Ero sivun ”Wii U” versioiden välillä

Versio 26. marraskuuta 2015 kello 23.39

Paskaa! Wii U! Toistaiseksi kovin epävakuuttava peleiltään. Padissä on potentiaalia, jota ei ole käytetty. Yhteensopivuus Wiin kontrollien ja pelien kanssa on tosin plussaa. Miiverse ym. on-line ominaisuudet kiinnostavat allekirjoittanutta kuin kilo paskaa. Wii U! Amiibot ovat yksi naula arkkuun lisää.

• 007 Legends: Geneerinen ja epäselvä nykyajan FPS. Anteeksi tautologia. Pisteet klassisesta healttisysteemistä, joka ei tosin oikein sovi nykyajan ADHD-paukutteluun.

• Batman; Arkham City - Armored Edition: Nappiähkyä, stealthhia, kombopainotteista, itseääntoistavaa mättöä ja dark & gritty sarjakuvasankareita. Me no rikey.

• Deus Ex; Human Revolution - Director's Cut: Tunnelmaltaan ja juoneltaan mielenkiintoinen, mutta gameplayltaan tavallisen nappiähkyinen, geneerinen räiskintä taikka stealthiripulointi, eli ei kuppini teetä.

• Donkey Kong Country Tropical Freeze: Huomattavasti parempi kuin Returns kiitos vaihtelevamman kenttädesignin, siistimmän hahmokatraan ja roimasti laadukkaamman soundtrackin. Gameplay on kuitenkin jo turhan nähtyä ja gamepadi kustu ihan täysin. Läpäisty kaverin kera.

• Don't Starve; Giant Edition: Audiovisuaaliselta puoleltaan mainio ja muutenkin mukavan persoonallinen sandbox survival -peli. Alkuhuuman jälkeen pelin hiekkalaatikkohaahuilu rupeaa nopeasti kyllästyttämään kiitos käyttäjäepäystävällisyyden, grindauspainotuksen, itsetarkoituksellisen esoteerisyyden ja kuppaisen taistelu"systeemin". Unlockattavat lisähahmot ovat hieno ominaisuus, mutta valitettavasti itse avaussysteemi on paskaa, joka asettaa arvoa ainoastaan sille, kuinka monta päivää pelaaja jaksaa takoa eteenpäin, ei sille, mitä kaikkea tässä ajassa tulee tehtyä. Päämäärätöntä selviytymistaistelua on nokitettu myös seikkailumoodilla, joka sekin on kuitenkin kustu kiitos tavoitteiden hämäryyden ja sen, ettei siitä irtoa ollenkaan expiä lisähahmoja varten.

• Game and Wario: Hupaisa, kekseliäs ja suht monipuolinen minipelipläjäys, muttei yllä WarioWarejen tasolle. "Gamer" tosin lievittää tätäkin tuskaa.

• Hyrule Warriors: Gameplayltaan paras pelaamani Warriors-peli, mutta hyvien hahmojen ja movelistien vähyys ynnä hajottava unlock-systeemi, joka pakottaa pelaamaan joka saakelin iikalla rankingripulilla höystettynä, kusee eksekuusöniä. Offensiivisesti paskojen hahmovalintojen määrä ja Groosen ynnä Tinglen puute ansaitsee myös erikoismaininnan. Lisäksi nyky-Warriorseja piinaava KO-inflaatio on strong is this one. Ihan lussua kamaa, Samurai Warriors 3 on parempaa, siis. Dynaaminen soundtrack on siisti, kyllä.

• Lego City Undercover: Koominen, viihdyttävä, runsassisältöinen ja presentaatioltaan hieno sandboxeilu, mutta gameplayn äärimmäinen yksinkertaisuus yhdistettynä siihen, ettei kuolemisesta ole yhtikäs mitään haittaa tekee pelaamisesta pidemmän päälle tylsää.

• Mario Kart 8: Ihan lussua kamaa verrattuna Mario Kart Wiihin, kiitos muun muuassa huonomman rata-designin ja coin-mekaniikan. Etenkin uusi esinesysteemi tekee pelistä turhan Sonic Racing Transformedin, eli ensimmäisenä olevalle ei voi 90 % ajasta tehdä yhtään mitään. Ja toisin kuin Segan tekeleessä, ei pasKasissa käytetä gamepadia mitenkään hyödyllisesti, vaan lähinnä päinvastoin. DLC parantaa pelin laatua hieman, muttei liikaa. Ainoa oikeasti hyvä asia koko pelissä on soundtrack.

• Mighty Switch Force; Hyper Drive Edition: Presentaatioltaan WayForwardmaisen epäinspiroitunut ja gameplayltaan suht omaperäinen, mutta kuiva ja pinnallinen. Ostin tämän koska hype, joka pettää aina. Eikä tätä voi edes heittää seinään tai käyttää lasinalustana, koska download only. Now I remember why I hate digital games.

• Need for Speed; Most Wanted U: Runsassisältöinen ja toimiva, mutta äärimmäisen persoonaton ja tyystin grindauspainotteinen, autofetistifokusoitunut rälläily. Gameplaykään ei ole kaksista kiitos sandbox -meiningistä johtuvien roinantäytteisten ympäristöjen sekä poliisien ym. sattumanvaraisten elementtien tarjoaman clusterfuckahtavuuden. Split screenin puuttuminen on piste Israelin päälle.

• New Super Mario Bros. Wii U: Hyvää, mutta kovin redundanttia pomppimista. Läpäisty kaverin kanssa.

• Nintendo Land: Yllättävän syvällinen ja sisältörikas minipelikokoelma. Mutta vain minipelikokoelma. Monita on aika goddess.

