Ero sivun ”Windows” versioiden välillä

Versio 6. toukokuuta 2015 kello 11.50

Ei hyvä, muttei paettavissa. Massiivinen pelivalikoima, mutta nihkeä käyttää, vähän niin kuin PS2...

• Arcanum: Kovin Falloutmainen, eli geneerinen ja liian vapaa. Premissi on toki siisti ja pelin manuaali mainio.

• Bazooka Cafe: Slice of life-visual novel rintatorpedoin varustetuin sankarittarin. Juoni on geneerinen, mutta siedettävä, samoin naishahmot lukuun ottamatta tietysti hyviä ruumiinmuotojaan. Presentaatio on muutenkin jees, muttei aihepiiristä johtuen mitenkään säväyttävä.

• Big Bang Beat: Siistejä hahmoja, hyvä soundtrack, kupahtava gameplay. Parempi ainakin kuin peli, johon perustuu.

• Big Rigs; Over the Road Racing: Legendaarinen kusoge on todella paska. Time trial-pelaaminen on ainoa tapa saada "pelistä" jotain hupia, kiitos bugisuuden tarjoamien mielenkiintoisten strategioiden.

• Bikini Karate Babes: Valitettavan huono kukonkiusauskusogemättö. Rosteri on sentään sentään tarpeeksi iso, toisin kuin hahmojen daisarit, kiitos digitaalisten näyttelijöiden käytön.

• Brave Soul: Erogeksi gameplayltaan yllättävän hyvä, mutta silti erittäin yksinkertainen Baldur's Gate-romppi. Sankaritarkasti on passeli ja Mogudanin taide hienoa, vaikka valitettavasti artistin nykyään paljon käyttämät valtavat daisarit loistavat poissaolollaan.

• Castle Fantasia 2; Seima Taisen Renewal: Ainoa pelaamani visual novel, jossa on jopa viihdyttäviä gameplayosioita, varmaankin siksi, että ne ovat TRPG:tä! Itse juoni on aika ripulisti pacetettua fantasiahöttöä ja suurin osa sankarittarista kuivia, tosin. Lisäksi peli on remake, joka lisää tekeleeseen ääninäyttelyn ja uudet graffat, mutta poistaa myös noin puolet CG:istä, mikä on aika +--1.

• Coming Heart: Geneerinen, mutta tyyliltään siisti, tökerö portti PC-98:n visual novelista, jonka kalusin aikoinaan varmaan 100 %:sti, vaikka en japania osaa ja vaikka pelin fonttisysteemi muuttaa mahdolliset valinnat päälle siansaksaksi. Sankarittaret ovat ihan jees, lukuun ottamatta pakollista päähenkilön serkkua.

• Crescendo ~Eien Dato Omotte Ita Ano Koro~; Melko geneerinen koulu-visual novel, jossa sentään paljon ragtime -runkkausta. Sankarittaria on pari hyvää, valtaosa kuraa, etenkin perinteinen ei-verisukulainen-sisko. Päähenkilö on melko runkku, ehkä osaksi kiitos käännöksen, joka tuntuu aika sieluttomalta.

• Cross Channel: Tylsä ja typerä koulumaailma- visual novel.

• Curse of Monkey Island: Hauska ja graafisesti upea seikkailu, mutta ei yllä vanhempien Lucasartsin pelien tasolle huumorissa tai kekseliäisyydessään.

• Daibanchou; Big Bang Age: Ihan hauska ja kastiltaan kiintoisa superkouludelinquenttinen maailmasta kertova taktinen RPG, kunnes peli HEITTÄÄ VAROITTAMATTA GEMARIT PELAAJAN NAAMALLE 25 VUORON PELAAMISEN JÄLKEEN ja pelaaja heittää pelin kierrätyskoriin. Antoi maailmalle sentään Big Bang Beatin...

• Delz: Hapokas ja hämmentävä, mutta presentaatioltaan hyvä ja suht viihdyttävä harrastelija-koulumaailma-visual novel.

• Dra-Koi: Välillä huvittava, mutta useimmiten hajottava mini-visual novel. Etenkin F/SN-tason tekofilosofinen potaska ja pelin fanikäännöksen stoner com-tason rääväsuisuus ovat puutaheinäistä purtavaa. Hahmodesignit ovat sentään melko hienoja.

• Duke Nukem; Manhattan Project: Melko tylsä tasoloikka, kiitos geneeristen ympäristöjen, tönkköjen kontrollien ja paronin tavallista vaisumman ulosannin. Pelastettavat muijat tosin jigglaavat hyvin.

