Ero sivun ”Nintendo DS” versioiden välillä

Nykyinen versio 3. kesäkuuta 2018 kello 18.22

Pelikirjastoltaan mielestäni paras ja teknisestikin tyydyttävä kannettava. Touchscreen-pelaaminen tuo uusia ulottuvuuksia pelaamiseen ja on hyvä tuki normikontrolleille.

• Ace Attorney Investigations; Miles Edgeworth: "I believe the proper phrase here is, 'you fail.'" Ihan hyvä spin-offi Phoenix Wrightistä, lähinnä päähenkilönsä siisteyden takia. Keissit eivät ole kovinkaan ihmeellisiä ja varsinkin pelin loppupuolella spämmätään liikaa puhkikaluttuja retardohahmoja, mutta sarjalle perinteinen hyvä estetiikka ja pari mainiota sivuhenkilöä auttaa jaksamaan. Tosin sen, että tähänkin peliin piti tunkea emosarjan kiintiöteinityttöapuri paljon parempien vaihtoehtojen tilalle, voi kuitata vain kuvauksen alun sitaatilla.

• Advance Wars; Dual Strike: Samaa siistiä kamaa kuin edellisetkin sarjan osat, jälleen uusilla hienoilla hahmoilla ja musiikkiteemoilla. Hauskaa piisaa, kunnes tietokone rupeaa käyttämään OP-tag-team-mekaniikkaa ja panee pelaajaa elefantinslerssillä perseeseen.

• Animal Boxing: Premissiltään hupaisa mätkintä, vaikka charmi ei ulotu estetiikkaan alkunäyttöä pidemmälle. Kontrollit ovat omaperäisiä ja suht toimivia, vaikka konsolin väärinpäin piteleminen onkin epäintuitiivista, ja pelattavuus itse on mekaniikoiltaan sekä hit detectioniltaan sellaista pyllyä, ettei jaksa.

• Another Code: Two Memories: Tunnelmallinen ja hauskoja puzzleja sisältävä, mutta jokseenkin vähäsisältöinen seikkailu. Juoni on suoraviivaisuudessaan ehkä Cingin tekeleistä paras.

• Apollo Justice; Ace Attorney: Parempi kuin Wright-sarjan väsyneet jatko-osat, kiitos DS-toimintojen tuomien uusien mekaniikkojen. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi viihdyttäviä ja suurinkin runkku kuolee parin ensimmäisen minuutin aikana. Pakollinen fillerkeissi on tavallista relevantimpi ja tuskattomampi, muttei silti kauhean hyvä. Víimeinen skenaario on muuten jees, paitsi että ensimmäisen trilogian ripulilukkomekaniikka tekee epätoivotun paluun.

• Birds & Bombs: Vähäsisältöinen ja monotoninen pilipalitykityspeli, jossa nakataan anarkistipommeja aaveiden kitoihin alkeellisin touch pad -kontrollein. Urpo premissi ja ulkoasu huvittavat ohikiitävän hetken.

• Custom Robo Arena: Pelattavuudeltaan yhtä kovaa laatua Gamecuben edeltäjäkin. Lisäosat ja harvat uudistukset ovat ihan hyviä lukuun ottamatta keinotekoista robottien puhdistusmekaniikkaa. Juonimoodi on kuitenkin GC-versiota huomattavasti kuivempi mykkine sankareineen ja loputtomine ruokakeskusteluineen. Soundtrack on mukavan raskas.

• Daigasso! Band Brothers: Massiivisen määrän biisejä omaava rytmipeli, joka on hyvin vaikea. Mahdollisuus soittaa kaikilla biisin instrumenteilla tarjoaa paljon pelattavaa, mutta siten midimäiset coverit tuppaavat olemaan tylsää kuunneltavaa. Pelattavuus kuivine namiskanpaineluineen on sekin hyvä unettomuuslääke.

• Elite Beat Agents: Köyhän miehen Ouendan. Ei omaa samaa charmia ja pelattavuuskin on köyhempää, sillä käyttöliittymäparannuksista huolimatta ovat itse musaosioiden näppäilychartit välillä aikamoista tuubaa. Biisit ovat suunnilleen samalla alhaisella tasolla kuin japanivastineessa ja loppuhuipennus on sekä skenaariollisesti että biisillisesti myötähävettävää ripulia.

• Fire Emblem; Shadow Dragon: Uudelleenväännös ekasta Fire Emblemistä, joka on pelattavuudeltaan, juoneltaan ja hahmoiltaan aivan liian torsoinen ja alkeellinen uudempiin osiin verrattuna.

