Ero sivun ”Playstation 4” versioiden välillä

Nykyinen versio 21. marraskuuta 2018 kello 17.05

Sukupolvensa paras konsoli, eli aika lepakko linnuttomassa maassa. Kirjasto on jees, jos resurssit eivät riitä PC:seen tai naama Steamin käyttöön.

• 99Vidas: Yksinkertainen, monotoninen ja ulkoasultaan huono mätkintä, eli jopa Scott Pilgrimiä paskempi genren edustaja.

• BROFORCE: Oksennukselta näyttävä räiskintä, jonka pelaaminen on vähemmän nautittavaa kuin oksentaminen.

• Contrast: Teknisesti kökkö ja juonellisesti epämielenkiintoinen toimintaongelmanratkontatekele, jonka valovarjokikkailun itsensätoistavuuteen kyllästyy nopeasti sen verrattaisesta omintakeisuudesta huolimatta. 30-luvun Yhdysvaltojen teemastakaan ei saada hirveästi irti.

• Fighting EX Layer: Pelattavuudeltaan melko retro eli valtaosaa nykymättöpeleistä parempi haudastanousu. Hahmovalikoima on jostain kumman syystä parempi kuin tekijöiden aikaisemmat Street Fighter EXät ja liikkuvuus on melko lähellä KOFfien ihanteellisuutta. Se, että jopa normiheittoanimaatioista on pitänyt cinemaattisia, on autokombojen pois panemisen jälkeen pelin ainoa nykyajan ongelma.

• Fire Pro Wrestling: Varsin kämäisen näköinen mutta ihanan muokattava ja runsassisältöinen painipeli. Pelin ajoittamiseen perustuva heittosysteemi on genren paras, mutta valitettavasti normihyökkäysten osumahavannointi on hämmentävän huonoa. No, viimeksi mainitussa on sentään lisäsyytä turvautua nakkauksiin.

• Grand Kingdom: Graffoiltaan huono TRPG:n tapainen, jonka vuoropohjaiset mätöt ovat NISmäisen sekasortoista sillisalaattia jatkuvilla QTE:illä. Eli yo soy republicano.

• Harvest Moon - Light of Hope: Natsume jatkaa omaa farmisimulaattorisarjaa tässä edeltäjiäänkin graafisesti surkuhupaisemmassa mutta edelleen hurmaavassa pelissä. Valitettavasti puristirunkkarien sosiaalinen paine on edelleen tuonut tekelettä lähemmäs alkuperäisiä sarjan osia: etenkin Natsumen 3DS-osia hitaammin kulkeva kello ketuttaa ja lahjojen antamismahdollisuuskin on turhaa vanhan kierrätystä. Vastapainoksi kylän rakennusmekaniikka on koukuttava ja harvinaiset maametallitkin on vihdoin saatu kuriin. Skytree Villagesta kierrätetyt hahmot ovat edelleen mainioita ja juonikin on toteutettu perushyvin. Story of Seasons -nimisen keskinkertaisuuskasan tämäkin osa hakkaa siis tehokkaasti, joten toivottavasti Natsume ei mene Marvelouksen farmipelifanien kalastelussa enää pidemmälle.

• In Space We Brawl: Pinnallinen mutta ihan hauska rullaamaton versus-räiskintä. Muuten persoonatonta ulkoasua piristää hupaisa selostaja.

• Injustice 2: Miltei täsmälleen samaa paskaa kuin edeltäjänsä huonommalla hahmokatraalla. Tämän pelin olemassaolo on vääryyttä, myös.

• Knack: Sonymaiseen tyyliin hahmoiltaan ärsyttävä ja juoneltaan yhdentekevä putkimätkintä, jonka monotonisuutta pahentaa mielivaltainen ja ylimitoitettu vastustajien tekemä lämä.

• King of Fighters XIV: Ainut oikeasti hyvä uudemmista mättöpeleistä johtuen klassisen hyvistä mekaniikoista ja etenkin rosterista. 19 uutta hahmoa on aika mestaritason saavutus jopa SNK:lta, etenkin kun uusissa naamoissa on auttamattoman paljon kultaa. Valitettavasti nykymätistyssyöpä rassaa tätäkin tekelettä mm. cinematiikan, liikkumisen hitauden ja etenkin autokombon muodossa. Ulina PS2-tason graffoista on melkoisen epäoikeutettua KOF XIII:tä ja Street Fighter V:sta katsellessa...