• Escape from Monkey Island: Muuten OK, mutta Monkey Kombat kusee koko pelin eksekuusönin ihan täysin.

• Elven Relations: Mainio fantasia-visual novel. Sankarittaret ovat asiallisia ja juoni lyhyt ynnä suoraviivainen, ihan hyvällä tavalla. Muutamat roolipelimätöt tuovat peliin myös ihan passelia vaihtelua. Valitettavasti jatko-osa, joka olisi linkittynyt ykkösessä saavutettuihin loppuihin, joutui kehityshelvettiin tekijän saatua jälkikasvua. Condoms, use them.

• Fallout: Kökkö, etenkin 2:n jälkeen pelattuna. Aikaraja ja päämäärätön haahuilupainotteisuus eivät toimi keskenään.

• Fallout 2: Koukuttava, mutta geneerinen ja liian vapaa (perharps the same could be said of all WRPGs). Suurimman osan ajasta pelaaja on melkoisen kujalla, miten edistää juonta. NPC-interaktio on myös aika vehkeestä johtuen valtaosan kastista kasvottomuudesta. Yes sir, I can bugi soi myös ihan liikaa.

• Fate/Hollow Ataraxia: Melko samaa settiä kuin edeltäjänsä. Pääjuoni on tuttua, mahtailevaa hapatuspaskaa ja mielenkiintoisilla hahmoilla on aivan liian vähän ruutuaikaa verrattuna mieltäalentaviin vastaaviin. Fanidiskinä on suurin osa pelin kohtauksista kuitenkin irrallisia, joka mahdollistaa turhakkeisiin keskittyvien kohtien armollisen skippaamisen, sentään. Emopelin tapaan ovat muutamat osiot harvinaisen huvittavia huumorimielessä, vaikka mukana on tietenkin liikaa "Saber on muuten ahne sika, heko heko" -tyylistä paskaa. Onneksi pelissä on mukana paras minipeli ikinä, eli Ilya's Castle. Valitettavasti toinen ekstraosio, jonka takana on huomattavasti enemmän unlockattavaa materiaalia, on hanafudaa eli syöpää. Kaiken kaikkiaan aika +--1 koko touhu, siis.

• Fate/Stay Night: Hajottavan pitkäpiimäinen ja harvinaisen huonon sankaritartason omaava visual novel. Roolipelimetailu, myyttiset figuurit sekä pari sivuhenkilöä ovat jees, mutta kerta 2/3 sankarittarista ovat henkisiä massatuhoaseita, on noin 80 % pelistä aikamoista tervanjuontia. Ja kuka haluaa 80 tunnin verran tervaa sisuksiinsa? 100 % läpäisty. En oikein tiedä, miksi; ehkä tavallista visual novellia videopelimäisempi unlock -systeemi kiihotti minua.

• Final Fantasy 7: Juoneltaan sekä pacingiltaan kovin epäkoherentti ja gameplayltaan perinteisen huono JRPG. Hahmot eivät ole kaksisia ja "Luken faija"-tierin spoilerin ihmeellisyys on jokseenkin yliammuttu. Materiasysteemi on ihan passeli, tosin. Mutta, kyllä, ylirunkattua paskaa.

• Flower Shop, The: Jonkinnäköinen Harvest Moon-visual novel, eli palikkafarmausta ja herutusta. Hyvin realistinen; jokainen päivä landella imee päähenkilön voimia ja muijien miellyttäminen on mahdotonta. Eli tosielämän tavoin silkkaa lannoitetta.

• Get Dumped: Kummallinen vartin otome-visual novel, jonka juoni koostuu päähenkilön jatkuvasta henkisestä turpaanotosta ja jokainen loppu johtaa nimenmukaisesti siihen, että hänet jätetään. Päähenkilön persoonallisuus ja ilmeet sekä epätavallisen sisältöinen true end jättävät ihan hyvän mielen, vaikka lukuisat HV-loput, jotka on pakko nähdä, käyvät pidemmän päälle turhauttaviksi.

• GTA; San Andreas: Aluksi ihan viihdyttävä, vaikka premissi ja juoni eivät ole kovin kiihottavia. Kun ensimmäinen räiskintätehtävä tulee kohdalle, voi pelaaja kysyä itseltään, miksi pelisarjan käytetyin mekaniikka on vielä kolmannessakin 3D-iteraatiossa täysi susi ja sitten heittää pelin seinään.

