Ero sivun ”DOS” versioiden välillä

Versio 31. joulukuuta 2013 kello 15.00

DOS...parempi kuin Windows, ainakin pelialustana. Kultaisia muistoja riittää kuppasten shareware-tekeleiden pelaamisesta Anttilan kokoelma-CD:iltä...

• Alley Cat: Alas! Veikeä hetken, mutta kyllästyminen iskee viimeistään sitten, kun eri ruudut on nähty. Eipä sillä mitään, sama juttu kuin monessa vanhassa arcade-pelissä.

• Alter Ego: Mielenkiintoinen ja koukuttava, mutta hieman hiomaton elämäsimulaattori. Hieman hermostuttava ja epäuskottava jossain skenaarioissaan ainakin minun kuivan elämänkokemukseni pohjalta.

• Ancient Domains of Mystery: Kakarana hinaamani, tavallaan siisti, mutta liian sattumanvarainen ja vaikea, kuten kaikki genrensä edustajat. Parempi kuin Nethack muttei yhtä hauska.

• Commander Keen - Invasion of the Vorticons: Eka episodi läpäisty. Useimpien PC-platformereiden tapaan köyhä, mutta jotain sisältää joitain hupaisia ideoita, kuten ekan episodin loppumätön.

• Commander Keen - Goodbye, Galaxy!: Graafisesti hieno mutta gameplayltaan samaa sekundaa kuin ekat kolme episodia. Soundtrack on ihan jees.

• Commander Keen - Aliens Ate My Babysitter!: Hmm, déjá vu. Samaa näyttävää mutta unettavan keskinkertaista kamaa kun episodit 4-5.

• Day of the Tentacle: Suosikkini Lucasartsin seikkailupeleistä. Hahmot, presentaatio ja huumori on mahtavaa sekä puzzletkin suurimmaksi osaksi pääteltävissä. Aikamatkustusmekaniikka on hyvin siisti, vaikka menneisyysskenaario meneekin suurimmalta osalta ei-jenkkejä osittain ohi.

• Discworld: Epälooginen, epäselvä ja epähauska. Osittain uskollinen lähdemateriaalille, siis.

• Doom 2; Hell on Earth: Varmaan edelleen paras sprite-pohjainen FPS, kiitos lukuisten vihollistyyppien, monster infightning-mekaniikan ja parhaan aseen ever, eli kaksipiippuisen haulikon.

• Duke Nukem: Kökkö Apogeen platformeri. Näitä riittää.

• Duke Nukem 2: Vähän vähemmän kökkö mutta silti huono Apogeen platformeri.

• Duke Nukem 3D: Viihdyttävä ja hauska, vaikka yksinpeliruutujen taso on hyvin vaihtelevaa, varsinkin nelosepisodissa. Jotkin fanikartat ovat melkoisen hienoja.

• Eric the Unready: Lempparini Legendin seikkailupeleistä, kiitos passelin huumorin, huvittavan soundtrackin ja meneteltävien puzzlejen.

• Fable: Kusoge-point-and-click. Sentään kauniin näköinen. Pisteet etenkin köyhästä lopusta.

• Frederik Pohl's Gateway: Passeli scifiseikkailu, kiitos hyvän tunnelman ja soundtrackin. Puzzlet ovat aika paksusuolipainotteisia ja pääpelialue turhan iso.

• Gateway II; Homeworld: Pelillisesti parempi mutta tunnelmaltaan ynnä juoneltaan ykkösosaa köyhempi. Ihan pelattava, etenkin jos eka osa iskee.

• Gobliiins: Hupaisa, erikoinen ja sopivan helppo point-and-click. Päähenkilöiden henkisestä ja fyysisestä kärsimyksestä revitään kaikki huumoriarvo.

• Hitchiker's Guide to the Galaxy, The: Karmeaa paskaa. Peli on lähinnä tekijöiden loputonta v*ttuilua pelaajalle. Tätä ylirunkkaavat varmaan samat "ihmiset" kuin kirjojakin.

• Hugo's House of Horrors: Köyhä ja unohdettava.

• Hugo 2: Whodunit?': "Whogivesashit?", koska huono peli.

• Hugo 3: Jungle of Doom: Samaa kamaa ja tasoa kuin edellisetkin osat.

• Igor: Objective Uikokahonia: Aika kökkö, mutta joitain hauskoja hahmoja ja hetkiä sisältävä point-and-click. Sisältää onneksi suhteellisen lyhyen sokkelo-osion...joka pitää läpäistä ainakin kahdesti.