• Knight Squad: Yksinkertainen mutta hauska areenarymistely, mutta Xbox One -mestarirotua kiitos viimeksi mainitun kahdeksan pelaajan tuen.

• Marvel vs Capcom Infinite: Assist-hyökkäykset on poistettu ja formaatti muutettu 2 vs 2:een. Tämä osa ei siis ole niin auttamaton clusterfuck, right? WRONG. Free-tag-systeemi on sekasortoista syöpää, mutta ihan lussua kamaa verrattuna kivimekaniikkoihin, jotka parhaimmillaan tarjoavat matseille kunnon Touhou-imitaatio- ja "se kuoli mutta se parani"-hetkiä. Estetiikka ja rosteri ovat myös köyhiä, vaikka sentään parempia kuin Street Fighter V:ssa.

• Nidhogg: Hupaisa 2D-taisteluväännös, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta viihdyttää. Pakollinen pikseligraffakin on tehty perusindietekelettä jokseenkin mielenkiintoisemmin. Melko obsoliitti kiitos jatko-osansa, tosin.

• Nidhogg 2: Kaikin puolin nokitettu verrattuna ykkösosaan. Etenkin graffatyyli erottuu edukseen, kerta ei ole iänikuista budjettipikselimössöä. Asekustomisaatio tarjoaa lisää syvyyttä sekä mahdollisuuden puristipelailuun, vaikkakin dive kickin metagame on kustu ihan täysin.

• Onechanbara Z2 - Chaos: Taas uusi osa halpis-aivot-narikkaan-zombimätistysarjaan, joka on kuitenkin askel taaksepäin verrattuna ainakin Wii-versioon. Neljän hahmon possella hyökkääminen ja hyvä vihollisvalikoima ovat plussat, moninpelin puute, liikelistojen homogeenisyys ja lineaariset sekä pääasiassa ahtaat kentät miinus. Lisäksi pelissä on järkyttävä nappiähky: siinä vaiheessa kuin yksi komento vaatii kummankin tatin painamista samaan aikaan, olisi ehkä syytä miettiä ohjaukset uusiksi. Nappeja ei voi myöskään uudelleensäätää, joten nautinkin suurin rinnoin kameran keskittämisestä R3:lla. Muuten mukavan hektisiä veripalttoita kusee myös isompien vihollisten lahtaamiseen tarvittavat QTE:t, jotka sisältävät sekä itseään toistavaa cinematiikkaa että Dualshockin kosketusnäytön ronklausta. Pelaamatta PC-mestarirotua, varmastikin.

• Persona 5: Pelattavuudeltaan yhtä käyttäjäepäystävällistä settiä kuin edeltäjänsä seivipointteineen ja runkkuine kuolemismekaniikkoineen. Juoni taas on masentavan prameilevaa "kansalaistottelemattomat teinit pelastavat maailman"-potaskaa. Ehkä naamojaan irti vetelevät animejampat uppoavat, jos olet vielä (henkisesti) peruskoulussa.

• Pinball Arcade, The: Varsin hyvin tehtyjä digitaalisia jäljitelmiä oikeista flipperipöydistä, vaikka pelituntuma on silti aika kaukana fyysisistä esikuvista. Menoa haittaa myös lukuisat bugit ja digitaalisuuspotaska, jonka takia esimerkiksi Bally Midwayn oikeuksien menettämisen jälkeen on peli aika lisäkivekäs uusille omistajille.

• Resogun: Esteettisesti persoonaton ja pelattavuudeltaan joten kuten omintakeinen muttei silti viihdyttävä avaruusräiskintä. Tästä kustun hunajan määrä kertoo mielestäni aika paljon PS4:n julkaisupelien laadusta.

• Rocket League: Pelattavuudeltaan omintakeinen mutta pääasiassa kömpelöstä pallon kanssa kärvistelystä koostuva urheilutekele, joka on myös melkoisen persoonaton. Pelin ylitseampuva suosio on minulle täysin käsittämätöntä, mutta ainakin se on aikaansaanut yhden Hypen top 10-tähtihetkistä.

• Senko no Ronde 2: Lisää hyvää versusräiskintää menettelevillä lisämekaniikoilla, vaikkakin partnerisysteemi on aika torso. Mukavasti kasvaneesta hahmokatraasta olisi voinut myös poistaa Cuilanin ja Ernulan sekä lisäksi jonkun helvetin kloonin viimeksi mainitusta. Lisäksi hahmojen piirtotyyli on taantunut ykkösen lievän omintakeisesta massatuotetuksi bulkkianimuksi...