• Half-Life: Edelleen PC:n paras FPS. Minuun iskevät eniten pelaajan puolella olevat NPC:t, interaktiiviset ympäristöt, keskenään mättävät viholliset, tunnelma ja skriptatut kohtaukset. Pohjimmiltaan gameplay ei sinänsä ole kuitenkaan mitenkään ihmeellistä, vaikka hyvin toimiikin. Ja kyllä, loppuosa Xenissä on huono, joskin onneksi lyhyt. Peliä pelaa silti mielellään useitakin kertoja, kiitos hienon meiningin ja tekoälyn tarjoaman vaihtelevuuden. Monet modit ovat myös siistejä, etenkin kohtapuoliin mainittava sellainen...

• Half-Life; Opposing Force: Potaskaa etenkin alkuperäiseen verrattuna, sillä aseita lukuun ottamatta kaikki pelin uusi sisältö on suoraa kierrätystä tai paskaa. Uudet viholliset ovat varsinkin anaalista, etenkin OP-läski-alienit ja miespuoliset black opsit, jotka ovat liian aivottomia kärsiäkseen head shoteista. Myöskään pelin premissistä, eli emopelin pahiksena pelaamisesta, ei saada mitään irti.

• Half-Life; Blue Shift: Lyhyt ja reduntantti, mutta silti huomattavasti hauskempi kuin Opposing Force. Jopa Xen-osio on mukavaa pelattavaa. Valitettavasti NPC-interaktion vähyys on nihkeää; vaikka pelissä ollaan THE Barney, loistavat muut elävät vartijat poissaolollaan, vaikka he ovat alkuperäisen HL:n parhautta.

• Hanachirasu: Probably the best visual nover in the world. Gameplay on vielä nollempaa kuin genressä yleensä, sillä pelin tiiviys tarkoittaa, että jokainen väärä valinta lopettaa menon lyhyeen. Asetelma, miekkaonanointi, action ja hahmot ehkä päähenkilöä lukuun ottamatta ovat siistejä ja jyystökohtaukset myös armollisen nopeita ja harvassa. Salaiset loput ovat myös hupaisia.

• Heart of Evil: Best MOD ever. Eli totaalikonversio Half-Lifelle, jonka aiheina on Vietnamin sota ja zombit. Kaksi miinusta tekee tässä tapauksessa plussan, sillä meininki on sekä gameplayltaan että etenkin asenteeltaan kovin tuoretta; kukaan ei pysy turvassa tekijä Nathan Ruckin poliittisesti kovin epäkorrektilta huumorilta. Eri taistelevia osapuolia on mukavat neljä kappaletta ja etenkin pelin toiseksi viimeiseksi episodissa on mahtavia joukkotaisteluja NPC:den kesken. Uudet aseet ovat myös jees, lukuun ottamatta kökköä sinkoa,joka ei ole Ruckin käsialaa. Pelin lopussa on yksi heikompi osio kuten Half-Lifessäkin, mutta menkööt, koska se sisältää "Heart of Darkness"-sitaatin. Ei, enkä meinaa sitä PSX-peliä.

• Hierofania: Kunnon indie visual novel, eli, wait for it, tekotaiteellista paskaa!

• Hurvana: Ruhvanalaista taidetta. Aikoinaan pelailin pelin jotain Windows 3.11-versiota. Hauska, mutta palikkamainen, grid-pohjainen reaaliaikainen roolipeli. Ihan hyvää jälkeä yhden kaverin tekemäksi, vaikkei mikään Heart of Evil.

• Kagetsu Tooya: Yllättävän hupaisa Tsukihime spin off -häröily. Tavallisissa VN:ssä harvinainen looppausmekaniikka on mielenkiintoinen ja useat kohtaukset melko viihdyttäviä, vaikka itse juonikuvio on melko kuiva. Ehkä kiitos sen, että pääsankaritar on mykkä loli, joka ei jostain syystä juuri lämmitä. Onneksi franchisen hyvillekin leideille on pyhitetty pari bonustarinaa.

• Katawa Shoujo: Yksi demon reiteistä pelattu läpi, eikä premissi ja loputon tekeleestä naamalle tursuava runkkaus juuri houkuta pelaamaan lisää.

• Kiss Fight: Kusogemättöpeli herutuspremisillä, gotta love it. Presentaatio on melko jakomielitautista FMV/kuppa-3D-mallimiksausta, mikä on ehkäpä plussaa. Paras puoli on tietysti se, että vika pomo on kämppiksen mutsi...