• Fire Emblem: Shin Monshō no Nazo ~Hikari to Kage no Eiyū~: Uusintaversio kolmannesta Fire Emblemistä, joka on yllä mainittua tekelettä jo paljon parempi kiitos sen, että tällä kertaa peliin on tehty jopa uudistuksia. Avatar-systeemi ja support-keskustelut parantavat uudelleenpeluuarvoa huomattavasti, hahmoja on lisää ja juonikin parempi. Sääli vain, että pelattavat ballistayksiköt on poistettu. Pelille tehdyn fanikäännöksen taso on uskomattoman hyvä.

• Freshly-Picked; Tingle's Rosy Rupeeland: Huvittava ja omaperäinen, mutta myös ruma, hajottava ja käyttäjäepäystävällinen. Aivan niin kuin titulaarinen sankarimme, siis.

• Ganbare Goemon; Tōkai Dōchū Ōedo Tengu ri Kaeshi no Maki: Passeli top-down-seikkailu, josta saisi varmasti paljon enemmän irti, jos osaisin japania. Peli on yllättävän pitkä, sopivan vaikea ja sivutehtävääkin löytää jonkin verran. Robottibossitaistelut ovat omaperäisesti toteutettuja ja hauskoja. Miinuksina ovat jotkut rasittavan pikkutarkat touch screen-puzzlet ja suurimmaksi osaksi vanhoista Goemoneista kierrätetty soundtrack, vaikka harvat uudet sävellykset ovatkin sarjalle tutusti korkeatasoisia.

• Ghost Trick; Phantom Detective: Omaperäinen muttei hyvä puzzlepeli, jonka aikamatkuskusmekaniikka tarjoaa paljon toistoa ja rauhassa venailua. Suurimmaksi osaksi fysiikkapohjaiset ongelmat ovat rasittavia myös siksi, että on täysin mielivaltaista, vaikuttavatko eri esineet toistensa kanssa vaiko eivät. Tämä nokitettuna ärsyttävillä hahmoilla, epäjohdonmukaisella potaskajuonella ja keskinkertaisella estetiikalla tekee touhusta aika Ghost Pilots -tason tuskaa.

• Gyakuten Kenji 2: Ace Attorney Investigationssin redundantti jatko-osa, jossa kierrätetään jälleen liikaa vanhaa hahmokastia. Episodit ovat juonenkuljetukseltaan sekä sisällöltään aika potaskaa ja keinotekoisen pitkitettyjä kärvistelymaratooneja vähäisillä viihdyttävyyskokkareilla, kuten sivistyssanoja väärin käyttävällä spedekaimallani. Pelin fanilokalisaatio on erinomaista ja harvinaisen vannoutunutta työtä.

• Hotel Dusk; Room 215: Siisti film noir-seikkailu hyvin omaperäisellä, muttei kovin kaksisella graafisella tyylillä. Peliä rasittavat äkkikuolemat ja teemalle liiankin uskollisesti epäkoherenttia potaskaa oleva juoni.

• Kung Fu Dragon: Yksinkertainen ja parin euron tekeleeksikin melko sisällyksetön, mutta tekee sen vähän, minkä tekee, mallikkaasti. Loputon ylöspäin pomppinen on hetken hauskaa kiitos hyvien kontrolleiden ja muutaman eri hahmon.

• Last Window; The Secret of Cape West: Edeltäjäänsä aivan liikaa muistuttava Hotel Duskin jatko-osa. Etanan vauhdilla avautuva ja päähenkilön arkirutiineihin aivan liikaa keskittyvä juoni on niin epämielenkiintoinen, että ensimmäinen kohtuuton runkkuyllärikuolema sai minut pitkästä aikaa ragequittaamaan.

• Legend of Zelda; Phantom Hourglass: Hyvä lukuun ottamatta kontrolleja ja keskeistä alaotsikkomekaniikkaa, joka on NIIN vehkeestä. Eli paskaa.

• Little Red Riding Hood's Zombie BBQ: Passeli ja omaperäinen vaikka kököhkö top-down-räiskintä, joka on yllättävän vaikea. Kun peli heittää vielä lopuksi pelaajan naamalle arkaaisen "pelasit normaalilla, vedä hullummalla vaikeusasteella jos haluat kunnon lopun"-kortin, on hermojen lähtö lähellä.

• Luminous Arc: Köyhän miehen Tactics Ogre, jonka juoni, hahmot ja ulkoasu ovat perusanimekuraa. Jonkinnäköinen herutusmekaniikka pelastaa äärimmäisen vähän.

• Mario Kart DS: Ihan jees ajalleen, muttei yhtä hyvä kuin Wii-versio ja multiplayer on kustu kiitos käärmeilyn.