• Indiana Jones and the Fate of Atlantis: Hyvä mutta hieman rönsyilevä ja leffaesikuvansa tavoin liikaa hölmöjä tropeja sisältävä seikkailu. Kolme eri reittiä on mielenkiintoinen ja tässä genressä melkoisen uniikki.

• Jetpack: Tavallista parempi yhden ruudun puzzleilu, mutta ei silti pysäytä maailmoja. Kenttäeditori on hieno lisä.

• Jones in the Fast Lane: Hupaisan kyyninen jenkkisimulaattori. Moninpeli on toimivaa.

• Kingdom O' Magic: Siistejä hahmoja, dialogia mekaniikkoja ynnä infantiilin hupaisaa huumoria sisältävä point-and-click. Tolkien-parodiana ei ehkä avaudu minulle täysin. Äkkikuolemat ovat nihkeitä, mutta joka paikassa voi seivata eikä jumiin voi jäädä.

• King's Quest III; To Heir Is Human: Kaikkien Sierran vanhojen parsoripelien tavoin hyvin huono tekele.

• King's Quest VII; The Princeless Bride: Edellisiä osia paljon parempi, kiitos "Try again"-nappulan ja voittamattomien tilanteiden puuttumisen. Disneymäinen presentaatio on siisti, mutta puzzlet eivät silti ole kovinkaan kaksisia.

• Last Eichhof, The: Koominen mutta genrelle perinteisesti vatun vaikea shootteriparodia. Sekopäinen äänimaailma tuo etenkin hymyn huulille.

• Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards: Ihan passeli vanhan ajan parseripeli, lähinnä kiitos selkeän pelialueen, lyhyyden ja dead endien vähyyden. Herutus on köykäistä mutta niin kai on tarkoituskin.

• Leisure Suit Larry Goes Looking for Love (in Several Wrong Places): Larry 2 on epälooginen, vaikea ja anteeksiantamaton, mutta hei, digitaalisia muijia riittää.

• Leisure Suit Larry 3: Passionate Patti in Pursuit of the Pulsating Pectorals: Pelillisesti parseri-Larryistä parhain. Puzzlet ovat vaihteeksi hieman penaalista, mutta lopullisesti tyrättyjä tilanteita on harvassa ja muijia paljon. Pelin sokkelo-osuuteenkin on (tavallaan) looginen ratkaisu.

• Leisure Suit Larry 5: Passionate Patti Does a Little Undercover Work: Liian vähän herutusta ja liikaa myötähävettävää espionage-pelleilyä sisältävä tekele, jonka toistuvat copy protection-kohdat ovat harvinaisen hajottavia. Ei sisällä enää hupaisia kuolemia, joka on sinänsä hyvä, mutta pahentaa pelin muutenkin tylsää menoa. Sarjan uusi graffatyyli on tosin hyvä.

• Leisure Suit Larry 6: Shape Up or Slip Out!: Ensimmäisen osan fiiliksiin palaava tapaus. Muijia ja päähenkilön kärsimistä riittää jälleen laajalti ja puzzlet ovat hauskoja vaikkeivät järin intuitiivisia.

• Leisure Suit Larry 7: Love for Sail!: Sopiva finaali sarjalle, graafisesti ja pelillisesti Larryistä paras. Muijat ovat vielä aikaisempaa sarjakuvamaisempia, mikä on parhautta. Meno on hauskaa ja parserin yhdistäminen hiiren naksutteluun on toimiva ratkaisu. Puzzleja vaivaa kyllä edelleen ajottainen absurdius, mutta niinhän Sierran peleissä tuppaa olemaan.

• Lemmings: Kekseliäs mutta nopeasti loppuun palava, mikä on aika huono pelin puhkinussimen määrään nähden.

• Liero: Toimiva yhdistelmä Wormssia ja luolalentelyjä, muttei yllä kummankaan esikuvansa tasolle.

• Mad Paradox: Palikka-eroge-RPG, eli +-0. Sattumanvaraiset lernokohtaukset ajavat pelaamaan paskahkon pelin loppuun, mutta valitettavasti sankarimme ei ikinä saa kakkosstaralta ikinä toosaa ja kapsahtaa lopuksi tyhjästä repäistyyn canon-muijaan, mikä voipi hyvin ottaa asiantuntevaa aivoon.