Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Nykyinen versio 18. lokakuuta 2018 kello 06.37

Kaduttaa niin helvetisti, etten pelanut kakarana enemmän kolikkopelejä, kun niitä vielä oli Suomessakin jonkin verran. Onneksi emulointi on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin tähän maailman parhaaseen alustaan. MAMEn massiiviset huijausvalikoimat ja pelien lyhyys tarkoittavat, ettei näitä ole juuri tarvinnut jättää kesken.

'88 Games: Vissiin kolmas Track and Field -tekele, eli hajottavaa takomista menettelevällä estetiikalla ja puolivillaisella nelinpelillä.

'96 Flag Rally: Korealainen kopio Rally X:stä lukuisilla muista lähteistä kopsatuilla animemuijilla, joista sentään osa on plagioitu Tokimeki Memorialista. Pelattavuus ei yllättäen viihdytä, kerta valittavilla hahmoilla ja autoilla ei tunnu olevan mitään väliä, mutta ainakin kuolinruutu huvittaa.

005: Segan melko kekseliäs ja suht viihdyttävä retrotoimintatekele kolmella eri ruudulla, joista yksi sisältää ehkä varhaisimman videopelihiiviskelyosion.

1000 Miglia; Great 1000 Miles Rally: Mukavan isolla ja retrolla autovalikoimalla varustettu mutta järkähtämättömiä viholliskaaroja lukuun ottamatta tavanomainen sekä ylipitkä isometrinen rallipeli.

18 Holes Pro Golf: Data Eastin yltiöyksinkertainen ja siten ohjaukseltaan hivenen hämmentävä golfpeli. Omaa sentään yhden varhaisimmista videopelisankarittarista, joka on mullistavaa etenkin genren huomioiden.

1941; Counter Attack: 19xx -sarjan kolmas osa, jossa taas lievästi edeltäjäänsä mielenkiintoisemmat mutta silti melko unettavat kentät ja estetiikka. Pelattavuus on peruskauraa pommeineen ja latausmekaniikkoineen. Sentään pelaaja on varustettu vaihtelun vuoksi hipareilla, jota tarvitaankin miltein luotihelvettitason sekasortoa lähentelevissä kentissä. Vaikka peli on The Battle of Midwayn jatko-osa, sisältää vasta tämä tekele Midway-kestävyydellä varustettuja pomoja.

1942: Geneerinen ja tylsä shootteri, jonka yltiöpituutta pahentaa sen hämmentävä tarve panna pelaaja hinaamaan jokainen pelin 8:sta ruudusta neljä kertaa putkeen. Silti aika ihailtavaa, että kaikista maailman maista juuri Japani on tehnyt varmaankin ensimmäisen populaarikulttuurituotteen, jossa soditaan tekomaata vastaan! Kyse on todennäköisesti kyynisestä yhdysvaltalaiskalastelusta, mutta hatun nosto silti tekijöille itsetunto-ongelmattomuudesta.

1943; The Battle of Midway: Lievästi parempi 1942 pommeilla ja jopa lievällä vaihtelulla. Edelleen tylsä ja mitäänsanomaton tekele, joka tapauksessa. Loppu sisältää myös vatsaavääntävää U.S.A.-paatosta, jonka pelin tekomaan huomioiden voi vain melkein antaa anteeksi.

1944; The Loop Master: Jälleen pelillisesti tyydyttävä ja esteettisesti hyvä mutta armeijateemassaan kuiva ja siten ylipitkältä tuntuva 19xx-tekele. Latausmekaniikka on ihan omintakeinen ja musiikkivalikoiman jee-jee-rokki hupaisassa ristiriidassa muun sisällön kanssa.

1945k III: Tylsä ja geneerinen korealaisshootteri, jonka harjoittama plagiointi ei rajoitu pelkästään nimeen.

19xx; The War Against Destiny: Neljäs 19nönnönnöö-peli, joka on jälleen edeltäjäänsä hieman parempi. Graffat ovat hyviä ja CPS2-musiikitkin jopa kuunneltavia, mutta geneerinen armeijateema nukuttaa jälleen, vaikka jopa yksi junateemainen kenttä onkin yllättävän kekseliäs ja viihdyttävä.

2020 Super Baseball: Yksi SNK:n Neo Geo -emäspalloiluista, jonka futuristinen teema unisexrobotti-tiimeineen, päivitysmekaniikkoinen ynnä sääntövääntöineen tekee siitä keskivertoa genren edustajaa huomattavasti paremman. Eli ihan paska peli.

3 Count Bout: SNK:maista kieliposkisuutta ja Neo Geomaista huippuestetiikkaa mukavasti sisältävä painipeli. Pelattavuus on välttävää; yksinpelin vaikeusasteen runkkuus syöksee jopa King of Monsters 2:sen valtaistumeiltaan ja tekeleen yleinen napinrämppäyspakkomielle tekee moninpelistäkin väsyttävää.

3 x 3 Puzzle: Columns-plagiointi, tavallista reilumpi mahjongsolitaire ja mahdoton tammiväännös yhdessä paketissa, höystettynä animedaisareilla ja Repe Sorsan räkätyksellä. Todennäköisesti korealaista kamaa, siis. Kaksinpelin puute jättää loppujen lopuksi kylmäksi.

4-D Warriors: Corelandin ja Segan peliksi estetiikaltaan melko geneerinen räiskintä, jossa jahdataan pomomörköä kahden eri pelialueen välillä suhaten. Aika kuiva, pelattavuuden kekseliäisyydestä huolimatta.

4 En Raya: Espanjalainen ristinollaväännös, jossa pelipalikoita pudotellaan kentälle kourasysteemin kanssa. Vuoroaan odottava pelaaja voi yrittää räiskiä vastustajansa palikan päreiksi ennen kuin se tipahtaa paikalleen, mutta laakit on niin helppo väistää, ettei mekaniikalla ole käytännössä merkitystä. Espanjalaiseksi kolikkopeliksi kuitenkin yllättävänkin vakuuttava.

4 Fun in 1: Centiped...eikun Galactic Convoy, Galag...eikun Galaxian ja Pac-M...eikun The Ghost Muncher yhdessä paketissa. Kuppaisia graffamuokkauksia puhkikalutuista kolikkopeleistä, siis. Lisäksi mukana on Scramble, jota ei olla jaksettu edes uudelleennimetä. Ainoa viihdyttävä asia on pelin vakuuttelu sen sisällön alkuperäisyydestä ja uhkaus väärentäjien haastamisesta oikeuteen. Tekopyhää huumoria parhaimmillaan.

64th Street; A Detective Story: Tyydyttävä vanhan ajan mätkintä. 30-luvun teema on automaattinen plussa ja juoni on etsiväpremissille sopivan absurdi. Pelattavuus on perinteistä, mutta toimivaa ja vihollisvalikoima suht laaja. Yksi omaperäinenkin mekaniikka on eksynyt joukkoon, nimittäin vastustajien nakkaaminen taustan hasardeihin. Erikoismaininta päähenkilöiden miehekkäistä heittoäänistä.

7jigen no Youseitachi - Mahjong 7 Dimensions: Alkuun yksi asia täytyy tehdä selväksi. Mahjong on ylirunkattua paskaa pahimmillaan. Kolikkomahjonglernopelien viihdyttävät osiot on onneksi mahdollista nähdä pelaamalla tekeleitä ainoalla mielekkäällä tavalla, eli huijaamalla. Tästä mahjonkeilusta löytyy ihan hauskat fantasiateemaiset tytsyosiot vaihtelevin tyylein piirrettynä. Loppuanimaatio on etenkin hupaisa.

A.B. Cop: Segamaisen läpällä ulkoasulla siunattu rallijahtauspeli, joka on hyppymekaniikkoineenkin epäomintakeinen mutta viihdyttävä. Omaa levottoman eli hyvän gemariruudun.

A.D. 2083: Toimiva vapaan liikkuvuuden retroavaruusräiskintä, jonka musiikit nostavat sen monien vastaavien yläpuolelle.

Aaargh: Melko omaperäinen mutta todella monotoninen hirviöriehumispeli, jossa tuhotaan kyliä ja popsitaan alkuasukkaita. Melkoisen Rampagemaista menoa, siis, mutta kamerakulma on väännetty sentään yläviistoon, joka tekee ohjauksesta harvinaisen kömpelöä. Eri ruutujen vaihtelevat teemat ovat mielenkiintoisin osa-alue; jostain syystä samalle saarelle on rakennettu kanta-asukashökkeleiden lisäksi mm. uudisraivaajalinnake ja keskiaikainen satama.

Abscam: Pac-man-klooni hirvittävillä äänitehoisteilla. Sentään pelin premissi on hyvä henkinen edeltäjä I'm Sorrylle.

Acrobat Mission: Pari omintakeisesta mekaniikkaa ja hyvän ulkoasun sisältävä skrollaava avaruusräiskintä. Ensin mainituista etenkin kuoleman jälkeinen itsemurhapommitusmahdollisuus on hauska. Muuten melkoisen persoonaton lukuun ottamatta hapokasta loppua.

Acrobatic Dog-Fight: Värikäs, omintakeinen ja persoonallinen lentoräiskintä, joka on kuitenkin turhan tasapaksu. Arvostan suuresti sitä, että viholliset koostuvat pääasiassa lentävistä sioista.

Act-Fancer Cybernetick Hyper Weapon: Psyko-versio Psychonics Oscarista, jossa mukavasti H.R. Gigermäisiä mörköjä. Vaikeusaste on Data Eastin vastaavien pelien tapaan megarunkku, tosin. Musiikit ovat vaihteeksi tekijälleen ominaista läppäsyntikkaa.

Action Fighter: Segan omaperäinen väännös ylhäältä kuvatusta rallipelistä. Monihaarainen rata ja sen sisältämät erilaiset osuudet ynnä viisi erilaista (vaikkakin turhan samankaltaista) ajoneuvoa viihdyttävät, vaikka vaikeusaste on vaihteeksi vattumainen. Pelin tärkein sisältö on kuitenkin sen Ninja Princess -kameo.

Adventure Quiz 2 - Hatena? no Daibouken: Geneerinen ja ylipitkä lautatrivia.

Adventures of Robby Roto!, The: Hupaisan Microsoft Paintmaisilla graffoilla varustettu ja omintakeisten mekaniikkojen ansiosta viihdyttävä Dig Dugin spritual prequel.

Aeroboto: Kuiva sivuttain rullaava räiskintä, jossa voi vaihtaa enimmäkseen hyödyttömän robotin ja sen hävittäjämuodon välillä. Loppari on jostain syystä suora plagiointi Gradiuksen ekasta pomosta.

Aero Fighters: Perinteinen lentoräiskintä hoopoilla hahmoilla ja mainiolla soundtrackilla. Aloittaa sarjan hienon perinteen sattumanvaraisista loppupomoista.

Aero Fighters 2: Samaa kamaa kuin ykkönen kuivemmalla musiikilla ja siistimmillä taustoilla. Vikan ruudun vetäminen yhdellä konttarilla-pakko on ripulia.

Aero Fighters 3: Lisää normilentelypaukuttelu. Pelin siistein ominaisuus on se, että kaksinpelillä jokaisella eri hahmoyhdistelmällä on oma loppunsa.

After Burner: Esteettisesti upea mutta pelillisesti liian suppea ynnä ylipitkä ja siten monotoninen. On myös melkoisen persoonaton Segan peliksi. Parempi kuitenkin kuin Space Harrier.

After Burner 2: Pikemminkin After Burner 1.1, eli SF2-tason minimaalinen päivitys edeltäjäänsä. Sisältää sentään Outrun-kameon.

Age of Heroes - Silkroad 2: Edeltäjänsä tavoin hyvä mätkintä, jonka oleellisin uudistus on taikamekaniikka valitettavine cinemaattisine lieveilmiöineen. Myös vika pomo on kunnon Battle of Midway.

Agent Super Bond: Käsittämättämön ja mekaniikoiltaan kuppainen Berzerk-apinointi. Paras källi on ampumissysteemi; liikkuessa ampuu hahmo automaattisesti menosuuntaansa, joka yhdistettynä latausmekaniikkaan tarjoaa monta hajoamista.

Agress - Missile Daisenryaku: Persianlahden sotaa ja puzzlepeliä yhdistävästä premissistään huolimatta rutikuiva tekele, joka koostuu yksinomaan palikoiden siirtelystä paikasta toiseen liukupalapelityyliin.

Aggressors of Dark Kombat: "I hate kids!" Omaperäinen ja ihmeen hyvin toimivakin mätkintä-, paini- ja versus-mättöpelin yhdistelmä. Rosterikin on hyvä, etenkin Kunio-sarjan päähenkilöduota muistuttavalta hahmopariltaan, ja tietysti espanjaa nohevasti puhuva moottoripyöräjengiläispakolainen kummastuttaa myös sopivan paljon.

Air Assault: Iremin äärikuiva räiskintä tekijälleen erikoisen epäsäväyttävillä graffoilla. Eli, wait for it, more like Air ASSault.

Air Attack: Geneerinen ikuisesti luuppaava avaruusräiskintä.

Air Buster; Trouble Specialty Raid Unit: Bulkkimainen sivulta kuvattu räiskintä.

Air Duel: Air ASSaultin tavoin kuiva Iremin ylhäältä kuvattu ammuskelu. Ainoa lievän mielenkiintoinen elementti on vaihtoehtoisen helikopterialuksen jonnin verran tähdättävät laakit.

Air Gallet: Visuaalisesti mainio, mutta muilta osa-alueiltaan vaihteeksi tyystin mielikuvitukseton ylhäältä kuvattu räiskintä.

Air Rescue: Segan näyttävä mutta myös tylsä ja itseään toistava FPS-lentokonetekele, jossa vaihteeksi noukitaan mosia maasta ja kärrätään niitä 8 kerrallaan kotitukikohtaan.

Airwolf: Ainoa vähänkään kiinnostava Air-alkuinen kolikkopeliräiskintä kiitos vaihtelevien vihollisten, joista kaikki eivät edes keskity pelaajan tappamiseen ainakaan suoraan alá Metal Slug. Ruutuja on kolme erilaista mutta kolmekymmentä pelattavana, joten pelin todellinen läpäisy vaatii pelaajalta vähintään siviilienpommittajan tasoista nolla-aivokapasiteettia.

Ajax: Perusbulkkimainen armeijaräiskintä, jossa sentään ylhäältä kuvattua tahkomista välillä tauotetaan Afterburner-tyylisillä 3D-osioilla.

Alcon: Ylhäältä kuvattu tusinamainen räiskintä. Alun keskiaikainen linnoitusalue on ainoa vähänkään mielikuvituksellinen elementti.

Alex Kidd; The Lost Stars: Suhteellisen vaihteleva mutta yltiöhidas ynnä -pitkä tasoloikka. Pelin seitsemän ruutua pitää läpäistä kaksi kertaa, jotta "THE END" -ruudusta koostuvan lopun pääsee näkemään. Kolikkoversiossa on sentään samanaikainen kaksinpeli, mutta vastapainoksi ei Leksin kuolinkirkunta ole yhtä räkäinen kuin Master System -väännöksessä.

Alien3; The Gun: Segan melkoisen mitäänsanomaton lisenssivalopyssyräiskintä.

Alien Arena: Omintakeinen mutta tylsähkö versuspeli, jossa vastustaja yritetään tuhota passiivisaggressiivisesti erilaisia vipstaakeja väkertämällä.

Alien Challenge: Hämärähkö versusmäiskintä, jonka pienellä rosterilla on mukavan massiivinen määrä liikkeitä. Säväyttävintä tekeleessä on kuitenkin sen hulvaton ääninäyttely. "Pumppalahuu!"

Alien Crush: Hyvällä estetiikalla ja hirvittävällä pöytädesignilla varustettu digitaaliflipperi, jonka insinöörein idea on jakaa pöytä kahden ruudun välille sen skrollaamisen sijasta.

Alien Sector: Namcon kasaripeliksi epäkarakteristisen kuiva ja karakteristisen pitkäveteinen avaruusmölliäisräiskintä. Lopun Mach Rider -juonenkäänne on ainoa mieleenpainuvahko juttu.

Alien Storm: Hupaisa toimintatekele, jossa sekä mätkintä-, FPS- että sivuttaisräiskintäosuuksia. Vihollisvalikoima saisi olla suurempi ja pomojakin on periaatteessa vain yksi, mutta Segamainen hämäräryys ja huumori viihdyttävät loppuun, joka on taas kerran sikahyvä.

Alien Syndrome: Segan sikarunkku ja monotoninen räiskintä, jossa sentään nostetaan hyvin esille scifiteemaan sopiva ihmisten perseisyys: tehtävän suoritusnopeus painaa pisteissä enemmän kuin ihmishenget ja lopussa on julkista kuhertelua. Alkuruutu onkin pelin viihdyttävin osio.

Aliens: Konamin kolikkopeliksi esteettisesti kuppainen ja muutenkin tylsä räiskintä, jossa sentään jonkin verran vaihtelua. Kummalliset OC-alienit ovat ihan mielenkiintoisia.

Alien vs. Predator: Hyvä mätkintä monipuolisilla hahmoilla, vihollisilla ja kentillä. Käy loppua kohden kuitenkin hieman puiseksi ja valitettavasti tukee vain kolminpeliä, vaikka pelattavia hahmoja on kiusoittelevasti neljä.

Alleymaster: Rutikuiva keilailupeli pallo-ohjauksin.

Alligator Hunt: Sarjakuvamainen kolmannen persoonan räiskintä sekä jalankulku- että lento-osioin. Graffat ja spanglish tuovat peliin mukavasti charmia ja musiikkivalikoima on mainio, joskin aivan liian suppea.

Almond Pinky: Mahjongpeli, jonka pakolliset naisesittelyosiot ovat genren tavallistakin edustajaa misogyynisempiä.

Alpha Mission: SNK:n visuaalisesti persoonaton räiskintä, jossa ihan mielenkiintoiset mekaniikat. Hupaisin elementti on harppausesineen vastakkaisväännös, joka heittää aluksen siis alkuun päin. Tästä huolimatta on musiikki pelin ainoa oikeasti hyvä osa-alue.

Alpha Mission II: Ykkösosaan verrattuna pelattavuudeltaan nykyaikaistettu, eli paranneltu, mutta esteettisesti vielä sieluttomampi ja siten entistäkin pitkäpiimäisempi tekele.

Alpine Racer (2): 3D-mäkilasketteluduo, ensimmäinen ensimmäisessä ja toinen kolmannessa persoonassa. Ei järin kiinnostava ilman alkuperäisen raudan suksia simuloivaa telinettä, vaikka kakkosen ääninäyttely on sentään suht hupaisaa.

Alpine Ski: Retropalikkalaskettelua, -slalomia ja -mäkihyppyä.

Altair: Vissiin italialainen avaruusräiskintä, joka on ajalleen ja tekomaalleen yllättävän (muttei kovin) jees vapaine liikkuvuuksineen, aluksen hajoavine osineen sekä pomomättöineen.

Altered Beast: Yllättäen kolikkopelimestarirotua, mikä ei tosin tarkoita paljoa. Pelattavuus on köyhää, mutta eri muodonmuutokset motivoivat pelaamaan armollisen lyhyen pelin loppuun, joka onkin sitten Segan vanhojen kolikkopelinimien tapaan aika huippuluokkaa.

Amazing Adventures of Mr. F. Lea, The: Neljä erilaista ruutua sisältävä toimintapeli, joista kaksi on suoria kopioita muista aikalaistekeleistä ja kaksi muuta rutikuivia. Nomen est kusetusta, siis.

Amazing Maze: Wanhan ajan versuspeli, jossa tulee rämpiä rullaamattoman sokkelon läpi tietokonetta tai vastapelaajaa nopeammin.

Ambush: Kolmannen persoonan avaruusräiskintä, jossa ei muuta mielenkiintoista kuin hupaisan esoteerinen ykkösruutu, jossa yritetään epätoivoisesti saada avaruusrakkine lentoon.

American Horseshoes: Todella sisällyksetön hevosenkengänheittely, joka on ilmestynyt samana vuonna kuin vastaavanlainen tekele Shuuz. Oliko tämäkin joku vuoden 1991 paska villitys?

American Speedway: Ylhäältä kuvattu pilipaliralleilu, jossa auton suoritusta parannetaan keräämällä radalle ilmestyviä esineitä. Mario Kart-pioneerityöstään huolimatta mitäänsanomaton tekele.

Ameridarts: Vaihteeksi väkisin väännettyä yhdysvaltalaispaatosta jostain syystä sisältävä tikanheittopeli, jonka pallo-ohjaus nakkaa tikat päin mäntyä. Graffat ovat ihan sympaattiset, sentään.

Andro Dunos: Peruspersoonaton avaruusräiskintä, jossa aseistuskokoonpanoa voi vaihtaa neljän eri vaihtoehdon välillä.

Angel Kids: Segan syystäkin uniikki kaksoistikku-peli, jossa kummallakin tikulla ohjataan kahta köyttä pitelevää kakaraa, jotka pompottavat kolmatta samanlaista ylös kapeita kenttiä. Hämmennys on ainut huvin lähde, sillä ohjaus on harvinaisen epäintuitiivista, pompoteltavan ipanan liikerata mielivaltainen ja pelattavuus tyystin tasapaksua.

Angler Dangler: Data Eastin yksinkertainen mutta nopeatempoinen virvelöintitekele.

Anteater: Ihan kekseliäs sokkeloroinankeräysväännös, jossa ohjataan titulaarisen otuksen kieltä pitkin sokkeloita hieman matopelimäiseen tyyliin.

APB - All Points Bulletin: Estetiikaltaan retroisan jumalainen ja pelattavuudeltaan omintakeinen poliisiajelu. Mainio huumori ja kyttäsatiiri viihdyttää, vaikka itse pelattavuus on loppupeleissä melko tasapaksua.

Apparel Night: Perustissimahjong.

Appoooh: Segan estetiikaltaan hurmaavan kuppainen ja pelattavuudeltaan vain kuppainen painipeli.

Aqua Jack: Ralliräiskintä kömpelöllä ohjauksella ja vakkarikuivalla armeijateemalla. Ajoneuvona toimiva ilmatyynyalus ja teiden korvaaminen vesistöllä on sentään tekeleeltä kekseliästä.

Aquarium: Mielenkiintoisia mekaniikkoja sisältävä Puzzle Dama -väännös, jonka tylsä ulkoasu ja etenkin passiivisten kuplapalikoiden spämmäys tekee kuplaksi.

Arabian: Menettelevä mutta ikäisekseenkin kököhkö Donkey Kong -väännös, jonka parissa vikassa ruudussa on melkoisen kuppaista tasoloikkaa. Valitettavasti musiikkivalikoima on jotain Wilhelm Tell Overturea ja Can Cania stereotyyppisen arabisoundin sijaan.

Arabian Fight: Segan genrelleen melkoisen ainutlaatuisilla skaalautuvilla graffoilla varustettu mätkintä, joka näyttää kuitenkin suht kuppaiselta, lähinnä animaatioiden laaduttomuudesta johtuen. Massiiviset spritet myös tekevät moninpelistä äärimmäisen epäselvää seurattavaa. Arabiateema onkin ainut varteenotettava plussa.

Arabian Magic: Liikelistoiltaan kitukasvuinen mutta melko monipuolisen ruutusuunnittelun ja teemansa takia viihdyttävä mätkintä. Parempi kuin Arabian Fight.

Arbalester: Taustoiltaan jees mutta muuten vaihteeksi liukuhihnamainen, armeijateemainen lentoräiskintä.

Arch Rivals: Hupaisalla estetiikalla varustettu ja väkivaltaan nojaava 2 vs 2 -koris.

Area 51 / Maximum Force Duo: Kaksi kuivaa mutta kökköjen GC-/digitaaligraffojensa takia huvittavaa valopyssyräiskintää yhdessä paketissa.

Argus: Lentoräiskintä, joka on esteettisesti vaihteeksi kuiva. Mekaniikoissa on sentään yritetty; mukana on mm. joka ruudussa vaihtuvat aseet, laskeutumisminipeli, tuhottavat esteet ja sivuttain looppaava taistelukenttä. Näistä ainakin viimeksi mainittu tosin sucks ass.

Ark Area: Omaperäinen mutta tasapaksu räiskintä, jossa vapaasti rullaavissa ruuduissa -- joita on noin 20 liikaa -- ammuskellaan mitäänsanomattomia avaruusmölliäisiä. Pelin loppua lainaten: "Let❤s do anything else." Finaalissa esitellään edellä mainitun helmen lisäksi myös peliraudan speksit, jostain syystä.

Arkanoid: Lievästi esikuvaansa viihdyttävämpi Breakout-väännös, kiitos lisävoimien, muuta silti krooh. Alkunäyttö on ainoa mielenkiintoinen osio.

Arkanoid - Revenge of Doh: Samaa kamaa kuin edeltäjänsä parilla uudella lisävoimalla ja vielä runkummalla kenttäsuunnittelulla. SNES-version alaotsikkoa lainaten "Let's not Doh that again". Lopussa on sentään keskitason kolikkopelifilosofiaa.

Arkanoid Returns: Kymmenen vuoden tauon jälkeen Arkanoid palaa. Miksi vitussa? Edeltäjiäänkin kuivempi tekele kiitos ribben estetiikan ja pomomättöjen puutteen.

Arlington Horse Racing: Hevosrallivedonlyöntisimulaattori, jossa ei siis mitään sisältöä rahantuhlaustaulukon ja pikselihevosten ravausten seuraamisen lisäksi. Melkein yhtä vahingollista ajanvietettä kuin todellinen vastineensa, siis.

Arm Champs II: Graafisesti hupaisa kädenvääntely, joka on todellisen raudan puutteessa kuitenkin aika lisäkiveskäs.

Arm Wrestling: Koominen, mutta pinnallinen puzzle-/tikuntaontapeli Nintendolta. Viholliskasti on aika hieno.

Armed Police Batrider: King of Fightermaisella tiimimekaniikaltaan, vierailevilta tähdiltään ja isolta rosteriltaan shootterivartavirrasta eroava tekele. Geneerihköinen ja sillisalaattinen ulkoasu ei valitettavasti ole Raizingin parasta tasoa. Lisäksi yhdessä lukuisista lopuista runkataan jotain pirun natalistirikollisia (anteeksi tautologia).

Armored Car: Tasapaksu ylhäältä päin kuvattu rälläily, jonka kenttädesign on tasaista ristikkoa. Viholliskatras on sentään melko laaja.

Armored Warriors: Omintakeinen mechamätkintä, jossa mukava määrä vaihtelua kiitos neljän eri hahmon ja erilaisten varusteiden määrän. Hupaisin puoli on jossain pomomätöissä käytössä oleva esine, joka yhdistää pelaajat yhdeksi tuholinnakkeeksi rakkinegenrelle ominaiseen tyyliin. Vähäisinä huonoina puolina toimivat jopa CPS-raudalle masentava soundtrack ja tyystin yhdentekevät juoni-osiot.

Art of Fighting: Juoni- ja rope-elementeissään hyviä ideoita sisältävä, mutta aivan liian tönkkö mättöpeli.

Art of Fighting 2: Huomattavasti pelattavampi kuin ykkönen, muttei silti mikään mestariteos, lähinnä edelleen hivenen kusehtavan ohjausen. Tosin dialogin ja tahallisen sekä tahattoman huumorin taso on Samurai Shodowin luokkaa, mikä on hupaisaa etenkin pelin suhteellisen ryppyotsaiseen edeltäjään ja jatko-osaan verrattuna. Musaakit ovat hyvää alkuaikojen Neo Geo -settiä.

Art of Fighting 3: Sulavien, rosteripakkaa sekoittavien mättöpelijatko-osien pioneeri. Pelattavuudeltaan mielenkiintoinen risteytys 3D-mättömäistä rushausjugglausta ja normi-2D-nahistelua. Musiikkivalikoima on omaperäinen sekä mainio ja graffat yksiä parhaista 2D-saralla.

Ashura Blaster: Vaihteeksi geneerinen armeijateemainen ylhäältä kuvattu räiskintä. Ainoa mieltä hieman ylentävä asia on välinäyttöjen flirttaileva kapiaiskyllikki.

Assault: Ylhäältä kuvattu tankkiräiskintä, jossa pelattavan rakkineen telaketjuja ohjataan erillisillä tateilla. Lopputulos on yllättävän toimva. Myös epälineaariset ruudut ovat ihan mielenkiintoinen ilmiö. Valitettavasti peli on perusinttikuivailuteemansa lisäksi myös kasari-Namco-tyylisen monotoninen ja ylipitkä, eli "No tank you".

Asterix: Konamin lisenssimättöpelien tapaan turhan yksinkertainen mätkintä, jonka lisenssi on vielä parempi syy olla sitä pelaamatta.

Asteroids: Ajalleen menettelevä, nykyään yhdentekevä vektoriräiskintä. Harppausmekaniikka on aika hauska vaikkakin sattumanvaraisuudessaan hämmentävä ominaisuus.

Asteroids Deluxe: Minimaalinen päivitys 1,5:lla uudella vihollisella. Harppaus on korvattu käytännöllisemmällä mutta kuivammalla suojanapilla.

Astra Superstars: Estetiikaltaan Sunsoftin muiden mättöpelien tapaan mainio turpakekkeri, jossa passeli rosteri. Pelattavuus on lentelyineen hupaisa väännös perus-2D-mättämisestä, vaikka kitukasvuiset liikelistat tekevät menosta turhan pinnallista. Lisäpisteet flipperipallomekaniikasta, tosin. "Ugee."

Astro Blaster: Segan vanhan ajan avaruusräiskintä, jossa jopa ei käytetä vektorigraffoja. Pelin hidastusmekaniikka on jees ja aseen ylikuumenemisen mahdollisuus meinaa, ettei aivoton ampumisnapin takominen vaihteeksi kannata. Sisältöä on kuitenkin liian vähän ja vaikeusastetta liikaa. Mukana vaihtoehtoinen, peruslaadukas saksalaisdubbi.

Astropal: Asteroids-plagiointi huonommilla graffoilla. Eli ei mikään oikea Astrokaveri.

Astyanax, The: Perus-2D-mätistys fantasiateemalla. Ei yhtä siisti kuin NES-versionsa kiitos laadukkaiden juoniosioiden puutteen ja kuppaisten musiikkien, mutta ainakin loppupuolella on pikkutuhmaa huumoria ja hämmentävä non sequitur-osio.

Asuka & Asuka: Graffoiltaan menettelevä ja pelattavuudeltaan taas tyystin mielikuvitukseton lentoräiskintä. Paska & paska, more like.

Asura Blade - Sword of Dynasty: Fantasiateemainen, esteettisesti ja rosterillisesti epämerkittävä mättöpeli, jonka mekaniikat ovat kaikkivoipainen ilmatorjunta- + työntötorjuntasyöpää. Purjoo.

Asura Buster - Eternal Warriors: Edeltäjäänsä hieman persoonallisempi ja ennen kaikkea pelattavampi, paitsi että heittomanööveri tehdään jostain helvetin syystä painamalla kahdesti alas ja hyökkäysnappulaa. Mitä vit?

Asylum: Pelattavuudeltaan huono, mutta estetiikaltaan hauskalla tavalla naurettava ylhäältä kuvattu toimintatekele. Vaihtelevat ympäristöt kannustavat pelaamaan loppuun, ellei pelin betaisuus kaada koko touhua kesken kaiken.

Ataxx: Tammipeliväännös hoopoilla mörköalienvihollisilla. Sisältää jostain syystä jonkinnäköisen mahdollisuuden tallentaa oma ranking-pistetilasto myöhempiä pelikertoja varten, vaikka tuskin kenelläkään on hirveän matalaa kynnystä tahkoa tätä tuubaa toistamiseen.

Athena: Karsinogeenisen kököllä ja epäreilulla pelattavuudella varustettu toimintatasoloikka, jonka huonoutta alleviivaa pelin premissin, mekaniikkojen, estetiikan ja etenkin päähenkilön siisteys. Vihaan tätä peliä yhtä paljon kuin rakastan Athenaa, eli paljon.

Athena no Hatena?: Arabiteemainen triviapeli viihdyttävällä estetiikalla. Valitettavasti nimen Athena viittaa tekijäfirmaan eikä yllämainittuun.

Atomic Robo-Kid: Monotoninen ja huijaamatta mahdoton Baraduke-väännös. Ainakin elefantin ja pölynimurin risteytystä muistuttava päähenkilö on söötti.

Atomic Punk: Iremin Bomber Man -kolikkopeliporttaus tekijälleen ominaisen pikkutarkoilla animaatioilla ja hoopolla huumorilla. Perverssisti, vaikka nelinpeli löytyy, ei versus-moodia ole. Tarinamoodi on sarjalle uskollisen monotoninen ainakin yksin yskiskellessä.

Aurail: Pari hyvää ideaa sisältävä, mutta persoonaton, runkku ja ylipitkä räiskintä, jossa ylhäältä kuvattuja ruutuja tauotetaan raivostuttavilla FPS-osioilla. Huomaa, että Sega on toiminut pelissä vain julkaisijan roolissa.

Avalanche: Höhlä wanha tekele, jossa napataan melakasalla ylhäältä putoavia lumikokkareita. Äänimaailma on omaa luokkaansa.

Avengers: Ylhäältä kuvattu mätkintä perinteisellä jengiläisteemalla. Parempi kuin samoihin aikoihin ilmestynyt Kyros, muttei yhtä hauska.

Avengers in Galactic Storm: Pelattavuudeltaan perustyydyttävä lisenssimättöpeli, vaikka esittelikin genrelle yhden sen syöpäisimmistä mekaniikoista apurihyökkäysten muodossa. Graffat ovat kamalaa esirenderoitua kökkeröä ja musiikitkin hajuttomia etenkin Data Eastin peliksi. Lisämiinuksena vielä Captain America.

Avenging Spirit: Yksi parhaista tasoloikkapeleistä koskaan kiitos mainion possessausmekaniikan. Vihollishahmoja on mukavan paljon, mikä meinaa edellä mainitun mekaniikan turvin tuplasti kivaa. Juoni on hienon synkkä pelin estetiikkaan verrattuna ja loput jopa suht koskettavia, etenkin niistä parempi.

Aztarac: Passeli vektoriräiskintä tukikohdan puolustamispremisillä ja tutkamekaniikalla.

Azurian Attack: Kuiva ja sisällyksetön avaruusräiskintä.

B.C. Story: Kovin Korean estetiikan sisältävä luolamiesteemainen urheilupeli, jossa on norminapinhakkauksen lisäksi myös ohjaustikun ronklausta. Kirjaimellisesti tuskallista pelattavaa.

B. Rap Boys: Hupaisa, mutta kökkö ja hivenen monotoninen mätkintä. Viholliset ovat turhan kestäviä ja itseään toistavia ja ohjattavuus kömpelöä, mutta Hip Hop-teema tekee pelistä jotenkin siedettävän ainakin vikaan pomoon asti, joka pitääkin sitten voittaa yhdellä elämällä (dat ain't happening). Moninpelilläkö asianlaitaan pelastus? Ehei, ensiksi pelaajat joutuvat hakkaamaan toisensa, ennen kuin voittaja pääsee tekemään itsestään lihamureketta pääpahista vastaan.

B-Wings: Data Eastin geneerinen avaruusräiskintä hämmentävällä korkeudenvaihtomekaniikalla ja suurella määrällä erilaisia aseita. Ei mikään Boogie Wings, siis.

Backfire!: Data Eastin graafisesti hyvä rallipeli isometrisehköllä kamerakulmalla. Kontrollit ovat yksinkertaisuudessaan melko uniikit: tatilla ohjataan auton menosuuntaa, ei kääntymistä, mikä mahdollistaa hämärät mutta hyödyttömät akselikikkailut. Ehkä siksi seiniin törmäys poikkeuksetta kimmottaa auton takaisin oikeaan suuntaan vain pienen nopeuden menetyksen kustannuksella. Musiikkivalikoima on laadukas ja laaja mutta kokonaispituudeltaan parin minuutin luokkaa eli loppupeleissä lähinnä ketuttava.

Back Street Soccer: Mukavan suoraviivainen ja nopea jalkapalloilu. SunA:n henki näkyy plagiointitäyteisissä biiseissä, jotka tuovat hyvällä tavalla mieleen Street Hoopin.

Bad Dudes vs. Dragonninja: Pelattavuudeltaan tyydyttävä ja hupaisan kasari beat-em-up, jossa tarpeeksi vaihtelua. Pelin meemistatus on tosin aika epäansaittu muihin arcaden dialogihelmiin verrattuna ja loppu on Yhdysvaltallan lippuineen, kansallislauluineen ja Reaganeineen vielä Legionnaireakin masentavampi.

Bad Lands: Offroad -tyylinen rallipeli tyylikkään karulla estetiikalla, mielenkiintoisella ratasuunnittelulla ja asemekaniikoilla. Valitettavasti tukee vain kaksinpeliä.

Bakatonosama Mahjong Manyuuki: Ihmisperseistä lautapelaamista hoopolla feodaali-Japaniestetiikalla, seikkailuelementeillä ja aivan liian pitkällä kestolla. Mielenkiintoista kyllä tissejäkin löytyy, vaikka tekele onkin Neo Geo -raudalle.

Bakutotsu Kijuutei: Alien Sectorin jatko-osa, joka on hieman edeltäjäänsä parempi, mutta silti monotonisen ylipitkä. Paccet-avaruuskavereiden pelilliset jeesausmekaniikat ovat plussaa, vaikka kuomien jatkuva kuoleminen masentaa aina. Onneksi MAMEhuijauskoodien tekijät ovat olleet taas tilanteen tasalla ja tehtailleet tyyppien döödaamattomuuskoodit.

Bakuretsu Quiz Ma-Q Dai Bouken: Premississään Indiana Jonesmaista arkeologikaluamista ja Sylttymäistä kurkkusalaattiviidakkosamoilua sekoittava ja pelattavuudeltaankin epäkiinnostava tusinatriviatekele.

Baku Baku Animal: Omintakeinen match two -versuspuzzlepeli hupaisan hirvittävillä esirenderoiduilla hahmoilla. Valitettavasti moninpelissä ei viimeksi mainittuja taas vaihteeksi juuri näy, mutta sentään taustat ja biisit vaihtuvat, Segan kiitos.

Bal Cube: Omintakeinen mutta rutikuiva Breakout -väännös, jossa ohjataan melan sijasta palloa...tai siis kuutiota.

Balloon Bomber: Wanha, sisällyksetön yhden ruudun räiskintä, sentään tuhoutuvalla maastolla ja hupaisalla ääniraidalla.

Balloon Brothers: Tetris-väännös käännetyin tippumissuunnin -- siis kohoamissuunnin -- ja hämärin värinvaihtomekaniikoin. Aika U.P.P -tierin menoa, siis.

Baluba-Louk no Densetsu: Kuiva sokkelonkamankeräys maustettuna Mario Bros.:maisella alatuuppausmekaanikalla.

Bang!: Menettelevä Point Blank -tyylinen valopyssyräiskintä länkkäriteemalla. Koska tekijäfirma on Gaelco, onko kyseessä siis paellawesternpeli...?

Bang Bang Ball: Mouse Shooter Gogon henkinen jatkaja, jossa esikuvaansa monipuolisempi yksinpeli. Hiirenammunnan versuskaksinpeli on korvattu co-op-pelimuodolla, mikä on sinänsä mielekäs ratkaisu; nyt kumpikin tekele tukee toisiaan hyvin kummankaan olematta obsoliitti.

Bang Bang Busters: Diet Go Gon tyylinen Bubble Bobble -väännös hajottavalla kenttädesignilla ja tavallista syvällisemmillä mutta huonoilla tappomekaniikoilla. Pelin ulkoasu on myös todella halpa etenkin Neo Geo -peliksi.

Bang Bead: Hupaisa, uudistettu Pong passelilla hahmokaartilla. Ei yllä Flying Power Discin tasolle, kylläkään.

Bank Panic: Segan ja yhteistyökumppanin vaihteeksi sikahyvä kolikkopeli, joka hyvin omintakeinen länkkäriteemainen räiskintä vapaasti liikutettavalla taistelukentällä ja lukuisilla hupaisilla mekaniikoilla. Tästä pitäisi tehdä jonkinnäköinen VR-jatko-osa.

Barricade: Neljänpelattava versusmatopeli, eli suht hienoa settiä etenkin vuodelle '76.

Barrier: Hämmentävä ja kuiva vektorigraffainen tekele, jossa väistellään hitaasti liikkuvia mitäleitä kapeassa putkistossa.

Baryon - Future Assault: Rutikuiva ja persoonaton korelalainen avaruusräiskintä, jonka Pulstarmainen takomis/lataussysteemi sentään menettelee.

Baseball Champ: Ääninäyttelyltään hulvaton, mutta muuten tarvittavan huono ja hajottava pesäpällipeli ADK:lta.

Baseball Stars 2: Professionalin jatko-osa samalla pelattavuudella ja entistä paremmilla graffoilla. Professionalin naisjoukkueiden saksiminen tekee tästä tekeleestä kuitenkin edeltäjäänsäkin taantuneemman.

Baseball Stars Professional: SNK:n Neo Geo -emäspalloilu, eli ihanaa estetiikkaa ja hirvittävää pelattavaa koko rahan edestä.

Basketball: Vanha kehno korikälleily, jonka pallo-ohjaus tekee pelaajista aika puoljumalaisia kiitäjiä.

Batman: Kuppainen ja runkku mätistys pelkällä yksinpelillä. Estetiikka on passelia ja sisältö sopivan uskollista yliarvostetulle leffalähdemateriaalilleen.

Battlantis: Mytologiateemainen HC-Space Invaders. Esikuvaansa parempi eli vain sika tylsä.

Battlecry: Itkettävän kammottava yksinpelattava 2D-mättöpeli hirvittävin kontrollein ja kirjaimellisesti naurettavin grafiikoin. Vielä hirveämpi kuin firman edellinen tekele Reikai Doushi, mikä on jo saavutus.

Battletoads: Esteettisesti siisti, mutta nopsaan todella monotoniseksi menevä ja helvetin ylipitkä mätkintä parilla pakollisella eli rasittavalla kepulikonstikentällä. Ylikestävät pomot ja vessa- sekä laattahuumori tekevät menosta entistäkin tuskallisempaa. Lisäksi Dark Queenia ei mätetä missään vaiheessa, eli miks tää peli on ees julkastu? Melkein yhtä huono kuin NES-kaimansa, mutta vain melkein.

Battle Bakraid - Unlimited Version: Battle Gareggan jatko-osa paremmilla graffoilla, Armed Police Batriderin hyvällä lataussysteemillä ja mukavalla 9 lentsikan rosterilla. Edelleen valitettavan särmätön tekele muuten.

Battle Balls: Suht omintakeinen ja hyvin toimiva versuspuzzlepeli mieltäylentävän hupaisin hahmoanimaatioin ja masentavan eläinpitoisin rosterein.

Battle Chopper: Iremin Opa-Opa-vastine lafkan peruspeliä söpömmine graffoineen ja kauppamekaniikoikkeen. Eri suuntiin skrollaavat kentät ovat jees, mutta muuten peli on melko runkku ja pitkäveteinen, osaltaan kiitos melko Midway-kestävien pomojen.

Battle Circuit: Etenkin Capcomin peliksi mukavan humoristinen ja suuret määrä liikkeitä omaavan hahmokatraan sisältävä sci-fi-mätistys, joka rupee kuitenkin loppua kohti maistumaan hieman puulta kiitos turhan kestävien vihollisten ja kuivahkojen kenttien. Nelinpeli tekee tekeleestä silti lafkan parhaan genrensä edustajan.

Battle Cross: Kökkö ja räikeää värikkyyttään lukuun ottamatta mitään sanomaton yhden ruuden avaruusräiskintä. Pelaa mieluummin Karian Crossia.

Battle Cruiser M-12: Esteettisesti mukavan värikäs mutta pelattavuudeltaan liukuhihnamainen sukellusveneenupotushommeli.

Battle Flip Shot: Bang Beadin edeltäjä paremmilla graffoilla, pienemmällä rosterilla ja hivenen erilaisella pelattavuudella: erikoislaakit eivät tarvitse mittaria ja voittamiseksi riittää vastustajien palikoiden tuhoaminen.

Battle Garegga: Sekä estetiikaltaan että pelattavuudeltaan OK mutta persoonaton lentoräiskintä, taas vaihteeksi. Sorcer Strikerista otetut salahahmot ovat sentään hyvä alustus Armed Police Batriderin IP-yhdistelylle.

Battle K-Road: Pääasiassa huonolla tavalla omintakeinen 2D-mättö, jonka rasittava maahanlyöntimekaniikka kusee sen lähes täysin. Arska- ja Sylttypastissit ja geneerisen ulkoasun ja turnausteeman kanssa ristiriidassa olevat loppupomo ja hoopot loput ovat tosin plussaa. Myös mätkintäpelimäistä heittomekaniikkaa toivoisi näkevän useammissa genren edustajissa.

Battle Lane! Vol. 5: Omintakeinen mutta juustoinen ylhäältä kuvattu rälläilyräiskintä. Omintakeisin ominaisuus on se, että vastustajana toimivien autoilijoiden kuskit ja räiskijät voi napsia erikseen. Totta kai ajajan ampuminen aiheuttaa ajoneuvon disintegroitumisen sekunnin sisään.

Battle Rangers: Data Eastin pelattavuudeltaan toimiva mutta melko tavanomainen kurkkusalaattiräiskintä yhdenmukaisella mutta sentään melodramaattisella vihollisarmeijalla. Onneksi todella absurdi käännösjälki kuumine haulikonluoteineen kuoltavaksi tekee lopputuloksesta kovin viihdyttävän. Lisäbonuksena on pelin amerikkalaisversiossa vaihtoehtoinen englantilokalisaatio, mutta tämän version teksti on vielä huonompaa eli parempaa.

Battle Shark: Sukellusveneteemainen automaattisesti rullaava ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa tähtäin liikkuu tarkoituksellisen mutta turhan tahmaisesti. Esteettisesti hyvä, vaikka sisältää vielä Zelda-pelejäkin hajottavamman "kohta kuolo korjaa"-varoitushälinän.

Battle Zone: Vektorigraffainen ensimmäisen persoonan tankkiräiskintä. Krooh.

Battle of Atlantis: Vedenalaisteemassaan jokseenkin omintakeinen mutta ikäisekseenkin yltiömonotoninen sivuttaisräiskintä.

Batsugun: Tavanomainen ylhäältä kuvattu shootteri, sentään expa-systeemillä ja vaihdettavilla hahmoilla.

Bay Route: Segan ja Sunsoftin tekemä ravausräiskintä. Sisarpelinsä Tough Turffin tapaan tyydyttävä mutta epäinspiroitunut genrensä edustaja. Neljä asetta, joiden välillä voi vaihtaa vapaasti, ovat sentään jees ominaisuus.

Beast Busters: "One sure thing, we'll risk our lives." SNK:maisen läppä mörkövalopyssyräiskintä, jossa melko uniikki kolminpelimahdollisuus. Muuten pelattavuus on harvinaisen epäinspiroitunutta; sentään on hupaisan absurdia, että periaatteessa rajoitettuja ammuksia jaellaan sitä tahtia, että ainakin yksinpelillä ei kudeista voi millään ilveellä tulla pulaa.

Beathead: Huvittavan huonoilla graffoilla siunattu, omintakeinen muttei viihdyttävä versuspalikankeräilyralli epäselvillä heksagonisilla ruuduilla.

Beatmania-sarja: Etenkin emulaattorikontrolleilla hyvin kuiva ja lisenssiurheilupelitason homogeenisyydellä varustettu DJ-rytmipeliröykkiö.

Beezer: Kekseliään sijaan pikemminkin näsäviisas sokkelihaahuilu, jossa pitää vangita mehiläisiä kuusikuutioihin seiniä tuuppimalla. Epähauska ja epäselvä.

Bells & Whistles: Toisen kolikkopeli-Twinbeen länkkäriversio, eli söpöä estetiikkaa ja kuivahko pelattavuutta. Lisävoimat ovat hupaisia, mutta niiden keräämiseen tarvittava loputon kellojen ampumiskalkatus on huomattavan ärsyttävä mekaniikka.

Ben Bero Beh: Hajottavan sattumanvaraisia esteitä ja vihollisia sisältävä Donkey Kong-apinointi palavassa rakennuksessa. Lisäsuolaksi haavoihin on päähenkilö palomiehen sijaan joku vaahtosammuttimella varustettu läsö trikoopelle.

Berlin Wall: Lode Runner-väännös, joka on nimeäjänsä mukaisesti ynseä ja liian pitkä. Kengännauhamaisen hoopo estetiikka premissiin liittyvine taustakuvineen huvittaa jonnin verran.

Bermuda Triangle: SNK:n vaihtoehtoinen versio World Warssista, joka on sisarpeliään paljon kummallisempi ees taas skrollaavine ruutuineen ja tappavine anti-bonus-kenttineen. Vastapainoksi ovat bossit paljon WW:tä tasapaksumpia.

Berzerk: Monotoninen räiskintä, jossa pari hauskaa mekaniikkaa ja mukava määrä vaihtoehtoisia kieliraitoja.

Best Bout Boxing: Yllättävän viihdyttävä 2D-nyrkkeilypeli melko vaihtelevalla vaikka totta kai täysjätkäisellä hahmokatraalla. Iskut tekevät jopa vahinkoa ja kontrollit ovat ymmärrettäviä, toisin kuin monissa muissa lajin videopeliväännöksissä.

Best of Best: Nimensä mukaisesti sekä sika hyvä että kovin kuso mättöpeli. Mekaniikat ja tuntuma ovat melko syöpää, mutta menettelevän hahmokartaan isot ja absurdit liikelistat tarjoavat silti paljon hupia, kuten myös rupuinen ulkoasu. Pelaajan henkinen nöyryyttäminen epämiehekkäästä pelaamisesta on mekaniikkana myös omaa luokkaansa. SunA:han ei kerrankin tarvitse olla pettynyt.

Bestri: Kolmen pelin korealainen kokoelma. Kaksi näistä ovat homeisia ristinolla/tammiväännöksiä, mutta viimeinen hämmästyttävän eli lievän viihdyttävä Breakout-tekele hyvällä gemariruudulla. Viimeksi mainittu löytyy myös yksittäisenä pelinä nimellä Jumping Break.

Big Event Golf: Golf-peli, jossa taas käsittämättön pallo-ohjaus. Musaakit ja graffat ovat onneksi toimivampia.

Big Fight; Big Trouble in the Atlantic Ocean: Tavallinen mätkintä mukavan isolla hahmokatraalla. Jokaisen pomohahmon vikaa lukuun ottamatta saa puolelleen, eli pelattavia tyyppejä on yhteensä 8. Tätä käytetään hyväksi myös arveluttavassa versus-moodissa, jonka mekaniikat ovat suoraan pääpelistä. Tekeleen pelaaminen sitä osittain tukemattomalla MAMElla antoi muutenkin hiukan absurdiin menoon mukavan lisähappomausteen.

Big Karnak: OK toimintatasoloikka siistillä Egypti-teemalla. Melko vaihteleva ja raaka, mutta hieman turhauttava.

Big Run: Esteettisesti hyvä ja pelattavuudeltaan liukuhihnamainen kolmannen persoonan perusrallipeli, jossa körötellään Paris-Dakarin Afrikan osuus.

Big Striker: Hiomaton jalkapalloilu ärsyttävällä äänimaailmalla.

Big Twin: Uniikihko muttei hyvä puzzlepeli, jossa kärrätään pelialueelle tippuvia palloja ja yritetään muodostaa niistä kolmen joukkoja. Kaksinpeli on, mutta versusta ei, mikä korostaa kurjuutta. Onneksi kaikki hyvitetään kekseliäästi alastomien muijien pikselikkäitä valokuvia väläyttämällä.

Bigfoot Bonkers: Versusmatopeli sattumanvaraisilla jalanjälkiesteillä. Lussua kamaa verrattuna Barricadeen, siis.

Bijokko Gakuen: Lukioteemainen strippimahjong, jossa ei sentään näytellä edes nännejä. Koulujengiläismuija ja manserviceäkin sisältävä loppukohtaus kellistävät kurjuutta.

Bikkuri Card: Vedonlyöntitekele, jossa yritetään valita kaksi paria peitetystä ristikosta. Emulaattoritallennusten avulla voin todeta, että peli kusettaa. Ylläri pylläri.

Billiard: Vissiin Neuvostoliittolainen biljardipeli, jossa kaveeraavat punainen ja sininen pallo tuuppivat kilpaa hymynaamoja kuoppiin. Varmaankin taiteellinen kannanotto tekomaahansa, siis.

Billiard Academy Real Break: Jees, joskin johdainnaistavahenkinen jatkaja Pocket Gal Deluxelle. Silmänruokana toimivat lyylit ovat semirealistisessa tyylissään siistejä ja estetiikka on muutenkin hyvää kankeaa ääninäyttelyä lukuun ottamatta. Etenemistä palkitsevat lyylien zoomailuosiot ovat omaperäisiä ja hupaisia, vaikka se, että lähikuvat eivät ole muijista riippuvaisia, onkin antiklimaattista.

Bio Attack: Lentoräiskintä, jossa niistetään ihmisruumiissa vastaantulevia bakteereja. Premissi ja eri ruumiinosissa tapahtuvat fiksatut välikentät tekevät pelistä jopa jotenkin muistettavan.

Biomechanical Toy: Runsaasti tasoloikkaelementtejä sisältävä räiskintä. Kentät ja viholliset ovat melko vaihtelevia, mutta eri aseiden ja kaksinpelin puute on ynseää. Ainakin erilaisia apurihahmoja on yllättävän paljon, mutta niiden harvinaisuus ja lyhyt käyttöikä lähinnä potututtaa entistäkin enemmän.

Bionic Commando: Kouramekaniikaltaan kekseliäs mutta muuten ohjaukseltaan hajottavan rajoitettu ja muutenkin hiomaton räiskintä, etenkin kun NES-jatko-osan sarjaflengaus ei ole vielä käytössä. Musiikkien hoopohko instrumentaatio on mielenkiintoisin osa-alue.

Birdie King 1-3: Pallo-ohjauksiltaan jopa toimivia, mutta muuten mitäänsanomattomia golfretroiluja.

Birdiy: Retropeli, jossa kasvatetaan linnunpoikasta sille matoja kiikuttamalla samalla kun hätyytellään pois tirppaa itseään mättää yrittäviä mörköjä. NPC:n puolustuselementeiltään siis uraa uurtava, huonolla tavalla.

Bishoujo Janshi Pretty Sailor 18-kin: Strippimahjongia Sailor Moonista melko suoraan kopioidulla hahmoilla ja PC98:maisella eli hyvällä graffatyylillä.

Bishoujo Janshi Pretty Sailor 2: Poikkeuksellisesti edeltäjästään estetiikaltaan entisestään petraava strippimahjong, tällä kertaa ilman plagiointia. Tällä kertaa naishahmoja rääkkäävä päähenkilö heitetään lisäksi linnan sisään, sentään...

Black Heart: Japanilaislähteistään huolimatta korealaistyylisen halvalla mutta hupaisalla graafisella ulkoasulla varustettu shootteri, joka on pelattavuudeltaan valitettavasti tyystin tavanomainen lukuun ottamatta Dragon Breed/Saint Dragonmaista pelaajan osumahavannointisysteemiä.

Black Panther: Konamin krapulamaanantainen toimintajööti, joka on tyystin epäpelattava ja esteettisesti epämerkittävä.

Black Tiger: Capcomin runkku ja itseään toistava fantsutoimintatasoloikka. Hyvää seuralainen samana vuonna ilmestyneelle Black Pantherille, siis.

Black Touch: Mahjongsolitaire, jossa esteettisesti kovin korealaisia eli epäkoreita välikuvia speden jätkän herutusiskuyrityksistä ja -epäonnistumisista.

Black Touch '96: Tämä kirjaimellisesti keskeneräinen mätkintä ei vissiin liity yllä mainittuun peliin mitenkään muuten kuin tekomaan kautta. Sisältöä on vähän, bugeja ei, mutta ainakin ulkoasu on taas Koreaa. Loppumättö on hieman Crime Fighterssin tyyliin kaikki edelliset pomot samanaikaisesti.

Black Widow: Vektorigraffainen kaksoistikkuräiskintä, ainakin omaperäisellä teemalla. Päähenkilön kyräily vaikeusastetta valitessa on omaa luokkaansa.

Blade Master: Kovin kitukasvuisella liikemäärällä nihkeytetty fantsumätistys, jossa sentään Iremille uskollisen passelit graffat.

Blandia: Pelattavuudeltaan välttävä fantsumättöpeli, jossa sentään ihan hupaisa panssarimekaniikka. Graafisesti tekele tyydyttää, mutta biisien määrän sekä niiden keston sekunneissa voi laskea yhden käden sormilla.

Blastaball: Futuristinen kiekkopeliväännös, jossa lätkää liikutetaan sitä avaruusaluksella räiskimällä. Yltiöhitaus ja se, että pelaajia on kentällä kerrallaan minimaaliset kaksi, tekee menosta vähintään yhtä kuivaa seurattavaa kuin tosielämän vastineesta.

Blasted: Monotoninen ja epäselvä mutta hupaisan ulkoasunsa takia hetken viihdyttävä tarkka-ampumisräiskintä. Hauskin puoli on pelissä on se, miten lungisti tykitettävien rakennusten asukkaat suhtautuvat nurkissaan pyöriviin valloittajatappajakyborgeihin.

Blaster: Graffoiltaan hirveä mutta sentään lievästi vaihteleva FPS-avaruusräiskintä. Tekeleen ylipitkän keston päätteeksi päästään paratiisiin, jonka sisältö on aika ennalta arvattaa settiä.

Blasteroids: Taas yksi turha retropelin uudelleenlämmittely, tällä kertaa Asteroidsista. Sci-fi-musiikit ovat viihdyttäviä, mikään muu ei niinkään.

Blasto: Wanha räiskintä, jossa kosautellaan miinoja tuhottavissa sokkeloissa. Kovin kuivaa settiä ainakin yksinpelillä.

Blastoff: Namcon kasariavaruusräiskintä, eli maksimaalista pyllynimemistä.

Blaze On: Hidastempoinen eli pitkäveteinen avaruusräiskintä, jossa sentään genrelle uniikki vihollisenpossessoimismekaniikka. Erilaisia sosialisoitavia vastustajia on nihkeänlaisesti, valitettavasti.

Blazer: Namcon isometrinen kasariräiskintä, joka on vaihteeksi esteettisesti hyvä ja pelattavuudeltaan tasapaksu, muutamasta eri ajoneuvosta huolimatta.

Blazing Star: Pelattavuudeltaan tylsin ja vaikeusasteeltaan rikkinäisin Yumekobon Neo Geo -räiskintä. Ylikestävät pomot yhdistettynä aseiden nuhaisuuteen hajottavat erityisesti. Erilaisten alusten suuri määrä olisi hyvä ominaisuus, jos niitä vain voisi vaihtaa kesken pelin, sillä ei tätä jaksa hullukaan uudelleenpelata. Sentään pääpahis on saatanallisuudessaan eli pikkuvauvaisuudessaan täydellinen rooliinsa.

Blazing Tornado: Estetiikaltaan jees painipeli, jonka pelattavuuskin menettelisi, ellei vaatisi suunnilleen 3 Count Bounttiakin pahempaa napintakomista heittojen tekemiseksi. Vikan taistelun alku on mieleenpainuva.

Block Block: Tavallista monipuolisempi mutta paskamaisen kenttäsuunnittelunsa takia normaaliakin hirveämpi Breakout-klooni.

Block Gal: Segan ja Vic Tokain tekemä Breakout-klooni pikselitisseillä. Kuppaisen estetiikan ja aiheen perusteella oletan tämän tekeleen valmistuneen firman yhteisten ja harvinaisen överiksi menneiden ryyppäjäisten lopputuloksena.

Block Hole: Lentoräiskinnän ja Tetriksen risteytys, eli jonkinnäköisestä omaperäisyydestään huolimatta yksi maailman huonoimmista peliristisiitoksista.

Block Kuzushi, The: En tiennytkään, että Simple Seriessin edustajia oli kolikkopeliraudallakin. Tämä titteli on valitettavasti geneerinen Breakout-nokitus.

Block Out: Ylhäältä kuvattu 3D-Tetris. Lähes pelikelvoton.

Blocken: Köyhän miehen Puchi Carat eli versus-Breakout keskinkertaisella hyökkäysmekaniikalla. Yksinpelin lukuisat vastustajat on korvattu versus-moodissa ykköspelaajan palettimuutoksella, totta kai.

Blockade: Kahden pelaajan versio Barricadesta. Kai parempi, jos omaat vähän oikeita kavereita.

Blomby Car: Ohjaukseltaan toimiva mutta monotoninen ja ulkoasultaan kengännauhamainen Paris-Dakar-rallitus. Blomby Car-eksperttimme sentään osaa kertoa, että tekijät ovat tajunneet plagioida peliin Data Eastin musaa.

Bloodstorm: Time Killerssin hengellinen jatkaja, joka on premissiltään ja esteettisesti vielä edeltäjäänsäkin älyllisesti taantuneempi. Sentään muutamia hyviä ideoita löytyy, kuten vastustajan spessujen pölliminen ja pari hupaisaa erikoistaistelutannerta. Tekeleen pelattavuus on valitettavasti melkein yhtä kuppaista kuin sen olemus.

Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hauskaa settiä.

Blood Warrior: Melko urpo mutta välttävä Mortal Kombat -apinointi Japanista, Japaniteemalla. Pelin ainoa syystäkin uniikki elementti on, että jotkut spessut tarvitsevat vain tikkuliikkeen. Enkkudubbi on sentään samaa huvittavan hömelöä tasoa kuin edeltäjässä Shogun Warriorssa.

Bloody Roar: Elikkomuodonmuutosmekaniikkansa ja spessujensa ansiosta tavallista viihdyttävämpi 3D-mättö, jossa parikin helmihahmoja. Tosin se, että heitot voi torjua, on aika Mortal KOmbatmainen eli huono ratkaisu.

Bloody Roar 2: Mekaniikoiltaan edelleen hiottu jatko-osa: superit ja tällä kertaa mättöpelinormeja noudattavat heitot ovat jees. Epäjees ovat kaikkien ykkösten mielenkiintoisten hahmojen poisto, etenkin kun uudet naamat ovat ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tyystin epäinspiroituneita.

Bloxeed: Segan tyystin persoonaton Tetrispeli esineillä, eli jonkinnäköinen Tetris the Grand Masterien edeltäjä.

Blue Hawk: Normipersoonaton kurkkusalaattiräiskintä, eli, kyllä, ennemminkin Ugiblöö Hawk.

Blue Print: Kekseliäs sokkeilohaahuiluväännös, jossa puhalletaan kentälle ripotelluista taloista koneen osia ja masiinan valmistettua kosautetaan sillä muijaa jahtaava munakoisohirviö. Hupaisaa mutta tasapaksua settiä, vaikka sentään ruutujen koostumukset jopa hieman muuttuvat.

Blue Shark: Mustavalkoampumagalleria, jossa räiskitään siis mereneläviä. Taposta miinuspisteitä antava sukeltaja on räiskintää hillitsevässä riippakivimäisyydessään kenties ensimmäinen lajissaan.

Blue's Journey: Melko tavallista mutta sopivan hektistä tasloikkailua yleisellä ADK:maisella kummallisuudella sekä tietysti parilla omintakeisella pelillisellä lisämausteella. Seikkailupelielementit hoopojen NPC:iden kera ovat etenkin hauskoja, kuten myös läpät loput. Lutuisuudessaan hieno sisarpeli esteettisesti kovin karummalle Magician Lordille.

Body Slam: Segan tavanomainen vaihtoparipainipeli, jossa kuitenkin Yohko-idoleiden tasoinen lisenssi. On aika tekijäfirmalle ominainen ihme, että roteva japanilaispainijapahismuija on säilynyt pelissä lokalisaation jälkeenkin...

Bogey Manor: Technossen hupaisa ja omintakeinen sentaijamppa vs. möröt-mätkintä, jossa hyvä määrä vihollisia muttei silti tarpeeksi vaihtelua. Pelin nerokkain idea on vihollisten löylyttämiseen tarvittava manööveri: ensin tehdään huomion vievä "Mikä TOI on?"-sormellaosoittelu, jonka jälkeen lyödään muualle pälyilevää vastustajaa naamaan. Kun vihulaisia näin tarpeeksi jallittaa, käy niitä melkein sääliksi...mutta vain melkein.

Bombjack Twin: Taas yksi hämmentävä retropeliuudelleenlämmittely, jossa edeltäjäänsä paremmat graffat, samanaikainen kaksinpeli ja aivan yhtä karsea pelattavuus.

Bomb Bee: Taas yksi yhdentekevä Breakout-väännös flipperimäisellä kentällä ja kahdella melalla.

Bomb Jack: Tylsä ja loputon retropeli, jossa keräillään ja puretaan pommeja. Hyppymekaniikat ovat ärsyttäviä ja lukuisista käden ulottuvilla olevista räjähteistä huolimatta ei vihollisille voi tehdä mitään. Eli Bomb Shit, more like.

Bomb Kick: Korealainen Bubble Bobbleilu ärsyttävän kestävillä vihollisgeneraattoreilla ja kaakkoon väännetyllä plagioinnilla. Huvittaa lähinnä surkuhupaisuudensa turvin.

Boggy ´84: Kuppainen mutta tarvittavan monta eri ruutua sisältävä DK-apinoinnin kaltainen.

Bonanza Bros: Segan ainutlaatuinen räiskinnän tapainen hiiviskelyelementeillä. Hoopot puheölähdykset toimivat omaperäisen estetiikan kohokohtana. Viihdyttää koko kestonsa, vaikka parin fillerikentän poistaminen parantaisi kokemusta entisestään. Nykyajan GTA-rinkirunkkauksta silmällä pitäen on myös lohduttavaa, että pelin rötöstelypremissiä siloitellaan lokalisaatiossa tehokkaasti.

Bongo: Kaikin puolin kammottava tekele, joka on kaiken päällisiksi vielä tasoloikka. Kauhuleffamainen loppu on ainoa vähänkään viihdyttävä kohta.

Bonk's Adventure: Esteettisesti ja pelattavuudeltaan epäinspiroitunut eli kuiva tasoloikka vapaalla kenttä- ja pomomättövalinnalla.

Bonze Adventure: Buddhalaismytologian käytöllään ja karuutta ynnä söpöyttä sekoittavalla ulkoasullaan massasta erottuva tasoloikka, joka ei ole silti erityisen hyvä. Käytetty tarusto on muutenkin valittu huonosti, koska kattelisin kaljupäisen patun sijaan paljon mieluummin keskivertoa populaarikulttuurimikoa...

Boogie Wings: Erinomainen ja hyvin epägeneerinen lentoräiskintä. Pelin mekaniikat ovat omaperäisiä ja hyviä ja graffat on myös huippuluokkaa, samoin kun kaksinpelin loppumätössä säätämismahdollisuus.

Boomer Rang'r: Data Eastin vanhan ajan toimintatekele, jossa kalutaan vapaasti pientä saarta roinanmetsästyksessä. Pelialue on jees ja vihollisvarieteetti OK, mutta juustoiset morsojen naamalleilmestymiset ja se, että jokaisen kerätyn kaman jälkeen palautetaan pelaaja lähtöpisteeseen tekee kokemuksesta silti tuskallisen.

Boong-Ga Boong-Ga: Palkintopeli, jossa tungetaan sormi valitun vatipään hanuriin ja yritetään mitoittaa survaisu oikean voimaiseksi pelin vissiin sattumanvaraisen vaatimuksen mukaan. Ilman alkuperäisen raudan muovipeffoja ja vastaavia releitä on kokemus vielä aiottuakin hämmentävämpi.

Boot Hill: Gun Fightin jatko-osa, jossa tällä kertaa jopa mahdollisuus tietokonetta vastaan pelaamiseen.

Borench: Segan puzzlepeli, jossa pompotellaan lautaa pitkin valuvaa palloa erilaisia kimmotuskulmapalikoita sen tielle länttäämällä. Melko omintakeista mutta nimensä mukaisesti myös rutikuivaa settiä.

Born to Fight: Amatöörimäisillä graffoilla ja hulvattoman epävakuuttavalla ääninäyttelyllä siunattu armeijavalopyssyräiskintä. Etenemissysteemi on genrelle sentään melko epätavallinen; kentistä pitää lahdata tietty määrä vihollisia ennen kuin pomotaisteluun pääsee.

Bosconian: Namcon yksitoikkoinen avaruusräiskintä, jossa sentään todella hyvin äännettyä englantia.

Bouncing Balls: Omintakeinen muttei kovin kummoinen puzzlepelin tapainen, jossa yritetään kasata eri numeroita sisältävistä palloista oikea lukema. Pelin Looney Tunes-lisenssi tuskin on luvanvarainen.

Boulder Dash: Data Eastin väännös vanhasta C64-lörtsystä, eli hajottavaa puzzlekärvistelyä hyvällä musiikki-instrumentaatiolla.

Bounty, The: Vähäsisältöinen ylhäältä kuvattu paattiräiskintä. Muuten aika sika perinteinen kolikkopelipaukuttelu, paitsi että etenemisnopeutta voi säätää.

Botanic: Sokkelopeli, jossa mutusteltavat lehdet paljastavat takaataan muuttuvan labyrintin. Kun tähän sotketaan vielä monen ruudun levyiset kentät ilman skrollausta, on sekasortoinen soppa valmis.

Bowl-O-Rama: Yksinkertainen keilailupeli genrelle vaadituilla menestystä tai sen puutetta kuvaavilla välipätkillä. Mukana myös kaksi vaihtoehtoista pelimuotoa, joista siinä hieman kiinnostavammassa kootaan keiloilla korttikättä Blackjackin sääntöjen mukaisesti.

Boxy Boy: Ei niin yllättäen sokoban-peli, eli karseaa syöpää. Ruudunvalinnan kohteen mukaan vaihteleva musiikki on kasan ainoa plussa.

Bradley Trainer: Tankkisimulaattori, joka on minulle aika käsittämätön. Onneksi.

Brain: Corelandin ja Segan sivulle rullaava avaruusräiskintä, joka 4-D Warriorssin tapaan ei onnistu pakenemaan genren kuppaisuutta parista omintakeisesta ideasta huolimatta. Älynväläyksiin kuuluvat mm. se, että kenttää voi manuaalisesti rullata myös pystysuunnassa (yrjöö) ja että osa ruuduista pelataan avaruusaluksen sijaan avaruusukolla/-akalla. Hämmentävin elementti on se, että mikäli vastustaja-avaruusolioiden UFOista pöllii tarpeeksi 3,5-lerppuja (lol), rakennetaan finaalissa niiden tiedoista massiivinen taistelurobotti! Sitten peli loppuu.

Brave Blade: Lähihyökkäys- ja torjuntasmekaniikalla massasta erottuva räiskintä, joka on kuitenkin esteettisesti peruspersoonaton. 3D-graffat ovat etenkin tekoaikaan nähden kovin epävakuuttavia, mutta ainakin niistä saadaan jotain kiintoista irti parissa taustassa ja bossissa.

Bravo Man: Stereotyyppinen Namcon kasaripeli, eli siistin estetiikan ja surkean pelattavuuden omaava toimintatasoloikka. Kuppainen ohjattavuus ja osumahavannointi yhdistettynä pelin epäinhimillisen pituuden kanssa (32. V*tun. Ruutua.) on yhtä kuin tekele, jonka läpäisee vain elämätön ulostefetisisti. Luovuin itse leikissä jossain tyystin toimimattomassa hyppelykohdassa. Lisäharmikseni pelin kolikkopeliversiosta ei tunnu löytyvän edes mitään läpipeluuvideoita. Ehkä viimeksi mainitun asianlaidan pitäisi sentään hieman lisätä uskoani ihmiskuntaan.

Break Thru: Data Eastin lievästi omintakeinen sivuttain rullaava autoräiskintä, jonka kuoleman jälkeiset taasksepäin palautukset sulattavat vaihteeksi naamaa. Muutenkin melkoisen persoonaton tekele, vaikka hyppyanimaatio ja totta kai instrumentaatio ovat parhautta.

Breakers Revenge: Perinteinen, mutta varsin hyvä 2D-mättöpeli. Rosterikin on melko tavanomainen lukuun ottamatta paria helmihahmoa, mutta liikelistat ovat mainioita ja pelattavuus kohdallaan. Hahmot ovat sulavia ja superit siistejä, mutta muuten graffat ovat aika peruskamaa. Ääninäyttelyn taso on hyvällä tavalla naurettava ja anti-suomileffamiksaus kusee muuten hauskaa musiikkia.

Brick Zone: SunAmaisen hämmentävää settiä, tällä kertaa Breakout-kuorissa. Palikoita tuhoavat viholliset ja machomies tekevät menosta normia tuskattomampaa ja välipätkät taideteosesittelyineen ovat varsin sivistäviä. Midway-pomot ja 100 ruutua kuitenkin tarkoittavat, ettei tämäkään tekele murtaudu ulos esikuvansa lähtökohtaisesta kuppaisuudesta.

Brixian: Puzznic-väännös, joka on siis pelattavuudeltaan tuubaa ja graffoiltaan noin vuosikymmenen ajastaan jäljessä.

Brute Force: Helvetin monotoninen ja lievästi sanottuna ylipitkä mätistys, jonka mukavan vuorovaikutteiset ympäristöt ja yleinen hoopous vain harmittavat entisestään. Hyvällä tavalla urpoista kohdista ansaitsee erityismaininnan ruutu, jossa hakataan katoilla arabiterroristeja stereotyyppisen itämaisen musiikin pauhatessa taustalla.

Bubble 2000: Plagioituja graffoja, väärästä kohteesta eli Puzzle Bobblesta plagioitua pelattavuutta ja alastomien muijien valokuvia, eli aika keskiverto korealaispeli.

Bubble Bobble II: Useat pelattavat hahmot ja Rainbow Island-tason Taito-kameointi ei pelasta peliä sarjan flegmaattiselta ja kuivalta pelattavuudelta. Ainakin esoteeriset esinevaatimukset tarjoavat tällä kertaa kymmenisen erilaista huonoa loppua.

Bubble Memories; The Story of Bubble Bobble III: Samaa vanhaa kuplanlaattausta yhdentekevällä latausmekaniikalla ja ilman mitään kakkososan charmia. Forgeddaboutit.

Bubble Trouble: Mereneläväteemainen ampumagalleria, jonka yksitoikkoisuus ja kuppaisuus antaa sille Aquarium seal of approvalin.

Bubbles: Ajalleen hyvillä grafiikoilla varustettu tavanomainen ylhäältä kuvattu kamankeräily avoimilla ruuduilla.

Buccaneers: Hirvittävä merirosvoteemainen Kung Fu Master -väännös, jonka sankarin liikkumisnopeus on mannerten luokkaa. Ainoa hyvällä tavalla mieleen painuva asia on pomo, joka himmailee rauhassa paikallaan lesossa idlausanimaatiossa, kunnes pelaaja astuu tyyppiä tarpeeksi lähelle ja saa tältä yhden freimin kiikaritirvaisun sukkana sisään.

Bucky O' Hare: Konamin lisensoitu mätkintä, eli vain tyydyttävä. Ninja Combat/Robocop 2 -tyylinen projektiilipainotteisuus on sinänsä jees, mutta tuo mukanaan etenkin tässä genressä hajottavan elementin, eli vihollisten kosketuskontaktilämäoton, joka tekee meleehyökkäyksistä lähes hyödyttömiä ja siten pelaamisesta melko monotonista räiskimisjauhamista. Grafiikat ja musiikit ovat myös peruskauraa, mutta ääni(yli)näytellyt välinäytöt ovat hienoja.

Buggy Boy: Tavanomainen takaa kuvattu rallipeli ylikapeilla ja -pitkillä radoilla ja paikoitellen varsin runkuilla esteillä, kuten keskikentää halkovalla joella.

Buggy Challenge: Hämärä avomaastorälläily, jossa rata kiertyy ympäri sivusuunnassa. Syystäkin uniikki.

Bullfight: Taas yksi Segan ja Corelandin uniikki tekele, eli ylhäältä kuvattu härkätaistelumätistys. Pinnallinen mutta hupaisa, vaikka valitettavasti tappelupukareista pelataan väärällä osapuolella eli matadorilla.

Bull Fighter: Jääkiekkoilu, jossa on ADK:n urheilupeleistä eniten tekijälleen tuttua urpoa hurmaavuutta. Etenkin jatkoajalla joksikin fursooneiksi muuttuvat pelaajat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Pelattavuus on turhan flegmaattista mutta muuten suht viihdyttävää.

Bullet: Segan persoonaton ja tylsä kaksoistikkuräiskintä, jonka eivät täysin lineaariset kentät vain pidentävät tuskaa.

Burgertime: Yliarvostettu, epäreilu ja itseään toistava tasoloikan kaltainen. Premissi ja pelattavuus ovat kyllä ihan omaperäisiä, kuten Data Eastilta sopii odottaa.

Burglar X: Kauhealla estetiikalla ja pieruhuumorilla varustettu ylhäältä kuvattu roinankeräily.

Burnin' Rubber: Data Eastin tavanomainen, mutta romurallifokuseituneisuudessaan viihdyttävä vanhan ajan ajopeli. Pääteema on mukavaa kuultavaa ja ei onneksi ala alusta, kun kuolo korjaa.

Burning Fight: SNK:n ensimmäinen Neo Geo -mätistys on valitettavan Final Fightmainen. Pelattavuus on Capcomin tervanjuontiakin huonompaa, mutta siistimpi estetiikka, lyhyempi kesto ja jonkinnäköinen persoonallisuus tekee lopputuloksesta pikkuriikkisen esikuvaansa nautittavamman.

Burning Force: Namcon tavanomainen mutta toimiva takaa kuvattu räiskintä, jossa mainiot graffat ja tekijäfirman kasaripeliksi järkyttävän inhimillinen puolen tunnin kesto.

Burning Rival: Segan SFII, eli toimiva, mitäänsanomaton ja ankea mättöpeli. Ainoastaan esteettisesti tai muutenkaan vakuuttava asia ovat loppukuvat. Hahmokatraan kuivuutta katsellessa tulee mieleen, että suunnittelijat ovat varmaankin jatkaneet uraansa Virtua Fighterin parissa. Yksi omintakeinen idea on taustalla löytyvien esineiden nakkaamismahdollisuus. Ei hätää, roinan voi sentään torjua.

Burning Sanrinsya - Burning Tricycle: Vedonlyöntipeli, jossa ei siis muuta varteenotettavaa sisältöä kuin söpöt graffat.

Butasan - Pig's and Bomber's: Omintakeinen, hupaisa ja hektinen yhden ruudun pommitusmätistys. Pinnallisuudestaan huolimatta on mukana tarpeeksi erilaisia vihollisia ja esineitä, että kampanjamoodi viihdyttää hyvin loppuun asti, etenkin kahden pelaajan kanssa. Valitettavasti varsinaista versus-moodia ei löydy, vaikka kaksinpelin finaali onkin Double Dragonmainen välienselvittely.

Bygone: Hämmentävä ja sillisalaattimainen eli huono toimintapeli, jossa taistellaan jotain otuksia vastaan muotoaan muuttuvalla slinkyllä.

Cabal: Keskinkertainen rullaamaton kolmannen persoonan räiskintä geneerisellä armeijateemalla. Ruudunläpäisyanimaatio ja -fanfaari ovat pelin ehdottomasti siistein ominaisuus.

Cachat: Mielenkiintoinen ja jotenkuten toimivakin Pipe Dream/Tetris -hybridi Vs. puzzlemoodilla ja turhan geneerisellä estetiikalla.

Cadash: Seikkailupelielementeiltään melkoisen konsolimainen fantsutoiminta, joka on silti sopivan lyhyt. Estetiikka ja runkku vaikeusaste tuo mukavasti mieleen Magician Lordin, vaikka käännös on valitettavasti vain tylsällä tavalla huono. Lopussa odottaa yksi populaarikulttuurin turhimmista juonenkäänteistä.

Cadillacs and Dinosaurs: Aikamoisen Final Fightmainen, mutta hieman pelattavampi ja kiinnostavampi mätkintäpeli. Aseiden suuri määrä on etenkin hyvä kehitys, samoin kuin juoksumahdollisuus. Liian pitkä ja pinnallinen, joka tapauksessa.

Caliber 50: Räiskintä, jossa pelataan Vietnamin sodassa vangitulla kaksikolla, joka 20 vuoden lusimisen jälkeen päättää paeta. Tänä aikana on yhdysvaltalaisten lempparivaltio näemmä varusteltu yhtä raskaalla sotakalustolla kuin jenkkiläkin, mikä tarkoittaa pelaamisen olevan yltiökaaoottista sekoilua sci-fi-Viet Congin ja raivohullujen gorillojen parissa. Yleinen absurdius tekisi muuten kuivasta menosta joten kuten huvittavaa, mutta valitettavasti komiikka osoittautuu tahattomaksi ihan helvetin vastenmielisessä U.S.A.-paatoslopussa. Huoh.

Calipso: Graffoiltaan epävakuuttava yhden ruudun vedenalaisräiskintä varsin rasittavalla lipunvarastusmekaniikalla.

Calorie-kun vs Moguranian: Segan proto-Kirby eli läski pallero taistelee katu-uskottavia myyriä vastaan Dig Dug-maisissa sokkeloissa. Hyökkäysmekaniikat ovat jees ja viholliskatras melko laaja näin vanhalle tekijälle, mutta sankariläsön turhan realistisen verkkainen liikkumanopeus yhdistettyinä elintilan puutteeseen hajottaa nopsaan. Sentään on hupaisaa, että mikäli päähahmon elossa pitävä ruuan mättäminen karkaa käsistä, paisuu kaverin ruho niin, että hän jää käytävään jumiin. Moinenhan on teollisuusmaissa oikeasti hyödyllistä videopelipropagandaa.

Cameltry: Ihan hupaisa vaikkakin melko pinnallinen pallosokkelointia, jossa pyöritellään itse ympäristöä boltsin ohjailun sijaan.

Cannon Ball: Korealainen Puzzle Bobble -väännös hieman esikuvaansa mielenkiintoisimmin mekaniikoin (not saying much) ja jopa puettujen naisten valokuvin.

Canvas Croquis: SNK:n kummallinen sokkelorämpiminen, jossa ohjataan apuraha-apinaa ja maalataan taustaan lievästi sanottuna amatöörimäisen näköisiä muijien kuvia. Vaikka mekaniikat ovat kekseliäitä, on pelattavuus silti tuskallista, vaikka vähiten nautintoa tarjoaa kuitenkin äänimaailma.

Canyon Bomber: Kekseliäs wanhan ajan versuspeli, jossa pommitetaan kanjoniin pakattuja pistepalloja ja yritetään kerätä vastustajaa enemmän pojoja; mukavan seesteinen premissi moniin muihin Wii U:tus-peleihin verrattuna.

Capcom Bowling: Menetteleviä tulosanimaatioita lukuun ottamatta mitäänsanomaton keilailupeli, joka ei taida edes olla titulaarisen firman itsensä kehittämä...

Capcom Sports Club: Mainioilla graffoilla ja matalakynnyksisellä mutta pinnallisella pelattavuudella varustettu tennis-, jalkapallo- ja katukoriskokoelma.