• Street Fighter V: Flegmaattista liikkuvuutta, oksettavaa grafiikkatyyliä ja paskoja mekaniikkoja yhdessä paketissa. Ei, en puhu Street Fighter IV:sta. Siinä on sentään siedettävä rosteri ja jopa jotain sisältöä vain yhden iteraation jälkeen.

• Tekken 7: TTT2:n verrattuna hahmokatraaltaan huonompi. Tag-mekaniikkojen poistamisesta saatu hyvä on sekin osin neutraloitu cinemaattisilla supereilla.

• Trackmania Turbo: Sattumanvaraisilla radoillaan nerokas ja jälleenpeluuarvoltaan huikea autoilu, jonka moninpeliä kusee kuitenkin se, että eri pelaajien kaarat eivät voi vaikuttaa keskenään millään tavalla. Käyttöliittymä on myös aika kämäinen.

• Tokyo Xanadu eX+: "WTF Falcom? Vita is fucking dead." Peruspelattavuudeltaan passeli toimintaroolipeli valitettavan tylsillä, kulmiomaisilla tyrmillä. Lukuisat nimelliset sivuhahmot omine taustakertomuksineen ja tietoineen ovat jees, mutta valitettavasti suurimman osan ruutuajasta vievät jampat ovat vatun kuivia japanilukiokliseitä ja juoni muutenkin ihan sika nähtyä soopaa.

• Uncharted 4: Graffoiltaan mahtava ja juoneltaan joten kuten mielenkiintoinen tekele, jonka tahditus on kuitenkin hanurista. Pelattavuuskaan ei vakuuta: hiipimis- ja pomppimismekaniikat piristävät jonkin verran muuten tyystin liukuhihnamaista suojassakököttelyräiskintää, mutta hyppynapin aivottomasta rämppäämisestä koostuvat kiipeilykohdat tuntuvat vievän eniten peliaikaa. Lopullisesti minut tympäännytti kuitenkin sankarikaksikko, jotka eivät koskaan lakkaa puhumasta ja jauhavat pelkkää paskaa. Suomitekstit hämmentävät myös: kaiketi tämänkin pelin todellinen kohdeyleisö on vielä siinä iässä, etteivät ole oppineet englantia.

• Until Dawn: Perusidealtaan mainio kauhuseikkailu, jonka pelattavuus on yhtä kökköä kuin muissa leffa-apinoinneissa. Alun hitaus on myös miltei Persona 4 -tasoa. Pötsiresurssini eivät riittäneet, kun HYPE porukalla peliä pelasi, eli ainakin läträys on toteutettu nykykauhuleffojen standardien mukaisesti.

• Warriors All-Stars: Pelattavuudeltaan ainakin Nintendo-lisenssikuomiaan parempi Musou valtaosin hyvällä rosterilla ja mielekkäällä taistelutahtosysteemillä. Juonipelimuoto on haarautuvine reitteineen kekseliäs mutta sisältää tavallista Warriors-peliäkin enemmän toistoa. Tämä ei haittaisi niin paljon, ellei se olisi jostain syystä ainoa tapa pelata tekelettä: vapaata ruutu- ja hahmovalintaa ei jostain käsittämättömästä syystä ole. Sama juttu muuten moninpelin suhteen, mikä tekee pelistä jo aika "miks tää on edes julkaistu":a. Loppu-HV:ksi syyni hommata peli, eli Opoona, on pelin ainoa bonushahmo, jonka saa vasta tekeleen puhkikaluamalla ja jolla ei ole mitään muiden hahmojen tyylisiä vuorovaikutuksia tai edes dialogia. Oh, poo(na).

• Wolf Among Us, The: Premisiltään hyvä etsiväseikkailu, jonka juonta magiaelementitkään eivät täysin kuse. Valintojen vilinnässä tuntuu, ettei niillä ole vaikutusta joskus edes seuraavaan lauseeseen: jos esimerkiksi jätät tinttaamatta sinua provosoivaa trollia, reagoi hän arvokkaaseen hiljaisuuteesi vetämällä joka tapauksessa paskaraivarit. Kontrollit ovat myös hiomattomat: etenkin QTE:ssa peli jättää ilmoittamatta, kumpaa tattia pitäisi oikein heilutella. Ulkoasu on tyyliltään hyvä, vaikka alkuperä edellisillä konsolisukupolvilla ei jää huomaamatta.

• Worms W.M.D: Viihdyttävää mutta redundanttia matoammuskelua.