoltut, joilla on hyvin paljon erilaisia manöövereitä ja hupaisia ilmeitä. Peli on juuri sopivan pituinen ja kaksi erilaista loppua mahtavia.

Metal Slug 2: Hyvä nokitus ykkösosaan. Transformaatiot, uudet viholliset ja loppupomo ovat siistejä, mutta soundtrack ei ole yhtä tasaisen laadukas kuin edeltäjässä ja lagi kusee eksekuusöniä hieman. On myös vähän liian pitkä. Ei yhtä hyvä kuin ykkönen, siis.

Metal Slug X: Metal Slug 2 ilman lägiä ja huonommalla ykkösruudulla. Jostain syystä pelin alussa olevat uniikit arabiviholliset on korvattu tässä versiossa valtaosin normisoltuilla ja mainio eka bossi siirretty välivastukseksi tylsempään ympäristöön. Metal Slug X 2:n ekalla ruudulla olisi mainio tekele, tämä uudistus ei yllä alkuperäisen kakkososan tasolle.

Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja paljon uudelleenpeluuarvoa vaihtoehtoisine reitteineen, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Reduntanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä.

Metal Slug 4: Toimiva, mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä. Uudenlainen soundtrack on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.

Metal Slug 5: Reduntantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Loppupomo on hieno, mutta jo turhan iso asspull ja peliin sopimaton. Ei yhtä hyvä kuin nelonen.

Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, vaikka Ralf ja Clark olisi kyllä voitu korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Soundtrack on jälleen melko mainio, onneksi. Ei yhtä hyvä kuin vitonen.

Missile Command: Kulttistatuksensa ansaitseva, edelleen viihdyttävä ja omintakeinen räiskinnäntapainen.

Momoko 120 %: Paskahko, mutta melko omaperäinen ja premissiltään mielenkiintoinen platformerin tapainen. Sankarittaren ikääntyminen pelin aikana on sen siistein ominaisuus. Koko ajan soiva Urusei Yatsuran OP-biisi on mielenkiintoinen ilmiö ja liittyy varmaan jotenkin tämän tekeleen NES-väännökseen.

Mystic Riders: Tyydyttävä fantasia-shoot-em-up parilla uniikilla ja siistilläkin mekaniikalla. Grafiikat ovat tarvittavan sarjakuvamaisia ja soundtrack menoon hyvin sopivaa, joskin muuten epämerkittävää. Ainoa isompi miinus on, että erilaisia aseita on vain kaksi kappaletta. Yksi harvoja pelejä, jossa päähenkilöt ovat palette swappeja ja eri sukupuolta.

Mystic Warriors: Sisarpeli Sunset Riderssille ja sen tavoin erinomainen. Ympäristöt sekä gameplay ovat hienoja ja vaihtelevia ja pomot ynnä juoniosiot eeppisiä. Nelinpeli on myös hienoutta, eikä trivialisoi peliä aivan yhtä tehokkaasti kuin Sunset Riderssissä.

NARC: "Oh no, the NARCs, man!" Hapokas, typerä ja väkivaltainen, eli kuppaisesta gameplaysta huolimatta viihdyttävää pelattavaa. Vikassa pomossa on taas keinotekoinen vaikeusastepiikki checkpointin muodossa, mutta huijaamalla sekin hoituu yhtä aivot narikassa kuin muukin peli.

Nekketsu Kouha Kunio-Kun: Areena-beat-em-up, jonka sankarilla on näinkin vanhaksi tekijäksi merkittävän iso movelist. Premissi on myös hieno ja juoni ytimekäs. Checkpointtien takia kuitenkin mahdoton, kuten yleensä.

NewZealand Story, The: Gameplayltaan suht kekseliäs, mutta kenttädesigniltaan välillä aika potaskaa oleva platformersöpöily. Uusi-Seelanti-teema on hauska sekä freesi ja presentaatio mukavan värikästä. Kuolinääni on myös mainio, etenkin yhdistettynä Game Over-biisiin. Lisäksi ainoa tietämäni peli, jossa taustajuoni selitetään loppunäytössä.

Next Space, The: SNK:n yltiögeneerinen avaruusräiskintä. Checkpointtien puuttuminen ja hyvä soundtrack auttavat jonkin verran.

Night Slashers: Mainio beat-em-up genrelle epätavallisella kauhuteemalla. Hahmojen movelistit ovat mukavan suuria ja gameplay perinteistä, mutta hyvää. Väkivaltainen presentaatio sopii premissiin hyvin ja lisää saatavia kiksejä entisestään. Valitettavasti pelin länsimaiset versiot on sensuroitu...paitsi service modea rukkaamalla!

Night Warriors; Darkstalkers' Revenge: Ykkösosasta turhan paljon kierrättävä, muttei mikään Street Fighter II, sentään. Supermekaniikka on ekaa peliä perinteisempi, vaikkakin parempi. Hahmojakin on vain 2 uutta, mutta ainakin toinen niistä on Hsien-Ko...

Ninja Baseball Bat Man: Pelattavuudeltaan melko perinteinen beat-em-up, mutta presentaatioltaan ei. Ulkoasu ja soundtrack ovat huippuluokkaa ja huvittavia. Plussana myös nelinpeli. Movelistit ovat pelin tyyliin robusteja sekä hämäriä.

Ninja Combat: Sekä presentaatioltaan että gameplayltaan kököhkö ja juuri siksi huvittava run and gunin ja beat-em-upin uniikki sekoitus. Etenkin välinäytöt Magician Lord-tason ääninäyttelyineen ovat hulvattomia. Hyvin ADK:maista kamaa, kaiken kaikkiaan.

Ninja Commando: Spiritual sequel Time Soldierssille. ADKmaista charmia ja keskinkertaista gameplayta riittää ja aikamatkustusteema on tavalliseen tapaan viihdyttävä, vaikka ruudut ovatkin teemoiltaan kovin epäinspiroituneita.

Ninja Kids: Graafiselta tyyliltään ynnä juoniosioiltaan siisti ja nopeatempoinen, mutta pelattavuudeltaan turhan suppea neljän pelaajan mätkintäpeli.

Ninja Princess: Mainio, hyvin vaihteleva top down shooter (thrower) söpöllä ja tällöin melkoisen uniikilla naispäähenkilöllä. Presentaatio ja premissi ovat myös kovin pirtaani. Ainoa miinus on vaikeusaste, joka on vanhan arcadepelin tasoa. Taas yksi kolikkopeli -IP, josta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa enemmän irti, siis.

Outrun: Perinteinen ajopeli hyvällä presentaatiolla ja toimivalla ohjattavuudella. Haarautuvat reitit ja vaihtoehtoiset loput ovat hyvä ja hauska ominaisuus.

Pachinko Sexy Reaction: Hyvin animoituja, isoryntäisiä piirrettyjä muijia sisältävä, gameplayltaan olematon slot-pachinkopeli. ++-1. Sankaritarkasti on siisti ja graffat godlike.

Pachinko Sexy Reaction 2: Ykkösosaa pelattavuudeltaan marginaalisesti parempi, mutta genrestä johtuen silti köyhä ja presentaatioltaan sekä artistic directioniltaan edeltäjään huomattavasti kuppaisempi. Käteen jää kirjaimellisesti vähän.

Pit, The: Viihdyttävä, mutta mahdoton ja grafiikoiltaan ajalleenkin arkaainen, Dig Dug-tyylinen tekele.

Pocket Gal: Data Eastin toimiva biljardipeli, jonka soundtrack on jees ja gameplayn twistikin ihan mielenkiintoinen. Parhaat ominaisuudet ovat kuitenkin credit-mylvinnät ja totta kai pikselidaisarit.

Punch-out!/Super Punch-out!: Uraauurtava, mutta konsoli-inkarnaatioihin verrattuna köyhä ja liian vaikea mätistys. Pizza Pasta on tietysti hyvää plussaa. Arcadejatko-osa on tosi redundanttia settiä.

Psycho Soldier: Hupaisampi ja syvällisemou nokitus Sonsoniin, mutta käy silti yksitoikkoiseksi jo yhden playthroughin aikana. Pääteema ja Kensoun mölinät ovat pelin parhaat osa-alueet.

Robo Army: Mielikuvitukseton ja yksinkertainen, mutta ihan viihdyttävä sci-fi-beat-em-up kiitos kombopainottomuuden, inhimilliset määrät vahinkoa kestävien vastustajien ja jonkinnäköisen vaihtelun. Läpäisty kaverin kanssa.

S.O.S.: Neuvostoliittolainen eli kökkö ja armoton sci-fi-platformer, jossa on mielenkiintoinen ampumismekaniikka.

S.P.Y. Special Project Y: Mielenkiintoinen agenttipeli, jonka gameplay on mielenkiintoinen valikoima eri genrejä. Soundtrack on Konamimainen eli hyvä. Valitettavasti peli pitää läpäistä kaksi kertaa, jotta lopun pääsee bongaamaan.

S.T.U.N. Runner: Ajalleen varmasti vaikuttava ja nykyäänkin passeli, melko vaihteleva 3D-sci-fi-rälläily. Etenkin tunneliosiot nopeusfysiikkoineen ovat hauskoja.

Saint Dragon: Mitäänsanomaton shootteri, jonka ainoa omaperäisempi ominaisuus on lohikäärmealuksen kropan käyttö laakien torjumiseen. Tämä mekaniikka on jossain toisessakin arcadepelissä, jonka mainitsen tässä kunhan se tulee taas vastaan.

Samurai Nihon-Ichi: Kökkö ja mahdoton, mutta ihan viihdyttävä Kung Fu-klooni. Vaikeusaste on hyvä simulaatio siitä, kuinka helppoa yksittäisen miekkamiehen on tappaa armeijallinen samuraita, ninjoja, tiikereitä ja muita otuksia. Pelin loppuhuipennus on hupaisa ja ihan huijaamalla saatujen, noin sadan elämän menettämisen väärti.

Sanrin San Chan: Segan söpö ja kohtalaisen viihdyttävä Pac-man-väännös, jonka perusviholliset näyttävät erehdyttävästi jonkinlaisilta Sonicin esiasteilta.

SAR - Search and Rescue: SNK:n mukavan väkivaltainen, sci-fi -kauhuteemainen Ikari Warrriors -klooni. Sopivan lyhyt ja vaihteleva, kuten tekijälleen kuuluu. Vika bossi on hieman antiklimaattinen, mutta onneksi loppu sisältää viihdyttävän pakollista salaliittosynkistelyä.