Capcom World: Bulkkitriviapeli, jossa muutama titulaarisen firman hahmo siivittää muuten tyystin persoonatonta menoa.

Captain America and the Avengers: Data Eastin tavanomainen mutta silti viihdyttävä mätkintä, lähinnä kiitos sen, että heittomekaniikat ovat kunnon Crude Buster -tasoa. Pelin heikoin lenkki on sen lisenssi, vaikka välinäytöt tarjoavat silti camppia hupia; etenkin Red Skullin käkätys naurattaa.

Captain Commando: Köyhän miehen Battle Circuit eli tyydyttävä mutta melko unohdettava nelinpelipieksentä. Hiskit naisviholliset ja alikäytetyt robottikulkuvälineet ovat plussaa, vaikka mieleenpainuvinta on musiikin hirvittävä instrumentaatio.

Captain Flag: Käsittämättömillä MAME-kontrolleilla ja kielimuurilla eksekuusönin kuseva mutta estetiikaltaan hupaisa piraattiteemainen Simo sanoo-tekele.

Captain Silver: Data Eastin vastine Athenalle ja Wonder Momolle, eli premissiltään ja estetiikaltaan siisti tekele, jonka kusee kökkerö pelattavuus ja infernaalinen vaikeusaste. Silti pelilillisesti hieman parempi kuin kuppakuomansa, minkä lisäksi vaihteleva ruutudesign sekä etenkin hyvin Monkey Island -tyyliset kohtaukset piristävät kärvistelynkin keskellä.

Car Jamboree: Pilipalimainen romuralleilu hitaalla liikkuvuudella ja raivohulluilla elukoilla.

Carket Ball: Graffoiltaan hyvä bildardipeli hämärillä säännöillä; pudotettavilla palloilla poistetaan pelaajalle jaettuja pelikortteja ja matsin voittaa, kun käden saa tyhjäksi. Pelin fysiikat ovat vielä sääntöjäkin kummallisemmat.

Carnival: Segan palikkamainen ampumarataräiskintä. Huonompi kuin Razzmatazz.

Carrera: Kaikin puolin kuppainen muistipeli hyvin unohdettavilla palikkagraffoilla.

Carrier Air Wing: Persoonaton armeijaräiskintä, jossa Yhdysvallat pelastaa maailman, tällä kertaa fiktiiviseltä lähi-itäläiseltä massatuhoaseita viljelevältä sotilassuurvallalta. Tragikoomisuudessaankin tylsä tekele.

Casanova: Mahjongsolitaire, jossa hyviä vähäpukeisten muijien kuvia katalysoi muuten hupaisan kuppainen korealaisestetiikka.

Castle of Dracula: "No way. Try your luck." Korealainen Plotting -väännös ihanan karsealla musiikilla ja tekomaalleen tyypillisen huvittavilla sekä typerryttävillä välinäytönraakileilla.

Cat and Mouse: Hämärä räiskintä, jossa maailman epäkatu-uskottavin katti yrittää räiskiä hiirejä takaisin koloihinsa ottamatta niiltä pataan. Omintakeinen muttei järin viihdyttävä.

Cavelon: Tuskallisen hidas ja muutenkin rutikuiva ritariteemainen sokkelokärvistely.

Caveman Ninja: Data Eastin sekä pelattavuus- että huumorimielessä hauska toimintatekele. Meno on melko perinteistä räiskintätasoloikkimista, mutta vaihtelevat ympäristöt sekä siistit pomot ovat hyvää settiä. Sisältää useita loppuja, kaiken lisäksi, joista kaikki ovat muun pelin tapaan aika veikeitä.

Centipede: Sienikikkailumekaniikaltaan ihan kekseliäs mutta pirun monotoninen räiskintä.

Cerberus: Asteroids-väännös Rip Off -tyylisellä puolustusmekaniikalla: pointtina on kerätä keskellä olevasta tukikohdasta irronnutta roinaa ja kiikuttaa se takaisin. Kuolla voi niin monta kertaa kun huvittaa, gemari koittaa vasta kun viholliset ovat saaneet kärrättyä koottavan kamat kokonaan pois.

Chack'n Pop: Bubble Bobblen hengellinen edeltäjä. Parempi kuin edellä mainittu, mutta silti huono kiitos yleisen runkkuuden sekä huonon tasoloikkailun ynnä hyökkäyksen. Loikkiminen koostuu lattian ja kattojen välillä kiikkerästi hinaamisesta ja vihollisia mätetään pommeilla, jotka puolet ajasta räjähtävät pelaajan omalle naamalle. Tämä yhdistettynä ahtaisiin kenttiin ja aggressiivisiin vihollisiin tekee pelistä arvattavan nautittavan.

Chain Reaction: Eka Magical Drop, eli melkoisen obsoliitti kolmosta silmäillen. Etenkin pelin esinesysteemi on turhan Money Puzzle Exchangeria, eli Mario Kart Wii-katalysoijat vievät valtaosan ajasta vain turhaa tilaa pelikentältä. Sentään pelin graafinen tyyli on Wind Wakermaisuudessaan jatko-osiaan omintakeisempi, muttei sentään ihan yhtä jumalainen.

Challenger: Lievästi hämmentävä yhden ruudun räiskintä kera ympäri kiertyvin reunoin ja esineen, joka siirtää pelaajan hinaamaan yläreunaa alareunan sijaan.

Chameleon: Vähäsisältöinen toimintapeli, missä kameleontilla mätetään kanoja ja niiden munia, samalla häiriintyneen näköisen korppikotkan hyökkäyksiä vältellen.

Championship Bowling: Tavanomainen ylhäältä kuvattu keilailupeli, sentään puputytöin.

Champion Boxing: Segan pilipali-2D-nyrkkeily, jossa yksi nappi on pyhitetty hyökkäykselle ja toinen hyökkäystyylin valinnalle. Pelattavuus on siis välttävää, mutta graffat jees: etenkin elämäänsä kyllästynyt tuomari on hulvaton.

Champion Pro Wrestling: Segan kuppainen 2D-parinvaihtopaini Champion Boxingista lainatulla, eli kömpelöllä mutta sentään helposti ymmärrettävällä hyökkäyssysteemillä.

Champion Wresler: Tavanomainen mutta hyvin kontrolloiva painipeli, jossa hyvät voitto- ja häviämisvälipätkät sekä osuva Rastan-kameo.

Championship Sprint: Persoonaton formulapeli rullaamattomilla ja passelin ratasuunnittelun omaavilla radoilla.

Chanbara: Data Eastin ohjauksiltaan omaperäinen mutta kaikin puolin kammottava samuraimiekkakalistelu. Hahmoa ja sivalluksia ohjataan kahden tikun voimin, mutta pelituntuma on silti todella huono, minkä lisäksi valtaosa vastustajiin kohdistetuista iskuista torjutaan, vaikka jamppojen ase ei ole lähimaillakaan omaa säilää. Onneksi peli tarjoaa dramaattisen pysäytyskuvan aina kuolon korjatessa, jolloin yleensä pääsee ihailemaan, kuinka päähenkilön käsien edestä mulahtava isku syystä tai toisesta katkaisee tämän kahtia, eli kiitti ihan vatusti kotiin päin vetävästä osumahavannointimattomuudesta. Sentään piirrettymäisesti lentelevät irtoruumiinosat huvittavat hetket.

Change Air Blade: Idealtaan nerokas versus-lentoräiskintä, jonka toteutuksen kusee sen Hypen Mugeninkin kalpenemaan saava tasapaino: alalaidassa oleva pelaaja on aina tyystin alakynnessä. Yksinpelillä meininki vielä menettelee, mutta kaksinpelissä ei ole juuri järkeä, kerta huonommassa asemassa olevan pelaajan ainoa tapa pärjätä on napata esine, joka vaihtaa pelaajien paikan. Kukin voi itse päätellä tämänkin henkireiän ongelman. Pelille pitäisi ehdottomasti tehdä persoonallisempi ja moninpeliltään mielekkäämpi henkinen jatkaja.

Change Lanes: Melko omintakeinen takaa kuvattu retrorälläys, jossa pyöritään pitkin lyhyehköä mutta laajaa rataa. Perustien lisäksi voi reitiltä poiketa ajamaan jokeen tai rumia nopeuksia tarjoavalle kiihdytyskaistalle ja peli maanittelee vaihtelemaan reittiä bonuspisteiden ja lisäbensan turvin. Parempi kuin Change Air Blade, ainakin.

Changes: Taas yksi matoteemainen Head-On -väännös sekä ruutujen aikana että niiden välillä muuttuvin kenttäkokoonpanoin.

Charlie Ninja: Hoopolla graafisella ilmeellä ynnä musiikeilla varustettu, toimiva juoksuräiskintä. Pelissä on mielenkiintoisena lisänä lukuisia salaisia ninjatekniikoita, joita ei siinä itsessään tai sen oheismateriaalissa paljasteta.

Chase Bombers: Keskinkertainen Mario Kart -apinointi huonoilla esineillä ja värikkäillä graffoilla.

Chase H.Q.: Toimiva takaa-ajopeli hupaisilla äänisampleilla. Se, että vika vastus eli pahin rikollinen on itäblokin vakooja, on tosin arveluttavaa.

Check Man: Runkku ja rasittava ylhäältä päin kuvattu haahuilu, missä yritetään kävellä koko ruudun kattava palikkameri niin, että asteltu reitti tuhoutuu pelaajan takana. Vaikka palikoita voi tuoda takaisin eli peliä ei voi sentään ajaa mahdottomaksi, on se silti tarpeeksi perseestä.

Cheeky Mouse: Graffoiltaan ajalleen hyvä mutta monotoninen hiirilätkintä juustonpuolustusmekaniikoin.

Cheese Chase: Piirrettymäisellä mutta kuppaisella audiovisuaaleilla massasta suuntaan tai toiseen erottuva, pelattavuudeltaan rutikuiva ja hiomaton ylhäältä kuvattu kamankeräily.

Chelnov - Atomic Runner: Data East onnistuu saamaan tokusatsustakin jotenkin siistiä. Autoskrollaavan tasoloikan ja räiskinnän yhdistelmä toimii hyvin. Hienointa on tietysti pelin skandaalinkäryinen taustajuoni. Mega Drive-käännös on kuitenkin arcadeversiota parempi.

Chequered Flag: Graafisesti hyvä ylhäältä kuvattu rälläily, jonka pelattavuuden tavanomaisuutta hivenen rikkoo kaaran leviämisen ja muuttuvien sääolosuhteiden vaatimat varikkokäynnit. Tämä tosin tekee muutenkin kolikkopelimäisestä vaikeusasteesta vielä epäreilumman.

Cheyenne: Länkkäriteemainen valopyssyräiskintä, jossa haahuilevan lehmipojan suojeleminen tarjoaa pari hupaista mekaniikka mutta myös paljon juustoisia kuolemia. Estetiikka on kohdallaan ja vihollikatras kattaa kaikkien westernikliseiden lisäksi mm. zombit.

Chibi Maruko-chan Deluxe Quiz: Japanilaiseen sarjakuvaan perustuva triviapeli. Estetiikka ei ole välttämättä hyvää mutta ainakin omintakeista ja pelattavuudessa peli erottuu peruskuulustelumallista poikkeavien erikoisruutujen lisäksi KOF-maisella tiimisysteemillä: pelaajatrion voi valita kuudesta kokoonpanosta, jossa jokaisella jäsenellä on jonkinlainen erikoiskyky. Titulaarinen sankaritar tosin pitää tunkea jokaiseen posseen, juonellisista syistä. Pläh.

Chicken Farm: Polettipeli ärsyttävällä ääninäyttelyllä ja peruspilipalipelattavuudella.

Chicken Shift: Hektinen ja hupaisilla musiikeilla varustettu toimintapuzzleilu, jossa kahdella napilla muokataan kolmen erilaisen kentän elementtejä siten, että niiden läpi rymyävät munat ja tiput selviävät hengissä maaliinsa.

Chiller: Epämiellyttävä kauhuteemainen ampumagalleria, jossa jo valmiiksi pätkittyjä raatoja ammutaan silpuksi entisestään. Melkoisen "kielletty yli kahdeksantoistavuotiailta" -settiä, siis.

Chimera Beast: "These greedy, merciless creatuers are without conscience." Ei, kyseessä ei ole uusliberaalisimulaattori, vaan mutatoitumismekaniikaltaan passeli ja mörköestetiikaltaan jees shootteri. Juoniosiot ovatkin sitten huippuluokkaa. Etenkin kaksi vaihtoehtoista loppua ovat premissiin täydellisesti sopivia ja muutenkin ihanan metaisia. Keskivertoa älykkäämpi kolikkopelifilofisointi onkin varmaan syy siihen, miksei peliä koskaan julkaistu. Vikan bossin musiikki on lajissaan kolmanneksi paras ikinä.

China Gate: Technoksen mätkinnäksi turhan yksinkertainen, mutta silti jotenkuten viihdyttävä tekele. Mielenkiintoisesti pelin tornimaisia ruutuja ei edes tarvitse nousta, koska pointti on hakata tietty määrä koko ajan iholle spawnaavia vihollisia. Journey to the West -teemasta huolimatta voi pelissä myös onneksi pelata muillakin hahmoilla kuin iänikuisella Son Gokulla.

China Town: Data Eastin mielenkiintoisia vaihtoehtoisia pelimuotoja ja hämärän, samaa kaivoa käyttävän kaksinpelin sisältävä puzzleilu, joka on kuitenkin kustu melkein kokonaan sillä, että pelin pointti on koota mahjong-käsiä. Koska osa pelin merkeistä on jopa luettavissa ja niiden yhteensopivuus siis kutakuinkin pääteltävissä, on pärjääminen ei-ulostefetisteillekin juuri ja juuri mahdollista, mutta lopputulos ei ole silti nautittava.

Chinese Casino: Mitä muutakaan kiinalaisessa kasinossa pelattaisiin kuin MAHJONGIA!? Paljaita pikselipintoja lukuun ottamatta yhdentekevää settiä, taas kerran.

Chinese Hero: Kenties ensimmäinen ylhäältä kuvattu mätkintä. Staattiset ruudut ja huono vihollisvarieteetti ei juuri lämmitä, mutta peruspelattavuus on muuten toimivaa.

Chi-Toitsu: Mahjonkia lisävoimillaa ja mukavan tyylikkäillä böönilla. Tekeleessä on tosin hämärää ja sattumanvaraista sensurointia, jossa jotkut intiimit paikat ovat välillä kukkien tms. peitossa, ja ehkä jonkin emulointibugin takia niiden piilottamat osat joka tapauksessa vilautetaan grafiikan vaihtumisen yhteydessä...

Choky! Choky!: Hyvin uniikki Buster Bros.:n ja versus-mättöpelin sekoitus. Pelattavuus on toimivaa ja hupaisaa, mutta hahmorosteri on turhan pieni, vaikkakin ihan hyvä.

Choplifter: Segan porttaus vanhasta tietokonepierusta on runkku ja monotoninen heltsarilentely. Ainoa persoonallinen vivahde on panttivankeja täynnä olevan heltsarin tuhoutuessa kuuluva paskainen nauru.

Chopper I: SNK:n persoonaton armeijaräiskintä, jossa kenttien välillä Heidernin näköinen kapiainen vaahtoaa siitä, kuinka maailma pitää pelastaa vihollisen koko alue valtaamalla ja jossa lahtaamista jatketaan kahden ruutujen looppauksen ajan. Lopussa Yhdysvaltojen lippu liehuu. Satiiria vai propagandaa? Päätä itse.

Choutetsu Bri'kinger - Iron clad: Siistein Neo Geon räiskintä kiitos Last Resortmaisen mutta paremman optionmekaniikan ja vaihtoehtoisten reittien. Myös estetiikka on jees lukuun ottamatta paikoin melko oksettavia esirenderoituja vihollismasiinoita. Neo Geon prototyypin lokalisointi on kummallinen: muuten teksti on peruskankeaa englantia mutta itse peliohjeet espanjaa. Onneksi tekele on julkaistu myös ihan kunnolla Neo Geo CD:lle.

Chuka Taisen: Antiikin kiinailussaan räiskintägenren harmaasta massasta ulkoasultaan erottuva tekele, jonka pelattavuus on kuitenkin täyttä Gradiusta eli paskaa.

Circus: Wanha keinupomppiminen eli perusobsoliitti retrotekele.

Circus Charlie: Kuuden tasoloikkaminipelin kokoelma söpöillä graffoilla ja totta kai fyysiseen tuskaan nojaavalla huumorilla.

Cisco Heat: Pelattavuudeltaan tavanomainen autopeli värikkäillä graffoilla. 90 asteen käännökset painuvat huonolla tavalla mieleen, toisin kuin loppu, jossa Yhdysvaltojen lippujen liehutuksen jälkeen kommentoidaan sikäläisten poliisien kykyä olla noudattamatta lakia.

City Bomber: Ylhäältä kuvattu rälläysräiskintä melko vaihtelevilla kentillä ja hauskoilla lisävoimilla.

City Love: Persoonaton strippimahjong.

Clash-Road: Hupaisa mutta tasapaksu sivuttain rullaava romupolkupyöräralli, jonka seesteinen taustamusiikki on aika ristiriidassa muun sisällön kanssa.

Clay Pigeon: Geneerinen savikiekonammunta.

Cleopatra Fortune: Egyptiteemaan sopivan rutikuiva puzzlepeli sentään versus-mahdollisuudella ja tavallisen siistillä ynnä melaniinipuutoksisella anime-Kleopatralla.

Cliff Hanger: Lupin III -piirretyistä suoraan kopsatuilla kohtauksilla väkerretty Laserdisc-peli, jonka pelaaminen on tavallisen tuskallista napinpainallushakuammuntaa. Pelin leffaleikkelyn takia on sen punainen lanka aika olematon ja enkkudubbi keskeneräisyydessään surkuhupaisa. Ainoa positiivinen puoli on kuolemaa siivittävä Lupinin jojoonvetoanimaatio. Miksi? Koska siinä vedetään Lupin jojoon!

Cliffhanger starring Edward Randy: ADHDmäisen epäselvä, mutta esteettisesti hieno ja pelattavuudeltaan hauska sekä omaperäinen mätistys, jossa ei hiljaista hetkeä tule, etenkään moninpelillä. Eli aika Data Eastia. Valitettavasti myös lokalisaatio on kyseiselle lafkalle karakteristisen saksittu...

Cloak & Dagger: Hupaisa kaksoistikkuräiskintä usein mielenkiintoisin mekaniikoin ja laadukkain ruudunvaihtoanimaatioin.

Cloud 9: Yhden ruudun räiskintä, jossa yritetään tuhota sadepilviä ennen kuin ne täyttävät pelaajan rymyämisalueena toimivan kellarintapaisen. Omintakeiset mekaniikat eivät pelasta tekelettä monotonisuudelta.

Clowns: Vissiin tyystin häpeilemätön Circus -kopio.

Cluster Buster: Data Eastin hämärä Breakout-väännös vapaasti liikuttettavalla pallomelalla ja koko ajan rullaavalla kentällä. Pelaa mieluummin Crude Busteria.

Clutch Hitter: Segan graafisesti jees mutta muuten peruspaska baseballpeli. Pallon kunnolla lyöminen on sentään hieman vähemmän mahdotonta kuin monessa muussa vastaavassa tekeleessä.

Cobra Command (1984): Data Eastin laserlevyräiskintä, jossa siis näyttävät mutta staattiset kentät. Peruspelattavuus on ammuskeluineen ja jopa opastettuine QTE:ineen peruslaserlevyilyä kiinnostavampaa ja helpompaa, mutta hahmoton ilmataisteluteema tekee menosta persoonatonta; etenkin kuolemisanimaatiot ovat lussua kamaa, jossa ohjattava helikopteri vain kosahtaa hieman eri kamerakulmista. Silti kiinnostavampi peli kuin alla mainittu.

Cobra Command (1988): Toimiva mutta melko mielikuvitukseton sivuttainrullaava räiskintä, jossa taistellaan avaruus-Iranialaisia vastaan. Jostain syystä Data Eastin mielestä oli hyvä idea antaa pelille täysin sama nimi kuin lafkan neljä vuotta vanhemmalle laserlevytekeleelle.

Coco Loco: Pac-man-plagiointi huonommilla graffoilla, eli nimeään lukuun ottamatta täysin yhdentekevä tekele.

Colony 7: HC- Missile Command, jossa puolustetaan kaupunkia erilaisilta avaruusaluksilta kolmen erilaisen aseen turvin. Valitettavasti laakien ero on vain niiden kosahduksen koossa.

Columns: Segan kuivaa, persoonatonta ja obsoliittia pylväsasettelua.

Columns II; The Voyage Through Time: Samaa kuin yllä versusmoodilla ja hieman rukatulla yksinpelillä, jossa pointtina on tuhota tietty palikka osittain esitäytetystä kentästä. Lähes yhtä persoonaton ja turha kuin edeltäjänsä.

Combat: Sotateemainen valopyssyräiskintä, jossa suojellaan omia puolulaisia ja nakitetaan heitä hoitamaan ne muutamat kohteet, joille pelaaja ei itse jostain syystä voi mitään. Perinteistä armeijarymyämistä hieman komborikkoo vikan ruudun Godzilla-kaveeraus.

Combat Hawk: Köyhän miehen Bank Panic, joka on edeltäjäänsä runkumpi, monotonisempi ja kaiken kukkuraksi sotateemainen. Ei Segan eikä Sanritsun tähtihetkiä, siis.

Combat School: Track and Fieldmainen minipelikokoelma, jossa pari mosaa käy läpi kliseisiä inttiharjoituksia. Vastenmielistä settiä, siis, mutta loppupuolisko on sentään tavallaan hupaisa; kädenväännön ja kouluttajan pieksemisen jälkeen Yhdysvaltain lippu taas liehuu, minkä jälkeen yllärifinaalissa valmistunut tykinruoka juoksee terroristien kaappaamaan rakennukseen ilman asetta. Kun tässä kohdassa kuolee kerran, alkaa koko peli alusta. Kyseessä ei varmaan valitettavasti ole mikään piilosanoma...

Combatribes, The: Technossen yritys päivittää Nekketsu Kouha Kunio-kunin reseptiä päätyy edeltäjäänsä paskemmaksi kiitos geneerisemmän jengiläismeiningin ja etenkin Midway-kestävyydellä varustettujen vihollisten. Lisäksi loppupuolen jampat tekevät vastaiskun jokaiselle heittoyritykselle, minkä johtaa väistämättä pelaajan tahdottomaan itsensä vahingoittamiseen. Täten pelin lopun pomomaratooni on suunnilleen yhtä karseaa kidutusta kuin War of the Monsters 2:n. Double Dragon 3:n ohella varmaan ratkaiseva syy sille, miksi Technos hautasi kolikkopelimätkintänsä muutamaksi vuodeksi.

Come Back Toto: Hidas ja tylsä korealainen Snow Bros.-kopio. Sentään jotain vaihtelua iänikuisiin Tumblepop-plagiaatteihin.

Commando (Capcom): Menettelevä mutta monotoninen ja geneerinen sotaräiskintä.

Commando (Sega): Pari omaperäistä mekaniikkaa sisältävä mutta vaihteeksi hiton monotoninen yhden ruudun räiskintä. Värikkäät graffat pinkkine päähahmotankkeineen ja raivostuttavan sokerinen taustamusiikki ovat sentään hoopossa ristiriidassa sotimispremissin kanssa.

Competition Golf Final Round: Data Eastin golffailua, jossa helppo, refleksejä vaatimaton pelattavuus, jossa kuitenkin pari huonolla tavalla hämärää elementtiä; pallon lyöntivoima säädellään golffaajan käsiä vääntelemällä ilman mitään numeerista apua ja joissakin radoissa kuvakulma siirtyy jätkän takaata reiän luo. Taustamusiikki on jees ja lopun olemassaolo myös.

Complex X: Kuppainen retrotasoloikka, jossa sentään myös kaksoistikkuräiskintämekaniikka.

Congo Bongo: Segan Donkey Kong -vastine on eeppinen kostotarina viidakon syvyyksissä. Pelattavuus on isometristä toimintatasoloikkimista, eli suurin haaste tulee yllättäen jokeenkin epäselvästä näkymästä sekä ohjauksesta. Ruutuja on neljä ja ne ovat melko vaihtelevia, aivan kuten Nintendonkin raivohullussa gorilloinnissa.

Continental Circus: Tavanomainen takaa kuvattu formulointi huoltomekaniikalla ja hienolla kaarankosahdusefektillä.

Contra: Kolikkopelimestariroduhtava, mutta siitä huolimattakin huonosti ikääntynyt juoksuräiskintäpatu.

Cookie and Bibi 1-3: Korealaista Puzzle Bobble -apinointia kolmen pelin edestä. Valitettavasti sarjan estetiikkakin on tylsän menettelevää.

Cool Boarders Arcade Jam: 3D-lumilautailu, joka on mitäänsanomaton lukuun ottamatta todella raivostuttavasti päätä aukovaa selostajaa.

Cool Minigame Collection: Ulkoasultaan hämmentävän hyvä korealaisminipelikokoelma, jossa myös mukavasti levotonta huumoria ja välttävää englantia. Pelin erikoisin puoli on mahdollisuus valita neljän erilaisen minipeliopastajan välillä, vaikka jamppojen ero on valitettavasti vain kosmeettinen.

Cool Pool: Tusinabiljardeilua kömpelöllä muka-3D-kuvakulmalla. Alkuruudun tittelin korina on pelin hauskin puoli.

Cool Riders: Pelattavuudeltaan perinteinen mutta ulkoasultaan ja esirenderoidulta hahmoiltaan Segaisan eli hupaisan hämärä ja hoopo mopoilu/pyöräilypeli.

Cop 01: Pilipalimainen mutta palikkaimaisuudessaan huvittava räiskintäväännös Spartan X:stä. Armotonta vaikeusastetta hieman lievittää rumat hyppimiskombot mahdollistava rakettireppumekaniikka.

Cop'n Robbers: HC-Boot Hill eli vanhan ajan yksinkertainen mutta viihdyttävä versus-räiskintä.

Cosmic Alien: Galagamainen mutta kyseistä titteliä kaksi vuotta edeltävä avaruusräiskintäpieru.

Cosmic Avenger: Tavanomainen sivulta kuvattu räiskintä ruman värikkäin graffoin ja varhaisin pommitusmekaniikoin.

Cosmic Chasm: Välttävä vektoriräiskintä, jossa sentään ihan hupaisa pakenemismekaniikka; vihollistukikohdan keskustan kosautuksen jälkeen pitää paikalta poistua nopsaan. Feidaamista siivittää ruudun ylälaidassa olevan tukikohdan pohjapiirustuksen hupaisa hajoaminen.

Cosmic Cop: Melko persoonaton mutta kiihdytys- ja lasermekaniikoissaan massasta erottuva futuristinen räiskintä, jota kusee kuoleman jälkeinen pelaajan taakse päin nakkaaminen ja samanaikaisen kaksinpelin puute.

Cosmic Guerrilla: Space Invaders -nokitus joten kuten menettelevällä suojelumekaniikalla.

Cosmo: Yhden ruudun räiskintä ajalleen merkittävän isolla vihollisvalikoimalla.

Cosmo Gang the Puzzle: Ihan passelit mekaniikat omaava puzzleilu toimivin versusmoodein. Tylsä estetiikka kuitenkin kusee nautintoa tehokkaasti.

Cosmo Gang the Video: Tylsä yhden ruudun räiskintä, jossa tuskalliset 33 ruutua. Sentään sarjan alkuperäistä mekaanista räiskintäpeli imitoivat bonuskentät ovat sinänsä hupaisa viittaus.

Cosmo Police Galivan: Tasapaksu ja kontrolleiltaan kömpelö futuristinen mätkintä sentään passelilla liikemäärällä.

Cosmos: Melkoisen paljon Astro Blasteria muistuttava räiskintä, joka on kuitenkin hengenheimolaistaan kuivempi.

Cotton; Fantastic Night Dreams: Päähenkilöltään ja juoniosioiltaan mahtava noitaräiskintä, jonka pelattavuus on kuitenkin juustoista peruskauraa ja samanaikaisen kaksinpelin puute syöpää.

Counter Run: Segan vähäinen päivitys Head Oniin kirjaimellisesti monitasoisilla ruuduilla ja hieman kökkerösti piirretyllä rallilyylillä.

Country Club: SNK:n kasarigolffailu, jonka pallo-ohjaus tekee siitä vaihteeksi itselle epäpelattavan.

Country Girl: Peruspokeripeli hieman muokatuilla käsisäännöillä ja vähäpukeisia lehmityttöjä sekä intiaanimuijia sisältävillä korteilla.

Crack Down: Hidas ja tylsä ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa itse peliruutuun uhrataan jopa yksi kolmasosa annetusta resoluutiosta. Segamaista hoopoutta löytyy kuitenkin hiukan ja ainakin viholliset voivat ampua vahingossa toisiaan.

Crackshot: Valopyssyampumagalleria useilla eriteemaisilla ruuduilla. Suurin ongelma on, että miinusta antavia kohteita on välillä harvinaisen vaikea päätellä ennen vahinkolaukausta. Onneksi tyrimisäänenä toimii hulvaton mylvintä.

Crash: Tavallistakin pilipalimpi Head On -tyylinen rälläys.

Crater Raider: Tasapaksu tankkiräiskintä, jossa sukelletaan jatkuvasti reikiin ja pelastetaan blondeja muijia muilta tankeilta. Aika machomenoa.

Crazy Balloon: Yksinkertainen mutta sentään lievää vaihtelua sisältävä retropeli, jossa ohjataan ilmapalloa läpi piikikkäiden sokkeloiden.

Crazy Climber: Kuiva kiipeily, jossa päähenkilön raajoja ohjataan kahdella tikulla. Ohjaustapa on huonoudessaan syystäkin omintakeinen, mutta estetiikka menettelee.

Crazy Climber 2: Audiovisuaalisesti seitsemän vuotta vanhaa edeltäjäänsä yllättäen parempi. Rakennukset taustoineen ovat siistejä ja tapahtumiin ykkösen tapaan reagoivat musiikit jees. Ohjaussysteemi on valitettavasti pysynyt täysin samana, minkä lisäksi on vaikeusastenamiskaa käännetty entisestään kaakkoon. Eli Athenaa.

Crazy Fight: Estetiikaltaan hupaisan hoopo, pelattavuudeltaan pilipali räiskinnäntapainen, jossa räjäytellään sattumanvaraisia pahiksia ja samaan syssyyn runsaat määrät sivullisia. Tähtäys toimii perusvalopyssyilyn sijaan takomalla kuutta nappia, jotka vastaavat tietyn ruudun kohdan lasauttamista.

Crazy Rally: Nimestään huolimatta melkoisen tavanomainen mutta graafisesti mukavan värikäs ylhäältä kuvattu ajopeli.

Crazy Taxi: Omintakeinen ja viihdyttävä kuskauskaahailu, joka on aikarajaltaan valitettavasti armoton kuin perinteiset autopelit.

Crazy War: Bangaio-tyylinen luolalentelyräiskintä, jonka ylikestävät viholiismassat tekevät pelaamisesta nopeasti tervanjuontia. Pisteet tosin isosta hahmokatraasta.

Crazzy Clownz: Ehkä tarkoituksellisen ärsyttävällä estetiikalla siunattu polettipeli yksinkertaisella pellenpompottelupelattavuudella.

Crime City: Hauska ravauspaukuttelu, jonka ainoa rasittavampi puoli on panosten rajallisuuteen kytkeytyvä melee-hyökkäysten lussuus. Pari erilaista pelimekaniikkapakkaa sekoittavaa kohtaa tarjoavat tarpeeksi vaihtelua ja lopussa on hyvä kaksoisjuonenkäänne.

Crime Fighters: Pelattavuudeltaan hiomaton ja yksinkertainen, mutta lähinnä humoristisuudensa takia viihdyttävä, nelinpelattava mätkintä, jonka kohokohtia ovat loppupomo ja pelin jälkeinen ylläribonus.

Critter Crusher: Jopa oikealla raudalla pelaamani, melko mitäänsanomaton kosketusruutuvasaramätkintä Segalta.

Crossbow: Taas yksi Exidyn valopyssyräiskintä levottomalla eli hyvällä estetiikalla sekä pelaajahahmojen varjelusmekaniikalla.

Cross Pang: Kummastuttavan helppo ja tasapaksu mutta esteettisesti hupaisan korealainen puzzleilu co-op-pelillä.

Crossed Swords: HC- Punch Out roolipelielementeillä ja mielenkiintoisella samanaikaisella kaksinpelillä. Uniikkia ja suht viihdyttävää settiä, siis, mutta pelissä on aivan liikaa pituutta pelattavuuden itsensätoistavuuteen verrattuna. ADK:n Super Spy, kaiken kaikkiaan.

Crowns Golf: Passeleilla graffoilla ja puoliesoteerisellä käyttöliittymällä varustettu perusgolffaus.

Crude Buster: "What a day." Hiomaton ja myös pelillisesti juustoinen mutta silti erittäin viihdyttävä Bad Dudesin hengellinen jatkaja, jonka yleinen urpous ja heittomekaniikka tarjoavat paljon hupia, etenkin kaksinpelinä.

Cruis'n USA/World: Tyydyttävän tavanomaisia autopelejä, joiden ulkoasu on ainakin ajalleen yllättävän toimiva sekoitus 3D:tä ja esirenderoituja graffoja.

Crystal Castles: Isometrinen roinankeräily, jonka näkökulmajuttu tekee melko monipuolisesta kenttäsuunnitelusta myös kovin epäselvää.

Crystal Gal 1 & 2: Strippimahjongeja harvinaisen kuppaisella estetiikalla.

Cube Quest: Kuiva 3D-räiskintä I, Robot -tyylisillä graffoilla ja reitinvalintamekaniikalla.

Cuby Pop: Versus-Breakout kuppaisilla pallofysiikoilla ja ylipäätään pelattavuudella. Pisteet omintakeisuudesta ja söpöistä graffoista, sentään.

Cue Brick: Liukupalapeliväännös, jossa yritetään saada palloa valumaan paloihin läntättyjä teitä pitkin. Eli Cue Prick, more like.

Cute Fighter: SD Fighterssin jatko-osa, jossa neljä uutta hahmoa ja enemmän liikkeitä per lärvi. Tällä kertaa jopa oikeasti pelattavaa settiä, siis.

Cutie Q: Bomb Bee -nokitus, eli edelleen aika samantekevä Breakoutin ja flipperipelin ristisiitos.

Cybattler: Ylhäältä kuvattu avaruusräiskintä, joka eroaa tehokkaasti massasta kiitos omintakeisten mekaniikkojensa, joista oleellisin on hyökkäyssuunnan vapaa valinta. Ulkoasukaan ei ole ihan yhtä geneeristä kuin monissa lajitovereissa, mutta ei silti erityisen mieleenpainuvaakaan.

Cyberball: Futurista käsimunailua eli tulevaisuuden sijoittuvaa tuubaa.

Cyberlip: Pelattavuudeltaan keskinkertainen mutta juoniosioiltaan mahtava SNK:n ravausräiskintä. "I'm not insain."

Cybertank: Tasapaksu tankkiräiskintä asymmetrisellä yhteistyökaksinpelillä ja armeijateemaan sopivalla sopivan homoeroottisella lopulla.

Cybots; Fullmetal Madness: Mechamättöä, joka on ilmassa lentelyineen ja koko ruudun kattavine projektiileineen valitettavan aikaansa edellä. Pilotit ovat hahmosuunnitteluiltaan jees, mutta vaikka jampat voi valita roboteista erikseen, eivät he vaikuta pelattavuuteen mitenkään ja ovat muutenkin mättöjen aikana ilmeettömiä tuppisuita.

Cyvern: Ylhäältä kuvattu räiskintä, joka on vaihteeksi varsin geneerinen lukuun ottamatta sitä, että pelattavina hahmoina toimii perussotarakkineiden sijasta kolme lohikäärmettä. Normiräiskimisestä latautuva erikoishyökkäys on ihan jees mekaniikka.

D.D. Crew: Segan Final Fight, eli liian pitkä ja itseään toistava mätkintä, jossa kuitenkin nelinpeli, sika hyvät musaakit ja laadukkaat pomoesittelyt.

D-Con: Danger Zonemainen puolustusräiskintä. Vailla mitään persoonallisuutta lukuun ottamatta välinäyttöjen sankarittaren bostailua.

Dai-Dai-Kakumei: Paskahousuväännös sattumanvaraisella vastustajavalikoimalla ja aikamoisen kengännauhamaisella estetiikalla. No, ainakaan tämä ei ole iänikuista pokeria saati sitten mahjonkia.

Daikaiju no Gyakushu: Ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa häpeilemätön Godzilla-pastissi tuhoaa rakennuksia ja sotakoneita. Premissi on genren saralla omintakeinen, mutta pelattavuus aika liukuhihnaa.

Daioh: Ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa kolme eri hyökkäystä pommin lisäksi. Pelin alkukentissä on jopa hieman persoonallisuutta, mutta puolen välin jälkeen menee meno tyystin sävyttömäksi avaruushimmailuksi.

Daisu-Kiss: Minipeli- ja triviakokoelma, jota on piristetty herutus- ja kilpakosijamekaniikoilla. Estetiikka on mukavan värikästä, vaikka valtaosa hahmoista ovat turhan piirteettömiä pallopäitä.

Daitoride: Mahjong-solitairea kädenmuodostusmekaniikalla. Liian pieni käsitila tekee pelistä kuitenkin turhan hullun eli aika käden.

Dambusters: Ensiksi ihaillaan brittilippua ja sitten lähdetään lentokoneella siviilejä tappamaan. Ihan normaalisti. Kökkö ja runkku, mutta vaurioitumis- ja nopeudensäätelymekaniikka ovat aika edellä ajastaan.

Dance Dance Revolution 2nd Mix: Kaikin puolin kuiva rytmipeli, jonka pelaaminen emulaattoriohjauksilla tekee siitä vielä nihkeämmän.

Dancing Eyes: Qix-väännös, jonka 3D-malliset kentät tekevät siitä genren keskivertoa edustajaa hieman vähemmän kuivan. Kiinnostavinta onkin estetiikka: jokaisella erilaisella kentällä on oma teemansa, musiikkinsa ja loppunäyttönsä. Aivan jokainen ruutu ei myöskään nojaa naispinnan esittelyyn.

Danger Zone: Peli, jonka premissinä on puolustaa Yhdysvaltain tukikohtaa pommitukselta. Paitsi että kyseessä on ennemminkin Yhdistysvallat, kerta koko lafkan rykmentti nököttää tyytyväisenä paikoillaan, kun pelaaja puolustaa heitä yksinäisellä tykkitornillaan valopyssyräiskinnän elkein. Passeli nokitusyritys Missile Commandin tyylisiin tekeleisiin, vaikka pelikentän suuruus yhdistettynä vihollismassoihin tekee pelistä aika sika runkun.

Dangerous Seed: Perusavaruusräiskintä sentään keskivertoa persoonallisemmilla ötökkävastustajilla. Pelin alkupuoliskolla on myös mielenkiintoinen mekaniikka, jossa jokaista lissäriä vastaa eri alus. Puolenvälin jälkeen rakkineet yhdistyvät ja meno kuivuuntuu entisestään. Onneksi peli on etenkin Namcon kasaritekeleeksi armollisen lyhyt.

Danny Sullivan's Indy Heat: Taas yksi maksa-voittaaksesi ajelu rullaamattomilla kentillä. Kamera on turhankin kaukana menosta, joka tekee oman kaaran seuraamisesta joskus hankalaa ja ainakin emulaattorilla ohjaus tuntuu välillä toimivan ihan päin metsää. Plussat varikkomekaniikasta ja siitä, että naishahmolla voittaessa korvautuu pakollinen pokaalipimu pokaalipojulla!

Daraku Tenshi: Pelattavuudeltaan SNK:n mättöpelejä melkoisesti apinoiva eli hyvä tekele, jonka ruskeanharmaa estetiikka ja kammottava rosteri kuitenkin kusevat. Hahmot ovat lähes yksinomaan persoonattomia mongoloideja ja Cool on myötähävettävältä kasiluokkalaisolemukseltaan jo melkein huvittava tapaus. Mutta vain melkein. Pisteenä iin päällä on makkarafestivaalin feminiinisin hahmo totta kai ansa, kuinkas muuten. Olisi sentään parempi kuin firman edellinen yritys Battle K-Road, muttei sisällä edes hulvattomia loppuja, koska ei sisällä mitään loppuja.

Darius: Rutikuiva Gradius -apinointi, jota kolmen ruudun kikkailu ei pelasta. Outrun-tyyliset vaihtoehtoiset loput ovat sentään jees.

Darius II: Samaa settiä kuin ykkösosa, eli leveää taistelukenttää lukuun ottamatta täysin epämerkittävä ammuskelu. Jotkin bossit ovat ihan siistejä, tosin.

Darius Gaiden: Esteettisesti hieno -- etenkin lyylilyriikkatäytteinen musiikkivalikoima on jepa -- mutta pelattavuudeltaan tyystin epäomintakeinen ja yksiruutuisuudessaan edeltäjiäänkin bulkkimaisempi avaruusräiskintä, jonka bossit ovat lisäksi melkoisen Midwayta.

Dariusburst Another Chronicle EX: Peruskuiva Darius, jossa puolet peliajasta menee pomojen mättämiseen niiden järkyttävän hiparimäärän takia. Siisti kabinetti ja yltiöuniikki nelinpelimahdollisuus tekevät pelistä kuitenkin suht viihdyttävän; sarjalle perinteinen ylileveä ruutu mahduttaa mainiosti useammankin pelaajan.

Dark Edge: Segan omintakeinen mutta huono 3D-mättöpelien pioneeri, jonka mättöjen yltiöliikkuvuus tekee taisteluista aivan kipeää sillisalaattia. Ohjattavuus ovat myös aika hämärää ja liikelistat maan alla jopa netissä. Sentään estetiikka ja futuristinen teema on valovuosia edellä seuraajana toimineen Virtua Fighterin generiisyyskarnevaaleja. "You must die."

Dark Planet: Jokseenkin kaaottinen ja epäselvä avaruusräiskintä Asteroidsmaisin ohjauksin.

Dark Tower: Säälittävä Bubble Bobble -väännös kera ylikestävien vihollisten ja muutenkin flegmaattisen pelattavuuden. Ääni- ja rautapuoli ovat myös aika urakalla plagioituja. Ainakin tekijät vissiin tietävät jotain tarot-korteista, kerta peli on yksi katastrofi.

Dark Seal: "I am nninja!" Data Eastin melko tavanomainen isometrinen fantasiahakkelus perinteisillä, mutta siistillä mörkösuunnittelulla (ja ninjalla). Pelattavuus on normi-Gauntlet-johdannaista hauskempaa kiitos supermittarimuodonmuutosomekaniikan, joka antaa tykinruuan pätkimiselle tavallista enemmän pointtia. Juonellisesti hämäräksi jäävät, mutta mielenkiintoiset sivuhahmot sekä lussuhko loppu kummastuttavat.

Dark Warrior: Kuiva yhden ruudun avaruusräiskintä puolustusmekaniikalla, joka ei anna pelille lähes yhtään lisähaastetta ja on siten aika sika triviaali.

Darkstalkers; The Night Warriors: Passeli sarjan aloitus, mutta obsoliitti kiitos jatko-osien. Pelin superimekaniikka on aika syvältä, eikä onneksi palaa myöhemmissä osissa.

Darwin 4078: Data Eastin estetiikaltaan kuiva, ylipitkä, kuoleman yhteydessä taakse päin heittävä ja loputon Xevious-klooni. Evoluutiomekaniikka on mielenkiintoinen, mutta ei riitä vähänkään viihdyttävän kokemuksen aikaansaamiseksi.

Date Quiz Go Go: Korealaisella eli läpällä estetiikalla ja menettevillä minipeleillä varustettu herutustriviapeli, jossa aivan liikaa pituutta sisällön määrään.

Dazzler: Karsealla äänimaailmalla varustettu retrotekele, jossa vuorotellaan lievästi omintakeisen sokkelovääntelyn ja todella kyynisen Donkey Kong -plagioinnin välillä.

Dead Angle: Hiomatonta gangsteriampumaratailua ees taas lentävällä päähenkilöllä. Teemaan sopiva retrojazzsyntikkaääniraita on pelin paras puoli.

Dead Connection: Pelattavuudeltaan tavanomainen yhden ruudun ylhäältä kuvattu räiskintä gangsteriteemalla. Vaikka grafiikat ja leffamaiset välinäytöt ovat hienoa settiä, on musiikkivalikoima valitettavasti melko geneeristä pimputusta Dead Anglen tyylisen napakymppijazzin sijasta.

Dead or Alive ++: Pelattavuudeltaan melkoisen mielikuvitukseton 3D-mättö. Plussaa ovat oma heittonappi ja se, että areenoiden reunojen ulkopuolella mättäessä tulee maahanlyönneistä hupaisa kosahdusefekti, unohtamatta totta kai sarjalle ominaisia heiluvia ulokkeita.

Dealer, The: Normipokeria sentään jakajalyylin kropankaistaleella.

Defend the Terra Attack on the Red UFO: Vaikka pelin nimi kuulostaakin joltain yhdysvaltalaisrepublikaanin päiväohjelmalta dystopisessa tulevaisuudessa, on kyseessä valitettavasti vain vakiotylsä, fiksattu avaruusräiskintä.

Deep, The: Omaperäinen sekoitus tavallista sukellusveneenupotuspeliä ja rullaavaa räiskintää. Ammusten rajallisuus ja yksiulotteinen liikkuvuus tekee pelistä aika mielenkiintoisen. Myös estetiikka on hyvää. Valitettavasti kunnon loppua ei löydy.

Deer Hunting USA: Kuivaa metsästyssimulointia pakollisella punaniska-aksentilla varustetulla kommenttiraidalla.

Defender: Viihdyttävä ja uraauurtava, mutta turhan epäreilu ja nappiähkystä kärsivä klassikko. Äänimaailma on mahtava.

Delta Command: Amatöörimäisen näköinen ylhäältä kuvattu räiskintä, joka on kolikkopelistandardeillakin superrunkku. Vikan bossi syrjäyttää kestävyydeltään jopa Midway-kollegansa; ammuin rakkinetta tauotta 15 minuuttia, eikä mitään tapahtunut. Ken tietää, oliko masiinan romuttamiselle lisävaatimuksia, koska pelistä ei onneksi löydy netistä oheistietoa. Ainakin yksi vihollistyyppi on Rambo.

Deluxe 5: Taas yksi korealainen pilipalipelikokoelma. Tekeleisiin kuuluu eroavaisuuksien etsintä, köyhän miehen Pop Bingo, blackjack, Pang ja Qix... Sentään viimeksi mainitussa on hieman omaperäisyyttä leikkausmekaniikassa. Alastomien muijien valokuvat ovat jälleen suurin eteenpäin ajava tekijä.

Demolition Derby: Sisällyksetön ja pinnallinen ylhäältä kuvaltu romuralleilu, sentään nelinpelillä.

Demon: Melko tavallista skrollaamatonta vektoriräiskintää, joka erottuu massasta proto-Doomimaisella avaruusukko vs. demonit -premisillään.

Demon's World: Kuiva ja kömpelöllä tuplahyppymekaniikalla lisäkustu autoskrollaava räiskintä, jossa sentään vaihtelevat ympäristöt ja vihollisaavevalikoimat.

Demon Front: Köyhän miehen Metal Slug fantsuteemalla, melko rasittavilla lataus- ja suojamekaniikoilla sekä genren kenties antiklimaattisimmilla lopputaistelulla.

Denjin Makai: Suurella hahmokatraalla ja liikelistoilla varustettu eli viihdyttävä mätkintä lähifuturistisella teemalla. Laiskat palettimuunnelmapomot ja hieman liian pitkä kesto härnäävät kuitenkin hiukan.

Depth Charge: Perinteinen sukellusvenesyvyyspommitus.

Deroon Derodero: Tyydyttävä Puyo Puyo -klooni, joka on esikuvaansa kasuaalisempi (oh thank sattumanvarainen mielikuvitusolento). Sortuu kuitenkin genren perisyntiin, eli siihen, että versus-moodissa on huomattavasti yksinpeliä kuivempi estetiikka, kiitos hoopojen ja hupaisten vihollishahmojen puuttumisen.

Desert Breaker: Segan Total Carnage, eli hämärä tulkinta Persianlahden sodasta irakilaismechoineen kaikkineen. Parista omintakeisesta mekaniikasta ja överiksi vetävästä toimintakohdasta huolimatta kömpelöhkö ja kuiva räiskintä, sentään kolminpelillä. Lopputekstien vihollisinfolastia ei ole jaksettu kääntää, harmi kyllä.

Desert Dan: Vähäsisältöinen ja kämäisesti ohjautuva ylhäältä kuvattu toimintapeli yhdellä videopelihistorian säälittävimmistä hyökkäyskeinoista. Hupaisa kuolinanimaatio sentään löytyy.

Destroyer: Rullaava avaruusräiskintä, jossei mitään muuta mieleenpainuvaa kuin hoopo irtopääpomo.

Devastators: Takaapäin kuvattu skrollaava räiskintä, jossa Rambo-klooni tappaa stereotyyppisiä banaanivaltion sotilaita, lopuksi kaataa hallituksen ja vetää Yhdysvaltain lipun paikallisen valtiotalon salkoon. Onneksi peli on niin helvetin monotoninen, ettei varmaan moni joudu todistamaan edellä mainittua sumeilematonta propagandaa imperialismin puolesta.

Devil Fish: Keskivertoa mielenkiintoisempi sokkelomätistys, jossa syötetään kaloja vihollismorsoilla, jotta ne paisuvat ja jäävät jumiin ympäristön loukkuihin. Ruutujen kokoonpanotkin jopa vaihtelevat.

Devil World: Gandhin Gauntlet jonkinnäköisellä tasoloikkailuelementillä.

Devil Zone: Ties kuinka mones tyystin piirteetön rullaamaton avaruusräiskintä.

Dharma Doujou: Plotting-nokitus söpöillä graffoilla, tyydyttävällä kaksinpelillä ja, mikä tärkeintä, raskaasti varustetulla mikolla.

Diamond Run: Esikuvaansakin kuppaisempi Boulder Dash -väännös, eli kuppaakin kupempaa kuppaa.

Diet Family: Korealaisen persoonallisella ulkoasulla mutta myös aivan liian yksinkertaisella pelattavuudella varustettu ruokateemainen räiskintä.

Diet Go Go: Tumblepopin semijatko-osa, joka nokittaa ensin mainittua vielä nopeammalla pelattavuudella ja pomomaratoonin ansaitulla likvidoinnilla. Omaa samantyylisen itsekastroidun musavalikoiman kuin edeltäjänsä; pääteema soi taas eri ruuduissa eri instrumentaatioilla, mutta valitettavasti biisit alkavat edelleen alusta jokaisen ruudun päätteeksi.

Dig Dug: Vähäsisältöinen ja monotoninen kaivelu. Ehkä syy kulttimaineeseen on vihollisten Devianart-tyylinen paisuttelu...

Digger: Dig Dug -tyylinen hidas ja kuiva kaivelu, jossa sentään edellä mainittua hieman kiintoisammat mekaniikat viholliset ja pelaajan tappavan matomörön ansiosta.

Dimahoo: Sorcer Striker -trilogian päätösosa, joka on kahta edeltäjäänsä geneerisempi ja lähes tyystin tarinaton. Mielenkiintoinen latausmekaniikkakaan ei paljoa siis lämmitä.

Dingo: Sisällyksetön ylhäältä päin kuvattu kamankeräysravaus piirteettömissä kentissä.

Dino Rex: Juoniosioiltaan, premissiltään ja graffoiltaan mainio mättöpeli. Pelattavuus on valitettavasti syöpää kiitos käsittämättömien liikkeiden ominaisuuksien ja etenkin sen, että nujakoivien dinosaurusten ohittaessa toisensa palautuvat ne kiltisti alkuperäisillä paikoilleen kääntymisen sijaan. Suolana haavoihin on peli suht innovatiivinen myös mekaniikkojen suhteen: mm. supermittarin lataus ja aseiden noukkiminen kentältä ovat edellä aikaansa. Mättöpelien Athena, kaiken kaikkiaan.

Dirt Fox: Esteettisesti jees ylhäältä kuvattu ralleilu. Pelattavuus on tavanomaista settiä lukuun ottamatta sitä, että radat vedetään maratonityyliin putkeen.

Disco Boy: Rasittavalla inerttiattomalla ja muutenkin hämärällä liikkuvuudella varustettu rullaamaton räiskintä, jossa sentään hupaisan amatöörimäisesti piirrettyjä animetytsyjä SEKÄ huonolaatuisia alastomien muijien valokuvia.

Disco Mahjong Otachidai no Okite: Hyvän näköisiä piirrettyjä muijia sisältävä strippimahjong, jossa ei valitettavasti juuri discomusiikkia.

Disco No.1: Data Eastin pelattavuudeltaan todella turhauttava Qix-nokitus, jonka premissi on sentään hupaisan absurdi discorullaluisteluherutuksineen ja noita-akkoineen.

Discs of Tron: Omintakeinen ilmakiekkoilunokitus, joka ei silti pysty välttämään esikuvapeliensä pinnallisuutta.

Diver Boy: Tumblepopista musiikkinsa plagioiva Bubble Bobble -väännös omintakeisella muttei hyvällä pelattavuudella: pointtina on kerätä roinaa vihollisten listimisen sijaan ja pystysuunnassa liikkuminen tapahtuu sukeltamalla eli käänteisesti loikkimalla. Pomomätöissä meininki menee puolestaan kengännauharäiskinnäksi. Premissistään huolimatta rutikuivaa menoa, kaiken kaikkiaan.

DJ Boy: Jatko-osaansa B.Rap Boyssia vaihtelevampi ja nopeatempoisemp. Peli on mukavan mielikuvituksellinen ja kieli poskessa tehty, vaikka vähemmistöstereotypiat ovatkin väsähtäneitä. Myös viimeisen mätön antiklimaattisuus muusta kekseliäisyydestä johtuen vielä tavallistakin tyrmistyttävämpää. Musiikit ovat ihan hupaisia, mutteivät aihepiirin kovinkaan sopivia.

Do! Run Run: Mr. Do -sarjan keskivertoa kiihottavampi Pac-Man -väännös kiitos lukuisten lisämekaniikkojen ja sen, että ruudun voi läpäistä roinan keräämiseen lisäksi myös listimällä kaikki vastustajat. Valitettavasti pelissä ei ole, toisin kuin esikuvassaan, mitään välinäyttöjä tms. ekstroja.

Dock Man: Varsin hauska vanhan ajan arcadepeli Donkey Kongmaisen yksinkertaisella, mutta moniulotteisella pelattavuudella. Vaihtelua on turhan vähän, tosin, kerta erilaisia ruutuja on vain kaksi, mutta kummatkin ovat mekaniikoiltaan omintakeisia ja viihdyttäviä.

Dodonpachi: Kts. Donpachi.

Dodonpachi II - Bee Storm: Kahta edeltäjäänsä hyvin lievästi mielenkiintoisempi sekä ulkoasultaan että pelattavuudeltaan. Valitettavasti tyhmiä juonenkäänteitä ei tällä kertaa löydy.

Dodonpachi Dai-Ou-Jou V101: Redundanttia ammushelvettiä tekotaiteellisilla välinäyttökuvilla.

Dodonpachi Daifukkatsu Black Label: Taas mekaniikoiltaan hieman nokittava ja muijamechabosseiltaan jälleen lievästi persoonallisempi Dodonneilu. Lähinnä tekijöiden itsetarkoitukselliselta masturboinnilta tuntuva ammusmäärä ja vaatimukset todellisiin ja OIKEASTI todellisiin loppupomoihin saavat kuitenkin toteamaan Dodonpachille Daifukkatsun sijaan "Die Already."

Dog Fight: Jälleen yksi kaikin puolin tyystin mitäänsanomaton räiskintä.

Dog Patch: Versuspeli, missä kaksi jyväjemmaria räiskii haulikolla purkkia, pointtinaan saada oma laaki osumaan viimeisenä ennen tölkin tipahtamista maahan. Luultavasti varhaisin esimerkki maataloussimulaattorista, siis.

Dogyuun: Esteettisesti ja mekaanisesti jees mutta peruspersoonaton avaruusräiskintä, jonka loppupuolella sentään suht mieleenpainuva pelattavuuskäänne.

Doki Doki Penguin Land: Segan hajottava munansaattotehtävä Lode Runnermaisilla mekaniikoilla ja huomattavan rumilla graffoilla.

Dolmen: Vaihteeksi korealaista Puzzle Bobble -plagiointia muualta lainatuin graffoin...

Dolphin Blue: Spritetaiteeltaan ja hahmoiltaan jees, mutta pelattavuudeltaan kökkö ja monotoninen. Tämä yhdistettynä liikaan pituuteen ja Midway-kestävyydellä varustettuihin pomoihin = more like "Dolphin Ugiblöö".

Don Den Lover Vol. 1 - Shiro Kuro Tsukeyo: Strippitammipeli hyvällä estetiikalla. Rutikuivaa lähdepelin pelattavuutta on höystetty vastustajien tekemillä maanittelusiirroilla, joiden tottelemisesta saa bonusta. Paljasta pintaa lisäksi esitellään vain alusvaatteisiin asti, miksi tämä Vol. 1 onkin tainnut jäädä siis viimeiseksi...

Don Doko Don: Hiton hidas Bubble Bobble -väännös, jonka Data Eastin vastaavia tekeleitä muistuttava mutta huonompi hyökkäyssysteemi tekee varsin obsoliitiksi.

Donkey Kong: Jopa kulttimaineensa ansaitseva vanha kolikkopeli, kiitos ajalleen mainioiden graffojen ja etenkin vaihtelevan pelattavuuden. Tosin ruutujen tahkoaminen on toteutettu sinänsä urposti: jotta kaikki erilaiset kentät pääsee näkemään, pitää aikaisempia vastaavia läpäistä parikin kertaa toistamiseen.

Donpachi: Esteettisesti ja pelattavuudeltaan mitäänsanomaton Caven räiskintä. Mitä tähän lisätä?

Domino Block: Breakouttia plagioiduilla ja puetuilla animetytsyillä, eli Wii U:ta.

Domino Man: Graafisesti hauska mutta pelattavuudeltaan rasittavahko toimintatekele, jossa ladotaan dominolinjastoja ja yritetään suojella niitä kaiken maailman dilleiltä.

Dommy: Omintakeinen mutta turhauttava sokkelotoiminta, jossa tuupitaan dominopalikkoja ja yritetään muodostaa niistä mahdollisimman pitkä jono. Vihollisina toimii perusliiveihinuijien lisäksi yksi rasittava runkkaridomino, joka pyrkii tuuppimaan sankarin vaivaalla keräämän palikkarivistön kumoon VÄÄRÄÄN SUUNTAAN.

Doraemon: SMB3:sen kuvanpysäytysminipeli Doraemon-kuorella, eli ei ihan kolikkopelimaailman kärkikastia.

Dorodon: Rullaamaton sokkelosekoilu, jossa tuupitaan pyöriviä palikoita oikeisiin asentoihin. Genrelle uskollisen kuiva, mutta vastustajien pieksentäesineet ovat ihan hauskoja.

Dottori Kun: Segan hämärä vuonna 1990 tehty Head On -väännös, joka vaikuttaa enemmän 70-luvun puolivälin kamalta ja jonka pointti on siis aika hämärän peitossa.

Double Dealer: Korttipuzzlepeli, jossa yritetään parin vastaavan tekeleen tapaan muodostaa pokerikäsiä. Kollegoitaan hieman inhimillisempi kiitos bonus- ja kuolema-armomekaniikkojen, minkä lisäksi alastomat piirretyt muijat ovat saaneet MAMEn huijaustenlaatijatkin tässä tapauksessa toimeen.

Double Dragon (Neo Geo): Helppoa kombotusta, kaiken kattavaa ilmatorjuntaa, turhantarkat kahden napin superit...ja näistä huolimatta hauska mättöpeli. Hyvät graffat, MIDIydessään hupaisat musiikit, läpimainio rosteri ja nerokas mittarisysteemi tekevät pelaamisesta hauskaa miinuksista huolimatta. Ehkä tekeleen viihdyttävyyden salaisuus on sen yksinkertaisuus; liikkeet on helppo löytää kiitos sen, että ne lähtevät kaikista napeista, superit voi johtaa normi-liikkeistä ja kaiken lisäksi peli itsessään kertoo jo hahmovalintaruudussa valtaosan tyyppien manöövereistä, mikä tekee hahmosurffaamisesta mielekkäämpää. Tekele käyttää laadukasta lähdemateriaaliaan -- etenkin leffaa -- myös hyvin mallikkaasti...

Double Dragon 1 + 2: Liikevalikoimaltaan monipuolinen ja ihan siedettävästi ikääntynyt rullaavien mätkintöjen alkulähde. Pelin jatko-osa on miltei identtinen ykkösosan kanssa, lievien uudistusten ja dark & gritymmäksi muokatun alkunäytön kera.

Double Dragon 3: Pelattavuudeltaan kahta ekaa osaa huonompi, mutta vaihtelevampi ja monipuolisempi. Pelin kauppamekaniikka on aika paljon aikaansa edellä oikean rahan tarpeessaan.

Double Dribble: Menettelevä retrokoripalloilu takomispallonkuljetuksella ja hupaisilla puhesampleilla. "Kohokohtana" toimii matsin alussa naamalle ja korville lävähtävä, tavallistakin naurettavammapi Yhdysvaltain kansallislaulu.

Double Point: Perusmahjongsolitaire, joka umpikujissaan ja alastomien muijien valokuvien ohella tarjoaa myös hämmentävän mutta turhan lisämekaniikan välillä pelikentällä välähtävien estepalikoiden muodossa.

Double Wings: Estetiikaltaan hieman keskivertoa persoonallisempi mutta pelattavuudeltaan tusinamainen lentsikaräiskintä.

DownTown: Tasapaksuisuuttaan ylikestävillä vihollisilla nokittava ylhäältä kuvattu mätkintä, jossa on pelattavuutta lähinnä entisestään huonontava SNK:n räiskintämäinen tähtäyssysteemi. Ainoa plussa on yleinen lievä absurdius: päähenkilötoimistorotta hakkaa jengiläisten lisäksi kyttiä viemäreistä löytyvissä kaivoksissa ja lopuksi avittaa Saddam Hussein-kopion sotilaspossea pidättämään kääpiörikollispomon.

Dr. Micro: Retrotasoloikka, joka ammentaa kahdessa kolmesta ruudustaan vaihteeksi aika lailla Donkey Kongista. Jäljelle jäävä osio jopa on ihan hupaisa skrollaamaton lentoräiskintä.

Dr. Tomy: Dr. Mario -plagiointi, joka on esikuvaansa parempi, koska sisältää ruutua välillä raivaavan ja viiruksia siirtelevän sattumanvaraismekaniikan. Vielä suurempi plussa on tosin hupaisan tökerön näköiset ja vaatteitaan kadottavat muijapotilaat.

Dr. Toppel's Adventure: Kuiva söpöilyräsikintä huonoilla pomoilla, joista viimeinen saa Demon Frontinkin kalpenemaan alimalkaisuudessaan.

Draco: Varsin huonolla estetiikalla ja osumahavannoinnilla siunattu vanha kaksoistikkupieru.

Drag Race: Retroralleilu, jossa teeman mukaisesti aika lyhyitä pelejä. Ainakin motin voi saada leviämään vääriä vaihteita ronklaamalla.

Dragon Blaze: Psikyon tyyliin persoonallinen ja tällä kertaa jopa ihan mielenkiintoisen pelimekaniikankin sisältävä räiskintä. Valitettavasti lafkan karakteristiset hahmoyhdistelmäloput ovat tällä kertaa kaikki lähestulkoon samanlaisia, vaikka pelattavia jamppoja on vain neljä...

Dragon Buster: Köyhältä estetiikaltaan ja keskinkertaisella pelattavuudeltaan Namcon muista kasaripeleistä sekä edukseen että epäedukseen erottuva tekele.

Dragon Gun: Valopyssyräiskintä genrelle omintakeisella fantasiateemalla sekä lataus- ja pommimekaniikalla. Hupaisaa on myös titulaarisen aseen japaninkielinen ja shounenmainen kommenttiraita, etenkin rinnastettuna pomojen englanninkieliseen bostailuun. Eli harvinaisen Data Eastia settiä.

(Myöhemmissä MAMEn versioissa jopa muistettiin panna lokalisoituun versioon sen dubbikin...)

Dragonball Z: Vapaalla 2D-liikkuvuudeltaan omintakeinen mutta esteettisesti ja pelillisesti välttävä tekele, jonka liikkeiden vahinkobalansointi on jotain HYPE MUGEN -tasoa.

Dragonball Z 2 - Super Battle: Kaikin puolin edeltäjästään parantava lukuun ottamatta nyt silkastaan kosmeettiseksi tehtyä ilmalentelyä. Pelin yltiönopeus ja joidenkin liikkeiden ominaisuudet ovat silti amatöörimäisen absurdeja, eli keskinkertaisuuden tiellä edelleen mennään. Pelin paras puoli on sen rosterista MUGENiin sosialisoitu Mr. Satan.

Dragonball z V.R.V.S.: Segan suppea mutta melko ainutlaatuinen versus-Punchout-väännös Toriyaman turvenuijilla.

Dragon Breed: Varsin omintakeinen räiskintä, jossa ohjataan lohikäärmeen päällä lentävää jamppaa. Päähenkilö potkaisee tyhjää tavalliseen tapaan laakista, mutta lohharille viholliskaarti ei voi mitään, joten otusparkaa voi käyttää sekä luotisuojana että tuuppausaseena; kumpikin mekaniikoista on varsin hupaisa, kuten myös liian harvoin avautuva mahdollisuus hypätä pois eläimen niskasta ja tahkota ruutua jalkaisin eteenpäin. Ainoat isommat miinukset on suht pieni viholliskasti ja samanaikaisen kaksinpelin puute.

Dragon Master: Korealainen 2D-mättö, joka on odotetun kuso mutta myös melkoisen geneerinen. Ainoa hupi tulee todella hoopoista kuolinhuudoista. Capcomin olisi kannattanut haastaa tämä tekele raastupaan Fighter's Historyn sijaan, sillä peli plagioi osan animaatioistaan suoraan SFII:sta. Pro tip: Jos kopioit, älä kopioi kuivinta.

Dragon Punch: Tavallinen palikoidenparitusmahjongsolitaire, jonka alastomia muijia sisältävät väliosiot ovat ennemminkin hämmentäviä kuin kiihottavia.

Dragon Saber: Dragon Spiritin jatko-osa, jossa lähinnä lisää aseita ja nerokas venauslataussysteemi. Estetiikkaa on myös nokitettu, mutta pelattavuus on vielä edeltäjääkin hanurisempaa ahtaiden ja vaikeasti hahmotettavia esteitä sisältävien kenttien ansiosta.

Dragon Spirit: Xevious-nokitus passeleilla lisävoimilla ja persoonallisella estetiikalla, mutta Gradiusmainen runkkuus sekä sivuttainkin skrollaava taistelukenttä ottaa aivoon.

Dragon Unit: Välttävä fantsumätkintä tasoloikkaelementeillä ja kovin Korealla musiikilla, vaikka tekomaa onkin Japani. Sentään osassa ruuduista on varhainen esimerkki kahden eri tappelutason vaihtelemisen välillä. Sisältää myös paljaita daisareita, ei tosin kovin fanservicehtävässä yhteydessä...

Dragon World: Yksi parhaista kädenmuodostussolitairemahjongeista kiitos käyttäjäystävällisyyden ja sen, että palikat ovat merkistöltään selkeitä eivätkä lähdeuskollista symbolihepreaa. Myös strippaavat lyylit on animoitu mainiosti.

Dragoon Might: Hyvillä graffoilla, passelilla rosterilla ja hauskoilla liikkeillä edukseen erottuva ase-2D-mättö, jonka ainoana miinuksina ovat sen parin uniikin mekaniikan yhdentekevyys: etenkin mätkintäpelimäsesti helaa imevät perussuperit ovat lämänsä puolesta niin alimalkaisia, ettei niiden käytössä ainakaan tietyillä hahmoilla tunnu olevan paljon pointtia.

Drakton: Huonolla estetiikalla ja ohjattavuudella siunattu avaruusräiskintä sentään vaihtelevilla ruuduilla ja hupaisan kimmoisilla luodeilla.

Dramatic Adventure Quiz Keith & Lucy: Monotoninen ja mielikuvitukseton joskin esteettisesti passeli triviapeli. Etenkin biiteiksi menevät pomovastustajat ovat mieleenpainuvia.

Dream 9 Final: Uhkapeli ilman voittomahdollisuutta tai pelattavuutta, mutta itse pelisysteemi on sentään melko omintakeinen palloruudukkoarvonta.

Dream Ball: Kolme viihdeuhkapeliä yhdessä paketissa, eli pointtia 3 X 0. Ainakin graffoja on kopsattu Data Eastin Pocket Gal Deluxesta, vissiin jopa luvan kanssa.

Dream Shopper: Puoliomintakeinen mutta peruskuiva rullaamaton toimintatekele, jossa vuorotellen kaivellaan pisteitä koko ruudun käsittävästä piilotetusta taulukosta tai kärvistellään geneerisesssä mörkösokkelossa.

Dream Soccer '94: Iremin tekemä ja Data Eastin julkaisema tavanomainen jalkapallo melko kaikkivoipaisilla vastustajilla. Selostaja on ainakin kliseisen ylifiiliksissä oleva kaveri.

Drift Out: Ylhäältä kuvattu rallipeli todella raivostuttavan näköisellä rullauksella: ohjattava auto pysyy paikoillaan ja rata pyörii villisti ympäriinsä. Tämä tekee muuten tavanomaisesta pelattavuudesta lähes sietämättömän.

Drift Out '94 - The Hard Order: Estetiikaltaan hyvä ja runsaasti ratoja sisältävä isometrinen rallitus hupaisalla kartanlukijalla. Miinuksena harvinaiset ja höyhenemäiset vihollisautot, jotka eivät vaikuta pelaajan kaaraan suunnilleen mitenkään.

Driving Force: Tavallinen takaa kuvattu formulointi sentään vaihtelevin olosuhtein, eli välillä näkymä muuttuu sumun tai yön turvin varsin vaikeasti hahmotettavaksi.

DS Telejan: Janputerin tapaan varhainen kolikkopelimahjong. Data East on valinnut peliin oikean taustamusiikin; Entrance of the Gladiators siivittää menoa täydellisesti, onhan mahjong pellejen peli.

Dungeon Magic: Isometrinen toiminta-RPG passelilla mätkintätaistelusysteemillä. Valitettavasti viholliset ovat ylikestäviä ja hahmojen liikkuvuus ja hyökkäykset ihan helvetin hitaita, joten kyllästyminen iskee ainakin yksinpelillä nopsaan. Onneksi kaikkia vastaantulevia vihollisia ei tarvitse piestä mutta vastapainoksi eteneminen vaatii välillä muuten kuivaa settiä, kuten tusinasta identtisestä eri patsaasta yhden tietyn iskemistä mäsäksi. Myös estetiikka on tyystin epäinspiroitunutta fantasiahöttöä. Nelinpeli ja omintakeisuus ovatkin loppupeleissä ainoat plussat.

Dungeons & Dragons; Shadow over Mystara: NO, NO, NOOOOOOOOOOOOOOOO!!! Hyvä mätkintä lukuisilla eri hahmoilla, mutta en itse suostu pelaamaan tätä enää koskaan kiitos cinemaattisten loitsuanimaatioiden ja provomaanisten, ei-oikeiden kavereitteni.

Dungeons & Dragons; Tower of Doom: Perushyvä lisenssimätistys, joka on kuitenkin melko obsoliitti kiitos jatko-osansa. Sentään loitsuvälinäyttöjä on vähemmän ja spontaanisti espanjaa höpöttämään rupeava lohhari jää mieleen muuten turhan nähdyn fantsuhötön lomasta.

Dunk Mania: Tavallinen 2 vs 2 -koripallopeli ajalleen ominaisen kuppaisilla 3D-graffoilla ja hämärällä dunkkausminipelillä.

Dunk Shot: Segan ylhäältä päin kuvattu korispallo, jossa MAMEn pallo-ohjauksella saa omista hahmoista aika steroidinkäryisiä liikkuvuudeltaan. Muuten melko unohdettavaa settiä, mutta matsien väliset näytöt sisältävät sentään kameoita muista firman peleistä, joihin lukeutuu Ninja Princess!

Dyger: Tyhjentävällä alku- ja loppunäytöllään ja parilla hoopolla pomolla muista persoonattomista sotaräiskinnöistä erottuva persoonaton sotaräiskintä.

Dyna Gear: Hupaisa ravausräiskintä skitsofreenisellä scifi-kivikautisteemalla, puolulaishahmoilla ja Stridermaisen hiomattomilla kiipeilyelementeillä.

Dynamic Country Club: Segan ohjauksiltaan aivoja sulattava golfpeli runkuilla radoilla, passeleilla graffoilla ja mukavan kannustavalla mailatytöllä.

Dynamic Ski: Välttävä mäkihyppy- ja laskettelupeli yhdessä paketissa.

Dynamite Dux: Latausmekaniikaltaan ja mahdollisuudeltaan hyökätä sekä liikkua samaan aikaan massasta erottuva mätkintä jo ennen kuin otetaan lukuun Segamaisen hapokasta ulosasua. Valitettavasti vihollisten kontaktilämä ja patalaiska bossikierrätys tekevät lopputuloksesta vain tyydyttävän.

Dynamite Duke: Kolmannen persoonan automaattisesti rullaava räiskintä, jossa ladonovimainen pelaajahahmo peittää puolet näkökentästä. Tästä huolimatta on peli ihan viihdyttävä kiitos tuhoutuvien ympäristöjen ja aivottoman väkivallan. Viimeinen pomo on myös aika mielenkiintoinen.

Dynasty Wars: Johonkin Romance of the Three Kingdoms-mangaan perustuva mätkintä Double Dragon 2-maisella ohjaussysteemillä. Huomattavasti nopeampi ja viihdyttävämpi kuin jatko-osansa Warriors of Fate ja vielä överiväkivaltaisempi.

E.D.F; Earth Defense Force: Mitäänsanomaton sivulle rullaava avaruusräiskintä. Sentään sisältää hyvää sosiaalista kommentointia: jokaisessa pelin ruudussa ovat maapallon puolustusvoimat hyökkäämässä jonnekin...

E-Swat; Cyber Police: Segan tönkkö ravausräiskintä. Bonukset siisteistä pomoista ja Robocop-apinoinnista.

E-Jan High School: Lukioteemainen strippimahjongpel...oho, taisin torkahtaa. Ulkoasu näyttöineen kaikkineen on melko mainio, kyllä.

E-Jan Sakurasou: Yllä mainitun pelin jatko-osan tapainen, jossa jostain syystä paljon kengännauhamaisempi estetiikaltaan.

Eagle Shot Golf: Perusgolffailua kömpelöhköllä menupohjaisella käyttöliittymällä ja laadukkailla digitoiduilla hahmoilla.

Eco Fighters: Normiammuskelu söpöillä graffoilla ja siistillä sivualusmekaniikalla. Game Over -osuus variaatioineen on huvittava.

Egg Hunt: Kuppainen kolmen palikan yhdistämispuzzleilu hämärällä esine- ja roskapalikkamekaniikalla sekä alastomien muijien valokuvilla.

Egg Venture: Muna-, kananmunateemainen valopyssyräiskintä huonolla estetiikalla ja välttävällä pelattavuudella.

Eight Forces: Pelattavuudeltaan yksinkertainen mutta edes lievästi persoonallisuutta sisältävä räiskintä hoopoilla hahmokohtaisilla gemariosioilla.

Eight Man: Johonkin ikivanhaan pukupellemangaan perustuva SNK:n hakkailu, jossa päähenkilön OP:yttä pommihyökkäyksineen hyvitetään raivostuttavan ylivilkkaiden vihollisten kontaktilämällä. Ehkä viimeisenä täysin 2D:nä mätkintänä valitettavan keskinkertainen tekele, jossa onneksi taas perinteinen alkuaikojen Neo Geo -instrumentaatio.

Electric Yo-Yo, The: Skrollaamaton roinankeräys hoopolla liikkuvuudella: ohjattava jojo pysty liikkumaan narullaan sukkelaan ainoastaan noukittavien palikoiden välillä, muuten se pyörii kömpelösti eteenpäin. Lisäksi pakolliset perusvihollisen listimiseen tarvittavan supermuodon saa noukkimalla ruudulla poukkoilevan esteen sähköistämiä palikoita. Nämä kikkailut eivät valitettavasti tee pelistä muita vastaavia yhtään nautittavampaa.

Elevator Action: Taas yksi turhan kulttimaineen omaava vanha kolikkopeli. Tasapaksu, hidas ja täynnä tyhjänpäiväistä hissin odottelua. Ehkä moinen upposi aikoinaan kaikkiin toimistorottiin.

Elevator Action Returns: Yksi ainoista hyvistä vanhan kolikkopelikulttipierun päivityksistä, joka on pelillisesti uniikki ja ihan viihdyttävää. Peli on tarpeeksi lyhyt, ettei sen lievä yksitoikkoisuus juuri ehdi haitata.

Emeraldia: Palantuhoamismekaniikoiltaan epäselvä puzzle-peli, jonka moninpeli on myös tutun hahmo- ja musapuutteinen. Yksinpelin seikkailumoodi on omintakeinen ynnä mielenkiintoinen, mutta Namco-tyyliin ihan hiton ylipitkä sekä tuskaisa.

Empire City; 1931: "The boss dead by shooting". Dead Anglen edeltäjä ja monotoninen räiskintä, jossa etsitään ruudusta yksi napsittava kerrallaan. Alaruudussa tikittävä laskuri ilmoittaa, milloin vihollinen ampuu ja vastustajan laakit voi väistää omalla napillaan. Pelaajan kaikkivoipaa puolustusta on paikattu sekä sekunnin varoitusajalta tyhjästä täräyttävillä jampoilla että laakeja muita vihollisia noin kymmenen kertaa enemmän kestävillä morsoilla. Pelattavuus on siis melkoista kärvistelyä, mutta onneksi estetiikka jatko-osan tavoin jees.

Empire Strikes Back, The: Epäselvähköä ensimmäisen persoonan vektoriräiskintää hyvällä musiikilla ja urpolla äänityöllä.

End, The: Rullaamaton avaruusräiskintä yksiulotteisella liikkumisella ja aika yhdentekevällä puolustusmekaniikalla.

Enduro Racer: Segan pelattavuudeltaan passelia maratoonimoottoripyöräilyä. Valitettavasti on tekele melko persoonaton lopputekstien ihanaa kolikkopelifilosofiaa lukuun ottamatta.

Enforce: Esteettisesti hyvä ja peruspelattavuudeltaan tyydyttävä ajelu-FPS-räiskintä, joka on kuitenkin melkoisen tasapaksu. Lopusta löytyy melko kliseinen ja toimimaton mutta hupaisasti toteutettu juonenkäänne.

Enigma II: Rullaamaton avaruusräiskintä, jossa voi sentään liikkua myös pystysuunnassa löpöllä rajoitetun syöksymoottorin turvin. Hanan aukaiseminen onkin pakollista, sillä pelaaja-aluksen laakit ovat kantomatkaltaan kuppaista luokkaa.

Erotictac: Hiton kuiva puzzlepeli, jossa tiputellaan yksittäisiä palikoita pelikaivoon ja muodostetaan niistä erilaisia kuvioita eri ruutujen vaatimusten mukaisesti. Palkkioksi moisesta urotyöstä saadaan ennennäkemättömän alhaisella resoluutiolla varustettuja alastomien muijien valokuvia.

Equites: ADK:n ylhäältä kuvattu räiskintä, joka on tekoajalleen uskollisesti loputon sekä tasapaksu. Korkeudensäätelymekaniikka ja saavutetun etäisyyden laskenta pistetaulukkoa varten ovat sentään omintakeisia lisiä.

Escape from the Planet of Robot Monsters: Kuppaisella vihollisvarieteetilla ja pinnallisella pelattavuudella varustettu isometrinen Gauntlet-väännös, jonka hoopo sci-fi-estetiikka kuitenkin kannustaa ainakin yhteen läpivetoon.

Escape Kids: Rullaamaton autopeliväännös, jossa kaarat korvattu juoksevilla vangeilla. Hupaisa premissi kustaan napintakomisvaatimuksella ja pelin esikuvista yleiseltä "maksa voittaaksesi"-päivitysmekaniikalla.

ESP Ra.De.: Caven liukuhihnaräiskinnöistä mielenkiintoisin lähinnä kiitos genrelle melkoisen uniikkien, arkisten ympäristöjen. Pelattavuus on perusluotionanointia jonkinlaisella suojamekaniikalla.

Espial: Esikuvaansakin kuivempi Xevious-kopio.

Espgaluda: Caven iänikuista, prameilevaa hylsyhelvettiä fantasiateemalla. Pelimekaniikat ovat melko suoraan edeltäjästä ESP Ra.De.:stä.

Esplaguda II: Kts. Esplaguda. Pomot vaikuttavat vielä muitakin firman räiskintöjä ylikestävemmiltä, mutta tämä saattaa johtua vain siitä, ettei koneeni jaksanut pyörittää turbo-moodia näin uudessa pelissä.

Evil Stone: "A HELL WORLD OF MOST SCANDALOUS SCENE". Peli jättää epäselväksi titulaarisen ilkeän kiven roolin, mutta sen tekijöiden pahansuopaisuus kyllä paistaa läpi. Kyseessä on omintakeinen mutta raivostuttava kivilläpompinta, jossa tulee sekä hahmottaa reitti sokkeloisissa kentissä että välttää ehtymättömien vihollisten alastuuppausyrityksiä. Kömpelö päähenkilö, epäselvä näkymä ja taaksepäin heittävät kuolemat tekevät pelistä tyystin sietämättömän ja suolaksi haavoihin tarjoaa MAMEn kuolemattomuuskoodi reunaehdon "ei suojaa rotkoon tippumiselta". No, hellu-vitun-rei, kerta se on AINOA SAATANAN TAPA KUOLLA!

Evolution Soccer: Koipiympyrää hirveillä esirenderoiduilla graffoilla ja kapteenihahmojen mättöpelimäisillä manöövereillä lähtevillä erikoislaukauksilla.

Excelsior: Omintakeinen räiskinnäntapainen, missä paukuttelun lomassa sahataan ruudulta nököttävästä kappaleesta esiin puolialastomia naisia tai jätkiä, pelaajan mieltymyksen mukaan. Hupaisaa mutta yksitoikkoista settiä, nähtäviä ihmisiä riittää paljon enemmän kuin pelillistä sisältöä. Roima miinus myös bonuskenttiä koristavista tuhmista kuvista sarjakuvamaisista eläimistä. No, ainakin jopa minä voin tehdä pilaa tekijöiden huonosta mausta...

Exciting Soccer: An oxymoron. ADK:n aikoinaan joidenkin mukaan uraa-uurtava, mutta nykyään perusgeneerinen jalkapalloilu sentään hyvällä äänimaaillmalla.

Exerion: Graafisesti hyvä mutta melko yksitoikkoinen avaruusräiskintä rajoitetulla sarjatulella.