• Metal Slug 7: Metal Slug, eli ei-niin-yllättäen hyvää räiskintää. Toistaa aika lailla samaa settiä kun aiemmatkin osat, mutta harvat uudet lisäykset peliin ovat poikkeuksetta siistejä. Juoni tulevaisuuden kapinallisarmeijoineen on taas tarpeeksi typerä ja Mordenin paluu pääpahikseksi jees. Musat ovat hyviä joskaan eivät yhtä uniikkeja kuin ensimmäisissä osissa ja kaksinpelin puuttuminen tuo pelin aika lähelle obsoliittiutta. Obsoliittuteen sen vetävät parannellut PSP- ja PS4-versiot.

• Mighty Milky Way: Estatiikaltaan kuiva lukuun ottamatta söpöä päähenkilöä ja pelattavuudeltaan omaperäinen, mutta tylsä ja hajottava. Eli aika WayForwardia. Vissiin tarkastetaan pelin tekijä ennen kuin hommataan digital only -peliä!

• Moero! Nekketsu Rhythm Damashii Osu! Tatakae! Ouendan 2: Melkeinpä Ouendan-cover Elite Beat Agentsista. Hahmot ja skenaariot kalpenevat alkuperäisen rinnalla, mutta ovat sentään EBA:a parempia. Biisit ovat trilogian heikoimpia ja loppuskenaario täysin samanlainen kuin Beat Agentsissa, eli typerä ja ylimaallisen korni.

• Osu! Tatakae! Ouendan: Peli, joka sai minut ostamaan DS:n. Gameplay on toimivaa ja biiseissä pelaajan aikaansaamat äänitehosteet miehisiä ja hupaisia. Parhain puoli pelissä on persoonallinen estetiikka ja premissi; ihmisten jeesaaminen heitä kannustamalla on hauskaa, sillä suurin osa skenaarioiden henkilöistä ovat hyvin pidettäviä, toisin kuin sarjan muissa osissa. Musiikki ei ole objektiivisesti sanottuna kaksista, mutta tekeleen himonussimisen aikana olen oppinut pitämään lähes kaikista biiseistä. Pelin kliimaksi on myös oikeasti termin veroinen. Spinnerit ovat kuitenkin ripulia ja pelisarjan vaikeimpia.

• Pac-Pix: Omintakeinen piirtelypeli. Epämuodostuneiden ja puruvikaisten Pac-manien mättäminen on hetken huvittavaa, mutta peli on liian yksinkertainen ja monotoninen viihdyttääkseen kauaa. Lisäksi checkpointripulointi taistelee kasuaalirelaamista vastaan. Remix-soundtrack on hyvä.

• Phoenix Wright; Ace Attorney: Pelisarjan paras osa, kiitos tasalaatuisten keissien ja hyvien mekaniikkojen. DS-portin extrakeissi on myös hauska ja käyttää hyvin uuden alustan ominaisuuksia. Peli ei voi myöskään sattuneesta syystä kärsiä jatko-osiensa yhdestä rasittavuudesta, eli samojen hahmojen spämmäämisestä.

• Phoenix Wright; Ace Attorney Justice for All: Ykkösosan DS-porttiin verrattuna aikamoista potaskaa. Uusi helasysteemi on hanurista, kuten myös Psyche Lock-mekaniikka. Ensimmäinen skenaario ja etenkin fillerikeissi ovat shaibaa, joten hyvää kontenttia jää käteen aika vähän, kerta episodeja on vain neljä. Uudet hahmot ovat myös persiistä. Etenkin uusi yleinen syyttäjä on ihan ruoska. Ainoa hyvä uudistus on hahmoprofiilien käyttö todistusaineistona.

• Phoenix Wright; Ace Attorney Trials and Tribulations: Samat shaibat mekaniikat ja vanhojen hahmojen kaluaminen pilaavat kolmososaa. Myös kaikki keissit kakkosta lukuun ottamatta ovat perseestä, etenkin Mialla pelattavat. Godot on ylirunkattu runkkari ja vie aivan liikaa ruutuaikaa Eli worst Phoenix Wright ever.

• Photo Dojo: "Mario Kart Wii!" Yksi Nintendon omintakeisista valokuvausleluista, jossa räpsitään ja äänitetään oma mättöpelihahmo, jota voi sitten käyttää sekä pilipali- beam em up että -mättöpelimoodissa. Pinnallinen, mutta hyvin huvittava, vaikka jälkimmäinen ominaisuus tietysti riippuu aika lailla myös tehtyjen jamppojen audiovisuaalisista ominaisuuksista.

• Pokemon Platinum: Jostain syystä en muista tästä osasta paljon mitään muuta kuin Cynthian, uhihi. Eli varmaan aika tavallinen osa sarjaa, ei huono, ei hyvä.

• Pokemon Black: Yksi lempparipokemoistani, kiitos jonkin näköisen juonen olemassaolon. Muuten samaa kamaa, harvat uudet ominaisuudet ovat kyllä ihan jees. Hahmot ovat erittäin hyviä, etenkin päähenkilön kaveripari.