• Kono yo no hate de koi o utau Shōjo YU-NO: Varmasti paras ADV-peli ever. Omaperäisiä mekaniikkoja riittää, gameplay on genrelle yllättävän koukuttavaa, ja juoni on ainakin aluksi mielenkiintoinen. Sankarittarien taso on aika vaihteleva, mutta pari vanhempaa naista pelastaa paljon. Kaikki mieshahmot ovatkin sitten god-tier -tasoa. Pari puzzlea pelin keskivaiheilla ovat kyllä aika kamalia ilman läppäriä ja loppuosa on silmin nähden rushattu, vaikkakin silti ihan OK. Finaalissa valitettavasti seisoo vatsaa vääntävä canon-paritus.

• Last Station, The: Premissiltään ja etenkin gameplayltaan mielenkiintoinen visual novel. Aikarajan ja metrolla tehtävän eri asemien välillä hinaamisen ansiosta on pelissä tietynlaista puzzlemaisuutta. Sankarittaret ovat ihan passeleita ja melko uniikkeja, myös, vaikka graffat ovatkin amatöörimäisiä, kuten länkkärinovelleissa yleensä.

• Loren, The Amazon Princess: Visual novel-enginellä tehty roolipeli, eli yllättäen aika palikka käyttöliittymältään ja gameplayltaan. Kasti on OK, mutta paras mieshahmo ja kiinnostavin naishahmo ovat herutettavissa vain saman sukupuolen päähenkilöllä, mihin voi todeta vain, jotta: GEIIII!

• Love Letter, The: Hupaisalla premissillä ja omaperäisellä gameplaylla varustettu pikku stealthpeli. Valitettavasti ulkoasu on sitä vastoin geneeristä näennäisretroribbeä.

• Mekuri Master: Pelillisesti yksinkertainen, mutta huvittava ja omaperäinen hameenheittely, jonka banchou -elementit nostavat vielä astetta korkeammalle flash -pelien keskuudessa. Laululokalisaatiot ovat myös mielenkiintoinen feature.

• Monmusu Quest: Hahmoiltaan ja juoneltaan viihdyttävä ynnä gameplayltaan yllättävän hyvä eroge, jonka junamainen lineaarisuus ei paljoa haittaa. Pelin oleellisin puoli, eli häviötä seuraavat rapetukset ovat osa hyviä, osa ei. Pelin ainoa isompi miinus on canon-paritus, joka on tuttuun tapaan aika heikko eikä oikein vältettävissä, ja se, että päähenkilö on konservatiivisesti shota...

• Muv Luv: Mielenkiintoinen parodia/parallel worlds/clusterfuck-visual novel. Extra-osio koulumaailmakliseineen on varmaankin tarkoituksellisella hyvin hajottava, mutta metaperseily ei paranna kokemuksen tuskallisuutta. Unlimited-osio on jo huomattavasti nautittavampi huolimattakin vielä ripulimmasta Neon Genesis Evangelion-premisissistä ja runkkuesoteerisyydestä. Sankarittaret ovat yhtä lukuun ottamatta paskoja tai offensiivisesti paskoja.

• Muv Luv Alternative: Persoonattomia tappaja- alieneita, pateettista mechamilitarismia, tekofilosofista ja -psykologista paskanjauhantaa, epämiellyttäviä hahmoja, karseaa canon -parituspaskaa ja vaihtoehdottomuutta. "But not entirely unlikeable." Genre shiftit ja viittaukset edeltäjään ovat hupaisia, mutteivät riitä, sillä pelin hyvätkin osa-alueet on nähty paljon parempina Unlimitedissä ja YU-NOssa. Alkunäyttö on legendojen kamaa, samoin kuin the ruokailukohtaus.

• Ōgon Musōkyoku: Sika paska mättöpeli asspullista lisenssistä. Rosterin sukupuolitasapaino on offensiivisen huono lähdemateriaaliin verrattuna ja mekaniikat pyllyä. Ainakin Beatrice on kiihottava.

• QWOP: Huvittava, mutta lyhytikäinen. Pelin asenne ja sanoma ovat kuitenkin kovin ihailtavia.