Satan's Hollow: Galaga-klooni mielenkiintoisella day/night-mekaniikalla ja sillanrakentelutwistillä. Mättö itse titulaarista päämörköä vastaan on tosin kovin antiklimaattinen.

Saturday Night Slam Masters: Grafiikoiltaan hyvä, gameplayltaan kuppainen sekoitus beat-em-uppia ja wrestlingpeliä, jossa heitot tekevät puolet vähemmän vahinkoa kuin normi-iskut. Soundtrack on melodisesti melko mainio, mutta sekin instrumentaatioltaan ripulia. Eli kovin perinteinen Capcom- peli.

Scramble: Epämerkittävä, avaruusteemainen side scrolling shooter, jossa on mielenkiintoinen fuel -mekaniikka: löpöä saa melko perverssisti lisää räjäyttelemällä maassa nököttäviä bensakanistereita.

Scrambled Egg: Technossin söpö Pac man -klooni melko hupaisin mekaniikoin, joista siistein on etenkin ajalleen harvinaisen uniikki friendly NPC.

Screw Loose: Sekä grafiikoiltaan, soundtrackiltaan että gameplayltaan persoonallinen ynnä hämärä twin stick shooter, jossa ammuskellaan sattumanvaraisia esineitä kolmikätisellä robotilla.

Scud Hammer: Presentaatioltaan kovin koominen kivi-paperi-sakset-peli, jossa voiton koittaessa hakataan vastustajaa turpaan. Alkuperäisellä raudalla on peli varmasti ollut viihdyttävämpikin, kerta siinä on fyysisesti nuijittu titulaarisella vasaralla napin rämppäämisen sijaan.

SD Fighters: Grafiikoiltaan hupaisa, mutta gameplayltaan melko kuppainen 2D-mättö, lähinnä kiitos sen, että hyökkäysnappeja on kuppaiset kaksi. Plussaa tosin siitä, että rosterista löytyy jonkin näköinen taikuri.

Sea Fighter Poseidon: Side scrolling shooter, jonka vedenalainen teema ja useat mekaniikat ovat siistejä ja genressä alikäytettyjä. Etenkin vihollisten mahdollisuus teloa toisiaan ja pelaajasta irrallisella aluksella kikkailu ovat hyviä elementtejä. Sisältöä ja vihollistyyppejä löytyy kuitenkin turhan vähän.

Search Eye Plus: Sympaattisella presentaatiolla varustettu, ainakin allekirjoittaneelle sadistisen vaikea hidden object -peli.

Section Z: Passelilla presentaatiolla varustettu, joka suuntaan skrollaava shootteri. Kääntymis- ja kävelymekaniikat ovat jees, checkpointit ja kuppaiset power upit ei. Polvilla maassa liukuminen tuo jokseenkin mieleen Goldeneyen, onko tässä legendaarisen kökköefektin alkulähde...?

Sector Zone: Graffoiltaan mielenkiintoinen rallipelin ja scrolling shootterin risteytys, jossei juurikaan sisältöä.

SegaSonic the Hedgehog: Lempparini Sonic-peleistä. Presentaatio on huippuluokkaa, etenkin ääninäyttelyn puolesta ja jatkuva Buster Keaton-tason actionhuumori kovin viihdyttävää. Myös gameplay on hyvää, vaikkakin kontrollit ovat emulaattorilla pelatessa toki kiikkerät.

Sengoku: Gameplayltaan keskinkertainen, mutta presentaatioltaan siisti beat-em-up, jonka yleinen hämäryys on minuun kovin iskevää. Vihollivarieteetti ja ympäristöt ovat hyvin vaihtelevia ja lukuisat happoiluosiot hupaisia. Myös vihollisten yleinen kestämättömyys on mukavaa vaihtelua genren muihin edustajiin verrattuna. Transformaatiomekaniikka on myös ihan mielenkiintoinen, samoin kuin lokalisaatio, luonnollisesti.

Sengoku 2: Edeltäjäänsä gameplayltaan hivenen parempi, vaikka menoltaan vähemmän charmikas. Kestämättömiä vastustajia, häröilyä ja hoopoja välinäyttöjä löytyy kuitenkin edelleen ihan tyydyttävästi. Aikamatkustusteema on myös ihan jees, mutta viholliskasti vaikuttaa ykköstä tasapaksummalta ja vika ruutu on melko kuiva.

Sengoku 3: Presentaatioltaan hyvä ja pelattavalta hahmokastiltaan hieno, mutta etenkin edeltäjiinsä verrattuna äärimmäisen geneerinen ja gameplayltaan raastavan tylsä kiitos ylikestävän, loputtomattoman sekä tasapaksun viholliskaartin. Lisäksi laajalla movelistillä ei ole pelissä oikeastaan mitään virkaa, koska normikombojen spämmäys on ainoa varteenotettava tapa tehdä lämää. Pelin pelaaminen oli siis sellaista tervanjuontia, että hajousquittasimme sen kaverini kanssa heti ekan kierrätyspomon ilmaantuessa. Eli no true Sengoku.

Sengoku Blade; Sengoku Ace Episode 2: Grafiikoiltaan ja rosteriltaan näyttävä shootteri. Etenkin isoryntäisten mikojen matriarkka Koyori on parhautta. Gameplay on normi-bullet hell clusterfuckkia ja soundtrack sekä vihollisdesignit kuivia, tosin. Siisteintä pelissä on ehkä se, että tekijöille perinteisesti on erilaisia loppuja ihan kiitettävät määrät.

Senjyo: Äänimaailmaltaan siisti, mutta muuten kovin monotoninen turret-FPS.

SF-X: Köyhän miehen Defender -klooni esikuvaansa paremmin kontrollein.

Shadow Dancer: Shinobin jatko-osa, jossa paremmat graffat, mutta huonommat musat. Gameplay on hyvin samaa kamaa kuin ykkösessä lukuun ottamatta enimmäkseen hyödytöntä koira-apulaista. Pomot ovat kuitenkin alkuperäistä Shinobia huomattavasti siistimpiä; loppuvastuksesta tulee etäisesti mieleen Ninja Princess.

Shadow Force: 2D-mättöpeleistä paljon ammentava beat-em-up. Movelistit ovat kiitettävän kokoisia, joskin suurin osa hyökkäyksistä on aika hyödyttömiä. Lisäksi pelin mättöpelimäisestä blokkimekaniikasta juontava lock-on-mekaniikka häiritsee menoa tavallisiin mätkintään tottuneelle. Vihollisvarieteetti on mukavan laaja, mitä käytetään hyväksi possessausmekaniikassa, joka on jälleen siisti, muttei kovinkaan käytännöllinen.

Shadow Warriors: Ympäristöiltään siisti ja joillakin uniikeilla elementeillä varustettu beat-em-up, joka on gameplayltaan kuitenkin Ninja Gaidenia, eli kovin kökkerötä ja mahdotonta settiä.

Shanghai Kid: Omaperäisellä ja toimivalla, vaikkei erityisen hyvällä kontrollisysteemillä varustettu vanhan ajan 2D-mättö.

Shaolin's Road: Hauska, mutta pinnallinen ja vihollisvarieetiltaan liian yksipuolinen koko ruudun beat-em-up. Sisältää pakollisen kiinalaismekkoisen muijan.

Shark Attack: Wanhuudestaan johtuen äärimmäisen vähäsisältöinen, mutta hupaisa Jaws -simulaattori laadukkailla veriefekteillä.

Sheriff: Nintendon ihmeen hyvin vanhentunut, äänimaailmaltaan hupaisa kahden stickin räiskintäpioneeri.

Shinobi: Gameplayltaan tiukka ja viholliskastiltaan mukavan laaja run and gun, joka on vaihteeksi kuiitenkin mahdoton. Kahden planen mekaniikka on ihan siisti ja lopputekstit arcademaisen tyhjentäviä.

Shisensho - Joshiryo-Hen: Vakkariripuli mahjong solitaire, jonka pelastavalla naiskastilla on mukavan retro ulkoasu sekä ulosanti.

Shuuz: Grafiikoiltaan hyvä, pelattavuudeltaan liian lähdemateriaaliuskollinen eli kuiva hevosenkengänheittelypeli.

Shogun Warriors: Välttävä, keskiajan Japani-teemainen mättöpeli parilla siistillä hahmolla. Pelin siistein puoli on sen melko kauhea enkkudubbi, joka katalysoi yleistä hämäryyttä; harvemmin kuulee japanilaisen onin karjuvan "Oh my god!". Omaa myös valitettavan harvinaisen ilmiön, eli miespuolisen hahmon perstaklauksen.

Shocking: Harvinaisen hyvä korealainen top-down-actionpeli tyhjentävällä alku- ja loppunäytöllä. Peli koostuu sokkelosta, jonka eri huoneissa on kohtalaisen vaihtelevasti eri tehtävää. Dialogi ja soundtrack ovat hellyyttävän palikkamaisia.

Shock Troopers: Hahmokastiltaan mukavan laaja ja monipuolinen top-down-run and gun. Vaihtoehtoiset reitit ja rosteri antavat pelille hyvin jälleenpeluuarvoa, mutta valitettavasti itse gameplay ei ole yhtä viihdyttävää kun genren helmissä, lähinnä kiitos tasapaksun vihollisarmeijan.

Shock Troopers 2nd Squad: Rosteriltaan ja grafiikoiltaan edeltäjäänsä kuppaisempi, mutta hauskempaa pelattavaa kiitos persoonallisempien ja vaihtelevempien vastustajien. Pelattavan hahmon käyttäminen myös selostajan roolissa on hauska ominaisuus ja hyvittää hieman saksittua PC-katrasta.

Shooting Gallery: Minuutin verran sisältöä omaava, mielikuvitukseton valopyssypeli. Käkikellokohta on sentään lievästi mielenkiintoinen.

Shooting Master: Segan hämmentävä valopyssypeli, jossa puolustetaan prinsessaa gangstereilta. Hiparisysteemi on mielenkiintoinen regeneroitumisineen, minkä lisäksi suojelun kohteen hyvinvoinnilla ei vaikuta olevan kauhean paljon väliä. Sankarittaren ulina on pelin hupaisinta antia.

Shootout: Data Eastin omaperäinen ja vaikeusasteeltaan tasapainoinen, gansteriteemainen third-person-shooter. Kentät gimmickeineen ovat suht vaihtelevia ja loppumättö aika hupaisa.

Shot Rider: Geneerinen top-down -rallipeli, jossa ei edes ammuta mitään. Musa on sentään jees, mutta koska pääteema alkaa aina alusta kuolon korjatessa, tulee alkuosio turhan tutuksi turhan nopeasti.