Exciting Animal Land Jr.: Todella raivostuttavaa heliumiääninäyttelyä sisältävä myyränhakkauspilipalipeli. Sinänsä toimiva yhdistelmä, ehkä.

Express Raider: Data Eastin tapaan premissiltään ja pelattavuudeltaan melkoisen uniikki, hupaisa mätkintäräiskintä. Lisäksi hämmästyttävän inhimillinen vanhaksi kolikkopeliksi.

Express Card: Säännöiltään hämärää pokerintapaista passeleilla taustaböönilla.

Explosive Breaker: Graffoiltaan hupaisan hämärä ja halpa mutta pelillisesti mielikuvitukseton avaruusräiskintä. Lopputeksteissä päästään tuhoamaan tekijöiden nimiä kunnon Smash Bros. -tyyliin.

Extermination: Menettevillä vihollishahmoilla ja parilla suht omintakeisella muttei hyvällä mekaniikalla pakasta yrittää erottautuva automaattisesti rullaava räiskintä. Monotoninen ja alhaiselta helavaroitusääneltään hajottuvuusluokan kärkeä. Lopussa on sentään alastomia lyylejä.

Exterminator: Premissiltään ja pelattavuudeltaan uniikki FPS:n tapainen ötökänlahtaus, jonka itsensätoistavuuteen puutuu kuitenkin nopeasti.

Extreme Downhill: Isometrinen laskettelupeli, jonka pelattavuus on samanlaista kuin vastaavissa autopeleissä, paitsi että kiihdytys on automaattista. Graffat ovat jees, vaikka digitoitua ja piirrettyä sekoittavat välipätkähahmot ovat epävakuuttavia. Ratasuunnittelu on tosiaan aika hupaisan äärimmäistä rotkoineen ja riippusiltoineen.

Exvania: Melko häpeilemätön Bomberman-apinointi keskiaikaisella teemalla. Suurin uniikein lisä esikuvaan verrattuna on lisähyökkäyksenä käytettävä ruoska, joten kuten nimikin kertoo, ei tekeleen inspiraation lainaus rajoitu vain yhteen peliin. Yksinpelimoodi koostuu pelkistä neljän pelaajan matseista vihollispelaajia vastaan, eli on vielä peruspommimieheilyn vastaavia tylsempi.

Exzisus: Värikäs sivuttainrullaava räiskintä avuliailla infoteksteillä ja yhdellä omintakeisella pelimekaniikalla: taustalla oleviin vihollisten kyhäelmiin voi hyökätä raketeilla. Tästä harvemmin on mitään hyötyä lisäpisteitä lukuun ottamatta, tosin. Meininki menettelisi, ellei kuolemaa siivittäisi taas vaihteeksi sekä taaksepäin palautus että lisävoimien menetys.

Eyes: Rullaamaton Head-On -väännös ampumishyökkäksellä ja valuvilla sekä pyörivillä muttei valitettavasti lentävillä silmillä.

F-1 Grand Prix: Toimiva ylhäältä kuvattu formula, jonka pelattavuus on yhtä mielikuvituksellista kuin pelin nimi.

F-1 Grand Prix Star II: Ei jatkoa edellä mainitulle pelille, vaan Grand Prix Starille. Samaa kamaa kuin ykkösosa turboilla ja neljällä radalla. Ilmestynyt samana vuonna kuin toinen reduntantti formulajatko-osa turbolla, eli F1 Super Lap...

F-1 Grand Prix Part II: Melkoisesti edeltäjäänsä (eli F-1 Grand Prixiä) muistuttava jatko-osa, jota on nokitettu turbo-mekaniikalla ja jopa useammalla kuin yhdellä ajomusiikilla.

F1 Exhaust Note: Segan hienon näköinen mutta pelattavuudeltaan tusinamainen takaa kuvattu formulapeli ruhtinaallisella yhdellä radalla.

F1 Super Lap: Yllä mainitun tekeleen jatko-osa, jossa edelleen yksi ainoa rata ja jonka ainoa lisäys edeltäjään verrattuna on turbo-mekaniikka. Hmm, déjá vu.

Face Off: Estetiikaltaan söpön hupaisa mutta kontrolleiltaan ja säännöiltään hämärä jääkiekkotekele.

FairyLand Story, The: Bubble Bobblea edeltänyt samantyylinen tekele, joka on helvetin hidas ja tappomekaniikaltaan myös flegua kuraa. Ruutuja on myös 101 eli noin sata liikaa.

Fancy World - Earth of Crisis: Bubble Bobbleilu korealaisella ulkoasulla, johon lukeutuu mukaan legendaarinen alkunäyttö. Pelattavuus on valitettavasti kuivahkoa settiä mielikuvituksettoman hyökkäysmekaniikan takia.

Fantasia: Häpeilemätön Gals Panic -plagiointi. Hahmorosteri on sentään jees, vaikka jampat toimivatkin pelkkinä potretteina.

Fantasia II: Samaa settiä kuin ykkönen isommilla kentillä ja vailla valittavia hahmoja.

Fantastic Journey: Perus-Parodiusta eli hauskaa estetiikkaa ja paskaa pelattavuutta.

Fantasy: SNK:n hyvin vaihteleva ja Berzerkin lanseeraaman vihollisten toistensatelomismekaniikan pelattavuuteensa vielä mainiommin integroiva toimintaretroilu, jonka kuuluisi olla kulttipeli aika monen sellaisen sijaan.

Fantasy Land: Estetiikaltaan huono ja pelattavuudeltaan välttävä juoksuräiskintä, jonka ruudut vaihtelevat perusfantsun ja arkisen urbaanien ympäristöjen välillä.

Fantasy Zone: Estetiikaltaan mainio räiskintä mielenkiintoisilla pomoilla. Valitettavasti vaikeusaste on varsin epäinhimillinen. Erityisen runkkua on, että kaikki lisävoimat pitää ostaa kaupasta, minkä päälle ampuma-aseiden kudit ja tietyt pommit ovat rajoitettuja eikä varastossa olevien aseiden välillä voi vaihtaa suoraan edellisten loppuessa. Tietysti kuoleman koittaessa kaikki myös menee isän perintöä myöten. Moisesta puheenollen on loppu hupaisa (mutta sitä edeltävä pomomaratooni ei).

Fantasy Zone II - Tears of Opa Opa: Samaa settiä kuin edeltäjänsä lisäkamoilla, ladattavilla pommeilla ja pelattavuuden puolesta varsin yhdentekevällä ulottuvuudenvaihtomekaniikalla. Pelin lopussa tarjoillaan kunnon keittiöpsykologiaa...tai ehkä pikemminkin Rax-psykologiaa.

Far East of Eden; Kabuki Klash: Grafiikoiltaan ja musiikeiltaan mahtava ja värikäs 2D-mättö. Pelattavuus on kuitenkin arveluttavaa kiitos hiomattoman tuntuman ja kahden napin manööverien spämmäyksen. Rosteri on pieni, mutta siisti. Etenkin titulaarinen sivusankarimme on yksi seksikkäimmistä mieshahmoista koskaan.

Fast Lane: Päivitetty versio Head Onista Gradiusmaisella lisävoimasysteemillä ja rasittavasti kikattavilla naisilla. Ei pysty kohoamaan esikuviensa kuivuuden suosta.

Fatal Fury - King of Fighters: Passeli vastine SF II:lle, eli aika köyhä, lähinnä kiitos keinotekoisesti rajoitetun rosterin ja hämmentävien, vaikka sinänsä hupaisten esoteerisyyksien. Estetiikka sekä juoni- ja minipeliosiot ovat onneksi perinteistä alkuaikojen SNK-kultaa.

Fatal Fury 2: Nyt jo huomattavasti normaalimmalla eli paremmalla pelattavuudella varustettu jatko-osa, jonka estetiikka on entistäkin laadukkaampaa. Lukuisat skrollaavat ruudut ovat etenkin hienoa katsottavaa. Laajennetun rosterin huippu on tietysti latausheittelijärpatu Jubei. Kutakuinkin obsoliitti kiitos Fatal Fury Specialin, kuitenkin.

Fatal Fury Special: Kakkososa bossihahmoilla, parilla vanhalla ykkösen naamalla ja päivitetyillä liikelistoilla. Eli siis jees, vaikka kierrätys ja etenkin hajottava, Guilty Gear -tason helaskaalaus eivät lämmitä.

Fatal Fury 3 - Road to Final Victory: Ensimmäinen oikeasti varteenotettava Fatal Fury, kiitos sulavuuden, nopeuden ja edelleen nokitetun estetiikan. Myös paluu South Townin ympäristöihin on siistiä kakkosen ja Specialin tavanomaisemman maailmanmatkaamisen jälkeen. Hahmoleikkaukset eivät ole jees, mutta uudet kasvot ovat poikkeuksetta hyviä, etenkin totta kai Hon Fu. Vastapainoksi mainitusta parhaudesta tuodaan sarjaan valitettavasti myös ilmatorjunta. Muutenkin pintaa syvemmät mekaniikat ovat aikamoista häslinkiä.

Fever SOS: Avaruusräiskintä, jonka ainoa ei täysin geneerinen osa-alue ovat musiikit tanssibiiseineen. Valittava lataushyökkäys on myös jees elementti.

Fight Fever: Korealainen 2D-mättö, jossa tekomaalleen karakteristisen kömpelö pelattavuus ja epäkarakteristisen geneerinen estetiikka ja hahmovalikoima. Sentään parempi kuin Dragon Master, ehkä SNK:n turvin.

Fighter's History: Ei sentään raastuvan arvoinen Street Fighter II-kopio, vaikka yhtäläisyydet pelattavuuden puolella ovatkin ilmiselvät. Nerokas stunnimekaniikka, rosteri, estetiikka ja mahdollisuus kombota heittoihin tekevät pelistä silti Capcomin märehdintää viihdyttävämmän. Etenkin Karnovin lopparikameo on parhautta, vaikka onkin anteeksiantamatonta, ettei hän ole pelattavana. Onneksi erhe korjattiin jatko-osassa, joka obsoliittaa tämän tekeleen muutenkin tehokkaasti.

Fighter & Attacker: Sika geneerinen sotateemainen räiskintä ihan ruhtinaallisella 14 aluksen valikoimalla.

Fighting Golf: SNK:n golffailu, jonka meno on varsin rauhallista nimestä huolimatta. Käyttöliittymä pimittää jostain syystä lyöntien pituudet, joten pelaaminen on aikamoista hakuammuntaa. Sentään hahmovalikossa on perinteisten patujen lisäksi kiintiönainen.

Fighting Hawk: Persoonaton sotakoneräiskintä.

Fighting Ice Hockey: Data Eastin estetiikaltaan melko kuppainen perusjääkiekkoilu, jonka suurin synti on antaa pelaajille nollatoleranssijäähyjä. Eihän tämän lajin tarkoitus ole rangaista vaan kannustaa väkivaltaa!

Fighting Soccer: SNK:n ylhäältä kuvattu jalkapallopeli, joka eroaa muista vastaavista vapaalla tähtäyssysteemillään. Aika unohdettava tekele muuten. No, huutosakkivälinäytöt ovat ihan passeleita.

Final Blow: Nyrkkeily 2D-mättöpeliasetelmalla. Niin keskinkertainen, ettei ansaitse edes "Final Blows, more like":a.

Final Fight: Toimiva, mutta pinnallinen, kuiva, hidas, monotoninen ja geneerinen. Tekeleen yliarvostus on anteeksiantamatonta etenkin, koska sen ansaitsematon vaikutusvalta lähinnä huononsi genreä.

Final Lap 1-3 & R: Homogeeninen formulapelisarja, joka ei tarjoa jatko-osissaan edes turbomekaniikkaa!

Final Round, The: Esteettisesti tyydyttävä nyrkkeilypeli säädettävillä tappelemisparametreillä ja niitä petraavilla minipeleillä. Valitettavasti itse nujakointi on aika sattumanvaraista pyörimishuitomista vapaalla liikkuvuudellaan.

Final Star Force: Ulkoasultaan menettelevä ja pelattavuudeltaan ajan kanssa parantuvia aseita lukuun ottamatta melko mielikuvitukseton avaruusräiskintä. No, peli tajuaa todeta lopussa itsekin: "It's over, the long borign war."

Final Tetris: "Hävettää niin helvetisti." Graffoiltaan sekä äänimaailmaltaan hupaisan kuppaisa versus-Tetris. Hahmorosteri ja itse pelattavuus ovat myös hämmentäviä sekä huvittavia.

Finest Hour: Tasapaksu mechateemainen ravauspaukuttelu rajoitetulla lentomekaniikalla. Peli pitää läpäistä kahdesti, jotta pääsee todistamaan ihan helvetin kornia sotaleffaloppua. Anteeksi tautologia.

Finalizer - Super Transformation: Transformaatiomekaniikkaansa ja hämmentäviä lisävoimia lukuun ottamatta tyystin epämerkittävä räiskintä. Ensin mainittua ei muutenkaan pääse hirveästi todistamaan kerta laaki-ja-vainailun.

Fire Beast: Keskeneräinen fantasiaprototyyppi, jossa ohjaillaan velhoa ja suojellaan kääpiösakkia salamoilta, jotta voidaan kahmia näiden kaivamat kulta-arkut omiin taskuihin. Aika kuppaista ja vähäsisältöistä settiä, siis.

Fire Trap: Isometrinen Crazy Climber -väännös, jonka hieman paremmat kontrollit, ampumismekaniikka ja Data East -mainokset kohottavat sen keskinkertaisuuteen.

Fire Truck: Loputon mustavalkoinen ajopeli paloautolla, jonka peräosan pompinta tekee pelaamisesta melkoisen kiikkerää settiä.

First Funky Fighter, The: Juuri sopivan överimacho mitalipeli, jossa mätkitään sankoin määrin vähemmän söpöjä eläinhahmoja mukavaksi veripalttooksi yhdeksää eri nappia (epä)taktisesti hakkaamalla. Urpo väkivalta viihdyttää loppuun asti, vaikka puolet pelin neljästä ruudusta ovat valtaosin silkkoja palettimuunnelmia.

Fishin' Frenzy: Omintakeinen mutta monotoninen rullaamaton räiskinnänkaltainen, jossa nakataan viehettä trooppisten kalojen leipäläpeihin. Selostajan roolissa toimii ties mistä syystä stereotyyppinen rastafari.

Five a Side Soccer: Skrollaamaton ja muutenkin kovin yksinkertainen jalkapallopeli vaihtelevilla kenttämuodoilla. Hieman kiinnostavampi kuin keskiverto pallomonotus, siis.

FixEight: Out Zonen jatko-osa, joka on ensin mainittua huomattavasti viihdyttävämpi, lähinnä ison hahmokatraan ja sen tarjoaman hulppean asemäärän ansiosta. Räiskintäpeliksi erikoista kyllä on joka iikalla myös oma loppunäyttönsä.

Flame Gunner: Räiskintä 3D-hahmoilla ja esirenderoiduilla taustoilla. Tähtäys on aika hakuammuntaa kiitos yläviistoon vedetyn kameran ja loppupään viholliset kunnon laakisyöppöjä, mutta vaihtelevat tehtävätyypit ja vastustajien pompottelu luodeilla antavat touhuun jotain hohtoa. Loppupomo on aika Demon Fronttia mutta ainakin kuolee hupaisan mylvinnän säestämänä.

Flash Point: Segan Tetristekele yhdellä pelimoodilla, jossa pitää tuhota valmiiksi palikoita sisältävällä pelikentältä tietyt kohdat. Joo, jöötiä.

Flashgal: Segan ja jonkun nevarilafkan tekemä automaattisesti sivuttainrullaava mätkintä/räiskintä. Vaikka viholliset ja ruudut ovat mukavan vaihtelevia ja vaikeusaste inhimillinen, on sankarittaren liikemäärä valitettavan kitukasvuinen. Myöskään loppua ei löydy.

Flicky: Segan City Connectionmaisella ruutusuunnittelulla varustettu loikinta, jossa tarkoituksena raahata ruutua kansoittavat tiput takaisin aloitusmestaan. Tirpat feidaavat kuoleman koittaessa tai törmätessään viholliseen, mikä tekee muutenkin monotonisesta menosta myös turhauttavaa. Loputon, lisäksi.

Flower: Avaruusräiskintä, jossa pääasiallisena vihollisena toimivat titulaariset kukat, eli ilmiselvästi jonkinlainen sisarpeli samana vuonna ilmestyneelle Rafflesialle. Pomot ja lisävoimat ovat jees ja instrumentaatio on hupaisan omintakeista.

Fly-Boy: Vasempaan suuntaan skrollaava ja muutenkin pelattavuudeltaan perverssi riippuliitinlentely. Alus ohjautuu ehkäpä realistisen tahmaisesti, pelihahmon "hitbox" on kokoa X-box ja ainoa puolustautumiskeino on esteettisesti ja toiminnallisesti tragikoominen huitominen.

Flying Ball: Data Eastin Cluster Busterin hengellinen jatkaja, jonka suunnilleen ainoa eroavaisuus edeltäjäänsä ovat graffat. Viheliäiset ötökkäpalikat näyttävät hermostuttavilta, joten paras tekeleen käyttötarkoitus on ötökkäkammoisten kiusaaminen. Pelaa mieluummin Flying Power Disciä.

Flying Power Disc: Data Eastin mielenkiintoinen HC-Pong. Pelattavuus on hauskaa ynnä nopeaa ja äidinkieltään puhuvat hahmot siistejä, etenkin ajalleen. Tästä syystä kastin verrattain pieni koko onkin harmittavaa, mutta ainakin joukkoon on saatu G. Scott-niminen hiski.

Flying Tiger: KPGAR eli Kaikin Puolin Geneerinen Avaruusräiskintä. En jaksa enää kirjoittaa näistä itseään toistavia kuvauksia, joten otan edellä mainitun lyhenteen käyttöön.

Flying Shark: KPGSR eli Kaikin Puolin Geneerinen Sotaräiskintä. No, ainakin pelaajan lennokki on kaksitasoinen.

Food Fight: Hupaisa mutta äärimmäisen itseään toistava rullaamaton ruokaräiskintä.

Football Champ: Jalkapalloilua mukavan suorasukaisilla taklauksilla, hoopoilla puheenparsilla ja pällinaamaisilla hahmoilla.

Football Frenzy: SNK:n Neo Geo -käsimunailu. ++--------...

Forgotten Worlds: Pääasiassa sivuttain rullaava räiskintä vapaalla tähtäyksellä ja kauppamekaniikalla. Laadukasta ääninäyttelyä sisältävät välinäytöt ja sci-fistä antiikin Egyptiin ja fantasiaan poukkoilevat ruututeemat tekevät pelistä aika mieleenpainuvan pelattavuuden pinnallisuudesta huolimatta. Loppupomo on tosin antiklimaattinen ja CPS1-musiikit tavallistakin karseampia.

Formation Armed F: Estetiikaltaan jees röiskintä. Etenkin musiikit ovat hyviä. Pelattavuus on valitettavasti tasapaksua ja melko mielikuvituksetonta napintakomista epäjännittävällä sivualuksen siirtomekaniikalla.

Forty-Love: Vanhan ajan tennispeli, jonka karseat kontrollit ja osumanhavannointi tekevät pelaamisesta yhtä mahdotonta kuin oikean lajin. Naispelaajien vilahtelevat pikkuhousut ovat ainoa plussa.

Four Trax: Vähäsisältöinen ja kuivahko buggy-rälläily.

Free Kick: Jalkapalloteemainen Breakout-nokitus, jonka rasittavat pallon ruudun alalaitaan sukkana heittävät viholliset tekevät tekeleestä tylsän lisäksi turhauttavan.

Freeze (Atari): Tekijäfirmasta huolimatta varsin japanilaistyylinen versuspuzzlepeli ärsyttävillä eläinhahmoilla ja kuppaisella hyökkäysmekaniikalla: vain vaakasuunnassa tehdyt palikanpoistot heittävät roskaa vastustajan puolelle.

Freeze (Cinematronics): Tylsä ja flegmaattinen luolalentely.

Frenzy: Minimaalinen päivitys Berzerkkiin vähemmällä vihollismölinällä, eli varsin yhdentekevää settiä.

Funky Bee: Tasapaksu ja yksinkertainen mutta värikäs räiskintä.

Funky Fish: Hyvin pinnallinen vapaasti ees taas rullaava räiskintä, jossa ei sentään avaruusteemaa.

Funky Jet: Data Eastin paras Bubble Bobble -tyylinen peli. Vapaa liikkuvuus, mätkintäelementit ja etenkin vihollisten paiskominen toisiinsa tekee pelattavuudesta terapeuttisen viihdyttävää, vaikka vastustajavarieteetti saisi olla isompi.

Frisky Tom: Huonolla tavalla hämmentävä rullaamaton toimintakärvistely, jossa kiipeillään verkkaisesti pitkin putkia ja yritetään tukkia vuotoja. Ainoa plussa on välinäytöissä näkyvä kylpvä lyyli, jolla hänelläkin on jostain syystä uimapuku päällä.

Frogger: Kekseliäs mutta pinnallinen ja monotoninen väistelyretroilu.

Frogs: Mustavalkoinen pilipaleilu, jossa pompitaan sammakkona, popsitaan hyönteisiä ja tiputaan ruudulle merkkaamattomiin rotkoihin.

From TV Animation Slam Dunk - Super Slams: Banpreston tyyliin kuppaiseen lisenssiin perustuva ja pelattavuudeltaan köyhä tekele. Tällä kertaa on kyseessä Slam Dunk -koripalloilu, joka toimii, muttei pärjää genren muille edustajille. Eniten pelissä viihdyttää jotkut chibi-tyylillä piirretyt välinäytöt.

Front Line: Tasapaksu pystysuunnassa rullaava sotateemainen kahden tikun räiskintä, jonka ihmishahmot ovat hupaisan taukin näköisiä.

G.I. Joe: Helvetin monotoninen takaa kuvattu ravausräiskintä hyvällä estetiikalla. Nelinpeli olisi plussaa, jos tekele olisi pelaamisen arvoinen. Se ei ole, mikä on kuitenkin hyvä asia, sillä lisenssi on lapsille suunnatussa militarismipropagandassaan ihan helvetin vastenmielinen.

G-LOC Air Battle: Taas yksi Segan graffoiltaan hyvistä mutta muuten liukuhihnamaisista lentoräiskinnöistä.

G-Stream G2020: KPGSR.

Gachaca Champ: Bishi Bashi -tyylinen minipelikokoelma, jossa käytetään kolmen napin sijasta kahta tikkua. Graffat ovat hauskoja, mylvivä kuuluttaja ei.

Gaia Crusaders: Estetiikaltaan keskinkertainen mätkintä, joka koostuu ylipitkien kombojen mäiskimisestä ylikestäviin, ylilukuisiin ja varieetiltaan tasapaksuihin vihollisiin. Sen huomaa, että tekele on samalta lafkalta kuin Sengoku 3.

Gaia - The Last Choice of Earth: KPGSR, eli alaotsikoltaan varsin osuva tekele.

Gaiapolis: Ylhäältä kuvattu fantasiamätkintä, joka on estetiikaltaan ja pelattavuudeltaan tappavan tylsä, etenkin Konamin tekeleeksi.

Gain Ground: Segan premissiltään nerokas ja mukavan massiivisen hahmokatraan omaava mutta hiton hidas ja runkku rullaamaton räiskintä. Etenkin pelaaja korkeammalla nököttävät vastustajat, joita voi tappaa vain tiettyjen hahmojen aseilla, ovat huonoa pelisuunnittelua parhaimmillaan. Genesis-versio on muutenkin parempi kolminpelimahdollisuutta lukuun ottamatta. Taas yksi vanha tekijä, jolle tarvittaisiin ehdottomasti ainakin hengellistä jatkoa.

Galactic Warriors: Robottiteemainen yhden pelaajan 2D-mättö kolmella valittavalla hahmolla, vaihdettavilla hyökkäystavoilla ja ominaisuuksiltaan vaihtelevilla kentillä. Kömpelö ja hiomaton, mutta hyvin monipuolinen verrattuna esim. samana vuonna ilmestyneeseen Yie Ar Kung Fuuhun.

Galaga: Minimaalinen nokitus Galaxianiin.

Galaga '88: Taas yksi turha kulttipierupäivitys, joka on lähes yhtä yksitoikkoinen kuin alkuperäinen tekele. Sentään vaihtoehtoiset loput ovat hupaisia.

Galactic Storm: Takaapäin kuvattu miltei-KPGAR. Pelaa mieluummin Alien Stormia.

Galactica - Batalha Espacial: Taiton Brasialian siiven (?) Galaxian-plagiaatti.

Galaxian: Minimaalinen nokitus Space Invaderssiin.

Galaxia: Galaxian-kopio bensamekaniikalla. Jes.

Galaxy Fight - Universal Warriors: Tyydyttävä sci-fi-teemainen 2D-mättö. Pelin sisältö on siisti sekoitus miltei vakavaa ja melkein läppää. Pelattavuus on myös toimivaa lukuun ottamatta alustan mättöpeleille uskollisen hämäriä spessuinputteja.

Galaxy Force 2: Segan muiden takaapäin kuvattujen räiskintöjen tapaan graffoiltaan hyvä mutta mekaniikoiltaan melko epäinspiroitunut avaruusräiskintä.

Galaxy Game: Ikivanha ja flegmaattinen vektoriräiskintä. Sisältää yllättävän paljon pelityylivaihtoehtoja, joista ei saa kuitenkaan mitään irti kiitos hämmentävän päävalikon.

Galaxy Games Starpak 2: Läjä kosketusnnäyttöpilipalipelejä, joihin kuuluu mm. ristinolla- ja pasianssiväännöksiä ja Pac-Man. Ei laatua vaan määrää, siis.

Galaxy Gunners: Persoonaton avaruusräiskintä väistömekaniikalla ja muutamalla hupaisasti skrollaavalla taustalla, joiden tyyli on tosin kopsattu Exerionista.

Gallop Racer: Sika kuiva ravirallipeli, jossa ei voita edes huijaamalla.

Gallop Racer 3: Sika kuiva ravirallipeli, jota on paranneltu sen verran, että nyt huijaamalla voittaa.

Galmedes: KPGAR.

Gals Panic: Ensimmäinen osa legendaarista Qix-kloonisarjaa, jossa paljastellaan vähäpukeisia naisia taikka, sattumanvaraiselta vaikuttavan energiamittarin mukaan, jotain alt right-kuvalautojen keskiverron materiaalin tyylistä kamaa. Sekoittaa piirrettyjä muijia ja valokuvia ihan omintakeisesti.

Gals Panic 3: Ykkösosan tyylistä maalailua mutta onneksi ilman mongoloidimittaria. Isommat skrollaavat kentät tekevät pelattavuudesta vielä pitkäpiimäisempää, tosin. Silmänsafka koostuu tällä kertaa valokuvista ja keskiaikaisista japanilaisista lernomaalauksista. Pari perusköyhää minipeliä on myös mukana.

Gals Panic 4: Tällä kertaa animetyylisiä muijia sisältävä Qixxeily. Estetiikka on hyvää hahmokohtaisine kommenttiraitoineen ja pelattavuuskin hieman parempaa, kerta pelaajalla on vihdoin tapa puolustaa itseään. Ihan hupaisa versusmoodi on myös lisäplussaa. Tämä kaikki piti hyvittää sillä, ettei paljasta pintaa näy tällä kertaa ollenkaan. Kiitti ihan tissisti.

Gals Panic S - Extra Edition: Melkoisen samaa settiä kuin nelonen, paitsi että hyökkäysliike on poistettu, varmaankin koska se teki pelistä liian siedettävän. Paljastettavat lyylit ja kiintiömuskelijätkäpari arvotaan tällä kertaa ruudukosta, eli huonolla ajoituksella voi samoja naamoja joutua katsomaan useampaan otteeseen. Lisäksi valtaosa lyyleistä on kierrätetty suoraan pelistä Jan Jan Paradise. Kuppaiset väliminipelit sentään palaavat tauon jälkeen. Moninpeli myös menettelee edelleen, vaikka siinä hahmot valitaan nyt sattumanvaraisesti.

Gals Panic S2: Edelleen edeltäjästään muuttumatonta meininkiä, paitsi että versusmoodi on poistettu, varmaankin koska se teki pelistä liian monipuolisen. Sentään paljaat tissit tekevät viimein paluun, vieläpä animoituina.

Gals Panic S3: Taas vaihteeksi reduntanttia jatkoa, paitsi että kiintiötaantuminen on tällä kertaa iskenyt estetiikkaan.

Ganbare Ginkun: Minipelikokoelma hämmentävillä liitutaulugraffoilla. Pelin fyysiseen tuskaan nojaava huumori on välillä jopa hauskaa, vaikka mukaan on totta kai tungettu myös veren lisäksi muitakin ruumiineritteitä.

Ganbare Jajamaru Saisho wa Goo / Ganbare Jajamaru Hop Step & Jump: Kaksi pilipalituuritekelettä yhden hinnalla. Pelikoneen säätönamiskoilla toimiva pelinvaihtosysteemi on mielenkiintoisin puoli.

Gang Busters: Pelattavuudeltaan tasapaksu ja vihollisvarieetiltaan välttävä ylhäältä kuvattu räiskintä. Pelaa mieluummin Gang Warssia.

Gang Wars: ADK:n mätkintä, jolla on tietenkin kököhkö mutta ihana ulkoasu sekä tyylitaju. Pelattavuus itsessään on välttävää Double Dragon-apinointia, mutta peli on genressään aika monta vuotta ajastaan edellä roolipelimäisellä statinparantelumekaniikallaan.

Ganryu: Kaikin puolin keskinkertainen tasoloikka P.O.W.-tasoisella vihollisvalikoimalla.

Gaplus: Lisää Galaxian/Galaga-lypsyä, nyt jopa myös pystytason liikkuvuudella.

Gardia: Corelandin ja Segan hämmästyttävän kuiva Xevious-nokitus, jossa sentään kaksi rinnakkaista lisävoimasysteemiä.

Garogun Seroyang: Korealainen ristikkopeli, eli pelattavuudeltaan aika juustoraastimella runkkausta kieltä osaamattomille. Graffat ovat sentään ihan odotettavan hoopoja.

Garou; Mark of the Wolves: Pelattavuudeltaan varmaankin paras mättöpeli. Estetiikkakin on huippuluokkaa, mutta rosteri etenkin SNK:n standardeilla välttävä. Se, ettei jatko-osaa koskaan julkaistu, on suuri harmi. Just Defense on kuitenkin just perseestä.

Garyo Retsuden: Data Eastin Romance of the Three Kingdomssiin erittäin löyhästi perustuva räiskintä kuppaisella pelattavuudella mutta hämmentävällä vihollisvalikoimalla, joiden joukoissa seisoo myös pakollinen Karnov-kameo.

Gauntlet: Nelinpelinsä ansiosta ei täysin turha mutta aika perkeleen tasapaksu ja yksinkertainen hakkuumaratooni.

Gauntlet 2: Kopioitu ja liitetty jatko-osa, jonka harvoihin lisäyksiin kuuluu mm. näkymättömiä seiniä sisältävät ruudut. Pläärgh.

Gee Bee: Namcon ensimmäinen Breakouttia ja flipperiä sekoittava pilipaleilu.

Gekirindan: Aikamatkusteemallaan massasta erottuva räiskintä, jonka pelattavuus on kuitenkin täysin mielikuvituksetonta.

Gemini Wing: Mukiinmenevä räiskintä ötökkävihollisilla ja ihan hupaisalla sivuasesysteemillä: erilaisia pommihyökkäyksiä sisältäviä palloja noukitaan ruudusta ja käytetään hankkimisjärjestyksessä. Inventaariota voi silmäillä räjähteiden lipuessa jonossa koneen perässä.

Genie: Peruspokeripeli, sentään paljailla henkitisseillä.

Genix Family: Pang-nokitus hypyllä, spessuhyökkäyksillä ja iänikuisten pallojen lisäksi muutamalla muulla vihollistyypillä. Tosin parannuksia osittain neutraloi se, ettei koko ruutu ole kerralla näkyvissä, mikä kusee pallojen silmällä pitelemistä.

Genpei Touma Den: Monipuolinen ja premissiltään ynnä estetiikaltaan omaperäinen sekä siisti, mutta vaikeusasteensa ja äärimmäisen esoteerisyytensä loppujen lopuksi välttävä tekele. Onneksi Tomaksen legendaläpipeluut ovat sallineet pelin todistamisen kokonaisuudessaan, etenkin kun Yoritomo on siistein videopelipahis ever. "Waga tamashii wa...fumetsusha!"

Ghostlop: Varmaankin maailman paras Breakout-väännös. Versus-puzzleformaatti tekee pelistä lähtökohtaisesti jo hyvän ja mekaniikat ovat varsin nerokasta settiä. Myös tavallista puzzleilua mielenkiintoisempi tarinamoodi on jopa lokalisoitu kunnolla, mikä on varmaan yksi syy siihen, miksei Data East halunnut peliä koskaan ihmisten ilmoille. Ainoa huono puoli on, että yksinpelin hupaisia vihollishahmoja ei taas vaihteeksi löydy moninpelistä. Onneksi musiikit sentään vaihtuvat versus-matsienkin välillä.

Ghost Hunter: Todella amatöörimäinen ja vähäsisältöinen mitalivalopyssyräiskintä.

Ghost Pilots: Kaikilta puolin tyystin geneerinen räiskintä, joka on kaiken kukkuraksi järkyttävän pitkä(veteinen). Luultavasti kuppaisin SNK:n peli ikinä. "You'll wish you'd be dead Pilots", more like.

Ghosts'n Goblins: Todella yksinkertainen ja palikkamainen tasoloikkaräiskintä. Tätä paskaa en kyllä läpäise kahdesti.

Ghouls'n Ghosts: Ruutusuunnittelultaan hyvä ja monipuolinen tasoloikka, joka kusee itsensä pelattavuuden kömpelyydellä ja yleisellä runkkuudella. Etenkin se fakta, että peli pitää läpäistä kahdesti ennen vikan bossin kohtaamista, on syystäkin surullisenkuuluisa. Myös pelin hyvä latausmekaniikka on kustu sillä, että se on käytössä vain tietyllä haarniskalla ja musiikit totta kai hävitetty CPS1-instrumentaatiolla. Malliesimerkki periaatteessa hyvästä pelistä, joka tekee kaikkensa ampuakseen itseään jalkaan, siis.

Ghox: Siistein pelaamani Arkanoid-väännös kiitos monipuolisen kenttäsuunnittelun ja siistin pallonmoninkertaistamismekaniikan. Eli varsin uloste tekele.

Giga Wing: Luotihelvettiä ihan hauskalla laakienkimmottamismekaniikalla. Vaikka peli mainosjulisteessaan kritisoi aiheesta muita genren edustajia persoonattomuudesta, on hurskastelu aika tekopyhää. Ei tässäkään tekeleessä mitään premissiltään tai estetiikaltaan mieleenpainuvaa ole, vaan ainoastaan yhdentekeviä juonikohtauksia, joissa valitut pilotit jauhavat yksinään tai keskenään Psikyon räiskintöjen tyyliin.

Gimme A Break: Persoonaton biljardipeli, joka on taas minulle pelikelvoton pallo-ohjauksen ansiosta. What they said.

Ginga NinkyouDen: 2D-toiminta, jonka hulvattomat graffat ja ääninäyttely luovat illuusion animelisenssipelistä, kuten myös massiivinen ja mukavasti tavaramerkkejä tallaava vihollisvalikoima. Valitettavasti pelattavuus on lievästi sanottuna paskaa mm. kontrollien huonouden sekä pelaajan liikkuvuuden että liikkeiden olemattomuuden takia. Jalecon oma Athena, kaiken kaikkiaan.

Gladiator (Allumer): Köyhä 2D-mäiskintä, jossa ohjataan kilpeä ja miekkaa erikseen. Sivuttain rullaavat osiot, missä väistellään vihollisten laakeja, vielä menettelevät. Kaksintaistelukohdat sen sijaan imevät hanuria rankasti, sillä etenkin loppupään vastustajat blokkivat kaikki iskut milloin huvittaa eli kutakuinkin aina. Ainakin pelin panssarinhajoamismekaniikka on ihan jees sekä pelillisesti että esteettisesti.

Gladiator (SNK): Hivenen harhaanjohtavasti on kyseessä ravipeli. Skenaarioon sopivasti ei tässä tapauksessa tärkeintä ole voitto, vaan hengissä selviytyminen. Omintakeinen ja jopa lievästi vaihteleva; vankkuriosuudet tuovat menoon hupaisaa räiskintävivahdetta.

Gladiator, The: "Then, the super deadly killing." Pelattavuudeltaan hyvä jaliikelistoiltaan isohko neljän pelaajan mätkintä, jossa vaihtoehtoiset ruudut tarjoavat lisää jälleenpeluuarvoa. Aihe on aika puhkijauhettua antiikin Kiinan kamppailulajikikkailua, vaikka naishahmot ovat sentään ihan esteettisesti siistejä.

Glob, The: Yllättävän hauska vanhan ajan peli, joka sekoittaa muutamaakin aikalaistaan ja lisää mukaan hupaisan katossa liikkumismekaniikan. Huono osumahavannointi kuitenkin nihkeyttää menoa.

Go Go! Mile Smile: Söpö Pac-Manin ja Quizzin risteytys, joka on yllättäen helvetin monotoninen. Eniten viihdykettä saakin alkunäytön todella laadukkaasta enkkudubista. "These guys".

Go! Go! Mr. Yamaguchi: Taatusti johonkin japanilaiseen hoopoon ohjelmaan perustuva hoopo ylhäältä kuvattu bakageily. Hieno äänimaailma.

Goal! Goal! Goal!: Tavanomainen jalkapalloilu potkunlatausmekaniikalla ja hupaisalla kuuluttajalla.

Gold Medalist: SNK:n olympialaistakomispeli Track & Fieldin malliin. Esteettisesti jees mutta muuten aika liukuhihnatuubaa.

Golden Axe: Passelisti ikääntynyt, kaikin puolin hyvä vaikkakin pinnallinen mätkintä. Loppu on aika samaa tasoa Altered Beastin kanssa.

Golden Axe; The Revenge of the Death Adder: Hyvä nokitus ykköseen. Nelinpeli, monipuoliset pelihahmot ja hiottu sekä nopeatempoinen pelattavuus eivät jätä kylmäksi, mutta kuivahkot liikelistat estävät pelin pääsemistä genren helmien joukkoon.

Golden Par Golf: Särmätön golffailu hyvin graffoin.

Golden Tee Golf -sarja: Homogeeninen golfpeliläjä pallo-ohjauksin ja hupaisten kommenttien kera.

Golly! Ghost!: Sisällyksetön valopyssyaaveräiskintä.

Gondomania: "SHOOT SOMEWHERE". Data Eastin automaattisesti rullaava räiskintä, jossa vissiin ensimmäistä kertaa genressä vapaa tähtäyssysteemi. Ase- ja aluskauppamekaniikka sekä ihmisvaltainen vihollisarmeija erottavat tekelettä myös osaltaan massasta. Valitettavasti ympäristöt ynnä musiikit ovat itseään toistavia ja vastustajavarieteetti huono, joten peli menee aika nopeasti monotoniseksi. Sentään pomot ovat kaikki uniikkeja ja ihan siistejä.

Good E-Jong -Kachinuki Mahjong Syoukin Oh!-: Taas strippimahjong, jossa kisaillaan rumia kauneuspilkkuisia muijia vastaan. Olivatkohan he 1991 jotenkin muodissa?

Gorf: Rullaamaton avaruusräiskintä sentään useilla erilaisilla ruuduilla, joista ainakin kaksi plagioi sumeilematta genren aikaisempia pelejä. Ai mitä niistä? Space Invaderssia ja Galaxiania, totta kai!

Gourmet Battle Quiz Ryohrioh CooKing: Kokkisotateemainen triviapeli digitaalisilla graffoilla. Mitä nopeammin kysymyksiin vastaa, sitä enemmän pisteitä sataa ja vastustajan päihittämiseksi täytyy kerätä tätä enemmän pojoja. Kestoa on kahdentoista vastustajan verran eli liikaa mutta urpot hahmot ja ruokaporno kantavat loppuun.

Got-cha Mini Game Festival: Korealainen kopio Bishi Bashi -peleistä. Estetiikka on tekomaalle tunnistettavaa mutta valitettavasti silti aika konservatiivista settiä.

GP Rider: Segan mitäänsanomaton yhden radan moottoripyöräily.

Gradius: Moai-patsaita lukuun ottamatta peruspersoonatonta sivulle rullaavaa avaruusräiskintää passelilla lisävoimamekaniikalla, hyvillä musilla ja runkulla vaikeusasteella. Sentään pelin eurooppalaisversio Nemesis on aika nimensä vastaisesti huomattavasti käyttäjäystävällisempi tekele, sillä se antaa kuoleman jälkeen pelaajalle jopa hyvän määrän lisävoimapalikoita, jolloin peli on kenties mahdollista läpäistä kuolemisen jälkeenkin!

Gradius III: Samaa settiä kuin edeltäjänsä lisäaseilla, -vaikeusasteella ja -pituudella. Eli yrjöö. Ainakin vikalla bossilla on aika mielenkiintoinen hyökkäys.

Grand Cross: Mielenkiintoinen yhdistelmä räiskintä- ja flipperipeliä. Koko touhu kuitenkin kustaan todella tahmaisilla ja ilmavilla pallofysiikoilla. Pelaa mieluummin Karian Crossia.

Grand Prix Star: Melkoisesti samoihin aikoihin ilmestynyttä F1 Exhaust Notea muistuttava hyvän näköinen mutta mielikuvitukseton formulapeli jopa kolmella radalla.

Grand Tour: Aneeminen kahden parituspuzzleilu ilman versusmoodia. Eli YKWV.

Grand Striker: Perusjalkapallo kahdella eri kuvakulmavaihtoehdolla.

Grasspin: Rasittava sokkeloperseily tuupattavalla labyrintillä ja New Rally X:maisella pääteemaalla.

Gravitar: Vektoriräiskintä, jossa lennetään vapaavalintaisesta planeetalta toiselle ja räiskitään bunkkereita ynnä reaktoreita kunnes löpö tai laiffit loppuvat.

Great Swordsman: Ääniltään hupaisa miekkailu kolmella eri kalistelutyypillä, jossa kaikissa tosin aika samanlainen pelattavuus. Versusmoodin puuttuminen imee myös hanuria.

Grid Seeker; Project Storm Hammer: Taustoiltaan ja musiikeiltaan passeli mutta muuten KPGSR.

Grind Stormer: KPGAR.

Grobda: Mitäänsanomaton rullaamaton tankkiräiskintä.

Ground Effects: Taas yksi graffoiltaan hyvä ja pelattavuudeltaan liukuhihnamainen takaa kuvattu formulapeli.

Growl: "Drop dead, you scum!" Pelattavuudeltaan keskinkertainen, mutta etenkin nelinpelillä mukavan kaoottinen ja suuria vihollismääriä sisältävä mätkintä. Pomot ovat myös hauskoja ja vikalla bossilla on hupaisa twisti.

Grudge Match (Bally Midway): Perus-pulita voittaaksesi-autoilu fiksatulla kameralla. Ratasuunnittelu on paikoin mielenkiintoista, vaikka tielle poukkoilevat katujyrät ja vastaavat tuntuvat lähinnä kosmeettisilta kosautettavilta.

Guardian: Tasapaksu ja pinnallinen automaattisesti rullaava sci-fi-mätkintä menettelevällä estetiikalla.

Guardian Force: Musiltaan hyvä mutta muuten esteettisesti geneerinen tankkiräiskintä, jossa kakkosasetta voi tähtää vapaasti eri suuntiin.

Guardian Storm: Lieviä korealaisuuskokkareita lukuun ottamatta vakiogeneerinen pystysuunnan räiskintä. Pelaa mieluummin Violent Stormia.

Guardians: Denjin Makain jatko-osa on erinomainen turpakekkeri vielä edeltäjäänsäkin isommalla hahmo- ja liikemäärällä. Hienot ympäristöt, huumori ja mukavat vihollislaumat tekevät menosta entistäkin nautittavampaa. Hyvä myös, että tämä tekele on jopa käännetty...paitsi että kaikki ykkösen tyyliset juonikohdat ja uniikit hahmoloput uupuvat pelistä kokonaan.

Guardians of the 'Hood: Pit Fightermainen eli pelattavuudeltaan todella kammottava mäiskintä, jonka isolla hahmo- ja liikevalikoimalla ynnä parilla kekseliäällä elementillä ei ole siis mitään arvoa.

Guerrilla War: Passeli mutta vaikeusasteeltaan yhtä reilu kuin Batistan hallinto. NES-portti hakkaa kolikkopeliversion kaikilla osa-alueilla paitsi graffoissa.

Guided Missile: Mustavalkoinen ohjusampumagalleria. Siis esteettisesti mustavalkoinen, koska ei sentään sisällä peruspropagandaa.

Guitar Freaks: Yllättäen aika sika kuiva ja mahdoton rytmipeli ilman alkuperäisen raudan kitaraa.

Gulf Storm: Parin ruudun välein vaihtuvia ajoneuvoja lukuun ottamatta KPGSR.

Gulf War II: KPGRS, joka ainakin näyttää nimensä puolesta ennustaneen tulevaisuutta.

Gun.Smoke: Tasapaksu räiskintä, jossa tummanharmaat luodit hukkuvat tummanharmaisiin ympäristöihin. Musiikkivalikoima on mukavan laaja, mutta valitettavasti kaikki biisit ovat paljon unohdettavampia kuin NES-versiossa.

Gunbarich: Breakout-väännös, jonka flipperimekaniikka ja Psikyomaisen hyvä estetiikka tekevät siitä jopa siedettävän. Valitettavasti pelissä ei ole kaksinpeliä eikä siten tekijälle perinteistä tarinallista hahmoyhdistelmäkikkailua.

Gunbird: Samurai Acessin tapaan hurmaavan persoonallinen, mutta pelattavuudeltaan puhkinähty shootteri. Hahmoyhdistelmäloput ovat jälleen hieno ominaisuus.

Gunbird 2 : Samaa settiä kuin ykkönen, tällä kertaa sentään jopa latausmekaniikalla.

Gunbuster: Valopyssyily vapaalla liikkuvuudella, joka valitettavasti koostuu pelkistä pomomätöistä todella kitukasvuisissa ruuduissa.

Gunlock: Pystysuoraan valuva peruspersoonaton avaruusräiskintä, jossa kuitenkin pari siistiä taustaa ja FPS-lentoräiskintöjen tyylinen lukitussysteemi.

Gunnail: KPGAR.

Gun & Frontier: Avaruusuudisraivaajateemainen pystysuoraan rullaava räiskintä, joka onnistuu silti olemaan lähestulkoon KPGAR.

Gun Dealer: Taas yksi runkku pokeripuzzlepeli strippaavilla böönilla. Voittaa moinen sentään asekauppiassimulaattorin...

Gun Dealer '94: Versus-jatko-osa yllä mainitulle. Jostain syystä pelin graffat ovat todella taantuneita verrattuna neljä vuotta vanhempaan ykkösosaan.

Gun Fight: Yltiöyksinkertaisuudessaankin hupaisa länkkärikaksintaisteluräiskintä. Edelläkävijä pelkässä moninpelituessaan ja siten obsoliitti kiitos jatko-osansa.

Gun Force II: Juoksuräiskintä, joka on edeltäjäänsä monipuolisempi ja persoonallisempi. Valitettavasti liian monet "kökötä paikoillasi ja tapa vastustajia" tekee temposta verkkaisen ja musiikit ovat todella unohdettavia. Lisäksi loppu koostuu koruttomasta pelin alkuun looppaamisesta, mikä on ysäripelille jo aika anteeksiantamatonta. Kaiken kaikkiaan hyvä, muttei yhtä viihdyttävä kuin ykkönen.

Gun Master: Omintakeinen ja estetiikaltaan veikeä pomomaratooniräiskintä/-mätkintä, jonka pelattavuus on valitettavasti tuskallisen kömpelöä kärvistelyä...kunnes saat selville pelin panttaamat erikoisliikkeet! Loppu on myös aika tyhjentävä.

Gundhara: Tyypillinen ylhäältä kuvattu äijäräiskintä, jonka kuudesta ruudusta yksi on automaattisesti rullaava näennäisen vaihtelun vuoksi.

Gunforce - Battle Fire Engulfed Terror Island: Contra-tyylinen tekele, jonka kontaktilämättömyys ja ajoneuvovalikoima tekee siitä kuitenkin hyvän pelin. Hoopo äänimaailma on aika ristiriidassa persoonattomien sci-fi-hahmojen ja -ympäristöjen kanssa.

Gururin: Esteettisesti mukavan levoton mutta pelattavuudeltaan välttävä puzzleilu käännettävällä kuutiomaisella kaivolla. Hahmoton versusmoodi löytyy.

Guts'n Glory: Sotimisteemainen räiskintäminipelikokoelma, jonka lahtaamiskiintiöiden täyttämisen mahdottomuus vaikuttaa sentään jonkinlaiselta viestiltä militarismista. Tosin tämä källi juontaa varmaan ennemminkin pelin prototyyppiydestä. Harmi!

Guwange: Tämän pelin läpäistyäni tajusin viimeistään, ettei mihinkään pidä luottaa. Kyseessä on nimittäin jopa nautittava Caven räiskintä! Lentelyn korvaaminen tepastelulla ja vapaasti ohjattava shikigamilatausase on uniikki settiä ja keskiajan Japaniteema tekee liukuhihnamaisesta Cave-estetiikasta hieman mielenkiintoisempaa. Vaikka kolikkopeliversio on lokalisoimaton, niin ainakin yhden hahmon lopussa on lisäksi hupaista spontaanisti englanniksi puhumaan ryhtymistä, mikä esoteerisenä lisäplussana tuo mieleen Dungeons & Dragonssin lohikäärmeen...

Guzzler: Tavallista rullaamatonta sokkelohaahuilua parempi sellainen kiitos hyökkäysmekaniikkojen, vaihtelevien ruutukoostumusten ja etenkin viinaan nojaavien lisävoimaesineiden ja välinäyttöjen!

Gyakuten! Puzzle Banchou: Yksinkertainen, mutta toimiva VS-puzzlepeli siistein koululaisraggarihahmoin. Rosoinen äänimaailma on tragikoomisuudessaankin premissiin sopiva.

Gypsy Juggler: Ei-niin-yllättäen melkoisen wanha jönglööraushahmonliuttelu.

Gyrodine: KPGSR.

Gyruss: Putkityylinen KPGAR.

Hachoo!: Pelattavuudeltaan todella hirvittävä itämaisteemainen mätkintä, jossa lisäksi Final Fightin tasoinen liikelista. Ainoa viihdyttävä puoli on vastustajien ruutuunnakkaamismahdollisuus.

HAL21: SNK:n KPGAR.

Halley's Comet: Pystysuuntaan rullaava avaruusräiskintä, jossa ihan hupaisa puolustusmekaniikka: kaikki ruudun läpi sujahtavat viholliset tekevät lämää puolustettavaan planeettaan, jonka vahingon tullessa täyteen iskee fin del juego. Estetiikka on valitettavasti perinteisen persoonatonta.

Hand, The: Pac-man-klooni, jonka ainoa siistimpi puoli on kivi-paperi-sakset-logiikan käyttäminen pelaajan irtokäden ja viholliseturaajojen välisissä välienselvittelyissä.

Hammer: Kosketusnäyttökamanhakkaus söpöllä estetiikalla ja tyydyttävän tuhoutuvilla ympäristöillä.

Hammer Away: Sega ja hyvin nimetty Santos saavat varmasti yhteistyössä mainion pelin aikaan? No, eivät. KPGSR.

Hammerin' Harry: Melko omaperäinen ja vaihteleva toimintapeli, jonka vaikeusastenamiskan juustoisuus tekee lopputuloksen vain tyydyttäväksi. Ainakin pelin sanoma on jokseen anti-uusliberalistinen.

Hana to Ojisan: Strippihanafuda, jossa ei voita huijaamallakaan ja josta ei ole siis mitään iloa.

Handle Champ: Bishi Bashi -tyylinen minipelisarja ratti- ja poljinohjaimilla. Esikuvansa tyyliin aika unohdettavaa kamaa.

Hang-On: Segan toimiva mutta aikamoisen obsoliitti moottoripyöräily.

Hangman: Juuri sitä mitä nimi lupaa eli krooh.

Happy 6-1: Kolme hämärää korttipeliä, muijaton mahjongsolitaire, triviatekele ja käsittämätön kokkauspeli yhdessä paketissa eli aika masentavaa kamaa. Pelin emäntä on sentään hupaisa ja ainakin yksi musiikeista on kierrätetty Puzzli 2:een...

Hard Drivin': Ralleilu, jonka kontrollit simuloivat yksi yhteen oikean kaaran käyttöä. Tosiaan vaikeaa ajamista, siis...

Hard Dunk: Segan kuuden pelaajan koripalloilu, jossa valitettavasti kyhjötetään yksittäisen korin alla kunnon teinityyliin.

Hard Hat: Hajottava sokkelohaahuilu, jossa hajotetaan kentän rakenteita, jolloin piilotetut kerättävät roinat skrollaavat ehkä ruutuun. Tämän jälkeen kama pitää vielä epätoivoisesti tuupata oikeille paikoille. Käy ihan työstä.

Hard Head: Kaikin puolin SunAmaisen kökkeröinen tasoloikka. Etenkin ruutusuunnittelu on todella amatöörimäistä eli epänautittavaa.,

Hard Head 2: Pelattavuudeltaan lievästi ykköstä parempi tasoloikka, jossa kuitenkin viljellään genreen sopimattomasti kohtia, joissa kaikki viholliset pitää hakata ennen etenemistä. Vielä pahempaa on se, että susirumalta päähenkilöltä lähtee vielä kuteet tämän ottaessa lämää. No, ainakin viimeksi mainittu antaa minulle hyvän lisäsyyn karsastaa Ghosts'n-sarjaa.

Harem Challenge: Tavallista pelaajaystävällisempi muttei silti nautittava Qix-klooni, jonka CD-tila on käytetty johonkin päälle tuhanteen enemmän tai vähemmän alastoman muijan kuvaan.

Hasamu: Hämmentävä mahjongsolitaireväännös, jossa vain toisiinsa muiden palikoiden kanssa kosketuksissa olevat parit voi poistaa. Jos eli kun ruudun tyhjentämisen mokaa, vaikuttaa siltä, että pelaajan täytyy vain toljottaa horisonttiin kunnes aika loppuu ja kuolo korjaa.

Hatris: Tetristäkin kuivempi puzzlepeli, jossa ei versusmoodia. Alkunäytössä päästään sentään nauttimaan Pajitnovin paasaamisesta.

Hat Trick: 1 vs 1 -jääkiekkoilu, jossa siisteintä jäähän jäävät luistelujäljet.

Hatch Catch: Columnssin ja Puzzle Bobblen sekoitus, joka on pelattavuudeltaan kumpaakin esikuvaansa parempi. Estetiikka on etenkin korelaispeliksi kovin persoonatonta ja versus-moodia ei löydy, eli aika turha tekele kuitenkin.

Haunted Castle: Varmaankin pelattavuudeltaan kököin Castlevania melko epäselvällä ruutusuunnitelulla.

Hayaoshi Taisen Quiz Hyhoo: Triviapeli, jonka läpäisemisen päätteeksi ottaa todella kämäisellä resoluutiolla mallinnettu japanilaisvalokuvamalli paidan pois päältään. Jahuu.

Hayaoshi Taisen Quiz Hyhoo: Sama peli kuin yllä mutta ilman rosoisia malleja. YKWV.

Head-On: Segan rullaamattoman roinankeräyksen pioneeri ja kuiva autoteemainen pilluralli ilman suunnanvaihtomahdollisuutta.

Head Panic: Tappomekaniikaltaan huono eli hidas ja tylsä Bubble Bobble -väännös maailmanmatkustusteemalla.

Heart Attack: Sokkelokahlaaminen nykyindiemäisillä eli halvoilla graffoilla mutta sentään parilla puolustusmekanismilla sekä vaihtelevilla ruutukoostumuksilla ja -koilla.

Heated Barrel: Pelattavuudeltaan yliyksinkertainen villin lännen ylhäältä kuvattu räiskintä. Hupaisat graffat -- etenkin pomojen häviämisanimaatiot -- ja nelinpeli erottavat tekelettä kuitenkin edukseen.

Heaven's Gate: Melko kuiva 3D-mättö, jossa sentään supermittari. Innovatiivisin puoli on kuitenkin useimpia areenoita koristava katto, johon vastustajaa voi mätkiä ja jonka kautta voi tehdä ruhtinaallisen yhden hyökkäyksen.

Heavy Barrel: Ikääntynyt ja simppeli, mutta ihan viihdyttävä ja sopivan pituinen ylhäältä kuvattu räiskintä. Nimikkoaseen kokoamismekaniikka on hauska, kuten Sly Spyssakin. Musiikit ja äänimaailma ovat myös kornin hyviä a la Data East.

Heavy Metal: Segan monotoninen ja suht persoonaton manuaalisesti rullaava sci-firäiskintä sentään yhdellä innovaatiolla: pelaaja-alus voi ampua ohjattavia ohjuksia, jolla voi napsia kentässä kauempana kyhjättöviä vihollistukikohtia. Tähtäystä avittaa myös tutka, eli pelkkään suurvalta-armeijamaiseen hakurakettiammuntaan ei tarvitse tyytyä. Valitettavasti koko mekaniikan hyöty on aika marginaalinen.

Heavy Smash: Data Eastin hauska ja nopeatempoinen fiktiivinen käsimunanokitus persoonallisilla hahmoilla ja estetiikalla. Paras Smash-peli, kaiken kaikkiaan.

Heavy Unit: Graffoiltaan ei tyystin mutta pelattavuudeltaan täysin mielikuvitukseton avaruusräiskintä.

Heavyweight Champ: Segan Punchout-plagiointi hämärämmillä kontrolleilla. Aika obsoliitti esikuviensa ja hengellisen jatkajansa Title Fightin takia.

Hebereke no Popoon: Perushyvä versuspuzzlepeli suht omintakeisin ynnä toimivin mekaniikoin. Estetiikka on mukavan häröä, mutta hieman halpaa. Onneksi ääninäyttelyn ihana kamaluus pelastaa paljon. "UGEE!"

Heiankyo Alien: Hauskalla premissillä varustettu sokkelosekoilu, vaikkei tätä juuri huomaa pelin 1979-pilipalimaisuudesta johtuen. Kuopankaivomekaniikka on ihan kekseliäs ja kuolinääni hieno. Myöhemmät uusintaversiot ovat toki parempia.

Hellfire: Melko unohdettava sci-fi-teemainen räiskintä, jossa voi sentään säätää räiskimissuuntaa neljästä eri vaihtoehdosta.

Hero: Aivot sulattavan hidas sivuttain rullaava sokkelokärvistely. Zero, more like.

Hexa: Taas yksi korealaiskopio Columnssista, tällä kertaa harmaansävyisillä alastomilla muijilla.

Hexion: Tetris-väännös kuusikulmaisilla palikoilla ja jopa lievällä persoonallisuudella. Versus-moodia nyt ei tietenkään löydy.

High Way Race: Epäselvä ajopeli suorilla radoilla, joiden lopussa odottaa hyppyosio, jossa epäonnistuminen heittää naamalle välittömästi gemarit. No Way Race, more like.

Highway Chase: Data Eastin autoteemainen Space Invaders -apinointi, eli aika bensiinin haistelua.

Himeshikibu: Mahjongsolitairen ja hanafudan yhdistelmä, joka on toiseksi mainitun ansiosta täysin käsittämätön.

Hippodrome: Data Eastin Yie Ar Kung Fu -väännös fantasiateemalla. Liikelista on todella kitukasvuinen ja vaikeusaste sikaepis, mutta estetiikka, kauppamekaniikka ja mielenkiintoiset vastustajat antavat menoon lievää hohtoa. Pelaa mieluummin henkistä jatkajaa Mutant Fighteriä, joka tapauksessa.

Hit the Ice: Hauskalla sarjakuvamaisella ulkoasulla muista kollegoistaan erottuva 2 vs 2 -jääkiekkoilu, jonka pelattavuus on kuitenkin hiomatonta sekä kuivaa. Coup de grace on kuitenkin sietämättömän pitkät eli vartin matsit. Totta kai yhdellä kolikolla saa itse peliaikaa jopa ruhtinaalliset 2 minuuttia...

Hit'n Miss: Valopyssyräiskintä, joka on sattumanvaraisissa ampumagalleriaruuduissaan yksi Exidyn kuivemmista. Ennemminkin Miss, siis.

Hoccer: Jääkiekkoiluteemainen rullaamaton toimintapeli, jossa on totta kai pointtina voittaa matsit koko vastustatiimi pieksemällä. Muita kaltaisiaan hivenen viihdyttävämpi kiitos mätistys-elementin ja siten tavallista vähemmän avuttoman pelaajahahmon, mutta silti aika sika pinnallinen.

Hole Land: Takaa kuvattu räiskintä, jossa paukutellaan reikiin piiloutuvia mörököllejä staattisissa kentissä. Pelattavuus on yksitoikkoista, mutta graffat jees ja pelaajarobotin viottumisen yhteydessä taistelukentälle hääräämään tuleva mekaanikko hupaisa lisä.

Holosseum: Segan 2D-mättöpeli ruhtinaallisella neljällä kuivalla hahmolla ja animaatiota lukuun ottamatta jöötisellä estetiikalla. Oikean raudan pilipalipeiliefekti ei sekään hirveästi lämmitä.

Honey Dolls: Dharma Doujou -plagiaatti kunnon korealaisgraffoilla ynnä alastomilla muijilla.

Hoops '96: Street Hoopin jatko-osa, jonka siirtyminen pois Neo Geo -raudalta näkyy nelinpelimahdollisuudessa ja huonommassa estetiikassa. Ainoa uusi pelimekaniikka on supermittarin käyttäminen myös puolustuksessa.

Hopper Robo: Segan itseään toistava tasoloikkaroinankeräily sentään aika varhaisella esimerkillä kiipeilymekaniikoista.

Hopping Mappy: Todella kuiva roinankeräily, jonka pomppukeppiteema tekee liikkuvuudesta aika epäselvää. Ei ihme, että Mappy-sarja oli tämän jälkeen fuckin' dead.

Hotdog Storm: Kiintoisasta nimestä huolimatta KPGAR.

Hot Blocks - Tetrix II: Peruskuivaa Tetristä puolalastomien naisten valokuvilla, jotka ovat aluksi äärimmäisen pikselikkäitä ja muuttuvat edistymisen mukana vain todella pikselikkäiksi. Lisäksi yksinpelissä päättyvät ruudut vasta, kun myös tietokonepelaaja saa kerättyä vaaditut rivituhot, eli etenkin huijatessa saa paljasta pintaa venailla rauhassa.

Hot Chase: Pelattavuudeltaan perinteinen rälläyspeli, jonka toimintaleffapremissi tarjoaa ainakin hupaisia esteitä ynnä vihollisia sekä maasto-osioissa epäselviä näkymiä.

Hot Mind: Kaikin puolin huono puzzlepeli, jossa yhdistellään kolmen joukkoja hitaasti kerrallaan tippuvista roinariveistä.

Hot Pinball: Pilipalipinballia kitukasvuisilla ja epäselvillä kentillä, joiden taustoina toimivat alastomat muijat.

Hot Rod: Segan nelinpeliralleilu legendaarisella jälkeen jäävien autojen teleporttaustasapäistämismekaniikalla. Lukuisat ja suht vaihtelevat radat ovat plussaa, samoin kuin nelinpeli, mutta se, ettei muihin kisa-autoihin voi törmätä, on aika kuivaa.

Hot Shocker: Rullaamaton sokkelonpiirtely hämähäkinseittimäisissä kentissä ja ainakin omintakeiselle teemalla.

Hot Shots Tennis: Pelattavuudeltaan tavallista mahdollisempi tennistekele keilailupelimäisillä reaktiokorteilla. Valitettavasti matsien pituus seuraa aika uskollisesti oikeiden sellaisten vastaavaa.

Hunchback: Melko kuppainen ja melkoisen epäreilu luotisuora tasoloikka, jossa viihdyttää ainoastaan camppiys ja sattumanvaraisesti aikaansaatu kuolinhuuto.

Hunchback Olympic: Kyyninen Track & Field -apinointi yllä mainitun pelin kellonsoittajalla, eli aikamoisesti kyssävihaa aiheuttava tekele.

Hydra: Esteettisesti hyvä mutta tasapaksu veneräiskintäajelu, jonka tehtäväkuvaukset koostuvat pelin tekoaikaan nähden noin vuosikymmeniä myöhässä olevasta republikaanipropagandasta. No, ehkä mutanttitappaja-ampiaisten kuskaus on poikkeus.

Hydro Thunder: Veneteemainen kilpapeli, jonka kabinetissa teemaan soveltuva kahvakaasuohjain. Ratasuunnittelu on hyvää ja venevalikoima mukavan vaihteleva, etenkin hoopojen salapaattien puolesta.

Hyper Athlete: Track & Field realistisen tyylisillä 3D-graffoilla, eli megakrooh.

Hyper Bisbi Bashi Champ: Kolmas redundantti napinhakkaus, nyt sentään lokalisoituna.

Hyper Crash: Tavallinen lineaarinen takaa kuvattu rallipeli, paitsi että lisälöpöä kerätään hupaisasti pomppimalla vastustaja-autojen niskaan.

Hyper Duel: Graffoiltaan hyvä ja pelattavuudeltaan tavanomaisen toimiva räiskintä transformaatiomekaniikalla. Kaksi asiaa tekeleessä minua kiinnostaa: lopun puolulaismecha ja sen "no good deed goes unpunished" -skenaario.

Hyper Sports: Track and Fieldin jatko-osa eli jöötiä.

I, Robot: "THE LAW: NO JUMPING". Innovatiivinen ja vaihteleva 3D-puzzleräiskintä, joka on etenkin ikäisekseen peliksi myös suht käyttäjäystävällinen. Sisältää lisäksi kummallisen epäpelimoodin, jossa voi piirrellä kuvioita pelin eri malleista.

I'm Sorry: Corelandin ja Segan tavallista hupaisampi sokkelokamankeräily. On taas aika viimeksi mainittua firmaa, että japanilaisen pääministerin korruptiosta satiiria vääntävä ja viholliskaartiltaan kaiken maailman julkkiksista koostuva peli on oikeasti lokalisoitu. Monipuoliset kuolinanimaatiot ovat mannaa, mutta se, että veivit heittäessä pitää aiemmin kerätyt kamat kaluta uudelleen taas kuraa.

Idol Janshi Suchie-Pai Special: Mahjong, jossa keskinkertaista animeservisua ja jonkinnäköinen källisysteemi, jossa pelissä saa huonon lopun, ellei pelaa matsien välistä käsittämätöntä minipeliä tarpeeksi menestyksekkäästi. Vielä runkkuesoteerisempi kuin normaali genren edustaja, siis. Eri pelattavat hahmot ovat toinen uniikki elementti, mutta sekin tarkoittaa vain, että missaat yhden muijan ihonväläyttelyt per pelikerta. Mahjongpelienkin standardeilla tuubaa.

Idol-Mahjong Final Romance: Mahjonggia trivia- ja minipeliosioilla sekä realistiseen tyyliin piirretyillä rumilla muijilla, joista kaikilla on jostain syystä kauneuspilkku.

Idol no Himitsu: Aika mitäänsanomaton strippimahjong.

Iemoto: Nännitöntä strippimahjongia, sentään hupaisilla japanilaisilla pahiskarikatyyrivastustajilla.

Ikari III - The Rescue: Tällä kertaa vaihtuu kuppainen ylhäältä kuvattu räiskintä kuppaiseen ylhäältä kuvattuun mätkintään. Vihollisarmeija on homogeeninen, loppumaton ja ylikestävä, minkä lisäksi sinänsä innovatiivinen aikarajasysteemi korottaa vaikeusasteen tyystin infernaaliseksi. Masentavin puoli on kuitenkin loppupomo: sellaista ei ole.

Ikari Warriors: Kekseliästä tähtäyssysteemiään ja molemminpuolista kontaktilämäänsä lukuun ottamatta tyystin mitäänsanomaton ylhäältä kuvattu räiskintä. Parempi kuin NES-portti, ainakin. Harva asia ei ole. Viimeksi mainittu oli muuten ensimmäinen pelaamani SNK:n tekele, eli aika huono alku suhteellemme...

Ikki: Pelattavuudeltaan ja aiheeltaan omintakeinen, mutta turhan pinnallinen ylhäältä kuvattu sirpinnakkailu. Pelimaailmalle uniikista juonesta ei saa paljoakaan irti, sillä loppunäyttöä ei ole ja alkuruudutkin löytyvät vain japanilaisessa versiossa.

Image Fight: Esteettisesti tylsä avaruusräiskintä sentään passelein mekaniikoin, kuten nopeudensäätelyin ja monipuolisten sivualuksinen.

Imago: Lievä nokitus Centipedeen, eli unettavaa rullaamatonta räiskintää.

Imola Grand Prix: Kuppainen rallipeli, jossa ruudun alalaidasta puskee jatkuvasti pelaajan auton kosauttavia vastustajia, joihin on mahdotonta ehtiä reagoida. "I, Molo Grand Prix", more like.

Imekura Mahjong: Strippimahjongia huonolaatuisilla cossaavien muijien valokuvilla ja videopätkillä. "Kura Mahjong" tai vaihtoehtoisesti "Ime Kuraa Mahjong", more like.

In the Hunt: Estetiittisesti mainio sivuttain kuvattu räiskintä, joka jopa ei ole automaattisesti rullaava. Sukellusveneteema tuo mekaniikkoihin mukaan myös veden alla ja rajapinnassa räiskimisen eron. Omintakeisuudesta ja näyttävyydestä huolimatta on meno silti jokseenkin kuivaa lukuun ottamatta paria mieleenpainuvaa kohtaa, lähinnä kiitos pelaaja-aluksen fleguuden.

Inca: Perusmahjongsolitaire hyvän näköisillä, realisiseen tyyliin piirretyillä lyyleillä, jotka näyttävät kuitenkin liian vähän paljasta pintaa.

Indian Battle: Tavallista persoonallisempi vaikkakin silti tasapaksu retroräiskintä, joka valitettavasti kalastelee yhdysvaltalaisia vaihteeksi kolonialismia komppaamalla.

Indiana Jones and the Temple of Doom: Lievästi omintakeinen muttei todellakaan hyvä toimintapeli, joka tuo lisenssimateriaalistaan pakollisten kaivosvaunujen ja mörssäreiden lisäksi myös vaivaannuttavan rasismin. Pelaa mieluummin Doomia.

Indoor Soccer: 2 vs 2 -jalkapallo, jossa ohjataan samanaikaisesti kumpaakin oman tiimin pelaajaa kahdella tikulla. Omintakeinen mutta melko epäpelattava niinkin maskuliiniselle tyypille kuin minä. Onneksi tietokonevastustajat ovat aika käsiä.

Inferno: Kummallinen mutta pinnallinen isometrinen sokkelkaksoistikkuräiskintä.

Insector: Hämmentävä rullaamaton toimintapeli, jossa ohjataan hyönteismyrkkypulloa ja listitään ötököitä. Sisältää jonkin verran jopa vaihtelua, vaikkakin pelin betamaisuus tarkoittaa, että vajaan kymmenen ruudun jälkeen muuttuu peli toisenlaiseksi bugimössöksi.

Insector X: Graffoiltaan passeli söpöilyräiskintä, joka on pelattavuudeltaan ja etenkin musiltaan tyystin unohdettava.

Intrepid: Pinnallinen mutta mielenkiintoinen agenttiteemainen sokkeloroinankeräys lukuisilla erilaisilla esineillä. Mekaniikoista innovatiivisin on se, ettei huoneisiin näe sisälle ennen kuin niissä on tullut itse käytyä. Mielenkiintoa herättää myös alkuruudussa soiva L'Internationale; ehkä tekijät eivät halunneet aivan liikaa alleviivata, mistä maasta pelaajavakooja salaisia suunnitelmia pöllii käyttämällä Neuvostoliiton tunnetumpaa kansallislaulua.

IQ-Block: Aneeminen puzzlepeli, jossa tiputellaan yksitellen numeropalikoita kaivoon ja yritetään koota niistä lukusarjoja.

Ironman Ivan Stewart's Super Off-Road: NES-mestarirotua, kerta tässä versiossa on vain kolminpeli, jonka lisäksi on se maksamisesta menestystä jakeleva. No, ainakin rallimisut näyttävät yllättäen paremmalla kolikkopeliraudalla.

Iron Horse: Länkkäriteemainen mätkintä, jossa sekä kontaktilämä että kertalaakista kuoleminen. Eli ennemminkin "Horse Shit".

Irritating Maze, The: Hiton vaikea ja lyhyt tekele, jossa vedellään keppiä melko monipuolisissa sokkelokentissä ja kuollaan pienestäkin erheestä. Vaikka estetiikka on hyvää, tekee oikean kolikkopelikabinetin häröefektien puuttuminen menosta silti aiottua latteampaa.

Itazura Daisuki! Sushimaru Kun: Arvausmitalipeli perushoopoilla animegraffoilla.

Itazura Tenshi: Suht omintakeinen lentelypeli, jossa liikutaan vapaasti laajoissa kentissä ja piirrellään taivaalle tähtikuvioita. Kuppainen puolustuskeinokin on lisävoima, eli (teko)haastetta riittää taas jonnin verran.

Ixion: Segan kummallinen räiskintä, jossa haahuillaan palikoista koostuvista rullaamattomissa kentissä ja ammuskellaan vihollisia. Kulkureitit voivat tuhoutua pelaajan ja vihollisten rehaamisesta, mutta ne saa palautettua posauttamalla ruudussa löytyvää palloa, joka kimpoillessaan uudelleensynnyttää tiepalikat. Pelin prototyyppisyys on aika ilmeistä, sillä ruudut voi läpäistä aika hämärillä tavoilla, kuten vain edellä mainittua pallohommelia hipaisemalla.

- J-League Soccer V-Shoot: Estetiikaltaan tyydyttävä mutta pelattavuudeltaan kankea jalkapalloilu.

Jack Rabbit: Menettelevä isometrinen roinankeräys kolmella eri ruudulla ja Disneyn Song of the Southista häpeilemättä revityillä eläinhahmoilla.

Jack the Giantkiller: Kökkö mutta vaihteleva retrotoiminta, jossa valitettavasti Donkey Kongmainen ruutusysteemin, eli uusia mestoja nähdäkseen tulee vanhoja hinata useaan otteeseen.

Jackal: Ikari Warriorssin sisarpeli eli kuiva sotaräiskintä vapaalla tähtäyksellä. Sentään pelaaja-auto voi jyrätä jalkaisin kulkevat viholliset.

Jackie Chan - The Kung Fu Master: "Good fight." Mortal Kombatin ja Survival Artsin tapaan kökkö mutta huvittava esirenderoitu mätkintä, joka on kuitenkin pikapäivityksensä tähden melkoisen obsoliitti. Tässä versiossa on tosin sentään lopetusliikkeet, jotka eivät kuitenkaan valitettavasti toimi titulaariseen Kiina-apologistiin.

Jackie Chan in Fists of Fire: Edellisen version Jackie Chan -pomotrio on nyt tajuttu tehdä jopa pelattavaksi, joka oli ainakin aikoinaan hyvä asia. Lisäliikkeet ja supermekaniikka ovat totta kai plussaa, mutta myös maassa kärvistelystä ja OTG-mekaniikasta on saatu ihmeen kaupalla jopa viihdyttävä kiitos monien lisämanööverien ja absurdien jahtausliikkeiden. Valitettavasti graffat ovat ottaneet kolauksen voittopotrettien poistamisen ja muutaman hahmon hämmentävän palettironklaamisen takia.

Jan Jan Paradise: Tikulla ohjattava perushyvännäköinen strippimahjong, joka kertaa jokaisen matsin jälkeen kaikkien edellistenkin lyylien silmänruokakohtaukset.

Jan Jan Paradise 2: Samaa settiä kuin kakkonen. Mahjongjatko-osille tyypillinen esteettinen taantuminen on iskenyt tähänkin peliin, joskin melko lievästi.

Jangou Lady: Retrostrippimahjong, jossa pelataan melkoisen uniikisti kolmen pelaajan matsia eli vähennetään samanaikaisesti kahden sussun kuteita.

Janpai Puzzle Choukou: Romance of the Three Kingdoms -mahjongsolitaire, eli aika perussettiä. Animetytsyt ovat erittäin hyvän näköisiä, mutta kaks kuvaa per lyyli tekee koko touhusta silkkaa kukonkiusausta.

Janputer: Kenties ensimmäinen kolikkopelimahjong, eli harvinaisen huono esimerkki ADK:n pioneeritaidoista.

Janputer '96: Estetiikaltaan aikaansa nähden melkoisen retro mutta silti hyvä strippimahjong, jossa valitettavasti ei taas edetä alusvaatevaihetta pidemmälle.

Jibun wo Migaku Culture School Mahjong Hen: Palapilipaleilua paljaalla pinnalla, taas kerran. Estetiikka on mainiota ja eri harrastuksia edustavat lyylit samaten. Lisäksi jokaista vastustajaa edeltävät minipelit tarkoittavat, että tekeleessä on jopa hitusen oikeasti pelattavaakin sisältöä, eli probably the best mahjong game in the world.

Jin: Suora kopia Qixxistä. Haluaako joku pelata tätä? "Shiin".

Jitsuroku Maru-chi Mahjong: Tavallista rivompaa ja rumempaa strippimahjongia.

Jockey Grand Prix: Ravivedonlyöntisimulaattori eli varmaan Neo Geon huonoin peli.

Joe & Mac Returns: Data Eastin Bubble Bobble -vastineiden päätösosa, joka ammentaa aika lailla Snow Brossista. Ei yhtä hyvä kuin Tumblepop saati Diet Go Go, kiitos mielikuvituksettomamman pelattavuuden ja pomomaratoonin, mutta silti mukavan nopea ja sikahyviä kameoita vaihteeksi sisältävä suoritus.

Joinem: Rullaamaton sokkelointi, jossa ohjataan samanaikaisesti viittä tyyppiä ja yritetään vihollista vältellen yhdistää jampat. Omintakeinen ja anti-machoudestaan huolimatta suhteellisen inhimillinen vaikeusasteeltaan, sillä yhden jantterin kuolema ei vielä johda elämän menetykseen. Tosin jos tyyppejä kuolee liikaa, päättää peli ilmoittaa tämän vasta, kun olet saanut loput jätkät kasaan, mikä on melko Sierraa.

JoJo's Bizarre Adventure: Lähdemateriaalinsa ansiosta absurdilla tavalla hupaisa, mutta todella hiomaton ja rikkinäinen mättöpeli. Etenkin aktiivinen stand-mekaniikka on syvältä ja poikittain, samoin kuin eläinhahmot. Onneksi pelissä on liuta normaalejakin jamppoja, siis pelattavuudeltaan.

Joker's Wild: Segan tyystin persoonaton pokeripeli, jossa voi sentään vissiin voittaa jopa rahaa.

Jolly Jogger: Rullaamaton toimintapeli, missä piirrellään ruudukkomainen kuvio täyteen. Kentissä on niin paljon tahkottavaa, että tylsistyminen iskee viimeistään tokassa ruudussa.

Jong Tou Ki: Taas yksi yhdeksänkytluvun alun kauneuspilkkuisia muijia täynnä oleva mahjongtekele. Hyee.

Jong Yu Ki: Estetiikaltaan ja bööniltään huvittava strippimahjong. Parempi kuin Jong Tou Ki, ainakin.

Journey: Kummallinen bändilisenssinen toimintapeli melko kekseliäin ja vaihtelevin ruuduin. Estetiikka on muuten hauskaa, paitsi että instrumentaatio imee pyllyä. Viimeksi mainittu voi tietysti johtua pääosassa olevan bändin tuotannosta itsestään...

Joust: Tasapaksu ja kömpelö toimintapeli, jonka samanaikainen versus/yhteistyömoninpeli kuitenkin antaa sille oikeutusta kulttistatukseen.

Joust 2 - Survival of the Fittest: Vaihtelevampi nokitus ykköseen, joka on silti aika kuiva yksinpelinä.

Joyful Road: SNK:n hämärä ajopeli, jossa ohjataan kaaran lisäksi sen sisuksista tulevia käsiä, jolla noukitaan bensan lisäksi safkaa ja nakataan jämät roskakoriin. Turhan vaikeaa tehtäväjonglöörausta minun putkiaivoilleni, siis, mutta pisteet uniikkiudesta.

Jr. Pac-Man: Lisää sokkelokärvistelyä aikaisempia osia isommilla rullaavilla kentillä, jotka eivät suinkaan paranna pelattavuutta. Sentään ruutusuunnittelu vaihtuu hieman ja kolme juonipätkää sisältävät hupaisaa Romeo & Julia -vääntelyä.

Judge Dredd: Midwaymaisen runkku, kökkö ja hauska mäiskintä, joka käyttää lähdemateriaaliaan tyydyttävästi. Pelin kirjaimellinen keskeneräisyys haittaa, mutta ainakin se on täten sopivan lyhyt.

Jue Zhan Tian Huang: Muista peleistä graffansa puhaltanut ja todella monotoninen mätkintä, jossa päähenkilöt sentään KOF:sta ja yksi vihollisista pelkkiä Shoryukeneita heittävä Rui.

Jump Bug: ADK:n vaihteeksi kummallinen tasoloikkaräiskintä, jossa ohjataan jatkuvasti pomppivaa kaaraa pitkin sattumanvaraisia ympäristöjä. Hoopot kontrollit toimivat yllättävän hyvin ja meno on ainakin ajalleen viihdyttävää lukuun ottamatta paikoin hajottavaa äänimaailmaa.

Jump Coaster: Kaoottinen Donkey Kong -väännös, jonka neljä ruutua ovat esikuvaansa homogeenisempiä.

Jump Kids: Taas yksi korealainen Tumble Popin raudan päälle rakennettu Bubble Bobble -kopio, jonka pelattavuus on ihan hiton kuivaa.

Jump Shot: Kämäinen 1 vs 1 -koripallo yhdellä korilla.

Jumping Cross: Estetiikaltaan hupaisa ja pelattavuudeltaan menettelevä rallipeli. SNK:n toisen kilpa-ajopeli Gladiatorin tapaan pääasiallisena vastustajana ei tällä kertaa toimi aikaraja vaan ympäristö ja viholliset. Kuolemaa siivittävä kanssakilpailijoiden vahingoniloinen bostailu on huvittava yksityiskohta.

Jumping Jack: Rullaamaton toimintapeli, jossa ainoa tapa liikkua on staattinen pomppiminen. Suurimman osan pelaajan ja vihollisten kuolemista aiheuttavat kiikkulaudat ovat ihan hupaisa elementti, muuten on tekele suhteellisen mitäänsanomaton.

Jungle King: Suht kuppainen mutta vaihteleva toimintapeli, josta on jostain syystä kolme virallista graffoiltaan erilaista versiota. Näistä Jungle Hunt on totta kai paras kiitos kasviydinkypärän, vaikka Pirate Petessä on paras loppuanimaatio.

Jungler: Menettelevä rullaamaton sokkeloräiskintä, jossa vastustajien räiskimisen ohella voi nämä jyrätä, jos oma pelaajamato on isompi.