• Pacman and the Ghostly Adventures: Äärimmäisen liukuhihnamainen ja tuskallisen keskinkertainen 3D-platformeri. Presentaatiossa on jonkin verran charmia, mutta gameplay on yllätyksetöntä sekä monotonista ja ruutudesign kuivaa.

• Pikmin 3: Gameplayltaan paras sarjan osa, kiitos hienon kenttädesignin ja tasapainotettujen Pikminien. Story-moodi ei yllä kakkososan tasolle kiitos vähäisen sisällön, kuivien hetelmäcollectiblien ja ripulin seivisysteemin, mutta loppuyhteenotto on kyllä hyvin siisti. Moninpeli on myös hyvä, vaikka gamepadin pointti on vaihteeksi sössitty siinä ihan täysin, kerta erillisillä ruuduilla pelaamista ei tueta.

• Project Zero; Maiden of the Black Water: Viides Fatal Frametus. Tarina on sarjankin alhaisilla standerdeilla offensiivisen paska ja bonus- ja unlock -elementit kuppaisempia kuin sarjan Wii -peleissä. Myös useat pelattavat hahmot on toteutettu vielä köyhemmin kuin sarjan nelososassa, koska joka jantteri pelaa miltei samalla tavalla. Viimeksi mainittu heikkous on erityisen hämmentävä siksi, että pelin lopussa on hyvin lyhyt cross-over -bonusosio, jossa tarjotaan täysin uudet pelimekaniikat. Hyvitykseksi ovat ympäristöt paljon edellisiä osia siistimpiä ja Game Padin messevä käyttö tekee vihollisten räpsimisestä entistäkin hupaisampaa. Pelin lokalisaation surullisenkuuluisa tökeröys ja hitaus juontaa juurensa varmaankin juuri siitä, ettei Nintendo ole katsonut hyvällä peliä, joka oikeasti käyttää Wii U:n ominaisuuksia mielekkäästi hyväkseen.

• Rodea the Sky Soldier: Wii -versiota teknisesti huomattavasti kökömpi (lol) ja kontrolleiltaan vielä kömpelömpi ja turhauttavampi turhake. Sisältää kuitenkin huomattavat määrät bonusmateriaalia ja unlockattavaa verrattuna alkuperäiseen peliin; asianlaita, joka toimii minulle tämän mieltäpahoittavan julkaisun viimeisenä HV:nä.

• Sonic & All-Stars Racing Transformed: Passeli, mutta hiomaton, esineiltään ribbe ja transformaatiomekaniikoiltaan puolivillainen eli Mario Kart Wiihin verrattuna köyhä. Viisinpeli ja rosteri on mainio, mutta jälkimmäinen ei valitettavasti sisällä yhtä paljon retro-onanointia kuin sarjan ykkösosa. Käyttää Gamepadia huomattavasti paremmin hyödykseen kuin valtaosa Nintendon peleistä. Genesis does...

• Sonic; Lost World: Ihan OK köyhän miehen Mario Galaxy hyvin presentaatioin. DKC:mainen minecart-kenttä sai pelaajat ragequittaamaan oikeutetusti. Ilmainen DLC on hieno ominaisuus.

• Super Mario 3D World: Wii U:n paras exclusive. Monipuolinen ja etenkin moninpelillä viihdyttävä, mutta muihin 3D-Marioihin verrattuna liian kunnianhimoton, Crash Bandicootmaisen lineaarinen ja paikoin persoonaton. Miiverse-ominaisuudet ovat harvinaisen hupaisia ja auttavat hieman kliinisyyden torjumisessa.

• Super Smash Bros for Wii U: Erinomainen, muttei läheskään yhtä iso harppaus eteenpäin kuin kaksi edeltäjäänsä, ollen vain Brawl Deluxe, ja siksi hienoinen pettymys. Pelin ainoa isompi uusi elementti, kustomisaatio, on melko kuivaa ja mielenkiinnotonta Mii -hahmoja lukuun ottamatta. On myös hanurista, että aikaisempien osien Adventure- ja Subspace Emissary -moodeja ei ole korvattu millään varteenotettavalla vaihtoehdolla. Yksinpelimoodien karsimisista vapautuneet resurssitkin on sitten tuhlattu johonkin Israeliin 3DS -versioon, joka kusee konsolikollegaansa kuin Palestiinaa ikään. Juutalaislandiasta puheen ollen on pelin DLC sitä itseään.

• Tank! Tank! Tank!: Aivan liian yksinkertainen ja siten tylsä räiskintä. Pelistä oli saanut huomattavasti mielenkiintoisemman ja paremman vain sillä, että tähtääminen olisi manuaalista.

• Tekken Tag Tournament 2: Hieno rosteri, kustomisaatio ja useita pelimoodeja, mutta itse gameplay on yliteknistä, kombopainotteista potaskaa.

• Warriors Orochi 3 Hyper: Laaja, koukuttava ja valtava rosteriltaan, mutta aika köyhä porttaus eikä yhtä hyvä kuin esim. Samurai Warriors 3. DLC on köyhää ja kallista ja useat designratkaisut shaibaa. PS3:n nokitusversio korottaa obsoliittiuden vielä uusiin sfääreihin.

• Wonderful 101: Gameplayltaan clusterfuckahtava, rönsyilevä ja esoteerinen actionpeli. Juoniosiot ovat välillä hupaisia, mutta pelin premissi, presentaatio ja tekemällä tehty set piece -spämmi ei ole kovinkaan kiihottavaa. Erikoismaininta etenkin menoon täysin sopimattomalle, ylipateettiselle avaruusoopperasoundtrackille. Yleinen työläys ja Platinum-tason pacing sai pelaajan väsyquittaamaan oikeutetusti.