Showdown: Normipokeripeli ihan siisteillä western -teemaisilla graffoilla. Pelissä on myös jonkinnäköinen quick draw -tyylinen bonuskenttä, mutta en päässyt siihen, vaikka löylytinkin vastustajani 6-0 normi-villi länsi-kusetuksella.

Side Arms - Hyper Dyne: Capcomin arcadepeliksikin offensiivisen huono, geneerinen avaruusshootteri, jossa on Ökami -tason samojen bossien spämmäystä ja joka on kaiken kukkuraksi nälkävuosikymmenen pituinen. Ainoa pelin jotenkin kiintoisa puoli on kahteen suuntaan ampumisen mahdollistava ohjaustyyli ja transformaatiomekaniikka.

Side Pocket: Data Eastin tavanomainen biljardipeli, josta uupuu Pocket Galin parhaat puolet puputyttöjen läsnäolosta huolimatta.

Side Track: Hämmentävä, junateemainen Pac-man -esiklooni.

Silent Dragon: Presentaatioltaan ja gameplayltaan välttävä sekä kovin mielikuvitukseton jengiläisbeat-em-up liian kitukasvuisin movelistein.

Silver Land: Ski Freen ilmiselvä sielunkumppani, jossa lasketellaan ylös mäkeä, jyrätään jäniksiä ja vältellään tiikereitä sekä pandoja. Huumoriarvoa lukuun ottamatta huono.

Silver Millennium: Kökkö ja ylikestävillä vihollisilla varustettu korealainen top-down-shooter, jonka ainoa hyvä puoli ovat hellyyttävän kökösti piirretyt animetytsy- full body artit.

Sindbad Mystery: Segan hajottava Heiankyo Alien/Pac-man-klooni, jossa vihollisille ei voi tehdä suunnilleen yhtään mitään. Premissi ja monikerroksiset kentät ovat ainoat pelin plussat.

Sinistar: Sil on nälkä. Pääpahiksensa eeppisyydestä ja mekaniikkojen omaperäisyydestä huolimatta ei kovinkaan viihdyttävä räiskintä, lähinnä kiitos vanhoille arcadepeleille tyypillisen vaikeusasteen.

Skull Fang: Presentaatioltaan hyvä, mutta vaihteeksi kovin geneerinen Data Eastin top-down-shooter, jossa on lukuisia hämäriä mekaniikkoja. Ihan viihdyttävä kaiken kaikkiaan lukuun ottamatta ylikestäviä pomoja.

Skull & Crossbones: Kontrolleiltaan omaperäinen, muttei järin intuitiivinen beat-em-up. Presentaatio on hupaisaa, etenkin kiintiöpapukaijan jatkuva mölinä.

Sky Adventure: Melko mainio ADK:n top-down-shooter toimivin mekaniikoin, joista mielenkiintoisin on se, että pisteitä käytetään alusten päivittämiseen. Pointti pisteidenkalastelulle antaa mukavaa lisämaustetta muuten tavalliseen, mutta korkeatasoiseen räiskintään. Oma lukunsa pelissä on myös pääpahis, jonka kasvopotretti ja hämärät repliikit toimivat mainiona uranuurtajana Gal Agiesselle.

Sky Army: Hauska ja omaperäisiä elementtejä sisältävä helikopteriräiskintä, jossa pommitetaan siviilejä ja rakennetaan siltoja.

Sky Bumber: Hämmentävä, mutta hetken huvittava vanhan ajan lentoräiskintä, jossa pääasiallisena vihollisena toimivat seinät, joista osasta kimpoaa ja osasta kuolee.

Sky Fox: Gameplayltaan melko tavallinen avaruusräiskintä, jossa vihollisena toimivat galaktisten mörköjen lisäksi hämmentävät avaruusamatsonit. Pelissä on myös mielenkiintoinen ja hajottava power-mekaniikka, jossa jokainen erikoislaaki laskee aluksen tehoja. Tämä ehkäisee aivotonta napinhakkausta ainakin parempien ammusten osalta, mutta vaikeuttaa muutenkin armotonta menoa entisestään.

Sky Kid: Melko hupaisa ja runsassisältöinen, mutta sairas räiskintä, joka (hei,) skrollaa väärään suuntaan. Soundtrack on samaa korkeaa tasoa kuin Namcon muissakin tämän ajan arcadepeleissä.

Sky Kid Deluxe: Turha päivitys parilla minimaalisella uudistuksella ja huonommalla musiikilla.

Sky Lancer: Monotoninen ja yksiulotteinen, joskin hivenen omaperäinen avaruusräiskintä, jossa hiparit, lissärit ja konttarit ovat simoille.

Sky Raider: Presentaatioltaan mielenkiintoinen, pelattavuudeltaan flashpelimäinen vanhan ajan pommitus.

Sky Skipper: Nintendon premissiltään ja hahmodesigneiltaan hupaisa, mutta gameplayltaan kuiva lentelypeli. Sisältää out of companymaisesti myös kiroilua...!

Slap Shot: Melko kuiva pöytälätkäjohdannainen, mutta sentään parempi kuin NHL -kaimansa. Art direction on aika bipolaarista.

Slip Stream: Tavanomainen ja mahdoton F1-peli, jonka paras elementti ovat grafiikat.

Sliver: Aivoja vaativa lernopeli, eli ihan paska peli.

Sly Spy: Data Eastin mukavan häpeilemätön plagiointi James Bondista. Gameplay on melko mielikuvituksetonta, mutta hauskaa ja Golden Gun-mekaniikka on mukava lisä. Valitettavasti ei samanaikaista moninpeliä.

Smash TV: Turhan monotoninen, mutta kontrolleiltaan ja ulosanniltaan hieno yhden ruudun verilöylyttämö. Kaksinpelillä on aivoton räiskintä hieman viihdyttävämpää.

Snake Pit: Kuivahko ja hullu Indiana Jones-tribuutti, jossa ruoskitaan otuksia katakombeissa. Pilipalicovereita puhkisoitetuista klassisista biiseistä sisältävä soundtrack on sentään hauska.

Snap Jack: Mielenkiintoisesti autoskrollaavaa shootteria, platformeria ja Pac-mania perverssisti yhdistelevä tekele. Päähenkilön ilmeet ja soundtrackin metaviisastelu ovat hupaisia.

Snapper: Korealainen HC-matopeli. Viholliset ja erilaiset ruutudesignit eivät pelasta peliä rutikuivalta peruspremissiltä.

SNK Vs. Capcom: SVC Chaos: Guilty pleasureni. Gameplay on hyvää, ellei oteta lukuun heittojen kuppaista kantamaa, mutta siisteintä pelissä on sen yleinen hämäryys ja ylitsetursuava persoonallisuus. Rosterissa on 9 Street Fighter II-hahmoa liikaa, vaikka muuten hahmovalinnat ovat aika siistejä, etenkin välibossien osalta. Musiikki on myös SNK:lle epätavallisesti ja peliin sopivasti kökköä, mutta outoa. Parempi kuin Capcom Vs. SNK 2, yllättäen. Hauskaa kyllä pelin juonesta ei löydy mistään mitään tietoa, joten voimme vain ihmetellä, onko sen "after the apocalypse"-teema jonkinnäköinen vertauskuva silloiselle SNK:n tilalle.

Soccer Brawl: Futuristinen jalkapallopeli parilla mielenkiintoisella elementillä ja SNK:n peliksi kuivalla ulkoasulla.

Sokonuke Taisen Game: Melko köyhä vs. minipelikokoelma. Presentaatio on hämmentävä sekoitus japanilaista söpöyttä ja Looney Toons -tyylistä väkivaltaa.

Sol Divide: Mainio Psikyon fantasiashootteri monin siistein mekaniikoin. Etenkin meleehyökkäys on kovin uniikki ja viihtyisä lisäelementti. Presentaatio on keskinkertaista ja mörködesignit aika kaavamaisia, tosin.

Sonson: Omaperäinen, mutta kovin monotoninen köyhän miehen Psycho Soldier. Seesteinen äänimaailma on ihan siisti.

SOS: Namcon äänimaailmaltaan harvinaisen hajottava, kuiva top-down-räiskintä.

Sotsugyo Shousho: Äärimmäisen söpö, mutta melko monotoninen kouluteemainen minipelikokoelma.

Space Cruiser: Melko tavallinen, mutta mukavasti vaihtelua sisältävä, skrollaava avaruusshootteri. Pelin lopussa päästään aika korkealle videopelisankarirunkkuusskaalalla pommittamalla satunnainen vihollisplaneetta avaruustomuksi.

Space Dungeon: Lievästi viihdyttävä twin stick -räiskintä, jossa siirrytään piirteettömistä laatikoista toisiin.

Space Fever: Nintendon häpeilemätön Space Invaders-rip off. Tsk, tsk, tsk...

Space Firebird: Nintendon häpeilemätön Galaga-rip off. Tsk, tsk, tsk...

Space Fury: Asteroids-johdannainen Segalta, jonka asesysteemi ja etenkin pääpahiksen jatkuva avautuminen erottavat edukseen vektoriräiskintöjen harmaasta massasta.

Space Gun: Juustoinen ja kuivahko sci-fi-on-rail-shooter. Mörködesignit, kauhuelementit ja Alien-radar ovat sentään jees.

Space Harrier: Uraauurtava, mutta puuduttava, ylipitkä ja epäselvä. Pelin kulttistatus taitaa johtua pelkistä teknisistä tekijöistä.

Space Invaders DX: Uudelleenlämmittely, jossa ei juuri mitään siistiä uutta. Onneksi Space Invaders 95 hyvitti tämän tekeleen turhuuden vain vuotta myöhemmin.

Space Launcher: Nintendon kohtalaisesti viihdyttävä sekoitus Space Invaderssia ja Froggeria, pari vuotta ennen jälkimmäistä.

Space Position: Segan geneerinen top-down-ajopeli, joka hienona insinöörintyönäytteenä jakaa ruudun kahteen osaan tietokonettakin vastaan pelatessa. Lymyilevä soundtrack on kuitenkin siisti.

Space Seeker: Eri avaruusräiskintäpelityyppejä kohtalaisesti sekoittava, mutta turhan kökkö tekele. Kartalla liikkuminen ei juuri sisällä strategisia elementtejä, vaikka siltä aluksi vaikuttaakin.

Space Tactics: Segan mielenkiintoinen sekoitus Space Invaderssia, Missile Commandia ja FPS:ää. Pelissä on näemmä ollut ei-digitaalisia näytön osia, joten emuloinnissa osa viehätystä katoaa.