Juno First: Vanhan ajan avaruusräiskintä, jossa voi sentään liikkua vapaasti eteen- tai taaksepäin.

Jurassic Park: Segan hyvän näköinen ja kuuloinen sekä mukavan hektinen valopyssyräiskintä, jonka pelattavuus valitettavasti koostuu pelkästä liipasinnapin pohjassapitelystä.

Jyangokushi: Haoh no Saihai: Romance of the Three Kingdoms -pilipalivalloittelua mahjongmätöillä.

Jyanshin Densetsu - Quest of Jongmaster: Automaattisesti etenevä roolipeli, jossa mätöt ovat mahjongmatseja. Suht omintakeista mutta syöpäistä settiä, siis.

Kabuki-Z: Hämärällä ulkoasullaan ja heiveröisillä vihollisillaan Sengokun mieleentuova mätkintä, jossa kuitenkin todella kammottava pelattavuus. Kahta nappia ronklaamalla voi hyökkäysasentoa muuttaa kolmen eri iskun välillä, mutta normityypit kuolevat mistä tahansa iskusta ja pomot blokkivat taas vaihteeksi kaiken. Ei päälle sisällä edes samanaikaista kaksinpeliä.

Kageki: Audiovisuaalisesti hupaisa mutta pelattavuudeltaan yltiöyksinkertainen ja runkku 1 vs 1 -mätkintä.

Kaiser Knuckle: Graffoiltaan hyvä 2D-mättö; etenkin hajoavat taustat ovat siistejä, vaikka niiden mukanaan tuoma erikoishyökkäysaluemekaniikka on aikamoisen turha. Lisäksi hallaa tekevät liikkumismanööverien puute ja etenkin massiivinen nappiähky: kuuden perushyökkäyksen lisäksi tulee kahden napin yhdistelmistä neljä iskua lisää. Pelin juoniosioiden tekstien nopeus on peruskolikkopelitasoa potenssiin kaksi.

Kaiten Takara Sagashi: Ikäisekseeksinkin kuppaisilla graffoilla varustettu pilipalisukeltu, jossa osa pakolla kerättävistä kamoista tappaa pelaajan ilman ennakkovaroitusta. Melko Sierraa.

Kamikaze Cabbie: Data Eastin innovatiivinen taksikuskeilu. Pelissä ei tosin rahoiksi lyödä, kerta yhden matkan hinta vastaa jotain puolta bensakuluista...onneksi myös säiliöautoja tuhoamalla saa lisää löpöä, kuten asiaan kuuluu.

Kanatsuen no Onna: Mahjongia, jonka paljasta pintaa esittelevät osuudet koostuvat tällä kertaa kahden muijan kuhertelemisesta. Kaksinkertaista provomaniaa MINUA kohtaan, siis.

Kangaroo: DK:mainen rullaamaton toimintapeli esikuvaansa huonommin kontrollein ja sekasortoisemmin ruuduin.

Kaos: Kuppainen rullaamaton hyppely muuttuvassa labyrintissa, eli aika Nrvnqsrmäistä menoa.

Karate Blazers: Grafiikoiltaan ja vihollisvarieteetiltaan ynnä -määrältään hyvä mätkintä, jonka tylsät, viivamaiset ruudut, kitukasvuiset liikelistat ynnä antiklimaattiset pomotaistelut kuitenkin suurilta osin pilaavat.

Karate Champ: Data Eastin innovatiivinen vaikkakin hiomaton kahden tikun kaksintaistelupeli. Alkuperäisen version geneerisestä turnauspremissistä huolimatta on mukana tyydyttävästi huumoria ja persoonallisuutta, jota nokitetaan versus-version lukuisilla ruuduilla ja niiden eri lyyleillä, joista nahistella.

Karate Tournament, The: Karate Champista ammentava mättöpeli, joka on pelattavuudeltaan samaa tasoa, eli yhdellä pelattavalla hahmollaan ja kyseenalaisella osumahavannoillaan etenkin ilmestymisaikanaan jo aika masentava. Animaatioissa ylikäytetty liikesumentuminen on myös varmaankin vasten tarkoitustaan harvinaisen köyhän näköistä.

Karian Cross: Periaatteessa hyvä, mutta mekaniikoiltaan huvittavan rikkinäinen VS-puzzlepeli, jonka tuotantoarvot ovat aika huippuluokkaa korealaispeliksi. Aluksi minulla oli vain outo, kaksinkertaisesti masokistinen hinku pelata tätä HYPEn puzzlemestaria vastaan ja saada itselleni perseeni hopealautasella. Vuosien saatossa ovat tekeleen charmikas hämäryys ja Mario Kart -tason comebackit vaikuttaneet henkiseen hyvinvointiini niin pahasti, että siitä on muodostunut lemppari-VS-puzzleni. Hence "TAAS toi peli!"

Karnov: Ruutusuunnittelultaan ja vihollisvarieteetiltaan melko vaihteleva ja esinemekaniikaltaan muista tasoloikkaräiskinnöistä erottautuva Data Eastin merkkiteos, jonka vaikeusaste on mallia sika runkkari: suunnilleen jokainen vastaantuleva vähänkin kestävämpi vihollinen on kuin villin lännen kaksintaistelu, mikä tietysti voi olla jonkun HC-hinareiden mieleen. Ehkä pelin epäreiluus on hyvä taustatarina sille, miksi titulaarisesta sankarista tuli myöhemmin pahis.

Karnov's Revenge: "BALLOON!" Nokittaa edeltäjäänsä Fighter's Historya kaikessa muussa paitsi musiikeissa; Neo Geonkaan äänipiiri ei voi pärjätä Data Eastin kotirautasyntikalle. Pelattavuuden kehitys on jäänyt uusien liikkeiden, hahmojen ja taakse syöksymisen lisäyksen tasolle, mutta Karnovin päivittäminen pelattavaksi on totta kai mättöpelihistorian oleellisin uudistus. Valitettavasti Chelnov löytyy vain SNES-portista, vaikka tämänkin version ekstrapomo on melko hulvaton viittaus Data Eastin ekaan mättöpeliin.

Ken Sei Mogura; Street Fighter II: Vanhan pierun myyränhakkausväännös, jossa oikean raudan oikeita otuksia hakkaamalla voitetaan tai hävitään ruudulla pyörivä mättö. Ainakin emuloituna vielä kuivempaa kamaa kuin alkuperäinen SFII, siis.

Kero Kero Keroppi's Let's Play Together: Söpö ja yksinkertainen polettitekele kahdella eri pelimuodolla.

Ketsei; Kizuna Jigoku Tachi: KPGSR.

Kick: Yksinkertainen rullaamaton tippuvan roinan kiinniottelu, joka on yllättävän viihdyttävä, kunnes heittäytyy nopeasti aika sika epäreiluksi voittamattomine putoamiskuvioineen. Sisältää lisäksi Pac Man -kameoita.

Kick and Run: Hidas ja hiomaton jalkapallopeli. Molarin voi sentään lähettää kentälle pelaamaan ja katsomossa kököttää Batman.

Kick Boy: Äänimaailmaltaan jees mutta muuten kökkö ja tasapaksu rullaamaton toimintapeli, jossa potkitaan vihollisia palloilla.

Kick Off: Kuppainen jalkapalloilu hämmentävällä rumpukomppimaisella äänimaailmalla.

Kick Rider: Ylhäältä ja takaa kuvatun välillä vaihteleva moottoripyöräajopeli, jossa vastustajia voi tosiaan monottaa maahan.

Kick Start - Wheelie King: Tavanomainen moottoripyöräilypeli, jossa on ymmärretty, ettei jarrunapille ole käyttöä. Parempi kuin Kickstarter, ainakin.

Kid Niki, Radical Ninja: Intensiivinen ja ikäisekseen monipuolinen toimintatasoloikka. Bossit ovat etenkin siistejä. Vanhojen kolikkopelien tapaan tosin mahdoton ilman huijaamista tai elämättömyyttä.

Kid no Hore Hore Daisakusen: Esteettisesti jees ja ruututeemoiltaan vaihteleva mutta peruspelattavuudeltaan puuduttava ja palikkamainen Heiankyo Alien -päivitys.

Kiki Ippatsu Mayumi-chan: Strippimahjong, jossa voi voiton jälkeen itse valita, mitä vaateparsia ainoa vastustaja päältään poistaa. Hämmentävästi on mekaniikka melkoisen uniikki genrelle.

KiKi KaiKai: Moneen suuntaan rullaava räiskintä passelilla meleehyökkäyksellä ja genrelle uniikilla shintolaisuusyokaisekamelskapremissillä. Valitettavasti kenttäsuunnittelu on aika tasapaksua ja finaali sika antiklimaattinen.

Killer Comet: Värikäs avaruusräiskintä kolmella eri ampumissuunnalla ja vapaalla liikkuvuudella. Valitettavasti titulaarinen vihollinen on sika juustoista kamaa, sillä se ilmestyy lähes poikkeuksetta pelaajan sivustaan, johon suuntaan ei nyt sentään voi räiskiä. Palleroa voi väistää Asteroidsmaisella teleportilla, joka sekin voi totta kai heittää aluksen toisen mörön naamalle eli hautaan.

Killing Blade, The: Antiikin Kiina-teemainen 2D-mättöpeli, johon on tungettu melkein kaikki yhdeksänkymmentäluvun puolivälin mättöpeleistä löytyvät mekaniikat. More is not more, sillä eri nappiyhdistelmistä lähtevien manööverien taso on Persona 4 Arena -tasoa, ilmatorjunta kaikkivoipaista ja meno muutenkin sekamelskaista. Myös ohjattavuus on hiomatonta ja estetiikka varsin kamalaa loppuruutuja sentään lukuun ottamatta.

King & Balloon: Innovatiivinen Space Invaders -väännös, jossa suojataan kuningasta ilmapalloilta. Itse pelaajan ottaessa osumaa väsähtävät ohjatut hahmot vain hetkeksi ja kuolema korjaakin vain, jos monarkisti rahdataan pois ruudusta. Sisältää myös varhaisen esimerkin hermoja raastavasta videopeliääninäyttelystä.

King of Boxer: Pelattavuudeltaan hoopo ja kestävyysmekaniikoiltaan käsittämätön vanhan ajan nyrkkeilypeli ihan hauskalla ulkoasulla.

King of Dragons: Yksinkertainen ja tylsä fantsuhakkelus. Vähän niin kuin Knights of the Round.

King of Fighters ´94, The: Tiimi-idealtaan nerokas, vaikka vapaavalintaisen possen muodostamisen mahdottomuus masentaa. Väistömekaniikka, hyvällä tavalla räkäinen musiikkivalikoima ja hienot taustat ovat myös mannaa, mutta peruspelattavuus on valitettavasti niin jäykkää kuppaa, että lopputulos on silti välttävä.

King of Fighters ´95, The: Pelattavuudeltaan edeltäjäänsä kaikin puolin parempi; etunenässä nokituksista ovat sulavampi liikkuvuus ja totta kai oman tiimin väsäämismahdollisuus. Estetiikka on edelleen mainio, vaikkakin musat eivät ole ihan 94:n veroisia. Se, ettei hahmomäärä ole kasvanut on myös masentavaa, etenkin, kun pelisarja tekee toiseksi suurimman virheensä yhdysvaltalaisurheilutiimin leikkaamisessa. Rugalin lauantaipiirrettymäiset paasaukset pahoista suunnitelmistaan onneksi lohduttavat. "But I'll be back...you jerks!"

King of Fighters '96, The: Varmaankin sarjan suurin askel eteenpäin: hahmovalikoimaa on uudistettu tällä kertaa mainiosti ja kierimismekaniikka on parhautta tulipallo-onanoinnin ja nurkkaraiskauksen ehkäisemisessään. Graffat ovat tavallisen korkeaa luokkaa, vaikka taustat ovatkin edellisiä osia seesteisempiä. Valitettavasti musiikkien instrumentaatio on jostain syystä todella taantunutta 94-95:een verrattuna.

King of Fighters '97, The: Hyvä päätös Orochi-saagalle. Vaikka bossitiimin leikkaus on melkein yhdysvaltalaisurheilijoidensaksimistasoa, korvaavat Shermie ja Chizuru asiaa tarpeeksi. Advanced- ja extramoodin valinta on myös hyväksyttävä idea, vaikka näiden kahden tasapainotus on varsin huonoa. Pelattavuus on silti vielä 96:sta parempaa ja musiikit vähemmän tuskallisia kuin edeltäjässä. Tosin se, että vain tiettyjen hahmojen läsnäollessa soi taustalla muutakin kuin hämärää ambienttimölinää, on jokseenkin outo ratkaisu. Eränesittelijämisut sinetöivät kuitenkin sen, että estetiikka nokittaa edeltäjää.

King of Fighters '99 - Millennium Battle, The: Sarjan ensimmäinen takapakki. "Armor"- ja "counter"-häslinki sekä apurihyökkäykset ovat huonoja lisäyksiä, vaikka viimeksi mainittu on sentään suht kesyä kamaa verrattuna muihin mekaniikkaa käyttäviin raakileisiin. Rosteri ei myöskään yllättäen pärjää 98:lle, ja pari hyvää uutta naamaa eivät nekään hyvitä Baon olemassaoloa. Estetiikka on sentään edelleen mainiota; huhut harmaan sävyjen ylikäytöstä ovat suuresti liioiteltuja ja 96:n ja 98:n paikoin yltiöräkäisestä instrumentaatiosta ollaan päästy eroon. Ulkoasusta kuitenkin puheenollen: taustalla muhoavien tiimikavereiden poistaminen on sarjan suurin virhe.

King of Fighters 2000, The: Onneksi taas edeltäjästään parantava KOF. Panssari- ja tiskimekaniikkaribbe vaivaa edelleen, mutta apurisysteemiä on parannettu merkittävästi; vaihtoehtoiset avustajat tarjoavat sarjaan entistäkin enemmän IP:den sekoitusmeininkiä, mikä on mainiota, paitsi ehkä pelattavuuden kannalta. Rosterissa on myös useita uusia helmiä, vaikka se, että Xiangfei on poistettu ja Baota ei, on pelisarjan kolmanneksi suurin erhe. Lopussa tapahtuva South Townin kosautus ja Kyon "morjes, Esaka"-biisi tarjoavat myös hupaisaa metahuumoria vanhan SNK:n kuoleman ajoilta. Onneksi ne parani.

King of Fighters 2001, The: "Is this the end..of lovable Igniz?" Korealaisten kädenjälki tosiaan näkyy tässä osassa, totta kai hyvällä tavalla. Hoopot hahmopotretit ja koominen instrumentaatio antavat tekeleelle miltei parodisen vireen. Myös tasapainottelu tiimikavereiden ja apureiden välillä vaikuttaa aikamoisen absurdilta mekaniikalta; ainakin kasuaalitasolla on vaikea kuvitella, milloin neljän pelattavan tyypin täyslaidallinen ei olisi paras vaihtoehto. Onneksi panssari- ja vastaiskuhepulit on sentään vihdoin poistettu. Loppujen lopuksi on peli siis ansaitsemaansa paljon enemmän lähellä sydäntäni.

King of Fighters 2002, The: Sarjan kahdesta juonikuviosta passelin possen keräävä unelmamatsi. KOF96:sta mallintavat mekaniikat ja NESTS-saagaa varjostaneiden avustahahmojen poisto on hyvä, joskin oudon retro ratkaisu. HDSM-superit menevät vaatimuksiltaan jo turhan monimutkaisiksi. Kaiken kaikkiaan menettelee, eikä ole vanilja-98:n tavoin täysin obsoliitti parannellun versionsa edessä.

King of Fighters 2003: Ash-saaga alkaa assmaisesti: Leader-mekaniikka on Führeriä ja mahhanlyöntiliikkeiden poisto hanurista (you don't know what you have until it's gone). Hahmonvaihtotuuba on sentään perussyöpäisen sijaan vain tyhjänpäiväistä. NESTS-saaga-harmaushuhutkin kalpenemaan saavan värisokea ulkoasu ja sarjan mitäänsanomattomin musiikkivalikoima tekevät menosta entistä masentavampaa, ja suolana haavoihin on aikaisemmille osille ominainen tahaton ja tahallinen huumori kaikonnut lähes kokonaan. Malliesimerkkinä viimeksi mainitusta sarjan neljänneksi suurin virhe, eli Whipin urpon pyyhkäistyksijoutumisanimaation käsittämätön siloittelu. XII:n jälkeen sarjan lussuin osa eli huono valinta viimeiseksi Neo Geo:n KOFfiksi.

King of Monsters: Pelattavuudeltaan passeli, premissiltään ja estetiikaltaan SNKmaisen erinomainen painipeli. Tappeluareenoiden pelille tarjoamat mekaniikat erottavat sitä mukavasti muista genren edustajista ja loppu on sydäntälämmittävän synkeä.

King of Monsters 2; The Next Thing: Hupaisa, mutta tönkkö, epäreilu ja turhauttava mätkintä. Vikan ruudun pomo-onanointi on vielä tavallistakin hajottavampi kiitos morsojen ylimaallisen kestävyyden.

Kingdom Grandprix: Sorcer Strikerin jatko-osa, jossa jälleen hupaisia hahmoja ja hyvä estetiikka. Perinteistä pelattavuutta on höystetty uniikilla reissauselementillä, jonka toteutus on kuitenkin valitettavan kustu kiitos vastustajien erivapauksien ja oman nopeuden säätelyn kuppaisuuden.

Kirameki Star Road: Musatriviapeli, jossa siis kuunnellaan erilaisia japanilaisbiisejä ja yritetään arvailla jotain niihin liittyvää. Menoa siivittävät myös minipelit ja simulaatioelementit Quiz de Idol! -tyyliin. Graffat ovat mainioita mutta valitettavasti musiikkien instrumentaatio on todella halpaa midimoskaa, mikä on masentavaa etenkin biisien oleellisuuden pelattavuudelle tähden.

Kizuna Encounter - Super Tag Battle: Savage Reignin jatko-osa, joka korvaa edeltäjänsä omintakeisen taistelusysteemin kenties toimivammalla mutta myös paljon mielikuvituksettomammalla perusmätöllä. Lisäksi pelin kaksi uutta hahmoa korvaa kaksi vanhaa kunnon Killer Instinct -tyyliin. Korvatut hahmot olivat ykkösen lemppareitani ja korvaajat kuivahko miekkamuija sekä joku SAATANAN Fatal Furyn Kim-kopio, eli väärään suuntaan mennään. Sentään liikelistat ovat edelleen laajoja ja parinvaihtomekaniikka monia vastaavia pelejä vähemmän kaikkivoipa. Silti ainoa mieleenpainuva asia koko tekeleessä on vikan pomon kuolinäänihuutoyrjö.

Klad: Hämärä sokkelokamankeräys, jossa ainoa vastustaja liikkuu jokseenkin oudolla logiikalla. Äänimaailma on hyvää kidutusmateriaalia.

Klax: Todella kuiva yksittäisen palikanpudottelupuzzleilu. It is not the nineties and there is no time for Klax.

Knights of the Round: Yksinkertainen ja tylsä ritari-hakkelus. Vähän niin kuin King of Dragons.

Knuckle Bash: Mielenkiintoinen pomokavalkadimätistys. Pelattavuus on genrelle hyvin tavallista, mutta testosteronia tihkuva meininki hienoutta. Vihollishahmot ovat siistejä ja musiikit mainiota. Peliin olisi toivonut kuitenkin enemmän normitykinruuanhakkausosioita, sillä nyt biiseistä ja pelaamisesta ei pääse nauttimaan kuin lyhyitä annoksia kerrallaan ennen seuraavaa välinäyttöä.

Knuckle Heads: Versustaistelupeli mätkintäpelimaisilla kontrolleilla. Melko palikkamainen ja liikelistoiltaan kitukasvuinen pari vuotta tuoreempaan Aggressors of Dark Kombattiin verrattuna, mutta samanaikainen nelinpeli on plussaa.

Knuckle Joe: Kaikin puolin kammottava varhainen mätkintä, jossa sentään otetaan mukavasti vaikutteita Fist of the North Starista.

Koi Koi Shimasho 2 - Super Real Hanafuda: Tyydyttävillä animegraffoilla varustettu strippihanafuda, jonka paras puoli on, että siinä MAMEn huijaukset jopa toimivat kunnolla, toisin kuin monessa vastaavissa peleissä.

Kokontouzai Eto Monogatari: Pelattavuudeltaan tyydyttävä versus-puzzleilu kiinalaisella horoskooppiteemalla. Valitettavasti pelin Xenoblade Chronicles X -pokaalin ansaitsevat (= offensiivisen paskat) musiikit kusevat nautintoa tehokkaasti.

Konami RF2 - Red Fighter: Valitettavasti kyseessä ei ole mikään Konamin Guerrilla War, vaan aikamoista pikseligraffaa sisältävä ensimmäisen persoonan rallipeli menettelevällä, mutta mielikuvituksettomalla pelattavuudella.

Konami's Ping Pong: Pilipalipingpongia automaattisesti liikkuvin mailoin. Aikamoisen samaa settiä kuin Wii Playn vastaava minipeli.

Konek-Gorbunok: Vaihteleva mutta köyhä toimintapeli, jossa hieman kökköä charmia. Teknisesti noin puoli vuosikymmentä jäljessä ajastaan, eli aika tekomaansa mukaista settiä.

Konkyuu no Hoshi: Keilailuteemainen uhkailupeli, jossa voittomahdollisuuksinsa voi jopa vaikuttaa ajoittamalla pallon heitto oikein. Genrelle epäominaisessa reiluudenkaltaisessaan on se myös uniikki lajissaan.

Koro Koro Quest: Fantsuteemainen mitalipeli, joka koostuu yksinkertaisista nopanheittelymatseista.

Kosodate Quiz My Angel: Trivia- ja simulaatiopeli, missä kasvatetaan tyttölapsi aikuisikään. Nopeat vastaukset antavat enemmän rahaa, jota tietyt kasvatusvalinnat vaativat. Passelia settiä, mutta aiheestaan johtuen kuitenkin vähiten kiinnostava aligenrensä edustaja.

Koukou Yakyū, The: Baseball Champ all over again, eli ADK:n pesäpallopurjoa.

Koutetsu Yousai Strahl: Omaperäisellä varustemekaniikalla varustettu, pitkäpiimäinen ja geneerinen räiskintä. Pelin loppu on yksi alimalkaisempia koskaan.

Kozmik Kroozr: Tasapaksu rullaamaton avaruusräiskintä sentään tavallista persoonallisemmalla estetiikalla ja varsin varhaisella esimerkillä vapaasta tähtäyssysteemistä.

Kozure Ookami: Vissiin Lone Wolf and the Cub -sarjakuvaan perustuva hiton monotoninen hakkelu, jossa kävellään eteenpäin ja lätkitään homogeenisiä tyyppejä hautaan. Ainoaa vaihtelua tarjoavat kököt tasoloikkakohdat ja juustoiset pomomätöt. Sentään päähenkilön mukana roikkuvasta kakarasta ei realistisesti ole kuin haittaa: välillä naskali flippaa ja rupeaa juoksemaan ympäri taistelukenttää, minkä aikana ei voi jostain syystä hyökätä.

Kram: Kuiva rullaamaton retroroinankeräilyä, jossa voi rakennella seiniä vihollishahmojen blokkaamiseksi pois.

Krazy Bowl: Nimestään huolimatta aika kuiva keilailupeli keskinkertaisilla reaktioanimaatioilla. Sisältää sentään vaihtoehtoisen pelimuodon, jossa keilat ovat tavallista sattumanvaraisemmissa muodostelmissa.

Krull: Yksinkertainen mutta vaihteleva rullaamaton keräilyräiskintä eeppisellä äänimaailmalla.

Kung Fu Tai-Kun: Omaperäinen mutta kuppainen muisti- ja toimintapelin risteytys. Alkuperäisellä raudalta löytyy jonkinnäköinen äänentunnistussysteemi, joka voidaan kuitenkin surutta korvata ylimääräisellä napilla.

Kuri Kinton: Estetiikaltaan tyydyttävä Kung Fu Master -nokitusyritys, joka kuitenkin onnistuu olemaan vielä esikuvaansakin tasapaksumpi.

Kyros: Yksi harvoista ylhäältä kuvatuista mätkintä, jossa hakataan tavallisten jengiläisten ja rikollisten lisäksi mm. sattumanvaraisia hirviöitä ja tekstiileille tulevia bikinimuijia. Pelillisesti on meno yltiöyksinkertaista ja juustoista, mutta ADK:mainen absurdius viihdyttää silti.

Lady Bug: Tavallista mielenkiintoisempi ja inhimillisempi Pac Man -nokitus tuupattavilla seinillä ja itsareita tekevillä vastustajilla.

Lady Frog: Kyyninen Frogger-klooni, jossa sentään verta ja mukavan karsean näköinen alkuruutu.

Lady Killer: Omintakeinen sukeltelutoimintapeli, jonka lievää monotonisuutta hyvitetään ilkosillaan olevilla böönillä. Mielenkiintoista kyllä on kansainvälinen versio japanilaista huomattavasti rivompi ja siten parempi...

Lady Master of Kung Fu: Kömpelö ja itseään toistava 2D-mätkintä, jossa löylytetään kiinalaiskarikatyyripahiksia ja muutamaa eri hyökkäksiltään sika homogeenistä pomohahmoa. Suurin eteenpäin ajava tekijä onkin välinäytöissä vähenevät sankarittaren vaatteet. Neljän ruuduun jälkeen näkyy jopa nännejä!

Land Maker: Esteettisesti, pelattavuudeltaan sekä premissiltään omintakeinen sekä hauska peli, joka on kaiken kukkuraksi versuspuzzleilu. Tämän päälle sisältää useita hahmoja ja vaihtuvia musiikkeja! Eli sanalla sanoen erinomaisuutta.

Land Sea Air Squad: Commandomainen sotaräiskintä, joka on esikuvaansa hieman vaihtelevampi ja dynaamisempi mutta silti aika kuiva. Sentään pääteemana toimiva surffimusa istuu muuhun sisältöön hupaisan huonosti.

Las Vegas Girl: Taas yksi vissiin korealainen Columns-plagiointi parilla lisämekaniikalla ja alastomilla muijilla.

Laser Battle: Köyhähkö mutta vaihteleva kaksoistikkuavaruusräiskintä.

Laser Ghost: Segan aikamoisen Beast Bustermainen valopyssyräiskintä, eli kolmen pelaajan mörköjenkosauttelu. Estetiikka on hyvää ja vihollisvalikoima monipuolisempi kuin SNK:n tekeleen zombiotehtailussa, mutta muuten peli ei ole yhtä viihdyttävä kuin esikuvansa. Viimeksi mainittu lähinnä kiitos Segamaisen lataus- ja ammusmekaniikkojen puuttumisen, joka tekee paukuttelusta tyystin aivotonta.

Lasso: SNK:n omintakeinen mutta tasapaksu toimintapeli, jossa nappaillaan kiinni karjaa samalla kun viskellään tulipalloja eksekuusöniä kusevia koiria päin. Estetiikka on aika hauskaa; etenkin psykopaattisen näköiset hevoset huvittavat.

Last Blade, The: Graffoiltaan upea ja pelattavuudeltaan hyvä vaikkakin aika mielikuvitukseton ase-2D-mättö, jossa ei esimerkiksi mitään asemekaniikkoja. Muutenkin hämmentää, miksi SNK:n on pitänyt tehdä Samurai Shodownien ja Ninja Master'ssin jälkeen taas yksi enemmän tai vähemmän keskiaikaiseen Japaniin sijoittuva mättöpeli. Ehkä lafkan Runouni Kenshin -onanointi vuosi yli, mikä näkyykin vaihteeksi japanilaisähkyisessä rosterissa. Muutenkin hahmokatras on aika bipolaarinen, vaikka hyvä onneksi ylittää huonon. Ykkösosa on suht obsoliitti kiitos jatko-osan, vaikkakin heittonappeja on vain yksi ja Shikyo on Mukuroa hieman vähemmän oksettava.

Last Blade 2, The: Melko köykäinen jatko-osa: ruutuja on edellistä osaa VÄHEMMÄN ja uniikit voittorepliikit poistettu. Uudet hahmot ovat myös enemmän tai vähemmän jööti-tieriä lukuun ottamatta totta kai Hibikiä, joka tuntuukin mainioine yksinpelijuonimekaniikkoineen vieneen kaikki resurssit. (Ehkä surullisenkuuluisassa avautumisessa "Tää peli olis hyvä ellei tässä olis Hibikiä" saattaa siis olla joku pointti...?) Uudet liikkeet ovat myös plussaa. Silti määrältään suurin lisäysten kohde on kuulemani mukaan bugit.

Last Day, The: Sentään värikäs KPGSR.

Last Duel: Esteettisesti melko kuiva räiskintä, jossa vaihdellaan ruuduittain auto- ja avaruusalusammuskelun välillä.

Last Fortress - Toride: Kädenmuodostosmahjongsolitaire menettelevin puolialaston muija-taustoin.

Last Mission: Data Eastin useiden muiden kasariräiskintöjen tapaan sekä graafisesti että pelillisesti melko tylsä avaruuspaukuttelu, jossa liikutaan vapaasti sivuiltaan looppaavassa kentässä ja ammutaan pahiksia tarvittava määrä, kunnes pomo ilmestyy. Eri lisävoimia on passeli määrä ja aseiden välillä voi vaihdella vapaasti, sentään.

Last Resort: SNK:n esteettisesti hieno, sivualusmekaniikaltaan passeli ynnä vaikeusasteeltaan megamulkero eli välttävä räiskintä.

Last Survivor: Segan köykäinen mutta aikaansa edellä ollut TPS-versusräiskintä, jossa keräillään kilpaa avaimia kahdeksan pelaajan kaikki vastaan kaikki-matseissa. Monotoninen ja vähäsisältöinen, mutta ruutua kansoittavat möröt ja kauppamekaniikka tuo genressä tähänkin päivään asti melko ennennäkemätöntä vivahdusta peliin.

Last Striker: Söpö mutta pelattavuudeltaan huono jalkapallopeli, jossa sentään sekä mies- että naistiimejä.

Lazer Command: Wanha tankkiräiskintä, missä ohjaillaan tankkiarmeijaa toista pelaajaa vastaan ja siirrytään sotamasiinan tuhoutuessa seuraavaan sellaiseen, kunnes jomman kumman puolen varustus on tuhottu. Mahdollisuus tuhota miehittämättömiä tankkeja tuo muuten suoraviivaiseen nahisteluun jonkinlaista strategiaa.

Leader Board: Kuppaisella ulkoasulla ja kuppaisemmalla pelattavuudella siunattu golfpilipalipeli.

League Bowling: SNK:n graffoiltaan hupaisa ja pelattavuudeltaan nopeatempoinen keilailu. Yksinkertaista settiä, mutta on sentään yksi harvoista enemmän kuin kahta pelaajaa tukevista Neo Geo -peleistä. Tekeleen paras puoli on kuitenkin sen toimiminen inspiraationa Neo Geo Battle Coliseumin Xbox 360 -version ja myös ehkä tappelupelihistorian parhaalle kentälle.

Led Storm 2011: "Oh my creator." Esteettisesti hyvä -- etenkin ääninäyttelyn puolesta -- mutta melko tasapaksu autopeli, jonka omintakeisin puoli on turhahko transformaatiomekaniikka.

Legend: Segan ja jonkun nevarifirman yhteistyössä tekemä toimintapeli, jossa pääasiallinen tapa hyökätä on vastustajien värvääminen massilla. Mekaniikka on siisti, mutta valitettavasti vain yhden vihollistyypin voi kääntää puolelleen. Lisäksi pelaaja ei voi itse hyökätä kuin aika rajallisia esineitä käyttämällä, joten niiden loppuessa "you're already dead". Kuppaa, mutta omintakeista sellaista, siis.

Legend of Hero Tonma: Tylsä ja runkku tasoloikkaräiskintä.

Legend of Kage: Mukavan liikkuva ja kontaktilämätön ammuskelupompintapioneeri, joka on silti valitettavasti aika kökkö osumaepätarkkuuden ja paikoin hämmentävän etenemislogiikan takia.

Legend of Makai: Ekaa Wizards & Warriorssia enemmän kuin vähän matkiva toimintapeli, jonka ainoa plussa ovat seikkailupelielementit kauppojen ja hölisevien hahmojen puolesta. Muuten tekele on etenkin loppua kohti todella epäreilu ja hiton esoteerinen: huippuhetkenä yhden ruudun salaovet, jotka ovat sekä näkymättömiä että eivät edes aukene ennen kuin teet jotain niihin jotain täysin liittymätöntä säätöä toisaalla. Pelissä myös keräillään lopussa tarvittavaa salasanaa, jonka selvittäminen on senkin aika Tower of Druagaa. Onneksi huono loppu on yhtä kuppainen kuin hyväkin eikä vaadi surkuhupaisasti toteutetun ja tasapainotetun loppupomon voittamista.

Legend of Silkroad: Grafiikoiltaan kököhkö, mutta pelattavuudeltaan varsin mainio mätkintä liian vähän nähdyin premissein. Pelissä on siisti Art of Fighting -tyylinen spessumittarimekaniikka, mutta valitettavasti erikoisliikkeiden tekeminen on jokseenkin hämärää, eikä niistä löydy ainakaan englanniksi minkäännäköistä tietoa.

Legend of Success Joe: Audiovisuaalisesti välttävä ja pelattavuudeltaan huono hakkaus-/nyrkkeilypeli. Ainakin virallisissa matseissa on hyvä gemariosio.

Legendary Wings: Antiikin Kreikan teemainen peli, joka sekottaa kuivia Xevious-räiskintäkohtia ja rutikuivia räiskintäputkijuoksuosioita. Pitkäveteisyyttä nokittaa pelin itsensätoistavuus (kaikki pomomätöt ovat esimerkiksi miltei samanlaisia) ja ihan vatunmoinen pituus. Tekele tarjoaa lisäksi mukavia PTSD-oireita, kerta jouduin jossain paskaconissa katsomaan vierestä, kun joku sairas äitinsäjyystäjä varta vasten lobbasi tätä peliä ja epätoivoisesti takoi sitä aivan liian pitkään.

Legion - Spinner-87: Ulkoasultaan värikäs avaruusräiskintä, jossa voi myös kerätä ruuduissa haahuilevia jamppoja oman aluksen päälle lisäaseistukseksi. Ise sisältö on aika itseään toistavaa eli tasapaksua.

Legionnaire: Tavanomainen urbaani mätkintä jonka kiinnostavin puoli on sen juoksemisen aikaansaamisen esoteeriys. Pelin loppu on jopa Breath of the Wildin vastaavaa vituttavampi.

Leprechaun: Todella sisällyksetön ja tasapaksu rullaamaton ribbe, jossa ravataan sattumanvaraisesti suunnitelluissa kentissä päin puita sekä muita roinia ja loikataan lopuksi kultapataan. Ainoa vihollinen on titulaarinen otus, jonka liikehdintä on aika flegua, eli suurin haaste on pysytellä hereillä.

Lethal Crash Race: Hahmoiltaan ja estetiikaltaan mainio versusrallipeli, jonka pelattavuus on kuitenkin yltiöyksinkertaista ja osumahavannoinniltaan aika epäjohdonmukaista kökkerötä.

Lethal Enforcers: Graffoiltaan hirvittävä ja pelattavuudeltaan epäinspiroitunut sekä pitkäveteinen esirenderoitu valopyssyräiskintä. Ainoa hyvä puoli on biisien Konamimainen instrumentaatio.

Lethal Justice: Todella kämäinen esirenderoitu valopyssyräiskintägalleria, jossa pamautellaan rikollisia värikkääksi muoviroskaksi.

Levers: Pinnallinen rullaamaton hyppely kallistelevien palkkien päällä.

Libble Rabble: Jonkinnäköinen Qixin ja Pac Manin risteytys, missä ohjataan erikseen kahta köysellä yhdistettyä hommelia, joilla sitten yritetään lassota vihollisia ja esineitä. Syystäkin uniikkia settiä, sillä pelattavuus on aika hankalaa kärvistelyä ja yhtä monotoninen kuin kummatkin esikuvansakin.

Liberation: Data Eastin estetiikaltaan sikakuiva sotaräiskintä, jossa sentään jokseenkin omintakeinen pelattavuus. Pelissä vaihdellaan vapaasti rullaavan lentoräiskimisen ja maassa tankilla tai jeepillä nujakoinnin välillä. Tasapaksua ja kuivaa meininkiä, silti.

Liberator: Sci-fi-teemainen Missile Command -nokitus vaihtelevemmilla vihollisilla ja suojamekaniikalla.

Lightning Fighters: KPGSR.

Lightning Swords: "ONORE!" Yhden napin käytöstään huolimatta melko monipuolinen ja vaihteleva 2D-toimintamiekankalistelu. Mielenkiintoisesti ei pelistä löydy mistään mitään oheistietoa, mutta loppunäytön perusteella olettaisin sen pohjautuvan keskiajan Japanin Sekigaharan nujakointiin.

Line of Fire: Jos Laser Ghost on Segan Beast Busters, on tämä Segan Mechanized Attack, eli vatun kuiva sotaleikkiteemainen valopyssyily.

Liquid Kids: Pirun hidas ja ruutusuunnittelultaan sekasortoinen tasoloikka. Ainoa omintakeinen puoli on käytännössä aika yhdentekevä vesipallohyökkäysten virtaaminen, eli nimestään ja teemastaan huolimatta kovin kuivaa settiä.

Little Robin: Audiovisuaalisesti naurettavan itkettävä Snow Bros. -klooni.

Lizard Wizard: Rullaamaton räiskintä, jossa ohjaillaan rakettirepulla lentävää velhoa, joka tappaa lohikäärmeitä liekinheittimellä. Absurdius on ainoahko plussa, sillä tekele on esteettisesti ja pelattavuudeltaan noin puoli vuosikymmentä jäljessä ajastaan.

Lock'n'Chase: Data Eastin Pac Man -apinointi, jonka oviestemekaniikka ei tee mitään monotonisuuden rikkomiseksi.

Lock-On: Ensimmäisen persoonan KPGSR.

Loco-Motion: Uniikki väännös liukupalapeleistä: palaset muodustuvat erilaisista junaraiteista ja niitä liikuttelemalla pitää ruudulla pöksyttävää veturia ohjata reunoilla odottaville asemille samalla mörkömasiinoita vältellen. Ehdottomasti paras genrensä edustaja, eli keskinkertaista kamaa.

Lode Runner - The Pit Fight: Taas yksi turha epäansaitusti kulttiklassikon statuksessa olevan vanhan pierun päivitys, jostain syystä Psikyon tekemänä. Kenttien väliset sattumanvaraiset juoniosiot ovat ainoa plussa.

Logger: Käytännössä graffahackki Donkey Kongista. Tämä näyttää menneen jopa läpi, sillä tekijöiltä on tullut myöhemmin lisää melkein yhtä masentavia tekeleitä, kuten Hunchback.

Logic Pro: Estetiikaltaan Korea Picross-tyylinen puzzlepeli, eli ihan menettelevää settiä. Jostain syystä pelistä löytyy lokalisaatio vain Saksaksi mutta onneksi alkunäytön englanniksi laadukkaasti ääninäytelty dialogi tekee juonen harvinaisen selväksi.

Logic Pro 2: Toiminta- ja esinemekaniikoilla nokitettu lisäpuzzleilu, jossa edeltäjäänsä parempi muttei yhtä hurmaava ulkoasu. Ihan jees, vaikka mieluummin olisin nähnyt jatkoa lafkan eräälle toiselle pelille...Karian Crossille!

Long Hu Bang: Jopa kiinalainen mahjongpeli, jossa ihan omintakeiseen puolirealistiseen tyyliin piirrettyjä vaatteitaan vähentäviä naisia.

Long Hu Bang II: Samaa settiä kuin edeltäjänsä miinus strippikohtaukset, eli aika harvinaisen miks tää peli on ees julkaistua.

Looping: Kömpelö ja vähäsisältöinen lentely.

Lord of Gun: Kämäinen ja tasapaksu valopyssyily, jossa sentään hupaisan sekalainen kenttävalikoima. Jokaisen ruudun välillä odottavat VIISI bonuskenttää ovat merkittävän huono ratkaisu ja meno muutenkin bugista.

Lost Castle in Darkmist, The: Roolipelielementtejä ja skrollaavia sekä skrollaamattomia ruutuja pakkaan lyövä ylhäältä kuvattu mätkintäräiskintä, joka on mekaniikoistaan huolimatta aika tylsä ja tasapaksu. Päähenkilö näyttää sentään hupaisasti enemmän geneeriseltä ritaripahikselta kuin -hyvikseltä.

Lost Tomb: Tasapaksu ja epäreilu rullaamaton kahden tikun räiskintä, jossa varsin varhainen esimerkki mikrotransaktioista. Sentään seiniä tuhoava erikoishyökkäys on aika siisti mekaniikka.

Lotto Fun: Oksymoroni. Mitalipeli, jossa lottoamistuloksiin voi jopa vaikuttaa palloluukkua säätämällä. Kiinnostava kuin kilo paskaa.

Lovely Cards: Strippipokeripeli valitettavasti vain yhdellä böönalla.

Lovely Pop Mahjong JangJang Smimasho: Idoliteemainen strippimahjong hyvän näköisillä juonikohtauksilla.

Lover Boy: Pac-man -väännös, joka vie Fuck Man -vitsin loogiseen johtopäätökseensä parhaaseen (= pahimpaan) japanilaislernopelityyliin. Sekä pelattavuudeltaan että muulta sisällöltään melkoisen epänautittavaa kamaa, siis.

Lucky & Wild: Uniikki autopelin ja valopyssyräiskinnän yhdistelmä, jossa kumpikin osa-alue on kuitenkin pelillisesti äärimmäisen yksinkertainen. Vihollisvalikoma ja pomot ovat myös sen verran homogeenisiä, että tympääntyminen iskee loppua päin pelin lyhyestä kestosta huolimatta. Onneksi hieno estetiikka värikkäine graffoineen, dilleine ääninäyttelyineen ja kasaritoimintamusiikkeineen pelastaa paljon.

Lucky Boom: Pang-mitalipeli, eli ennemminkin LUCKY SHIT!

Lucky Poker: Täysin tusinamainen pokeripeli, josta ei voi voittaa edes rahaa. Yksi Data Eastin alkuaikojen pohjanoteerauksista, siis.

Lunar Lander: Avaruusvektorointi, jossa laskeudutaan hissukseen eri laskupaikoilla. Juuri niin kiinnostava kuin kuulostaakin, vaikka onneksi aluksen pamautuksesta sukkana tantereeseen saa myös pisteitä.

Lunar Rescue: Rullaamaton avaruustekele, jossa yhdistellään vuorotellen Lunar Landermaista laskeutumista ja peruslentelyräiskintää.

Lupin III: Tylsä sokkelohaahuilu masentavin välinäytöin. Sentään alkeelliset graffat takaavat, ettei titulaarisen runkun omahyväistä virnistelyä tarvitse katsella.

M-4: Yksinkertainen vanhan ajan tankkiversusräiskintä pelkällä pystysuunnan liikkuvuudella.

M-79 Ambush: Sotateemainen ampumagalleria, jossa ainoa kiinnostava puoli on ammuttujen rakkineiden klimppien jääminen kentälle pelaajien tulevien ammusten esteiksi.

M.A.C.H. 3: Kaksi yksinkertaista lentoräiskintäpeliä yhdessä paketissa. Taustoina toimii sentään oikea videoilmakuva, joka on ihan hienon näköistä, vaikkakaan se ei tietenkään reagoi pelaajan paukutteluun mitenkään. Hupaisinta/masentavinta on pommikonepelimuodossa nähtävä tekomaalle paikallinen peruskaupunki, jonka siviilikohteiden päälle voi ja pitää sitten antaa sataa räjähteitä.

M.I.A. - Missing in Action: Rush'n Attackmainen eli kämäinen 2D-mätkintä, joka on alle vartin kestossaankin aivan liian monotoninen. Sentään turbonapin ja huijausten kanssa kikkailu kostautui pelin finaalissa hupaisasti: minä pystyin juoksemaan huoletta läpi vihollisten ja räjähdysten. Minua seuranneet sotavangit eivät. "MISSION FAILED". Pelin nimi taitaakin viitata lähinnä sen mahdollisiin pelaajiin.

Macho Mouse: Pac-man-nokitus parilla eri puolustautumiskeinolla ja vaihtoehtoisilla kulkureiteillä.

Mad Ball: Arkanoid-tyylinen tekele räiskintäpainotuksella, kauppamekaniikalla ja vähäpukeisten naisten valokuvilla.

Mad Crasher: SNK:n audiovisuaalisesti jees mutta monotoninen isometrinen räiskintäralleilu melkoisen F-Zeromaisilla katujyräkaaroilla. Pelin nimi on yhtä osuva kuin japanilaisversion Mad Crusherkin.

Mad Donna: Pac-man-kopio räisintämekaniikoin ja valtaosin mukavan isoresoluutioisin alastomien naisten kuvin. Kyllä, se on Koreasta.

Mad Gear: Betansa Led Storm 2011 tavoin hyvän näköinen ja kuuloinen autopeli. Muodonmuutosmekaniikka on korvattu perinteisemmällä mutta mielekkäämmällä auton valinnalla ja ratasuunnittelu ei ole yhtä itseään toistavaa, mutta valitettavasti laadukkaan ääninäyttelyn määrä on vähentynyt ja runkkujen sokkohyppyjen määrä kasvanut. Peli ei myöskään korjaa alkuperäisen versionsa suurinta ongelmaa, eli että kaasuna toimii ylöspäin painaminen.

Mad Motor: Levoton ja omintakeinen mutta myös hiomaton sekä itseään toistava ajelumätkintä epäselvällä käyttöliittymällä ja hupaisalla muodonmuutosmekaniikalla. Loppu on hulvattomassa käsittämättömyydessään kaiken puikoissa kärvistelyn väärti.

Mad Planets: Rullaamaton avaruusräiskintä, jossa ensimmäinen bongaamani esimerkki siitä, että tähtäämis- ja liikkumissuuntaa voi ohjata erikseen. Viholliset koostuvat hupaisasti ja nimen mukaisesti asennevammaisista planeetoista kiertolaisineen. Jos pelissä olisi jotain vaihtelua, voisi se kohota oikeasti hyvien kasaripelien kastiin.

Mad Shark: KPGSR.

Mag Max: Audiovisuaalisesti pirtsakka mutta todella tasapaksu räiskintä, jossa lisävoimat tulevat mechalisäosien muodossa.

Magic Johnson's Fast Break: Mitäänsanomaton 2 vs 2-korispeli, jonka ainoa viihdyttävä asia on laadukkaasti animoidut huutosakkitytsyt.

Magic Sword; Heroic Fantasy: Fantasiamätistyspeli, jonka turhan yksinkertaista peruspelattavuutta on höystetty passelilla apulais- ja esinemekaniikalla. Estetiikka on kuivaa ja geneeristä, vaikkakin viholliskatrasta on Gradius-tyyliin piristetty sattumanvaraisilla Moai-patsailla.

Magical Bubble: Taas yksi korealainen Puzzle Bobble-plagiointi. Yksinpelimoodissa on sentään jonkinnäköisiä vaakamekaniikkaa käyttäviä ruutuja, mitä en muista nähneeni alkuperäisessä sarjassa.

Magical Cat Adventure: Triljoonas kaikin tavoin epäinspiroitunut yhdeksätluvun alun eläinmaskottitasoloikka sentään projektiilihyökkäyksillä.

Magical Crystals: Söpöhkö ja tylsähkö ylhäältä kuvattu tasoloikkapaukuttelu.

Magical Date EX: Minipelikokoelma, jossa onneksi tosiaan deittailupremissi. Jokaisen tärsky loppuu jostain syystä -- tai Japanin kyseessä ollessa pikemminkin luonnollisesti -- rosoisen näköisen 3D-lukiolaistapailtavan valokuvaamiseen bikineissä tms. tamineissa.

Magical Drop II: Hyvä päivitys edeltäjäänsä, mutta melkoisen obsoliitti kiitos kolmososan. Lokalisaatio on yhtä masentavaa jälkeä kuin viimeksi mainitussa.

Magical Drop III: VS-puzzlepelien eliittiä kiitos hupaisan tarot-teeman, lukuisten persoonallisten hahmojen ja helpon sekä intensiivisen pelattavuuden. Musiikiraita on myös hyvä, mutta valitettavasti moninpelissä soi hahmoteemojen sijaan aina sama versuspimputus. Länkkäriversioista on lisäksi poistettu valtaosa hahmojen uniikeista äänisampleista ynnä yksinpelimoodeista, mikä on Wii U:ta.

Magical Error wo Sagase: Söpö erojenetsintäpeli varsin vaihteleviin tyyleihin piirretyillä kuvilla. Animoidut ja rullaavat kuvat tuovat menoon uniikkia lisähaastetta.

Magical Spot 1-2: Mitäänsanomaton Space Invaders -väännös, jonka edeltävän ja jatko-osan välillä on yhtä paljon eroa kuin keskimääräisessä EA:n urheilupelisarjassa.

Magician Lord: ADK on jälleen elementissään tässä kolikkoja ahmivassa, mutta sitäkin viihdyttävämmässä tasoloikassa. Estetiikka ja hahmot ovat siistejä ja pääantagonisti on tietysti ulosanteineen oma lukunsa. Muodonmuutosmekaniikka piristää muuten suht nähtyä ja hiomatonta pelattavuutta. Peli on pirun vaikea, mutta onneksi takaisinpalautuksia ei yhtä kohtaa lukuun ottamatta ole. Tästäkin olisi tullut jatko-osa, ellei maailma olisi valtaosin epäpidettävä.

Magix: Äänimaailmaltaan kammottava Tetris-plagiointi ylläritri- ja pentaminoilla ja passeleilla puolalastomien muijien kuvilla.

Mahjong, The: Perusstrippauspaskailu.

Mahjong-yougo no Kisotairyoku: Ulkoasultaan hupaisa ja esirenderoituja lyylejään lukuun ottamatta varmaankin tahallisen kämäinen strippimahjong.

Mahjong-zukinai Korinai Menmen: Strippimahjongia hyvällä estetiikalla. Juoniosioiden verrattaisesta ronskiudesta huolimatta ei kriittisiä alueita näy kuin vasta finaalilyylillä, joka on ihan toimiva ratkaisu. Nimiruutu on myös hupaisa.

Mahjong 4P Simasyo: Sekä nelin- että kaksinpeliosioita sisältävä mahjongsyöpäily, jossa yllättävän hyvälaatuiset (muttei laadultaan hyvät) digitaaliset daisarienesittelyosiot.

Mahjong Angel Kiss: Hyvin animoidun mutta kitukasvuisen lyylikatraan sisältävä perusmahjong.

Mahjong Banana Dream: Perussyöpää tavallistakin edustajaansa misogyynisimmin juoniosioin.

Mahjong Block Jongbou: SNK:n sekoitus Breakouttia ja mahjonggia, eli omintakeinen rikos ihmisyyttä vastaan. Pointtina on siis tuuppia ruutua koristavia pelipalikoita ja muodostaa niistä käsi. Palkintona on yllättäen vaatteitaan vähentäviä animemuijia, jotka ovat sentään söpön retroja.

Mahjong Cafe Time: Mahjonkeilua, jossa voittoa siivittävät perusböönien sijaan tuhmat, osittain animoidut sarjakuvat. Strippejä riittää ihan tarpeeksi; huijaamalla ja turbollakaan en jaksanut katsastaa kaikkia.

Mahjong Camera Kouzou: Mehjongia puolirealistiseen tyyliin piirretyillä naisilla. Vaikka lyylejä vastaan pelaillaan ympäri maailmaa, näyttävät he kaikki aika perusjapanilaisilta.

Mahjong Campus Hunting: Strippimahjonggia puolirealistisilla muijilla ja tekomaankin standardeilla tökerösti sensuroiduilla sukupuolielimillä.

Mahjong Circuit no Mehyou: Formulateeman ja rumien muijien tähdittämä strippimahjong, joka ei siis ole suosituslistani kärjessä.

Mahjong Clinic: Sairaalastrippikiinalaispalikointia, jossa silmänruokaosiot esitetään sarjakuvan muodossa.

Mahjong CLUB 90's: Baariteemaista strippimahjongia hyvän näköisin lyylein ja viinalisävoimin.

Mahjong Channel Zoom-in: Söpöjä palikkamaskottejaan ja Godzilla-kameotaan lukuun ottamatta täysin unohdettava strippimahjong.

Mahjong Chinmoku no Hentai: Sotateemainen mahjonki, jossa valtaosa vihollismuijista on palettimuunnelmia toisistaan. Entirely unlikable, kaiken kaikkiaan.

Mahjong Chuukaneyo: Estetiikaltaan hyvä mutta silmänruuansa huonosti tahdittava mahjong.

Mahjong Daiyogen: Passeleita muijia ja tarot-teema, mutta koska huijaaminen saa pelin nopeasti kaatumaan, niin fuck that shit.

Mahjong Dial Q2: Myähjongia puputytöillä ja kansantarinoita ihan hupaisasti parodioivilla silmänruokaosioilla.

Mahjong Diplomat: Strippimahjong, jonka MAMEn huijaukset kaatavat. Eli huono strippimahjong.

Mahjong Doukyuusei: Strippimahjonkia Elffin legendaarisesta treffisimulaattorista otetuin hahmoin. Estetiikka on mainiota, etenkin vastustajien ilmeikkäät SD-kasvokuvat ovat hauskoja. Valitettavasti pelin loppu on kunnon antikliimaksi: vika muija on joku kiintiökainostelija eikä suostu paljastamaan daisareitaan jonkun viiden matsin jälkeenkään. What a boob.

Mahjong Doukyuusei Special: Samaa settiä kuin yllä, tällä kertaa eri Doukyuusein sankarittarilla. Graffat ovat jokseenkin omintakeisempaan muttei yhtä hyvään tyyliin tehtyjä kuin edeltäjässä. Onneksi loppu ei sisällä tällä kertaa pelaajan trollausta.

Mahjong Dunhuang: Mahjong, jossa valitaan kolmen eri muijan kasvopotretin välillä, pelataan monta matsia ja palataan valintaruutuun näkemättä pikseliäkään ihmispintaa. Wii U:ta jopa genren standardeilla.

Mahjong Electron Base: Tusinamaista strippimahjongia jopa japanilaisstandardeilla mitattuna tökeröllä sensuroinnilla.

Mahjong Focus: Tirkistelyteemainen mahjongpeli, jossa eniten hupia tarjoaa päähenkilön aivokuolleet huohotusrepliikit.

Mahjong Friday: Strippimahjongia hoopolla estetiikalla ja tavallista humoristisimmilla artikkeleilla.

Mahjong G-MEN'89: Mahjongia salapoliisipremissillä. Kaikki epäillyt ovat totta kai naisia ja vähentävät vaatteitaan voittojen myötä. Syyllisen etsintä tarkoittaa, että muutaman lyylin kanssa pitää nahistella vielä daisarien bongaamisen jälkeenkin ennen kuin nämä voi todeta syyttömiksi tai ei.

Mahjong Gakuensai: Strippimahjong hyvällä estetiikalla, jossa vastustajat pitää metsästää kunnon vanhan ajan seikkailupelityyliin eli eri mestoissa sattumanvaraisesti pyörimällä. Vaikka juonenkaltainen ei jossain mestassa edistykään, tulee mahjongmatseja naamalle silti. Pelin paisuneisuudesta kieliikin, että siinä on salasanasysteemi käytössä!

Mahjong Gakuensai 2: Hyvin samaa settiä kuin ykkönen aina muijia myöten. Sentään estetiikka ei perinteisen mahjong-jatko-osan tavoin ole huonontunut verrattuna edeltäjään ja pituuttakin on vähemmän. Loppu on varsin hajottava "nyt strippaan...oho, joku esti"-paska, tosin.

Mahjong Gal 10-renpatsu: Strippimahjongia välttävän näköisillä realistisen tyylisillä muijilla ja oksettavalla phallisella eläinmaskotilla.

Mahjong Gal no Kaika: Mahjong, jonka fantasiateemainen lautapöytäpelimuoto ja puolirealistiset nykynaiset ovat aika ristiriidassa keskenään. Ainakin strippauskohissa on vaihtoehtoisia tapoja saada silmänruokaa.

Mahjong Gal no Kokuhaku: Strippimahjongia keskinkertaisen näköisillä lyyleillä. Lisäksi loputon laiskan looppauksen kera.

Mahjong Gottsu ee-kanji: Arvaatte varmaan genreltään millainen tekele, jossa haahuillaan kaupungilla ja pelataan miljoonaa tavallisen näköistä muijaa vastaan ihan paskaa peliä. Strippikohtauksissakaan ei näy intiimialueita, eli "Mehjong Guotssu hyy-kanji", more like.

Mahjong G-Taste: Taas yksi Psikyon mahjongpeli hyvin piirretyllä mutta kesyllä silmänruualla ja antiklimaattisella loppukohtauksella.

Mahjong Hana no Momoko gumi: Mahjongia, joka erottuu edukseen matseissa ilveilevillä vihollisilla ja puolulaisenvalintamekaniikalla: kaverisussut antavat pelaajalle eri lisävoimia ja mahdollistavat strippikohtaukset myös häviämisen yhteydessä.

Mahjong Hourouki Okite: MYAhjong, jossa pelastetaan päähenkilön sisko uhkapelailemalla yhden kolmesta valittavasta yakuzasta kanssa ja totta kai tämän lyyli samaan syssiin riisumalla. Suurin yllätys onkin, että japanilaisen populaarikulttuurin pakkomielteistä huolimatta ei systeri jaa samaa kohtaloa pelin muiden muijien kanssa.

Mahjong Hot Gimmick Integral: Taisen Hot Gimmickin viidesosa, johon on laiskasti lyöty kaikki edellisten pelien muijat ja saksittu näiden silmänruokaosiot aiemmasta 2-3:sta yhteen. YKWV.

Mahjong Hyper Reaction: Pachinko Sexy Reactionmaisilla eli hyvillä strippauskohdilla varustettu mahjonki, jossa kuitenkin ruhtinaalliset kaksi vastustaböönaa.

Mahjong Hyper Reaction 2: Estetiikaltaan edelleen ykkösestä nokittava ja pimukatraaltaan laajentunut tekele, eli ei onneksi mikään Pachinko Sexy Reaction 2:sen tyylinen taantuma.

Mahjong If...?: Pilipalipalikointia tavallista sisällyksellisimmillä juonikohtauksilla, joiden näkeminen kokonaisuudessaan riippuu kuitenkin mahjongmatseissa menestymisen sijaan niiden välillä pelattavasta onnenpyöräminipelistä...?

Mahjong Ikaga Desu ka: Tavallista mielenkiintoisempi laattauhkapelailu, jossa nahistellaan aina saman täyshoitolan emännän kanssa. Jos tämän voittaa, saa tiluksilaa haahuilla ja tavata muita bööniä. Jos nämäkin sitten päihittää joko kivipaperisakseilussa tai triviassa, saa vihdoin silmänruokaa yleensä ihan kekseliäässä skenaariossa. Omintakeista on myös vastustajan nukahtaminen matsien aikana, joka sekä tarjoaa kommentaaria mahjongin viihdyttävyydestä että mahdollistaa palikoiden kanssa kusettamisen. Lisäksi edellä mainitun pääböönan paljasta pintaa voi nähdä ainoastaan tälle häviämällä: onneksi peli tosiaan oli genren standardeilla sen verran kekseliäs, että edes harkitsin kokeilla jatkuvan kusetukseni kerrankin keskeyttämistä.

Mahjong Janjan Baribari: Strippimahjongia, jossa lisäksi hämärä pachinkomekaniikka. Kaiken kukkuraksi ei välikohtauksissa näy edes nännejä.

Mahjong Jikken Love Story: Jonkinlainen strippimahjongväännös Frankensteinin hirviöstä, jossa käytetään uhkapelirakkinetta tekemään passelin näköisiä hykerteleviä naisia.

Mahjong Jogakuen: Strippimahjong kovin pikselikkäillä videopätkillä oikeista böönista. Alkuruutu, joita koristavista naisista yksi on muita noin puolet alhaisemmalla resoluutiolla kuvattu, on aika komediallinen.

Mahjong Kaguyahime: Strippimahjong, jossa vastustajat ovat eri kulttuurien prinsessoja, joista jopa yksi ei ole vitivalkoinen.

Mahjong Kaguyahime Sono2: Sama tekele kuin yllä kerta ajastimien ja ilman paljasta pintaa, eli luultavasti historian huonoin mahjongjatko-osa.

Mahjong Kakumei 2 - Princess League: Urheiluteemainen strippimahjong ihan jeessillä graffoilla.

Mahjong Koi no Magic Potion: Strippimahjongia, jonka valtaosasta realistiseen tyyliin piirretyistä vastustajista voi todeta, jotta: "Onpas ruma muija!".

Mahjong Koi Uranai: Palikanpuskemista realistiseen eli mielikuvituksettomaan tyyliin piirretyillä pimuilla ja ennustusosioilla eli aika tripla-Ugeeta.

Mahjong Kojinkyouju: Strippimahjongia, joka erottuu monista muista vastaavista sillä, että sen lyylikatras on esirenderoitu. Päävastustajalyyli on pikselikkyydestään huolimatta vielä varsin hyvännäköinen, mutta juoniosioita tähdittävät kaksi muuta eivät niinkään.

Mahjong Kyo Retsuden: SNK:n hämärä Neo Geo -mahjongpeli VN-elementeillä. Tarinassa ulkonäöltään muokattava pelaajahahmo haahuilee räkäisissä japanilaiskaupunkiympäristöissä, pelaa yakuzoita vastaan historian huonointa uhkapeliä ja yrittää jyystää jokaista vähänkään hyvännäköistä muijaa. Valintoja on vähän eikä niillä tunnu olevan juuri vaikutusta juoneen, mutta itse matseissa on sentään melkoisen uniikki kusetusmekaniikka, jonka avulla voi itselleen saada parempia paloja. Onneksi itselläni on käytössä vielä tehokkaampi jallituskoneisto, eli MAME. Grafiikat ovat aika palikoita julkaisupeliksikin, mutta musiikkivalikoima laulettuine enka-biiseineen on kyllä siisti.

Mahjong Kyou Jidai: Tusinamainen strippimahjong.

Mahjong La Man: Tiedätte-kyllä-mitä epäkekseliäillä ja nännittömillä strippikohtauksilla. Mahjong La Me, more like.

Mahjong Nanpa Story: Tekele, missä haahuillaan kesäisessä lomakompleksissa ja herutetaan muijia, joskus totta kai mustekalan turvin. Juoniosioissa esiintyy monivalintaa, jossa oikein arvaamalla saa lisävoimaa esineiden ostoon.

Mahjong Natsu Monogatari: Kesäinen strippipalikkapeli passeleilla böönillä ja parilla pelottavalla siipimiesjantterilla.

Mahjong Nerae! Top Stars: Hoopon näköisellä emännällä ja välitriviaosuuksilla pakasta erottuva strippimahjong.

Mahjong Panic Stadium: Baseball-teemainen mahjongpeli eli ilmiselvää provomaniaa MINUA kohtaan! Vastustajaböönissä on pari hyvin suunniteltua ja pari sarjakuvista plagioitua tapausta.

Mahjong Pon Chin Kan: Strippimahjongia ilman intiimialueita tai loppua eli ilman pointtia.

Mahjong Quest: Hyvin samantapainen peli kuin myöhäisempi Jyanshin Densetsu, eli automaattisesti etenevää roolipeliä mahjongmätöillä. Tässä tekeleessä on sentään kopioijaansa paljon parempi hahmosuunnittelu ja enemmän paljasta pintaa sisältävät juoniosiot.

Mahjong Reach Ippatsu: Esteettisesti siistejä lyylejä sisältävä mutta muuten tuikitavallinen strippimahjong.

Mahjong Satsujin Jiken: Nännitöntä strippimahjongia sentään kapinallislukiolaistytsyllä.

Mahjong Shikaku: Gahjong-tekele, jossa pukataan päitä päähenkilön treffejä keskeyttämään tulevien tytsyjen kanssa. Hahmokastissa on lukiolaisjengiläistytsy ja Nausicäe, eli aika +-0:aa.

Mahjong Shinkirou Deja Vu: Perusstrippimahjongia, jonka nimi viittaa varmaan siihen, että sen juoniosiot taas tyypillisen japanilaisen naisepäystävällisiä.

Mahjong Sisters: Palikoidenpyörittelyä, jossa valitaan yksi kolmesta naisesta ja ryhdytään vaihteeksi tämän vaatteita vähentämään. Kun vastustaja on enää pikkuhousuissaan, ei voittamisella ole enää vaikutusta mihinkään, mutta peli ei etene uuteen böönaan eikä edes ala alusta, mikä on aika hoopo ratkaisu.

Mahjong Tengaiken: Paljaspintapalikointia sekä mannerismeiltaan että paikoin ulkonäöltään hoopoilla naisilla.

Mahjong The Lady Hunter: Melko hulvatonta Batman-parodiointia sisältävä strippimahjong.

Mahjong Vanilla Syndrome: PC-98:maisella estetiikalla varustettu mahjongpeli seikkailuelementeillä. Perinteisen strippaamisen sijaan tarjoilevat paljasta pintaa lukuisat siistin näköiset hirviömuijat, joiden luona pitää vapaavalintaisesti vierailla ja kiikuttaa heille erilaista roinaa, kunnes löytää pelin läpäisyyn tarvittavan avainesineen. Japania osaamattomalle meininki on melkoista hakuammuntaa, mutta onneksi jokaista lyylivisiittiä siivittävät "peli"osiot on helppo hoidella huijauksin.

Mahjong Vitamin C: Lekuriteemaista strippipalantuupintaa valtaosin vakuuttavilla digitaalisilla naisilla.

Mahjong Wakuwaku Catcher: Mahjonkia, jossa vastustajilta poistettavat vaatekappaleet valitaan kourakoneminipelillä. Parempi kokonaispelattavuudeltaan kuin lukuisat muut genren edustajat, siis.

Mahjong Yarunara: Strippimahjongia ilman intiimialueita ja levottomien huumorikohtausten kanssa.

Mahjong Yuugi: Välinäytöiltään hyvin animoitu mutta muuten animetyyliltään epäinspiroitunut you-know-what.

Mahjong Uchuu Yori Ai wo Komete: Sci-fi-teemainen strippimahjong tavallisilla ja välttävän näköisillä naisilla.

Main Event (1988): Kälyinen parinpyörityspainipeli, jossa tarvitaan 3 Count Bouttiakin infernaalisempaa napintakomista. Varhainen nelinpeli on plussaa.

Major Havoc: Vektoripeli, jossa vaihdellaan perusavaruusräiskimisen ja omintakeisten mutta kämäisten sekä todella hämmentäviä fysiikoita sisältävien sokkelotasoloikkaosioiden välillä. Myös Breakout on päässyt mukaan välinäytöissä pelattavana minipelinä.

Major Title: Golf-peli huonolla käyttöliittymällä sekä superrunkuilla vihreillä (anteeksi tautologia).

Major Title 2: Lisää hahmoja ja pelimuotoja mutta käyttöliittymään ei ole koskettu. BAD CHOICE.

Make Trax: ADK:n sokkelotuubailu, jossa voitetaan maalaamalla kenttä. Fuck Manin tapaan on kenttäkokoonpanoja tasan yksi, joskin erilaiset trollaajahahmot, jotka ilmestyvät sotkemaan kenttää, vaihtelevat sentään ruuduttain. Kuiva ja ääniltään karsea, joka tapauksessa.

Mallet Madness: Todella rupuinen tikettikosketusnäytöntaonta.

Mang-Chi: Köykäinen Plotting-väännös.

Manhattan: Data Eastin hämärä tekele, jossa pompautetaan Katto Kassismaista mongoiloidia trampoliinilla ja leijaillaan pitkin pisteitä antavia ulokkeita.

Mania Challenge: Mat-Mania kahden pelaajan versus-mahdollisuudella. Vader on valitettavasti feidannut.

Many Block: Liukupalapelin ja kaivopuzzleilun sekoitus, joka on huono johtuen ensimmäisestä mainitusta elementistä ja samanaikaisen kaksinpelin puutteesta.

Mappy: Kekseliäs ja hupaisa roinankeräysväännös, jossa tulee yllättävän pitkään uusia elementtejä. Tosin ylileveät ruudut ja vihollislaumojen yhdistelmä tekee vaikeusasteesta aika juustoisen ja pääteeman yksi instrumentti on aika sika raivostuttava.

Marble Madness: Viihdyttävä kuulanvierityspeli, jossa ohjataan vaihtelun vuoksi itse palleroa kentän kallistelun sijaan. Vaihtelua on mukavasti ja äänimaailma hyvä, mutta eri ruutuja on turhan vähän.

Marine Boy: Jokseenkin omintakeinen mutta tasapaksu alaspäin rullaava sukelteluräiskintä, jossa ammutaan mereneläviä ja keräillään merenneitoja. Ruutu läpäistään jokseenkin painajaismaisesti syöttämällä päähenkilö ja sankaritar pohjalla odottavalle jättisimpukalle.

Mariner: Vanhan ajan räiskintä, joka jopa ei ole avaruusteemainen. Siihen plussat jäävätkin, sillä muuten peli on monotoninen ja graffoiltaan kälyinen: normilaakit hukkuvat kuplivaan meritaustaan.

Markham: Etenkin ikäisekseen hyvän näköinen räiskintä kallisteltavalla aluksella ja puoliohjattavilla raketeilla. Valitettavasti vihollisvarieteetti ja vaihtelu on nollaluokkaa.

Mars: Kuiva kaksoistikkuavaruusräiskintä, jossa sentään ohjataan jonkinlaista UFO-palleroa puhkikaluttujen sukkuloiden tai hävittäjien sijaan.

Mars Matrix; Hyper Solid Shooting: Vain yhden napin käytöstään huolimatta pelattavuudeltaan ihan mielenkiintoinen avaruusräiskintä mm. vihollispatien imemismekaniikalla. Valitettavasti estetiikka on vaihteeksi melkoisen kroohhia.

Martial Champion: "Arabian ~~burner~~ burger!!" Löysähkön tuntuman ja torsojen liikelistojen mättöpeli, jossa sentään mielenkiintoinen asemekaniikka. Rosteri on myös jees, vaikka sisältää aika sika melaniinipuutoksisia lähi-itäläisiä ja afrikkalaisia.

Martial Masters: Kolonialisoituun Kiinaan perustuva 2D-mättö, jonka omintakeisuus jää premissiin. Graffat ovat myös aika bipolaarisia: joihinkin animaatioihin on käytetty sikana aikaa, mutta toiset ovat näyttävät varsin kälyisiltä samoin kun suurin osa taustoista. Hahmot ja etenkin liikkeet ovat myös kuivaa kamaa.

Maru-chan de Goo!: Jonkinlainen ramentuotesijoitteluminipelikokoelma, jossa ei ole mitään muuta hyvää kuin se, että Sega on ollut toinen tekijöistä.

Marvel Land: Estetiikaltaan jees ja huvipuistopremissiltään suht omintakeinen tasoloikka minipelipomomätöillä. Valitettavasti pelattavuus on aika kökköä rönsyilevän ruutusuunnitelun, laakista kuolemisen ja kämäisen pelihahmon kiihdytys- ja hidastumislogiikan. Lokalisaatio on myös yksi videopelimaailman huonoimmista koskaan: kansainvälisestä versiosta on surutta poistettu viimeinen maailma loppuineen kaikkineen ja instrumentaatiota on muutettu siten, että hyvistä biiseistä on tullut yhtä tuskallista kuunneltavaa kuin Xenoblade Chronicles X:n New LA:n vastaavista. Mega Drive -mestarirotua, siis, vaikka kolikkopeliversio ei sentään sisällä sekasortoista maailmasta toiseen harppailua.

Marvel Super Heroes: Capcomin 2D-Marvel-peleistä pelattavuudeltaan vähiten kämäinen muttei silti hyvä tekele. Kivimekaniikka on tyhmää kikkailua, mutta ei sentään yhtä syöpäinen kuin Infinitessä, mikä on kyllä aika "parempi kuin Ikari Warriorssin NES-portti"-tason vertaus. Suurin ongelma onkin hahmokatras, joka ei ole kasvanut kooltaan edeltäjästä, on sukupuolitasapainoltaan huonompi ja mongoloidipitoisempi sekä sisältää Captain American.

Marvel Super Heroes vs. Street Fighter: Pelattavuudeltaan kammottava mättöpeli jo ennen kuin sekaan heitetään parinvaihtomekaniikat. Hahmoposse on kämäisen kokoinen etenkin sen harrastaman kierrätyksen huomioiden ja lokalisaatio on mallia Data East ainoan uuden hahmon poistamisessaan. Edustava alku Marvel vs. Capcom -sarjalle, kaiken kaikkiaan. Ainoa hyvä puoli on pari uutta Dan-manööveriä.

Marvel vs. Capcom; Clash of Super Heroes: Pelattavuudeltaan vähemmän paska kuin yllä mainittu edeltäjänsä mutta mekaniikoiltaan vielä saastaisempi: tuplasähellys ja lisähyökkäyshahmot tekevät menosta sarjalle uskollista kaaosta. Se, ettei lähes koko hahmokatrasta ole kierrätetty muista peleistä meinaa, että jamppoja on edellistä osaa vähemmän ja ruutujakin nihkeänlaisesti. Surkuhupaisinta moisessa vyönkiristelyssä on, että yksinpelillä sekä vastustajat että kentät toistuvat! Lisähyökkäyshahmot sentään sisältävät passeleita kameoita, mutta niidenkin valintasysteemi on aika insinöörintyötä: tyypit valitaan sattumanvaraisesti, ellet paina jotain tiettyä hyökkäysnappiyhdistelmää, mikä on jo ehdolla yhdeksi käsittämättömimmistä videopelisuunnitteluratkaisuista koskaan.

Marvin's Maze: SNK:n isometrinen sokkelokamankeräys, jossa sukkuloidaan kahden eri ruutukerroksen välissä. Pelikenttä on yllättävän helposti hahmotettava edellä mainituista tekijöistä huolimatta, ruutukokoonpanot vaihtelevat ja vastustajia voi listiä tehokkaasti kerättävillä laserlaakeilla. Pelin paras innovaatio on kuitenkin ehdottomasti se, että tekijät ovat kerrankin ymmärtäneet, ettei kerättävien hommeleiden tarvitse täyttää koko sokkeloa, mikä tekee etenemistahdista mukavan nopeaa. Kyllästyminen iskee silti sukkelaan välipätkien ym. bonushommeleiden puutteen takia.

Masked Riders Club Battle Race: Kasarimainen ajopeli Kamen Rider -lisenssillä. Vaihtoehtoisia ajoneuvoja on mukavasti ja hyökkäysmanööveri löytyy, mutta pelissä on silti aivan liikaa kestoa syvyyteen nähden. Onneksi kovin sentaimainen musiikkivalikoima pitää käden pois turbonapilta.

Master of Weapon: Graffoiltaan paikoitellen mielenkiintoinen ja pomoiltaan passeli mutta pelattavuudeltaan perus-Xevious-apinoinnista koostuva sci-fi-räiskintä.

Mat-Mania: Techossin jatko-osa Tag Team Wrestlingille. Passelia retroa 1 vs 1 -painimista edelleen laadukkaalla ääninäyttelyllä. Katsomossa myös kaksinkerroin Darth Vader -kameoita.

Matrimelee: Sengokun ja Double Dragonin jälkeen kusee Noise Factory jälleen uuden videopelisarjan haudalle, tällä kertaa Power Instinctin. Pelituntuma on samanlainen kuin Rage of the Dragonssissa eli huono, uudet hahmot ja mekaniikat ovat pyllyä ja mikä pahinta, sarjalle karakteristiset hahmomuodonmuutokset on saksittu kokonaan. Sentään lauletut biisit ovat säilyneet ja ovat edelleen laadukkaita, vaikkakin kaikilla hahmoilla ei tällä kertaa ole omaa tsipaletta saati ruutua. Hoilotuksia lukuun ottamatta on puheen äänenlaatu on myös yhtä syöpäistä kuin RotD:ssä, joka on jo aika sika absurdia.

Mausuke no Ojama the World: Data Eastin versuspuzzleilu, joka on sekä esteettisesti että etenkin pelattavuudeltaan turhan hämärää settiä jopa minun makuuni. Raudastaan huolimatta liian outo portattavaksi Saturnillekin?

Max RPM: Kämäinen drag-ralleilu.

Mayday: Kuiva Defender-tyyppinen räiskintä, jossa vaihtelu koostuu siitä, että joissain ruuduissa räiskitään suoraan eteenpäin sijasta eteen alaviistoon. Wuuhuu.

Mayhem 2002: Vähäsisältöinen 1 vs 1 -käsimunaväännös, jossa juostaan rinkelinmuotoista rataa ympäri ja nakellaan palloa seinään. Miehinen äänimaailma on sentään siisti/nolo.

Maze Invaders: Passeli yhdistelmä Berzerkkiä ja roinankeräyspelejä. Huoneesta toiseen haahuilun porkkanana toimivat erikoispiste-esineet ja tietynlaisista uloskäynneistä saatavat bonukset. Päähenkilö näyttää mukavan humalaiselta ja liikkuu samoin.

Maze of Flott: Hiton kuiva sokkelopeli, jossa ajellaan ympäri kaupunkeja ja raunioita sekä niissä olevia rakennuksia. Pelialueet ovat siis aivan liian massiivisia ja vaihtelua ei juuri ollenkaan.

Maze of Kings: Segamaisen urpoa huumoria sisältävä, Egyptiteemainen valopyssyräiskintä. Sattumanvaraisesti valikoituvat kentät antavat pelille uudelleenpeluuarvoa, mutta ympäristöt kärsivät tästä, ollen pääasiassa kulmikkaita sisätiloja. Myös vihollisvalikoima on yksipuolinen. Aseina käytettävät sauvat ovat esteettisesti jees, mutta ovat myös turhan raskaita ja siten kömpelöitä käyttää.

Mazinger Z: Rullaava mecharäiskintä, joka on esteettisesti mainio etenkin ääninäyttelyn puolesta. Lataus- ja pommimekaniikkojen lisäksi on mukana myös meleehyökkäys, jolla voi tuhota vastustajan laakeja. Ainoa iso miinus on, että peli luuppaa kerran ennen loppua, joka on kuitenkin niin kämäinen, ettei tämä tekijöiden aivopieru loppupeleissä hirveästi kuitenkaan haittaa...

Meadows Lanes: Seiskytluvun kahden pelaajan kuppakeilailu.

Mechanized Attack: SNK:n Beast Bustermainen mutta geneerisessä armeijateemassaan huomattavasti tylsempi tekele. Panokset voivat sentään tällä kertaa loppua, mikä on sekin vain miinus. Lisäksi tukee vain kaksinpeliä. Aika yhdentekevää settiä, kaiken kaikkiaan.

Megadon: "This is a worthless destructive indestructable obstacle." Asteroids-väännös vaihtuvilla muttei vaihtelevilla ruuduilla, persoonallisemmilla vihollisilla sekä kimpoavilla luodeilla. Yleisin kuolinsyy onkin välillinen itsemurha omasta sinkoilevasta laakista.

Megatack: Sisällyksetön rullaamaton avaruusteemainen räiskintä, joka on sentään vaihtelun vuoksi ihan sika helppo. Nej tack.

Mega Blast: Melko tusinamainen avaruusräiskintä, jossa sentään räiskitään samanaikaisesti jokaiseen pääilmansuuntaan. Vastustajakatraasta jäävät mieleen ainoastaan Taito-kameominipomot.

Mega Man; The Power Battle: Unettavan helppoa Mega Man -pomokierrätysmaratoonailua alkuperäisteoksia paremmilla graffoilla ja todella huonommilla musiikeilla.

Mega Man 2; The Power Fighters: Tyystin samaa settiä yhdellä lisähahmolla, joka kolmen alkuperäisen lisäksi jopa lievästi eroaa muista pelattavuudeltaan. Instrumentaatio on hiemän vähemmän paskaa kiitos CPS2:seen siirtymisen, myös. Silti kierrätyksen kierrätyksen kierrätystä. Mieleenpainuvinta ja huonolla tavalla tässä kaksoiskikkareessa onkin, että jouduin 30-vuotissynttäreilläni seurata jonkun itsekkään Megamanfetistisen paskapalan läpipeluun kummastakin. Putkeen.

Mega Phoenix: Kämäistä DOS-freeware muistuttava sisällyksetön rullaamaton avaruusräiskintä, ainakin laadukkaalla äänimaailmalla.

Mega Twins: Melko mielikuvitukseton, mutta tarpeeksi söpö tasoloikan tapainen. Pääpahiksena toimiva läski pelle on HYPE-hyväksytty vitsien lähde.

Mega Zone: KPGSR.

Meikyu Jima: Vaihtelevuutensa ansiosta tavallista mielenkiintoisempi mutta itselleni perusmahdoton palikantyöntelytoimintapuzzleilu.

Mercs: Sotaräiskintä, jossa taistellaan aika sika vaaleita afrikkalaiskapinallisia vastaan. Anti-apartheidmeininkiäkö? Tuskin, sillä päähenkilöt ovat Yhdysvaltojen palkkalistoilla. Hämmentävää asetelmaansa lukuun ottamatta kaikin puolin tylsää menoa, vaikka kenties varhaisin esimerkki monen pelaajan ajoneuvoista sekä kolminpeli ovat jotain plussaa.

Merlin's Money Maze: Amazing Maze -tyylinen versussokkelointi, jossa oikealla raudalla pystyi jopa voittamaan rahaa, ainakin teoriassa. Talo voittaa aina, sillä tietokonevastustaja kävelee poikkeuksetta viivasuoraan oikeaa reittiä ulos.

Meta Fox: Kammottavia musiikkeitaan-- josta erikoismaininta purkkitasoista jollotusta sisältävälle pomomätölle -- lukuun ottamatta KPGSR. Metahuonoa, pikemminkin.

Metal Black: Estetiikaltaan OK räiskintä lisävoimamekaniikalla, jossa kerättyä energiaa voi joko käyttää normiaseen pönkittämiseen tai tyhjentää akut enemmän tai vähemmän massiivisella kertalaakibiimulla.

Metal Clash: Data Eastin aikoinaan uniikki robottilentelymätkintä, joka on kuitenkin kömpelö ja todella tasapaksu. Versus-moodi on sentään passeli lisähöyste.

Metal Saver: Tusinas Tumblepop-raudalla tehty korealainen Bubble Bobble -väännös, joka on yllättäen ihan pirun hidas ja tylsä. Sentään kahdella hahmolla on kummallakin genrelle suht omintakeiset hyökkäystavat: jätkä suorittaa taistelulajimättämistä ja lyyli räiskii aseella.

Metal Slug - Super Vehicle 001: Äärimmäisen persoonallinen, vaihteleva ja hiottu ravausräiskintä. Estetiikka on toisesta maailmasta aina upeasti animoiduista spriteistä hupaisaan selostajaan ja musiikkivalikoima on suppea, mutta 100 % mainio. Pelin siistein puoli ovat vihollistykinruokasoltut, joilla on hyvin paljon erilaisia manöövereitä ja hupaisia ilmeitä. Peli on juuri sopivan pituinen ja kaksi erilaista loppua mahtavia.