• Princess Waltz: Kurjaliston Fate/Stay Night, eli melko kuraa. Korttimättöpelit tuovat vaihtelua visual novel-naksutteluun, mutta eivät hyvää sellaista, ja shounenmainen nokitus tekee lukuisista mättökohtauksista kamalaa kärvistelyä. Sankarittaret ovat yhtä poikkeusta huomioimatta köyhiä, etenkin canon-reverse-trap-yllärisiskopuoli-abdominaatio.

• Planet Stronghold: Samanlaista settiä kuin Loren, The Amazon Princess, mutta vielä kauheammalla käyttiksellä. Hahmot ovat jees ja premissi samaten, sci-fistä huolimatta, mutta gameplay on tyystin rektaalista. Bonuspisteitä tosin siitä, että miespääosa näyttää ihan Marco Rossilta.

• Puyo Puyo Sun: Juoniasetelmaltaan ja -osioiltaan, rosteriltaan sekä presentaatioltaan huippuluokkaa, mutta gameplayltaan paskaa, kiitos sarjalle perinteisten jöötimekaniikkojen. Viimeksi mainittuja on vielä höystetty uusilla aurinkopalikoilla, jotka toimivat sekä roskapalikoita nokittavina tilanviejäjööteinä että komborunkkauksen katalysoijina. Nimensä mukaisesti karsinogeenistä kamaa, siis.

• Rapelay: Keskiverron flash-pelin pelattavuuden omaava mielensäpahoittajien lemppari, jonka takominen on siis kovin tylsää. Koska juoni on yhtä paperinohut kuin gameplaykin, ei runkkumainen premissi tai päähenkilö hirveästi hetkauta. Presentaatio ei ole kovin kaksista myöskään. Sentään pelin voi lopettaa ainoastaan protagonistin väkivaltaiseen kuolemaan, eli jotain sydämen kaltaista on tekijöilläkin vähän ollut.

• Rats!: Huvittava ja uniikki actionstrategiapeli, jossa yritetään hävittää hiirilauma ennen kuin ne lisääntyvät yli äyräiden. Etenkin äänimaailma on parhautta. "Ugiblöö!"

• Signed X: Presentaatioltaan hyvä ja huvittava otome-visual novel, jossa päähenkilö yrittää toteuttaa shoujomaisia skenaarioita ja ottaa hyvin paljon nekkuun.

• Sharin no Kuni, Himawari no Shōjo: Hajottavan absurdi ja surrealistinen slice-of-life-sekoilu. Sankarittaret suck balls, and not in a good way.

• Skifree: Hoopo ja siten huvittava, joskin sisällötön, kasuaalilaskettelu. Pelin kliimaksi antoi minulle kakarana aika tehokkaan pastahalvauksen.

• Summer Session: Kökkerö dating sim, eli tarjoaa hetkeksi hupia. Gameplay on hyvin pinnallista muihin genren edustajiin verrattuna ja muijat melko mitäänsanomattomia, lukuun ottamatta totta kai goottinaista!

• Swan Song: Tunnelmallinen, komea ja mukavan masentava visual novel, jonka epäuskottava premissi ja hahmot haittaavat menoa, mutteivät liikaa.

• Touhou Hisōtensoku: Omaperäinen, mutta vaikeaselkoinen ja pitkäpiimäinen mättöpeli. Genre kärjistää Touhoun isointa ongelmaa, eli naishahmojen spämmäystä. Matsit kestävät liian kauan kiitos Guilty Gear-tason hahmokestävyyden ja väistelyn helppouden ja Komachi on adaptoitu anteeksiantamattoman vaniljaisesti.

• Touhou; Phantasmagoria of Flower View: Hahmoiltaan ja gameplayltaan siisti, eikä Touhoulta muuta tarvita. Vs-moodi on pitkäikäinen ja hauska. Soundtrack on vain OK.

• True Love: Parhaan peligenren eli deittisimulaattorin edustajana hyvä, mutta herutuseventtien sattumanvarainen tapahtuminen ja päähenkilön urpous vaivaavat. Sankaritarvalikoima on iso ja laadukas.

• Tsukihime: Harvinaisen hyvä visual novel, vaikka tämä muistikuva johtuukin ehkä siitä, että se on ensimmäinen kyseisessä genressä pelaamani peli. Sankaritarvalikoima on 60 % paskaa ja 40 % god ja koska kyseiset jumalatarreitit ovat kaksi viimeistä, jää pelistä hyvä fiilis. Päähenkilöä koskeva juonipuoli on mielenkiintoinen, pääsankaritarta koskeva ei.