Sparkz: Kohtalainen Gorby's Pipeline-klooni Frankenstein- teemalla. Erikoispalikat ja kaksinpeli antavat pelille oikeutusta.

Spark Man: Hieman parempi Super Ranger, eli melkoisen kuppainen walk-and-gun. Pelin harvat siistit ominaisuudet ovat tragikoominen äänimaailma ja pomomätöt, joissa tappajarobotit tuhotaan listimällä niiden miehistö itse masiinan sijaan.

Spartan X: NES-porttiin verrattuna näyttävämpi, mutta kontrolleiltaan kökömpi ja äänimaailmaltaan lussumpi, eli melko turha.

Speed Ball: Designiltaan ja fysiikoiltaan kuppainen virtuaaliflipperi. Äänimaailma on sentään OK.

Speed Rumbler, The: Yhdellä omaperäisellä mekaniikalla varustettu top-down-shooter, jonka huonot kontrollit, yksitoikkoisuus ja yleinen mahdottomuus kusevat tosi tehokkaasti. Jazzahtava soundtrack on hyvä, muttei sovellu pelin meininkiin ollenkaan.

Speed Spin: Rikkinäinen ja epäreilu pinki ponki -pelleily. Eipä laji parempaa ansaitsekaan.

Spelunker: NES-versioon verrattuna hämmästyttävän inhimillinen ja pelattavuudeltaan hyvä platformeri. Ainoastaan pelin loppupää on jokseenkin hajottavaa tahkoamista, muuten meno on hauskaa, etenkin kiitos seiniintörmäysmekaniikan.

Spelunker 2: Nohevasti paranneltu ja mukavasti uutta sisältöä tuova jatko-osa. Yksi lisäys, eli yliesoteeriset hissi- ym. aktivointinamiskat kuitenkin kusevat koko pelin nautinnon melkein ihan täysin.

Spinal Breakers: Kuivahko Cabal-klooni with nazi zombies. Pelin juoniosiot ovat kuitenkin hupaisia. Etenkin kummatkin bad endingit ovat miltei Stack Columns-tasoa.

Spiker: Kökkö ja hämmentävä, mutta juuri siksi viihdyttävä 1 vs 1- volleyball -peli laadukkaalla beach babella höystettynä.

Splash: Yksinkertainen maalauspeli, jonka hyvänä virikkeenä toimivat tuttuun tapaan puolialastomien muijien kuvat. Sound Blastermainen soundtrack on myös ihan hupaisa.

Splat!: Omintakeinen ja hetken huvittava retro-food fight-versusräiskintäpelin tapainen.

Splatterhouse: Grafiikoiltaan ja monsydesigneiltaan siisti, mutta kökkö ja kömpelö beat-em-up. Kauhuleffaklisekekkeröinti ja överiväkivalta tuo peliin joka tapauksessa mukavasti charmia.

Splendor Blast: ADK:n gameplayltaan mielenkiintoinen ja presentaatioltaan siistihkö sekoitus futuristista rallipeliä ja skrollaavaa räiskintää. Omintakeisesti, mutta kuivahkosti pelissä saatavia aseita ei käytetä kanssakilpailijoiden pätkimiseen vaan esteiden tuhoamiseen.

Squash: Ihan passeli ja persoonallinen videopeliversio korneimmasta pallopelistä ever. Katsomossa on paljaita daisareitakin.

Stack Columns: Columns, eli kökköä Vs.-puzzleilua. Pelin yksinpelimoodi on sinänsä hupaisa synkkine taustajuonineen ja turnausteemoineen, vaikka single elimination-menosta huolimatta ovat vastustajat aina samoja. Pelin loppu onkin sitten varmaankin paras ikinä missään arcadepelissä. Eli aika +-0.

Stagger I: Geneerinen korealainen top-down-shooter, jossa ei ole ollenkaan maan arcadetuotoksille tyypillistä hämärää materiaalia.

Stadium Hero: Data Eastin baseballpeli, joka muistuttaa melkoisesti SNK:n Baseball Starssia. Eli ihan jees, mutta lähdemateriaalistaan johtuen ribbeä.

Stakes Winner 1 & 2: Pinnallisia ja pelattavuudeltaan onnettomia ravipelejä. Soundtrackit ovat sentään ihan jees.

Stargate: Defender 1.1, eli redundantti ja turha jatko-osa.

Star Fighter: Presentaatioltaan korealaiseen tapaan kökön kummallinen, mutta pelattavuudeltaan liukuhihnamainen ja rutikuiva avaruusshootteri. Yksi suht omaperäinen fuusiomekaniikka löytyy, mutta se ei paljon lämmitä.

Star Jacker: Segan Xevious-klooni. Aika kuiva ja esikuvaansa köyhempi, mutta elämäsysteemi on mielenkiintoinen: pelaajan kaikki alukset ovat samaan aikaan ruudulla ja kaikkien tuhoutuessa peli loppuu, vähän niin kuin Tac/Scannissa.

Star Trek: Ihan viihdyttävä Segan Asteroids-väännös, jossa pätkitään Klingon-aluksia Enterprisen puikoissa. Ei kovin omaperäistä menoa, siis...

Steel Gunner: Presentaatioltaan mainio ja synkästä robottiarmeijateemastaan huolimatta mukavasti huumoria sisältävä light gun shooter, josta valitettavasti uupuvat vaihteeksi kaikenlaiset lataus- ym. -mekaniikat. Loppumättö on aika siisti.

Steel Gunner 2: Hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Vähäisemmät pomomäärät tekevät tästä hivenen heikomman.

Steel Worker: Mielenkiintoinen Lemmingsien isoveli, jossa opastetaan duunaria pitkin rakennustyömaata valitsemalla erilaisia girdereitä, mitä proletaarisankarimme sitten tahkoo eteenpäin.

Stick and Ball: Luolamiesteemainen jalkapalloväännös, eli melko kuiva tekele. Nelinpelituki on kuitenkin jees.

Stocker: Hupaisa vanhan ajan autopeli, jossa ajetaan Yhdysvaltojen itärannikolta länsipuoleen. Pelissä on ihan passelit mekaniikat, kuten muiden NPC:iden (non playable car) vuorovaikutus toistensa ja vihollispollareiden kanssa. Automaattinen kiihdytys on tosin hämmentävä ominaisuus.

Stompin': Omaperäinen ja viihdyttävä, mutta vähäsisältöinen Dance Dance Revolutionin esi-isä, jossa astellaan erilaisten tuholaisten päälle 9x9-gridillä.

Straight Flush: Hämmentävä, korttiteemainen Breakout -klooni.

Streaking: Pac-man-klooni, eli kuppainen. Sentään ainoa tietämäni peli, jonka pointtina on saada alastomalle muijalle lisää vaatteita päälle.

Street Fighter Alpha 3: Samanlaista hiomatonta paskaa kuin miltein kaikki Capcomin mättöpelit. Tuntuma hahmoihin on huono ja liikkeiden ominaisuudet ihan yhtä päin persettä kuin Capcom Vs. SNK:ssa. Dan ja R. Mika ovat ihan jees. Ilmankos toinen on SNK-pastiche ja toinen kaikonnut tyystin myöhemmistä sarjan peleistä.

Street Fighter: Jatko-osaansa parempi kaikilla osa-alueilla paitsi gameplayssa, joka onkin siis todella järkyttävää. Presentaatiossa, etenkin ääninäyttelyssä, on kuitenkin mukavasti charmia.

Street Fighter; The Movie: Mortal Kombatmainen, eli huvittava ja paska. Mieluummin tätä pelaa kuin Street Fighter II:sta, ainakin.

Street Smart: Pelattavuudeltaan löysä ja kököhkö, mutta presentaatioltaan mainio vanhan ajan boss-beat-em-up. Ihan viihdyttävä kerran läpäistynä, ainakin kaksinpelillä.

Strider: Premissiltään ja etenkin juoniosioiltaan mielenkiintoinen ja omaperäistä kenttädesignia omaava platformer. Arveluttava anti-Neuvostoliittopropanda ja keskenään omia äidinkieliään puhuvat hahmot ovat hyvin mieleenpainuvia. Valitettavasti itse gameplay on paskaa kiitos surkeiden kontrollien, loputtomattomien leap of faithien ja anteeksiantamattoman vaikeusasteen. Aivan pelin lopussa on niin rikkinäinen ja hajottava platformausosio, etten jaksanut hinata sitä edes chiiteillä.

Strike Avenger: Vähäsisältöinen, mutta presentaatioltaan tunnelmallinen avaruus- FPS. Pelissä on vissiin ollut jonkinnäköinen yhden ruudun co-op- moodi ja kabinetissa jotain tuoliväkerryksiä, joten ehkä pelin resurssit ovat menneet enemmän fyysiseen kuin digitaaliseen puoleen.

Strike Fighter: Segan geneerinen ja monotoninen lentokone-FPS. Ammussysteemien ja pomomättöjen puute tekee gameplaysta todella unettavaa. Sentään voice samplet ovat ihan jees, etenkin Fire-kehotusköhähdys.

Strike Force: Hupaisa sekoitus Defenderiä ja Smash TV:tä. Pelissä reissataan epälineaarisesti plaanetalta toiselle ja pannaan dinosaurusalieneita kilon biiteiksi. Niin, myös jotain kolonisteja olisi kai tarkoitus pelastaa. Presentaatio on aika tavallista scifiä, mutta äänimaailma tuo menoon paljon persoonallisuutta ja huumoria. Pelissä on myös Double Dragon 3-tyylinen, oikeaa rahaa käyttävä kauppa.

Sunset Riders: Mainio Konamin run and gun, josta olisi pitänyt tehdä kunnon franchise. Vaihtelevat ruudut, grafiikka, pomomätöt ja soundtrack ovat erinomaisia ja nelinpeli myös, vaikka viimeksi mainittu tekeekin pelistä aivan liian helpon.

Superman: Hämmästyttävän hyvä Teräsmies-peli Taitolta. Gameplay on monipuolista, vapaa liikkuminen tuo oman höysteensä beat-em-up-osioihin ja viholliset ovat mukavan kestämättömiä, antaen sankarille sentään jotain uskottavuutta. Myös soundtrack on hyvä tekomahtipontista pääteemaa lukuun ottamatta. Teriksen normisooloilusta huolimatta on myös samanaikainen kaksinpeli tarjolla.

Super Chase; Criminal Termination: Grafiikoiltaan mahtava, gameplayltaan liukuhihnamainen, mutta viihdyttävä takaa-ajo-peli. Myös ääninäyttely on hienoa, etenkin vakkari-selkärangattoman poliisipartnerin jatkuva ulina.