Metal Slug 2 - Super Vehicle 001/II: Hyvä nokitus ykkösosaan. Muodonmuutos, uudet viholliset ja best ever loppupomo ovat siistejä, mutta musiikit eivät ole yhtä tasaisen laadukkaita kuin edeltäjässä ja hidastelu kusee eksekuusöniä hieman. On myös vähän liian pitkä. Ei yhtä hyvä kuin ykkönen, siis.

Metal Slug X: Metal Slug 2 ilman siirapoitumista ja huonommalla ykkösruudulla. Jostain syystä pelin alussa olevat uniikit arabiviholliset on korvattu tässä versiossa valtaosin normisoltuilla ja mainio eka pomo siirretty välivastukseksi tylsempään ympäristöön. Metal Slug X 2:n ekalla ruudulla olisi hieno tekele, tämä uudistus ei yllä alkuperäisen kakkososan tasolle.

Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja paljon uudelleenpeluuarvoa vaihtoehtoisine reitteineen, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Redundanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä, mutta sentään sisältää luultavasti maailman parhaimman esimerkin oman maan sotaveteraanien esittämisestä populaarikulttuurissa.

Metal Slug 4: Mukiinmenevä, mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä ja ruutusuunnittelultaan pääasiassa suoraa viivaa. Uudenlainen musiikkivalikoima on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.

Metal Slug 5: Redundantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Pelin loppu on myös aika sika lussu kiitos pelin betaisuuden. Silti tällä kertaa parempi kuin edeltäjänsä johtuen lähinnä jopa olemassaolevasta ruutusuunnittelusta.

Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, vaikka Ralf ja Clark olisi kyllä voitu korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Musiikkivalikoina on jälleen melko mainio, onneksi. Parempi kuin vitonen.

Metamoqester: Kömpelöhkö ja epäreilu pomomaratoonimättöpeli muutamilla hyvillä hyvis- ja pahishahmoilla. Vika pomo on taas ansaitusti mörkövauveli, joka on hajottavuudeltaan turhan realistisen.

Metamorphic Force: Konamilta näemmä loppuivat lisenssoitavat yhdysvaltalaispiirretyt kesken ennen kuin he pukkasivat tämän omaan materiaalin perustuvan mutta silti ysärimäisen epäinspiroituneen elukkamätistyksen pellolle. Pelattavuus on firman perussettiä eli aika pinnallista ja muodonmuutosmekaniikka tarkoittaa vain sitä, että osan ajasta on pelaajan liikemäärä vielä rajoitetumpi kuin Konamin kekkereissä yleensä. Estetiikka sentään menettelee, vaikka sekin on aika lussua settiä aikalaiseensa Violent Stormiin verrattuna.

Metro Cross: Ainutlaatuinen juoksemistoiminta, joka viihdyttää pinnallisuudestaan huolimatta. Kestoa on 32 ruutua, eli noin 24 kenttää liikaa, eli melko 80-luvun Namco tässäkin on kyseessä.

Michael Jackson's Moonwalker: Segan pelattavuudeltaan melko tavanomainen, mutta hyvä toimintapeli, jossa yllättäen jumalainen päähenkilö ja musiikkivalikoima. Hauskat grafiikat ja kolminpeli lämmittävät myös sydäntä. Se, ettei hautausmaakentässä kuitenkaan soi Thriller, on toiseksi suurin koskaan näkemäni virhe.

Midnight Landing: Kuiva lentokoneen laskeutumissimulaattori masentavan halvoin graffoin.

Midnight Resistance: Rikkaan miehen Contra SNK:n räiskinnöistä tutulla vapaalla tähtäyksellä ja Heavy Barrelmaisella lisävoimasysteemillä. Valitettavasti esikuvan kovimman källit, eli kontaktilämä ja persoonattomat viholliset, kusevat eksekuusöniä. Pääpahiksen tähdittämät kohdat ja totta kai musiikkivalikoima ovat onneksi karakteristista Data Eastia.

Mighty Monkey: 80-luvun alun tekele, joka ei ihme kyllä liity millään tavalla Donkey Kongiin. Kyseessä on sen sijaan Journey to the West -räiskintä, jossa pitää lahdata aina tietty määrä vastustajia ennen seuraavaan ruutuun etenemistä. Joka toisessa ruudussa on myös ruudun rullauselementti, mutta liikkua voi vain esteisiin eikä vihollisiin nähden. Omintakeisin mekaniikka on kuitenkin mahdollisuus muuttua vapaasti lohikäärmeeksi, joka ampumisen sijaan voi mutustella muuten voittamattomat palavat viholliset.

Mighty Pang: Not this shit again! Eli taas vaihteeksi kasvojenkohotusoperaatio jollekkin ansaitsematonta suosiota nauttivalle vanhalle pelipierulle. Operaatio tosin epäonnistuu, sillä graffatyyli on alkuperäistäkin tekelettä kämäisempi. Pelattavuuskin on samaa unettavaa pallonpoksauttelua, nyt jopa tikkailla. Vähänkö siistiä?

Mighty Warriors: 2D -mättöpeli pinnallisella asemekaniikalla. Rosteri koostuu sekalaisista wanhan ajan sotureista ja on vaihtelun vuoksi mutta valitettavasti yksisukupuolinen mieskantilta. Omintakeisen elementti on mutaatiomekaniikka, jonka avulla voi pelattavaa hahmoa vaihtaa kesken matsin, onneksi kuitenkin ilman parinvaihtopelien lieveilmiöitä. Yllättävän pelattava, etenkin italialaiseksi tekeleeksi, vaikka kyseisen maan kädenjälki näkyy parissa nolon ja epäkekseliään rasistisessa voittorepliikissä.

Mikie: Hupaisan anarkistinen lukiotoimintapeli, jonka ensimmäinen ruutu muiden oppilaiden persetaklauksineen ja pulpettiin suojautumismekaniikkoineen on hupaisa. Valitettavasti loppupeli on paljon suoraviivaisempaa roinankeräilyä ja hellittämättömien vihollislaumojen epätoivoista välttelyä. Pisteet kuitenkin siitä, että pääpahiksena toimiva maikka näyttää ihan omalta luokanopettajaltani, mikä tekee tämän pääpukkaamisesta entistäkin tyydyttävämpää. Silti japanilaisversio, joka keskittyy koulussa rehaamisen sijaan toimistossa mekkalointiin, on teemaltaan vielä legitiimimpi.

Mille Miglia 2; Great 1000 Miles Rally: Paranneltu versio ykkösestä: lineaarinen 12 radan ralli on korvattu ruutuvalinnalla ja vastustajat ovat tällä kertaa jopa osa kisaa eivätkä vain liikkuvia esteitä. Tosin se, että kartanluku pitää suorittaa itse kiitos suuntamerkkien puuttumisen on aika hämmentävä uudistus.

Millipede: Centipede DDT-pommeilla, eli sentään luonnossa hajoavaa eli ulostetta.

Minefield: Mitäänsanomaton sotateemainen kaksoistikkuräiskintä.

Mini Golf: Juuri sitä mitä lupaa, passeleilla radoilla mutta myös vaihteeksi epäpelattavilla pallo-ohjauksilla.

Mini Vaders: Varmaankin jonain rautademona toiminut vuonna 1990 tehty vielä alkuperäistäkin köyhempi versio Space Invaderssista. Nimi on siis aika harhaanjohtavaa mainontaa.

Minky Monkey: Technossen omintakeinen mutta hajottava rullaamaton hyppely, jossa tulee kiipeillä köysillä ja tuuppia hedelmiä ympäriinsä ruudun ylälaidassa hengaavan pomottelija-apinan vaatimusten mukaisesti. Yltiöaggressiivinen vastustajamarakatti tappaa pelaajan lisäksi myös edellä mainitut hedelmät ja sille ei valtaosan ajasta voi tehdä yhtään mitään, mikä on pääsyy pelin turhauttavuuteen.

Minna Atsumare! Dodge Hero: Yksinkertainen poletinkeräilypeli, jossa nakataan kakaroita lentopallolla.

Minnasan no Okagesamadesu! Daisugorokutaikai: Vissiin johonkin japanilaiseen komediaduuoon perustuva mahjonglautapeli, jossa palanpyörittelymatseissa menestyminen vaikuttaa siihen, kuinka pitkälle laudalla voi liikkua. Suurin osa laudan ruuduista johtaa hämmentäviin sketseihin, mutta myös automaattiset gemarit naamalle heittäviä kohtia riittää, mikä on jo aika sika runkkua.

Mirage Youjuu Mahjongden: Mahjongpeli, jossa manataan jotain avaruusmörköjä eri lyyleistä, totta kai vaatteita vähentävin vaikutuksin. Graffat ovat hyviä, mutta estetiikan kohokohtana toimii juoniosioiden kecakmekkala.

Mirai Ninja: Pinnallinen ja itseään toistava ravausräiskintä parilla kämäisellä tasoloikkakohdalla. Edes titulaarisesta futuristisesta ninjailuteemasta ei saada mitään kiinnostavaa irti.

Mirax: KPGAR.

Miss Bingo: Omintakeinen puzzletekele, jossa tuhotaan versuspuzzlemaista kenttää kansoittavia palikoita liukupalapelityyliin. Pelattavuus on siis yllättäen turhauttavaa kuraa. Ainakin mukana on, kuten nimestä arvata saattaa, alastomien muijien valokuvia; tosin näidenkin resoluutio on jotain 486-tasoa.

Miss Bubble II: Romhackmainen väännös Bubble Bobblesta, joka on apinoinninsa kohdetta parempi ainoastaan siksi, että taustana toimivat tutut ja turvalliset kuvat puolialastomista lyyleistä.

Miss Puzzle: Liuku- ja kaivopuzzlen risteytys pelkällä yksinpelillä ja passeliin tyyliin piirrettyillä naisien kuvilla. Valitettavasti nakuversiot pelistä eivät toistaiseksi toimi MAMEssa...

Miss World '96: Taas yksi kämäinen Gals Panic -kopio sentään kansaisvälisellä kyllikkivalikoimalla.

Missile Command: Kulttistatuksensa jopa ansaitseva, edelleen viihdyttävä ja omintakeinen räiskinnäntapainen, jossa saisi kyllä olla jotain vaihtelua.

Mission-X: Data Eastin perusarmeijaräiskintä sentään kenties varhaisimmalla korkeudensäätelymekaniikalla.

Mission 660: Värikäs mutta vähäsisältöinen avaruusräiskintä.

Mister Viking: Segan huono, mutta kummallinen shootteri, jonka yltiöhidas skrollaus tekee pelaamisesta todella puuduttavaa. Hämärät viholliset ja suht hupaisat erikoisaseet ovat ainoat varteenotettavat plussat.

Miyasu Nonki no Quiz 18-Kin: Pehmopornotriviapeli useilla hyvillä böönilla ja muutenkin sympaattisilla sekä värikkäillä graffoilla. Pelin premissinä toimii jonkinnäköinen lekurileikkiminen, ja naisasiakkaiden välillä vehkeen esteeksi ilmestyvät miesharrastelijat ovat hupaisa lisä. Sisältää myös yllärienglantikiroilua.

Mobile Suit Gundam: Toimiva, mutta pinnallinen ja mielikuvitukseton 2D-mechamättöpeli. Kokonaiset kaksi hyökkäysnappia ovat masentava ominaisuus, mutta lähdemateriaalille uskollisen seksikkäät hahmopotretit onneksi piristävät.

Mobile Suit Gundam Ex Revue: Ylläolevan pelin marginaalinen päivitys muutamalla uudella masiinalla ja, mikä tärkeintä, lisähyökkäysnapilla. Menettelee, siis, vaikka hahmotasapaino on aika God (= olematon) kiitos vapaasti valittavien bossimechojen ja yksioikoisesti kovempien palettimuunnostyyppien. Myös hahmopotretit ovat hieman vähemmän kiihottavia kuin ykkösiteraatiossa.

Mobile Suit Gundam Final Shooting: Tylsä valopyssyräiskintä sävyttömällä, liipasinnapin pohjassa pitelemisestä koostuvalla pelattavuudella, keskinkertaisilla graffoilla ja surkeilla musiikeilla.

Mogura Desse: Rautatestauspelinä toimiva kämäinen myyräntaonta.

Mole Attack: Kämäinen myyräntaonta, joka ei ole edes testidemo.

Momoko 120 %: Paskahko, mutta melko omaperäinen ja premissiltään mielenkiintoinen tasoloikan tapainen. Sankarittaren ikääntyminen pelin aikana on sen siistein ominaisuus. Koko ajan soiva Urusei Yatsuran OP-biisi on mielenkiintoinen ilmiö ja liittyy varmaan jotenkin tämän tekeleen NES-väännökseen.

Money Money: Ääninäyttelyltään naurettava rullaava toimintapeli, joka vaihtelee sokkelorymyämisen ja vapaamman liikkuvuuden tasojen välillä. Kakkoskentässä on aika laadukas hyppymekaniikka, jonka ansiosta pääsee monesti todistamaan aika varhaista pelaajan kuolemalla pyhitettyä näyttöä.

Money Puzzle Exchanger: Viihdyttävä HC-sekoitus Magical Droppia ja Moujaa, jossa tosin ensin mainitun ykkösosaa muistuttava eli aika sika kuppainen esinesysteemi. Rosteri on onneksi tyystin ihmispitoinen, paitsi että yhden jampan on totta kai pakko olla sonnustautunut johonkin koirapukuun.

Monster Bash: "Hyhhyhhyhhyhhy." Segan äänimaailmaltaan huvittava mutta muuten keskinkertainen sokkelotoiminta, jossa tapetaan puhkikaluttuja leffahirviöitä. Pelin kolmas eli viimeinen tason vaikeusastepiikki on aika Everest-tasoa.

Monster Farm Jump: Suht uniikki pomppimistoiminta, jossa kuitenkin aika sika vähän vaihtelua etenkin ruutumäärään suhteutettuna. Estetiikka on etenkin ajalleen kälyisiä 3D-graffoja lukuun ottamatta ihan viihdyttävää.

Monster Maulers: Ensimmäinen harvoista pomomättöihin keskittyvistä 2D-mätkinnöistä. Ulkoasu on huippuluokkaa värikkäine graffoineen ja kaikki sentai-kliseet täyttävine musiikkeineen ja pelattavuus hauskaa kiitos mielekkään eli helpohkon vaikeusasteen. Kaiken kruunaa "Ugeeeeee".

Monster Slider: Melko nerokkaan palikoidenliukumismekaniikan sisältävä versuspuzzleilu, jossa myös mukavan iso määrä esteettisesti hupaisan rupuisia hahmoja, joilla kaikilla lisäksi oma erikoishyökkäyksensä. Tosin moninpelissä totta kai vain yksi tausta ja taustabiisi.

Monte Carlo: Wanha mutta värikäs pilipaliralli, sentään vaihdemekaniikalla ja useilla eri radoilla.

Moon Shuttle: Kahdeksankytluvun alun avaruuslentely, jossa ammutaan asteroideja ja alieneita. Vaihteeksi. Äänet ovat jännittävin puoli, eivätkä nekään ole niin jänniä.

Moon Patrol: Estetiikaltaan ajalleen hyvä ja suht vaihtelevan estekatraan sisältävä rullaava loikkmisajeluräiskintä, eli suosionsa ehkä jopa ansaitseva retrokultteilu.

Moon War: Puolivillaisella puolustusmekaniikalla varustettu avaruusräiskintä 180-asteen kääntymiselle pyhitetyllä eli kätevällä napilla. Valitettavasti valmis versio ei sisällä prototyypin laadukasta ääninäyttelyä varmaankin siksi, että valmis versio ei ole enää Berzerk-raudalle...

More More: Paiseinen korealainen minipelikokoelma.

Mortal Kombat: Ykkösosa edustaa melko osuvasti koko sarjaa: kaukoidän taistelulajeja ja mytologiaa sillisalaattimaisesti sekoittava premissi ja luultavasti tahallinen huumori ovat mannaa, mutta pelattavuuden puolella etenkin torjuntanappi ja heittomekaniikat kuraa. Muutenkin peli on aika hiomaton ja liikelistat kitukasvuisia, mutta sentään on peli ensimmäinen tuntemani, jossa heittoihin voi kombottaa! Tietysti tekeleen suurin saavutus on "Nintendo on LASTEN konsoli" -meemin synnyttäminen.

Mortal Kombat 2: Liikelistoiltaan jo huomattavasti mielenkiintoisempi ja muutenkin kaikin puolin paranneltu jatko-osa. Etenkin huumorinamiskan kääntäminen kaakkoon kaverilopetusten, TOASTYn ja hoopojen tuskan parahdusten muodossa on hyvä veto, vaikka valitettavasti ykkösen kulttimaineen saavuttanut "HALIBABALEEEI" on korvattu paljon lussummilla kirkaisuilla.

Motos: Vähäsisältöinen ja esteettisesti tylsä rullaamaton toimintapeli, jossa tuuppaillaan vastustajia alas pelikentältä.

Mouja: Versuspuzzlepeli kekseliäällä pelattavuudella: pelikaivoon tippuvia kolikkoja yhdistetään suuremman valuutan vastaaviksi, kunnes kaksi tai useampi viidensadan kilisevää katoaa. Tämän ohella mukana on supermittari, jonka täyttyessä tippuu kentälle kaikki yhdenlaiset kolikot poistava palikka. Valitettavasti estetiikka on keskinkertaista ja moninpelissä ei TAAS VAIHTEEKSI ole valittavia hahmoja. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan sinänsä haittaa, koska kaikki yksinpelin hahmot ovat eläimiä ja vieläpä saman lajin elukoita, eli kiitti ihan vatusti eläinsyrjinnästä.

Mouse Shooter GoGo: Hämmentävä, mutta omintakeinen sekoitus Panggia, Puzzle Bobblea ja Breakouttia, joka on ihme kyllä myös hauskaa pelattavaa. Graffat ovat söpöjä ja yksinpelin vaikeusaste hämmästyttävän inhimillinen. Viimeksi mainittuun olisi kuitenkin toivonut enemmän pomoja; ekalla puoliskolla on niitä kaksin kappalein, mutta loppupäässä ei kummastuttavasti yhtään. Moninpelimoodi on myös viihdyttävä ja monitasoinen.

Mouse Trap: Jonkinnäköinen HC- Pac-Man, jossa laadukas äänimaailma. Pelattavuus lisävoimainventaarioineen sekä teleportteineen viihdyttää hetken, mutta vaihteeksi muuttumaton kenttäsuunnittelu puuduttaa nopeasti. Pelin paras puoli onkin Buckneer & Garcian siitä tekemä biisi.

Mouser: Kissa vs. hiiri-teemainen Donkey Kong -väännös kauhealla äänimaailmaalla. Sentään päähenkilö on taisteluparista vähemmän kliseisesti ensin mainittu.

Mr. Dig: Korealainen suora kopio Mr. Drilleristä, eli kekseliästä mutta itseään toistavaa toimintapuzzleilua.

Mr. Do!: Yläluokan Dig Dug hauskasti kimpoilevalla hyökkäysmanööverillä ja toimivalla, mutta harvinaisen mielikuvituksettomalla kenttäsuunnittelulla: ensimmäistä lukuun ottamatta on jokainen ruutu suunniteltu sen järjestysluvun mukaan.

Mr Do's Castle: Raivostuttava nalkitus-tasoloikka, jossa mörköjen listiminen on suunnilleen yhtä mahdotonta kuin keskiverrosta HYPE:n kertsistä hajoamatta selviäminen. Kentät voi joukkomurhan lisäksi läpäistä myös ympäristöä tarpeeksi tuhoamalla, mutta koska tämä kusee liikkuvuuden, on sekin pelinautinnon kannalta kovin huono vaihtoehto.

Mr. Do's Wild Ride: Do-pelisarjan siistein osa on jonkinlainen ADHD -väännös Donkey Kongista. Tarkoitus on ravata pitkin erilaisia vuoristoratoja, ainoana apuna aikarajaa nopeasti syövä juoksunappi. Esteiden määrä ja ruutujen monimutkaisuus tekee pelistä hupaisan, mutta hajottavan vaikean. Onneksi peruskuolinanimaatiossa sankaripelle vielä viihdyttää lentelemällä ympäriinsä ja kimpoilemalla eri esteistä sitä mallia, että Commander Keenkin kalpenisi.

Mr. Goemon: Ganbare Goemon -sarjan alkulähde on sen premissiin sopiva, anarkistinen ryntäily pitkin feodaali-Japania. Jatko-osia karskeammasta grafiikoista huolimatta on mukana sopivasti huumoria ja pelattavuus kirjaimellisesti huvittaa; etenkin vihollisten pääasiallisena hyökkäyksenä toimiva sankarin hapettaminen, josta pitää nappitakoa nopeasti irti, on hauska mekaniikka.

Mr. Jong: Palikantyöntelypeli, jossa pitää Mahgong-laattoja tuuppimalla muodostaa niistä tietynlainen käsi. Kolmanneksi huonoin videopeli, jota koskaan olen pelannut, toisin sanoen.

Mr. Kicker: Pac-man-nokitus, jossa sankarin jalkapalloa voi vastustajian kurmottamisen lisäksi käyttää pillereiden keräämiseen. Ruuduissa on jonkin verran vaihtelua mutta peli ei silti pääse pakoon esikuvansa monotonisuutta.

Mr. Kougar: Karsea yhdistelmä sokkelorymyämistä ja tasoloikkaa, jonka puolivilllainen osumahavannointi tekee entistäkin epänautittavammaksi.

Mr. TNT: Yksi siisteimmistä pelaamistani sokkeloroinankeräyspeleistä, jossa kulkureitit tuhoutuvat sekä pelaajan että vihollisten niitä tahkoessa. Voittaa voi joko kamat tutusti keräämällä tai pahikset itsariin ajamalla, ja etenkin jälkimmäinen mekaniikka tekee kikkailusta huvittavan puolistrategista. Estetiikka on tosin ajalleenkin kovin köyhää.

Ms. Pac-man: Pac-Man nyt jopa vaihtuvilla, muttei vaihtelevilla ruuduilla ja hirveällä äänimaailmalla. Pelin oksymoroninen nimi on sen hauskin puoli.

Mu Han Seung Bu: Wonder League 96:n tapaan estetiikaltaan ihan huvittava, mutta potentiaalisesti mielenkiintoista managerinvalintamekaniikka lukuun ottamatta pelattavuudeltaan yllättäen hirveää paskaa oleva baseballpeli.

Mug Smashers: Nopeatempoinen ja suht ison määrän liikkeitä sisältävä, mutta estetiikaltaan aika Italia mätkintä. Loppumaton viholliskasti on graafisesti suht monipuolinen, mutta pelillisesti hyvin homogeeninen ja ympäristöt tylsiä, mikä tekee pelaamisesta hyvin nopeasti tasapaksua tervanjuontia. Sentään erikoishyökkäyksenä toimiva Tasmanian tuholaisimitaatio huvittaa ja automaattinen maastanousuhyökkäys on omintakeinen ominaisuus. Biisit on kaikki muuten sosialisoitu The Combatribessistä, mikä on jo turhan Koreaa.

Multi 5: Viisi korealaista peliplagiaattia yhden hinnalla. Näistä surkuhupaisin on Donkey Kong / Donkey Kong Jr. -haudanryöstö, sentään samanaikaisella kaksinpelillä. Valokuvat alastomista muijista tarjoavat eniten nautintoa.

Multi Champ: Epäinspiroitunut mutta jotenkuten viihdyttävä minipelikokoelma bikinimallien valokuvilla. Musiikit ovat välillä yllättävän hyviä, mutta ne taitavat olla korealaisittain vain plagioitu oikeista biiseistä.

Multi Champ Deluxe: Sisältää kuusi hieman suurempaa minipeliä, joihin kuuluu Pac-Man, pasianssi, Tetris, Pang, Mahjong solitair...oho, taisin torkahtaa. Sentään yksi tekeleistä muistuttaa Pop Bingoa. Muijien valokuviakin on nyt vain päävalikossa, eli Deluxe-liite on yksi iso "YOU LIE!".

Mushihimesama: Perus-Cave-lentelyä.

Mushihime Sama Futari Black Label - Another Ver: Lisää perus-Cave-lentelyä. Tai vaihtoehtoisesti vikaa bossia lainaten: "Ugeeeeeee!"

Mustache Boy: Vanhahkoa DOS-peliä muistuttava Pac Man -väännös, jossa haahuillaan ympäri sokkeloita ja maalataan lattioita. Tuplahyppymekaniikka ja lukuisat kenttäelementit tekevät touhusta keskivertoa genren edustajaa hivenen viihdyttävämmän, samoin kuin AdLib -tyylinen mutta hyvä musiikki. Tasapaksuus kuitenkin voittaa viimeistään jossain puolessa välissä viittäkymmentä kenttää. Päähenkilön karmea kuontalo muistuttaa siitä, miksei -- Nintendon nähtyvyyksiä lukuun ottamatta -- viiksekkäitä sankareita juuri populaarikulttuurissa näy.

Mutant Fighter: "Feel the heat of my breath! / Mitä sä vaa KAOT!!?" Data Eastin fantasiapainipeli, jonka mutantti(ala)titteli taitaa olla joku kyyninen markkinointitemppu. Hahmot mölinöineen ovat hupaisia ja pelattavuus varhaisine supersysteemeineen ynnä kikkailuja sisältävine kenttineen hauskaa, vaikka heitoissa vaadittu napintakominen on ainakin allekirjoittaneelle sekä fyysisesti että henkisesti hajottavaa. Runkkua vaikeusastetta on onneksi lievitetty sillä, että häviön koittaessa jatkuu matsi suoraan alusta alkamisen sijaan. Musiikit ovat parasta Data East -syntikkaa, eli hyviä.

Mutant Night: Keskeneräiseltä vaikuttava ja vähäsisältöinen räiskintä, jossa sentään aika paljon suht omintakeisia mekaniikkoja, kuten hyppelylentely, koonmuutoslisävoimat sekä paukuttelussa jeesaava apuri, joka jostain syystä muistuttaa aika sikana Bubble Bobblen sankareita.

Mutation Nation: SNK:n epämerkittävä mutta tyydyttävä mätkintä, jossa hauska latausmekaniikka. Pelissä on myös, genressä todennäköisesti ensimmäistä kertaa, jonkinnäköinen vihollisten ilmassapompottelusysteemi. Kuppaisesti lokalisoitua tekstiä on valitettavan vähän, vaikka yks suht hauska repliikki löytyy.

MVP: Segan graffoiltaan omintakeinen, mutta pelattavuudeltaan vakkarijööti emäspalloilu.

My Hero: Corelandin ja Segan tyyliin ulkoasultaan hauska 2D-hakkailu, jossa sikahyviä juonenkäänteitä ja sydäntälämmittävää veljeilymeininkiä. Vaikeusaste on kuitenkin niin uskomattoman runkku, että huijaamatta heikottaa.

Mysterious Stones - Dr. John's Adventure: Jonkinnäköinen hengellinen jatko-osa Scrambled Eggille, jossa puliukkoinen arkeologi kaluaa erilaisia sokkeloita ja potkii niiden sisällöt mäsäksi. Grafiikat ovat Technossin tapaan hyviä ja edeltäjänsä tyyliin on pelissä mukavasti ylimääräistä sälää apureiden, ansojen ja vastaavien muodossa. Hupaisin elementti allekirjoittaneelle on kuitenkin se, että mikäli kolmessa ruudussa kerää oikeat aarteet, ovat lopussa universumin voimat kanssasi ja saat palkinnoksi Data Eastin toimiston osoitteen...!

Mystic Marathon: Melkoisen uniikki ralliravauspeli ei-tyystin-geneerisellä fantasiateemalla. Kupainen osumahavannointi ja esteiden sattumanvaraisuus tekee voitosta turhan usein melkoista hakuammuntaa, tosin.

Mystic Riders: Tyydyttävä fantasiaräiskintä parilla uniikilla ja siistilläkin mekaniikalla. Grafiikat ovat tarvittavan sarjakuvamaisia ja musat menoon hyvin sopivia, joskin muuten epämerkittäviä. Ainoa isompi miinus on, että erilaisia aseita on vain kaksi kappaletta. Yksi harvoja pelejä, jossa päähenkilöt ovat palettimuunnoksia ja eri sukupuolta.

Mystic Warriors: Sisarpeli Sunset Riderssille ja sen tavoin hyvä. Ympäristöt sekä pelattavuus ovat hienoja ja vaihtelevia ja pomot ynnä juoniosiot eeppisiä. Nelinpeli on myös hienoutta, eikä trivialisoi peliä aivan yhtä tehokkaasti kuin Sunset Riderssissä.

Märchen Maze: Monotoninen isometrinen tasoloikkaräiskintä. Loikkimiselementit ovat epäinspiroituneita, mutta tappelumekaniikat eivät sentään: vastustajia voi töniä alas pelikentältä ja itse asiassa ainoa tapa sankarittaren kuolla on tipahtaa alas. Vihollisten täytyy siis tyytyä tytsyn tuuppimiseen kuoloa kohti.

N.Y. Captor: Gangsteriteemainen pilipalivalopyssyily harvinaisen epäviehättävän näköisillä naisilla ja ajan kanssa täyttyvällä panoslippaalla.

NAM-1975: SNK:n automaattisesti rullaava kolmannen persoonan räiskintä. Premissi on yllättäen tavallista armeijatuubaakin vastenmielisempi ja pelattavuus melko kuivaa, vaikkakin genren matalilla standardeilla hyvää. Välinäytöt Magician Lord -tason ääninäyttelyineen ja teemaan harvinaisen soveltumaton, pitkään mekkoon tälläytynyt puolulaislyyli tarjoavat kuitenkin hieman hupia.

Naname de Magic!: Fantasiateemainen versus-puzzlepeli, joka on tavallista genren edustajaa aktiivisaggressiivisempi: tarkoitus on syödä vastustajan helat hyökkäyspalikoiden avulla. Pakkaa sekoitetaan entisestään sillä, että ainoastaan vinottain asetellut palikat tekevät jotain; pysty- ja vaakatasoon latominen vain hävittää kamat harmittomasti. Ihan hauskaa ja omaperäistä settiä, siis, vaikka vaihteeksi versusmusia on yksi ja -hahmoja vähemmän kuin yksinpelissä.

NARC: "Oh no, the NARCs, man!" Hapokas, typerä ja väkivaltainen, eli kuppaisesta pelattavuudesta huolimatta viihdyttävää pelattavaa. Vikassa, Midwaymaisen överisitkeässä pomossa on taas keinotekoinen vaikeusastepiikki kuolemaa siivittävän takaisinpalautuksen muodossa, mutta huijaamalla sekin hoituu yhtä aivot narikassa kuin muukin peli.

NATO Defense: An oxymoron. Perussokkeloräiskintä, jossa Pacific Noveltyn tyyliin mukana teemaan soveltuvaa "ääninäyttelyä". Jauhamisen sisältö on niin myötähävettävää paskaa, että keskiverto CoD:nkin pelaaja luultavasti vaivaantuisi.

Naughty Boy: Ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa ohjataan pojankoltiaista ja räjäytellään mörköjä ynnä Jolly Rogereita. Pelialueet ovat perinteisten sokkeloiden sijaan useimmiten aakeita laakeita, mikä onkin hyvä, sillä viholliset ovat yltiöaggressiivissia ja jatkuvasti takaisin syntyviä. Ainoa ase on nakattava pommi, jonka lentoetäisyyttä säädetään pitämällä ampumisnappia tietty aika pohjassa; systeemi on hauska, mutta sen pikkutarkkuus nostattaa vaikeusastetta entistä korkeammalle. Sentään gemari ei aloita koko peliä alusta, pelin iästä huolimatta. Odotin/pelkäsin pelin olevan jotain Swinging Singles -tyylistä, arveluttavaa materiaalia, mutta onneksi sen tuhmuus on siis enemmän 6 v. kuin 13 v. -tasoa; esimerkiksi bonuskentässä härnätään/herutetaan massiivista muijamörköä tiputtelemalla tämän päälle sattumanvaraista roinaa.

Navarone: Asetelmaltaan omintakeinen räiskintävanhus, jossa vaanitaan ja räiskitään jonkinnäköistä niemeä täynnä tykkejä, räjähtäviä esineitä ja toiseksi suurinta näkemääni pääkalloa. Viihdyttävämpi kuin monet aikalaisensa, mutta yhtä itseään toistava.

NBA (Maximum) Hangtime: NBA Jamin (obsoliittaava) jatko-osa, joka parantaa pelattavuutta marginaalisesti. Pelin oleellisin uudistus onkin hahmonluontimoodi, joka on pinnallisuudestaan huolimatta siisti ja etenkin kolikkopelialustalle aikamoisen ainutkertainen. Alkuperäisen version trivia-osuudet arvontajäänteineen ovat myös mielenkiintoinen ominaisuus.

NBA Jam (TE): Pelattavuudeltaan ja kieliposkisuudeltaan hauska turbokoripalloilu, jonka huonoin puoli on sen huippu-urheilulisenssisyys. Kestoa riittää kolikkopeliksi, kerta pieksettäviä vastustajia on 29, mutta yllärisalasanasysteemi avittaa, kuten myös MAME, sillä matsien rahasyöpöttely on sekin omaa luokkaansa.

Nekketsu Kouha Kunio-Kun: "Matte kono yarou!" Ensimmäinen areena-mätkintä, jonka sankarilla on näinkin vanhaksi tekijäksi merkittävän suuri määrä manööverejä. Premissi on myös hieno ja juoni ytimekäs ynnä uniikki. Takaisinpalautusten takia kuitenkin mahdoton, kuten yleensä.

Nekketsu Mahjong Sengen! After 5: Strippimahjong, jossa pelaillaan realistisen ja keskinkertaisen näköisiä työntekijänaisia vastaan. Ehkä Japanissa työpaikkakulttuuri onkin jopa sellaista, että mahjongiakin pelaa mieluummin...

Nemo: Palikkamainen toimintapeli, jossa ei juuri muuta sisältöä ole kuin vihollisten mätkiminen tasan yhdellä hyökkäyksellä. Ympäristöt ovat sentään osa jokseenkin siistejä, vaikka NES-Nemon hapokkuudesta jäädään aika lailla jälkeen.

Neo Bomberman: Nähtyä pommitusta melko kuivalla ulkoasulla. Apurilisävoimat, värikkäät näytöt ja lukuisat eri hahmot versusmoodissa ovat jees, mutta moninpelin rajoittuminen Neo Geo -raudan takia kaksinpeliin negatoi tämänkin.

Neo Drift Out - New Technology: Käytännössä Drift Out 94 vähemmällä sisällöllä ja vielä hulvattomammalla kartanlukijalla.

Neo Mr. Do!: Kunnianhimoton päivitys alkuperäiseen Mr. Do:hon, jonka uudistukset jäävät lähinnä audiovisuaaliselle tasolle. Söpöstä estetiikasta huolimatta on meno liian retroa yltiöyksinkertaisessa tasapaksuudessaaan. Kesto on onneksi inhimillinen ja samanaikainen kaksinpeli muistettu lisätä. Pelin edistyksellisin ominaisuus on kuitenkin yllärisukupuolenmuunnsolisävoima...

Neo Turf Masters: "IN!" Mukavan simppeli ja ulkoasultaan sekä pelattavuudeltaan erinomainen golfpeli, jonka ratasuunnittelu on kuitenkin paikoin hieman arveluttavaa. Tätä tuli pelattua joskus oikealla koneella Espanjassa. Harmi, ettei paikalla ollut myös se toinen Nazcan peli...

Neratte Chu: Melko omaperäinen, jyrsijäteemainen puzzleilu, jossa palikoita voi ampua vapaasti pitkin pelikenttää. Sisältöä on melkoisen vähän, koska tarjolla on vain sävytön puzzleilumoodi ja lihaton kaksinpeli. Sieluttomuutta onneksi hieman hyvittää pelaajahahmona toimiva hiirilyyli. Parempi kuin Pochi & Nyaa.

Nettoh Quiz Champion: Hupaisan estetiikkansa ansiosta ihan miellyttävä, maailmanmatkustusteemainen lauta/quiz -peli parilla pakollisella hoopolla minipelillä. Tietovisaosioita on tyydyttävän paljon erilaisia, vaikka ne tietysti menevät sattuneesta syystä valtaosin silkaksi arvaamiseksi. Ihmettelin aikoinaan pelin korealaisen version hyviä tuotantoarvoja; yllättäen oli tekeleen alkuperämaa kuitenkin Japani.

New Atomic Punk: Iremin kolikkopeli- Bomber Manin jatko-osa, johon on tällä kertaa muistettu jopa panna versusmoninpeli. Tekijän graafista kädenjälkeä lukuun ottamatta tuttua huttua.

New Fantasia: Fantasian jatko-osa samoilla karseilla mekaniikoilla ja uusilla graffoilla.

New Hyperman: Korealainen pelikokoelma, josta löytyy titulaarisen tekeleen lisäksi Puzzle Bobble ja Pac-Man -plagiaatit. Pääpeli on itsessään köyhähkö mutta mielenkiintoinen räiskintä-Pac-Man roolipelimäisellä kokemustasomekaniikalla...

New Rally X: Rally X minimaalisin uudistuksin, joista oleellisin on huomattavasti kohentunut taustamusiikki.

New Sinbad 7: Mukavan vaihteleva sokkeloräiskintä. Valitettavasti Arabian mytologiateemasta ei saada hirveästi irti kiitos primitiivisten graffojen.

New York! New York!: Perinteinen kahdeksankytluvun alun UFO-räiskintä, jossa puolustetaan avaruudessa leijailevaa vapaudenpatsasta ja paria pilvenpiirtäjää. Lievästä kummallisuudesta huolimatta tylsää touhua, siis.

NewZealand Story, The: Pelattavuudeltaan suht kekseliäs, mutta kenttäsuunnittelultaan välillä aika potaskaa oleva tasoloikkasöpöily. Uusi-Seelanti-teema on hauska sekä uniikki ja grafiikat mukavan värikkäitä. Kuolinääni on myös mainio, etenkin yhdistettynä gemaribiisiin. Lisäksi yksi harvoista peleistä, jossa taustajuoni selitetään loppunäytössä.

Next Space, The: SNK:n yltiögeneerinen avaruusräiskintä. Hyvät musiikit auttavat jonkin verran.

Nibbler: Matopeli Pac-manmaisissa sokkeloissa. ---.

Night Driver: Vuoden 76 jäänteenä melkoisen yksinkertainen ensimmäisen pelaajan ajelupeli. Olemattomat graffat on sentään kuitattu hyvin tekeleen nimessä.

Night Slashers: Mainio mätkintä genrelle epätavallisella kauhuteemalla. Hahmoilla riittää liikkeitä ja pelattavuus on massiivisine mörkölaumoineen hyvää. Väkivaltaisuus sopii premissiin hyvin ja lisää saatavia kiksejä entisestään. Jos peli on tästä kaikesta huolimatta mielestäsi "bog standard", on aivotoimintasi luultavasti zombin tasolla.

Night Star: Data Eastin tavanomainen avaruusräiskintä, jossa voi sentään säädellä etenemisnopeutta aluksen paikkaa ruudulla muuttamalla. Pelaa kuitenkin mieluummin Night Slasherssia.

Night Stocker: Valopyssyräiskintä-/ajelupeli, jonka uniikkiutta on pönkitetty vielä ajalleen melkoisen ennen näkemättömällä vaurioitumismekaniikalla. Viimeksi mainitusta on tietysti vain haittaa pelaajalle, joka tekee ylitsevedetystä vaikeusasteesta vielä isomman ongelman. Panoksetkin voivat loppua kokonaan, joka johtaa lähes poikkeuksetta varmaan kuolemaan; onneksi raivostuttava jokaista laukausta siivittävä ruudun välähdys vitivalkoiseksi hillitsee tehokkaasti liipasinsormea...

Night Striker: Häpeilemätön Space Harrier -kopio, mutta esikuvaansa parempi kiitos vähemmän epäselvyyden ja Outrunnista plagioidun reittisysteemin. Suunnilleen ainoa omintakeinen elementti koko pelissä on se, että kaikissa eri loppuruuduissa on käytössä oma uniikki alus.

Night Warriors; Darkstalkers' Revenge: Ykkösosasta turhan paljon kierrättävä jatko-osa. Supermekaniikka on ekaa peliä perinteisempi, vaikkakin parempi. Ainakin uusista hahmoista ovat Hsien-Ko ja Donovan hyviä.

Nightmare in the Dark: Unettavan hidas ja tylsä Snow Bros. -klooni hämmentävän sieluttomalla kauhuteemalla.

Ninja Baseball Bat Man: Pelattavuudeltaan melko perinteinen mätkintä, mutta muulta sisällöltään ei. Estetiikka on huvittavuudessaan huippuluokkaa. Plussana myös nelinpeli. Liikelistat ovat muun pelin tyyliin kattavia sekä hämäriä.

Ninja Clowns: Mätkintä, jonka kuppaista pelattavuutta on nokitettu myötähävettävällä huumorilla. Estetiikka on sentään aika mieleenpainuvaa, vaikkei kovin hyvällä tavalla.

Ninja Combat: Sekä estettisesti että pelattavuudeltaan rupuinen ja juuri siksi huvittava projektiilipainotteinen mätkintä. Etenkin välinäytöt Magician Lord-tason ääninäyttelyineen ovat hulvattomia. Hyvin ADK:maista kamaa, kaiken kaikkiaan.

Ninja Commando: Hengellinen jatkaja Time Soldierssille. ADKmaista charmia ja tyydyttävää pelattavuutta riittää ja aikamatkustusteema on tavalliseen tapaan viihdyttävä, vaikka ruudut ovatkin teemoiltaan kovin epäinspiroituneita.

Ninja Emaki: Viihdyttävä ja audiovisuaalisesti hyvä Sengoku/Youkai -maailman ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa antelias lisävoimaysteemi; ninjakäärön kerättyä voi pelaaja vapaasti käyttää kahdeksaa eri erikoishyökkäystä tietyn aikaa. SAESsin alkuaikoina kirjoitin japaniversiosta "Vanhan kunnon ajan tyyliin alkaa peli aina alusta gemarin koittaessa, eli yleensä noin minuutin pelaamisen jälkeen", mutta onneksi kansainvälinen väännös on inhimillisempi mm. hiparien olemassaolon muodossa.

Ninja Mission: Vähäsisältöinen, näennäisesti epälineaarinen 2D-mätkintä, joka on onneksi myös armollisen lyhyt. Liikemäärä on sentään hyvä näin vanhaksi tekijäksi, vaikka miekalla huitominen tuntuu olevan yllättäen varteenotettavampi tapa tehdä lämää kun erilaiset lussufudut.

Ninja Kids: Graafiselta tyyliltään ynnä juoniosioiltaan siisti ja nopeatempoinen, mutta pelattavuudeltaan turhan suppea neljän pelaajan mätkintäpeli.

Ninja Master's - haoh-ninpo-cho: "Temeeee!" Neo Geo -mättöpelienkin standardeilla esoteerisistä liikenäppäinyhdistelmistä kärsivä tekele, jossa kuitenkin mielenkiintoiset mekaniikat ja massiiviset liikelista. Valitettavasti hahmokatras on Japanisentrinen ja suht epäinspiroitunut, vaikkakin pelattavuus tekee silti melkein joka iikasta hauskan pelata. Etenkin Goemon, Natsume ja erinomainen estetiikka kohottavat sen asetaistelupelien kärkikastiin. Viimeksi mainitusta varsinkin tunnelmallinen ääniraita ja vanhan ajan japanilaistyyliin tehdyt hahmokuvat ovat vaikuttavia. Eli totta kai peli on suunnilleen yhtä vähän tunnettu kuin toinen ADK-helmi ADK...!

Ninja Princess: Mainio, hyvin vaihteleva ylhäältä kuvattu räiskintä/nakkailu söpöllä ja tällöin melkoisen uniikilla naispäähenkilöllä. Graffat ja premissi ovat myös kovin pirtaani. Ainoa miinus on vaikeusaste, joka on vanhan kolikkopelin tasoa. Taas yksi videopeli-IP, josta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa enemmän irti, siis.

Ninja Spirit: Parilla siistillä ninja-aseella varustettu juoksuravaus. Tekeleen messevimpänä puolena toimisivat massiiviset vihollislaumat, elleivät ne yhdistettynä runkkuihin takaisinpalautuksiin tekisi touhusta täysin sietämätöntä ilman kusetusta. Pelaajahahmon Time Soldiers -tasoa oleva delausmylvintä toimii tosin laihana lohdutuksena koko ajan korjaavalle kuololle.

Ninja Warriors, The: Graffoiltaan hyvä, mutta muuten todella tasapaksu mäiskintä. Pelattavuus koostuu loputtomasta viivasuoraan kävelemisestä ja vihollisten mäiskimisestä todella kitukasvuisella liikevalikoimalla. Suurehko määrä erilaisia kurkkusalaattivastustajia ja lopun kolikkopelifilosofisointi tarjoavat kuitenkin lohdutusta.

Ninja-Kid II: Toimintatasoloikka, joka kovin inhimillisen alun jälkeen muuttuu infernaalisen vaikeaksi ja hajottavaksi. Karseutta ovat etenkin kohdat, jotka pakottavat pelaajan kapuamaan minuuttikaupalla seiniä koko ajan hyppynappia hakaten. Aivan liian pitkä ja etenkin loppua kohti tasapaksu, muutenkin. Äänimaailma on sentään jees.

Ninja-Kun Majou no Bouken: "Because you got three strange balls." Keskikokoisen videopelisarjan ensimmäinen osa, jossa tuplahypitään ympäriinsä vertikaalisesti skrollaavia ruutuja ja niitataan premissiin kuuluvia keskiaikaisia vakoojia sekä mytologisia mörköjä. Söpöhkö, toimiva ja suht viihdyttävä, mutta yksitoikkoinen ja joko loputon tai yltiöpitkä.

Nitro Ball: Data Eastin rikkaan miehen Smash T.V. höystettynä hupaisilla flipperielementeillä. Viimeksi mainituista siistein on pelaajan palloksi muuttava lisävoima, joka sallii nopean voimatrippikimpoilun ympäri kenttää. Grafiikat ovat hyviä ja musiikki perushupaisaa Data East -syntikkasettiä.

Niyanpai: Mahjong-solitaire, jossa paritetaan kolme palaa kerralla ja kerätään sopivia käsiä huonomman mahjongin tyyliin. Ilman voittamattamattomia skenaarioita ja värikkäillä fanservisugraffoilla varustettu, mutta silti hieman pitkäveteinen kiitos venytetyn keston.

Noah's Ark: Wisdom Tree -tasoa oleva kuppailu, jossa rahdataan elukoita arkkiin sävyttömissä ja esteettömissä kentissä. Yhtä tylsää tahkottavaa kuin lähdemateriaalinsa.

Noboranka: Coreland panee tällä kertaa hynttyyt yhteen Data Eastin kanssa ja tuloksena on tutun absurdia ja epäinhimillisen vaikeaa menoa. Peli on pystysuunnassa rullaava räiskintä, jossa epäesteettistä leppäkerttumiessankaria voi kuljettaa vapaasti pitkin pelialueena toimivaa puunrunkoa. Avokätisesti uudelleenkäytettävää lisävoimaa soveltamalla voi ympäriinsä lennellä vielä vapaammin, mutta siihen reiluus jääkin; varmaan hajottavin elementti runkkuvaikeusasteisuudessa ovat listittyjen vihollisten tiputtamien piste-esineiden seassa naamalle lastien elkein lentävät tappavat anti-lisävoimaesineet.

Nostradamus: Passelin näköinen mutta melko tylsä sci-fi-räiskintä. Latausmekaniikan käyttäminen vihollisten panosten torjumiseen on ajalleen ihan kekseliästä ja mahdollisuus itsemurhaiskuun kuolon korjatessa omaperäinen, sentään. Kuten nimestä saattaa päätellä, palkitaan pelaaja lopussa melkoisen mieltä ylentävään tyyliin.

Nouryoku Koujou Iinkai: Perushuvittavalla japanilaistyylillä -- johon kuuluu WarioWaren tyyliin käly-Windows-ulkoasu -- varustettu triviapeli. Useat eri pelimoodit, joista moni ei vaadi edes japanin osaamista, ovat jees, samoin kuin sarjakuvamaiset välinäytöt. Pelin energiasysteemi on kuitenkin harvinaisen juustoinen; vaikka kuinka taidokkaasti pulmat ratkaisee, saa heloja takaisin huomattavasti vähemmän kuin niitä jatkuvasti imeytyy. Onnea vaan 1CC:hen.

Nova 2001: Hajuton ja mauton avaruusräiskintä, osa sata viissataa.

Numan Athletics: Audiovisuaalisesti persoonallinen Track and Field -väännös keksityillä eli viihdyttävillä lajeilla. Peli myös armeliaasti alentaa lajien läpipääsyvaatimuksia aina epäonnistumisen jälkeen, vaikka tämä tosin meinaakin, että alkuperäinen rima on melkein kaikissa lajeissa epäinhimillisen korkealla. Lisäharmiksi tehdään genren perusmanööveri kahta nappia vuorotellen takomalla, eli turboohjaimella kusettaminen ei onnistu. Purjoo.

Nyan Nyan Panic: Ylhäältä kuvattu toiminta, jossa listitään vastustajia työntämällä palikoita näitä päin. On kaikkien saman premissin omaavien pelien tavoin tylsää touhua. Söpöys ja uhkaminipeliosiossa bongattava kirjaimellinen puputyttö ovat plussaa.

Off the Wall (Atari): Tavallista hieman kekseliäämpi Break-out -väännös, joka on siis vain aikamoisen tylsä.

Off the Wall (Bally Sente): Kontrolleiltaan hupaisan hämmentävä tenniksentapainen, genrelle harvinaisella yksiulotteisella liikkuvuudella.

Oh! Paipee: Aikaisempi ja syöpäisempi vastine China Townille, eli kaivopuzzleilu, jossa pitää rakentaa kokonainen mahjongkäsi. OOO!

Ojousan: Lautapelistrippimahjongia alkuun heittävillä ruuduilla ja ilman hohottavia yläluokkaisia lyylejä, eli täysin epäpidettävää settiä.

Omega Fighter: Esteettisesti ja pelillisesti kuiva avaruusräiskintä kuitenkin parilla mielenkiintoisella mekaniikalla, kuten vihollisia hidastavalla pommihyökkäyksellä. Ei sisällä jatkamismahdollisuuksia gemarin jälkeen, joka on turhan retroa vuodelle 89:kin.

Omega Racer: Kuiva vektoriräiskintä ajoradan muotoisella ruudulla.

One Shot One Kill: Korealainen vastine Point Blankille, eli yllättäen kököhkö mutta hulvaton; muun muuassa yhdessä minipelissä ammutaan metroon pummilla yrittää meneviä teinejä. Hauskempaa väkivallan ihannointia moinen kuin GTA:t ja COD:t, ainakin.

One + Two: Peruskälyinen mahjongsolitaire sentään ihan näyttävillä välipätkäböönilla.

Onna Sansirou - Typhoon Gal: Pilipali-mätkintä, joka on dojontuhoamispremississään ja heittopainotteisuudessaan ihan viihdyttävä. Sadistinen vaikeusaste kuitenkin syö nautintoa tehokkaasti.

Oozumou - The Grand Sumo: Data Eastin hajuton ja mauton sumoilupeli, joka ei ole siis yhtä jees kuin firman sisarlafkan samana vuonna ilmestynyt Syusse Oozumou.

Orange Club - Maruhi Kagui Jugyou: Kälyinen strippimahjong sekä piirretyillä että valokuvatuilla naisilla.

Osman: Viihdyttävä Strider-väännös, lähinnä happoisan ja huvittavan korealaistyylisen eli hiomattoman ulosantinsa ansiosta. Pelattavuus on pomomättöjä lukuun ottamatta epäselvää ja -reilua settiä mutta silti esikuvaansa huomattavasti parempaa.

Opa Opa: Raha- ja kauppamekaniikkansa ansiosta tavallista siistimpi Head-On -väännös, johon kyllästyy silti nopsaan. Musiikit ovat onneksi Segaa.

Operation Thunderbolt: Operation Wolf kaksinpelillä ja vielä tylsemmällä pelattavuudella. Kaksi vaihtoehtoista loppua on ainoa mieleenpainuva elementti.

Operation Wolf: Äänimaailmaa ja gemarisekvenssiä lukuun ottamatta täysin epäsäväyttävä kurkkusalaattivalopyssyräiskintä.

Orbit: Asteroids-tyylinen, mutta kyseistä tekelettä edeltänyt versusräiskintä, jossa on tällöin vaikuttava liuta erilaisia mekaniikka- ja pelikenttävaihtoehtoja.

Orbitron: Passeli Missile Command -väännös leveämmällä pelikentällä ja avaruusteemalla.

Orbs: Omaperäinen, mutta tylsä puzzlepeli, jonka pointtina on asetella sävyttömiä palloja ympäri sävyttömiä kenttiä.

Ordyne: Pelattavuudeltaan melko mielikuvitukseton lentoräiskintä, jonka passelit graffat ja hauskat musiikit aikaansaavat kuitenkin viihdyttävän pelikokemuksen. Namcon kasaripeliksi siis huippuluokkaa.

Othello Shiyouyo: Söpöllä estetiikalla ja hahmoilla varustettu tammipeli, eli hyi saatana.

Out Zone: Kaikin puolin unettavan mielikuvitukseton ylhäältä kuvattu räiskintä.

Outlaws of the Lost Dynasty: Suunnilleen maailman ainoa peli, joka perustuu kiinalaiseen romaaniin, jonka nimi ei ole Journey to the West tai Romance of the Three Kingdoms, mutta muuten melko tavanomainen ase-2D-mätistys. Asemekaniikat ovat silti kenties genren mielenkiintoisimmat: esim. kättä pidemmän menetys on lähes kaikilla hahmoilla pysyvää ja blokkiminen kuluttaa niitä puolin ja toisin. Hahmot ovat mukavan liikkuvia, vaikka pomppimiset on vedetty turhan kaakkoon ja rosteri on vain tyydyttävä, vaikka pari helmeä löytyy. Estetiikkakin on passelia ikävän staattisia taustoja lukuun ottamatta; etenkin kiinalainen ääninäyttely on siisti veto. Data Eastin tappelupeleistä loppujen lopuksi paras, eli tietenkään tekeleelle ei tullut koskaan kunnon jatko-osaa.

Outrun: Perinteinen ajopeli hyvällä estetiikalla ja toimivalla ohjattavuudella. Haarautuvat reitit ja vaihtoehtoiset loput ovat hyvä ja hauska ominaisuus.

Over Top: ADK:n rallipeli, joka koostuu pelkästään yhdestä isommasta rallista Thrash Rallyn Paris Dakar -moodin tyyliin. Sisällöltään hyvin lyhyt, mutta suht laaja, kiitos lukuisten salareittien ja ominaisuuksiltaan melko vaihtelevien autojen. Tekee siis sen, minkä tekee, mallikkaasti; ainoa puute on muiden kilpailijoiden pieni määrä. Grafiikat ovat hyvät ja musiikkivalikoima tekijälleen ominaisen kummallinen.

Ozma Wars: SNK:n avaruusräiskintä, joka ei ainakaan tekoaikanaan ollut ehkä täysin geneerinen. Ainakin epätavallinen pelaajakoneen laaki-ja-vainaamattomuus on plussaa.

Ozon 1: Tavanomainen yhden ruudun räiskintä, jonka makaaberi huumori pelaajan suojana toimivien tankkien ja sakkaavien viholliskoneiden muodossa kuitenkin huvittaa.

P-47 - The Phantom Fighter: Urpoja musiikkejaan lukuun ottamatta KPGSR.

P.O.W. - Prisoners of War: SNK:n Double Dragon -väännös, jossa on varmaankin mätkintähistorian huonoin vihollisvarieteetti. Harmi sinänsä, sillä muuten peli on ihan menettelevä ja omaa joitakin siistejä kohtauksia, kuten ehkä ensimmäisen genrelle pakollisen hissinujakoinnin.

Pac & Pal: Lisää Pac-Man-mädäntymistä. Ei ihan yhtä puuduttava kuin aikaisemmat osat kiitos Super Pac-Man tyylisten porttien ja pakkaa sekoittavan "kuoman", mutta silti kuppaa. Esim. samana vuonna ilmestyneessä Scrambled Eggissä on huomattavasti siistimpi apulaismekaniikka.

Pac-Land: Ikäisekseen tyydyttävä, eli aika kökkö, epäreilu ja turhauttava tasoloikka. Ansaitusti unohdettu Super Mario Brossin. jälkeen.

Pac-Man: Probably the most ylirunkattu thing in the video gaming world. Tylsä, monotoninen, vähäsisältöinen ja graafisesti mitäänsanomaton, vaikka sentään välinäytöt ovat ihan jees. Kalpenee aikalaisiinsakin verrattuna.

Pac-Mania: Samaa sontaa vissiin viidettä peliä. Rajattu kamera ja isometrinen näkymä ovat rektaalista ja ainoa alimalkainen lisä pelattavuuteen on hyppynappi. Hellurei.

Pachifever: Pilipalipachinkopeli, jonka taustamusiikkina toimii Gunkan-marssi. Eli hyvä yhteenveto siitä, miksi Japani on enimmäkseen epäpidettävä maa.

Pachinko Gindama Shoubu: Genren standardeillakin palikkamaiksta pachinkoa kuivalla mutta sentään pikkutuhmalla estetiikalla sekä puputytöillä.

Pachinko Sexy Reaction: Hyvin animoituja, isoryntäisiä piirrettyjä muijia sisältävä, pelattavuudeltaan olematon slot-pachinkopeli. ++-1. Sankaritarkasti on siisti ja graffat godlike.

Pachinko Sexy Reaction 2: Ykkösosaa pelillisesti marginaalisesti parempi, mutta genrestä johtuen silti köyhä ja estetiikaltaan sekä taidesuunnittelultaan edeltäjäänsä huomattavasti kuppaisempi. Käteen jää kirjaimellisesti vähän.

Pack'n Bang Bang: Uniikki muttei viihdyttävä rullaamaton versuspeli, missä nakellaan ruutua tuhoavia pommeja ja yritetään saada vastustaja putoamaan kentältä ennen omaa ruhoa. Pelattavuus on aika epätoivoista nysväystä ainakin tietokonevastustajia vastaan.

Paddle Mania: SNK:n kököhkö, mutta mielenkiintoinen sekoitus Breakouttia ja Tennistä, joka tarjoaa useita hämmentäviä vastustajia ja kattavasti erilaisia pelimuotoja. Jälkimmäisistä etenkin 2 vs 1 -jallitusmatsit ovat mielenkiintoinen elementti.

Pairs (Incredible Technologies): Rutikuiva perusmuistipeli, jonka tekee erityisen tuhoavaksi se, että palikoina toimivat geneeriset pokerikortit. Ainoa plussa on lerno, joka sekin on mielikuvituksetonta valokuvakamaa.

Pairs (Nichibutsu): Viihdyttävä muistipelin kaltainen, jossa mukavasti ylimääräisiä elementtejä ja paljasta naispintaa tasapaksuisuuden torjumiseksi. Pelissä voi esimerkiksi haalia rahaa, jota voi käyttää muijiin sovellettavien kiusausesineiden ostoon. Jotkut näistä ovat jopa perusesineellistämisstandardeilla turhan misogyynisiä, tosin. Loputtomuus on toinen huono puoli.

Palamedes: Mielenkiintoinen vanhan ajan versus-puzzlepeli, jossa kerätään erilaisia noppakäsiä parhaaseen Magical Drop -tyyliin, puoli vuosikymmentä ennen mainittua tekelettä. Turnausmuotoinen yksinpeli-vs-moodi on hauska, koska vastustajat vaihtuvat joka pelikerralla. Valitettavasti jokainen jantteri on pelimekaanisesti samanlainen ja kaksinpelissä hahmoa ei voi yllättäen valita.

Pandora's Palace: Viihdyttävä, antiikin Kreikka-teemainen Donkey Kong -johdannainen, jossa kuitenkin suht köykäisesti sisältöä. Musiikit ovat hauskoja.

Panel & Variety Akamaru Q Jousyou Dont-R: Taas yksi hupaisalla estetiikalla varustettu japanilainen lisenssitriviapelishowtekele. Keskivertoa genren edustajaa vaihtelevampi, vaikka valtaosa ajasta tuhlaantuu silti perusmonivalintakurlaukseen.

Pang: Tyystin tylsää ja monotonista pallonpoksauttelua. Taustat, kasviydinkypärät ja hupaisain kuppaisesti kesken jäävät välinäyttötekstit ovat plussaa.

Pang Pang: ROM-hakkerointi Tumblepopista huonommalla pelattavuudella, karsealla musiikilla ja pöpeillä äänillä. Yes, it's korean. Vähäresoluutioinen lerno sentään lohduttaa jonnin verran.

Pang Pom's: Melko omintakeinen, mutta tavallistakin kuivempi Bubble Bobble -johdannainen. Vihollisille ei voi tehdä mitään, vaan pointtina on potkia ruutuja kansoittavat ilmapallot rikki. Etenkin loppupään ruudut, joissa tuhottavia hommeleita on noin 1,2 miljardia, ovat aika tervanjuontia. Siistit ja vaihtelevat taustat ovat about ainoa plussa.

Panic Bomber: Mekaniikoiltaan hyvin hämmentävä versuspuzzlepeliväännös Bombermanista. Tylsä ulkoasu tekee myös touhusta aika epäsäväyttävää.

Panic Road: Mielenkiintoinen korkean kentän ja erilaisia vihollisiä sisältävä flipperiväännös, jonka kammottava fysiikka tekee siitä kuitenkin pelikelvottoman.

Panic Street: Gals Panic -tyylinen Qix-kopio, jossa lyylien kuvien sijaan sattumanvaraisia hiippareita.

Paparazzi: Sumeilematon kopio Lady Killeristä, tosin sentään samanaikaisella kaksinpelillä varustettuna. Korealaiseen tyyliin pelissä on plagioitua musiikkia ja absurdi määrä ruutuja.

Paper Boy: Kolikkopelimestarirotua, totta kai. Ainutlaatuinen ja hupaisa, etenkin oikealla raudalla, joskin turhan monotoninen. Estetiikka on myös jees, lukuun ottamatta päähenkilön avautumisia, jotka ovatkin sitten APB-tieriä.

Paradise (2 [Deluxe]): Qix-kopioita alastomien muijien valokuvilla, taas vaihteeksi.

Paraller Turn: Ylhäältä kuvattu hiihtelypeli lukuisilla eri pelimuodoilla. Hupaisin mekaniikka on se, että estettä läheltä liipatessa voi päähenkilöltä lähteä toinen suksista alta, joka tekee liikkuvuudesta aika olematonta.

Parodius: Graffoiltaan ja musiltaan hyvä, mutta pelattavuudeltaan Gradiustakin juustoisempaa ja kyllästyttävämpää paskaa. The joke's on it, siis.

Party Time; Gonta the Diver II: Lady Killerin jatko-osa, jossa turhan vähän pelillisiä uudistuksia. Böönät ovat sentään ykkösosaakin siistimpiä, mutta se, että kansainvälinen versio on tällä kertaa yhtä vellihousuinen kuin japanilainenkin pilaa osittain tämän nokituksen.

Pass: Korealainen plagiointi japanilaisesta esikuvasta, tällä kertaa Go! Go! Mile Smilesta. Ihan normaalisti. Lisäksi monotoninen ja tasapaksu.

Passing Shot: Segan toimiva, mutta epäselvässä ääripystysuorassa kamerakulmassaan hivenen hajottava tennispeli. Realistiset hahmopotretit ovat Steven Seagal -tason ilmeikkyyksissään huvittavia.

Pastel Gal: Vanhempi strippimahjong, jossa valitaan yksi useammasta böönasta ja pelaillaan tätä vastaan senkin jälkeen, kun kaikki kuteet ovat lähteneet. Kai ihan tehokas tapa kerätä lisää rahaa sairailta runkkareilta, jotka pelasivat tätä oikealla raudalla ja halusivat nähdä kaikki muijat.

Peek-a-Boo!: Break-out-klooni, eli tylsä peli. Sentään se tarjoaa nimensä mukaisesti paljasta pintaa. Pelaaja saa itse valita pälyilemänsä mallit, joista tulee bongata tietty määrä ennen kuin uusi setti samanlaisia avautuu. Tämä on nähtyä, mutta poikkeuksellisesti on silmänruuassa tarjolla myös miespuolisia henkilöitä. Tarjoilun sukupuolijakauma on valitettavasti niin epätasainen, että pelin voi läpäistä sen edistyksellisimmän ominaisuuden kokonaan sivuuttaenkin.

Peggle: Uniikki tekele, jossa kiekkomaiset päähenkilöt pyrkivät tuhoamaan ympyrämuodostelmassa olevia tappeja. Itse sankarien sijaan liikutetaan pelissä pelikenttää ja samalla sen alla odottavia laskeutumisalustoja. Peli on sinänsä hauska, mutta siihen kyllästyy nopeasti, kerta menoon ei tule missään vaiheessa yhtääkään varteenotettavaa lisäelementtiä.

Pengo: Segan kuiva sekoitus sokkelohaahuilua ja palikantuuppimista, joka ei yllättäen hirveästi viihdytä. Sentään mielenkiintoisesti aikarajan ylittäminen ei tavalliseen tapaan tapa, vaan vie pelaajan seuraavaan ruutuun vain bonuspisteitä köyhempänä.

Penguin-Kun Wars: Suht omaperäinen, mutta sekä tylsä että sisällyksetön ilmakiekkoväännös.

Penguin Brothers: Jokseenkin omintakeinen ja estetiikaltaan passeli Bubble Bobble -tyylinen tekele, joka on kuitenkin genrelle uskollisen sikahidas ja siten sikakuiva. Sentään tekijät ovat kerrankin viitsineet kirjoittaa sanan "brothers" kokonaan.

Penky: Hämärältä ja halvalta vaikuttava tekele, ehkei niin yllättäen Koreasta. Pelattavuus on varsin omintakeista, mutta pinnallista ja kömpelöäylhäälä kuvattujen sokkeloiden kilpamaalamista.

Pepper II: Suppealla, mutta hienolla musiikkivalikoimalla varustettu sekoitus Qwixiä ja Pac-Mania. Pelinä yllättäen siis aika kuppaa.

Pepsiman: Yltiöpinnallinen tiketti-kivi-paperi-sakset-peli, eli tehokasta laatulisenssin tuhlausta.

Percussor, The: Kuivaa retroräiskintää, jossa tuhotaan kamaa yksi rullaamaton alue kerrallaan ja livutaan sitten seuraavaan kenttään lentämällä kentän oikeaa laitaa päin.

Perestroika Girls: Kökkö Qwix -klooni suurimmaksi osaksi melko karun näköisillä vähäpukeisilla naisilla. Ei myöskään sisällä rahtustakaan Gorbatsovia. Petosta!

Perfect Billiard: Biljardipeli vaihtelevilla, jossa sekä pöydän muodot että reikien paikat vaihtelevat aika lailla. Genren perusedustajaa monipuolisempi, siis, vaikka fysiikat ovat tavallisen kököt.

Performan: Tasapaksuisuudessaan kuiva ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa kuitenkin varhaisin bongaamani esimerkki maahankaivaitumismekaniikasta.

Peter Pack-Rat: Hauska ja monia siistejä mekaniikkoja sisältävä roinankeräys-esi-isä, nokitettuna lisäksi mainiolla grafiikoilla ja musiikeilla. Ainoastaan lentelevien vihollisten hajottavuus ja hajottavan suuri määrä toimii miinuksena.

Peter Pepper's Ice Cream Factory: Burgertimen hengellinen jatkaja, joka on edeltäjänsä tapaan kekseliäs mutta runkku ja monotoninen yhden ruudun tasoloikkatekele.

Pharaos Match: Mahjongsolitaire ilman paljasta ihmispintaa. Eli yhtä kylmän sodan aikaisen Egyptin lempivaltiota.

Phelios: Taas yksi Namcon estetiikaltaan mahtava, mutta muuten melko tuuba tekele. Jo räiskintägenrensä ansiosta ei peli sentään voi olla yhtä rikkinäinen kuin firman lukuisat tasoloikat, mutta taaksepäin palautus, samanaikaisen kaksinpelin puute ja Midway-kestävyydellä varustettu vika pomo tekevät touhusta silti aika tuskaa. Pelin paras puoli ovatkin harvinaisen siistit välinäytöt, vaikka nekin sisältävät välillä turhan ow the edgyä naispääosan rääkkäystä.

Phoenix: Yksi lukemattomista kahdeksatkymmentäluvun alun Galaxian-klooneista. Tästä ei onneksi ole sen nimen veroisesti tullut mitään uudelleenlämmittelyä vuosia myöhemmin.

Phozon: Mielenkiintoinen, muttei viihdyttävä, kemia-aiheinen ylhäältä kuvattu kikkailu, jossa kootaan oikeanlaista molekyyliä ruudussa lentelevistä atomeista. Melkoisen OP vihollishahmo tekee muutenkin turhauttavasta touhusta sietämätöntä.

Pickin': Tylsä ja turhauttava, eli syystäkin uniikki toimintapuzzlepeli, jossa kiikutetaan erivärisiä palikoita paikasta toiseen piirteettömissä sokkeloissa. Viholliset voivat pelaajan tappamisen lisäksi siirtää tämän kiikuttamia kamoja ja teleportata tätä ympäriinsä, joka tekee menosta todella rasittavaa sillisalaattia.

Pig Newton: Segan toimiva ja suht kekseliäs, joskin myös tasapaksu retropeli kera Disneymäisten hahmojen ja naurettavan huonojen kaskujen.

Pig Out; Dine Like a Swine: Varsin hupaisa tasoloikkakamankeräily, kiitos vaihtelevien ja runsaasti erilaisia vuorovaikutettavia elementtejä sisältävien kenttien. Näitä on vielä nokitettu vihollisten mahdollisuudella teloa itseään ja toisiaan, jolloin etenkin moninpelillä tulee touhusta melkoista s(i)(e)koilua. Myös estetiikka on hyvää, etenkin musiikki, etenkin voittomusapätkä. Miinuksina piereskely, liika pituus ja se, että kaikkien kenttien läpikäynnin jälkeen peli alkaa koruttomasti alusta.

Pigskin 621AD: Kaoottisuudessaan sekä huvittava että hajottava Rugby-väännös Midwaymaisen hyvällä grafiikka- ja äänimaailmalla.

Pinball Action: Pelattavuudeltaan tervainen ja pöytäsuunnittelultaan köyhä pilipaliflipperi. Pääpöytää on höystetty kolmella bonarialueella, jotka on kuitenkin pilattu sillä, että niistä lentää ulos heti pallon tiputtua. Parhaassa tapauksessa on minulle käynyt niin, että en pystynyt tekemään ekstrapöydässä yhtään mitään, ennen kuin pallo sujahti sukkana sisään pois ruudulta. Aika Extraballia.

Pinbo: Minimalistinen flipperipeli, jossa äärimmäisen flegmaattiset fysiikat. Muistuttaa minua omasta elämästäni.

Ping Pong Masters '93: Vaihteeksi huono peli huonosta urheilulajista, lähinnä kiitos naurettavan ohjauksen.

Pioneer Balloon: SNK:n hupaisan absurdi vanhan ajan pommituslentely, jossa tuhotaan muiden uudisraivaajien ja intiaanien ohella mm. jättiläisgorilloja. Sisältää samaa hieno vihollisten toistensa telomista kuin Fantasy, vaikkei valitettavasti ole yhtä kovaa kamaa.

Pipe Dream: Kunnianhimoton käännös tylsästä ja nähdystä puzzlepelleilystä. Musiikin dynaamisuus on jees, kuten myös palomiehellä pelaamismahdollisuus.

Pipi & Bibis: Hyvännäköinen, mutta monotoninen Elevator Action -väännös toimimattomalla pakenemismekaniikalla. Hyvin piirretyt tytsyt onneksi pelastavat tapauksen, jälleen kerran.

Piranha: Mielikuvitukseton Pac-Man -plagiointi sillä tasan yhdellä ruutudesignilla. Lol/nyyh.

Pirate Ship Higemaru: Esteettisesti passeli mutta vaihteeksi yksitoikkoinen rullaamaton ylhäältä kuvattu sokkelopelin tapainen, jossa nakataan tynnyreitä tällä kertaa raksaduunarien sijaan merirosvoja päin.

Pirates: Epäkekseliäs rullaamaton kolmannen persoonan räiskintä, jonka hirveä äänimaailma tekee pelaamisesta melko hajottavaa. Sentään ääninäyttely menee jo "so bad it's good" -puolelle. "You passed.........the objective."

Pistol Daimyo no Bouken: Rullaava räiskintäsivutuote Bravo Manista, joka on ainakin lähdemateriaaliaan parempi. Audiovisuaalinen puoli ja lukuisat hoopot elementit viihdyttävät, mutta valitettavasti pelattavuus on välttävää; aseita on yksi, sivualuksia nolla ja hahmon jatkuva putoamisliike hajottaa. Lisäksi vaikeusaste on generelle liian uskollisen epäinhimillinen. Sentään pelaajalle annetaan sen verran armoa, että pelattavat maat saa valita itse, eikä niistä kaikkia tarvitse läpäistä ennen finaalia.

Pit, The: Viihdyttävä, mutta mahdoton ja grafiikoiltaan ajalleenkin arkaainen, Dig Dug -tyylinen tekele.

Pit Boss -sarja: Läjä kasino- ja triviapelikokoelmia, joissa osassa myös valtaosin surkuhupaisia toimintapelejä. Viimeksi mainitun kohokohtana toimii Pong-väännös, jossa tietokonevastustaja liikkuu tyystin säännöllisesti: resurssit eivät kai riittäneet 70-luvun tekoälyynkään.

Pitfall II: Segan kolikkopelikäännös Activisionin veteraanista, jonka musiikit ovat yllättäen jees, samoin kuin värikkäät graffat. Pelattavuus on turhan pinnallista kiitos manöövereiden ja esineiden puutteen, mutta vaihtelevat ympäristöt ja esteet ynnä inhimillinen vaikeusaste kannustavat pelaamaan loppuun. Siisteintä pelissä on, että koko pelimaailma linkittyy suoraan yhteen, vaikka käytännössä tämä ei vaikuta mihinkään muuhun kuin seikkailufiilikseen pelaajan bongatessa sivusilmällä tulevia ja menneitä alueita.

Pit Fighter: Rupuisella estetiikalla ja rupuisemmalla pelattavuudella siunattu pomomätkintäsyöpäke, joka ei omaa edes huumoriarvoa. Pisteet sentään parista suht uniikista elementistä, kuten katsomon harjoittamasta eksekuusönin kusemisesta.

PK Scramble: Rahtusen pelattavuutta ja mukavasti persoonallisuutta omaava tikettirefleksi/hillotuspeli.

Planet Probe: Graffoiltaan passeli sivuttain rullaava avaruusräiskintä, jossa voi paukutella kuitenkin vain pystysuunnassa. Pelattavuus on tästä normien vääntelystä huolimatta tylsää.

PlayBall!: Pesäpalloteemainen Breakout-väännös, joka on hupaisuudessaan ja tasapainoisessa vaikeusasteessaan kummankin näistä teemoista paras edustaja pelisaralla. Siksipä sitä ei varmaankaan koskaan julkaistu.

Play Girls: Breakout-klooni vähäpukeisilla naisilla, eli harvinaisen epäinspiroitunutta kamaa.

Play Girls 2: Tällä kertaa silmänruokaa siivittää Space Invaders -tyylinen vihollismossauttelu. Siten lievästi viihdyttävämpi kuin ykkönen, vaikka vielä nähdympi.

Pleasure Goal: Tavallista mutta nopeatempoisuudessaan liian kaaottista 5 vs 5 -jalkapalloilua sentään passeleilla pelaajien kasvokuvilla.

Pleiads: Rullaamaton räiskintä neljällä erilaisella kentällä ja mukavalla äänimaailmalla. Menettelevää, mutta bulkkia, siis.

Plotting: Hämmentävä ja tylsä sivuttaisnakkauspuzzlepeli. Taito on tässä genressä aika Nintendon tasoa, näemmä.

Plump Pop: Omaperäinen sekoitus vanhan ajan pompottelupeliä ja Breakouttia, mutta syvyyteensä nähden aivan liian pitkä, etenkin koska, no, Breakout.

Plus Alpha: Söpöyttä, bonusosioita ja yhtä siistiä bossia lukuun ottamatta tyystin epäsäväyttävä bulkkishootteri.

Pnickies: Compilen puzzlepeli CPS 1 -raudalle, eli köyhää pelattavuutta ja musiikkia koko rahan edestä. Sentään vähäiset taustagraffat ovat ihan jees.

Pochi and Nyaa: Grafiikoiltaan halvahko, mutta lutuinen ja pelattavuudeltaan omintakeinen, muttei kovin hyvä saati intuitiivinen versuspuzzleilu. Aika tyhjentävä Compilen joutsenlaulu siis.

Pocket Gal: Data Eastin toimiva biljardipeli, jonka biisit ovat jees ja pelillinen pistemekaniikka ihan mielenkiintoinen. Parhaat ominaisuudet ovat kuitenkin kolikonsyöttömylvinnät ja totta kai pikselidaisarit.

Pocket Gal Deluxe: Jatko-osa, jonka ainoa pelillinen uudistus on hauska, mutta alikäytetty superpallolisävoima. Suurin harppaus eteenpäin onkin tehty käyttäjäystävällisyyden saralla; vaikeusaste on inhimillisempi ja riisuttavat böönat voi valita mieleisistään sen sijaan, että kaikki heistä hinattaisiin putkeen. Valitettavasti kentät ja palloasetelmat ovat jokaiselle lyylille samat. Pelissä on myös Bubble Bobble -tason musamonotonisuutta. Estetiikan tärkein elementti on onneksi ihan hyvää jälkeä, eli muijat kuumia.

Poitto: Versuspuzzlepeli perinteisen söpöllä ynnä tasapaksulla ulkoasulla ja menettelevällä pelattavuudella. Yksinpelimoodi pomomörköjä vastaan on omintakeisempaa ja persoonallisempaa, mutta normiversusteilua kuivempaa.

Poka Poka Satan: Fantasiateemainen kosketusnäyttötauonta suojelumekaniikalla. Kahden erillisen kosketusnäytön takia on pelaaminen MAMElla taas aika rakettitiedettä.

Poke Champ: Korealaisplagiointi Pocket Galista, eli menettelevää biljardointia naurettavalla estetiikalla. Pelistä on myös vaihtoehtoinen versio nimeltä Billard List, jossa kököt animemuijatissikuvat on korvattu hieman vähemmän kököillä muijatissivalokuvilla.

Poker Ladies: Normipokeria korkeilla käsivaatimuksilla ja perusviihdyttävällä ynnä -halventavalla naisfaniservisulla. Eniten huvittaa sekä äänen että näyttelyn laadultaan kovin alhainen ääninäyttely.

Polaris: Vakkarisukellusvenelaivanupotuspeli sillä pakansekoituksella, että pääasiallisena vihollisena toimivat tällä kertaa lentokoneet. Toimivaa, mutta tavallisen vähäsisältöistä settiä, siis.

Police Trainer: Point Blank -tyylinen räiskintäminipelikokoelma, joka erotuksena ensin mainittuun on kuitenkin kovin geneerinen ja persoonaton.

Pollux: "You are to terminate the devil itselt." Geneerinen korelainen avaruusshootteri hupaisan epäeeppisellä loppupomolla.

Poly-Play: Itä-Saksalainen Action 52:n sielullinen edeltäjä, joka koostuu siis lukuisista kuppaisista pilipalipeleistä. On valitettavasti liian hyvin tehty sisältääkseen samanlaista huumoriarvoa kuin edellä mainittu seuraajansa.

Pong: Legendaarinen pilipalipeli on aika masentava etenkin tietokonevastustajan puutteessaan.

Ponpoko: Kuppainen, tasapaksu ja mielikuvitukseton DK-johdannainen. Sentään on hupaisaa, että kerättävänä roinana toimivat erilaiset hedelmät muuttuvat parinkymmenen ruudun jälkeen kaljatuopeiksi.

Pool Shark: Hämmentävällä tavalla huvittava retro"biljardi", jossa pisteitä hankitaan liuttamalla kiveä ympäriinsä pöytää ja törkkimällä pallot mielivaltaisesti alas.

Pooyan: Söpö ja melko omintakeinen, mutta etenkin epätavallisessa helppoudessaan turhan monotoninen vanhan ajan sikailu.

Pop Bingo: Omintakeinen tetrisväännös mielenkiintoisella, bingoteemaisella voittamismekaniikalla. Versusmoodi on etenkin jees, koska bingotus tekee touhusta genrelle epätavallisen kombofokusoimatonta. Myös korealaistyylinen, hurmaavan kökkö ulkoasu lämmittää sydäntä. Valitettavasti on kaksinpelissä vaihteeksi huomattavasti vähemmän audiovisuaalista sisältöä kuin yksinpelissä.

Pop 'n Bounce: Söpön estetiikan ja toimivan versusmoodin ansiosta keskivertoa Breakout-kloonia hivenen jännittävämpi pallonpomputtelu. Sattumanvaraiset kokoonpanon omaavat kentät ovat kuitenkin välillä turhan epäreiluja ja digitaalinen ohjaus kömpelöhköä.

Pop Flamer: Vakkarihomehduttava ylhäältä kuvattu toimintaretropeli, jossa sentään ajalleen jees estetiikka.

Popeye: Hauska ja näyttävä, mutta juustoisen vaikea DK:n sisarpeli. Käyttää hyvin lähdemateriaaliaan.

PoPo Bear: Matopeliväännös aseilla ja liikkuvilla esteillä eli vuoden 2000 tekeleeksi aika surkuhupaisaa settiä.

Popper: Halpa Q*Bert-apinointi. Eli paskaa.

Pop'n Pop: Taiton toimintapainotteinen versuspuzzleilu, jossa nakellaan ilmapalloja koko ajan liikkuvalle alustalle. Viihdyttävämpi kuin Puzzle Bobble, ainakin, vaikka muista tekijän peleistä kerätty hahmokatras onkin riipaisevan kitukasvuinen.

Pop's Pop's: Gobin kuiva ja juustoinen Onnenpyörä-apinointi popmusiikkiteemalla. Ainoa plussa ovat digitaaliset muijat, jotka hekin ovat kaikki täysissä pukeissa. Pliis.

Porky: Hidas, tasapaksu ja epäreilu, eli sanalla sanottuna sikahuono ajeluräiskintä.

Pot of Gold: Sisällyksetön ja yltiöyksinkertainen vanha retropieru.

Pound for Pound: Hämmentävä ylhäältä kuvattunyrkkeilypeli, jossa liikutaan pallo-ohjauksella. Ulkoasu on Iremin tapaan hyvä, mutta rönsyilevät kontrollit, mielivaltainen osumahavannointi ja "ei tätä pääse huijaamallakaan"-vaikeusaste tekee pelaamisesta varsin epänautittavaa.

Power Balls: Omintakeinen Breakout-väännös, jossa ohjataan jengiläistä ympäri New Yorkkia ja kössitellä tuhotaan ympäristöä. Premissin ja karujen graffojen hupaisuudesta huolimatta ei peli valitettavasti pysty pakenemaan genrensä kuivuutta. Samanaikainen kaksinpeli on tosin plussaa.