• Pokemon Black 2: OK, ei taaskaan tehnyt minuun mitään hirveän suurta muistijälkeä. Vanhojen naamojen bongaaminen ykkösosasta oli hauskaa, vaikka Bianca onkin pilattu kakkuloilla ja Cheren kakkulattomuudella.

• Rune Factory; A Fantasy Harvest Moon: Hauska ja toimiva yhdistelmä emosarjaa ja perinteisempää RPG:tä. Hahmot ovat ihan OK, vaikkakin aika kaavamaisia. Hieman suppea muutenkin jatko-osiinsa verrattuna. Soundtrack on sarjan parhaita.

• Rune Factory 2; A Fantasy Harvest Moon: Parempi kuin ykkönen, lähinnä kiitos syvällisempien hahmojen ja sivuquestien. Sukupolvenvaihdosmekaniikka on myös mielenkiintoinen, joskin aika palikasti toteutettu.

• Rune Factory 3; A Fantasy Harvest Moon: Rune Factoreista paras, vaikka pelin sankarittaret ovatkin suurimmaksi osaksi vähän liiankin persoonallisia. Muuten kaikki on hiottu huippuunsa ja juonikin jopa muistettava, toisin kuin aikaisemmissa osissa. Etenkin pelin loppuhuipennus on mässy.

• SNK vs. Capcom Card Fighters DS: Neo Geo Pocket-pelien taistelumekaniikkoja mielenkiintoisesti, mutta lisää monimutkaistavasti uudistava jatko-osa. Korttigraffat ovat hieman aiempaa persoonattomampia, mutta flavortekstit ovat SNK:n tapaan kökön siistejä, kuten myös dialogi. Valitettavasti se ei riitä, nothing does, koska MtG/YuGiOH/Whatever-syöpäshitti.

• Star Fox Command: Ihan OK shootteri, vaikka kartta-taktikointi rupeaakin pidemmän päälle kyllästyttämään, etenkin juustoisten fucking-anti-aircraft-weapon-ohjusten ilmaantuessa kuvioihin. Touch screen-kontrollit toimivat tarpeeksi hyvin ja uudelleenpeluuarvo on korkea, ellei kovin epävaikuttava juoni vakuuta lopettamaan touhua kesken.

• Summon Night; Twin Age: OK action-rpg siedettävillä touch-screen-kontrolleilla, söpöllä hahmokastilla ja Summon Nightmaisella herutussysteemillä, mutta pelin tapa heittää pelaaja title screeniin gemarin koittaessa yhdistettynä ei-skipattaviin näyttöihin equals ragequit.

• Surviving High School: Presentaatioltaan köyhä ja pelattavuudeltaan pinnallinen, mutta ihan hupaisa U.S.A.-vastine japanilaisille lukiodeittisimulaattoreille. Lukuisat pakolliset minipelit ovat pelin mobiilijuurista johtuen suht kuppaisia ja haittaavat uudelleenpelattavuutta, samoin kuin kaikenlaisten varteenotettavien unlockattavien puute. Myös yleinen jenkkimäisyys etenkin käsimunaelementtien muodossa on aika hanurista. Pääkampanjaa höystävät lisäepisodit pelattuvuusgimmickeineen tarjoavat kuitenkin passelia lisäviihdettä.

• Tales in a Box; Hidden shapes in perspective!: Ainutlaatuinen muodonetsintäpeli, joka käyttää alustan kameraa gyroskooppisen pelattavuuden aikaansaamiseen. Tekniikka on hieman kömpelö ainakin 3DSXL:llä pelatessa, mutta toimii siedettävästi. Kansantaruihin pohjautuva premissi ynnä ympäristöt ovat sympaattisia ja kaltaisilleni havaintorajoitteisille raakileille on onneksi tarjolla vinkkitoiminto, joka ei silti trivialisoi menoa liikaa.

• Tetris DS: Samaa väsähtänyttä puzzleilua samoilla väsähtäneillä pelimoodeilla ja 8-bittisellä retro-onanoinnilla. Tämän ostaminen aikoinaan täyteen hintaan on yksi elämäni suurimpia virheitä.

• Zenonia: "Racism and prejudice. I'm not surprised." Palikkamainen ja amatöörimäinen toimintaroolipeli, jonka estetiikan ynnä dialogin kuppakorealaischarmi iskee minuun kuitenkin täysillä. Pelattavuus on melko yksinkertaista hyökkäysnapin takomista, mutta kolme eri hahmoluokkaa, puolisyvälliset stattimekaniikat sekä kaksi vaihtoehtoista reittiä tekee menosta hämmästyttävän koukuttavaa jopa silloin, kun grindauskäyrä lähestyy pystysuoraa. Karian Crossin tapaan siis yksi uusi absurdi pakkomielteeni.