Super Dodge Ball (Neo Geo): Loistavalla presentaatiolla sekä art directionilla varustettu ja gameplayltaan tuttu, mutta hyvä pallopelleily. Loppuyhteenotto ja -näyttö ovat myös tyhjentäviä. Varsin mainio päätös sekä Kunio -sarjalle että Technossin peleille, siis.

Super Doubles Tennis: Data Eastin aivan liian realistinen tennispeli: partnerista ei ole mitään hyötyä ja pallolla on tapana lentää minne sattuu. Eli ei jees.

Super Gem Fighter Mini Mix: Gameplayltaan omintakeista veriripulia, mutta grafiikoiltaan hieno ja huvittava. Sääli, että kuppaisen kokoinen rosteri on käytetty 83,33 %:sti paskoihin Street Fighter -hahmoihin (anteeksi tautologia) ja kirjaimellisesti puhki runkattuun Darkstalkers-naistriioon.

Super Hang-On: Kontrolleiltaan ja presentaatioltaan hyvä, mutta melko mitäänsanomaton Segan prätkäajo.

Super High Impact: Äänimaailmaltaan mahtava, mutta muuten harvinaisen kauhea käsimunailu.

Super Locomotive: Segan mielenkiintoinen, kahtia jaetulla näkymällä varustettu junailu-action. Gameplay on hyvää, ainakin vuodelle 82 ja päämusateema mainio. Tämänkin tekeleen voisi hyvin päivittää esimerkiksi DS-linjan-laitteille.

Super Monaco GP: Segan first person-formulapeli. +--------...

Super Pang: Super paska, more like. Tylsä ja tasapaksu pallonpoksauttelu, siis. Ykkösosan tavoin ovat eri maailmankolkat sentään ihan siistejä taustoja. Sankarien pith helmetit on kuitenkin anteeksiantamattomasti poistettu.

Super Pierrot: Keskivertoa kiihottavampi Pac-man-klooni kiitos lukuisten lisämekaniikkojen ja sen, että ruudun voi läpäistä roinan keräämiseen lisäksi myös listimällä kaikki vastustajat. Valitettavasti pelissä ei ole esikuvansa tapoin mitään välinäyttöjä tms. ekstroja.

Super Pinball Action: Fysiikoiltaan vaihteeksi hämmentävä, mutta pöydiltään tyydyttävä pinballpeli, jossa lisämotivaationa toimivat tutusti, mutta toimivasti muijien vaatteiden väheneminen. Eri pöydillä on eri tavat vähentää vaatetusta ja tämä antaa siistiä tavoitelisämaustetta pelailuun. Äänimaailma on myös melko mainio.

Super Puzzle Fighter II Turbo: Pelattavuudeltaan ihan hyvä, joskin bulkkimainen Vs-puzzlepeli. Valitettavasti hahmovalikoima toimii aika hyvänä jarruna gameplayn kiihottavuudelle. Arcadeversio on muutenkin yksi tän universumin broukeneimmista peleistä!!!11

Super Ranger: SunAnkin peliksi järkyttävän kuppainen ja siksi lievästi huvittava, muttei pelattava run-and-gun.

Super Sidekicks 1-4: SNK:n jalkapallosarja on pelattavuudeltaan jees ja melko monipuolinen, mutta aihe on mitä on ja peleissä ei ole juuri tekijälleen ominaista charmia.

Super Spy, The: Hyvin omaperäinen SNK:n roolipelielementeillä höystetty fps-dungeon crawler-beat-em-up. Presentaatio ja lokalisaatio ovat tuttuun tapaan huippuluokkaa, mutta loputtomattomat random encounterit ja pieni vihollisvarieteetti tekevät pelaamisesta turhan yksitoikkoista. Onneksi back-trackingia on armollisen vähän. Peli on mielenkiintoisen edellä aikaansa kyynisellä suhtautumisellaan sotaa nykyajan teroja vastaan. Soundtrack on myös mainio parhaine final mättö-musine ever.

Super Stingray: ADK:n viihdyttävä, wanha top-down-tankkiräiskintä, jossa lieviä strategisia elementtejä.

Superior Soldiers: Vähäsisältöinen, futuristinen 2D-mättö. Hahmojen liikkuvuus on yllättävän hyvä näinkin vanhaksi genren edustajaksi; dash-hyökkäykset ja superhypyt piristävät muuten kuivaa menoa. Rosteri on myös ihan omaperäinen.

Surprise Attack: Kuivahko ja tönkkö, sci-fi-teemainen run and gun, jonka mielenkiintoisena, muttei erityisen hyvänä lisänä toimivat gravitynvaihtomekaniikka ja bonus-quizzit. Vika pomo on ihan jees, kyllä.

Survival Arts: "Kyuuuu!" Japanin vastine Mortal Kombatille. Kyllä, se on huono. Kyllä, se on hauska. Rosteri ja asemekaniikka ovat mielenkiintoisia, myös. Pelin soundtrackin on, no, persoonallinen.

Swimmer: Ihan hupaisa vanha kehno Wonder Boymaisilla elementeillä ja eeppisimmillä pomomätöillä ever.

Syusse Oozumou: Technoksen vanhan ajan sumomätistys. Pinnallinen ja monotoninen, mutta grafiikat ovat tekijän tapaan persoonallisia.

Syvalion: Gameplayltaan melko epätavallinen, vapaasti skrollaava lohikäärmelentelypeli kuivahkolla presentaatiolla ja epäarcademaisen alhaisella vaikeusasteella.

Swat: Vaikeaselkoinen ja tympeä retroalienräiskintä, jonka ainoa kiinnostava puoli on se, että Segalla on ollut jotain osaa sen teossa.

SWAT Police: Kauppamekaniikalla ja korealaisen hämärällä charmilla varustettu Cabal-klooni.

Swinging Singles: Myötähävettävällä tavalla tragikoominen Pac-man/Donkey Kong-kloonilernokusoge, jonka välinäytöt ovat varmaankin vastoin tarkoitustaan aika boner-killereitä.

Tac/Scan: Segan melko geneerinen vektoriräiskintä, jonka laivuemekaniikka ja tunnelmallinen äänimaailma kuitenkin erottavat vanhojen avaruusammuskelujen massasta.

Tag Team Wrestling: Uraauurtava ja persoonallinen, mutta arkaainen wrestlingpeli Technossilta. Äänimaailma on kyllä kovin siisti.

Talbot: Vanha top-down-lampaanmetsästys-haahuilu ADK-tapaan erikoisin ja ihan mielenkiintoisin mekaniikoin.

Taisen Tokkae-dama: Mielenkiintoisella presentaatiolla ja rosterilla varustettu, hyvin toimintapainotteinen vs-puzzlepeli. Muistuttaa siis paperilla hyvin paljon Magical Droppeja, muttei ole kyllä aivan yhtä hupaisa kiitos liiankin clusterfuckahtavan gameplayn ja pienemmän mongoloidikatraan.

Takeda Shingen: Kökkö, arkaainen beat-em-up, jonka päähenkilönä on sentään legendaarinen "vanha läski, jolla on kärpäslätkä". Siisteillä potreteilla varustetussa viholliskastissa on totta kai pakollinen Kenshin Uesugi, mutta valitettavasti Houjoun tai Odan jätkien sijaan ovat muut pahikset nevareita pikkudaimyoita.

Tao Taido: Hämmentävä 2D-mättöpeli omaperäisellä, muttei hyvällä spessumekaniikalla. Huono, mutta hivenen huvittava. Rosteri on aika kuiva lukuun ottamatta Papa-nimistä DILF:iä.

Tapper: Syystäkin legendaarinen. Kekseliäs ja yksinkertainen, mutta silti haastava. Myös ulkoasu on vanhentunut hyvin.

Tattoo Assassins: Mortal Kombat potenssiin kaksi, eli vielä kökömpi ja hupaisampi. Hahmoilla on mukavasti liikkeitä ja rosteri on jokseenkin esikuvaansa mielikuvituksellisempi. Myös valtava määrä toinen toistaan typerämpiä lopetusliikkeitä on kovin kivaa. Sääli, että peliä ei koskaan julkaistu kunnolla.

Tecmo Knight: Piristävän väkivaltainen ja nopeatempoinen, siedettävästi ikääntynyt beat-em-up. Hieman turhankin yksinkertainen, mutta moinen ei juuri haittaa pelin lyhyyden vuoksi. Alkunäyttö on harvinaisen tyhjentävä ja raivohullu gorilla hienoutta, samoin kuin gemarisekvenssi.

TeddyBoy Blues: Jonkun kasari-idolin sinkusta ammentava Segan platformerräiskintä. Hienoa product placementtia siis riittää. Myös itse gameplay on melko hauskaa ja omaperäistä. Laulajasankarittarella pelattavissa bonusruuduissa on myös bongattavissa Yohko Chan-tason ilmeitä.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Passeli beat-em-up, muttei ole ikääntynyt yhtä hyvin kuin monet aikalaisensa. Nelinpeli on aina jees, tietysti.

Teenage Mutant Ninja Turtles; Turtles in Time: SNES-porttiin verrattuna paskaa, koska sisältöä on nihkeästi ja pomovalikoima jättää kylmäksi ilman Rocksteadya ja Bepopia. Nelinpeli pelastaa jotain.

Tetris Plus 1 & 2: Normipuzzleilua parilla eri moodilla höystettynä. Storymoodi on ihan hauska, lähinnä kiitos päähenkilöiden söpöyden. Gameplay on silti Tetristä eli aika rektaalista.

Thunder & Lightning: Keskivertoa monipuolisempi, mutta silti kuolettavan kuiva Breakout-klooni. Kuppaisesti luuppaantuva ynnä jatkuvasti soiva pääteema on etenkin hajottava.

Thundercade: Erittäin yksitoikkoinen, autoskrollaava top-down-shooter. Prätkällä lönkyttely ja erikoiset optionit ovat ainoa hieman kiinnostavampi piirre. Niin tylsä, etten jaksanut pelata peliä loppuun huolimatta sen parikymmentäminuuttisesta kestosta.

Thunder Blade: Segan presentaatioltaan hyvä, mutta lyhyt ja pinnallinen shoot-em-up. Koska pelistä uupuu kaikenlaiset ammus- ja latausmekaniikat, voi sen vetää kummatkin ampumisnapit lobotomiapotilasmaisesti pohjassa.

Thunder Ceptor: Menettelevä, mutta Namcon vanhaksi arcadepeliksi yllättävän geneerinen Space Harrier-klooni.