Power Drift: Segamaisen hyvällä estetiikalla, mutta firmalle harvinaisen kuppaisella pelattavuudella varustettu karttipeli. Automaatttikääntyvyys ja yltiöhämärät osumakohdat ynnä fysiikat tekevät touhusta tuubaa. Sentään salaiset cameo-kentät ovat hieno elementti, vaikka niidenkin näkemiseen reilulla pelillä tarvitaan aivan liikaa työtä.

Power Drive: Kuppainen ja käsittämättömät kontrollit omaava, joskin melko omaperäinen monsterirallipelin ja napintaonnan sekoitus.

Power Instinct: Aikansa paras mättöpeli, kiitos hyvän liikkuvuuden, mainion estetiikan ja muutaman mättöpelihelmen sisältävän rosterin. Pääsankarittaren muodonmuutosmekaniikka on myös siisti. Valitettavasti toi genreen tuplahypyn. Jatko-osa tekee tästä tekeleestä myös melko turhan.

Power Instinct 2: Vielä edeltäjäänsä siistimmällä ulkoasulla sekä sarjalle ominaisella lyriikkapitoisella musiikkivalikoimalla ensi kertaa varustettu nokitus. Useammat muodonmuutokset ovat parhautta, kuten myös uudet tulokkaat, lukuun ottamatta koko genren ehkä offensiivisesti paskinta hahmoa, eli genitaalialueitaan väläyttelevää lihavaa ipanaa. Myös heitto- ja hyppymekaniikat ovat melko traumatisoivia.

Power Instinct Legends: Passeli, joskin hieman köykäinen päivitys kakkososaan. KOF-inspiroituneet lisämekaniikat ynnä tiimipeli, laajennetut liikelistat ja harvat hahmolisäykset ovat poikkeuksetta hyviä. Valitettavasti biisit koostuvat lähes kokonaan kakkosen kappaleiden remiksauksista, jotka ovat tyyliuskollisesti lussua kamaa verrattuna alkuperäisiin. Pelissä on hupaisa elementti, joka on nähty myöhemmin myös Melty Blood -sarjassa: jokaiselle kahden tyypin tiimille löytyy oma tittelinsä.

Power Kick: Rankkariteemainen arvausmitalipeli.

Power Play: Kömpelö ja lyhytikäinen, mutta lievästi hupaisa 1 vs 1 -jalkopallopelleily.

Power Soccer: Data Eastin hivenen hämmentävä, pelkkään hyökkäämiseen keskittyvä retrojalkapalloilu, joka antaa pisteitä tehtyjen maalien mukaan ja rokottaa elämiä heti, kun peliväline pomppii pois pelistä. Yksinkertaistuksesta huolimatta melko kuivaa kamaa, siis.

Power Spikes: Yksinkertainen ja melko geneerinen lentopallopeli. Sentään tekstipohjainen selostus on ihan hauska ominaisuus ja Ruotsin joukkue jostain syystä täynnä suomalaisia nimiä...

Power Surge: Hämärä mutta ihan viihdyttävä rullaamaton toimintapeli, jossa ohjaillaan virtapiirissä haahuilevaa ja sitä tuhoavaa kipinää. Pelin estetiikka on valitettavasti noin vuosikymmenen ajastaan jäljessä.

Prebillian: Hämärä futuristinen biljardiväännös vain yhdellä upotettavalla pallolla. Pallo-ohjaus tekee tästä itselle taas melko pelikelvottoman.

Prehistoric Isle in 1930: SNK:n pelattavuudeltaan suht perinteinen lentoräiskintä kuitenkin toimivalla asesysteemiväännöksellä ja mukavan ei-täysin-epäinhimillisellä vaikeusasteella. Etenkin se, että normiasekin on suhteellisen tehokas, parantaa pelikokemusta. Dinosauruspremissi on edellä aikaansa, estetiikka jees ja vika pomo siisti. Loppu on myös hupaisan karmainen.

Prehistoric Isle 2: Ykkösosaa lievästi parempi, mutta huomattavasti sieluttomampi jatko-osa Pulstarin tekijöiltä. Etenkin tylsä päävastus ja olematon loppu jättävät kylmäksi. Graffat sekä yksi omintakeinen mekaniikka, eli sivullisten pelastaminen, ovat kuitenkin plussaa.

Premier Soccer: Toimivaa mutta tusinamaista jalkapalloilua, jossa toimivan mutta hupaisan puolivillainen zoomaustoiminto: pelin alussa voi kameran korkeuden valita neljästä eri vaihtoehdosta, johon ei voi puuttua myöhemmin.

Pretty Soldier Sailor Moon: Final Fightmainen eli äärimmäisen monotoninen mätkintä, jossa voi sentään kuitenkin juosta. Estetiikka on etenkin kuppaista ehkä spessuhyökkäyksiä lukuun ottamatta. Passeli vihollisvarieteetti on ehkä pelin ainut hyvä puoli, vaikka pomoja kierrätetään pariinkin otteeseen.

Primella: Versusväännös pokeri/Tetris -ristisiitoksista. Yltiösielutonta ulkoasua on yritetty hyvittää vaihteeksi böönien kuvilla, mutta omat taitoni eivät riitä yhdenkään semmoseisen bongaamiseen. Eli ihan paska peli.

Pro Bowling: Data Eastin vanhan ajan keilailukuppa, josta on ainakin saatu hieno super yhdelle MUGEN-hahmolle.

Pro Soccer: Todella aneeminen hyökkäykseen keskittyvä jalkapallonraakile Data Eastilta.

Pro Tennis: Data East tekee tässä retrotenniksessä kuten monessa vastaavassa aikalaisessa: pelin pelaaminen on aivan yhtä mahdotonta kuin oikean lajinkin.

Professor Pac-Man: Lyhytikäinen kuva-arvoituspeli tavallistakin kyynisemmällä lisenssin hyväksikäytöllä.

Progear: Caven perinteisen tylsä ammushelvetteily karseilla CPS2-musilla (heh, you know, the usual). Unettavaa menoa hyvittävät mielenkiintoinen herutusmekaniikka ja ihan hupaisat vihollishahmot. Valitettavasti paritusloppujen näkemiseksi pitää peli läpäistä kahdesti, joka on jo liiallista tervanjuontia luultavasti 99,9 %:lle väestöä.

Progress: Vakkarigeneerinen, ikuisesti jatkuva tankkiräiskintä. Krooh.

Psychic 5: Jalecon mielenkiintoinen tasoloikka, jossa Low G Man -tason ilmaliikkuvuus ja 5 pelattavaa hahmoa omine teemabiiseineen. Turhan hullu, kuitenkin, ja hieman itseään toistava, etenkin kerta jokaisessa ruudussa taistellaan lopuksi samanlaista pomoa vastaan.

Psychic Force: Omintakeinen 3D-versusmätistys vapaalla liikkuvuudella, jossa valitettavasti aika kämäiset mekaniikat etenkin kaikkivoipaisten puolustusmekaniikkojen puolesta. Graffat ovat myös yhdeksänkytluvun puoliväliä eli huonoja.

Psycho-Nics Oscar: Data Eastin robottiteemainen juoksuräiskintä Gradiuksesta sosialisoidulla lisävoimasysteemillä. Samaa valitettavan tuttua settiä ovat taaksepäin palautukset ja se, että kuolema korjaa myös kaikki kerätyt päivitykset. Onneksi hiparisysteemi ja anteliaasti tippuvat kamat tekevät menosta hieman Konamin räiskintäsyöpää reilumpaa. Hahmot ovat jees, roboteiksi, mutta valitettavasti pelin alun lievästi mielenkiintoiset luonnonmaisemat vaihtuvat loppupuolella harmaaseen sci-fi-sotkuun.

Psycho Soldier: Hupaisampi ja syvällisempi nokitus Sonsoniin, mutta käy silti yksitoikkoiseksi jo yhden läpipeluun aikana. Pääteema ja Kensoun mölinät ovat pelin parhaat osa-alueet.

Puchi Carat: Toinen maailman parhaista Breakout-väännöksistä. Pelattavuus on aika mielikuvituksetonta palikoiden rikkomista, mutta versusasetelma ja etenkin hupaisat hahmot tekevät pelistä viihdyttävän. Valitettavasti musiikkien instrumentaatio on CPS1-tasoa ja lokalisoidun version yksinpeli kunnon Data East -luokkaa, eli tyystin saksittu verrattuna japanilaiseen versioon.

Puckman Pockimon: Nevarin firman tekemä Pacman/Pokémon crossover. Seems legit. Piraattimaisuudesta huolimatta on ulkoasu yllättävän hyvä; etenkin ruutujen väleissä ilmaantuvat, realistiseen tyyliin piirretyt naisten kasvokuvat ovat viehättäviä, vaikkakin aika sattumanvaraisia. Pelattavuus on Pac-mania, samanaikaisella kaksinpelillä ja parilla twistillä varustettuna.

PuLiRuLa: Ihanan söpö, hapokas sekä kuppaisesti käännetty mätkintä mukavan kestämättömillä vihollisilla ja nopealla tempolla. Ainoa miinukset ovat todella vähäinen määrä erilaisia hyökkäyksiä sekä länkkäriversion puolivillainen sensurointi. Pelin pahiksella on muuten harvinaisen koskettava taustatarina.

Pulsar: Segan sokkeloräiskintä, joka kohoaa massasta mielenkiintoisella, muttta välillä turhauttavalla muuttuvalla labyrintillaan sekä sillä, että viholliseen koskeminen ei tapa. Yes, yes, yes!

Pulstar: Audiovisuaalisesti hyvä ja napintakomis/lataus-tasapainottelumekaniikaltaan hauska räiskintä, jossa vaihteeksi hajottava taaksepäinheittosysteemi.

Punch-out!/Super Punch-out!: Uraauurtava, mutta konsoliversioihin verrattuna köyhä ja liian vaikea mätistys. Pizza Pasta on tietysti hyvää plussaa. Arcadejatko-osa on tosi redundanttia settiä.

Punisher: Perushyvä mätkintä. Pelillisesti tuttua huttua lukuun ottamatta hupaisaa asemekaniikkaa; normaalisti vastustajia taotaan tauluun, mutta aina mutkaa kantavan vihollisen ilmestyessä pääsee kaiken läsnäolevan täyttämään lyijyllä. Pelin naurettavat äänet ovat vahvassa kontrastissa sen todella löysään musavalikoimaan.

Punk Shot: Karkean näköinen ja kököhkö Konamin katukorispeli, jossa lievästi viihdyttävä loppukohtaus.

Pururun: Puzzlin tekijöiden neljänparituspeli mielenkiintoisilla kombotusmahdollisuuksilla sekä hupaisan ärsyttävillä musilla. Valitettavasti kaksinpeli on yhteistyötuubaa.

Pushman: Estetiikaltaan Korea eli käly palikantyöntely, jossa sentään voi rajallisten supervoimien avulla myös vetää lootia. Wuhuu.

Puzzle & Action; Ichidant-R: Tant-R:n jatko-osa, joka on muuten samanlainen kuin edeltäjänsä mutta vielä pidempi ja kyllästyttävämpi.

Puzzle & Action; Tant-R: Passeli Segan minipelikokoelma. On kuitenkin etenkin loppua kohti kovin yksitoikkoinen, pilipaliosuusten keston ja tuttuuden kasvaessa rinta rinnan.

Puzzle Bobble: Kuppaisen alagenren luoja. Versus-peli on hajottava, sillä pallojen oikein suuntaaminen on liian usein silkkaa hakuammuntaa, ja mitä huonommin peli menee, sitä mahdottomampaa toipuminen on. Puzzlemoodi on anteeksiantavampi, mutta kovin tylsä. Vähäisillä pelimuodoillaan on tämä tekele muutenkin obsoliitti.

Puzzle Bobble 2: Yhden uuden pelimuodon, eli tietokonevastustajia vastaan käytävän kaksintaistelun, pakkaan lyövä jatko-osa. Jälkeenpäin ajateltuna on melko tragikoomista, että mainittua mahdollisuutta ollut jo ykkösosassa. Tarinamoodin vastustajat siisteine esiintuloineen ovat mässyjä, mutta yllättäen kaksinpelissä ei niillä voi pelata.

Puzzle Bobble 3: Sarjan kakkosjatko-osa jatkaa vähäisillä uudistuksilla; tällä kertaa on tarjolla erikoispalikoita ja viimein valittavia hahmoja versusmoodissa. Rosteri sisältääkin mukavan mässyjä janttereita, joiden mannerismit tekevät jöötistä pelattavuudesta edes vähän siedettävämpää.

Puzzle Bobble 4: Paras pelaamani sarjan osa, joka ei sano paljoa. Ainoa pelillinen uudistus, eli sattumanvarainen ketjureaktio, kuitenkin tekee versuspelailusta aiempaa nautittavampaa kiitos helpompien tasoitusten ja yksipuolisuuden yleisen kusemisen. Rosteri on jees, mutta ottaa takapakkia kolmosen vastaavaan verrattuna. Taukoamatta samaa musiikkia pyörittävä äänimaailma tuo peliin myös aika amatöörimäistä vivahdetta.

Puzzle Break: Ajastaan vuosikymmenen jäljessä oleva Arkanoid-klooni. Päähenkilömela on sentään genrelle epätyypillisen ilmeikäs.

Puzzle Club: Kokoelma ennalta nähtyjä puzzlepelejä sekä samanlaisia alastomien muijien valokuvia. Uskollinen seuraaja Multi 5:lle, kaiken kaikkiaan.

Puzzle Club (Namco): Liukupalapelitekele, eli pelaa mieluummin jopa kaimaa.

Puzzle De Bowling: Korealaistyylisellä, hupaisan kuppaisella ulkoasulla varustettu puzzlepeli, joka silti ainakin esittää olevansa Japanissa tehty. Pelattavuus on kontrolloitavampaa Puzzle Bobblea, eli ihan jees, ja eri horoskooppimerkkeihin perustuvat hahmot hauskoja. Valitettavasti musiikkivalikoima on välttävä.

Puzzle de Pon: Tällä kertaa jopa Taiton lisensoima Puzzle Bobble -plagiointi, jossa kohdettaan hieman mielenkiintoisempi pelattavuus ja vielä kuppaisempi estetiikka. Tuubaa, siis.

Puzzle Game Rong Rong: Varsin vaikuttava mahjongsolitairetitteli. Pakollisella vähäpukeisella naisilla varustettu moodi on rivoin kolikkopelien parissa näkemistäni, mutta onneksi kaltaisillemme siveille henkilöille on pyhitetty oma, yhtä vakkari Kiina-teemainen peliosuus. Kirsikkana päällä on genrelle uniikki ja yllättävän hyvin toimiva VS-moodi.

Puzzle King: Lisää plagioituja korelaistekeleitä, joista mielenkiintoisin on jopa lievästi omaa sisältöä sisältävä versus-Tetris. Matskua on kierrätetty myös aikaisemmasta korealaispiraattikekkeristä New Hyperman, vaikka tekijäfirma on eri. Onkohan tässä siis kyseessä joku rinkikopiointirikosvyyhti...?

Puzzle! Mushihime-Tama: Puzzle Uo Poko -päivitys Mushihime-sama-teemalla ja jopa versuskaksinpelillä. Estetiikka on jees, mutta versuksessa se, että kummallakin pelaajalla on sama hahmo on varsin masentavaa. Yksinpeli taas on aika monotoninen, mutta pomomätöt ovat kekseliäs elementti. Nerokkainta on kuitenkin se, että peli antaa mahdollisuuden valita, millä voluumilla sankaritar huutaa perinteisen kimeällä äänellä varustettuja repliikeitään, vaikka jostain syystä oletusarvona on kovin vaihtoehto...

Puzzle Star: Liukupalapelipeli eli paska peli.

Puzzle Time: Varsin uniikki palapelipuzzleilu, jossa siis tungetaan oikean mallisia palapelinpaloja pelikentälle ja muodostetaan totta kai kuvia alastomista naisista.

Puzzle Uo Poko: Ihan hauska Puzzle Bobble -väännös, jossa lingotaan palloja pelikentälle pelkkää tikkua käyttävällä vieterisysteemillä. Se, että kaksinpelimoodi on kuitenkin yhteistyötä eikä nujakointia, tekee tästä minulle enemmänkin Puzzle Guo Pokon. Aika obsoliitti kiitos Mushihime-Taman.

Puzzled: SNK:n kekseliäs Tetris-väännös, jossa pointtina on raivata pelikenttä siten, että alalaidassa oleva ilmalaiva pääsee leijailemaan yläreunaan. Peli on parhaaseen kasari-Namco-tyyliin hurmaava mutta rikollisen ylipitkä: reilulla pelillä voi kuudessakymmenessä ruudussa hurahtaa muutamakin tunti ja niiden läpäisyn jälkeen pitää koko touhu tehdä juonellisista syistä uudestaan eri kentillä ja hahmolla. Myös yhteispelimahdollisuus löytyy, jossa pelaajat toisistaan riippumatta tahkovat yksinpeliä; ehkä näin pelaten täytyy kummankin jampan kahlata touhu läpi vain kerran. Tosin epäilen, että maailmassa on edes kahta ihmistä, jonka tämän jaksavat kusettamatta läpäistä. Tekeleen paras puoli onkin sen inspiroima sika hyvä hyökkäys Neo Geo Battle Coliseumissa.

Puzzli: Hyvä kalastusteemainen kolmenparituspuzzlepeli, jossa kuitenkin turhan vähän sisältöä, mikä harmittaa etenkin moninpelissä. Yli-HYPE-vihattua kultaa, joka tapauksessa. Tosin obsoliitihko kiitos jatko-osansa.

Puzzli 2 (Super): Puzzli kuppaisemmilla graffoilla, hieman paremmilla musiikeilla ja vielä kovemmalla pelattavuudella; viehepalikat tekevät menosta helpompaa ja entistäkin hauskempaa. HYPE-arvostettua kultaa, kaiken kaikkiaan.

Puzz Loop: Tetrismäinen eli innovatiivinen mutta geneerinen ja tasapaksu pallonräiskintäpoksauttelu, sentään versusmoodilla.

Puzz Loop 2: Ykkösosaa monipuolisempi ja estetiikaltaan persoonallisempi mutta edelleen aika hiton tylsä tekele.

Puzznic: Geneerinen ja tylsä palikansiirtelypeli, jonka japanilaisessa versiossa on sentään hauska mekaniikka: mitä runsaammin pisteitä ruudussa saa, sitä pahemmin taustalla oleva tiiliseinä murtuu, paljastaen enemmän ja huomattavasti vähemmän kauniita puolialastomia muijia. Sattuneesta syystä parempi kuin NES -porttinsa, siis.

Python: Neuvostoliittolainen tekele, jossa käärme toimii porkkanamaan vartijana. Kasviksien syöminen on tappavaa sankarillemme, mutta onneksi oikeana mutustelupäämääränä toimivat jänöt popsivat niitä myös, jolloin liikkuminen helpottuu, tosin bonuspisteiden kustannuksella. Tämä pakansekoitus ja nälkämittari tekevät pelistä keskivertoa matopelipotaskaa hieman mielenkiintoisemman. Pelin yksittäinen musiikkiraita on melko hajottava.

QB-3: Mielenkiintoinen "3D"-kaksoistikkuräiskintä vektorigrafiikoilla. Toimiva, mutta kovin vähäsisältöinen. Sisältää varhaisimman bongaamani esimerkin idlausanimaatiosta.

Qix: Kuiva ja obsoliitti genren luoja.

Quantum: Pallo-ohjattava vektoripeli, jossa pyritään ympyröimään boltseja niiden tuhoamiseksi. Uniikki, mutta tylsä.

Quartet: Segan hauska, mutta turhauttava juoksuammuskelu, joka on varmasti vielä viihdyttävämpi nelinpelillä. Graffat ja etenkin äänimaailma ovat erinomaisia.

Quasar: Ikäisekseen tyydyttävä avaruusräiskintä kolmella erilaisella ruutumuodolla. Aluksen kuolinkorina on tekeleen mieleenpainuvin puoli.

Quester: Namcon kuiva Breakout-kopio. Vesi on märkää. Pelin siistein puoli on sen yksi MAME-huijauskoodi, joka monistaa kuulaa aina siihen asti että koko peli kaatuu.

Quiz-Mahjong Hayaku Yatteyo: Kuulusteluja ja strippimahjongmatseja taas vaihteeksi realistisesti piirrettyjä ja välttävän näköisiä naisia vastaan.

Quiz & Dragons; Capcom Quiz Game: Varmaankin ainoa englanniksi käännetty triviakolikkopeli, jossa valitettavasti äärimmäisen geneerinen fantsuulkoasu (ninjoilla). Itse peliosioissa on sentään pakolliset lautapeli- ja vaihtoehtojen eliminointimekaniikat. Kysymysten keskittyminen yhdysvaltalaisurheiluun ynnä -populaarikulttuuriin tarkoittaa, että menestyminen on melkein yhtä helppoa kuin lokalisoimattomissakin genren edustajissa.

Quiz & Variety Sukusuku Inufuku: Toistaiseksi siistein pelaamani triviapeli, jossa kasvatetaan luvattoman söpöä koirapalloa sekä kuulustelujen että minipelien turvin. Estetiikka on mainiota ja pelattavuuskin mielenkiintoista: kyselykohtien pituus ei riipu vastausten määrästä vaan niiden nopeudesta ja koirapalleron ominaisuudet vaikuttavat sen ulkonäköön ja kykyihin minipeleissä. Etenkin pilipalimättöpeliosuudet viihdyttävät, kerta pyöryläpiskin liikkeet riippuvat sen senhetkisestä olomuodosta. Valtaosin naishahmoista koostuva henkilökaarti herätti myös toiveita herutusmekaniikasta, mutta aivan niin hyvä peli ei taida olla, että sisältäisi sellaisenkin...

Quiz Bishoujo Senshi Sailor Moon - Chiryoku Tairyoku Toki no Un: Paras Banpreston ja Sailor Moon -lisenssin peli, kiitos mielekkäillä mekoniikoilla höystetyn triviamenon sekä etenkin uskomattoman sokeristen chibigraffojen. Pelin ulkoasussa ei ole kauheasti säästelty; erilaisia viholliseja ynnä ympäristöjä riittää ja sankaritarkastilla on kiitettävä määrä eri sekoiluanimaatioita. Sydäntälämmittävää menoa moinen.

Quiz Chikyu Bouei Gun: Taiton tavanomainen, sci-fi/sentai -teemainen triviapeli, joka on estetiikkaa lukuun ottamatta hyvin samaa maata kuin Quiz Quest. Sisältää sentään vaihtoehtoisia loppuja.

Quiz Crayon Shinchan: Lähdemateriaalilleen uskollinen eli esteettisesti rupuinen mutta muuten tavallinen triviapeli.

Quiz Daisousa Sen - The Last Countdown: SNK:n triviapeli, jossa paria uniikkia ja pari nähtyä pakansekoitusmekaniikkaa. Pelissä on kaksi eri juoniskenaariota, joista kummatkin ovat tapahtumiltaan tekijälleen tyypillisen hoopoja. Etenkin huonot loput ja zombiepisodi, jonka pääpahis on kenties AMERIIKAN PRESIDENTTI, ovat oma lukunsa. Lisäksi mukana on hauska versus-lautapelimoodi spontaanisti räjähtävillä uusnatseilla.

Quiz de Idol! Hot Debut: Triviapeli, jossa kysymysten ja minipelien lomassa rakennellaan pelimuodosta riippuen menestyvää idoli- tai urporyhmää. Simulaatioelementit tekevät pelistä monia edustajia mieleenpainuvamman ja myös audiovisuaalinen puoli on mallillaan. Triviakohdissa on myös genressä turhan harvoin nähty mekaniikka, eli se, että vastausnopeudella on jotain vaikutusta itse pelattavuuteen.

Quiz DNA no Hanran: Sci-fi-kauhuteemainen arvailupeli, jossa seikkaillaan synkällä planeetalla täynnä iljettäviä alieneita ja jättiläiskeijuja. Triviaosuudet ovat tappeluita, joissa vastauksen nopeus määrittää hyökkäyksen tyypin. Eri vastausaika-alueita voi lisäksi varustaa erikoishyökkäyksillä, mikä on harvinaisen kekseliäs lisä.

Quiz F1 1-2 Finish: Formulateemasta huolimatta hupaisa Iremin trivialiointi, kiitos hauskojen hahmojen. Paalupaikka- ja kilpa-ajopisteytysmekaniikat tarjoavat omaa uniikkia väännöstään muuten genrelle tavalliseen pelattavuuteen.

Quiz Gakuen Paradise: Melko tavanomainen lautapelitriviatekele strippaavilla lukiolaistytöillä.

Quiz Gakumon no Susume: Konamin koulumaailmaan löyhästi sijoittuva triviapeli, jossa erinomainen estetiikka lukuisine uniikkine ja hauskoine vetäjineen ynnä vakkari-Konamimaisine musiikkeineen. Hämärät opettajajantterit ja jonkinnäköinen juoni kannustavat pelaamaan hieman yläpitkänkin pelin loppuun, jossa odottaakin "Ugeeee!".

Quiz Gekiretsu Scramble: Ihan hupaisalla estetiikalla ja tarinalla varustettu mutta pelattavuudeltaan tusinamainen triviapeli.

Quiz H.Q.: Triviaväännös Chase H.Q.:sta. Pelattavuudeltaan vaniljaa, graffoiltaan söpöä ja finaaliltaan jees. Valitettavasti sarjan legendaarinen äänityö poistaa täysin poissaolollaan.

Quiz Jinsei Gekijoh: Triviapeli, jossa kuljetaan useiden vaihtoehtoisten elämänvaiheiden läpi, totta kai lautapelin muodossa. Haarautuvien elämäntarinoiden ja useiden loppujen takia on jälleenpeluuarvoa genren normiedustajaa huomattavasti enemmän, ja kuulustelijat ovat siistejä yhtä vakkarirasistista stereotyyppiä lukuun ottamatta. Taiton useista triviapeleistä mässyin.

Quiz King of Fighters: Turhan paljon graffoja SNK:n mättöpeleistä kierrättävä, mutta muuten varsin mainio triviatekele, kiitos alkuaikojen Neo Geo -peleille tyypillisen huippuluokan estetiikan, hoopojen peliä varten tehtyjen vihollisten sekä hauskojen tappeluosioiden, jossa vastauksen nopeus korreloi hyökkäyksen kovuuteen. Viimeksi mainittua voi pelata myös kaksinpelillä! Muitakin mutkia pelattavuuteen on jonkin verran, vaikka ne onkinn plagioitu Quiz Daisousa-sarjasta. Tästä olisi ollut mahtavaa saada vanhan ajan SNK -tyyliin lokalisoitu kansainvälinen versio; siinä olisi ollut varmaan monella tapaa kryptisin visailupeli ikinä...

Quiz Kokology 1 + 2: Triviapeli, jota on höystetty psykologisilla monivalintatesteillä. Estetiikka on valitettavasti huomattavasti kuivempaa kuin itse premissi.

Quiz Meitantei Neo & Geo - Quiz Daisousa Sen Part 2: The Last Countdownin jatko-osa, joka ei pärjää edeltäjälleen, kerta skenaariot ovat aiempaa kuivempaa sci-fi-settiä ja lautapeliversusmoodikin on karsittu. Sisältää silti edelleen ihan hupaisia hetkiä ja haarautuvat juonet useine hämärine loppuineen ovat yksi parannus ykköseen.

Quiz Nanairo Dreams; Nijiirochou no Kiseki: Trivia-/lauta-/treffipeli, jossa liikutaan almanakkaa korreloivalla pelilaudalla ja pokataan muijia triviakysymyksillä. Lähtökohtaisesti siis parhautta, mutta eri sankarittarien mielivaltainen jakaminen eri reittien kesken, naisten juoniosioiden epätasainen resurssijako, parhaan böönan käytännön herutettomattomuus ja yltiökesto rienaavat kokonaisuutta tehokkaasti. Ties mistä syystä ainoastaan kastin 12-vuotiaalta muijalta näytetään paljaat daisarit; ehkä Capcom järkeili, että ne ovat tarpeeksi olemattomat mennäkseen läpi...

Quiz Panicuru Fantasy: Todella ihanat hahmot ja juoniosiot sisältävä, mutta pitkäpiimäinen kuulustelu. Pelin kakkosskenaarion luolakaluaminen on pelillisesti hieman hauskempaa kuin ykkösosion putkijuoksu, mutta se sisältää huomattavasti vähemmän kiihottavaa tarinankerrontaa.

Quiz Rouka ni Tattenasai: Segan kyselypeli, jossa samoja hahmoja ynnä kuivaa menoa kuin Syukudai wo Wasuremashitassakin.

Quiz Quest - Hime to Yuusha no Monogatari: Taiton tavanomainen, roolipeliteemainen triviapeli, joka sisältää asiaankuuluvat esine- ja kauppamekaniikat. Pelaajahahmon valinnan sitominen kysymysten genreen on hupaisa ratkaisu.

Quiz Sangokushi: Capcom apinoi tällä kertaa Koein Romance of the Three Kingdomssia tässä Quiz Tonosama no Yaboun seuraajassa. Sanalla sanottuna nähtyä settiä, siis.

Quiz Syukudai wo Wasuremashita: Segan jonkinnäköisellä ja turhalla kilpa-ajomekaniikalla varustettu triviapeli.

Quiz Theater - 3tsu no Monogatari: Sikahyvällä ulkoasulla ja juoniosioilla varustettu triviapeli, jossa on kolme elokuvateemalla aasinsiltamaisesti yhteen koottua, varsin erilaista skenaariota. Viihdyttävä ulosanti ja passelit minipelit huvittavat japania osaamatontakin, mutta valitettavasti itse kyselykohdat ovat tuikitavallista, suoraviivaista monivalintaa.

Quiz Torimonochou: Taiton tylsä, estetiikaltaan halpa ja pelattavuudeltaan liukuhihnamainen, keskiajan Japani-teemainen triviapeli.

Quiz Tonosama no Yabou: Capcomin tietovisaväännös Nobunaga's Ambitionista, jossa taistelut voitetaan kysymyksiin oikein vastaamalla. Vaikka pelissä voi valita, mihin lääniin seuraavaksi hyökkää, ovat strategiset elementit aika nollassa. Päätä aukovat ja uniikeille potreteilla varustetut vastustajadaimyot ovat ainakin jees.

Quiz Tonosama no Yabou 2 - Zenkoku-ban: Obsoleettaa ykkösosan tehokkaasti, sillä valloitusvisailusta on tehty tällä kertaa dynaamisempaa. Erilaisten yksikkötyyppien tarjoamat edut, kapinoitten aikaansaama vihollisten heikentyminen ynnä herutus- ja muu politikointi piristävät pelattavuutta mukavasti. Lisäksi mukana on suht siistejä, historiaa mukailevia suurtaisteluita, joiden bongaaminen riippuu käytetystä hahmosta. Useat neljä vuotta vanhemmasta edeltäjästä kierrätyt lärvitaiteet ovat ainoa pelin epävakuuttavampi elementti. Parempaa jälkeä kuin Sengoku Basara, siis.

Quiz TV Gassyykoko Q&Q: Köyhän miehen Nettoh Quiz Champion passelilla vaikeusastekurvilla ja perusseksikkäillä vetäjillä.

Quiz wa SHOW by Shobai: Taiton tavanomainen, peliOHJELMAteemainen triviapeli suht mielenkiintoisella pisteytyssysteemillä. Pelattavan hahmojen leso pukumies ja ilmapää brunetti ovat hauskoja.

Qwak: Lemmingsmäinen liukupalapeliväännös, jossa pyritään pelastamaan joutsenlauma ne oikeanlaisille joen kappaleille ohjaamalla. Omintakeinen muttei viihdyttävä peli, siis.

R-Shark: Kaikin puolin hyvin tavanomainen LENTOavaruusräiskintä mässyillä pommeilla ja räjähdysefekteillä. Hämmästyttävän joviaalit rikollisantagonistit tarjoavat onneksi jotain persoonallisuutta.

R-Type: Pelattavuudeltaan jees kiitos latausmekaniikan ja siistin SIVUALUKSEN. Myös ulkoasu on tyydyttävä, etenkin pomot ovat messeviä. Pelin taaksepäinheittosysteemi on vielä enemmän rektaalista kuin genressä yleensä, tosin.

R-Type II: R-Type marginaalisesti paremmilla graffoilla. Vika pomomättö on sentään ihan siisti, kerta siinä on mukana genressä melkoisen harvinaisia apurialuksia.

R-Type Leo: Estetiikaltaan edellisosista edelleen nokittava, mutta mekaniikoiltaan pyllyttävä kakkosjatko-osa.

R2D Tank: Mukiinmenevä sokkelopeli semitankkikontrollein ja räiskintäelementein.

Rabbit Punch: Hyvin tavanomainen, joskin söpöllä päähenkilöllä ja siisteillä bossidesigneilla varustettu lentoshootteri.

Racing Beat: Per(u)sformulapeli.

Racing Hero: Segan Hang-On sarjan hengellinen jatkaja. Hyvät kontrollit, mainio estetiikka ja Out-Runmainen reittimekaniikka vakuuttavat, vaikka meno on tietysti melko nähtyä. Jostain syystä MAME tarjoaa pelille itsemurhanappulaa, joka onkin hyvä ominaisuus, sillä kaatumisanimaatio on hupaisan absurdi. Parempi kuin Riding Hero.

Rack + Roll: Pilipalibiljardointia kuusikulmaisella pöydällä.

Rack Em Up: Tavallinen biljardipeli hyödyllisellä ensimmäisen persoonan lisänäkymällä ja rasittavan turhilla välianimaatioilla.

Rad Mobile: Segamaista hoopoutta, siistejä ympäristöjä sekä kohtauksia ja kovin kiikkereitä kontrolleja riittää tässä Yhdysvaltojen halki tehtävässä maratoonirallipelissä. Sisältää myös tekijän ensimmäisen vähemmistöön kuuluvan päähenkilön päätellen siitä, että poliisit tykkäävät ampua hänet ylinopeudella ajamisesta.

Rad Rally: Edeltäjäänsä Rad Mobilea kaikin puolin tylsempi ja harmaampi, mutta sentään hieman helpommin ohjattavissa oleva rallipeli.

Radar Scope: Nintendon surullisenkuuluisa Space Invaders -väännös mielenkiintoisella kuvakulmalla ja tekijänsä vanhoille kolikkopeleille tyypillisellä, huvittavalla äänimaailmalla. Kutakuinkin kuiva, kuitenkin.

Radar Zone: Tyystin yhdentekevä Qix -klooni.

Radical Radial: Yksinkertainen ajeluräiskintä hyppymahdollisuudella. Pelin kahdesta erilaisesta ruudusta toisessa ei ammuskelu onnistu, mikä tekee siitä vielä tylsemmän.

Rafflesia: Segan ja Corelandin avaruusshootteri, jonka sikahyvä vihollissuunnittelu ja kauhukomedinen musiikkivalikoima pelastavat genren harmaasta massasta. Pääpahis on aika Rougien- ja Space Fury -tasoa.

Rage of the Dragons: Pelattavuudeltaan karsea mättöpeli, kiitos uniikin sekoituksen animumaista comborunkkausta ja vanhanaikaisempaa ylijäykkyyttä. Estetiikka on sentään hyvää, paitsi Wolfenstein 3D-äänenlaadun omaavan puheet. Hahmokatras on mielenkiintoisen bipolaarinen, sisältäen paljon hyvin siistejä sekä sika surkeita naamoja, ja myös etnisesti mukavan vaihteleva, vaikka tämäkin puoli on pilattu käyttämällä kasvo- ja välinäyttötaiteilijana jotain ihmisten valkopyykkäysfetististä runkkaria. Tuhlausta koko touhu.

Ragnagard: Kenties kököin Neo Geon mättöpeli kauhealla estetiikalla. Sentään supermekaniikoissa on jotain omaperäistä ja pääasiassa japanilaiseen mytologiaan perustuva hahmoposse ihan mielenkiintoinen. Harvinaisen ja flegmaattisen pitkään kestävät superliikkeet ovat myös tragikoominen ominaisuus.

Raiden: KPGAR. Pelaa mieluummin Mortal Kombattia.

Raiden II: Graffoiltaan edeltäjäänsä hivenen mielenkiintoisempi mutta pelattavuudeltaan edelleen KPGAR.

Raiden II New: Pelattavuudeltaan vaihteeksi samaa vanhaa, mutta vissiin ainakin osittain uusilla kentillä. Kaatui ekan pelisession aikana eikä ollut uudelleenyrityksen arvoinen.

Raiden Fighters: KPGSR, hämmentäviä pisteviestejä lukuun ottamatta.

Raiden Fighters II: Täsmälleen samaa settiä kuin edeltäjänsä.

Raiden Fighters Jet: Täsmälleen samaa settiä kuin kakkonen. Vikan pomomätön tausta on siisti.

Raiders5: Kömpelö, geneerinen ja tylsä sokkeloräiskintä hyvin hajottavin kontrollein.

Raiga - Strato Fighter: Esteettisesti keskinkertainen automaattisesti rullaava avaruuslentoräiskintä kääntymismekaniikalla.

Rail Chase: Segan tapaan estetiikaltaan mainio mutta pelattavuudeltaan paperinohut ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa liikutaan kirjaimellisesti raiteilla. Bonusta yhdestä blackspoitationsankaritarta muistuttavasta pahiksesta.

Raimais: Head-On steroideilla, eli melko monotonista sokkelorymyämistä, ainakin kansainvälisillä markkinoilla. Japanilaisversio on huomattavasti mielenkiintoisempi kiitos useampien pomotaistelujen, ääninäyteltyjen välinäyttöjen ja loppuyhteenoton, jossa on kenties varhaisin esimerkki ylläri-QTE:stä. Alkuperäisteos kertoo pelin myös omaavan yhden obskuureimmista videopelisankarittarista.

Rainbow Islands: Bubble Bobblen jatko-osa, joka on edeltäjänsä tavoin turhan kömpelö ja kankea. Sateenkaarimekaniikka on kuitenkin sinänsä siisti ja pomomätöt ynnä ruudut vaihtelevine teemoineen tekevät tekeleestä huomattavasti ykkösosaa vähemmän monotonisen. Etenkin muista Taiton peleistä ammentavat maailmat ovat hauska elementti. Paras -- vaikka kenties tahaton -- viittaus on kuitenkin vikan bossin kuolinrepliikki, joka mukailee melko lailla samana vuonna ilmestyneen Street Fighterin legendaarisinta lausetta. Onnea tosin lätinän bongaamiseen ilman huijaamista, sillä Bubble Bobblen tavoin sisältää peli varsin fasistisia vaatimuksia todellisen lopun näkemiseksi.

Rally Bike: Johdannaisuudesta ja yltiövaikeudesta huolimatta tyydyttävä ralleilupeli kiitos hyvän musan ja vaihtelevien ratojen.

Rally X: Namcon vuoden 80 sokkelohaahuilu, joka päihittää ainakin Pac-Manin, kiitos mielekkäämmän ja suuremman pelikentän tuoman kuumotuksen. Hupaisaa on myös se, että löpön loppuminen ei tarkoita varmaa kuolemaa, vaan pelattavan auton verkkaista etanoitumista, joka on käytännössä kuitenkin sama asia.

Rambo 3: Kolmannen persoonan räiskintää jonkinlaisella vaihtelulla, rullaavilla kentillä ja kömpelöllä ohjauksella. Lähdemateriaalille uskollisesti on meno hämmentävän helppoa lukuun ottamatta täysin överiksi vedettyä ja gemarin koittaessa alusta alkavaa loppumättöä. Muutenkin meno on alkuperäisteoksen tyyliin turhan geneeristä armeijahumpuukia, vaikka islamfundamentalistirunkkaus jätetään sentään tällä kertaa väliin.

Rampage: Alkuperäinen sosiopaatteilupeli on premissiltään ja graffoiltaan jees. Ohjauks ovat kuitenkin kuppaista, etenkin rakennuksiin tarttuminen, etenemislogiikka hanurista ja vaihtelu olematonta.

Rampage; World Tour: Samaa shittii toista pelii. Pelattavuutta on parannettu marginaalisesti, muttei lähellekään tarpeeksi. Uusia vihollisia ja elementtejä riittää pitkin peliä yllättävän paljon, mutta myös yksitoikkoisuus on miltei samaa luokkaa ykkösosan kanssa. Lisämiinusta tuovat alkuperäistä huomattavasti huonommin ikääntyneet grafiikat ja infantiili erite- ja vessahuumori. Tekele on myös sairaalloisen pitkä alkuperänsä ja monotonisuutensa huomioon ottaen, ainakaan yksin tätä ei jaksa läpäistä raivohullu gorillakaan.

Rampart: "OOO! AAAÄHÄH! ÖÖÖU! GYAAH! AHÖ! ÄÄ!" Erittäin uniikki ja etenkin moninpelillä viihdyttävä strategia/räiskintä/puzzle -cocktail. Legendaariset HYPER-muistot erään kaverin voileipätykitystuplapenetraatiosta tuovat aina hymyn huulille.

Rapid Fire: Tyydyttävä, joskin melko ennaltanähty Point Blank -klooni.

Rapid Hero: Taas yksi äärimmäisen tavanomainen, avaruusteemainen räiskintä. Jokaista pomotaistelua tähdittävä vihollismecha on uppiniskaisuuksineen ja mannerismeineen sentään melko huvittava.

Rastan: Tönköhkö ja huijaamatta mahdoton, mutta sinänsä viihdyttävä toimintapeli, kiitos hyvän estetiikan ja siistin vihollis- sekä kenttäsuunnittelun. Myös juoniosiot ovat mukavan Conanmaisia ja korneja.

Rastan Saga II: Päähenkilöä lukuun ottamatta entisestään audiovisuaalisesti parantunut Rastanin jatko-osa; etenkin äänimaailma on mahtava. Myös pelilliset ansiot ovat kohentuneet, lähinnä kiitos sen, että taaksepäin palautukset ovat lakanneet ansaitusti olemasta. Tätä tarvitaankin, sillä henki on hyvin herkässä, etenkin muutamassa ylirunkussa tasoloikkaohdassa. Vihollissuunnittelu on samaa korkeaa tasoa kuin ykköspelissä, mutta valitettavasti pahiskatras on tällä kertaa täysin mörköpainotteinen.

Razzmatazz: Segan ampumaratapeli kuolemismekaniikalla. Erilaisia pelimoodeja on vain kaksi, mutta etenkin toinen, jossa ohjataan jääkarhua ympäriinsä otusta räiskimällä, on ihan hauska. Tämän pelin nimi on muuten uusi lempisanani englannin kielessä.

Reactor: Kökön kuiva, mutta jokseenkin omaperäinen törkintäpeli.

Real Bout Fatal Fury: Fatal Fury 3-nokitus muutamallakin käänteellä. Hyökkäysnappien vähentyminen kolmeen ei ole hyvä, mutta ainakin lyönti- ja potkulogiikka on säilynyt ja kaistanvaihto selkeytynyt. Normaalirunkkauksen lanseeraminen on sen tuomista lisämanöövereistä huolimatta jokseenkin hanurista, toisin kuin mainio uloslyöntimekaniikka. Ihan hupaisa, vaikka edelleen hämmentävä väännös alkuperäisestä, kaiken kaikkiaan. Gemariosion äänimaailma on tajunnanräjäyttävän hunajainen.

Real Bout Fatal Fury Special: Entisestään parannettuja hahmospritejä ja ulkoasua lukuun ottamatta melko vähäinen päivitys, joka kaiken lisäksi korvaa uloslyönnit tylsemmällä, joskin reilummalla pökertämismekaniikalla. Parantaa, muttei obsoliittaa edeltäjäänsä, siis.

Real Bout Fatal Fury 2 - The Newcomers: Pitkästä aikaa uusia kasvoja rosteriin lyövä ja muutenkin Specialista estetiikaltaan edelleen parantava alkuperäisen sarjan huipentuma. Uudet hahmot ovat vähäisiä määrältään, mutta sitäkin kovempia laadultaan, etenkin Xiangfei, totta kai. Parit huonompaan suuntaan Specialista muutetut liikelistat ja nurkkakällien poistaminen kuitenkin lokaavat kliimaksisuutta hieman.

Real Ghostbusters, The: Data Eastin välttävä räiskintä, joka on pelattavuudeltaan japanilaista lisenssitöntä alkuperäisversiota Meikyuu Hunter G:tä vielä huonompi. No, ainakin peli loppuu looppamisen sijasta, toisin kuin viimeksi mainittu.

Real Mahjong Haihai: Bulkkimaista strippimahjongia. Ainakin huijatessa peli lisäksi kaatuu juuri ennen kuin vastustajan lopullisesti voittaa, eli kyseessä on ennemminkin Real Mahjong Nono.

Reality Tennis: Tennistä suht helpolla mutta todella hiomattomalla pelattavuudella ja kämäisillä digitaalisilla graffoilla, eli really shit tennis, more like.

Reaktor: Arkanoid-väännös, jossa pointtina ei ole tuhota kaikkea vastaantulevaa, vaan edetä hitaasti rullaavalla pelikentällä ylöspäin. Kaikin puolin tylsä ja turhauttava, omaperäisestä väännöksestään pelattavuuteen huolimatta.

Recalhorn: Tusinamainen ja ohjaukseltaan keskinkertainen eläinpitoinen tasoloikka muodonmuutosmekaniikalla.

Recordbreaker: Naamanhajottaja, more like. Eli geneerinen Track & Field -klooni, jossa tarvitaan todella epäinhimillisiä napintakomistaitoja.

Red Baron: Passeli vektorilentely-FPS, jossa kenties ensimmäinen aivotonta räiskintää ehkäisevä mekaniikka ylikuumenevien aseiden muodossa. Premissistä muistuttava, ruudun alalaidassa pyörivä propelli on hauska elementti.

Red Earth: Graffoiltaan hyvä pomomättöpeli, jota kusee sen kokemuspistesysteemin taakse lukittavat erikoisliikkeet: hinattavaa riittää enemmän kuin yhden pelikerran tarpeiksi, jos haluat nähdä yhden hahmon kaikki manööverit. Kaksinpelikin on vain versus-muodossa ruhtinaallisella neljällä hahmolla. Niin, haluatko moninpelillä enemmän kuin kaksi spessua? Yksinpeliin grindaamaan ja salasanoja muistiin panemaan. Ei jostain syystä yllätä, että peli Wii U:tti kuin pommi.

Red Fox War Planes II: Kymmenen vuotta ajastaan jäljessä oleva, umpitylsä lentoräiskintä, joka muistuttaa aika lailla etenkin Stagger I:sta. Ainoat tekeleen mieleen painuvat asiat ovat käsimunakypäräviholliset sekä tekijälistaus, jossa jantterit näyttävät tosielämän naamansa.

Red Robin: Action 52:maisen palikkamainen ja kökkö loikintapeli. Yhtenä lisävoimaesineenä toimii Italian lippu, eli kyseessä on varmaan joku loanheittoyritys saapasvaltiota kohtaan.

Redline: Varhainen eli sisällyksetön rullaamaton autoilupeli, jossa sentään hupaisa kuskin pellollelentämisefekti kovien törmäysten yhteydessä.

Regulus: Segan tylsä ja geneerinen, automaattisesti rullaava scifi-tankkipeli. Vaikka peli on kuraa etenkin tekijänsä standardeilla, on firma jostain syystä halunnut nimensä näkyvän ruudulla aivan koko ajan.

Reikai Doushi: Luultavasti historian ensimmäinen kusoge-mättöpeli, eli Yie Ar -klooni kauhealla pelattavuudella. (Kiinalais)vampyyrinmetsästyspremissi, nukketeatterimaiset graffat ja päänirtoamisefektit ovat hauskoja, ja tietysti peli viihdyttää myös so bad it's good -faktorillaan.

Renju Kizoku: Animetytsyjä vastaan käytävä ristinolla. Pelattavuus on mitä on ja vastustajamuijat jees. Beginner-moodin nukkeväännökset sankarittarista ovat erityisen MOEEE.

Repulse: Segan ja Cruxin tekemä vakkarikuivahko avaruusräiskintä, jossa sentään hyvä määrä erilaisia vihollisia ja passeli suojamekaniikka. Yhdysvaltamaista ulkoavaruuden valloittajien torjumispremissiä on höystetty samanhenkisellä mahdollisuudella ampua pelaajalle lisävoimia kiikuttava puolulaiskone.

Rescue: Suht kuiva kaksoistikkuräiskintä helikopteriteemalla ja parilla kököllä lisämekaniikalla. Ihan lussua kamaa verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Robotroniin.

Rescue Raider: Siisti kaksoistikkuräiskintä mielenkiintoisella seikkailuelementillä. Se, että taistelukentät koostuvat vierekkäisistä ruuduista eikä skrollaavasta kartasta on jokseenkin hajottavaa, mutta sentään lisää tutkiskelun mystisyyttä. Rajalliset vihollismäärät ovat myös hyvä elementti, vaikka Midwayn tapaan on vaikeusastenamiska silti aivan liian kaakossa. Proge-happo-marssimusiikkivalikoima on aika mielenkiintoinen.

Return of Lady Frog, The: Lievästi omintakeinen, mutta melko kuiva peli, jossa pommeilla maalataan taustaa, jonka takaa paljastuu yllättäen alastomia naisia. Pelin grafiikat ovat kovin karseita, onneksi tietysti böönien valokuvia lukuun ottamatta, musiikit taas hupaisan kökköjä ysäri-DOS-renkutuksia, joista ainakin osa on puhallettu muista peleistä. En tiedä, liittykö tämä tekele mitenkään Lady Frog -peliin, mutta ainakin ensin mainitun alkunäyttö on yhtä karseaa katseltavaa kuin jälkimmäisen nimiruutu.

Return of the Invaders: Ah, fuck, not this shit again! Turha, minimaalinen päivitys vanhaan kehnoon, eli Space Invaderssiin. Grafiikat ovat parantuneet hieman ja pelattavuus huonontunut entisestään. Jälkimmäinen juttu kiitos juustoisen puolustusmekaniikan, joka heittää naamalle gemarit lissäreistä välittämättä heti, kun yksikin valtaaja saavuttaa ruudun alalaidan.

Return of the Jedi: Pilipalimainen ja vähäsisältöinen isometrinen räiskintä sentään ympäristöön kuolevilla vastustajilla ja laadukkaalla ääninäyttelyllä.

Revolution X: Midwaymaiseen tyyliin estetiikaltaan mainio, mutta pelattavuudeltaan monotoninen sekä liikaa helapilkkuvirheisiä pomotaisteluja sisältävä räiskintä. Tekijöiden standardeillakin ylijuustoinen koulubussikohta ei mennyt läpi edes huijaten, joten fuck this game.

Rezon: Käänneltäviä lisäaseita lukuun ottamatta KPGAR, onneksi kolikkopelifilosofisilla lopputeksteillä!

Ribbit: Segan HC-Frogger. Passelit grafiikat, humpuukimaakarirunoutta sisältävät välinäytöt ja maailman kamalin instrumentaatio tekevät bipolaarisen vaikutuksen. Yksinkertaista pelattavuutta paikataan vaihtelevilla elementeillä, mutta eri ruutuja on turhan vähän ja tekele looppaa antiklimaattisesti loppumisen sijaan, mikä antaa kovin keskeneräisen vaikutelman.

Riddle of Pythagoras: Lisävoimamekaniikoiltaan mielenkiintoinen, mutta muuten tavallisen tappavan tylsä Arkanoid-klooni Segalta.

Riding Fight: Turtles in Timen ajelukohtaus väännettynä koko peliin, eli ihan hupaisa ynnä persoonallinen mätkinnän ja ajopelin yhdistelmä. Kahdeksaan suuntaan tehtävistä hyökkäyksistä huolimatta on vastustajiin osuminen helpohkoa toisin kuin vastaavan mekaniikan sisältävässä Senran Kagura Deep Crimsonissa, joten miinuksiksi jäävät yksinpelillä ylikestävät pomot, karsea musiikki ja imperialimipropaganda.

Riding Hero: "IT'S HAMBURGER SHOP." Pelattavuudeltaan tönkkö ja vaikeusasteeltaan runkku köyhän miehen Hang-On. SNK:maisen hämärä ja kuppaisesti lokalisoitu tarinapelimuoto, joka tuo rälläilyyn mukaan hämmentävää ADV-menoa, antaa pelille kuitenkin hivenen hohtoa. Etenkin lopun omaperäinen kestävyysralli ja tekofilosofinen potaska lämmittää kaiken puikoissa kärvistelyn jälkeenkin.

Rim Rockin' Basketball: Melko kämäinen koripallopeli, jossa matsi keskeytyy aina pallon vaihtaessa omistajaa ja kamerakulma vaihtuu, joten matseissa liikutaan aina pystysuuntaan.

Ring of Destruction; Slammasters II: Kun ykkösosa oli painipelin irvikuva, on tämä tekele ainakin Capcomin standardeilla melko viihdyttävä 2D -mättö, kiitos etenkin jouhevan liikkuvuuden, joka on mielekäs keskitie Street Fighter -sementtisaappailun ja Capcom vs. kukalie -tyylisen animulentelyn välillä. Jokaisella hahmolla on norminakkausmanööverien lisäksi myös juoksuheitto, mikä on tietysti plussaa. Liikkeiden ominaisuudet ovat kuitenkin tekijän tyyliin aika hakusessa, rosteri on paria positiivista ja muutamaa negatiivista poikkeusta lukuun ottamatta äärimmäisen geneerinen ja CPS 2-rauta kusee taas vaihteeksi potentiaalisesti hyvää musiikkivalikoimaa. Suunnilleen samaa nautittavuustasoa kuin kolmas SFIII, siis.

Ring Rage: Ulkoasultaan melkoisen kauhea, mutta pelattavuudeltaan toimiva, nopeatempoinen painiskelu. Pienen hahmokatraan kohokohta on totta kai tukeva, tulta syöksevä arabistereotyyppi.

Riot: Räiskintäpelivastine Sengokulle, eli omintakeisella pelattavuudella ja hupaisilla happoiluosioilla varustettu tekele. Ammuskella voi sekä etu- että taka-alalle, mikä tekee menosta hieman vähemmän pinnallista kuin muissa genren peleissä, mutta valitettavasti tähtäyksen hitaus kusee menoa aika lailla ilman huijauskoodeja.

Riot City: Final Fightin huonoja kontribuutioita mätkintägenrelle sumeilematta plagioiva, rutikuiva, pinnallinen ja geneerinen mätistys. Graffatkin ovat Capcomin vanhaa kehnoa huomattavasti huonommat, vaikka peli on kaksi vuotta tuoreempi. Sentään pari pomoa ovat ihan siistejä; etenkin vikan vastustajan pari repliikkiä huvittaa. Jostain syystä on Sega toiminut pelin julkaisijana, näemmä vanhoina hyvinäkin aikoina oli heillä epäkultaiset hetkensä.

Rip Cord: Uniikki mutta vähäsisältöinen rullaamaton laskuvarjohyppäyspeli.

Rip Off: Omaperäinen vektoriräiskintä, jossa pitää estää vihollisia viemästä ruudun keskellä olevia palikoita pois kentältä.

Ripper Ribbit: Yksinkertainen, mutta pelattavuudeltaan lievästi inspiroitunut tiketinlunastuspeli. Estetiikka on hirveää lukuun ottamatta ääninäyttelyä, joka on hirveää ja hupaisaa.

Risky Challenge: Gussun Oyoyo -sarjan pilottipeli, joka on ihan mielenkiintoinen sekoitus Tetristä ja Lemmingssiä. Kummastakin esikuvasta perustamattomana ei tekele ole minulle kovin nautittava saati läpäistävä, mutta söpöt juoniosiot voin onneksi bongata Youtubestakin.

Rival Schools: Mekaniikoiltaan jatko-osaansa hieman vähemmän tuuba mutta silti huono, ilmava, hiomaton ja hidas 3D-mättö, sentään hyvällä premisillä ja hahmoilla.

River Patrol: Veneilyteemainen graffamuunnos Silver Landista tai toisinpäin, samana vuonna ilmestyneenä, mutta eri tekijältä. Ken tietää, mitä petosvyyhtejä ja salaisuuksien verkkoja tähän liittyy, jos mitään.

RoadWars: Hämmentävä rälläysräiskintä. Juustoista vaikeusastetta pahentaa joko toisen pelaajan tai tietokoneen ohjaama kaveriauto, joka vie muutenkin kapeasta liikkumistilasta vajaat puolet. Hupaisin ja pragmaattisin toimintatapa ainakin yksinpelillä on turhakkeen välitön tuuppaus katuojaan. Valitettavasti nopeasti koittava kuolema herättää dillen aina takaisin henkiin.

Road Blasters: Grafiikoiltaan hyvä ja APB:maisen mainioilla äänisampleilla varustettu ralliräiskintä, jossa kuitenkin turhan nihkeästi erilaisia esteitä ynnä ympäristöjä ja siten vähän vaihtelua.

Road Fighter: Etenkin Konamin tekeleeksi äärimmäisen geneerinen ja mitäänsanomaton rallipeli.

Road Runner: Looney Tunes -lähdemateriaalinsa kekseliäästi videopelimuotoon kääntävä, mutta todella juustolähtöisen vaikeutensa takia epäviihdyttävä rallipelin tapainen. Ehkä tekijöilläkin on ollut viisaasti sympatiansa antagonistikojoottimme puolella.

Robo Army: Mielikuvitukseton ja yksinkertainen, mutta ihan viihdyttävä SNK:n sci-fi-mätkintä kiitos kombopainottomuuden, inhimilliset määrät vahinkoa kestävien vastustajien ja jonkinnäköisen vaihtelun. Läpäisty kaverin kanssa.

Robocop: Tönkkö, toimiva ja etenkin Data Eastin peliksi kuivahko juoksuräiskintä. Lisenssin ja tekijän plussat tekevät tässä tapauksessa siis aika nollan.

Robocop 2: Ninja Combat -tyylinen sekoitus ammuskelua ja mätkintää, eli lähtökohtaisesti jo huomattava parannus edeltäjäänsä. Hyvä vihollisvarieteetti ja Crime City -tyyliset kolmannen persoonan räiskintäosiot pitävät menon freesinä. Viimeisen ruudun kokonaan käsittävä, moniosioinen loppupomomättö on myös siisti.

Robotron; 2084: Estetiikaltaan ja vihollismekaniikoiltaan siisti, joskin vähäsisältöinen ja ylivaikea kaksoistikkuräiskintä.

Robo Wres 2001: Segan ja Sanritsun jättirobottiteemainen painipeli, jonka hupaisa premissi ynnä ulkoasu menee hukkaan kiitos täydellisen epäpelattavuuden.

Robot Bowl: Äärimmäisen pilipalimainen keilailu esoteerisin keilafysiikoin.

Roc'n Rope: Peruspilipalimainen, mutta omintakeisen köysiammuntamekaniikkansa takia viihdyttävä Donkey Kong -johdannainen.

Rock'n-sarja: Taas yksi ainakin emulaattorikontroilleilla pelattuna kuiva rytmipeliläjä, sentään söpöillä chibisoittajilla.

Rock'n Megasession: Ainakin emulaattorikontroilleilla aivan liian kuiva ynnä yksinkertainen rytmipeli. Grafiikat ovat melko halpoja, mutta ihan sympaattisia.

Rock'n Rage: Aikamatkustusta ja rokitusta sekoittavalta estetiikaltaan mainio, mutta pelattavuudeltaan rutikuiva Gauntlet-kopio.

Rock Climber: Äänimaailmaltaan, graffoiltaan ja etenkin ohjaukseltaan kammottava Crazy Climber -kopio.

Rocktris: Omintakeinen mutta kämäinen kahden palan parituspuzzlepeli, jossa klönttejä tippuu kentällä viisi kerrallaan. Jotkut palikoista kosahtavat Bomberman-tyyliin ja raivaavat pelikentälle lisää tilaa. Estetiikka on täysin persoonatonta alastomien muijien valokuvia lukuun ottamatta.

Rod-Land: Hieman kömpelö, mutta muuten hyvä Bubble Bobble -väännös söpöllä ulkoasulla ja parilla omintakeisella mekaniikalla. Pelissä on myös yksi pelihistorian siisteimmistä nappihuijauksista, joka muuttaa pelin juonen, ruudtn ja viholliset kokonaan erilaisiksi.

Rohga Armor Force: Yliuniikkiudessaan jokseenkin Boogie Wingsmäinen juoksuammuskelun ja automaattisesti rullaavan räiskinnän risteytys. Aluskustomisaatio on pelin lukuisten omintakeisten elementtien kruununjalokivi, vaikka on harmi, että oman kokoonpanon voi kasata vain kerran pelin alussa. Myös viholliset ovat turhan geneerisiä, realistisia armeijamechoja. Parhaaseen Data East -tyyliin on pelin länkkäriversio lisäksi erittäin saksittu verrattuna japanilaiseen.

Roller Aces: Takaa päin kuvattu rullailupeli, jossa pitää maaliin kerkeämisen lisäksi pysyä hengissä. Runsaat esteet ja onneksi tirvattavissa olevat viholliset meinaavatkin, että henki on hyvin herkässä. Onneksi kuolinanimaatio on Wizards & Warriors -tasoa ja kuolinbiisikin Karnovia.

Roller Games: Omaperäinen, mutta yksitoikkoinen urheilumätkintä. Grafiikat hahmopotreitteineen ja raivoavine managereineen ovat alkuperäiseen lisenssiin tutustumattomallekin ihan hauskoja.

Roller Jammer: Hauska, mutta pinnallinen, pelattavuudeltaan ja hupaisan kököltä estetiikaltaan melkoisesti Roller Acessia muistuttava rallipeliväännös melko omintakeisella voittomekaniikalla; valtaosa radoista läpäistään ohittamalla tietty määrä vastustajia.

Rolling Crash: Yhdentekevä Head-On-kopio.

Rolling Thunder: Omaperäinen ja audiovisuaalisesti hyvä, mutta kökkö ja mahdoton hyppyräiskintä. Etenkin pelin yksi ainoa tasoloikkakohtaus on raastavan hajottava. Aika perinteinen Namcon 80-luvun tekele, siis.

Rolling Thunder 2: Graffat ja musat ovat parantuneet, mutta vihollisvarieteetti huonontunut entisestään ykkösosasta. Pelattavuus on pysynyt täysin ennallaan lukuun ottamatta kaksinpelimahdollisuutta, jota käyttämättä onkin peli yhtä läpäistävissä kuin edeltäjänsä. Yksi harvoista kolikkopelitekeleistä, jossa naishahmo on lukitettu ykköspelaajalle, mikä onkin hyvä, sillä tämän pomppiva povi on pelin miellyttävin osa-alue.

Rompers: Ikään kuin Namcon 80-luvun pelien joutsenlauluna toimiva, siisteillä mekaniikoilla ja mukavalla estetiikalla varustettu Pac-Man -variantti, joka on kuitenkin epäyllättäen tyystin mahdoton ja aivan helvetin ylipitkä. En halua kuvitella, minkälainen ihmishanuri on tämän aikoinaan jaksanut hinata oikealla raudalla kokonaan läpi.

Rootin' Tootin': Data Eastin soitinteemainen sokkelotoiminta, joka on keskivertoa genren edustajaa jokseenkin parempi kiitos hyökkäys- ja väistömekaniikkojen sekä vaihtuvien kenttäkokoonpanojen.

Rough Racer: Segan rikkaan miehen Super Off-Road, jossa hyvä hyökkäysmekaniikka, mielenkiintoinen extratrollivastuselementti sekä hulvattomat tuskan parahdukset. Valitettavasti omaa vain kaksinpelin. Pelin sisäisen valuutan ostaminen kolikoilla on taas edellä aikaansa.

Rougien: Lukuisia eri avaruusräiskintämekaniikkoja ihan mielekkäästi, joskin mielikuvituksettomasti sekoittava tekele, jonka pääpahis on Space Fury -tasoa.

Round Up: Hämärillä, mutta toimimattomilla tavoitteilla varustettu sokkelopeli.

Round Up 5 - Super Delta Force: Tavanomainen, mutta mukavan tiukasti kontrolloituva rikollistenjahtausautoilu.

Route 16: Venturemaisella zoomimekaniikalla varustett, ylhäältä kuvattu ralli/roinanmetsästyspeli, joka premisseineen ei siis kauaa viihdytä.

Rug Rats: Nimeltään nerokas ja äänimaailmaltaan mainio, mutta muuten melko tavallinen ylhäältä kuvattu rullaamaton toimintapeli, jonka päähenkilö imee.

Rumble Fish 2: Samaa pelillisesti ja graafisesti imevää kuraa kuin ykkönen yhdentekevillä lisähahmoilla.

Run and Gun: Valitettavasti kyseessä ei ole räiskintägenren edustaja vaan kuivahko koripallopeli, jonka kamerakulma on (syystäkin) ainutlaatuisesti kentän toisesta päädystä eikä sivusta.

Runaway: Uniikki mutta vähäsisältöinen väännös rullaamattomista roinankeräyspeleistä, jossa ohjataan raiteilla kulkevaa veturia sekä sen kulkusuuntaa että kiskojen asentoa muuttamalla.

Rush'n Attack: Edellä aikaansa, eli jenkkipaatoksessaan myötähävettävä militaristipelleily. Onneksi koko peli on muutenkin kuivaa kuraa.

Rygar: Tylsää eteenpäin ravausta the game. Sentään alkunäyttö on kolikkopelifilosofiaa parhaimmillaan.

Ryujin: Ulkoasultaan ja pelattavuudeltaan keskivertoa sci-fi-räiskintää mielenkiintoisempi mutta silti kuivahko automaattisesti rullaava paukuttelu.

Ryukyu: Estetiikkaltaan kuiva, tavallista mielenkiintoisempi pasianssiväännös (not saying much). Sentään Segalla on ollut näppinsä pelissä.

Ryuusei Janshi Kirara Star: Humoristinen sci-fihköteemainen strippimahjongi.

S.O.S.: Neuvostoliittolainen eli kökkö ja armoton sci-fi-tasoloikka, jossa on mielenkiintoinen ampumismekaniikka.

S.R.D. Mission: Tasapaksu avaruusräiskintä sentään paikoin sympaattisilla vihollis- ja puolulaishahmoilla.

S.P.Y. Special Project Y: Mielenkiintoinen agenttipeli, jossa passelia genresillisalaatteilua. Musiikkivalikoima on Konamimainen eli hyvä. Valitettavasti peli pitää läpäistä kaksi kertaa, jotta lopun pääsee bongaamaan.

S.S. Mission: KPGSR.

S.T.U.N. Runner: Ajalleen varmasti vaikuttava ja nykyäänkin passeli, melko vaihteleva 3D-sci-fi-rälläily. Etenkin tunneliosiot nopeusfysiikkoineen ovat hauskoja.

Saboten Bombers: Pelattavuudeltaan mukavan nopeatempoinen Bubble Bobble -klooni, jossa yleisin kuolinsyy on omaan räjähteeseen posahtaminen. Vähäinen sisältö, kuivat pomot ja vissiin ikuisesti luuppaavat ruudut ovat kuitenkin silkkaa Wii U:ta. Rasittavat, jokaisen ruudun jälkeen tulevat väliosiot kusevat myös hupaisaa hektisyyttä, joten potentiaalista huolimatta jää käteen iso pommi.

Sadari: Kuiva palikanpudottelupeli, jonka ainoa pointti on pisteiden keräily. Vaatteita vähentävät muijat ja Vs.-moodi ovat tietysti plussaa.

Sagaia: "I always wanted a thing called tuna sasimi." Jo alunperin mielikuvituksettoman Dariuksen redundantti jatko-osa, jossa sentään pari siistiä pomoa ja edellä mainittu sitaatti.

Saint Dragon: Mitäänsanomaton räiskintä, jonka ainoa omaperäisempi ominaisuus on lohikäärmealuksen kropan käyttö laakien torjumiseen. Tämä sama mekaniikka on mielenkiintoisesti myös samana vuonna ilmestyneessä Iremin Dragon Breedissä.

Sakura Taisen Hanagumi Vs. Columns: "Uge!" Ainoa oikeasti hyvä Columns-peli johtuen lähdemateriaalista, joka tarjoaa hyvän vaihtoehtomekaniikan sekä jumalan estetiikan. Versus-moodissakin on jokaisella hahmolla oma teemabiisinsä, Segan kiitos.

Salamander: Rutikuiva Gradius-johdannainen, jonka ainoa viihdyttävä puoli on loppupomon kuolinmylvintä. Ei sentään omaa takaisinnakkausta kuoleman yhteydessä, mutta koska gemari heittää alkuun, on tämäkin armahdus yhtä tyhjän kanssa.

Salary Man Champ: Bishi Bashi -napintakomista liialla kestolla ja turhan monilla japanin taitoa vaativilla minipeleillä.

Samurai Aces: Hyvin perinteinen, mutta vihollis- ja hahmosuunnittelultaan siisti lentoräiskintä, jonka paras puoli on toimia Koyorin alkulähteenä. Musat ovat harvinaisen köyhiä, Psikyolle perinteiset useat loput eivät.

Samurai Nihon-Ichi: Kökkö ja mahdoton, mutta ihan viihdyttävä Kung Fu Master -väännös. Vaikeusaste on hyvä simulaatio siitä, kuinka helppoa yksittäisen miekkamiehen on tappaa armeijallinen samuraita, ninjoja, tiikereitä ja muita otuksia. Pelin loppuhuipennus on hupaisa ja ihan huijaamalla saatujen, noin sadan elämän menettämisen väärti.

Samurai Shodown: Etenkin ajalleen siisti, asepohjaisten mättöpelien luoja. Hahmovalikoima on monipuolinen ja laadukas, vaikka spessuja on tässä vaiheessa vielä vaihtelevasti per lärvi. Mekaniikat ovat myös jees, lukuun ottamatta kahden napin manööverejä, mutta osumatarkkuus ja liikkeiden ominaisuudet ovat paikoin aika hakusessa. Kohokohtana toimiikin loppujen lopuksi lokalisaatio. "Then die, you crazy funster!"

Samurai Shodown II: Tekee hiotummalla pelattavuudellaan, laajennetulla hahmokatraallaan, väistömekaniikoillaan ja etenkin liikelistoillaan ykkösestä ihan obsoliitin, mutta valitettavasti musiikit ja etenkään käännös eivät ole tässä osassa läheskään yhtä hurmaavia kuin edeltäjässä.

Samurai Shodown III: Estetiikaltaan parempi, mutta taidesuunnittelultaan huonompi kuin kaksi ekaa osaa. Ohjausta on parannettu mukavasti ja messevät vastaiskut ovat kultaa, mutta ilmatorjunnan, pidempien kombojen ja yhden napin heiton whiffausmahdollisuuden epätoivottu ilmaantuminen kusevat tätäkin. Uudet hahmot ovat siistejä, lukuisat leikkaukset eivät, etenkään, kun ne tekevät rosterista yli-Japanikeskitetyn. Aika +-0, kaiken kaikkiaan. Vaihtoehtoiset liikelistat kaikille hahmoille ovat mielenkiintoinen ominaisuus, kyllä. Tähän vastamiinukseksi vaikka se, että loput ovat pelkkää tekstiä.

Samurai Shodown IV; Amakusa's Revenge: Obsoliittaa kolmosen, kiitos isomman hahmopossen, kahden napin manööverien vähentämisen ja etenkin ilmatorjunnan poistamisen. Lisähahmot ovat tosin vähän kuivia, koska ainoat uudet naamat ovat jotain päänvaihtoninjoja. Pääasia kuitenkin, että Charlotte on tuotu takaisin. Pelin käännöksessä on unohdettu tulkata grafiikkatekstit, mikä ounastelee hyvin SNK:n lokalisointitason tulevaisuutta...

Samurai Shodown V: Rosteri on jälleen kasvanut mukavasti, johon vaihteeksi vastapainoksi on kova hyökkäys palautettu kahden napin manööveeriksi. Uudet mekaniikat ovat mielenkiintoisia, joskin turhan monimutkaisia. Aika perinteinen vähän eteenpäin ja vähän taaksepäin menevä lisäys sarjaan, kaiken kaikkiaan, mutta se, että englanninkielisestä versiosta on poistettu kaikki tarina on todella persiistä. Pelin vika bossi tuhosi minut mukavan täydellisesti, kun aikoinaan reiluun pelin erehdyin.

Samurai Shodown V Special: Laiska päivitys vitoseen, joka lisää muutaman bossihahmon ja paskan mekaniikan. Överiväkivallan paluu on sinänsä jees, mutta sekin on suurimmaksi osaksi sidottu esoteerisiin lopetusliikkeisiin.

Sand Scorpion: KPGSR.

Sankokushi: Niyanpain tyyliin (tai päinvastoin) tietyn käden keräämiseen perustava mahjonkisolitaire. Mukana perustissien lisäksi lukuisia Romance of the Three Kingdoms -patuja ostettavien lisävoimien sekä harjoitusmoodin vaikuttavien kasvopotrettien muodossa. Keskivertoa genren edustajaa hivenen mieleenpainuvampi, siis.

Sanrin San Chan: Segan söpö ja kohtalaisen viihdyttävä Head On -väännös, jonka perusviholliset näyttävät erehdyttävästi jonkinlaisilta Sonicin esiasteilta.

SAR - Search and Rescue: SNK:n mukavan väkivaltainen, sci-fi -kauhuteemainen Ikari Warriors -nokitus. Sopivan lyhyt ja vaihteleva, kuten tekijälleen kuuluu. Vika bossi on hieman antiklimaattinen, mutta onneksi loppu sisältää viihdyttävän pakollista salaliittosynkistelyä.

Sarge: Passeli ylhäältä kuvattu tankkipeli hämärin telaketjukontrollein. Gemariruudussa joku mielensäpahoittajakapiainen ampuu pelaajan, eli oikeata suhtautumista militaristeiluunkin löytyy.

Sasuke vs Commander: SNK:n melko hupaisa väännös yhden ruudun räiskinnästä, jossa suurimman vaaran aiheuttavat kuolleiden vastustajien putoavat raadot. Pomotaistelut ovat myös siistejä kiitos molemminpuolisen "laaki ja vainaa"-logiikan. Ihmishahmojen ja keskiajan Japani-teeman ansiosta on pelissä ihan mukavasti persoonallisuutta, etenkin ajalleen.

Satan of Saturn: SNK:n melko mitäänsanomaton Space Invaders -johdannainen. Itse Saturnissa tapahtuva lopputaistelu on masentavasti muutakin peliä kuivempaa kamaa.

Satan's Hollow: Galaga -klooni mielenkiintoisella päivänajanvaihtelumekaniikalla ja sillanrakentelutwistillä. Mättö itse titulaarista päämörköä vastaan on tosin kovin antiklimaattinen.

Saturday Night Slam Masters: Grafiikoiltaan hyvä, pelattavuudeltaan kuppainen sekoitus mätkintää ja painipeliä, jossa heitot tekevät puolet vähemmän vahinkoa kuin normi-iskut. Musiikkivalikoima on melodisesti melko mainio, mutta sekin CPS-instrumentaatioltaan taas kerran ripulia. Eli kovin perinteinen Capcom-kolikkopeli.

Saturn: Skitsofreenistä äänimaailmaa lukuun ottamatta melko mitäänsanomaton fiksattu avaruusräiskintä, joka lievästä vaihtelusta huolimatta siis todellakaan yllä nimeltä nykyään odotettuun tasoon. Pelin hupaisin puoli on se, että saatuaan osuman nököttää pelaajan alus paikoillaan parikin sekuntia ennen kuin muistaa räjähtää.

Savage Bees: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja vähäsisältöinen lentoräiskintä, jossa on harvinaisen hyödyttömät pommit. Oma lukunsa pelin köyhyydessä ovat kirjaimellisesti palikkamaiset pomot. Kaiken kaikkiaan aika Nicholas Cage -(epä)hyväksyttyä menoa.

Savage Reign: Omaperäinen, näyttävä ja persoonallinen, joskin vaikeasti hahmotettava ja ohjauksiltaan liikaa kikkailua vaativa mättöpeli. Pelin uniikkien elementtien joukosta etenkin monipuoliset ruudut ansoineen erottuvat edukseen. Hahmokatras on aika kuiva parista helmihahmosta huolimatta, mutta joka iikan liikelistat ovat harvinaisen hyviä. Selektiivinen dubbi ja lopputekstit ovat myös huvittavia.

Sauro: Kuivahko ja bulkkimainen sivuttain rullaava räiskintä, jossa eniten hupia irtoaa selostajan englanninääntämisongelmista.

Scandal Mahjong: Strippipalikkapeleilyä, jossa vastustajan valinnan lisäksi voi tämän vaatevalintoihin vaikuttaa.

Schmeiser Robo: Kontrolleiltaan erikoinen, mutta toimiva 2D-mättöpeli: nappeina ovat lyönti, potku sekä blokki, ja torjuessa hyökkäyksistä lähtee lussummat versiot. Muuten peli on siistejä taustoja ja lukuisia juoniosioita lukuun ottamatta vakkariroboteemainen mätistys.

Scooter Shooter: Kuiva sivuttain rullaava räiskintä, jossa kuitenkin useita ihan mielenkiintoisia mekaniikkoja, kuten aluksen käyttäminen suojakilpenä, kilpa-ajoelementti ja sukupuolien väliset pomotaistelut.

Scorpion: Pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä, jonka siistein puoli on vihollisavaruushämähäkkien tarjoamat seittimekaniikat.

Scramble: Epämerkittävä, avaruusteemainen lentoräiskintä jossa on mielenkiintoinen bensamekaniikka: löpöä saa melko perverssisti lisää räjäyttelemällä maassa nököttäviä bensakanistereita.

Scramble Spirits: Segan esteettisesti menettelevä automaattisesti rullaava sotaräiskintä, jonka pelattavuus on genrelle uskollisen mielikuvituksetonta.

Scrambled Egg: Technossin söpö Pac-Man -klooni melko hupaisin mekaniikoin, joista siistein on etenkin ajalleen harvinaisen uniikki puolulaishahmo.

Screw Loose: Sekä grafiikoiltaan, musiltaan että pelattavuudeltaan persoonallinen ynnä hämärä kaksoistikkupaukuttelu, jossa ammuskellaan sattumanvaraisia esineitä kolmikätisellä robotilla.

Scrum Try: Data Eastin pilipali-Rugbyily, joka on sentään maailman kaikkia käsimunailupelejä parempi, kerta matsi ei keskeenny joka viides sekunti.

Scud Hammer: Audiovisuaalisesti kovin koominen kivi-paperi-sakset-peli, jossa voiton koittaessa hakataan vastustajaa turpaan. Alkuperäisellä raudalla on peli varmasti ollut vielä viihdyttävämpi, kerta siinä on pahiksia fyysisesti nuijittu titulaarisella vasaralla napin rämppäämisen sijaan.

SD Fighters: Grafiikoiltaan hupaisa, mutta pelattavuudeltaan melko kuppainen 2D-mättö, lähinnä kiitos sen, että hyökkäysnappeja on ruhtinaalliset kaksi. Plussaa tosin siitä, että rosterista löytyy jonkin näköinen taikuri.

SD Gundam Neo Battling: Tylsä automaattisesti rullaava räiskintä, jossa sekoitetaan hyppely- ja lentelyosioita. Sisältää pari Midway-hyväksyttyä pomoa, kaiken päälle.

SDI - Strategic Defense Initiative: Segan avaruusräiskintä vapaalla tähtäyksellä ja puolustusmekaniikalla. Omintakeisuudestaan huolimatta tasapaksu ja epäreilu.

Sea Fighter Poseidon: Sivuttain rullaava räiskintä, jonka vedenalainen teema ja useat mekaniikat ovat siistejä ja genressä alikäytettyjä. Etenkin vihollisten mahdollisuus teloa toisiaan ja pelaajasta irrallisella aluksella kikkailu ovat hyviä elementtejä. Sisältöä ja vihollistyyppejä löytyy kuitenkin turhan vähän.

Sea Wolf (II): Pilipalilaivotorpedointia, jatko-osassa värikkäämmillä graffoilla ja samanaikaisella kaksinpelillä.

Search Eye Plus: Sympaattisilla graffoilla varustettu, ainakin allekirjoittaneelle sadistisen vaikea esineenbongailupeli.

Second Love: Strippimahjongia parilla piirretyllä tytsyllä ja rakeisella digitaalisella naisella.

Section Z: Passelilla estetiikalla varustettu, joka suuntaan rullaava räiskintä Kääntymis- ja kävelymekaniikat ovat jees, takaisinpalautukset ja kuppaiset lisävoimat ei. Polvilla maassa liukuminen tuo jokseenkin mieleen Goldeneyen, onko tässä legendaarisen kökköefektin alkulähde...?

Sector Zone: Graffoiltaan mielenkiintoinen rallipelin ja rullaavan räiskinnän risteytys, jossei juurikaan sisältöä.

Sega Visual Football: Etenkin titulaarisen lafkan peliksi ihan sika geneerinen jalkapallopeli, jossa kamera on maalipäädyssä.

SegaSonic the Hedgehog: Lempparini Sonic-peleistä. Estetiikka on huippuluokkaa, etenkin ääninäyttelyn puolesta ja jatkuva Buster Keaton -tason toimintahuumori kovin viihdyttävää. Myös pelattavuus on hyvä, vaikkakin kontrollit ovat emulaattorilla pelatessa toki kiikkerät.

Sel Feena: Perusidealtaan hyvä ylhäältä kuvattu toimintapeli, jossa mörköjä vangitaan arkkuihin. Tasapaksuisuus, yleinen turhauttavuus ja ylimaallinen kesto kuitenkin kusevat koko hoidon. Pääsankaritar on sentään ihan söötti.

Sengeki Striker: Vissiin KPGAR, jota en jaksanut pelata loppuun, koska MAMEn turbo tarjosi vain kaksinkertaista nopeutusta. Alkunäytössä on sentään jotain persoonallisuutta.

Sengoku: Pelattavuudeltaan tönkkö, mutta esteettisesti siisti mätkintä, jonka yleinen hämäryys on minuun kovin iskevää. Vihollivarieteetti ja ympäristöt ovat mukavan vaihtelevia ja lukuisat happoiluosiot hupaisia. Myös morsojen yleinen kestämättömyys on mukavaa vaihtelua genren tyypillisiin edustajiin verrattuna. Tecmo Knightista nokittava transformaatiomekaniikka on myös ihan mielenkiintoinen, samoin kuin lokalisaatio, luonnollisesti.

Sengoku 2: Edeltäjäänsä pelattavuudeltaan parempi, vaikka menoltaan vähemmän hurmaava. Kestämättömiä vastustajia, häröilyä ja hoopoja välinäyttöjä löytyy kuitenkin edelleen ihan tyydyttävästi. Aikamatkustusteema on myös ihan jees, mutta viholliskasti vaikuttaa ykköstä tasapaksummalta ja vika ruutu on melko kuiva.

Sengoku 3: Estetiikaltaan hyvä ja pelattavalta hahmokastiltaan hieno, mutta etenkin edeltäjiinsä verrattuna äärimmäisen geneerinen ja pelattavuudeltaan raastavan tylsä kiitos ylikestävän, loppumattoman sekä tasapaksun viholliskaartin. Lisäksi laajalla liikelistalla ei ole pelissä oikeastaan mitään virkaa, koska normikombojen spämmäys on ainoa varteenotettava tapa tehdä lämää. Pelin pelaaminen oli siis sellaista tervanjuontia, että hajousquittasimme sen kaverini kanssa heti ekan kierrätyspomon ilmaantuessa. Myöhemmin vedin tekeleen laaki-ja-vainaa-huijauksella, joka ei kauheasti vähentänyt kokemuksen tuskallisuutta. Eli no true Sengoku.