• Vanguard Princess: Passeli, mutta bulkkimainen ja yhden sukupuolen kansoittama 2D-mättö. Yhdellä napilla tehtävien heittojen whiffausmahdollisuus on merkittävän huono mekaniikka.

• Violated Hero: Köyhän miehen Monmusu Quest. Presentaatio on esikuvaa parempaa, mutta gameplay, tarina ja sisällön määrä lussumpaa. Expisysteemi on kyllä mielenkiintoinen, monsydesignit ovat jees ja ihmismuijat tuovat peliin lisämaustetta.

• Violated Hero 2: Kuppaisempi kuin ykkönen kiitos vielä kälyisemmän taistelusysteemin ja taantuneiden expimekaniikkojen. Lisäksi pelissä on ylieksakteja vaatimuksia tiettyihin loppuihin, jotka ovat totta kai vielä missableja, eli tekele tuntuu tähtäävän myös pelaajan raiskaamiseen, henkisesti. Presentaatio on kuitenkin edelleen jees. Sisältää myös parhaan panomusiikin ever.

• Violated Hero 3: Gameplayn kuppaantuminen ja sankaritarmörködesignien parantuminen jatkuu tässä toisessa jatko-osassa. Valitettavasti jyystökohtausten yleinen säälittävyys kusee tämän ainoan parannetun alueen aika tehokkaasti.

• Viper-CTR ~Asuka~: Yksi eniten replayaamani "peli", kiitos sen post-credits-kohtauksen... Parempi kuin Crash Team Racing.

• Viper-F40: Naurettavan etsiväjuonen ja pelkkää rapetuslernoa sisältävä visual novel. Plusmiinusnolla, siis.

• Viper-GT1 ~Akira-kun to Issho~: Jonkinnäköinen deitti-spinoff Viper V16:sta ja GT1:sta. Ilman statusmekaniikkoja peli jää aika torsoksi. Sisältää sentään hupaisan homoendingin.

• Viper-GTB ~Rise After~: Viper V16:n jatko-osa, jonka juoni on vielä absurdimpi kuin edeltäjässään. Gameplay on pinnallisine dungeon crawlauksine ja random mättöineen aika tuskaa, mutta lernokohtaukset ovat, jos eivät hyviä, niin ainakin kiinnostavia...

• Viper M1: Klassiseen Sogna-tyyliin kolme erilaista tarinaa sisältävä, animoitu piirretty porno-pläjäys. Juonet ovat valtaosin silkkaa shittiä, lukuun ottamatta May Worksin mainiota loppumättöä, mutta käteen jää pari passelia K18-kohtausta.

• Viper V-10: Unohdettava vanhan ajan Sognailu. Yksi juonikuvioista synnytti sentään Viper CTR:n.

• Viper V-16: Varmaankin tunnetuin Viperi, sisältää kaksi tarinaa. Toinen on OK, gameplayltaan hajottava, mutta lernoltaan jees arvausmättöpeli, toinen yltiögeneerinen koulumaailmaherutusshaiba.

• Viper-V8 R: Hämmentävä ENHANCED REMAKE vanhasta Sognan tekeleestä. Kaikki kolme juonikuviota ovat aika unohdettavia, mutta ainakin kaksi niistä sisältää ihan mukavasti femdomia, joka on etenkin tälle sarjalle aika mullistavaa.

• Winter Shard: Grafiikoiltaan kovin kauhea, mutta juoneltaan siisti amatööri-visual novel. Pelin valinnat vaikuttavat suoraan päähenkilön persoonallisuuteen, ja vähiten mulkulla menolla on hän melkoisen pidettävä, traaginen antisankari. Sosiopaatteillussakin on hieman omaa hohtoa.

• Words Worth: PC-98-pelin ENHANCED REMAKE. Uudistetut hahmodesignit ovat osa parempia, osa huonompia. Gameplay on samaa perusdungeoncrawlsettiä, mutta random encounterit on poistettu, mikä on mainiota, vaikkakin se hidastaa edelleen pakollista grindausta. Pelin juonta ja CG:itä on on muutettu alkuperäistä paljon vähemmän ronskiksi, mikä hämmästyttää, kummastuttaa fanaattista hinaajaa. Jazzahtava soundtrack on suuri ja mahtava.

• Worms 2; Armageddon: Graffatyyli on hieman ykkösosan vastaavaa vähemmän siisti, mutta laajennettu customointi ja aseläjät tekevät ekasta sekä tokasta tekeleestä täysin turhan.