Thunder Fox: Monipuolinen ja intensiivinen run and gun. Pelissä on tavallisten lisäaseiden ja ajoneuvojen lisäksi viihdyttäviä meleehyökkäyksiä. Lopussa odottaa myös Double Dragonmainen pelaajien keskinäinen välienselvittely.

Thunder Heroes: Häpeilemätön ja kuppainen kopio Gaia Crusaderssista.

Thunder Hoop: Graafikoiltaan ja äänimaailmaltaan mielenkiintoisen bipolaarinen, gameplayltaan melko köyhä actionplatformeri. Mame bugasi neljännessä ruudussa enkä jaksanut vetää peliä uudestaan alusta. Youtube kertoo pelin lopun olevan aika torso, mutta silti parillakin tapaa hupaisa.

Tiger Road: Antiikin Kiina-teemainen Ghouls and Ghosts. Kontrollit ovat siis paskat, mutta ympäristöt ja viholliset vaihtelevia. Vaikeusaste on Arthurin rämpimisiä huomattavasti tasapainoisempi ja peliä ei myöskään tarvitse onneksi läpäistä kuin kerran.

Timber: Ulkoasultaan hupaisa, mutta turhan monotoninen puunkaatonpeli kelloa vastaan.

Time Killers: Kusoge-2D-mättöpeli, jonka presentaatio ja rosteri on ysärimäisen masentavaa. Mekaniikat ovat sentään omaperäiset, jokainen nappi vastaa yhtä raajaa/päätä, ja hahmojen käsien ynnä koipien katkominen estää niitä vastaavien liikkeiden käytön. Rasittavat instakill-liikkeet kuitenkin syövät pelin muutenkin rajallista nautintoa.

Time Limit: Kökkö sivuttainrullaava actionpeli jenkkimäisen punkerolla poliisipäähenkilöllä. Mahdoton huijatenkin.

Time Pilot: Suht omaperäisellä gameplaylla varustettu pilipalilentoräiskintä. Aikamatkustusteemaa on käytetty ihan passelisti hyväksi.

Time Pilot '84: Time Pilot ohjuksilla ja huomattavasti kuivemmalla, geneerisellä sci-fi-teemalla.

Time Scanner: Segan digitaaliflipperi toisiinsa aikamatkustusteemalla linkittyvillä pöydillä. Presentaatio on hyvää, fysiikatkin OK ja pöytää voi tyydyttävästi tuuppia niin paljon kuin sielu sietää kiitos tiltin toivotun poissaolon.

Time Soldiers: ADK-tyyliin keskinkertainen top-down-räiskintä, jonka aikamatkustusteema vaikuttaa presentaation lisäki myös jonkin verran gameplayhin. Pelin vikassa ruudussa valitettavasti odottaa vammainen "kuolit, koko peli alusta"-mekaniikka.

Tin Star, The: HC-Sheriff mukavalla presentaatiolla. Ruudut ovat hauskoja, mutta niitä on turhan vähän. Alkunäyttö on hupaisa.

Title Fight: Segan Punch-Out-klooni hämmentävillä kontrolleilla. Presentaatio ja versus-moodi ovat jees.

TNK III: SNK:n top-down-tankkipeli, joka erottuu hieman edukseen kiitos semiepälineaarisen taistelukentän. Peli on kuitenkin helvetin vaikea, etenkin emulaattorikontrolleilla. Loppu jättää myös hieman kylmäksi, mutta ainakin se sisältää pakollista paskaa englantia ja aika mainion punch-linen.

Toki: Presentaatioltaan yllättäen NES-versiota huomattavasti parempi, mutta gameplayltaan paskempi, kiitos laaki-ja-vainaa-vaikeusasteen. Tämän version creditsit ovat kyllä aika hienot.

Tomahawk 777: Data Eastin Space Invaders-klooni. +--------...

Top Hunter - Starring Roddy and Cathy: Platformerin, run and gunin ja mättöpelin mielenkiintoinen yhdistelmä. Mekaniikat ovat siistejä, mutta joskus meno on hieman epäselvää kiitos kahden eri pelitason. Presentaatio on aivan god ja väli- sekä normipomot hienoja.

Top Player's Golf: Turhankin yksinkertainen arcadegolftekele, jossa on hieman SNK:maista charmia, muttei tarpeeksi. Pelin tapa heittää gemarit pelaajan naamelle jokaisen reiän jälkeen riippumatta tämän menestyksestä oli alkuperäisellä raudalla varmaankin aikamoisen epäkannustava elementti.

Top Ranking Stars: Nyrkkeilypeli, joka pelaa kuin keskiverto 2D-mättö, tosin ilman hyppyjä, liikkuvuutta ja siedettäviä kontrolleja. Turha.

Toryumon: Segan julkaisema, vanhan ajan Kiina-teemainen VS-puzzlepeli omaperäisin, mutta epäintuitiivisin mekaniikoin. Presentaatio pelastaa paljon, onneksi.

Touchdown Fever: SNK:n käsimunapeli. +--------...

Touche Me: Kovin kuppaista spritetaidetta sisältävä kusoge-Pacman-klooni. Välinäyttöjen Roger Rabbit-rip off-kohtaukset ovat sentään hupaisia, etenkin niistä viimeinen, joka tulee jostain syystä ennen vikaa ruutua, eikä sen jälkeen. Soundtrack on myös huomattavasti tasokkaampi kuin muu peli.

Toukidenshou - Angel Eyes: Mekaniikoiltaan aikaansa edellä oleva eli paska 2D-mättöpeli, jossa on kaiken kukkuraksi pelkkiä naishahmoja. Pelin mielenkiintoisin puoli on se, että osa rosterista on tehty normaaleilla 2D-spriteillä ja osa kuppaisilla, Donkey Kong Country-tyylisillä renderoiduilla 3D-malleilla.

Tough Turf: Segan ja Sunsoftin kunnianhimoton, mutta hyvä Double Dragon-klooni. Gameplay on hiottua, vaikeusaste inhimillinen ja presentaatio hyvä. Pelissä on myös siisti mekaniikka, jota genressä ei jostain syystä juurikaan nähdä, nimittäin vihollisten kyky teloa toisiaan. Sekä pahisten käsistä kirpoavat aseet että niiden lentävät ruhot voivat vahingoittaa toisia vastustajia, mikä on hupaisaa. Loppumättö on myös omaa luokkaansa.

Tower of Druaga: Hidas, tylsä, mahdoton ja runkattu. Eli joku retro-Monster Hunter. Eli paskaa. Soundtrack on kuitenkin Namcon muiden vanhojen kehnojen tapaan mainio.

Transformer: Segan Gradius-klooni melko omaperäisillä metamorfoosi- ja supermittarimekaniikoilla. Pelin soundtrack on hieno, lähinnä kiitos omalaatuisen äänipiirin.

Trash Rally: ADK:maiseen tapaan toimiva, mutta hieman hiomaton, hyvin perinteinen top-down-rallipeli. Yksi radoista on, hämmästyttävää kyllä, kesäinen Suomi. Soundtrack on hyvä ja Paris-Rally Dakar-maratoniruutu siisti.

Trick Trap: Konamin vanhaksi kolikkopeliksi hämmästyttävän mitäänsanomaton top-down-shooter. Ainoa pelin mieleenpainuva asia on se, miten kovasti se pillastuu MAMEn cheatteja käytettäessä, mikä antoi pelin läpäisyyn omanlaistaan haastetta...

Tricky Doc: Kusogehtava platformer, joka olisi kuin kotonaan NES:llä. Ruudut ovat sentään melko vaihtelevia. Päähenkilön design on hupaisan spurguisa ja bonusesineinä toimivat kaljatuopit ja röökiaskit täten hauska yksityiskohta.

Trio The Punch – Never Forget Me...: Legendaarinen baka-ge, jonka urpous ulottuu sekä presentaatioon että itse gameplayhin. Huvittava ja viihdyttävä hämmentävässä pacingissään ja ruutujen koostumuksessa. Jotkin bugit ja samanaikaisen moninpelin puute harmittavat hiukan.

Trog!: Siisti Pac-man-klooni huomattavasti vaihtelevammalla gameplaylla, söpöllä Jurakauden teemalla, ja samanaikaisella nelinpelillä. Pelin paras mekaniikka on totta kai se, että viholliset eivät tapa silkasta kosketuksesta. Äänimaailma on aika hulvaton; kakarana muistan pelanneeni tätä joskus Linnanmäellä ja saaneeni paskahalvauksen pelin credit "jinglestä".

Trojan: Siedettävä post-apokalyptinen Kung Fu-klooni toimivalla blockki-mekaniikalla ja jokseenkin hupaisilla lopputeksteillä.

Tropical Angel: Perinteinen vanhan ajan rallipeli mielenkiintoisella jet ski-twistillä. Pelin siistein mekaniikka on omalla napillaan pyhitetty pääsankarittaren ketkuttelu, joka antaa lisäpisteitä ja servisua kontrollien kustannuksella.

Turbo Force: Aero Fighters lentävillä autoilla ja yksinkertaisilla kontrolleilla. Melko mitäänsanomaton lukuun ottamatta kolminpelimahdollisuutta, joka tekee pelistä entistä aivottomampaa. Sisarsarjaansa verrattuna ei pelissä ole myöskään mitään persoonallisuutta, koska juoni ja kaikki näytöt uupuvat tekeleestä kokonaan. Vika bossi on sentään tarpeeksi hoopo Aero Fighterssin vastaavien rinnalla.

Turbo Outrun: Alkuperäistä kuivempi jatko-osa, lähinnä kiitos lineaarisuuden ja kiikkerämmän ohjauksen. Turbomekaniikka ei kovin kummoinen, mutta kilpakosijavastus on hupaisa lisä.

Twin Action: Köyhä ja bulkkimainen shootteri, jossa on sentään suht sympaattinen presentaatio. Koodaus ja musiikki on ripattu reilusti muista peleistä.

Twin Adventure: Hämärä korealainen minipelikokoelma, jossa on on yllin kyllin palikkaenglantia. Eri pelit ovat yllättävän tyydyttäviä ja vaihtelevia sekä epäkarakteristisen eeppinen voittojingle hienoutta, mutta ensin mainitut kestävät aivan liian kauan. Lisäksi pelin läpäiseminen vaatii niin monen minitekeleen takomista, ettei se varmastikaan onnistunut oikealla raudalla kuin arcadeissa kirjaimellisesti asuville. Kokonaisuudessaan kovin korealaista kamaa, siis.