Sengoku Blade; Sengoku Ace Episode 2: Grafiikoiltaan ja rosteriltaan näyttävä räiskintä. Etenkin isoryntäisten mikojen matriarkka Koyori on parhautta. Pelattavuus on normiammushelvettisekasortoa ja musat sekä viholliset kuivia, tosin. Siisteintä pelissä on ehkä se, että tekijöille perinteisesti on erilaisia loppuja ihan kiitettävät määrät.

Senjyo: Äänimaailmaltaan siisti, mutta muuten kovin monotoninen tykkitorni-FPS.

SF-X: Köyhän miehen Defender-klooni, sentään esikuvaansa paremmin kontrollein.

Shackled: Data Eastin HC-Gauntlet, eli kovin tasapaksu mörönpätkintä, sentään pomomätöillä ja ihan mielenkiintoisella puolulaismekaniikalla. Merkittävää on myös se, että pelin loppunäyttöön johtavia ovia löytyy pelistä pitkin poikin, niistä ensimmäinen heti ekasta ruudusta. Speedrunnaajat varmaan arvostavat moista...

Shadow Dancer: Shinobin jatko-osa, jossa paremmat graffat, mutta huonommat musat. Pelattavuus on hyvin samaa kamaa kuin ykkösessä lukuun ottamatta enimmäkseen hyödytöntä koira-apulaista. Pomot ovat kuitenkin alkuperäistä Shinobia huomattavasti siistimpiä; loppuvastuksesta tulee etäisesti mieleen Ninja Princess.

Shadow Force: 2D-mättöpeleistä paljon ammentava mätkintä. Liikelistat ovat kiitettävän kokoisia, joskin suurin osa hyökkäyksistä on aika hyödyttömiä. Lisäksi pelin mättöpelimäisestä torjunnasta juontava vihollisiin lukittautumismekaniikka häiritsee menoa tavallisiin mätkintöihin tottuneelle. Vihollisvalikoima on mukavan laaja, mitä käytetään hyväksi possessausmekaniikassa, joka on jälleen siisti, muttei kovinkaan käytännöllinen.

Shadow Warriors: Ympäristöiltään siisti ja joillakin uniikeilla elementeillä varustettu turpakekkeri, joka on pelillisesti kuitenkin Ninja Gaidenia, eli kovin kökkerötä ja mahdotonta settiä.

Shanghai Kid: Omaperäisellä ja toimivalla, vaikkei erityisen hyvällä ohjaussysteemillä varustettu vanhan ajan 2D-mättö.

Shaolin's Road: Hauska, mutta pinnallinen ja vihollisvalikoimaltaan liian yksipuolinen puhdas 2D-mätkintä. Sisältää pakollisen kiinalaismekkoisen muijan.

Shark Attack: Wanhuudestaan johtuen äärimmäisen vähäsisältöinen, mutta hupaisa Jaws-simulaattori laadukkailla veriefekteillä ja absurdilla ääninäyttelyllä.

Sheriff: Nintendon ihmeen hyvin vanhentunut, äänimaailmaltaan hupaisa kahden tikun räiskintäpioneeri.

Shinobi: Pelattavuudeltaan tiukka ja viholliskastiltaan mukavan laaja toimintatasoloikka, joka on vaihteeksi kuitenkin mahdoton. Kahden samanaikaisen pelitason mekaniikka on ihan siisti ja lopputekstit kolikkopelimäisen tyhjentäviä.

Shisensho - Joshiryo-Hen: Vakkariripuli mahjongsolitaire, jonka pelastavalla naiskastilla on mukavan retro ulkoasu sekä ulosanti.

Shuuz: Grafiikoiltaan hyvä, pelattavuudeltaan liian lähdemateriaaliuskollinen eli kuiva hevosenkengänheittelypeli.

Shogun Warriors: Välttävä, keskiajan Japani-teemainen mättöpeli parilla siistillä hahmolla. Pelin hauskin puoli on sen melko kauhea enkkudubbi, joka katalysoi yleistä hämäryyttä; harvemmin kuulee japanilaisen onin karjuvan "Oh my god!". Omaa myös valitettavan harvinaisen ilmiön, eli miespuolisen hahmon perstaklauksen.

Shocking: Harvinaisen hyvä korealainen rullaamaton toimintapeli tyhjentävällä alku- ja loppunäytöllä. Peli koostuu sokkelosta, jonka eri huoneissa on kohtalaisen vaihtelevasti eri tehtävää. Dialogi ja soundtrack ovat hellyyttävän palikkamaisia.

Shock Troopers: Hahmokastiltaan mukavan laaja ja monipuolinen ylhäältä kuvattu vapaasti rullaava räiskintä. Vaihtoehtoiset reitit ja rosteri antavat pelille hyvin jälleenpeluuarvoa, mutta valitettavasti itse pelattavuus ei ole yhtä viihdyttävää kun genren helmissä, lähinnä kiitos tasapaksun vihollisarmeijan.

Shock Troopers 2nd Squad: Rosteriltaan ja grafiikoiltaan edeltäjäänsä kuppaisempi, mutta hauskempaa pelattavaa kiitos persoonallisempien ja vaihtelevempien vastustajien. Pelattavan hahmon käyttäminen myös selostajan roolissa on hauska ominaisuus ja hyvittää hieman saksittua sankarikatrasta.

Shooting Gallery: Minuutin verran sisältöä omaava, mielikuvitukseton valopyssypeli. Käkikellokohta on sentään lievästi mielenkiintoinen.

Shooting Master: Segan hämmentävä valopyssypeli, jossa puolustetaan prinsessaa gangstereilta. Hiparisysteemi on mielenkiintoinen regeneroitumisineen, minkä lisäksi suojelun kohteen hyvinvoinnilla ei vaikuta olevan kauhean paljon väliä. Sankarittaren ulina on pelin hupaisinta antia.

Shootout: Data Eastin omaperäinen ja vaikeusasteeltaan tasapainoinen, gansteriteemainen kolmannen persoonan räiskintä. Kentät eri hilavitkuttimeen ovat suht vaihtelevia ja loppumättö aika hupaisa.

Shot Rider: Geneerinen ylhäältä kuvattu rallipeli, jossa ei edes ammuta mitään. Musa on sentään jees, mutta koska pääteema alkaa aina alusta kuolon korjatessa, tulee alkuosio turhan tutuksi turhan nopeasti.

Shougi: ADK:n antiikkinen shogipeli, jossa ei mitään merkittävää tekijää lukuun ottamatta.

Shougi no Tatsujin; Master of Syougi: ADK:n vähemmän antiikkinen shogipeli, jossa ei mitään muuta viihdyttävää kuin vastustajien digitaalisesti animoidut pärstäkuvat.

Show Hand: Hämärä pokeripeliväännös ihan siistin näköisellä viholliskatraalla.

Showdown: Normipokeripeli ihan siisteillä länkkäriteemaisilla graffoilla. Pelissä on myös jonkinnäköinen nopeusammuntatyylinen bonuskenttä, mutta en päässyt siihen, vaikka löylytinkin vastustajani 6-0 normi-villi länsi-kusetuksella.

Shrike Avenger: Vähäsisältöinen ja persoonaton FPS-avaruusräiskintä, jossei mitään muuta mielenkiintoista kuin itse kabinetti.

Shuffleboard: Antiikkista liukumakiekkoilua hämmentävällä pistelaskusysteemillä.

Shuffleshot: Samaa settiä kuin yllä mainittu paremmalla ulkoasulla ja yksinkertaisemmalla pelikentällä.

Sidewinder: Tsiljoonas persoonaton ja mielikuvitukseton ylhäältä kuvattu räiskintä.

Side Arms - Hyper Dyne: Offensiivisen huono, geneerinen avaruusshootteri, jossa on Ökami -tason samojen bossien spämmäystä ja joka on kaiken kukkuraksi nälkävuosikymmenen pituinen. Ainoa pelin jotenkin kiintoisa puoli on kahteen suuntaan ampumisen mahdollistava ohjaustyyli ja muodonmuutosmekaniikka.

Side Pocket: Data Eastin tavanomainen biljardipeli, josta uupuu Pocket Galin parhaat puolet puputyttöjen läsnäolosta huolimatta.

Side Track: Hämmentävä, junateemainen Head Onin partneripeli.

Silent Dragon: Kaikin puolin välttävä sekä kovin mielikuvitukseton jengiläismätkintä liian kitukasvuisin liikeliston.

Silk Worm: Sivuttainrullaava räiskintä uniikin epäsymmetrisellä kaksinpelillä, jossa ykköspelaaja ohjaa helikopteria ja toinen jeeppiä. Vihollisvarieteetti on myös hyvä, toisin kuin pomojen tai lisävoimien vastaava. Myös melko omintakeisena runkkuutena toimii pelin vika ruutu, joka ei lopu ikinä.

Silver Land: Ski Freen ilmiselvä sielunkumppani, jossa lasketellaan ylös mäkeä, jyrätään jäniksiä ja vältellään tiikereitä sekä pandoja. Huumoriarvoa lukuun ottamatta huono.

Silver Millennium: Kuppainen ja ylikestävillä vihollisilla varustettu korealainen lentoräiskintä, jonka ainoa hyvä puoli ovat hellyyttävän kökösti piirretyt animetytsyt.

Simpsons, The: Konamin mätkintä, jonka suoraan ensimmäisestä lafkan Turtles-pelistä otettu minimaalinen liikemäärä ei vakuuta. Vaikka vihollisia on ihan hyvä määrä erilaisia, on niiden vaihteluväli myös kuppainen. Lähdemateriaalille uskollinen estetiikka luultavasti sentään tyydyttää sen faneja, eli toivottavasti nykyään ei ketään.

Sindbad Mystery: Segan hajottava Heiankyo Alien/Pac-man -klooni, jossa vihollisille ei voi tehdä suunnilleen yhtään mitään. Premissi ja monikerroksiset kentät ovat ainoat pelin plussat.

Sinistar: Sil on nälkä. Pääpahiksensa eeppisyydestä ja mekaniikkojen omaperäisyydestä huolimatta ei kovinkaan viihdyttävä räiskintä, lähinnä kiitos vanhoille kolikkopeleille tyypillisen vaikeusasteen.

Skater: Data Eastin kummallinen ajopelin tapainen, jossa ohjataan rullalautailevaa pelleä ja kerätään kamaa ne klovnin haarojen välistä sujauttamalla. Hoopo muttei viihdyttävä.

Skill Drop Georgia: Perussisällyksetön tikettipeli vakkarikämäisellä ulkoasulla.

Skimaxx: Pahan näköinen ja yksinkertainen vesihiihtotekele.

Skull Fang: Estetiikaltaan hyvä ja japanilaisversiossa jopa jonnin verran persoonallisuutta omaava Data Eastin lentoräiskintä, jossa on lukuisia hämäriä mutta hupaisia mekaniikkoja. Etenkin pomomättöjen jahtaussysteemi tekee niistä hauskoja huolimatta jehujen suuresta hiparimäärästä.

Skull & Crossbones: Kontrolleiltaan omaperäinen, muttei järin intuitiivinen mätkintä. Estetiikka on hupaisaa, etenkin kiintiöpapukaijan jatkuva mölinä.

Sky Adventure: Melko mainio ADK:n lentoräiskintä toimivin mekaniikoin, joista mielenkiintoisin on se, että pisteitä käytetään alusten päivittämiseen. Pointti pisteidenkalastelulle antaa mukavaa lisämaustetta muuten tavalliseen, mutta toimivaan räiskintään. Oma lukunsa pelissä on myös pääpahis, jonka kasvopotretti ja hämärät repliikit toimivat mainiona uranuurtajana Gal Agiesselle.

Sky Alert: KPGSR.

Sky Army: Hauska ja omaperäisiä elementtejä sisältävä helikopteriräiskintä, jossa pommitetaan siviilejä ja rakennetaan siltoja.

Sky Base: Värikäs vanhan ajan avaruusräiskintä neljällä eri osiolla eli keskivertoa aikalaistaan hivenen kiihottavampi yksilö.

Sky Bumper: Edeltäjäänsä Loopingia aika lailla muistuttava, hämmentävä, mutta hetken huvittava vanhan ajan lentoräiskintä. Pääasiallisena vihollisena toimivat seinät, joista osasta kimpoaa ja osasta kuolee.

Sky Diver: Köyhän miehen Rip Cord mutta sentään samanaikaisella kaksinpelillä.

Sky Fox: Pelattavuudeltaan melko tavallinen avaruusräiskintä, jossa vihollisena toimivat galaktisten mörköjen lisäksi hämmentävät avaruusamatsonit. Pelissä on myös mielenkiintoinen ja hajottava mekaniikka, jossa jokainen erikoislaaki laskee aluksen tehoja. Tämä ehkäisee aivotonta napinhakkausta ainakin parempien ammusten osalta, mutta vaikeuttaa muutenkin armotonta menoa entisestään.

Sky Kid: Melko hupaisa ja runsassisältöinen, mutta sairas räiskintä, joka (hei,) skrollaa väärään suuntaan. Musiikit on ovat samaa korkeaa tasoa kuin Namcon muissakin tämän ajan kolikkopeleissä.

Sky Kid Deluxe: Turha päivitys parilla minimaalisella uudistuksella ja huonommalla musiikilla.

Sky Lancer: Monotoninen ja yksiulotteinen, joskin hivenen omaperäinen avaruusräiskintä, jossa hiparit, lissärit ja konttarit ovat simoille.

Sky Love: Epäomintakeinen kahdeksankytluvun alun rullaamaton avaruusräiskintä. Pelaa mieluummin vaikka SNK:n pachinkopeliä.

Sky Raider: Estetiikaltaan mielenkiintoinen, pelattavuudeltaan flashpelimäinen vanhan ajan pommitus.

Sky Skipper: Nintendon premissiltään ja hahmoiltaan hupaisa, mutta pelattavuudeltaan kuiva lentelypeli. Sisältää lyasten pelimäisesti myös kiroilua.

Sky Smashers: KPGSR.

Sky Soldiers: Sky Adventuren edeltäjä, joka on jatko-osaansa ja moniin muihin ADK:n peleihin verrattuna kovin mielikuvitukseton sekä ulkoasultaan että pelattavuudeltaan.

Slap Shot: Melko kuiva pöytälätkäjohdannainen, mutta sentään parempi kuin NHL-kaimansa. Graffasuunnittelu on aika bipolaarista.

Slip Stream: Tavanomainen ja mahdoton F1-peli, jonka paras elementti ovat grafiikat.

Slither: Centipede-nokitus vapaammalla liikkuvuudella ja useammilla möröillä. Aika unettavaa settiä kuitenkin.

Sliver: Aivoja vaativa lernopeli, eli ihan paska peli.

Sly Spy: Data Eastin mukavan häpeilemätön plagiointi James Bondista. Pelattavuus on melko mielikuvituksetonta, mutta hauskaa ja Golden Gun -mekaniikka on mukava lisä. Valitettavasti ei tue samanaikaista moninpeliä ja sisältää myös jostain syystä Yhdysvaltapaatosta. Kaipa USA ja Brittilä ovat tekijöiden mittapuulla "sama asia!"...

Smash TV: "DUDE!" Turhan monotoninen, mutta kontrolleiltaan ja ulosanniltaan hieno yhden ruudun verilöylyttämö. Kaksinpelillä on aivoton räiskintä hieman viihdyttävämpää.

Snake Pit: Kuivahko ja hullu Indiana Jones-tribuutti, jossa ruoskitaan otuksia katakombeissa. Pilipaliversioita puhkisoitetuista klassisista biiseistä sisältävä musiikkivalikoima on sentään hauska.

Snacks'n Jaxson: 3D-Breakout -väännös, jossa pompotellaan pellen nenää tämän lärvillä, samalla kaiken maailman moskaa syöden. Visuaalinen ilme on aika kauhea ja pelatavuus hajottavan kaoottista, kiitos muutenkin tuskallisen päämekaniikan nokittamisen vielä ympäristön esteillä. Uniikkiutta lukuun ottamatta elimistön läpi kulkenutta safkaa, siis.

Snap Jack: Mielenkiintoisesti automaattisesti rullaavaa räiskintää, tasoloikkaa ja Head Onia perverssisti yhdistelevä tekele. Päähenkilön ilmeet ja soundtrackin metaviisastelu ovat hupaisia.

Snapper: Korealainen HC-matopeli. Viholliset ja erilaiset ruutudesignit eivät pelasta peliä rutikuivalta peruspremissiltä.

SNK Vs. Capcom: SVC Chaos: Guilty pleasureni. Pelattavuus on hyvää, mutta hämärää ja hiomatonta, kuten koko muukin peli, missä juuri piileekin tekeleen hurmaavuus. Rosterissa on 9 Street Fighter II -hahmoa liikaa, vaikka muuten hahmovalinnat ovat aika siistejä, etenkin välipomojen osalta. Musiikki on myös SNK:lle epätavallisesti ja peliin sopivasti kökköä, mutta outoa. Parempi kuin Capcom Vs. SNK 2, kaiken kaikkiaan. Hauskaa kyllä pelin juonesta ei löydy mistään mitään tietoa, joten voimme vain ihmetellä, onko sen maailmanlopun jälkeinen teema jonkinnäköinen vertauskuva silloiselle SNK:n tilalle.

Snow Bros. - Nick & Tom: Tappomekaniikaltaan jees, mutta muuten tasapaksu ja ylipitkä Bubble & Bobble -kärvistely, etenkin kiitos päähenkilöiden kömpelyyden ja loppupään ylimaallisen kestävien vihollisten.

Snow Bros. 2 - With New Elves: Huomattavasti ykkösosaa parempi kiitos tyydyttävän vaihtelun, paremman liikkuvuuden, useiden pelattavien hahmojen, lyhyemmän keston ja genressä harvinaisen nelinpelimahdollisuuden. Ainoastaan yksi kestävyyspilkkuvirheinen loppupään pomo hajottaa entiseen malliin. Lukuisat juoniosiot ovat hauskoja ja alkunäyttö legendaarinen.

Soccer Brawl: Futuristinen jalkapallopeli parilla mielenkiintoisella elementillä ja SNK:n peliksi kuivalla ulkoasulla.

Sokonuke Taisen Game: Melko köyhä versusminipelikokoelma. Estetiikka on hämmentävä sekoitus japanilaista söpöyttä ja Looney Toons -tyylistä väkivaltaa.

Sol Divide: Mainio Psikyon fantasiashootteri monin siistein mekaniikoin. Etenkin meleehyökkäys on kovin uniikki ja viihtyisä lisäelementti. Estetiikka on keskinkertaista ja möröt aika kaavamaisia, tosin.

Soldier Girl Amazon: Antiikin fantasiaa ja scifiä hupaisasti sekoittava, mutta pelattavuudeltaan kuppainen shootteri, jonka kohokohtiin kuuluvat mm. Wii U-tason pommiesineet, jotka ovat siis rajallisuudessaankin normilaakeja huonompia. Uniikit pomoteemat viihdyttävät eniten.

Solar-Warrior: Etenkin Technoksen peliksi todella kökkö sekoitus juoksu- ja lentoräiskintää, joka on tympäännyttävän vaikea kiitos NES:sin Dragon's Lair -tyylisen energialogiikan.

Solar Fox: Omintakeinen mutta tylsä avaruusräiskinnän ja rullaamattoman roinankeräyksen sekoitus.

Soldam: Kenties syystäkin pelattavuudeltaan suht ainutlaatuinen puzzlepeli, jossa normipalikankasausta höystetään vaikeasti hahmotettavalla ja eksekuusönin usein kusevalla värinvaihtomekaniikalla. Täten muuten mielenkiintoinen seikkailumoodi lisäsekoilua tarjoavia, Rod-Landista tuttuja vihollisia vastaan on yllättäen hajottavan brutaali ja kaksinpelikin melko kuiva genren standardeilla. Raamit hyvälle pelille kuitenkin löytyvät, joten ehkä uskonnollisella harjoittelulla tästä saa enemmän irti.

Sonson: Omaperäinen, mutta kovin monotoninen köyhän miehen Psycho Soldier. Seesteinen äänimaailma on ihan siisti.

Sorcer Striker: Pelattavuudeltaan hyvin tavanomainen, mutta muuten hyvin persoonallinen lentoräiskintä Eli jonkinnäköinen fantasiaversio Samurai Acesista. Pelin lopussa on harvinainen eli mielekäs bossirushi, jonka yksi vastus on vaihteeksi hanurivetoninja. Teoriani mukaan kyseinen kaveri on Dark Sealista, persekipeänä siitä, että hänet potkittiin pois jatko-osasta.

SOS: Namcon äänimaailmaltaan harvinaisen hajottava, kuiva ylhäältä kuvattu räiskintä.

Sotsugyo Shousho: Äärimmäisen söpö, mutta melko monotoninen kouluteemainen minipelikokoelma.

SoulCalibur: Ikäisekseen hyvä 3D-mättö, joka on kuitenkin melko obsoliitti kiitos jatko-osansa.

Space Battle Ship Gomorrah: Sivuttainrullaava avaruusräiskintä, jossa tyydyttävä estetiikka ja paria kohtaa lukuun ottamatta hyvä vaikeusastebalanssi. Vaadittavat pari siistiä mekaniikkaa löytyy myös; messevin näistä on vapaan tähtäyksen mahdollistava kakkosase.

Space Bomber: "You My Friend. Give Me Earth..." Juoniosioiltaan Stack Columns -tasoa, mutta myös pelillisiltä ansioiltaan viihdyttävä ja omaperäinen rullaamaton räiskintä, jossa vihollisia voi abduktoida omiksi pommeiksi ja sivualuksiksi. Estetiikka on ihanan söpöä ja pituus juuri kohdallaan. Pisteenä iin päälle on päähenkilö Ameriikan presidentti! "No!! Go to Star!!"

Space Chaser: Head-On -kopio vapaalla liikkuvuudella, rajoitetulla turbolla ja epäreilulla vaikeusasteella.

Space Cruiser: Melko tavallinen, mutta mukavasti vaihtelua sisältävä, rullaava avaruusshootteri. Pelin lopussa päästään aika korkealle videopelisankarirunkkuusskaalalla pommittamalla satunnainen vihollisplaneetta avaruustomuksi.

Space Demon: Nintendon jatko-osa Space Firebirdille. Lähes identtinen edeltäjänsä kanssa.

Space Duel: More like "Space Duet"! Asteroids -klooni, jossa kuitenkin samanaikainen kaksinpeli joko normaaliin tyyliin tai hupaisana tandemversiona.

Space Dungeon: Lievästi viihdyttävä kaksoistikkuräiskintä, jossa siirrytään piirteettömistä laatikoista toisiin.

Space Encounters: Star Warssin juoksuhautakohtauksesta ammentava yhden ruudun avaruusräiskintä, jossa Sasuke vs Commander -tyylinen "dead people hit you" -mekaniikka. Lisäksi pelin pistesysteemi on aika "riski korreloi voittoa": mitä korkeammalla ruudussa, eli lähempänä vihollisten ilmestymispaikkaa hengaa, sitä paremmin pojoja irtoaa.

Space Fever: Nintendon häpeilemätön Space Invaders-kopio.

Space Firebird: Nintendon häpeilemätön Galaga-väännös.

Space Force: Yhdentekevä Asteroids-klooni.

Space Fury: Asteroids-johdannainen Segalta, jonka asesysteemi ja etenkin pääpahiksen jatkuva avautuminen erottavat edukseen vektoriräiskintöjen harmaasta massasta.

Space Gun: Juustoinen ja kuivahko sci-fi-valopyssyily. Mörködesignit, kauhuelementit ja Alien-radar ovat sentään jees.

Space Harrier: Uraauurtava, mutta puuduttava, ylipitkä ja epäselvä. Pelin kulttistatus taitaa johtua pelkistä teknisistä tekijöistä.

Space Invaders: Tasapaksu ja tylsä genren luoja.

Space Invaders '95: Parodius-väännös Space Invaderssista, eli graffoiltaan ja hahmoiltaan söpö mutta pelattavuudeltaan köyhä ja yksinkertainen räiskintä.

Space Invaders II: Yhteistyötä ja versusta sekoittava kaksinpeli taikka yksinpelissä häärivä, tietokoneen ohjaama kaverin kaltainen tuo muuten tuttuun räiskintäreseptiin mukavasti lisämaustetta.

Space Invaders DX: Uudelleenlämmittely, jossa ei juuri mitään siistiä uutta.

Space Launcher: Nintendon kohtalaisesti viihdyttävä sekoitus Space Invaderssia ja Froggeria, pari vuotta ennen jälkimmäistä.

Space Panic: Donkey Kongia ja Lode Runneria muistuttava mutta kumpaakin edeltävä rullaamaton toimintapeli, jonka kuopankaivelutappomekaniikka imee hanuria.

Space Position: Segan geneerinen ylhäältä kuvattu ajopeli, joka hienona insinöörintyönäytteenä jakaa ruudun kahteen osaan tietokonettakin vastaan pelatessa. Lymyilevä taustamusiikki on kuitenkin siisti.

Space Raider: Unettavan tylsä sekoitus Galagaa ja putkishootteria.

Space Ranger: Ihan hupaisa Defender-tyylinen räiskintä, jossa ammuskelua on siivitetty sattumanvaraisten avaruusotusten pelastamisella. Hupaisaa kyllä voi avun tarpeessa olevat ölliäiset myös surutta ampua, mikä onkin tehokkaampi ja nopeampi tapa edetä seuraavaan ruutuun. Uhrien ohella ainoastaan pistesaldo kärsii.

Space Seeker: Eri avaruusräiskintäpelityyppejä kohtalaisesti sekoittava, mutta turhan kökkö tekele. Kartalla liikkuminen ei juuri sisällä strategisia elementtejä, vaikka siltä aluksi vaikuttaakin.

Space Tactics: Segan mielenkiintoinen sekoitus Space Invaderssia, Missile Commandia ja FPS:ää. Pelissä on näemmä ollut ei-digitaalisia näytön osia, joten emuloinnissa osa viehätystä katoaa.

Space Walk: Uniikki ja suht toimiva versusväännös muuten melko nähdystä hahmonpompotuspelistä. Hyvää härö-HYPER-materiaalia.

Space Zap: Yliyksinkertainen ja -helppo, eli tylsä tekele, jossa räiskitää neljästä eri suunnasta tulevia palloja puolustusmeiningillä. Sentään kuolinräjähdysefekti on siisti.

Sparkz: Kohtalainen Gorby's Pipeline-klooni Frankenstein-teemalla. Erikoispalikat ja kaksinpeli antavat pelille oikeutusta.

Spark Man: Hieman parempi Super Ranger, eli melkoisen kuppainen kävelyräiskintä. Pelin harvat siistit ominaisuudet ovat tragikoominen äänimaailma ja pomomätöt, joissa tappajarobotit tuhotaan listimällä niiden miehistö itse masiinan sijaan.

Spartan X: NES-porttiin verrattuna näyttävämpi, mutta kontrolleiltaan kökömpi ja äänimaailmaltaan lussumpi, eli melko turha.

Speak & Rescue: Epäreilu ja kökkö yhden ruudun räiskintä, jota on höystetty huonosti toteutetulla puolustusmekaniikalla. Pelin nimi viittaa varmaankin sen sanoinkuvaamattoman huonoihin äänisampleihin.

Special Criminal Investigation: Chase H.Q. ampumismekaniikalla ja melkoisen juustoisella finaalilla. Ääninäyttely on edelleen tasokasta.

Spectar: Sokkelokamankeräys räiskimismekaniikalla ja muuttuvilla ruutukokoonpanoilla, eli ainakin parempi kuin samana vuonna ilmestynyt Pac-Man.

Speed Ball: Pöytäsuunnittelultaan ja fysiikoiltaan kuppainen virtuaaliflipperi. Äänimaailma on sentään OK.

Speed Ball - Contest at Neonworld: Kälyinen rullaamaton jalkapalloväännös, jossa ohjataan samaan aikaan koko omaa tiimiä.

Speed Coin: Pilipalipeli, jossa ohjataan vierivää kolikkoa kallistelemalla ruudulle ripustettuja alustoja.

Speed Rumbler, The: Yhdellä omaperäisellä mekaniikalla varustettu ylhäältä kuvattu räiskintä, jonka huono ohjattavuus, yksitoikkoisuus ja yleinen mahdottomuus kusevat tosi tehokkaasti. Jazzahtavat musiikit ovat hyviä, mutteivät sovellu pelin meininkiin ollenkaan.

Speed Spin: Rikkinäinen ja epäreilu pinki ponki -pelleily. Eipä laji parempaa ansaitsekaan.

Spelunker: NES-versioon verrattuna hämmästyttävän inhimillinen ja pelattavuudeltaan hyvä tasoloikka. Ainoastaan pelin loppupää on jokseenkin hajottavaa tahkoamista, muuten meno on hauskaa, etenkin kiitos seiniintörmäysmekaniikan.

Spelunker 2: Nohevasti paranneltu ja mukavasti uutta sisältöä tuova jatko-osa. Yksi lisäys, eli yliesoteeriset hissi- ym. aktivointinamiskat kuitenkin kusevat koko pelin nautinnon melkein ihan täysin.

Spider: Qix-väännös, jossa piirrettävän viivan pituus on rajoitettu, eli Wii U^2.

Spider-Man; The Videogame: Liikemäärältään Final Fight -tasoa oleva mätkintä, joka on siis tappavan monotoninen. Lähdemateriaalille uskollinen estetiikka ja välillä hakkaamista tauottavat ammuskeluosiot helpottavat läpipeluun tuskaa, mutta eivät lähellekään tarpeeksi.

Spiders: Tavallista rullaamatonta ja liikkuvuudeltaan yksiulotteista räiskintää siistimpi pilipalipaukuttelu kiitos mielenkiintoisesti lisää elintilaa ruudulta keräävien vihollisten.

Spinal Breakers: Kuivahko kolmannen persoonan räiskintä natsizombeilla. Pelin juoniosiot ovat kuitenkin hupaisia. Etenkin kummatkin huonoista lopuista ovat miltei Stack Columns -tasoa.

Spin Master: Joe & Macmainen, eli melko hyvä juoksuräiskintä, kiitos monipuolisen asevalikoiman ynnä lataus- ja pommimekaniikan. Ainoana isompana miinuksena on kuppaisesti miksattu äänimaailma. Joskus pidin peliä liiankin lyhyenä, mutta kaipa olen muuttunut entistäkin kärsimättömämmäksi, sillä nykyään se on mielestäni juuri täydellisen pituinen.

Spiker: Kökkö ja hämmentävä, mutta juuri siksi viihdyttävä 1 vs 1- lentopallopeli laadukkaalla rantamisulla höystettynä.

Splash: Yksinkertainen maalauspeli, jonka hyvänä virikkeenä toimivat tuttuun tapaan puolialastomien muijien kuvat. Sound Blastermainen musiikkivalikoima on myös ihan hupaisa.

Splat!: Omintakeinen ja hetken huvittava ruokateemainen versusräiskintäpelin tapainen.

Splatterhouse: Grafiikoiltaan ja monsyiltaan siisti, mutta kökkö ja kömpelö mätkintä. Kauhuleffaklisekekkeröinti ja överiväkivalta tuo peliin joka tapauksessa mukavasti charmia.

Splendor Blast: ADK:n pelattavuudeltaan mielenkiintoinen ja estetiikaltaan siistihkö sekoitus futuristista rallipeliä ja rullaavaa räiskintää. Omintakeisesti, mutta kuivahkosti pelissä saatavia aseita ei käytetä kanssakilpailijoiden pätkimiseen vaan esteiden tuhoamiseen.

Sports Match: Urheiluteemainen, pelattavuudeltaan tuikitavallinen mahjongsolitaire, melko kuppaisin tiiligraffoin ja moniin muihin genren edustajiin verrattuna epävakuuttavin silmänruokaosioin.

SportTime Bowling: Harvinaisen kuppainen keilailu, jossa pallo suuntaa ränniin yhtä varmasti kuin allekirjoittaneen elämä.

SportTime Table Hockey: Hajuton ja mauton pöytälätkätekele. Oikeaa laitteistoa vissiin simuloiva jatkuva suhina sentään ärsyttää.

Spot: Tammipeli 7 Upin muinaisella maskotilla. Palikan siirtelyjä siivittäviä animaatioita lukuun ottamatta rutikuivaa kamaa, siis.

Springer: Yhden ruudun tasohyppely, jossa pahin vihollinen on kontrollit kiitos kuppaisten hyppymekaniikkojen ja sen, että loikkaus lähtee painamalla ylöspäin.

Sprint (2/4/8): Rullaamaton autopeli, jonka jatko-osat tarjoavat aina kaksinkertaistuvan pelaajamäärän. Valitettavasti ainakin MAMElla on ohjaus kelvotonta, sillä kaarat kääntyvät jostain syystä vain yhteen suuntaan.

Spy Hunter: Mielikuvitukseton, epäreilu ja kontrolleiltaan melko kuppainen ylhäältä kuvattu ajopeli ilman mitään päämäärää. Kulttistatusta en tässä tapauksessa siis ymmärrä.

Spy Hunter 2: Samaa kuivaa kamaa kuin ykkönen, tällä kertaa eri kuvakulmalla ja vähemmän geneerisellä ulkoasulla.

Squash (Gaelco): Ihan passeli ja persoonallinen videopeliversio korneimmasta pallopelistä ever. Katsomossa on paljaita daisareitakin.

Squash (Itisa): Sekä säännöiltään että kontrolleiltaan hoopo tete-a-tete-squash. Ihan normaalisti. Luultavasti Off the Wall -plagiointi.

Stack Columns: Columns, eli kökköä Vs.-puzzleilua. Pelin yksinpelimoodi on sinänsä hupaisa synkkine taustajuonineen ja turnausteemoineen, vaikka premissistä huolimatta ovat vastustajat aina samoja. Pelin loppu onkin sitten varmaankin paras ikinä missään pelissä. Eli aika +-0.

Stagger I: Geneerinen korealainen lentoräiskintä, jossa ei ole ollenkaan maan kolikkopelituotoksille tyypillistä hämärää materiaalia.

Stadium Hero: Data Eastin baseballpeli, joka muistuttaa melkoisesti SNK:n Baseball Starssia. Eli ihan jees, mutta lähdemateriaalistaan johtuen ribbeä.

Stakes Winner 1 & 2: Pinnallisia ja pelattavuudeltaan onnettomia ravipelejä. Musat ovat sentään OK.

Star Trigon: Yhden napin omintakeinen ja kepeä tekele, jossa pompitaan planeetalta toiselle. Parempi ainakin kuin Mighty Milky Way.

Stargate: Defender 1.1, eli redundantti ja turha jatko-osa.

Starship 1: Antiikkinen, toimiva avaruus-FPS, joka tuntuu ammentavan aika lailla Star Trekistä...

Star Blade: Hiton tylsä raiteilla etenevä avaruusräiskintä kököillä 3D-graffoilla ja ilman mitään lataus- tai muita mekaniikkoja.

Star Cruiser: Vanhan ajan 1 vs 1-avaruusräiskintä Asteroidsin tyylisellä ja sitä edeltäneellä ohjaustyylillä. Perinteiseen tyyliin tulee tietokonevastustajasta kovempi matsien edetessä, mutta alkurima on turhan alhaalla: kahdessa ekassa taistelussa ei jamppa jaksa edes ampua.

Star Fighter: Estetiikaltaan korealaiseen tapaan kökön kummallinen, mutta pelattavuudeltaan liukuhihnamainen ja rutikuiva avaruusshootteri. Yksi suht omaperäinen fuusiomekaniikka löytyy, mutta se ei paljon lämmitä.

Star Force: KPGAR.

Star Gladiator Episode 1: Final Crusade: Sci-fi-teemainen Soul Edge-kopio jääkaappihypyillä ja muutenkin arveluttavilla fysiikoilla: vastustajan voi esimerkiksi tiputtaa taistelukentällä tekemällä maassa toipumispyörähdyksen tätä päin...

Star Guards: Sekasortoinen ja monotoninen kahden tikun räiskintä Transformers-tyylisin jättirobotein.

Star Jacker: Segan Xevious-klooni. Aika kuiva ja esikuvaansa köyhempi, mutta elämäsysteemi on mielenkiintoinen: pelaajan kaikki alukset ovat samaan aikaan ruudulla ja kaikkien tuhoutuessa peli loppuu, vähän niin kuin Tac/Scannissa.

Star Trek: Ihan viihdyttävä Segan Asteroids-väännös, jossa pätkitään Klingon-aluksia Enterprisen puikoissa. Ei kovin omaperäistä menoa, siis...

Star Wars: Melko köyhä, mutta sentään jonkinlaista vaihtelua sisältävä vektori-FPS, jossa eniten viihdyttää jokseenkin lähdeuskollisen korni ääninäyttely.

Steel Force: Ulkoasultaan kökkerö ja tyystin monotoninen ylhäältä päin kuvattu sci-fi-ravausammuskelu.

Steel Gunner: Estetiikaltaan mainio ja synkästä robottiarmeijateemastaan huolimatta mukavasti huumoria sisältävä valopyssyily, josta valitettavasti uupuvat vaihteeksi kaikenlaiset lataus- ym. -mekaniikat. Loppumättö on aika siisti.

Steel Gunner 2: Hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Vähäisemmät pomomäärät tekevät tästä hivenen heikomman.

Steel Talons: Kontrolleiltaan realistisen monimutkainen mutta pelattavuudeltaan yksinkertainen heltsariräiskintä.

Steel Worker: Mielenkiintoinen Lemmingsien isoveli, jossa opastetaan duunaria pitkin rakennustyömaata valitsemalla erilaisia girdereitä, mitä proletaarisankarimme sitten tahkoo eteenpäin.

Stinger: Vähäsisältöinen sivulla rullaava avaruusräiskintä, jossa paikoitellen sentään huonolla tavalla uniikkeja kohtia, jossa aluksen nopeutta voi säädellä sen korkeuden kautta.

Stocker: Hupaisa vanhan ajan autopeli, jossa ajetaan Yhdysvaltojen itärannikolta länsipuoleen. Pelissä on ihan passelit mekaniikat, kuten tietokonekaarojen vuorovaikutus toistensa ja vihollispollareiden kanssa. Automaattinen kiihdytys on tosin hämmentävä ominaisuus.

Stompin': Omaperäinen ja viihdyttävä, mutta vähäsisältöinen Dance Dance Revolutionin esi-isä, jossa astellaan erilaisten tuholaisten päälle 9x9-gridillä.

Stone Ball: Luolamiesteemainen jalkapalloväännös, eli melko kuiva tekele. Nelinpelituki on kuitenkin jees.

Storm Blade: Esteettisesti joten kuten persoonallinen mutta pelillisesti vaihtelun vuoksi tyystin epäinspiroitunut sotalentoräiskintä.

Straight Flush: Hämmentävä, korttiteemainen Breakout-klooni.

Strata Bowling: Peruskeilailu perushoopoilla reaktioanimaatioilla.

Strategy X: Kontrolleiltaan kömpelö ja yksitoikkoinen ylhäältä kuvattu räiskintä, sentään ajalleen epätavallisella vapaalla rullauksella.

Streaking: Pac-Man-klooni, eli kuppainen. Sentään ainoa tietämäni peli, jonka pointtina on saada alastomalle muijalle lisää vaatteita päälle.

Street Fighter Alpha -sarja: Passelin näköistä mutta liikkuvuudeltaan olematonta, mekaniikoiltaan kämäistä ja pelattavuudeltaan hiomatonta sontaa. Tuntuma hahmoihin on huono kiitos ilmavuuden ja liikkeiden ominaisuudet ovat päin persettä. Dan ja R. Mika ovat ihan jees. Ilmankos toinen on SNK-pastissi ja ~~toinen kaikonnut tyystin myöhemmistä sarjan peleistä~~ .

Street Football: 3 vs 3 -käsimunaa hirveällä ohjattavuudella. Ainoa positiivinen elementti ovat pelikentälle ripotellut esteet, kuten liikkuvat autot.

Street Fighter: Jatko-osaansa parempi kaikilla osa-alueilla paitsi pelattavuudessa, joka onkin siis todella järkyttävää. Estetiikassa, etenkin ääninäyttelyssä, on kuitenkin mukavasti charmia.

Street Fighter; The Movie: Mortal Kombatmainen, eli huvittava ja paska. Mieluummin tätä pelaa kuin Street Fighter II:sta, ainakin.

Street Heat: Köyhä Special Criminal Investigationin hengellinen edeltäjä

Street Hoop: "SLAM DUNK!" Data Eastin grafiikoiltaan hyvä ja musiikeiltaan mainion hip hopahtava katukorispeli, jonka mekaniikat ovat jees. Lisensittömyys ja siitä kenties juontuva värikkyys on sekin plussaa.

Street Smart: SNK:n pelattavuudeltaan löysä ja kököhkö, mutta estetiikaltaan mainio vanhan ajan pomomätkintä. Ihan viihdyttävä kerran läpäistynä, ainakin kaksinpelillä.

Strength & Skill: Lajeiltaan suht kekseliäs, mutta pelattavuudeltaan hajottavaa Track & Field -takomista oleva urheilupelikokoelma. Yhdessä lajissa pitää nappeja hakata tietty aika sellaiseen tahtiin, että olkapääni petti ennen onnistumista, huijauskoodeillakin.

Strider: Premissiltään ja etenkin juoniosioiltaan mielenkiintoinen ja omaperäistä kenttäsuunnittelua omaava toimintatasoloikka. Neuvostoliiton vastainen propaganda ja keskenään omia äidinkieliään puhuvat hahmot jäävät mieleen. Valitettavasti itse pelaamattomuus on paskaa kiitos surkean ohjattavuuden, lukemattomien umpimähkään putoamista vaatien kohtien ja anteeksiantamattoman vaikeusasteen. Aivan pelin lopussa on niin rikkinäinen ja hajottava tasoloikkasosio, etten jaksanut hinata sitä edes huijauskoodeilla.

Strike Avenger: Vähäsisältöinen, mutta estetiikaltaan tunnelmallinen avaruus-FPS. Pelissä on vissiin ollut jonkinnäköinen yhden ruudun yhteistyömoodi ja kabinetissa jotain tuoliväkerryksiä, joten ehkä pelin resurssit ovat menneet enemmän fyysiseen kuin digitaaliseen puoleen.

Strike Fighter: Segan geneerinen ja monotoninen lentokone-FPS. Ammussysteemien ja pomomättöjen puute tekee pelaamisesta todella unettavaa. Sentään ääninäyttely on ihan jees, etenkin Fire-kehotusköhähdys.

Strike Force: Hupaisa sekoitus Defenderiä ja Smash TV:tä. Pelissä reissataan epälineaarisesti plaanetalta toiselle ja pannaan dinosaurusavaruusolioita kilon biiteiksi. Niin, myös jotain kolonisteja olisi kai tarkoitus pelastaa. Estetiikka on aika tavallista scifiä, mutta äänimaailma tuo menoon paljon persoonallisuutta ja huumoria. Pelissä on myös Double Dragon 3-tyylinen, oikeaa rahaa käyttävä kauppa.

Strike Gunner S.T.G.: Estetiikaltaan persoonaton avaruusräiskintä, jonka kakkosasemekaniikka on sentään omintakeinen.

Strikers 1945: Latauslaivuehyökkäykseltään hivenen massasta erottuva mutta muuten KPGSR:tava tekele pomomechoilla.

Strikers 1945 II: Melkoisen identtinen ykkösosan kanssa.

Strikers 1945 III: Melkoisen identtinen kakkososan kanssa.

Strikers 1945 Plus: Väännös sarjan kakkososasta Neo Geolle. Sentään ihan mielenkiintoista, että Psikyo päätyi pelin tekemään, koska ymmärtääkseni koko lafkan perustivat Video Systemin työntekijät, jotka eivät halunneet siirtyä väkertämään pelejä Neo Geolle. Onneksi he kehittyivät ihmisinä.

Stunt Air: Tavanomainen kahdeksankytluvun alun avaruusräiskintä, sentään laivuemekaniikalla ja passelilla pääbiisiillä.

Su Ho Seung: 1 vs 1 -pokeriväännös suht korealla vastustajanaisella.

SunA Quiz 6000 Academy: Yksi harvoista SunAn siedettävistä peleistä. Kiitos triviagenren yksinkertaisuuden ei edes titulaarinen lafka ole jotenkin onnistunut sössimään pelattavuutta ja pakollinen korealaishäröily antaa estetiikalle paljon. Etenkin lukuisat eri isännät omine mölinöineen ovat siisti puoli; seitsemännen miekkosen äänisample väärin vastattuun kysymykseen on etenkin kultaa. Tosin se ja lukuisat muutkin mölinät onkin plagioitu Quiz Gakumon no Susumesta, joten stay classy, SunA.

Sub Hunt: Todennäköisesti ensimmäinen lajissaan oleva tekele, jossa syvyyspommitetaan sukellusveneitä. Toimiva ja antiikkisten kolikkopelien tapaan aika-, ei elämärajotteinen.

Submarine: Manuaalista rullausta ja vedenalaista teemaa lukuun ottamatta täysin mielikuvitukseton ja geneerinen räiskintä.

Subs: Hauska, joskin kovin yksinkertainen vanhan ajan vs. -räiskintä, jonka sotasumumekaniikka on omintakeinen ja toimiva.

Success Joe: Grafiikoiltaan ja äänimaailmaltaan huvittavan hirvittävä ja pelattavuudeltaan masentavan kuppainen nyrkkeilypeli. Pelin ainoa viihdyttävä puoli ovat hupaisat yksityiskohdat lähdemateriaalista, jota noudatetaan aika uskollisesti, loppua onneksi lukuun ottamatta.

Sukeban Jansi Ryuko: Passeleilla kasarityyliin piirretyillä tytsyillä varustettu strippimahjong myös pelin sisäisillä huijausmekaniikoilla.

Sunset Riders: Mainio Konamin ravausräiskintä, jolle olisi ollut ehdottomasti pitänyt tulla jatkoa. Vaihtelevat ruudut, grafiikka, pomomätöt ja musiikit ovat erinomaisia ja nelinpeli myös, vaikka viimeksi mainittu tekeekin pelistä aivan liian helpon.

Superman: Hämmästyttävän hyvä Teräsmies-peli Taitolta. Pelattavuus on jokseenkin vaihtelevaa, vapaa liikkuminen tuo oman höysteensä mätkintäosioihin ja viholliset ovat mukavan kestämättömiä, antaen sankarille sentään jotain uskottavuutta. Myös musiikit ovat hyviä tekomahtipontista pääteemaa lukuun ottamatta. Teriksen normisooloilusta huolimatta on myös samanaikainen kaksinpeli tarjolla.

Super Astro Fighter: Taas yksi aika yhdentekevä 80-luvun alun avaruusräiskintä Data Eastilta.

Super Bagman: Hämmentävä ja mahdoton, joskin mukavan monipuolinen sokkelohaahuilu. Nimiruutu on harvinaisen "manservicekäs".

Super Basketball: Konamin hämmentävä koripalloilu, jossa keskitytään pelkkään hyökkäyspuoleen. Estetiikka on jees, etenkin palikkaääninäyttely, ja mekaniikat myös, vaikka liikkumiseen tarvittava napintaonta on hämmentävää.

Super Bike: Aikamoisen mitäänsanomaton, vakkarimahdoton sivuttainrullaava rälläyshyppely päälleliimatulla ampumiselementillä.

Super Bishi Bashi Championship: Napintakomisminipelikokoelma, joka on melko kuiva, ehkä kiitos kabinetin tarjoamien valtavien nappuloiden puutteen.

Super Breakout: Pallonpompottelua jopa kahdella erillisellä tiilikerrosklöntillä. Jahhuu.

Super Bug: Ikäisekseen mukavan sulava, mutta yllättäen kovin yksinkertainen ajopeli. Kuplavolkkarisuus on tietysti jees.

Super Burger Time: Ykkösosaa huomattavasti siistimpi, vaikkakin massiivisen vihollismäärän takia edelleen aivan liian vaikea tasoloikkaväännös. Sentään nyt on menossa mukana myös oikeasti hyödyllisiä lisävoimat joita jaellaan myös anteliaasti. Pomomätöt tarjoavat myös passelia vaihtelua, vaikka pääpahista lukuun ottamatta ovat megamörköjen olemukset kuivia. Pelin tyydyttävin osa-alue onkin tapa, millä kaikki viholliset spontaanisti kuolevat ja lentelevät sikin sokin aina, kun ruudun pääsee läpi.

Super Champion Baseball: ADK:n syöpäisin baseball- ja urheilupeli.

Super Chase; Criminal Termination: Grafiikoiltaan mahtava, pelattavuudeltaan liukuhihnamainen, mutta viihdyttävä ensimmäisen persoonan Chase H.Q-väännös. Myös ääninäyttely on totta kai hienoa, etenkin vakkari-selkärangattoman poliisipartnerin jatkuva ulina.

Super Cobra: Scramblen semiklooni (tai toisin päin), jossa lennellään helikopterilla ja yritetään kerätä mammonaa.

Super Contra: Normiversiota hivenen siistimpi, mutta kuitenkin kuiva. Ylhäältä kuvatut osiot ovat tuttuun tapaan hanurista. Alkunäyttö onkin pelin parasta antia.

Super Cross II: Kuvakulmaltaan ja lisävoimamekaniikaltaan mielenkiintoinen mopoilu, jota huono osumahavannointi ja Excitebike-tyylinen äänimaailma rassaavat.

Super Crowns Golf: Golffailu, jossa vielä perusohjauspallokollegoitaan käsittämättömämpi käyttöliittymä. Kolme valittavaa mailatyttöä on ainakin omintakeinen osa-alue.

Super Cup Finals: Taiton muita samoihin aikoihin ilmestyneitä jalkapalloiluja hyvin paljon muistuttava tekele, genren perinteitä kunnioittaen.

Super Dodge Ball: Passeli, mutta jatko-osaansa verrattuna lussua kamaa etenkin kiitos lepsun ohjauksen. Sentään japanilaisen version alkunäyttö on hyvä viittaus alkuperäiseen Kunio-peliin.

Super Dodge Ball (Neo Geo): Loistavalla estetiikalla ja graffatyylillä varustettu ja pelattavuudeltaan tuttu, mutta hyvä pallopelleily. Loppuyhteenotto ja -näyttö ovat myös tyhjentäviä. Varsin mainio päätös sekä Kunio-sarjalle että Technossin peleille, siis.

Super Doubles Tennis: Data Eastin aivan liian realistinen tennispeli: partnerista ei ole mitään hyötyä ja pallolla on tapana lentää minne sattuu. Eli ei jees.

Super Duck: Kaikin puolin korealainen mutta hiton yksitoikkoinen kamankeräyspeli tasoloikkaelementeillä.

Super Football Champ: Vissiin neljäs tai viides Taiton itseään toistava jalkapallopeli, tällä kertaa sentään puisevilla 3D-graffoilla.

Super Free Kick: Samanlaista Breakout-väännöskuraa kuin Free Kick, paitsi jostain syystä kaikin puolin huonompana.

Super Gem Fighter Mini Mix: Pelattavuudeltaan omintakeista veriripulia, mutta grafiikoiltaan hieno ja huvittava. Sääli, että kuppaisen kokoinen rosteri on käytetty 83,33 %:sti paskoihin Street Fighter II -hahmoihin (anteeksi tautologia) ja kirjaimellisesti puhkirunkattuun Darkstalkers-naistriioon.

Super Hang-On: Kontrolleiltaan ja estetiikaltaan hyvä, mutta melko mitäänsanomaton Segan prätkäajo.

Super High Impact: Äänimaailmaltaan mahtava, mutta muuten harvinaisen kauhea käsimunailu.

Super Locomotive: Segan mielenkiintoinen, kahtia jaetulla näkymällä varustettu junailutoiminta. Pelattavuus on hyvää ja päämusateema mainio. Tämänkin tekeleen olisi hyvin voinut päivittää esimerkiksi DS-linjan-laitteille.

Super Lup Lup Puzzle: Puzzle Loop lernotaustoilla, eli ihan jees nokitus.

Super Masters Golf: Segan tusinamainen golfpeli välttävillä ohjauksilla.

Super Model: Lapsiystävällisempi versio Fantasiasta vielä paremmalla hahmorosterilla ja hieman korkeammalla mongoloidituskyngyksellä.

Super Monaco GP: Segan first person-formulapeli. +--------...

Super Monkey Ball: Banaanitikultaan hupaisa ja 3D-pelien saralla harvinainen pallonkallistelu, jonka ruutusuunnittelu on turhan kuivaa: vaikeuastetta ehkä riittää, mutta mielenkiintoisia elementtejä ei.

Super Mouse: Passeli Donkey Kong/Pac Man -miksaus omilla kikkailuillaan, joista hauskimmat ovat mielikuvitukselliset tavat listiä vastustajia.

Super Pac-Man: Ihan siistejä lisämekaniikkoja tarjoava kakkosjatko-osa, mutta se, että jokainen ruutu on ykkösen tyyliin koostumukseltaan sama, tekee menosta vaihteeksi kovin yksitoikkoista.

Super Pang: Super paska, more like. Tylsä ja tasapaksu pallonpoksauttelu, siis. Ykkösosan tavoin ovat eri maailmankolkat sentään ihan siistejä taustoja. Sankarien kasviydinkypärät on kuitenkin anteeksiantamattomasti poistettu.

Super Pinball Action: Fysiikoiltaan vaihteeksi hämmentävä, mutta pöydiltään tyydyttävä flipperipeli, jossa lisämotivaationa toimivat tutusti, mutta toimivasti muijien vaatteiden väheneminen. Eri pöydillä on eri tavat vähentää vaatetusta ja tämä antaa siistiä tavoitelisämaustetta pelailuun. Äänimaailma on myös melko mainio.

Super Puzzle Bobble: Nähtyä palloammuskelua, jonka ainoa uusi ominaisuus on moninpelin hämmentävä keskiseinässä oleva reikä. Muuten meno on vanhaa huonoa, mutta hahmokatras on sentään ihan hupaisa, jälleen, ja sisältää kitsunemikonkin.

Super Puzzle Fighter II Turbo: Pelattavuudeltaan melko bulkkimainen, mutta silti Pnickies-plagioinnissaan normaalia paskempi Vs-puzzlepeli, lähinnä kiitos tyystin hillopohjaisen tavan tuhota palikoita. Onneksi hahmovalikoima toimii myös hyvänä syynä olla pelaamatta peliä. Kolikkopeliversio on muutenkin ihan brouken, sillä Chun-Li sucks ass. Parempi kuin konsoliversiot, siis.

Super Qix: Esteettisesti jees mutta pelattavuudeltaan Qix.

Super Ranger: SunAnkin peliksi järkyttävän kuppainen ja siksi lievästi huvittava, muttei pelattava kävelyräiskintä.

Super Real Darwin: Darwin 4078:n jatko-osa, joka parantaa huomattavasti estetiikkaa. Myös pelattavuus on parempaa, kiitos pomojen lisäyksen sekä vähemmän kryptisen evoluutiomekaniikan. Meno on kuitenkin edelleen melko monotonista, minkä lisäksi takaisinnakkaukset, överikesto ja lopun uupuminen koreilevat edelleen läsnäolollaan. Kovin Data Eastmainen musiikkivalikoima sekä jotkin hämärät möröt pelastavat hieman.

Super Real Mahjong -sarja: Epäkekseliäitä mutta esteettisesti passeleita strippimahjongtekeleitä, ekaa osaa lukuun ottamatta. Se on vain tyystin sisällyksetön normipalanpuskenta, eli silkkaa turhuutta.

Super Rider: Ohjauksiltaan tasoa Monster Hunter, mutta ratasuunnittelultaan ihan hauska, sivuttainrullaavarallipeli.

Super Shanghai Dragon's Eye: Perusmahjongsolitairea, jonka kolmesta eri pelimuodosta kaksi on varustettu ihan hauskalla ulkoasulla.

Super Sidekicks 1-3 (+ Ultimate 11; SNK Football Championship + Neo-Geo Cup '98 - The Road to the Victory): SNK:n Electronic Arts -tason homogeenisyyydellä varustettu jalkapallosarja on pelattavuudeltaan jees ja melko monipuolinen, mutta aihe on mitä on ja peleissä ei ole juuri tekijälleen ominaista charmia. Tietäjät kertovat, että erotuomaria voi sentään tietyissä olosuhteissa tintata.

Super Slam: Peruspelattavaa tennistä kaksin- ja nelinpelimuodoilla, vaihtelevalla hahmokaartilla ja kököhköllä estetiikalla.

Super Spacefortress Macross: KPGAR.

Super Spacefortress Macross II: Kaikki edellisessä osassa säästetty inspiraatio on otettu nyt käyttöön: estetiikka on parempaa ja ruuduissa tulee paljon paremmin esille lähdemateriaalin idoliteemat. Rullaussuunta on käännetty pystysuunnasta vaakatasoon, asevalikoima on pysynyt melko samana, mutta voittologiikka on ainutlaatuinen: kaikissa ruuduissa tulee kerätä kahdessa minuutissa tietty määrä pisteitä. Kuolla saa niin monta kertaa kuin huvittaa, gemarit koittavat vasta aikarajan loppumisen jälkeen, mikäli pisteresurssit eivät riitä. Pelattavuuskäänne on yllättävänkin viihdyttävä, mutta valitettavasti vaikeusaste on ainakin yksinpelillä vielä Gradiusta ja sen johdannaisia runkumpi: edes helpoimmalla reitillä ei voita edes huijaamalla. Pelisysteemi tarjoaa peruskaveerauskaksinpelin lisäksi myös versus-moodin, jossa kisaillaan, kumpi on isompi pistesampo.

Super Space Invaders '91: Vaihteeksi tylsä vanhan pierun lähinnä esteettinen päivitys.

Super Sprint: Off-Roadia ja Rough Raceria todennäköisesti inspiroinut formulapeli, joka on ensin mainittuihin verrattuna kovin vaniljainen ja siten obsoliitti.

Super Spy, The: Hyvin omaperäinen SNK:n roolipelielementeillä höystetty fps-sisätilojen koluamismättöpeli. Estetiikka ja lokalisaatio ovat tuttuun tapaan huippuluokkaa, mutta loputtomattomat taistelut ja pieni vihollisvalikoima tekevät pelaamisesta turhan yksitoikkoista. Onneksi pakittamista on armollisen vähän. Peli on mielenkiintoisen edellä aikaansa kyynisellä mutta hysteerisellä suhtautumisellaan sotaa nykyajan teroja vastaan. Musiikkivalikoima on myös mainio toiseksi parhaine loppumättömusine koskaan.

Super Stingray: ADK:n viihdyttävä, wanha ylhäältä kuvattu tankkiräiskintä, jossa lieviä strategisia elementtejä.

Super Street Fighter II Turbo: Toimiva, mutta äärimmäisen geneerinen ja tylsä tekele. Myös sisällön määrä on todella itkettävä suhteutettuna sataan viiteensataan iteraatioon. Täysin obsoliitti, siis, paitsi menneisyyteen jumiutuneille antibesserwissereille.

Super Tank: Tyydyttävä Länsi-Saksalainen, eli wanha, Head On/Targ/R2D Tank -väännös. Jotain omintakeisuuttakin löytyy siinä, että joka toinen ruutu on pomomättö titulaarista pahista vastaan.

Super Toffy: Toffya hieman vähemmän paskainen mutta silti tyystin epäkiinnostava Lode Runner -muunnelma.

Super Trio: Harvinaisen hajottavaa äänimaailmaa lukuun ottamatta menettelevä tasoloikka, joka on ottanut aika lailla vaikutteita NES:n Tom & Jerry -pelistä. Sentään samanaikainen kaksinpeli ja vaihtoehtoiset hahmot tuovat menoon jotain uutta. Jotkut kummalliset pomot ja Robocop-vihollinen kielivät mukavasti tekeleen korealaisuudesta.

Super Volleyball: Keskinkertaisen geneerinen lentopallopeli melko mainioin gemarikohtauksin.

Super Wing: Epäluonnollisen huonoilla fysiikoilla ja hämmentävällä tilttimekaniikalla varustettu pilipaliflipperi. Pelin ainoalla pöydällä on pari ihan siistiä ominaisuutta, kuten ylimääräinen laukaisin.

Super-X: KPGAR.

Superior Soldiers: Vähäsisältöinen, futuristinen 2D-mättö. Hahmojen liikkuvuus on yllättävän hyvä näinkin vanhaksi genren edustajaksi; juoksuhyökkäykset ja superhypyt piristävät muuten kuivaa menoa. Rosteri on myös ihan omaperäinen.

Surf Planet: Yliyksinkertainen ja kälyinen LUMILAUTAILUpeli!

Surprise Attack: Kuivahko ja tönkkö, sci-fi-teemainen ravausräiskintä, jonka mielenkiintoisena, muttei erityisen hyvänä lisänä toimivat painovoimanvaihtomekaniikka ja bonustriviaosuudet. Vika pomo on ihan jees, kyllä.

Survival: Pelattavuudeltaan tavanomainen, biologiateemainen yhden ruudun räiskintä melkoisen hajottavin äänitehostein. Parempi kuin aikalaiskollegansa Tazz-Mania, sentään, kiitos paremman liikkuvuuden ja vielä herkemmin kimpoavien laakien.

Survival Arts: "Kyuuuu!" Japanin vastine Mortal Kombatille. Kyllä, se on huono. Kyllä, se on hauska. Rosteri ja asemekaniikka ovat mielenkiintoisia, myös. Pelin musiikitkin ovat SVC Chaosta.

Susume! Taisen Puzzle-Dama: Jatko-osa ekalle Damalle. Erikoispalikkalisäys on melko vähäinen, mutta toimiva. Obsoliitti kiitos oman Tokimeki Memorial -väännöksensä, onneksemme.

Swimmer: Ihan hupaisa vanha kehno Wonder Boymaisilla elementeillä ja eeppisimmillä pomomätöillä ever.

Syusse Oozumou: Technoksen vanhan ajan sumomätistys. Pinnallinen ja monotoninen, mutta grafiikat ovat tekijän tapaan persoonallisia.

Syvalion: Pelattavuudeltaan melko epätavallinen, vapaasti rullaava lohikäärmelentelypeli kuivahkolla estetiikalla ja epäkolikkopelimäisen alhaisella vaikeusasteella.

Swat: Vaikeaselkoinen ja tympeä retroalienräiskintä, jonka ainoa kiinnostava puoli on se, että Segalla on ollut jotain osaa sen teossa.

SWAT Police: Kauppamekaniikalla ja korealaisen hämärällä charmilla varustettu kolmannen persoonan räiskintä.

Swinging Singles: Myötähävettävällä tavalla tragikoominen Pac-man/Donkey Kong-kloonilernokusoge, jonka välinäytöt ovat varmaankin vastoin tarkoitustaan aika sika epäkiihottavia.

Table Tennis Champions: Rämestandardinen ping pong -palloilu.

Tac/Scan: Segan melko geneerinen vektoriräiskintä, jonka laivuemekaniikka ja tunnelmallinen äänimaailma kuitenkin erottavat vanhojen avaruusammuskelujen massasta.

Tactician: Ihan hauska Space Invaders -johdannainen, jossa taktikointi koostuu pommien asettelusta pelikentälle. Vihollisten kosauttelu sekä ammuksin että räjähtein on normipaukuttelua paljon viihdyttävämpää.

Tag Team Wrestling: Uraauurtava ja persoonallinen, mutta arkaainen painipeli Technossilta. Äänimaailma on kyllä kovin siisti.

Talbot: Vanha ylhäältä kuvattu lampaanmetsästyshaahuilu ADK-tapaan erikoisin ja ihan mielenkiintoisin mekaniikoin.

Taihou de Boboon: Genren keskivertoa edustajaakin yksinkertaisempi mitalipeli, jossa ammutaan alas yksittäinen lentävä antromorfinen eläin. Pelaa mieluummin Hebereke no Popoonia.

Tailgunner: Menettelevä, mutta epämerkittävä vektori-FPS. Liittykööhän tekele jotenkin Top Gunneriin...?

Tail to Nose - Great Championship: Rullaustyyliltään päänsärkyä aiheuttava, muuten täysin geneerinen ylhäältä kuvattu formulapeli. Ainakin lisensittömyys tarjoaa hupaisia nimiväännöksiä, kuten G. Burger...

Taisen Hot Gimmick: Strippimahjongia hyvällä graffatyylillä. Valitettavasti silmänruokakohtausten animaatio on tehty Paintin venyttelytyökalun malliin, eli they suck ass. Pelissä on myös jonkinlainen kaksinpelimoodi, joka ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa. Ainoa plussa onkin Sengoku Acessista vieraileva Koyori, joka on kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä salahahmo.

Taisen Hot Gimmick Kairakuten: Samaa settiä kuin ykkönen useammilla muijilla, joilla useita eri piirtäjiä, eli graffat ovat nyt laiskasti animoitujen lisäksi myös epäkonsistentteja. Koyori tekee paluun, valitettavasti vielä esoteerisemmillä bongaamisvaatimuksella ja edellä mainituilla taantuneilla graffoilla.

Taisen Hot Gimmick 3 Digital Surfing: Lisää samaa kamaa kuin edeltäjänsä, onneksi taas vain ykkösen artistilla. Sisältää perusstrippailun lisäksi nyt myös hämärän oikeilla näyttelijöillä väkerretyn tarinamoodin.t.

Taisen Hot Gimmick 4 Ever: Kts. kolmososan kuvaus, paitsi että strippimoodin muijat kärsivät taas taiteilijasillisalaatista ja tarinamoodissa vierailevat Space Bomberin pallopääavaruusolio.

Taisen Idol-Mahjong Final Romance 2: Vissiin jatkoa Idol-Mahjong Final Romancelle. Realistisen välttävän näköiset lyylit on ymmärretty korvata mainiosti animoiduilla animetytsyillä.

Taisen Mahjong Final Romance R: Samanlainen tekele kuin yllä mainittu, paitsi paljon kengännauhamaisemmilla strippausosioilla.

Taisen Mahjong Final Romance 4: Pelattavuudeltaan jälleen samaa kamaa kuin edeltäjänsä, yllättäen. Graffat eivät ole edelleenkään yhtä hyviä kuin kakkososassa, mutta jotkut strippauspätkät sisältävät mukavan huumoripitoista settiä. Sisältää myös viisi vaihtehtoista loppua, jokaisen eri vastustajalle.

Taisen Puzzle-dama: Hienoja aikaansaaneen puzzle-sarjan alkulähde, joka on kuitenkin täysin obsoliitti kiitos Tokimeki Memorial -versionsa.

Taisen Tokkae-dama: Mielenkiintoisella estetiikalla ja rosterilla varustettu, hyvin toimintapainotteinen vs-puzzlepeli, jossa kuskataan puzzlepalikoita vapaasti pitkin kaivoa. Muistuttaa siis paperilla aika lailla Magical Droppeja, muttei ole kyllä aivan yhtä hupaisa kiitos liiankin helpon pelattavuudeltaan ja pienemmän hahmokatraan.

Taito Cup Finals: Jalkapalloilua nelinpelillä ja jopa persoonallisuudella. Oppimis- ja väkivaltakynnyksellä on myös mukavan matala. Ainoat mutta isot miinukset ovat laji ja oikealla valuutalla ostettavat lisäliikkeet!

Taito Power Goal: Jatkoa yllä mainitulle eli jalkapallosarjojen tyyliin varsin samaa settiä.

Takeda Shingen: Kökkö, arkaainen miekkamätkintä, jonka päähenkilönä on sentään legendaarinen "vanha läski, jolla on kärpäslätkä". Siisteillä kasvokuvilla varustetussa viholliskastissa on totta kai pakollinen Kenshin Uesugi, mutta valitettavasti Houjoun tai Odan jätkien sijaan ovat muut pahikset nevareita pikkudaimyoita.

Tang Tang: Solomon's Keysta aika lailla ammentava, mutta enemmän toimintaan kuin puzzleiluun nojaava korealaisteos. Melko tylsä, kaiken kaikkiaan, sillä ruutusuunnittelu on mielikuvituksettomia ja kaikki pomot vain grafiikkamuunnelmia toisistaan.

Tank 8: Kahdeksan pelaajan rullaamaton tankkiräiskintä, eli moninpelillä varmaankin ihan hupaisaa settiä yksinkertaisuudestaan huolimatta.

Tank Busters: Kuiva tankkiräiskintä, jossa yritetään tuhota sokkeloisen kaupungin vihollisia. Pelialue on ihan siisti, mutta yksi kenttä on kaksi kiloa kokaiinia hurjien hevimiesten pelissä. Ohjaus on sentään ihan mielenkiintoinen olematta kuitenkaan liian tankkimainen.

Tank Force: Yliyksinkertainen ylhäältä kuvattu räiskintä. Namcon tapaan on estetiikka hyvää, mutta pelin kesto syvyyteen nähden ei. Aika hyvä edeltäjä Tank! Tank! Tank!:lle, siis.

Tao Taido: Hämmentävä 2D-mättöpeli omaperäisellä, muttei hyvällä spessumekaniikalla. Huono, mutta hivenen huvittava. Rosteri on aika kuiva lukuun ottamatta Papa-nimistä DILF:iä.

Tapper: Syystäkin legendaarinen. Kekseliäs ja yksinkertainen, mutta silti haastava. Myös ulkoasu on vanhentunut hyvin.

Targ: Sokkeloräiskintä, jossa samana vuonna ilmestyneeseen Pac-maniin verrattuna karseat graffat, mutta jokseenkin mielenkiintoisempi pelattavuus. Se, että ruutukokoonpanoja on taas vaihteeksi vain yksi, ei hirveästi lämmitä.

Target Ball: Pocket Gallia apinoiva biljardipeli, jonka fysiikat ja musiikit ovat arveluttavia, toisin kuin alastomien muijien valokuvat.

Target Panic: Vissiin taas jonain raudan sisäisenä demona toimiva ampumispalikkapeli.

Task Force Harrier: Ulkoasultaan piirun verran mielenkiintoinen ja pelattavuudeltaan 24 tusinassa-tason lentoräiskintä.

Tattoo Assassins: Mortal Kombat potenssiin kaksi, eli vielä kökömpi ja hupaisampi. Hahmoilla on mukavasti liikkeitä ja rosteri on jokseenkin esikuvaansa mielikuvituksellisempi. Myös valtava määrä toinen toistaan typerämpiä lopetusliikkeitä on kovin kivaa. Pieruhuumorin määrä on kuitenkin mojova miinus. Silti on sääli, että peliä ei koskaan julkaistu kunnolla.

Taxi Driver: Mekaniikoiltaan kovin vaikeaselkoinen ja todella kuppaisesti kontrolloiva taksikuskipeli. Ilmestyi samana vuonna kuin Kamikaze Cabbie, joten kuka kopsasikaan ketä? Ihan jöötiä Data Eastin tekeleeseen verrattuna, kuitenkin.

Tazz-Mania: Räiskintä, joka on kovin kuiva kiitos pienien ruutujen ja sen, ettei ampuessa voi liikkua. Vika ruutu sentään heittää pelaajan kimppuun kaikkien aiempien tasojen viholliset samaan aikaan; skenaario, jota toivoisi näkevän useammassa pelissä.

Tecmo Bowl: Graffoiltaan jees ja pelattavuudeltaan paras pelaamani yhdysvaltalaisfutispeli, mutta silti käsimunailu, eli ihan käsi.

Tecmo Knight: Piristävän väkivaltainen ja nopeatempoinen, siedettävästi ikääntynyt fantasiamätkistä. Kahdesta vapaasti vaihdettavasta pelaajamöröstä huolimatta on tekele turhan yksinkertainen, mutta moinen ei juuri haittaa lyhyyden vuoksi. Alkunäyttö on harvinaisen tyhjentävä ja raivohullu gorilla hienoutta, samoin kuin gemarinäyttö.

Tecmo World Cup '90: Perusmonoboltsia, joka on obsoliittia kiitos alla mainitun päivityksensä.

Tecmo World Soccer '96: Perinteistä mutta toimivaa jalkapalloilua mukavan nopeilla matseilla ja huvittavalla kuuluttajalla.

TeddyBoy Blues: Jonkun kasari-idolin sinkusta ammentava Segan tasoloikkarräiskintä. Hienoa tuotesijoittelua siis riittää. Myös itse pelattavuus on melko hauskaa ja omaperäistä vaikkakin pinnallista. Laulajasankarittarella pelattavissa bonusruuduissa on myös bongattavissa Yohko Chan-tason ilmeitä.

Tee'd Off: Perusgolfpeli perushirveillä pallo-ohjauksilla.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Passeli mätkintä, muttei ole ikääntynyt yhtä hyvin kuin monet aikalaisensa. Nelinpeli on aina jees, tietysti.

Teenage Mutant Ninja Turtles; Turtles in Time: SNES-versioon verrattuna potaskaa, koska sisältöä on nihkeästi ja pomovalikoima jättää kylmäksi ilman Rocksteadya ja Bepopia. Nelinpeli pelastaa jotain.

Teeter Torture: Hauska Space Invaders -väännös, jossa henkariölliäiset yrittävät kusta pelaajan kansoittaman vaa'an tasapainon räjähtävin seurauksin. Otusten kertyminen pelikentälle pelaajan kuolemaan asti antaa peliin hupaisan hirvittävää fatalistisuutta.

Tehkan World Cup: Geneerinen pystysuoraan ylhäältä kuvattu jalkapalloilu, jonka ohjauspallokontrollit sallivat emulaattoriraudalla pelaajien kätevän teleporttailun ympäri kenttää.

Tel Jan: Strippimahjongia tyydyttävällä estetiikalla ja hahmovalikoimalla.

Telephone Mahjong: Mahjongia lievillä VN-elementeillä: matseista saatavilla pisteillä voi kustantaa vastustajaböönän viemistä eri tärskyille. Loppumääränpää on totta kai hotelli.

Tempest: Aligenren luonut putkiräiskintä, joka on yllättävän viihdyttävä kiitos vaihtelevien ruutujen, vihollisten ja hyvän vaikeusastekurvin.

Terminator 2 - Jugdment Day: Pitkäveteisin koskaan pelaamani valopyssytys. Valovuoden pituiset kentät koostuvat guoiljoonien samannäköisten vihollisten ampumisesta ilman mitään vaihtelua. Edes Arskan mölinät ja turbonappi eivät riitä pelin läpäisyyn.

Terra Cresta: Yliyksinkertainen ja monotonen muttei sentään tyystin persoonaton sci-fi-räiskintä.

Terra Diver: Pelattavuudeltaan ei täysin nähty muttei omintakeinenkaan ja esteettisesti persoonaton futuristinen lentoräiskintä 3D-graffoilla. Erikoisin asia pelissä onkin harvinaisen naisvaltainen hahmokaarti.

Terra Force: Avaruusräiskintä, joka on täysin epämerkittävä lukuun ottamatta ylöspäin ja sivulle rullaamisen välillä vaihtelemista.

Terranean: Data Eastin kahdeksankytluvun alun avaruusräiskinnäksi jopa lievän kekseliäs tekele puolustusmekaniikalla ja Darth Vaderin irtopäillä.

Tetris (Atari): Tavallistakin kuivemmalla ulkoasulla varustettu Tetris, jossa jopa samanaikainen kaksinpeli, tosin ilman versuselementtejä. Hellurei.

Tetris (Photon System): Vaihteeksi jopa Neuvostoliittolainen Tetris-peli, jossa hoopot, napittomat kontrollit ja ekstrana pentomino-pelimoodi. Ulkoasu on melkoisen pelkistetty mauttoman värikkäitä palikoita lukuun ottamatta.

Tetris (Sega): Samanlaista peruskuivaa nelöispalikanpudottelua kuin Atari-versiokin.

Tetris (D.R. Korea): Kts. Tetris(Atari)/Tetris(Sega). Tai mieluummin älä.

Tetris Plus 1 & 2: Normipuzzleilua parilla eri moodilla höystettynä. Tarinamoodi on ihan hauska, lähinnä kiitos päähenkilöiden söpöyden. Pelattavuus on silti Tetristä eli aika rektaalista.

Tetris The Absolute The Grand Master 2: Samaa Final Tetriksen takia obsoliittia settiä kuin alla mainittu.

Tetris The Grand Master: Peruspersoonatonta Tetristä sentään esineillä varustetulla versus-moodilla.

Thief: Kyyninen Head On -kopio, jonka (anti)charmiin kuuluu Pacific Novelty -tason ääninäyttely ja gemariruudun viisastelu.

Thrash Rally: ADK:maiseen tapaan toimiva, mutta hieman hiomaton, hyvin perinteinen ylhäältä kuvattu rallipeli. Musat ovat hyviä ja Paris-Rally Dakar-maratoniruutu siisti. Luulin muuten aivan liian pitkään pelin nimen olevan "Trash Rally"...

Three Ds - Three Dealers Casino House: Pokeria kolmella tyylikkäällä jakajalla.

Three Stooges in Brides is Brides, The: Kaoottinen mutta monotoninen kamankeräysrymistely, jonka syntetisoitu puhe on varsin karseaa sekä taukoamatonta kuultavaa. Sisältää sentään samanaikaisen kolminpelin.

Three Wonders: Keskinkertainen ravausammuskelu, tylsä räiskintä ja kuppainen toimintatiilintyöntely yhdessä epävakuuttavassa paketissa.

Thunder & Lightning: Keskivertoa monipuolisempi, mutta silti kuolettavan kuiva Breakout-klooni. Kuppaisesti luuppaantuva ynnä jatkuvasti soiva pääteema on etenkin hajottava.

Thunder & Lightning 2: Estetiikaltaan viihdyttävän hämärä, pelattavuudeltaan edelleen unettava Breakoutteilu.

Thunder Blade: Segan estetiikaltaan hyvä, mutta lyhyt ja pinnallinen räiskintä sekä ylhäältä että takaa kuvatuin osioin. Koska pelistä uupuu kaikenlaiset ammus- ja latausmekaniikat, voi sen vetää kummatkin ampumisnapit lobotomiapotilasmaisesti pohjassa.

Thunder Ceptor: Menettelevä, mutta Namcon vanhaksi kolikkopeliksi yllättävän geneerinen Space Harrier-klooni.

Thunder Cross: KPGSR. Pelaa mieluummin Karian Crossia.

Thunder Cross II: Muuten samaa settiä kuin ykkönen mutta hieman mielenkiintoisemmilla pomoilla.

Thunder Dragon: KPGSR.

Thunder Dragon 2: Samaa kamaa kuin edeltäjänsä paitsi hulvattomalla englanninkaltaisella ääninäyttelyllä varustettuna.

Thunder Force AC: Segan ja toisen lafkan yhteistyössä väkertämä lentoräiskintä, joka on nopeudensääntelymekaniikkaansa lukuun ottamatta hajuton ja mauton.

Thunder Fox: Monipuolinen ja intensiivinen juoksuräiskintä. Pelissä on tavallisten lisäaseiden ja ajoneuvojen lisäksi viihdyttäviä meleehyökkäyksiä. Lopussa odottaa myös Double Dragonmainen pelaajien keskinäinen välienselvittely.

Thunder Heroes: Häpeilemätön ja kuppainen kopio Gaia Crusaderssista, eli jo rikos ihmisyyttä vastaan.

Thunder Hoop: Graafikoiltaan ja äänimaailmaltaan mielenkiintoisen bipolaarinen, pelattavuudeltaan melko köyhä toimintatasoloikka. Mame bugasi neljännessä ruudussa enkä jaksanut vetää peliä uudestaan alusta. Youtube kertoo pelin lopun olevan aika torso, mutta silti parillakin tapaa hupaisa.

Thunder Strike: Ylipitkä ja ylipinnallinen helikopteriräiskintä ihan hyvin graffoin. Loppuyhteenotto on myös aikamoinen antikliimaksi.

Thunder Zone: "Adiós, pal!" Data Eastin pelattavuudeltaan perinteinen mutta viihdyttävä sotaräiskintä, jonka maksimissaan neljän pelaajan moninpeli tarjoaa pari uniikimpaa mekaniikkaa, kuten haavoittuneen kaverin raahaamisen ja sotakonekolossien ajelemisen porukalla. Estetiikka on hyvää, etenkin hulvatonta kitaratiluttelua sisältävä musiikkivalikoima, ja muutenkin pelissä on keskivertoa sotatekelettä jokseenkin enemmän persoonallisuutta sekä huumoria. Etenkin loppu on hieno perinteisen paatoksen puutteessaan.

Thundercade: Erittäin yksitoikkoinen, automaattisesti rullaava ajeluräiskintä. Prätkällä lönkyttely ja erikoiset sivukaarat ovat ainoa hieman kiinnostavampi piirre. Niin tylsä, etten jaksanut pelata peliä ekalla yrittämällä loppuun huolimatta sen parikymmentäminuuttisesta kestosta. Toisella kerralla olin jo siunattu turbonapilla, mutta meinasin silti nukahtaa kesken kaiken.

ThunderJaws: Sly Spyn tyylinen mutta monipuolisempi sekä pelattavuudeltaan huonompi räiskintä sentään samanaikaisella kaksinpelillä. Vihollisten sukupuolijakauma on mukavan tasapainoinen vaikka muuten meno on paikoin aikamoista machohevonpaskaa.

Tickee: Vaihteeksi kämäinen tikettipeli, tällä kertaa puolustusräiskinnän muodossa.

Tiger Heli: KPGSR.

Tiger Road: Antiikin Kiina-teemainen Ghouls and Ghosts. Kontrollit ovat siis paskat, mutta ympäristöt ja viholliset vaihtelevia. Vaikeusaste on Arthurin rämpimisiä huomattavasti tasapainoisempi ja peliä ei myöskään tarvitse onneksi läpäistä kuin kerran.

Timber: Ulkoasultaan hupaisa, mutta turhan monotoninen puunkaatonpeli kelloa vastaan.

Time Killers: Kusoge-2D-mättöpeli, jonka estetiikka ja rosteri ovat ysärimäisen masentavia. Mekaniikat ovat sentään omaperäiset: jokainen nappi vastaa yhtä raajaa/päätä, ja hahmojen käsien ynnä koipien katkominen estää niitä vastaavien liikkeiden käytön. Rasittavat laakista tappavat liikkeet kuitenkin syövät pelin muutenkin rajallista nautintoa.

Time Limit: Kökkö sivuttainrullaava toimintapeli yhdysvaltamaisen punkerolla poliisipäähenkilöllä. Mahdoton huijatenkin.

Time Pilot: Suht omaperäisellä pelattavuudella varustettu pilipalilentoräiskintä. Aikamatkustusteemaa on käytetty ihan passelisti hyväksi.

Time Pilot '84: Time Pilot ohjuksilla ja huomattavasti kuivemmalla, geneerisellä sci-fi-teemalla.

Time Scanner: Segan digitaaliflipperi toisiinsa aikamatkustusteemalla linkittyvillä pöydillä. Estetiikka on hyvää, fysiikatkin OK ja pöytää voi tyydyttävästi tuuppia niin paljon kuin sielu sietää kiitos tiltin toivotun poissaolon.

Time Soldiers: ADK-tyyliin keskinkertainen mutta huvittava räiskintä, jonka aikamatkustusteema vaikuttaa myös jonkin verran pelattavuuteen. Pelin vikassa ruudussa valitettavasti odottaa hanurikas "kuolit, koko peli alusta"-mekaniikka. "AAAAAAAaaaaaaAAAAAAAaaaaa!!!"