Twinkle Star Sprites: ADK:n peli, joka sisältää vaihteeksi sympaattista presentaatiota, hämmentävää lokalisaatiota ja mielenkiintoista, mutta osittain kökköä gameplayta: shounenmaiset ammusnokitusmekaanikat ovat hauskoja samoin kuin muukin meininki, mutta mättöpelimäinen stunnimekaniikka on raastavan rasittava. Ei siis pärjää vs.-Touhoille pelattavuudessaan, mutta rosteri, graffat ja charmi hakkaavat Zunin hommelien vastaavat.

U.N. Squadron: Melko hajuton ja mauton lisenssisivuttaisshootteri, joka on sentään harvinaisen reilu; vastoin genren perinteitä power uppeja ei menetä kuollessa. Sitä vastoin peli ANTAA pelaajalle bonusaseen, jos padit olivat lopussa kuolon korjatessa.

Ufo Senshi Yohko Chan: Söpöllä ja hupaisalla päähenkilöllä varustettu Segan vanha top-down-shooter/platformer. Autoskrollaavat tasohyppelyosiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ruudun vierimisen lisäksi myös hahmo liikkuu koko ajan eteenpäin, mikä tekee loikkimisesta välillä hajottavaa. Muuten gameplay on ihan toimivaa. Pelissä on myös harvinainen ilmiö: päähenkilöllä on eri sprite oikealle ja vasemmalle katsoessa!

Ultra Balloon: Häpeilemätön rip-off Bubble Bobblesta, joka on vielä esikuvaansa monotonisempi. Pelin lapsekas juoni ja ulkoasu ovat tosin kiinnostavan hämmentävässä ristiriidassa povekkaiden naishahmojen, fanservisun ja pelottavien irtopäiden kanssa.

Undercover Cops: Melko tavallinen beat-em-up, joka viihdyttää kiitos Metal Slug-tyylisen, persoonallisen presentaation. Valitettavasti pelissä voi hakata kaveriaan, jonka takia minulle jäi ainoalta pelikerraltani aika massiivisen pökäleen maku suuhun. Jostain syystä länkkäriversioista on poistettu ominaisuuksia ja osa hahmojen movelististä.

Under Fire: Digitaalisilla näyttelijöillä tähditetty rail-shooter. Mortal Kombatmaisen ulkoasun lisäksi löytyy pelistä myös tutunoloista hoopoa ääninäyttelyä ja yleistä hellyyttävää kökköyttä. Soundtrack on myös menoon hienon sopimatonta hissimusiikkia.

Undoukai, The: Kuppainen ja mahdoton Track & Field-tyylinen napintakomispeli. Well, daah. Premissi on sentään mielenkiintoinen; lajit ovat japanilaisia koulufestivaalikisailuja ja taistelevat osapuolet blondeja ja brunetteja lyylejä.

Valkyrie no Densetsu: Actionseikkailu, joka pesee kaikki vastaavan genren aikalaisensa, vaikka pelityyppi ei ehkä täydellisesti arcadealustalle sovi. Presentaatio on huippua, päähenkilöt hupaisia ja salaisuuksia riittää. Peli on yllättäen melko hullu, muttei onneksi mikään Youkai Douchuuki. Samanaikainen kaksinpeli on myös mainiota. On tragikoomista, että lukuisista viittauksista muissa peleissä huolimatta ei Namco ole jatkanut tätä franchisea yli kuuteen vuosikymmeneen.

Vamf x 1/2: Sekä presentaatioltaan että gameplayltaan amatöörimäinen, mutta hupaisa beat-em-up passeleilla transformaatio- ja kombomekaniikoilla varustettuna.

Vampire Savior; The Lord of Vampire: Eli Darkstalkers 3 sarjan clusterfuck-nimeämislogiikkaa tuntemattomille. Trilogian kulminoitumasta voi vain todeta, että käteen jää ainoa Capcomin oikeasti siedettävä mättöpelisarja, kiitos kauhupremissin, hupaisan rosterin ja uniikkien spessujen. Gameplay on toki syöpää kiitos normaalispämmin, jonka lisäksi tekijälle perinteiset kuuden napin set-upit ja useiden nappien takomismekaniikat tietysti loistavat läsnäolollaan. Kolmososa tekee isoimmalla mörkökastilla ja siistillä power-up-mekaniikalla edeltäjistään muuten turhia, paitsi että siitä on poistettu kolme kakkosen hahmoa, mikä on etenkin tämän sarjan tapauksessa anteeksiantamatonta. Valitettavasti koko rosterin omaavat ja hyvät versiot pelistä ovat myös tähän päivään mennessä turhan kiven alla.

Vandyke: Gameplayltaan perinteinen vanhan ajan top-down-actionpeli. Mörködesignit ovat siistejä, pelin äänimaailma huvittava ja soundtrack hyvä. Päähenkilön paidattomuus ja lihasten pullistelu ovat myös plussaa.

Vanguard: Hupaisa SNK:n Defender-klooni, joka on esikuvaansa vaihtelevampi ja jossa on Smash TV:mäinen ampumissysteemi. Pelissä on varmaan epäselvintä digisoitua puhetta koskaan ja hupaisia musiikinpätkiä. Hullu.

Vanguard II: Edeltäjäänsä gameplayltaan ja etenkin presentaatioltaan tylsempi, vapaasti liikkuva Xevious-klooni. Mahdoton.

Vapor Trail; Hyper Offence Formation: Data Eastin tavallinen, toimiva ja yllättävän inhimillinen top-down-shooter. Musiikit ovat hyviä, mutta herkeämättä soiva pääteema a la Bubble Bobble rupeaa kyllästyttämään.

Vasara: Normihko, mahdoton bullet hell ihan passelilla lataushyökkäysmekaniikalla. Pelin premissi ja presentaatio ovat sitä vastoin hyvinkin siistejä ja pääpahis Tokugawa Ieyasu, mikä on aina plussaa. Soundtrack on myös hyvä perinteisine japanilaisinstrumentteineen.

Vasara 2: Mekaniikoiltaan hieman kuivempi kuin ykkönen ja liikaa edeltäjästään kierrättävä, etenkin soundtrackin osalta. Presentaatio on edelleen kuitenkin korkealla tasolla ja tällä kertaa päästään lahtaamaan Oda-klaanin ihmisperseitä.

Vendetta: Hyvä beat-em-up, joka kehittää kaiken puolin edeltäjänsä Crime Fighterssin ominaisuuksia. Pelin viittaukset ykkösosaan ovat myös hupaisia, vaikka niistä paras, eli post-game bossrush, ei ole aivan yhtä eeppinen kuin ykkösosassa.

Victory Road: Ikari Warriorssin jatko-osa, joka on sarjalle uskollisesti paska ja mahdoton. Sentään pelin äänimaailma ja mörködesignit ovat siistejä.

Virtua Bowling: Perinteinen arcadekeilailupeli toimivin mekaniikoin ja huvittavin feilaus- ja onnistumisanimaatioin.

Viewpoint: Ulkoasultaan omaperäinen ja soundtrackiltaan hyvä isometrinen shootteri, jonka pelattavuus on kuitenkin genrelle tuikitavallista geneeristä, kuivaa ja mahdotonta settiä.

Vigilante: Paska Kung Fu-klooni, jossa aika arveluttava sanoma. Puhesamplet ovat huvittavan hirveitä.

Violence Fight: Kökkö ja arkaainen vs-beat-em-up. Aggressors of Dark Kombat tekee tästä tekeleestä turhan. Loppu on sentään hupaisan tekofilosofinen.

Violent Storm: Konamin paras beat-em-up, eli helvetin hyvä peli. Pelattavuus ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta isot movelistit, huimaava nopeus, persoonalliset hahmot ja Yngwie-tason soundtrack tarjoavat aikamoisen elämyksen. Valitettavasti vain kolminpeli, mutta hahmojen suuren koon huomioon ottaen voisi neljällä pelaajalla syntyä jo turhankin massiivista sillisalaattia.

Voltage Fighter Gowcaizer: Pelattavuudeltaan turhan tönkkö, mutta rosteriltaan ja presentaatioltaan mainio supersankari-teemainen 2D-mättö. Pelissä on paras yksittäinen tappelupelispessu ever, myös. Tosin Tomaksen double penetration-nurkkaraiskaus on painajaisten kamaa.

Vs. Blockbreaker: Köyhän miehen Puchi Carat. Gameplay on Arkanoidia eli köyhää, mutta versusmekaniikat ovat ihan mielenkiintoisia. Valitettavasti hahmoja on vain kaksi ja niistä kummatkin ovat jotain äklöjä elukoita.

Vs. Mach Rider: Paranneltu versio NES-pelistä, jonka mielenkiintoisin lisäys on juonimoodin Metroidmainen plot twist, vuotta ennen Metroidia...!

Vs. Stroke & Match Golf: Nintendon harvinaisen realistinen, eli kovin vaikeasti kontrolloitava golf-peli. Ulkoasu on sentään jees.

Vs. TKO Boxer: Data Eastin gameplayltaan kovin arkaainen nyrkkeilypeli, jossa on varmaan yksi varhaisimpia esimerkkejä hahmon stattien muokattavuudesta. Presentaatio on myös hupaisaa.

Waku Waku 7: Rosteriltaan minimaalinen, mutta laadukas ja presentaatioltaan erinomainen mättöpeli, jonka mekaniikat ovat melko pyllystä. Siisteimmät väli- ja loppubossit ever, though.

Wall St.: Makaaberia huumoria ja laadukasta digisoitua puhetta sisältävä vanha pilipalipeli. Camp retroa, siis.

Wardner: Geneerinen, kankea ja turhauttava platformerpeli. Pari mekaniikkaa ovat omaperäisiä ja musiikki jees.

Warrior Blade - Rastan Sage Episode III: Ihan hyvä kahden ruudun beat-em-up. Conanmainen presentaatio on kiihottavaa ja sattumanvarainen saksalainen sönkötys huvittavaa. Ei kuitenkaan yhtä vakuuttava kuin genren helmet, kiitos lähinnä lussuhkojen pomojen ja turpaanvetoefektien.

Warriors of Fate: Romance of Three Kingdoms-väännös Final Fightista, joka on esikuvansa tavoin tylsä, hidas ja liian pitkä. Käännös, yksi bonusosio ja bad end tosin huvittavat.

Water Balls: Puzzle Bobble-väännös, jossa nostellaan muodostelmista tippuvia palloja takaisin paikoilleen vesipumpulla. Nimestään huolimatta kuiva.

Whodunit: Omaperäinen, mutta paska light gun-shooter, jossa pitää suojella eteenpäin haahuilevaa nollakarisman päähenkilöä erilaisilta hasardeilta. Kökkö ja mahdoton ja päähenkilön non-stop himonussijahuohotus hajottaa hyvin nopeasti.

Wild West C.O.W. Boys of Moo Mesa: Sunset Ridersmainen eli hyvä, nelinpelattava run-and-gun, jossa on pari shootteriosiotakin. En tiedä pelin lisenssistä lehmän vattua, mutta lauantaipiirrettymäinen ulkoasu ja hahmot ovat kyllä siistejä.

Willow: Aika viihdyttävä ja vaihteleva platformer, jonka pilaa samanaikaisen kaksinpelin puuttuminen. Melkoisen anteeksiantamatonta, etenkin kun pelattavia hahmoja on juurikin kaksi erilaista.

Wiz: Mielenkiintoinen, suht omaperäinen ja vanhojen arcadepelien tapaan mahdoton platformeri. Stickillä tehtävä hyppy huonontaa pelattavuutta merkittävästi ja seitsemän sekunnin luuppimusat ovat aika hajottavia.

Wiz Warz: Gameplayltaan orginaali, muttei kovin ihmeellinen ja monotoninen Smash TV:n isoisä. 1984:n prototyyppipeliksi kuitenkin ihan vaikuttava ja hienon gemariviestin omaava.

Wizard of Wor: Äänimaailmaltaan jumala-tier maze-haahuilu. Hakkaa Pacmanin 6-0.

Wonder Boy: Kahden eri pelisarjan alkulähde. Itse peli on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin sen aiheuttama lisenssimindfuck, eli perinteinen, pirun vaikea, monotoninen ja aivan liian pitkä platformer, vähän niin kuin...Adventure Island! Wonder Boyta on sentään mukavampi katsella kuin möhömahaista Master Higginssiä.

Wonder Boy III Monster Lair: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja hidastempoinen, koko ajan autoskrollaavan platformerin ja shoot-em-upin vuorovierailu. Pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kukkuraksi. Muutama bossi on ihan siisti.

Wonder Momo: Presentaatioltaan ja etenkin premissiltään mainio, mutta gameplayltään ripuli beat-em-up. Kunnon Namcom Athena.

Wonder Planet: Data Eastin söpö ja sairas Xevious-vastine. Gameplayta on höystetty kauppasysteemillä. Sisältää lopussa mukavan 10 heebon bossirushin.

World Heroes: ADK-tyyliin kökkö, mutta huvittava mättöpeli. Premissi ja rosteri (pari isoa poikkeusta lukuun ottamatta) ovat hienoja. Jatko-osat tekevät ykkösestä kuitenkin turhan.

World Heroes 2: Muuten köyhempi versio Jetistä, mutta tässä versiossa on sentään hauskat bonuskentät ja uniikit hahmoloput.

World Heroes 2 Jet: Sarjan loppuhuipentuma, käytännössä. Paremmat mekaniikat kuin Perfectissä, mutta hieman vähemmän sisältöä. Pelin loppu on aika hulvaton.

World Heroes Perfect: Olisi sarjan kiistattomasti paras osa, mutta lukuisat rasittavat uudistukset karsivat nautintoja. Näihin kuuluu mm. allekirjoitetun lempparit, eli kaiken kattava ilmatorjunta, samanaikaisten napinpainallusten spämmäys ja 6 perusnormaalia. Bonukset tosin runsaasta määrästä tauntteja per hahmo.

World Wars: SNK:n eeppinen Xevious-klooni. Gameplay on tylsää, mutta soundtrack on hieno ja selostajan epäselvät mutinat myös.

Wrestle War: Vanha kehno wrestlauspeli. Ääninäyttely on sentään hupaisan huonoa.

WWF Wrestlefest: Aika perinteinen wrestling-peli, lukuunottamatta Battle Royal-pelimoodin hauskaa survival-kehärääkkiä.

WWF: Wrestlemania: Mortal Kombatmainen "paini"peli, mukaan luettuna ulkoasu, kömpelö, mutta hauska pelattavuus, huumori ja raivostuttavan epäreilu yksinpeli.

Xenophobe: Useassa tämän ajan arcadepelissä nähdyllä piirrettymäisellä tyylillä tehty alienräiskintä. Hieman kömpelö, mutta viihdyttävä, luultavasti etenkin moninpelillä.

Xevious: Aah... Hyvin tehty, mutta ylikypsynyt shootteri. Maisemat ovat kyllä edelleen siistejä.

Xexex: Ällistyttävän inhimillinen Konamin shootteri. Gameplay on mielenkiintoista kiitos omaperäisen option-mekaniikan. Valitettavasti presentaatio on juoniosioita ja paria ruutua lukuunottamatta tylsää. Suurin osa mielikuvituksesta ollaan luultavasti käytetty creditsehin...

X-Men: Konamin mainio, maksimissaan kuuden(!) pelaajan beat-em-up. Koko köörin kokoonpanoa pitää päästä joskus kokeilemaan.

X Multiply: Kunnon body horror-shootteri. Grafiikat ja soundtrack ovat säväyttäviä ja lonkero-option-systeemi on siisti, mutta Gradiukselle uskollisesti on peli hullu, etenkin jos satut kuolemaan pahassa paikassa, koska kyllä, power-upit katoavat samoin kuin pelaajan motivaatio.

Xybots: Uniikki, mutta ainakin yksinpelinä monotoninen third-person-Gauntlet.

Yellow Cab: Data Eastin innovatiivinen taksikuskeilu. Pelissä ei tosin rahoiksi lyödä, kerta yhden matkan hinta vastaa jotain puolta bensakuluista...

Ye Air Kung Fu: Konamin uraauurtava versus-fighteri. Vihollisrosteri on monipuolinen ja gameplay hauskaa. Erittäin iso missattu tilaisuus Konamilta, ettei tästä ole tehty kunnon franchisea.

Yosaku to Donbei: Mielenkiintoinen Space Invaders-klooni, jossa kaksi japanilaista heppua yrittävät tuhota lintujen kansoittaman puun. Hyvä asetelma, vaikka maailman puhkinussituin gameplay, siis.

Youjyuden: Tylsä, Kreikan mytologiasta ammentava top-down-shooter, joka on kovin vaikea. Pomovihollisten mylvintä sentään havahduttaa unesta.

Youkai Douchuuki: Pahimman sortin pelin edustaja. Hyvä musiikki, gameplay ja tunnelmallisuus, omaperäinen asetelma sekä useat loput eivät paina paljoa, kun peli on HULLU, MAHOTON. Läpipääsyfokusoitunut pelaaminen on hyvä tie täydelliseen hermoromahdukseen.

Youma Ninpou Chou: Sengoku/Youkai-maailman top-down-räiskintä, joka olisi ihan viihdyttävä, ellei olisi mahdoton. Vanhan kunnon ajan tyyliin alkaa peli aina alusta gemarin koittaessa, eli yleensä noin minuutin pelaamisen jälkeen.

Zed Blade: Geneerinen avaruusräiskintä, jossa epämääräistä Ragnarök-runkkausta. Soundtrack ja vika ruutu ovat sentään hieman kiihottavia.

Zektor: Edeltäjänsä Space Furyn tavoin hupaisaa ääninäyttelyä ja vektorigraffaa sisältävä, pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä.

Zing Zing Zip: Sonic Wings-sarjaa melkoisesti muistuttava top-down-räiskintä. Pelin taide on ihastuttavan puolikökköä ja loppu voi aiheuttaa naurunpyrskähdyksen.

Zombie Raid: Grafiikoiltaan hyvä, mutta pelattavuudeltaan melko yksitoikkoinen valopyssyräiskintä. Juoniosiot ovat kuitenkin ihan viihdyttäviä ja tarinan yhtenä punaisena lankana on mukava bro-interaktio. Valitettavasti pelissä on myös hajottava "et tehnyt jotain esoteeristä paskaa, bad end"-elementti.

Zunzunkyou no Yabou: Harvinaisen epägeneerinen top-down-räiskintä. Yksi Segan arcade-bakageistä, joka kannattaa kokea.

Zupapa!: Paras Bubble Bobble-klooni ever, koska SNK. Sopiva lyhyys, intensiivisyys, siisti monsujen tappomekaniikka ja ennen kaikkea ylitsepursuava söpöys tekevät tekeleestä aika jumalan.

Zwackery: Omaperäisen, mutta ainakin emuloituna kököhkön kontrollisysteemin ja gameplayn omaava actionrymistely. Kuitenkin viihdyttävän monipuolinen, jos kaoottisuudesta saa otteen.

@@ Rivi 222: / Rivi 222: @@
 *Ninja Kids: Graafiselta tyyliltään ynnä juoniosioiltaan siisti ja nopeatempoinen, mutta pelattavuudeltaan turhan suppea neljän pelaajan mätkintäpeli.
+*Ninja Princess: Mainio, hyvin vaihteleva top down shooter (thrower) söpöllä ja tällöin melkoisen uniikilla naispäähenkilöllä. Presentaatio ja premissi ovat myös kovin pirtaani. Ainoa miinus on vaikeusaste, joka on vanhan arcadepelin tasoa. Taas yksi kolikkopeli -IP, josta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa enemmän irti, siis.
 *Outrun: Perinteinen ajopeli hyvällä presentaatiolla ja toimivalla ohjattavuudella. Haarautuvat reitit ja vaihtoehtoiset loput ovat hyvä ja hauska ominaisuus.
@@ Rivi 260: / Rivi 261: @@
 *Saturday Night Slam Masters: Grafiikoiltaan hyvä, gameplayltaan kuppainen sekoitus beat-em-uppia ja wrestlingpeliä, jossa heitot tekevät puolet vähemmän vahinkoa kuin normi-iskut. Soundtrack on melodisesti melko mainio, mutta sekin instrumentaatioltaan ripulia. Eli kovin perinteinen Capcom- peli.
+*Scramble: Epämerkittävä, avaruusteemainen side scrolling shooter, jossa on mielenkiintoinen fuel -mekaniikka: löpöä saa melko perverssisti lisää räjäyttelemällä maassa nököttäviä bensakanistereita.
+*Scrambled Egg: Technossin söpö Pac man -klooni melko hupaisin mekaniikoin, joista siistein on etenkin ajalleen harvinaisen uniikki friendly NPC.
 *Screw Loose: Sekä grafiikoiltaan, soundtrackiltaan että gameplayltaan persoonallinen ynnä hämärä twin stick shooter, jossa ammuskellaan sattumanvaraisia esineitä kolmikätisellä robotilla.

Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 22. joulukuuta 2014 kello 08.47

Navigointivalikko

Näkymät

Henkilökohtaiset työkalut

Valikko

Haku

Työkalut