Time Tunnel: Parin muun samantyylisen tekeleen tavoin ihan viihdyttävä joskin hankala juna-ajelupeli, jossa liikutetaan raiteita itse menovälineen lisäksi. Aikamatkustusteema tarjoaa kolme erityylistä mutta silti suht samankaltaista ruutua.

Tin Star, The: HC-Sheriff mukavalla estetiikalla. Ruudut ovat hauskoja, mutta niitä on turhan vähän. Alkunäyttö on hupaisa.

Title Fight: Segan Punch-Out-klooni hämmentävällä ohjattavuudella. Estetiikka ja versus-moodi ovat jees.

TNK III: SNK:n ylhäältä kuvattu tankkipeli, joka erottuu hieman edukseen kiitos semiepälineaarisen taistelukentän. Peli on kuitenkin helvetin vaikea, etenkin emulaattorikontrolleilla. Loppu jättää myös hieman kylmäksi, mutta ainakin se sisältää pakollista paskaa englantia ja aika mainion punch-linen.

Tobikose! Jumpman: Mitali- eli pilipalipeli, jossa sentään omalla ajoituksella on vaikutusta lopputulokseen.

Toffy: Offensiivisen paska ja buginen Boulder Dash-apinointi, joka vuonna 1993 tehtynä on vajaan vuosikymmenen ajastaan jäljessä.

Toggle: Melko omintakeinen, muttei hyvä versuspeli, jossa kaksi pelaajaa pyrkii maalaamaan itselleen suuremman osan pelinaluetta. Mario Kart Wii -tason esineet kuitenkin karsivat muutenkin rajallista nautintoa tehokkaasti.

Toki: Estetiikaltaan yllättäen NES-versiota huomattavasti parempi, mutta pelattavuudeltaan paskempi, kiitos laaki-ja-vainaa-vaikeusasteen. Tämän version lopputekstit ovat kyllä aika hienot.

Toki no Senshi - Chrono Soldier: Segan menettelevä sekä epäinspiroitunut toimintapeli. Sankarin hyvin rajalliset hyökkäysmahdollisuudet tekevät etemisestä äärimmäisen turhauttavaa, etenkin kun joka ikinen vihollinen spämmää projektiileja kuin paraskin shoto. Peli loppuu, muttei omaa loppua.

Tokimeki Memorial Taisen Puzzle-dama: "Ei se oo mikään oikee kaveri!" Taisen Puzzle-Dama vaihdettavilla sekä paremmilla hahmoilla, eli perushauskaa matalan kynnyksen puzzleilua tasapäistämismekaniikoin. I love it! Koko sarjaa vaivaava musiikkitorsoisuus kuitenkin jytää tässäkin osassa, joka on aika käsittämätöntä lähdemateriaalin massiivisen biisimäärän huomioiden.

Tokio: Tokyoon perustuvilla taustoillaan hieman massasta erottuva mutta muuten rutikuiva lentoräiskintä.

Tokoro-san no MahMahjan: Segan tekemä, luultavasti johonkin japanilais-TV-lisenssiin perustuva mahjong ihan hupaisalla ääninäyttelyllä ja monien triviatekeleiden tyylisellä lautapeliruutusysteemillä. Ei tosin sisällä paljasta pintaa, eli aika turhaa settiä kuitenkin.

Tokoro-san no MahMahjan 2: Mahjongjatko-osien tyyliin esteettisesti edeltäjäänsä kuivempi ja muutenkin huonompi kakkakikkare.

Tokyo Gal Zukan: Jopa hyvän näköisiä realistiseen tyyliin piirrettyjä naisia sisältävä strippimahjong.

Tomahawk 777: Data Eastin Space Invaders-klooni. +--------...

Toobin': Estetiikaltaan hauska, ympäristöiltään vaihteleva sekä ohjaukseltaan omaperäinen sekä toimiva "urheilu"peli. Ainoat miinukset ovat jo liian stereotyyppiset ihmisviholliset sekä rasittava kuminauhamekaniikka, joka hidastaa pelaajaa, mikäli liian usein mukaan änkevä tietokonevastustaja jää jälkeenjääneisyyksissään hänestä liian etäälle.

Top Gunner: Puoli vuosikymmentä ajastaan jäljessä oleva vektori-FPS.

Top Hunter - Starring Roddy and Cathy: Tasoloikan, räiskinnän ja mätistys- sekä mättöpelin mielenkiintoinen yhdistelmä. Mekaniikat ovat siistejä, mutta joskus meno on hieman epäselvää kiitos kahden eri pelitason. Estetiikka on ihanaa ja väli- sekä normipomot hienoja.

Top Player's Golf: Pelattavuudeltaan välttävä kolikkogolftekele, jossa on hieman SNK:maista charmia, muttei tarpeeksi. Pelin tapa heittää gemarit pelaajan naamelle jokaisen reiän jälkeen riippumatta tämän menestyksestä oli alkuperäisellä raudalla varmaankin aikamoisen epäkannustava elementti. Sentään konsoliversiossa on uniikki elementti eli mailatytöltä jeesin kysyminen.

Top Ranking Stars: Nyrkkeilypeli, joka pelaa kuin keskiverto 2D-mättö, tosin ilman hyppyjä, liikkuvuutta ja siedettäviä kontrolleja. Turha.

Top Roller: Rullaluisteluteemainen köyhän miehen Burnin' Rubber, jonka äänimaailma aiheuttaa harvinaisen paljon kuuroutumishaluja.

Top Secret (Exidy): Idealtaan hauska ralliseikkailuräiskintä, joka kuitenkin kärsii liian korkeasta vaikeusasteesta ja nappiähkystä. Tämä varhainen esimerkki jälkimmäisestä ilmiöstä johtuu siitä, että jostain syystä pelin kahdeksalle eri aseelle on kullekin oma nappinsa. Onneksi sentään peruuttamiselle tai jarrulle ei olla tuhlattu namiskoja, tai muuten peliä voisi jopa miltein kontrolloida.

Top Shooter: Mitaliajoituspeli varsin korealaisilla graffoilla.

Top Speed: Äärimmäisen geneerinen kolmannen persoonan ajopeli. Ainakin pelattava kaara on hauskan epävakuuttavan näköinen normihenkilöauto.

Toppy & Rappy: Toistaiseksi huonoin pelaamani Bubble & Bobble -väännös korealaisen kököllä ulkoasulla ja kuppaisilla mekaniikoilla. Melkoisen turhaa kauppaa ylläpitävä muija on sentään kökön söötti.

Toride II Adauchi Gaiden: Mielekäs väännös mahjongsolitairesta, jossa palat kerätään ensin käteen, josta ne sitten yritetään parittaa. Tämä kusee hyvin genren hajottavimman mekaniikan, eli voittamattomat tilanteen. Huonona puolena ei vähäpukeisia naisia löydy, vaikka emäntänä toimiva tapaus on kukkokiusaavan kuuma...

Tornado: Retro-3D-avaruusräiskintä puolustus- ja TUUPPAUSmekaniikalla! Eli vaihteeksi jopa edustava esimerkki Data Eastin alkuajoilta.

Torus: Uniikki mutta persoonaton ja tylsä puzzlepeli, jossa siirrellään vierekkäisiin putkiin tippuvia palikoita alakautta niin, että samanväriset kokkareet muodostavat vaakatason rivin.

Toryumon: Segan julkaisema, vanhan ajan Kiina-teemainen VS-puzzlepeli omaperäisin, mutta epäintuitiivisin mekaniikoin. Estetiikka pelastaa paljon, onneksi.

Total Carnage: Hyvin monotoninen ja sitäkin juustoisempi Smash T.V. -uudelleenlämmittely. Etenkin pomomätöt ovat tuskallisia, kerta ne loivat absurdissa sitkeydessään termin "Midway-kestävä". Ainoa viihdyttävä asia pelissä ovat sen välinäytöt, machoiluparodiointi ja edeltäjäänsä peilaileva, skibuloiva äänimaailma. Pelin pääpahis ulosanteineen on etenkin siisti, vaikka hänen synkkä salaisuutensa onkin turhan nähty.

Touchdown Fever: SNK:n käsimunapeli. +--------...

Touche Me: Kovin kuppaista spritetaidetta sisältävä kusoge-Pacman-klooni. Välinäyttöjen Roger Rabbit-plagiointi-kohtaukset ovat sentään hupaisia, etenkin niistä viimeinen, joka tulee jostain syystä ennen vikaa ruutua, eikä sen jälkeen. Musavalikoima on myös huomattavasti tasokkaampi kuin muu peli.

Touchmaster 8000: Vino pino toinen toistaan huonompia kosketusnnäyttöpelejä karsealla estetiikalla. Harvinaisen mobiilia meininkiä, siis.

Tougenkyou: Hämmentävä väännös perinteistä mahjongsolitairesta, jossa palikoita hävitetään manööveeräämällä ne palkkiparien väliin. Peruutus- ja palikoiden räjäytysmekaniikka ainakin ehkäisevät voittamattomien tilanteiden syntymistä.

Toukidenshou - Angel Eyes: Mekaniikoiltaan aikaansa edellä oleva eli paska 2D-mättöpeli, jossa on kaiken kukkuraksi pelkkiä naishahmoja. Pelin mielenkiintoisin puoli on se, että osa sankarittarista on tehty normaaleilla 2D-spriteillä ja osa kuppaisilla, Donkey Kong Country-tyylisillä esirenderoiduilla 3D-malleilla.

Tough Turf: Segan ja Sunsoftin kunnianhimoton, mutta hyvä Double Dragon-klooni. Pelattavuus on hiottua, vaikeusaste inhimillinen ja estetiikka hyvä. Pelissä on myös siisti mekaniikka, jota genressä ei jostain syystä juurikaan nähdä, nimittäin vihollisten kyky teloa toisiaan. Sekä pahisten käsistä kirpoavat aseet että niiden lentävät ruhot voivat vahingoittaa toisia vastustajia, mikä on hupaisaa. Loppumättö on myös omaa luokkaansa.

Toy Land Story: Korealainen Bubble Bobble -väännös, joka sentään ei ole suora kopio mistään japanilaisesta vastaavasta tekeleestä. Silti tappomekaniikaltaan ja muultakin nopeudeltaan peli-innon tappavan verkkainen. Myös estetiikka on masentavan normaalia.

Toypop: Peruskasari-Namcoa, eli audiovisuaalisesti hyvä, mutta liian pitkä ja epäreilu tekele. Etenkin se, että perusmosia lukuun ottamatta ovat kaikki viholliset heikkoja vain tietylle aseelle, on hanurista. Pelin hauskin puoli on, että sen pääpahisnoidalla on sama kuolinrepliikki kuin Melty Bloodin legendaarisella kollegallaan...

Tower of Druaga: Hidas, tylsä, mahdoton ja runkattu. Eli joku retro-Monster Hunter. Eli paskaa. Musiikit ovat kuitenkin Namcon muiden vanhojen kehnojen tapaan hupaisia.

Transformer: Segan Gradius-klooni melko omaperäisillä muodonmuutus- ja supermittarimekaniikoilla. Pelin musiikit ovat hienoja, lähinnä kiitos omalaatuisen äänipiirin.

Transformers Beast Wars II: Arvausmitalipeli, jossa ei ole siis sisältöä edes nimeksi.

Traverse USA: Epäinspiroitunut, mutta hieman vaihtelua sekä Yhdysvallat-runkkausta sisältävä vanhan ajan rallipeli.

Treasure Island: Kenties ensimmäinen isometrinen viidakkotutkimusmatkailijapeli tavallistakin vaikeammin hahmotettavin ohjauksin ja muutenkin infernaalisin vaikeusastein, eli taas yksi Data Eastin alkuaikojen suutari.

Tri-pool: Kolme eri biljardipeliä arveluttavilla fysiikoilla.

Tri-Sports: Biljardi, keilailu ja minigolf yhdessä mukiinmenevässä paketissa, hupaisan halvalla estetiikalla. Golfosion radat ovat mukavan mielikuvituksellisia.

Trick Trap: Konamin vanhaksi kolikkopeliksi hämmästyttävän mitäänsanomaton ylhäältä kuvattu kävelyräiskintä. Ainoa pelin mieleenpainuva asia on se, miten kovasti se pillastuu MAMEn cheatteja käytettäessä, mikä antoi pelin läpäisyyn omanlaistaan haastetta...

Tricky Doc: Kusogehtava tasoloikka, joka olisi kuin kotonaan NES:llä. Ruudut ovat sentään melko vaihtelevia. Päähenkilön ulkoasu on hupaisan spurguisa ja bonusesineinä toimivat kaljatuopit ja röökiaskit täten hauska yksityiskohta.

Trio The Punch – Never Forget Me...: Legendaarinen baka-ge, jonka urpous ulottuu sekä estetiikaan että pelimekaniikkoihin. Huvittava ja viihdyttävä hämmentävässä epäkoherenttiudessaan ja ruutujen koostumuksessa. Jotkin bugit ja samanaikaisen moninpelin puute harmittavat hiukan. Silti, ei koskaan "BAD CHOICE".

Triple Punch: Melko kuiva sekoitus Qixia ja sokkelopelejä. Valitettavasti peli ei liity millään tavalla Trio the Punchiin, nimi viittaa sen sijaan siihen, kuinka monta kertaa vastustajia pitää tintata ennen kuin ne tipahtavat. Aika metaa.

Trog!: Siisti Pac-man-klooni huomattavasti vaihtelevammalla pelattavuudella, söpöllä Jurakauden teemalla, ja samanaikaisella nelinpelillä. Pelin paras mekaniikka on totta kai se, että viholliset eivät tapa silkasta kosketuksesta. Äänimaailma on aika hulvaton; kakarana muistan pelanneeni tätä joskus Linnanmäellä ja saaneeni paskahalvauksen pelin rahansyöttö"fanfaarista".

Trojan: Siedettävä maailmanlopun jälkeinen Kung Fu Master-klooni toimivalla torjuntamekaniikalla ja jokseenkin hupaisilla lopputeksteillä.

Tron: Neljä pilipalipeliä yhden hinnalla. Äänimaailma sentään viihdyttää hetken.

Trophy Hunting - Bear and Moose: Tylsä metsästyssimulaattori, jonka realistisuus on luultavasti hakusessa: en ainakaan usko, että karhu pystyy juoksemaan ja ottamaan kolme magnumin luotia perseeseensä evääkään värähtämättä.

Tropical Angel: Perinteinen vanhan ajan rallipeli vesisuksiväännöksenä. Pelin siistein mekaniikka on omalla napillaan pyhitetty pääsankarittaren ketkuttelu, joka antaa lisäpisteitä ja silmänruokaa ohjattavuuden kustannuksella.

Truxton: KPGAR.

Truxton II: KPGAR MM.

Tube Panic: Täysin yhdentekevä kolmannen persoonan avaruusräiskintä.

Tugboat: Oregon Trailin joenlaskentaminipeliä muistuttava, eli äärimmäisen pinnallinen, kökkö ja sekunteja per framekas kökkerö. Ainoat plussat ovat hauskan hyödytön venepillinappi ja laadukas kuolinanimaatio.

Tumblepop: Data Eastin tappomekaniikaltaan viihdyttävä ja nopeatempoinen eli hyvä Bubble Bobble -väännös, jota kuitenkin rassaavat useat pikku rasittavuudet, kuten ripuli musaluuppaus ja lopun pomomaratooni. Todistetusti ei yhtä hyvä kuin Zupapa, siis. Chelnov-kameo on parhautta.

Tunnel Hunt: Aistit turmelevan kauhealla estetiikalla ja etenkin ajalleen siisteillä mekaniikoilla varustettu vanhan ajan automaattisesti rullaava FPS.

Turbo Force: Aero Fighters lentävillä autoilla ja yksinkertaisilla ohjauksilla. Melko mitäänsanomaton lukuun ottamatta kolminpelimahdollisuutta, joka tekee pelistä entistä aivottomampaa. Sisarsarjaansa verrattuna ei pelissä ole myöskään mitään persoonallisuutta, koska juoni ja kaikki näytöt uupuvat tekeleestä kokonaan. Vika bossi on sentään tarpeeksi hoopo Aero Fighterssin vastaavien rinnalla.

Turbo Outrun: Alkuperäistä kuivempi jatko-osa, lähinnä kiitos lineaarisuuden ja kiikkerämmän ohjauksen. Turbomekaniikka ei kovin kummoinen, mutta kilpakosijavastus on hupaisa lisä.

Turkey Hunting: Nimensä mukaisesti kalkkunanmetsästyssimulaattori, eli yllättäen aivan järkyttävän epäjännittävä tekele. Seksistinenkin, vielä, sallien vain koiraiden ampumisen.

Turkey Shoot: Kökkö ja epäreilu yhden ruuden valopyssyräiskintä. Pelin ruudut alkavat alusta heti, jos yksikin vastustaja kerkeää karkuun, mikä on yllättäen hyvin hajottavaa. Premissi on tekemällä tehdyn tekohauska.

Turtle Ship: Vakkarinähty avaruusshootteri, sentään vuorotellen pysty- että vaakasuoraan rullaavin ruuduin. Pelin alkujuoni on sen hauskin puoli. Yksi harvoista kolikkopeleistä, jonka en arvannut olevan korealainen ennen lopputekstejä.

Turtles: Konamin ensimmäinen kilpikonnateemainen peli on tylsä sokkelotekele, eikä edes perustu odotettuun mutanttilisenssiin. Sentään pelissä on jonkinnäköinen loppu.

Tut's Tomb: Kämäinen tikettiammuskelu.

Tutankham: Saharankuiva sokkelohaahuilu, jossa sentään ihan hyvät retroäänisamplet.

Tylz: Kasuaalisempi ja yksinkertaisempi eli parempi väännös Q*Bertistä. Tästä ja hupaisista hahmoista huolimatta on peli, kyllä, perin tylzä.

Twin Action: Köyhä ja bulkkimainen shootteri, jossa on sentään suht sympaattinen ulkoasu. Koodaus ja musiikki on plagioitu reilusti muista peleistä.

Twin Adventure: Hämärä korealainen minipelikokoelma, jossa on on yllin kyllin palikkaenglantia. Eri pelit ovat yllättävän tyydyttäviä ja vaihtelevia sekä epäkarakteristisen eeppinen voittojingle hienoutta, mutta ensin mainitut kestävät aivan liian kauan. Lisäksi pelin läpäiseminen vaatii niin monen minitekeleen takomista, ettei se varmastikaan onnistunut oikealla raudalla kuin kolikkopelihalleissa kirjaimellisesti asuville. Kokonaisuudessaan kovin korealaista kamaa, siis.

Twin Brats: Lady Bug -kopio kaksinpelillä, dillellä estetiikalla ja alastomien naisten valokuvilla, eli ihan passeli nokitus.

Twin Cobra: KPGSR.

Twin Cobra II: Esteettisesti jees, pelillisesti edelleen KPGSR.

Twin Eagle - Revenge Joe's Brother: Geneerinen armeijateemainen lentoräiskintä, jossa kuitenkin melko siisti estetiikka ja sydäntälämmittävän kolikkopelifilosofiset lopputekstit.

Twin Eagle II - The Rescue Mission: Samaa settiä kuin ykkönen huonoilla pomoilla ja ilman filosofiaa. Sentään yksi melko siisti mutta alikäytetty mekaniikka löytyy: taustaa tuhoamalla voi aiheuttaa tuhoa myös vihollisille lentävän sälän ja hajoavin siltojen ynnä teiden kautta.

Twin Falcons: KPGSR. Lopputekstit ovat sentään tyhjentävät: ne koostuvat tekijäfirman nimestä.

Twin Hawk: Toinen geneerinen armeijateemainen lentoräiskintä. Mielenkiintoisesti ei peli jakaannu ruutuihin, vaan on yksi pitkä putki, mikä ei ainakaan auta monotonisuutta. Toinen siisti elementti on se, että pommia käyttäessä voi norminuketuksen sijaa voi paikalle kutsua myös kasan siipimiehiä, jotka pystyy sitten käskeä tekemään itsemurhaisku kunnon japanilaiskapiaistyyliin.

Twin Squash: Segan köyhän miehen Puchi Carat. Vihollisvastustajat ovat sentään ihan hupaisia sekä olemuksiltaan että dialogiltaan.

Twin Qix: Vs. -kaksinpelimahdollisuutta lukuun ottamatta hyvin epäinspiroitunut ja kenties prototyyppisyydensä takia vähäsisältöinen Qixin jatko-osa.

Twinbee: Irtoraajamekaniikkaa lukuun ottamatta täysin redundantti Xevious-klooni. Värikäs estetiikka on ihan jees, mutta sekin lussua Wonder Planettiin verrattuna.

Twinbee Yahhoo!: Estetiikaltaan edeltäjäänsä vielä parempi, mutta pelattavuudeltaan edelleen melko nähty jatko-osa.

Twins: Normaalia piirun verran omaperäisempi mahjongsolitaire, kiitos joustavamman ja enemmän ohjattavan paritusmekanismin sekä voittamattomia tilanteita mukavasti karsivien lisävoimien. Alastomia naisiakin löytyy, luonnollisesti.

Twinkle Star Sprites: ADK:n peli, joka sisältää vaihteeksi sympaattista estetiikkaa, hämmentävää lokalisaatiota ja mielenkiintoista pelattavuutta: mättöpelimäinen stunnimekaniikka on arveluttava, mutta muuten on peli lajinsa paras pelattavuudessa. Tosin tekeleen ninjattomuus on todella oudoksuttavaa. "Ugee!"

Two Tigers: Sopwithia jokseenkin muistuttava yhden ruudun lentelypeli, jossa yritetään upottaa lentotukialuksia. Huvittavasti on paatteja tehokkainta vahingoittaa ampumalla alas muita lentokoneita ja antaa niiden tippua potskin päälle. Mukana myös hieman hämärä kaksinpelimoodi.

TX-1: Geneerinen formulapeli, jonka superleveästä ruudusta ei oteta mitään hyötyä irti. Sentään pelissä on Outrunmainen jakautuva reittimekaniikka, joka ratkaisee, minkälainen viimeinen kenttä on. Kiintoisin asia tässä tittelissä on kuitenkin se, kuinka monella eri pelintekijällä on ollut sormensa siinä mukana.

U.N. Defense Force; Earth Joker: Tusinamainen sci-fi-räiskintä, josta jää lähinnä mieleen juonenkerronnan bipolaarisuus: alkudemossa tarjoillaan kunnon infodumppaus ja loppu taas on täysin sisälllyksetön.

U.N. Squadron: Melko hajuton ja mauton sekä sairaalloisen pitkältä tuntuva lisenssisivuttaisshootteri, joka on sentään harvinaisen reilu; vastoin genren perinteitä lisävoimia ei menetä kuollessa. Sitä vastoin peli ANTAA pelaajalle bonusaseen, jos padit olivat lopussa kuolon korjatessa.

U.S. Championship V'Ball: Technoksen estetiikaltaan jees mutta pelattavuudeltaan hidas, pinnallinen ja tylsä rantalentispeli sika runkulla aikarajamekaniikalla.

U.S. Classic: Tyydyttävällä grafiikoilla ja musaakeilla varustettu golfpeli, jonka pallo-ohjaus sai minut löymään palloa ainoastaan VÄÄRÄÄN SUUNTAAN! Alkuperäisellä raudalla voi ohjaussysteemi ollakin tavallista nappikokoomnpanoa mielekkäämpi.

Uchuu Tokkyuu Medalian: Mitalipeli, jossa säädellään raiteilla ajelevan junan suuntaa sekä nopeutta ja yritetään saada se ehjänä maaliin. Genren standardeilla aika omintakeista ja aika paljon pelattavuutta sisältävää settiä.

Ufo Robo Dangar: Muodonmuutosmekaniikastaan ja happoiluväliruutuosioistaan huolimatta aikamoisen kuiva ylhäältä kuvattu räiskintä.

Ufo Senshi Yohko Chan: Söpöllä ja hupaisalla päähenkilöllä varustettu Segan vanha ylhäältä kuvattu räiskintä/tasoloikka. Automaattisesti rullaavat hyppelyosiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ruudun vierimisen lisäksi myös hahmo liikkuu koko ajan eteenpäin, mikä tekee loikkimisesta välillä hajottavaa. Muuten pelattavuus on ihan toimivaa. Pelissä on myös harvinainen ilmiö: päähenkilöllä on eri sprite oikealle ja vasemmalle katsoessa!

Ultimate Mortal Kombat 3: Miksei III? Samaa settiä kuin edeltäjänsä, vaikka pelituntuma on jostain syystä kakkosta tönkömpi ja ääninäyttely paljon kuivempaa. Uusista mekaniikoista on juoksu tervetullut, vaikka senkin asettaminen namiskaan vetää jo aika nappiähkyn puolelle. Killer Instictmäinen kombotaontamekaniikka on puolestaan suolesta, vaikka sentään taontasarjojen pituus on melko rajoitettu.

Ultimate Tennis: Ohjauksiltaan jees mutta estetiikaltaan tylsän realistinen tennispeli.

Ultra Balloon: Häpeilemätön kopio Bubble Bobblesta, joka on vielä esikuvaansa monotonisempi. Pelin lapsekas juoni ja ulkoasu ovat tosin kiinnostavan hämmentävässä ristiriidassa povekkaiden naishahmojen, fanservisun ja pelottavien irtopäiden kanssa. No, SunA.

Ultra Doukon Densetsu: Melko tympäännyttävä lisenssimätkintä, lähinnä kiitos yleisen tönkköyden, jota pelattavien hahmojen chibiraajojen sietämättömän lyhyt kantama katalysoi. Viholliskastin söpöt jättiläismöröt ovat kuitenkin siistejä ja mukavan monilukuisia. Hupaisimmat vastustajat ovat pelaajan muodon omaksuvat ölliäiset, jotka sitten identtiteettikriisissään käyvät sankarin lisäksi myös toisten vihollisten kimppuun. Instrumentaatio on aika CPS-tasoa, eli hirveää.

Ultra Maru-hi Mahjong: Tavanomaista strippimahjongia. Alkunäyttö ja fontit viittaavat kauhu-/trilleriteemaan, mutta tämä ei näy pelissä kyllä mitenkään muuten.

Ultra X Weapons: Ultraman-teemainen lentoräiskintä hupaisilla kumipukuvihollisilla ja lapsekkaalla musiikkivalikoimalla. Pelattavuus on melko tusinamaista, mutta kakkosaseena toimivat tähdättävät miinat ovat melko uniikki elementti. Erilaisia aluksia on mukava määrä, mutta jostain käsittämättömästä syystä ei rakkinetta voi vaihtaa kesken pelin.

Ultra Tank: Nimestään huolimatta varmaankin ensimmäinen tankkipeli tarvittavan hämmentävin kontrollein. Se, että vastustajan kanssa kisataan pisteistä, eikä henkiin jäämisestä, lussuuntaa menoa aika lailla.

Ultraman: Banpreston kyseisen lisenssin peleistä paras, lähinnä kiitos messevien äänien sekä erikoiskohtauksin. Itse pelattavuus on melko kömpelöä ykkös- Street Fighter -apinointia, kuitenkin aikaansa edellä olevin supermittarein sekä väistömekaniikoin.

Ultraman Club - Tatakae! Ultraman Kyoudai!!: Pelattavuudeltaan tylsä ja karsean musansa takia vielä tuskallisempi rullaamaton toimintapeli, jonka ainoa viihdyttävä puoli on viholliskastin kärsimisilmeet.

Uncle Poo: Valitettavasti pelin nimessä ei ole kyse Earthbound -tyylisestä lokalisaatioaivopierusta, vaan siitä, että titulaarinen sankari taistelee vihollisiaan vastaan epämääräisiä kappaleita hanuristaan syytämällä. Tätä myötähävettävää ala-astemaisuutta lukuun ottamatta on tekele epämerkittävä, mutta pelattava sokkelohaahuilu.

Undercover Cops: Melko tavallinen mätkintä, joka viihdyttää kiitos Iremille karakteristisen estetiikan. Valitettavasti pelissä voi hakata kaveriaan, jonka takia HYPE-porukalla pelaaminen on henkisesti musertavaa.

Under Fire: Digitaalisilla näyttelijöillä tähditetty valopyssyily. Mortal Kombatmaisen ulkoasun lisäksi löytyy pelistä myös tutunoloista hoopoa ääninäyttelyä ja yleistä hellyyttävää kökköyttä. Musiikit ovat myös menoon hienon sopimatonta hissimusiikkia.

Undoukai, The: Kuppainen ja mahdoton Track & Field-tyylinen napintakomispeli. Well, daah. Premissi on sentään mielenkiintoinen; lajit ovat japanilaisia koulufestivaalikisailuja ja taistelevat osapuolet blondeja ja brunetteja lyylejä.

Uniwar S: Passeli Galaxian-nokitus neljällä eri vaiheella, jossa kolmessa viimeisessä mielenkiintoinen mekaniikka, jossa tuhottujen vihollisalusten pilotit voivat livahtaa pelaajan selustaan.

Untouchable: Strippipokeri tyydyttävin näytelmäbisnesmuijin ja hieman hämärin, mutta tavallista käyttäjäystävällisimmin säännöin. Valitettavasti pelin finaalivastuksena toimiva puputyttö paljastuukin pelkäksi kukonkiusaajaksi.

Up'n Down: Segan viihdyttävä, joskin turhan paljon juustoisia umpikujakuolemia sisältävä, isometrinen kamankeräysrallipeli.

Up Scope: Tyydyttävä, joskin epäinspiroitunut sukellusveneräiskintä. Äänimaailma tuo peliin tarpeeksi eloa.

Up Your Alley: Menettelevä mutta tyystin persoonaton keilailupeli.

US AAF Mustang: KPGSR.

Valkyrie no Densetsu: Toimintaseikkailu, joka pesee kaikki vastaavan genren aikalaisensa, vaikka pelityyppi ei ehkä täydellisesti kolikkkopelialustalle sovi. Estetiikka on huippua, päähenkilöt hupaisia ja salaisuuksia riittää. Peli on yllättäen melko hullu, muttei onneksi mikään Youkai Douchuuki. Samanaikainen kaksinpeli on myös mainiota. On tragikoomista, että lukuisista viittauksista muissa peleissä huolimatta ei Namco ole jatkanut tätä franchisea yli kuuteen vuosikymmeneen.

Valtric: Useita siistejä mekaniikkoja sisältävä lentoräiskintä, jonka ulkoasu on kuitenkin turhan geneeristä scifiä.

Vamf x 1/2: Amatöörimäinen, mutta hupaisa mätkintä passeleilla muodonmuutos- ja kombomekaniikoilla varustettuna.

Vampire Savior; The Lord of Vampire: Eli Darkstalkers 3 sarjan clusterfuck-nimeämislogiikkaa tuntemattomille. Trilogian kulminoitumasta voi vain todeta, että käteen jää yksi harvnoista Capcomin tyydyttävistä mättöpeleistä, kiitos kauhupremissin, lukuisten hauskojen hahmojen ja uniikkien spessujen. Pelattavuus on toki syöpää kiitos normaalispämmin ja ylivoimaisen ilmatorjunnan, jonka lisäksi tekijälle perinteiset kuuden hyökkäysnapin olemassaolo ja useiden nappien takomismekaniikat tietysti loistavat läsnäolollaan. Kolmososa tekee isoimmalla mörkökastilla ja siistillä voimamekaniikalla edeltäjistään muuten turhia, paitsi että siitä on poistettu kolme kakkosen hahmoa, mikä on etenkin tämän sarjan tapauksessa anteeksiantamatonta. Valitettavasti koko hahmopossen omaavat ja hyvät versiot pelistä ovat myös tähän päivään mennessä turhan kiven alla.

Vandyke: Pelattavuudeltaan perinteinen vanhan ajan ylhäältä kuvattu toimintapeli. Möröt ovat siistejä, pelin äänimaailma huvittava ja musat hyviä. Päähenkilön paidattomuus ja lihasten pullistelu ovat myös plussaa.

Vanguard: Hupaisa SNK:n Defender-klooni, joka on esikuvaansa vaihtelevampi ja jossa on Smash TV:mäinen ampumissysteemi. Pelissä on varmaan epäselvintä digisoitua puhetta koskaan ja hupaisia musiikinpätkiä. Hullu.

Vanguard II: Edeltäjäänsä huomattavasti tylsempi, vapaasti liikkuva Xevious-klooni. Mahdoton.

Van-Van Car: Tarpeeksi pakkaa sekoittava, musiltaan (kappaleeltaan) hyvä Head On -väännös.

Vapor Trail; Hyper Offence Formation: Data Eastin tavallinen, toimiva ja yllättävän inhimillinen lentoräiskintä. Musiikit ovat hyviä, mutta herkeämättä soiva pääteema a la Bubble Bobble rupeaa kyllästyttämään.

Varia Metal: Ei tyystin epäinspiroitunut eikä geneerinen mutta pitkäveteisyytensä ja hirveän äänimaailmansa takia ei myöskään viihdyttävä sci-fi-räiskintä, sentään automaattisesti latautuvilla laakeilla; kesti vain tovi genren tekijöiltä tajuta, että ampumisnapin pohjassapitelyn voi korvata hieman mielekkäämmällä vaihtoehdolla. Naishahmolla pelatessa on lopussa myös ruumiin muotojen esittelyä.

Varth; Operation Thunderstorm: Ei tyystin persoonaton mutta silti sika tylsä lentoräiskintä. Omintakeista itsestään latautuvaa pommivarastomekaniikka hyvitetään Midway-hyväksytyillä pomoilla.

Vasara: Normihko, mahdoton ammushelvetti ihan passelilla lataushyökkäysmekaniikalla. Pelin premissi on ihan viihdyttävää sengokusekoilua. Musiikkivalikoima on myös hyvä perinteisine japanilaisinstrumentteineen.

Vasara 2: Mekaniikoiltaan hieman kuivempi kuin ykkönen ja liikaa edeltäjästään kierrättävä, etenkin biisien osalta. Estetiikka on edelleen kuitenkin korkealla tasolla ja sengokufiilistely vielä korostetumpaa kuin ykkösessä.

Vastar: Omaperäisillä torjunta- ja muodonmuutosmekaaniikoilla varustettu, mutta muuten rutikuiva, loputtomasti jatkuva lentoräiskintä. Etenkin sydänkäyrämasiinaa imitoiva "musiikki" on hanurista. Onneksi mukana on sentään hämmentävän hupaisaa yhdysvaltalaislesotusta...

Vendetta: Hyvä mätkintä, joka kehittää kaiken puolin edeltäjänsä Crime Fighterssin ominaisuuksia. Pelin viittaukset ykkösosaan ovat myös hupaisia, vaikka niistä paras, eli lopun jälkeinen pomomaratooni, ei ole aivan yhtä eeppinen kuin ykkösosassa.

Venture: Route 16:maisella zoomausmekaniikalla varustettu ylhäältä kuvattu kamankeräily, jonka musiikkivalikoima on hämmästyttävän laaja tekeleen tekoaikaan nähden. Vaikeusaste on turhan paha, etenkin kiitos hajottavan vihollistentappomekaniikan; mörköjen koskettaminen tappaa niiden piiiiiitkän kuolinanimaationkin aikana, ja mikäli niitä täräyttää uudestaan kesken korinan, alkaa koko touhu alusta...

Vicious Circle: Atarin prototyyppi- Killer Instinct -kopio, eli rosteriltaan ja etenkin pelattavuudeltaan auttamatonta paskaa. Sentään sisältää juoksumahdollisuuden, eli jotain tässäkin on Raren jöötiä parempaa.

Victory: Defender-tyylinen lentoräiskintä vapaalla tähtäyksellä ja parilla vähemmän mielenkiintoisella lisämekaniikalla sekä passelilla ääninäyttelyllä.

Victory Road: Ikari Warriorssin jatko-osa, joka on sarjalle uskollisesti paska ja mahdoton. Sentään pelin äänimaailma ja viholliset ovat siistejä.

Video Hustler: Pilipalibiljardi kyseenalaisilla fysiikoilla ja pelattavuudella.

Video Vince and the Game Factory: Melko perinteinen, mutta vaihteleva ja punaiselta langaltaan hupaisa toimintapeli.

Virtua Bowling: Perinteinen kolikkokeilailupeli toimivin mekaniikoin ja huvittavin epä- ja onnistumisanimaatioin.

Viewpoint: Ulkoasultaan omaperäinen ja musiikiltaan hyvä isometrinen shootteri, jonka pelattavuus on kuitenkin genrelle tuikitavallista geneeristä, kuivaa ja mahdotonta settiä.

Vigilante: Paska Kung Fu Master -kopio, jossa aika arveluttava sanoma. Puhesamplet ovat huvittavan hirveitä.

Vindicators: Ulkoasultaan jees mutta monotoninen tankkiräiskintä, jonka omintakeinen ohjaussysteemi ei käänny hyvin normiohjaimelle. Pelin jatko-osan suurin uudistus taitaa olla ala-otsikko "Part II".

Violence Fight: Kökkö ja arkaainen vs-mätkintä. Aggressors of Dark Kombat tekee tästä tekeleestä turhan. Loppu on sentään hupaisan tekofilosofinen.

Violent Storm: "May I see your ticket?" Konamin paras mätkintä on jopa erinomainen peli. Pelattavuus ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta tarpeeksi isot liikevalikoima, huimaava nopeus, persoonalliset hahmot ja Yngwie-tason musiikit tarjoavat aikamoisen elämyksen. Valitettavasti vain kolminpeli, mutta hahmojen suuren koon huomioon ottaen voisi neljällä pelaajalla syntyä jo turhankin massiivista sillisalaattia.

Virtua Tennis 2: Ohjauksiltaan helppo mutta muuten tylsän realistinen lisenssitennispeli, sentään nais- ja miespelaajilla.

Viper: Mukiinmenevä, mutta monotoninen ja mahdoton ensimmäisen persoonan paikoillaanräiskintä. Rasistisen stereotypinen arabiasekauppias on pelin viihdyttävin puoli.

Viper Phase 1: KPGSR.

Volfied: Qix -tyylinen tekele, jossa ruudut voi läpäistä pelialueen piirtämisen lisäksi myös viholliset tappamalla, mikä hoituu normityylin lisäksi myös aselisävoimilla. Kohtuuton vaikeusaste ja "konttarit on kasuaaleille" -asenne kuitenkin tekee menosta tuskaa. Loppunäytössä sentään saadaan vaivanpalkinnoksi mukavan suoraan sanottuna seksiä.

Voltage Fighter Gowcaizer: "I am the justice, not you." Pelattavuudeltaan hieman tönkkö, mutta hahmoiltaanja estetiikaltaan ihana supersankariteemainen 2D-mättö. Mainioiden erikoisliikkeiden lomassa on paras yksittäinen tappelupelispessu ever, myös.

Vortex: Asteroids-kopio, jossa kaasutetaan ja ammutaan samasta napista. Suunnitteluvalintana on moinen BAD CHOICE.

Vs. Baseball: Probably the worst baseball game in the world, eli toisin sanottuna probably the worst game in the world. Heti Radiata Storiessin jälkeen, siis.

Vs. Blockbreaker: Köyhän miehen Puchi Carat. Pelattavuus on Arkanoidia eli köyhää, mutta versusmekaniikat ovat ihan mielenkiintoisia. Valitettavasti hahmoja on vain kaksi ja niistä kummatkin ovat jotain äklöjä elukoita.

Vs. Dr. Mario: Aneemista, tukkoista ja pahan näköistä puzzlekärvistelyä. Versus-moodi olisi plussaa, jos tätä kukaan haluaisi pelata.

Vs. Freedom Force: Kälyinen ja tasapaksu mutta armollisen lyhyt valopyssyräiskintä natiaisten ja eläkeläisten ampumismahdollisuudella.

Vs. Gong Fight: Kämäinen ja sisällöltään olematon mutta sentään äänimaailmaltaan läppä nyrkkeilypeli, joka ei vissiin ole NES-käännös.

Vs. Hot Smash: Ei NES-portti, mutta kuivuudessaan niiden tasoinen ilmakiekkoilu, ainakin neljällä erilaisella kentällä. Pelaa silti mieluummin parempaa Smash-peliä...eli Heavy Smashia!

Vs. Janshi Brandnew Stars: Ei NES-portti, vaan jotain vielä pahempaa, eli mahjongpeli. KOFmainen 3 vs 3 -formaatti, laaja lyylikatras ja erinomainen estetiikka tekevät siitä kyllä genrensä huippua.

Vs. Mach Rider: Paranneltu versio NES-pelistä, jonka mielenkiintoisin lisäys on juonimoodin Metroidmainen juonenkäänne, vuotta ennen Metroidia...!

Vs. Ninja Jajamaru Kun: Tasapaksu ja kämäinen toiminta, jossa loikitaan neljän kerroksen välillä ja listitään mytologiamörköjä.

Vs. Raid on Bungeling Bay: Tylsä helikopteriräiskintä laadukkaalla taustamusiikilla ja suht monipuolisella viholliskatraalla.

Vs. Slalom: Käytännössä perinteinen kolmannen persoonan rallipeli, mutta aikalaisiaan mainittuja parempi kiitos hyppymekaniikan, slalomelementtien ja tiukkojen kontrollien. Kasvottoman päähenkilön pyllistely tarjoaa myös laadukasta (m/f)anserviceä. Perinteisen Raremainen musiikkivalikoima on myös plussaa.

Vs. Soccer: Harvinaisen hajottavilla ohjauksilla varustettu palikkajalkapallo, jossa sentään jokseenkin hämmentävänä plussana joraavia cheerleadereita.

Vs. Star Luster: Epäinspiroitunut ensimmäisen persoonan avaruushaahuilu ja räiskintä, joka on etenkin Namcon kasaripeliksi kovin geneerinen.

Vs. Stroke & Match Golf: Nintendon harvinaisen realistinen, eli kovin vaikeasti ohjattava golf-peli. Ulkoasu on sentään jees.

Vs. Tennis: Nintendon 8-bittisistä urheilupeleistä viihdyttävin, mutta silti melko kökkö. Pikkuhousut, unisex-matsit ja nelinpeli ovat plussaa.

Vs. TKO Boxer: Kolikkopeliportti NES -pelistä, joka on portti kolikkopelistäpelistä King of Boxer. Aika turha, siis, lukuun ottamatta tällöin uniikkia urheilijan ominaisuuksien muokkaamismekaniikkaa, jota ei alkuperäisessä kolikkopelissä ole. Ulkoasu on myös hupaisa.

Vulcan Venture: Gradius II, lokalisoidusta nimestä huolimatta. Musiikkeja ja vaikeusastetta lukuun ottamatta kaikin puolin paranneltu versio ykkösestä eli ihan paska peli. Sentään sisältää ensimmäisen tietämäni uniikeista vihollisista koostuvan pomomaratonin.

Vulgus: KPGAR.

Wacko: Ruma ja tönkkö, joskin omaperäinen parinmätsäyskaksoistikkuräiskintä.

Wai Wai Jockey Gate-In!: Graffasuunnittelultaan koomisen kauhea, pelattavuudeltaan kovin palikkamainen ravipeli. Onneksi Jaleco petrasi tästä myöhemmin jonkin verran.

Wakakusamonogatari Mahjong Yonshimai: Hyvännäköinen mutta bulkkimainen strippimahjong.

Waku Waku 7: Rosteriltaan minimaalinen, mutta laadukas ja estetiikaltaan erinomainen mättöpeli, jonka mekaniikat ovat melko pyllystä. Siisteimmät väli- ja loppupomot koskaan, tosin.

Waku Waku Sonic Patrol Car: Sisällyksetön ja lyhyt tekele, missä paskalakki-Sonic AJAA AUTOA pari minuuttia ja nujakoi nopeasti Eggmanin kanssa ennen kuin peli loppuu kuin seinään. Hupaisa ääninäyttely ja vilkkumekaniikka antaa menoon jotain pointtia.

Wall Crash: Breakout-kopio eli kuivuutta.

Wall St.: Makaaberia huumoria ja laadukasta digisoitua puhetta sisältävä vanha pilipalipeli. Camp retroa, siis.

Wally wo Sagase: Segan Where's Wally/Waldo/Whoever -lisenssipeli, jossa ihan hyviä väännöksiä perinteiseen piiloesinemenoon. Myös lähdemateriaalin yleinen kieliposkisuus on saatu mallinnettua hyvin.

Wanted: Kököhkö, mutta sinänsä huvittava länkkäriteemainen räiskintä, jonka tähtäyssysteemi ei ole järin mielekäs. Viholliskasti on aikamoisen stereotyyppinen, paitsi viinanhöyryisessä bonusrundissa.

War of Aero - Project MEIOU: Graffoiltaan lievästi mielenkiintoinen ja pelattavuudeltaan täysin epämielenkiintoinen lentoräiskintä.

Wardner: Geneerinen, kankea ja turhauttava tasoloikka. Pari mekaniikkaa ovat omaperäisiä ja musiikki jees.

Warlords: Etenkin ikäisekseen siisti neljän pelaajan Pong-väännös. Viihdyttää myös tietokonetta vastaan pelattuna.

Warp Speed: Yksinkertainen ensimmäisen persoonan avaruusralli, joka tuo liikaa mieleen muistoja Adventures of Magic Kingdomin vastaavanlaisesta osiosta.

Warp & Warp: Namcon sekoitus Sheriffiä, Wizard of Woria ja Bombermania, eli ei-niin-yllättäen ihan jees peli. Etenkin kakkosroundin pommiaseen käyttötapa on niin tutunoloinen, että Hudson on varmasti käyttänyt sitä inspiraationa.

Warrior Blade - Rastan Sage Episode III: Ihan hyvä kahden näytön mätkintä. Conanmainen meininki on kiihottavaa ja sattumanvarainen saksalainen sönkötys huvittavaa. Ei kuitenkaan yhtä vakuuttava kuin genren helmet, kiitos lähinnä lussuhkojen pomojen ja turpaanvetoefektien.

Warriors of Fate: Romance of Three Kingdoms-väännös Final Fightista, joka on esikuvansa tavoin tylsä, hidas ja liian pitkä. Käännös, yksi bonusosio ja huono loppu tosin huvittavat.

Watashi ha Suzumechan: Puolistrippimahjongia kasarianimegraffoilla.

Water Balls: Puzzle Bobble-väännös, jossa nostellaan muodostelmista tippuvia palloja takaisin paikoilleen vesipumpulla. Nimestään huolimatta kuiva.

Water Match: Segan kontrolleiltaan käsittämätön kaksoistikku-urheilupeli, jonka ainoa tyydyttävä puoli on musiikki.

Water Nymph: Ankea uhkapeliväännös Columnssista kämäisillä ohjauksilla.

Water Ski: Ylhäältä kuvattu rallipeli, jossa pelaajan ja tätä hinaavan, koneen ohjaaman veneen välinen kikkailu on varsin siisti mekaniikka. Myös hupaisia kohtauksia löytyy jonkin verran, muttei tarpeeksi, sillä pelattavia kenttiä on antiklimaattiset kaksi kappaletta.

WEC Le Mans 24: Pelattavuudeltaan geneerinen ja konservatiivinen ajopeli. Ainoat omaperäisemmät asiat ovat lähdemateriaalin mukanaan tuomat elementit, eli vuorokauden ajan vaihtuminen ja se, että koko ralli vedetään yhteen putkeen.

Wedding Rhapsody: Triviapeli simulaatoelementeillä. Muiden samantyylisten tekeleiden tapaan on estetiikka hyvää, mutta peli nokittaa vielä siinä, että pelaaja saa koko ajan visuaalista palautetta siitä, miten pääaiheena toimivat hääjärjestelyt sujuvat. Lopusta on myös lukuisia eri muunnelmia, eli kaikki on hyvää paitsi teema.

Welltris: Systeemiltään hämäännyttävä ja siksi esikuvaansa kuppaisempi Tetris-väännös, jossa pelaajan seurana toimii kaiken lisäksi vanha kehno Pajitnov.

Wheel of Fortune: Emulaattorikontrolleilla ja AI-vastustajitta kuiva videopelikonversio, jonka suurin viihde on emännän ketkuttelu.

Wheels Runner: Rullaamaton autopeli välttävällä estetiikalla mutta mielenkiintoisella ratasuunnittelulla: kaikissa ruuduissa on kaksi vaihtoehtoista reittiä, joista toinen sulkeutuu ja toinen avautuu sattumanvaraisesti. Ei sisällä mitään genrelle tyypillisiä päivityselementtejä tai maksa voittaaksesi-menoa, mikä on aika +-0.

Whodunit: Omaperäinen, mutta paska valopyssyily, jossa pitää suojella eteenpäin haahuilevaa nollakarisman päähenkilöä erilaisilta vaaroilta. Kökkö ja mahdoton ja päähenkilön non-stop himonussijahuohotus hajottaa hyvin nopeasti.

Wiggie Waggie: Tylsä Breakout -klooni (anteeksi tautologia), jossa kaksi asiaa minua kiinnostaa: alastomat lyylit ja hupaisa kuolinääni. Pelistä on myös versio vaihtoehtoisilla ja runsaspukeisimmalla lyyleillä, nimeltään Super Bar.

Wild West C.O.W. Boys of Moo Mesa: Sunset Ridersmainen eli hyvä, nelinpelattava juoksuammuskelu, jossa on pari lentoräiskintäosiotakin. En tiedä pelin lisenssistä lehmän vattua, mutta lauantaipiirrettymäinen ulkoasu ja hahmot ovat kyllä siistejä.

Wild Western: Mielenkiintoisen junaryöstöasetelman omaava, mutta estetiikaltaan rupuinen ja pelattavuudeltaan kuivahko kaksoistikkuräiskintä. Pelin viihdyttävin puoli on itsensä vahingossa tappaminen oman hevosen selästä hyppäämällä.

Willow: Viihdyttävä ja vaihteleva tasoloikka, jota kusee samanaikaisen kaksinpelin puuttuminen. Melkoisen anteeksiantamatonta, etenkin kun pelattavia hahmoja on juurikin kaksi erilaista.

Wily Tower: Kuiva, virtapiiriteemainen Donkey Kong -apinointi.

Wing Shooting Championship: Perusankea ankanmetsästyssimulaattorivalopyssytys.

Wise Guy: Korealaiseksi peliksi hämmästyttävän normaali ja siksi tylsä palikantyöntelypeli. Estetiikassa on silti jonkin verran charmia, muttei genreen nähden lähellekään tarpeeksi.

Wit's: Versus-pohjainen matopeliväännös, jonka yksinpelissä peli mielenkiintoisesti etenee, vaikka pelaaja häviäisi matsin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä ruutuja on taas joku päälle 80. Toinen hupaisa puoli ovat pelin puolessavälissä bongattavat taustasarja, jossa esitetään melkoisen uniikisti lyhyt tarina.

Witch: Fysiikoiltaan huono ja vähäsisältöinen uhkapeliflipperi.

Wivern Wings: Esteettisesti tyydyttävä lentoräiskintä melko uniikilla kaksoispommivarustuksella. Valitettavasti neljän eri aluksen välillä ei voi taaskaan vaihtaa kesken pelin. Musiikit ovat myös kamalia, mutta tämä voi johtua MAMEn epätäydellisestä emulaatiosta.

Wiz: Mielenkiintoinen, suht omaperäinen ja vanhojen kolikkopelien tapaan mahdoton tasoloikka. Tikulla tehtävä hyppy huonontaa pelattavuutta merkittävästi ja seitsemän sekunnin luuppimusat ovat aika hajottavia.

Wiz Warz: Pelattavuudeltaan orginaali, muttei kovin ihmeellinen ja monotoninen Smash TV:n isoisä. 1984:n prototyyppipeliksi kuitenkin ihan vaikuttava ja hienon gemariviestin omaava.

Wizard Fire: Dark Sealin jatko-osa, joka ei juuri kehitä sarjaa muun kuin estetiikan osalta. Urpo ääninäyttely, värikkäät grafiikat ja kovin Data Eastmainen instrumentaatio ovat totta kai plussaa, mutta vastapainoksi on nninja valitettavasti ymmärretty poistaa hahmokastista. Sentään hänet korvanneesta kahdesta uudesta sankarista toinen, eli haltijamiekkanainen, on miltei yhtä epäkliseinen fantasiaympyröissä.

Wizard of Wor: Äänimaailmaltaan jumalainen sokkeloräiskintä. Hakkaa Pacmanin 6-0.

Wizz Quiz: Triviapeli, joka ei ole ulkoasultaan täysin persoonaton toisin kuin valtaosa muista länsimaisista vastaavista. Silti kuivaa ja kysymyksiltään esoteeristä settiä.

Wolf Pack: Hupaisalla palikkadigitaalipuheella ja huumetrippimäisillä graafisilla efekteillä varustettu FPS-laivanupotus.

Wonder Boy: Kahden eri pelisarjan alkulähde. Itse peli on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin sen aiheuttama lisenssimielijyystö, eli perinteinen, pirun vaikea, monotoninen ja aivan liian pitkä tasoloikka, vähän niin kuin...Adventure Island! Wonder Boyta on sentään mukavampi katsella kuin möhömahaista Master Higginssiä.

Wonder Boy III Monster Lair: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja hidastempoinen, koko ajan rullaava tasoloikan ja lentoräiskinnän vuorovierailu. Pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kukkuraksi. Muutama pomo on ihan siisti.

Wonder League '96: Korealainen, eli huvittavan hämmentävällä graafisilla elementeillä ynnä hajottavan korkealla vaikeusasteella varustettu baseball-ripulointi.

Wonder Momo: Estetiikaltaan ja etenkin premissiltään mainio, mutta pelattavuudeltaan ripuli mätkintä. Kunnon Namcom Athena.

Wonder Planet: Data Eastin söpö ja sairas Xevious-vastine. Pelattavuutta on höystetty kauppasysteemillä. Sisältää lopussa mukavan 10 heebon bossirushin.

Wonder Stick: Qix-väännös vielä esikuvaansakin huonommalla pelattavuudella ja sika hitaalla liikkuvuudella mutta myös alastomien naisten valokuvilla.

Woodpecker: Donkey Kongista ammentava, mekaniikoiltaan outo kapuamispeli, jonka viihdyttävin osa-alue ovat ruutujen väliset cinematiikat, joissa titulaariset viholliset muokkaavat pelikenttää.

World Class Bowling: Persoonaton ensimmäisen persoonan keilailupeli.

World Court: Perusripuli eli suht realistinen tennispeli. Kenttiä koristava WTF-logo kuvastaa täydellisesti tekeleen vaikeusastetta.

World Cup Volley '95: Data Eastin toimiva mutta melko mitäänsanomaton lentopallipeli. Sentään Steve Miller on taas vaihteeksi äänessä.

World Darts: Ohjaukseltaan, ulkoasultaan ja etenkin ääninäyttelyltään krapulamainen tikanheitto, jossa pelataan kaiken lisäksi syöpäisillä 501-säännöillä. Ainoa taidokas elementti ovat CPU-vastustajat, jotka saavat täysiä pisteitä heittämällä.

World Heroes: ADK-tapaan huvittava ja ajalleen pelattavuudeltaan menettelevä mättöpeli. Premissi ja hahmot (pari isoa poikkeusta lukuun ottamatta) ovat hienoja ja esteitä ruudulle heittävä pelimuoto uniikki. Jatko-osat tekevät ykkösestä kuitenkin turhan. On muuten huutava vääryys, että tälle on kolme jatko-osaa eikä AoDK:lle tai Ninja Master'sille yhtäkään.

World Heroes 2: Muuten köyhempi versio Jetistä, mutta tässä versiossa on sentään hauskat bonuskentät, uniikit hahmoloput ja kuolonkamppailupelimuoto, jota on erikoistettu entisestään omintakeisella energia- ja tyrmäyssysteemillä.

World Heroes 2 Jet: Sarjan loppuhuipentuma, käytännössä. Paremmat mekaniikat kuin Perfectissä, mutta hieman vähemmän sisältöä. Pelin paras loppu on aika hulvaton. Kuolonkamppailupelimuodon poistaminen kuitenkin ounastelee Perfectissä huippuunsa vedettyä sarjan bogstandardoimista.

World Heroes Perfect: Olisi sarjan kiistattomasti paras osa, mutta lukuisat rasittavat uudistukset karsivat nautintoja. Näihin kuuluu mm. allekirjoitetun lempparit, eli kaiken kattava ilmatorjunta, samanaikaisten napinpainallusten käyttö perusiskujen tekemiseen ja 6 perusnormaalia. Lisäksi vaihtoehtoiset pelimuodot on poistettu kokonaan, eli pelin titulaarinen täydellisyys on aika kaukana totuudesta. Sentään jokaisen hahmon uniikkimanööveri on ihan mielenkiintoinen vaikkakin vaihteeksi nappiähkyinen mekaniikka.

World Rally: Toimiva ja hyvin ohjattava, mutta äärimäisen mielikuvitukseton, isometrinen autopeli.

World Soccer Finals: Kaikin puolin rupuinen jalkapalloilu sentään nelinpelillä.

World Trophy Soccer: Keskinkertainen jalkapalloilu, jossa sentään omintakeinen ja suht toimiva maalinvahdintamekaniikka; ylhäältä kuvattu näkymä siirtyy molarin taakse, jossa tätä ohjataan peruspeliä monipuolisemmalla liikevalikoimalla. Toinen huvittava osa-alue on katsomon mölinä, joka kuulostaa siltä, että faneja juuri teurastettaisiin.

World Wars: SNK:n perusshootteri. Pelattavuus on tylsää, vaikka käännettävä pääkanuuna on ihan jees mekaniikka. Musiikkivalikoima on tyydyttävä ja selostajan epäselvät mutinat myös.

WOW New Fantasia: Fantasia-sarjan neljäsosa, jossa pelaajan epätoivoisesti paljastaa yrittämät, alastomien muijat kuivat muuttuvat pelin mielivallan mukaan alastomien, sairaalloisen lihavien muijien kuviksi. Läskifetistejä lukuun ottamatta ei siis suositeltavaa pelata ilman huijauskoodeja. Edeltäjänsä tavoin on pelin esteettisesti miellyttävämpi naiskasti sentään tavallista kansainvälisempi.

Wrestle War: Segan vanha kehno painipeli. Ääninäyttely on sentään hupaisan huonoa.

WWF Superstars: Wrestlefestin parinvaihtoedeltäjä, jossa tyydyttävät ohjauksey, siistit välinäytöt ja toimiva ynnä mielenkiintoinen kaverin selätysyrityksen puolustusmekaniikka.

WWF Wrestlefest: Aika perinteinen painipeli, lukuun ottamatta Battle Royal-pelimuodon hauskaa selviytymiskehärääkkiä.

WWF: Wrestlemania: Mortal Kombatmainen "paini"peli, mukaan luettuna ulkoasu, kömpelö, mutta hauska pelattavuus, huumori ja raivostuttavan epäreilu yksinpeli.

Wyvern F-0: Tasapaksu Xevious-nokitus, jonka ainoa kiinnostava ominaisuus on mahdollisuus säädellä etenemisnopeutta ja lentää rajoitetusti taaksepäin.

X-Day 2: Käyttöliittymältään kummallinen mutta muuten tyystin persoonaton triviapelin kaltainen.

X-Men: Konamin muiden lisenssimätkintöjen tavoin ulkoasultaan hyvä mutta pelattavuudeltaan turhan suppea tekele. Onneksi melkoisen siisti kuusinpelivaihtoehto pelastaa, etenkin kerta kahden ruudun käyttö estää sen taantumisen epäselväksi sekamelskaksi.

X-Men; Children of the Atom: Mekaniikoiltaan Marvel vs. Capcom -tyylisen yltiöliikkuvuus ja -ilmatorjuntasyövän alkulähde, minkä lisäksi sisältää myös Blazblue-tason OTG-paskaa. Muutenkin pelattavuus on aika hiton hiomatonta ja estetiikkakin halvahkoa siistejä taustoja lukuun ottamatta.

X Multiply: Kunnon sisälmyskauhuräiskintäshootteri. Grafiikat ja musiikki ovat säväyttäviä ja lonkeroasemekaniikka on siisti, mutta Gradiukselle uskollisesti on peli hullu, etenkin jos satut kuolemaan pahassa paikassa, koska kyllä, lisävoimat katoavat samoin kuin pelaajan motivaatio.

X the Ball: Tikettipeli, jossa pelaajan naamalle lyödään jalkapallo-otteluista otettuja kuvia, joiden pelaajien asennoista tulee sitten päätellä, missä kohtaa kuvaa itse boltsi on. Mitä likemmäs viidellä yrityksellä piilopallo osuu, sitä enemmän voittaa kamaa. Toimiva kuriositeetti muutaman yrityksen ajan, siis.

Xenophobe: Useassa tämän ajan kolikkopelissä nähdyllä piirrettymäisellä tyylillä tehty avaruusolioräiskintä. Hieman kömpelö, mutta viihdyttävä, luultavasti etenkin moninpelillä.

Xenox: Melko kuiva räiskintä, jossa osassa ruutuja voi sentään vaihdella maassa rynnivän ja ilmassa matelevan aluksen välillä. Se, että jokaisen ruudun väli- ja loppupomo ovat täsmälleen samanlaisia, on merkittävän huono ratkaisu.

Xevious: Pommimekaniikaltaan kekseliäs mutta aika sika monotoninen räiskintä. Maisemat ovat kyllä edelleen siistejä.

Xevious 3D: Xevious parilla lisäaseella ja ajalleenkin välttävillä 3D-graffoilla, eli yhdentekevyyttä.

Xexex: Sinänsä hyvä lentoräiskintä, jota kuitenkin rassaa sen eri versioiden väliset källit: japanilaisesta pelistä löytyvät huomattavasti siistimmät erikoisaseet, kansainvälisissä vastaavissa taas on paljon mielekkäämpi vaikeusaste sekä samanaikaisen kaksinpelin mahdollisuus. Aika Turtles in Time-tilanne, eli täydellistä versiota ei löydy.

Xor World: Hömelö Tetris-väännös, joissa yritetään täyttää erilaisia kuvioita niihin 2-5 palikan muodostelmia tunkemalla. Uniikkiudestaan huolimatta persoonaton ja epäviihdyttävä.

XX Mission: KPGSR.

Xybots: Omintakeinen mutta ainakin yksinpelinä monotoninen kolmannen persoonan Gauntlet-väännös.

Xyonix: Vakkaritetris kaukoitämaisella teemalla sekä joillakin källeilymekaniikoilla.

Yachtsman: Tyydyttävä vanha kilpapurjehduspeli mielenkiintoisilla ohjauksilla ja campahtavalla musiikeilla. Joihinkin esteisiin osumisesta syntyvä seivausyritysmekaniikka on myös omaperäinen.

Yam! Yam!?: Söpö mutta peruspuuduttava palikantuupintapuzzleilu.

Yamato: Segan passeli semi-ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa NES-tyylinen ääniefektien musankusemisefekti. Yksi harvoja pelejä, jossa vissiin pelataan japanilaisten puolella toisen maailmansodan merkeissä...onneksi.

Yes/no Sinri Tokimeki Chart: Enemmänkin fiilistelykäyttöön tarkoitettu, vakkarijapanilaisen hämärän estetiikan omaava parisuhdehommelitesti, jonka yksi filleriminipeliosio oikeuttaa SAES:siin.

Ye Air Kung Fu: Konamin uraauurtava versustaistelu. Vihollisrosteri on monipuolinen ja pelattavuus hauskaa. Erittäin iso menetetty tilaisuus Konamilta, ettei tästä ole tehty kunnon franchisea.

Yosaku to Donbei: Mielenkiintoinen Space Invaders-klooni, jossa kaksi japanilaista heppua yrittävät tuhota lintujen kansoittaman puun. Hyvä asetelma, vaikka harvinaisen puhkijärsitty pelattavuus, siis.

Youjyuden: Tylsä, Kreikan mytologiasta ammentava ylhäältä kuvattu räiskintä, joka on kovin vaikea. Pomovihollisten mylvintä sentään havahduttaa unesta.

Youkai Douchuuki: Pahimman sortin pelin edustaja. Hyvä musiikki, ohjaus ja tunnelmallisuus, omaperäinen asetelma sekä useat loput eivät paina paljoa, kun peli on HULLU, MAHOTON. Läpipääsyfokusoitunut pelaaminen on hyvä tie täydelliseen hermoromahdukseen.

Yuuyu no Quiz de GO! GO!: Japanilainen triviapeli, joka todennäköisesti perustuu johonkin TV-ohjelmaan. Kieltä osaamattomalla yllättäen aika epäantoisa, mutta pelin vetäjä on hupaisa ja kyselyosuuksissa yksi mielenkiintoinen osio, jossa käytetään kuvia tekstin sijaan. Mukana on myös pari filleriminipeliä, jotka ovat yllättävän OK.

Zaviga: Data Eastin lentoräiskintä, jossa Zodiackin tyylinen, mutta digitaalinen ja hieman monipuolisemmin käytetty korkeudenvaihtomekaniikka.

Zed Blade: Geneerinen avaruusräiskintä, jossa epämääräistä Ragnarök-runkkausta. Musat ja vika ruutu ovat sentään hieman kiihottavia.

Zektor: Edeltäjänsä Space Furyn tavoin hupaisaa ääninäyttelyä ja vektorigraffaa sisältävä, pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä.

Zero Point: Grafiikoiltaan kuppainen Point Blank -apinointi, eli erittäin nimensä veroinen tekele.

Zero Point 2: Ykkösosaa myötähävettävillä sekä vastenmielisillä grafiikkaelementeillä nokittava turhake.

Zero Team 2000: Graffoiltaan hauska mätkintä, joka on kuitenkin pelattavuudeltaan kuivahko kiitos hyvin kitukasvuisen liikelistan. Hauskinta pelissä on se, että erilaisia heittoaseita viljellään mukavan paljon.

Zero Wing: Unettava sivuttain rullaava räiskintä, jonka ainoa mielenkiintoisempi elementti on kaappaussädemekaniikka. Pelin hajottavin puoli on jokaisen vihollisen tuhoutumista merkkaava punainen välähdysefekti, jonka epilepsian vaara on jotain Layla-tasoa. Kolikkopeliversiossa ei myöskään ole mitään meemikamaa, eli we get shitnal.

Zero Zone: Luultavasti korealainen Columns-väännös erikoispaloilla ja ilkosillaan olevien muijien tähdittämillä taustoilla. Estetiikka on todella kengännauhaa lukuun ottamatta Sly Spysta plagioitua kuolemisääntä.

Zeroize: Data Eastin vanha ja monotoninen pilipaliromuralleilu.

Zing Zing Zip: Sonic Wings-sarjaa melkoisesti muistuttava eli turhan geneerinen lentoräiskintä. Pelin taide on ihastuttavan puolikökköä ja lopputeksti huvittava.

Zip & Zap: Melko kuiva Breakout -klooni (well, daah), jossa sentään samanaikainen kaksinpeli ja liian genitaalifokusoituneita alastomien naisten kuvia.

Zoar: Data Eastin kuiva Xevious -vastine, jossa kuitenkin melko uniikki ja menoa mukavasti helpottava korkeudenvaihtomekaniikka.

Zodiack: Epämerkittävä avaruusräiskintä, jossa ammukset hukkuvat insinöörintaidonnäytemäisesti taustaan.

Zombie Raid: Grafiikoiltaan hyvä, mutta pelattavuudeltaan melko yksitoikkoinen valopyssyräiskintä. Juoniosiot ovat kuitenkin ihan viihdyttäviä ja tarinan yhtenä punaisena lankana on mukava kaverivuorovaikutus. Valitettavasti pelissä on myös hajottava "et tehnyt jotain esoteeristä paskaa, huono loppu"-elementti.

Zoo Keeper: Peruspelattavuudeltaan omaperäinen ja tyydyttävä, joskin nopeasti turhan kaoottiseksi paisuva vapaudenriistosimulaattori. Bonuskentät ovatkin sitten turhan Donkey Kongia, mutta silti jees. Huijaamalla pelaamalla on mielenkiintoista havaita, kuinka juustoiseksi peli osaakaan heittäytyä; jossain tusinan roundin kohdalla mm. tasoloikkaruudun kaikki palikat muuttuvat näkymättömiksi.

Zunzunkyou no Yabou: Harvinaisen epägeneerinen ylhäältä kuvattu räiskintä. Yksi Segan arcade-bakageistä, joka kannattaa kokea.

Zupapa!: Paras Bubble Bobble-klooni ever. Sopiva lyhyys, intensiivisyys, siisti monsujen tappomekaniikka ja ennen kaikkea ylitsepursuava söpöys tekevät tekeleestä erinomaisen.

Zwackery: Omaperäisen, mutta ainakin emuloituna kököhkön ohjaussysteemin ja pelattavuuden omaava toimintarymistely. Kuitenkin viihdyttävän monipuolinen, jos kaoottisuudesta saa otteen.

Zzyzzyxx: Hämmentävä ja hajottava Head-Onin, Froggerin ja palikoiden perverssi sekoitus.

@@ Rivi 1 521: / Rivi 1 521: @@
 *Ghouls'n Ghosts: Ruutusuunnittelultaan hyvä ja monipuolinen tasoloikka, joka kusee itsensä pelattavuuden kömpelyydellä ja yleisellä runkkuudella. Etenkin se fakta, että peli pitää läpäistä kahdesti ennen vikan bossin kohtaamista, on syystäkin surullisenkuuluisa. Myös pelin hyvä latausmekaniikka on kustu sillä, että se on käytössä vain tietyllä haarniskalla ja musiikit totta kai hävitetty CPS1-instrumentaatiolla. Malliesimerkki periaatteessa hyvästä pelistä, joka tekee kaikkensa ampuakseen itseään jalkaan, siis.
+*Ghox: Siistein pelaamani Arkanoid-väännös kiitos monipuolisen kenttäsuunnittelun ja siistin pallonmoninkertaistamismekaniikan. Eli varsin uloste tekele.
 *Giga Wing: Luotihelvettiä ihan hauskalla laakienkimmottamismekaniikalla. Vaikka peli mainosjulisteessaan kritisoi aiheesta muita genren edustajia persoonattomuudesta, on hurskastelu aika tekopyhää. Ei tässäkään tekeleessä mitään premissiltään tai estetiikaltaan mieleenpainuvaa ole, vaan ainoastaan yhdentekeviä juonikohtauksia, joissa valitut pilotit jauhavat yksinään tai keskenään Psikyon räiskintöjen tyyliin.
@@ Rivi 2 258: / Rivi 2 260: @@
 *Magic Johnson's Fast Break: Mitäänsanomaton 2 vs 2-korispeli, jonka ainoa viihdyttävä asia on laadukkaasti animoidut huutosakkitytsyt.
-*Magic Sword; Heroic Fantasy: Fantasiamätistyspeli, jonka turhan yksinkertaista peruspelattavuutta on höystetty passelilla apulais- ja esinemekaniikalla. Estetiikka on kuivaa ja geneeristä, vaikkakin viholliskatrasta on Gradius-tyyliin piristetty sattumanvaraisilla Moai-patsailla. Omaa myös hienon versuskälliloppumättömahdollisuuden ennen ensimmäistä Streets of Ragea.
+*Magic Sword; Heroic Fantasy: Fantasiamätistyspeli, jonka turhan yksinkertaista peruspelattavuutta on höystetty passelilla apulais- ja esinemekaniikalla. Estetiikka on kuivaa ja geneeristä, vaikkakin viholliskatrasta on Gradius-tyyliin piristetty sattumanvaraisilla Moai-patsailla.
 *Magical Bubble: Taas yksi korealainen Puzzle Bobble-plagiointi. Yksinpelimoodissa on sentään jonkinnäköisiä vaakamekaniikkaa käyttäviä ruutuja, mitä en muista nähneeni alkuperäisessä sarjassa.
@@ Rivi 2 536: / Rivi 2 538: @@
 *Metal Slug X: Metal Slug 2 ilman siirapoitumista ja huonommalla ykkösruudulla. Jostain syystä pelin alussa olevat uniikit arabiviholliset on korvattu tässä versiossa valtaosin normisoltuilla ja mainio eka pomo siirretty välivastukseksi tylsempään ympäristöön. Metal Slug X 2:n ekalla ruudulla olisi hieno tekele, tämä uudistus ei yllä alkuperäisen kakkososan tasolle.
-*Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja paljon uudelleenpeluuarvoa vaihtoehtoisine reitteineen, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Reduntanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä, mutta sentään sisältää luultavasti maailman parhaimman esimerkin oman maan sotaveteraanien esittämisestä populaarikulttuurissa.
+*Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja paljon uudelleenpeluuarvoa vaihtoehtoisine reitteineen, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Redundanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä, mutta sentään sisältää luultavasti maailman parhaimman esimerkin oman maan sotaveteraanien esittämisestä populaarikulttuurissa.
-*Metal Slug 4: Toimiva, mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä. Uudenlainen musiikkivalikoima on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.
+*Metal Slug 4: Mukiinmenevä, mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä ja ruutusuunnittelultaan pääasiassa suoraa viivaa. Uudenlainen musiikkivalikoima on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.
-*Metal Slug 5: Reduntantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Loppupomo on hieno, mutta jo turhan iso perseveto ja peliin sopimaton. Ei yhtä hyvä kuin nelonen.
+*Metal Slug 5: Redundantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Pelin loppu on myös aika sika lussu kiitos pelin betaisuuden. Silti tällä kertaa parempi kuin edeltäjänsä johtuen lähinnä jopa olemassaolevasta ruutusuunnittelusta.
-*Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, vaikka Ralf ja Clark olisi kyllä voitu korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Musiikkivalikoina on jälleen melko mainio, onneksi. Ei yhtä hyvä kuin vitonen.
+*Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, vaikka Ralf ja Clark olisi kyllä voitu korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Musiikkivalikoina on jälleen melko mainio, onneksi. Parempi kuin vitonen.
 *Metamoqester: Kömpelöhkö ja epäreilu pomomaratoonimättöpeli muutamilla hyvillä hyvis- ja pahishahmoilla. Vika pomo on taas ansaitusti mörkövauveli, joka on hajottavuudeltaan turhan realistisen.
@@ Rivi 3 440: / Rivi 3 442: @@
 *''Risky Challenge'': Gussun Oyoyo -sarjan pilottipeli, joka on ihan mielenkiintoinen sekoitus Tetristä ja Lemmingssiä. Kummastakin esikuvasta perustamattomana ei tekele ole minulle kovin nautittava saati läpäistävä, mutta söpöt juoniosiot voin onneksi bongata Youtubestakin.
+*Rival Schools: Mekaniikoiltaan jatko-osaansa hieman vähemmän tuuba mutta silti huono, ilmava, hiomaton ja hidas 3D-mättö, sentään hyvällä premisillä ja hahmoilla.
 *River Patrol: Veneilyteemainen graffamuunnos Silver Landista tai toisinpäin, samana vuonna ilmestyneenä, mutta eri tekijältä. Ken tietää, mitä petosvyyhtejä ja salaisuuksien verkkoja tähän liittyy, jos mitään.
@@ Rivi 3 797: / Rivi 3 801: @@
 *''Solar-Warrior'': Etenkin Technoksen peliksi todella kökkö sekoitus juoksu- ja lentoräiskintää, joka on tympäännyttävän vaikea kiitos NES:sin Dragon's Lair -tyylisen energialogiikan.
+*Solar Fox: Omintakeinen mutta tylsä avaruusräiskinnän ja rullaamattoman roinankeräyksen sekoitus.
 *Soldam: Kenties syystäkin pelattavuudeltaan suht ainutlaatuinen puzzlepeli, jossa normipalikankasausta höystetään vaikeasti hahmotettavalla ja eksekuusönin usein kusevalla värinvaihtomekaniikalla. Täten muuten mielenkiintoinen seikkailumoodi lisäsekoilua tarjoavia, Rod-Landista tuttuja vihollisia vastaan on yllättäen hajottavan brutaali ja kaksinpelikin melko kuiva genren standardeilla. Raamit hyvälle pelille kuitenkin löytyvät, joten ehkä uskonnollisella harjoittelulla tästä saa enemmän irti.
@@ Rivi 3 807: / Rivi 3 813: @@
 *Sotsugyo Shousho: Äärimmäisen söpö, mutta melko monotoninen kouluteemainen minipelikokoelma.
+*SoulCalibur: Ikäisekseen hyvä 3D-mättö, joka on kuitenkin melko obsoliitti kiitos jatko-osansa.
 *Space Battle Ship Gomorrah: Sivuttainrullaava avaruusräiskintä, jossa tyydyttävä estetiikka ja paria kohtaa lukuun ottamatta hyvä vaikeusastebalanssi. Vaadittavat pari siistiä mekaniikkaa löytyy myös; messevin näistä on vapaan tähtäyksen mahdollistava kakkosase.
@@ Rivi 3 941: / Rivi 3 949: @@
 *Starship 1: Antiikkinen, toimiva avaruus-FPS, joka tuntuu ammentavan aika lailla Star Trekistä...
+*Star Blade: Hiton tylsä raiteilla etenevä avaruusräiskintä kököillä 3D-graffoilla ja ilman mitään lataus- tai muita mekaniikkoja.
 *Star Cruiser: Vanhan ajan 1 vs 1-avaruusräiskintä Asteroidsin tyylisellä ja sitä edeltäneellä ohjaustyylillä. Perinteiseen tyyliin tulee tietokonevastustajasta kovempi matsien edetessä, mutta alkurima on turhan alhaalla: kahdessa ekassa taistelussa ei jamppa jaksa edes ampua.
@@ Rivi 3 963: / Rivi 3 973: @@
 *Steel Gunner 2: Hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Vähäisemmät pomomäärät tekevät tästä hivenen heikomman.
+*Steel Talons: Kontrolleiltaan realistisen monimutkainen mutta pelattavuudeltaan yksinkertainen heltsariräiskintä.
 *Steel Worker: Mielenkiintoinen Lemmingsien isoveli, jossa opastetaan duunaria pitkin rakennustyömaata valitsemalla erilaisia girdereitä, mitä proletaarisankarimme sitten tahkoo eteenpäin.
@@ Rivi 3 994: / Rivi 4 006: @@
 *Street Heat: Köyhä Special Criminal Investigationin hengellinen edeltäjä
-*Street Hoop: Data Eastin grafiikoiltaan hyvä ja musiikeiltaan mainion hip hopahtava katukorispeli, jonka mekaniikat ovat jees, mutta nautinto rajallista aiheen joutavuudesta johtuen. Lisensittömyys ja siitä kenties juontuva värikkyys silti lohduttaa.
+*Street Hoop: "SLAM DUNK!" Data Eastin grafiikoiltaan hyvä ja musiikeiltaan mainion hip hopahtava katukorispeli, jonka mekaniikat ovat jees. Lisensittömyys ja siitä kenties juontuva värikkyys on sekin plussaa.
 *Street Smart: SNK:n pelattavuudeltaan löysä ja kököhkö, mutta estetiikaltaan mainio vanhan ajan pomomätkintä. Ihan viihdyttävä kerran läpäistynä, ainakin kaksinpelillä.
@@ Rivi 4 016: / Rivi 4 028: @@
 *Strikers 1945 III: Melkoisen identtinen kakkososan kanssa.
-*Strikers 1945 Plus: Väännös sarjan kakkososasta Neo Geolle. Sentään ihan mielenkiintoista, että Psikyo päätyi pelin tekemään, koska ymmärtääkseni koko lafkan perustivat Video Systemin työntekijät, jotka eivät halunneet siirtyä tekemään pelejä Neo Geolle. Onneksi he kehittyivät ihmisinä.
+*Strikers 1945 Plus: Väännös sarjan kakkososasta Neo Geolle. Sentään ihan mielenkiintoista, että Psikyo päätyi pelin tekemään, koska ymmärtääkseni koko lafkan perustivat Video Systemin työntekijät, jotka eivät halunneet siirtyä väkertämään pelejä Neo Geolle. Onneksi he kehittyivät ihmisinä.
+*Stunt Air: Tavanomainen kahdeksankytluvun alun avaruusräiskintä, sentään laivuemekaniikalla ja passelilla pääbiisiillä.
 *Su Ho Seung: 1 vs 1 -pokeriväännös suht korealla vastustajanaisella.
@@ Rivi 4 061: / Rivi 4 075: @@
 *Super Cross II: Kuvakulmaltaan ja lisävoimamekaniikaltaan mielenkiintoinen mopoilu, jota huono osumahavannointi ja Excitebike-tyylinen äänimaailma rassaavat.
+*Super Crowns Golf: Golffailu, jossa vielä perusohjauspallokollegoitaan käsittämättömämpi käyttöliittymä. Kolme valittavaa mailatyttöä on ainakin omintakeinen osa-alue.
 *Super Cup Finals: Taiton muita samoihin aikoihin ilmestyneitä jalkapalloiluja hyvin paljon muistuttava tekele, genren perinteitä kunnioittaen.
@@ Rivi 4 111: / Rivi 4 127: @@
 *Super Real Darwin: Darwin 4078:n jatko-osa, joka parantaa huomattavasti estetiikkaa. Myös pelattavuus on parempaa, kiitos pomojen lisäyksen sekä vähemmän kryptisen evoluutiomekaniikan. Meno on kuitenkin edelleen melko monotonista, minkä lisäksi takaisinnakkaukset, överikesto ja lopun uupuminen koreilevat edelleen läsnäolollaan. Kovin Data Eastmainen musiikkivalikoima sekä jotkin hämärät möröt pelastavat hieman.
+*Super Real Mahjong -sarja: Epäkekseliäitä mutta esteettisesti passeleita strippimahjongtekeleitä, ekaa osaa lukuun ottamatta. Se on vain tyystin sisällyksetön normipalanpuskenta, eli silkkaa turhuutta.
 *Super Rider: Ohjauksiltaan tasoa Monster Hunter, mutta ratasuunnittelultaan ihan hauska, sivuttainrullaavarallipeli.
@@ Rivi 4 147: / Rivi 4 165: @@
 *Superior Soldiers: Vähäsisältöinen, futuristinen 2D-mättö. Hahmojen liikkuvuus on yllättävän hyvä näinkin vanhaksi genren edustajaksi; juoksuhyökkäykset ja superhypyt piristävät muuten kuivaa menoa. Rosteri on myös ihan omaperäinen.
+*Surf Planet: Yliyksinkertainen ja kälyinen LUMILAUTAILUpeli!
 *Surprise Attack: Kuivahko ja tönkkö, sci-fi-teemainen ravausräiskintä, jonka mielenkiintoisena, muttei erityisen hyvänä lisänä toimivat painovoimanvaihtomekaniikka ja bonustriviaosuudet. Vika pomo on ihan jees, kyllä.
@@ Rivi 4 168: / Rivi 4 188: @@
 *Swinging Singles: Myötähävettävällä tavalla tragikoominen Pac-man/Donkey Kong-kloonilernokusoge, jonka välinäytöt ovat varmaankin vastoin tarkoitustaan aika sika epäkiihottavia.
+*Table Tennis Champions: Rämestandardinen ping pong -palloilu.
 *Tac/Scan: Segan melko geneerinen vektoriräiskintä, jonka laivuemekaniikka ja tunnelmallinen äänimaailma kuitenkin erottavat vanhojen avaruusammuskelujen massasta.

Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Nykyinen versio 18. lokakuuta 2018 kello 06.37

Navigointivalikko

Näkymät

Henkilökohtaiset työkalut

Valikko

Haku

Työkalut