Ero sivun ”Nintendo 3DS” versioiden välillä

Versio 7. maaliskuuta 2016 kello 23.38

Passeli seuraaja DS:lle, vaikka 3D onkin aika turhaa eikä minun silmiin muutenkaan oikein rekisteriröidy kunnolla. Region lockin käyttöönotto on myös Wii U-tason virhe, samoin kuin revision- ynnä amiibo -häslinki. Hyvästä kirjastosta huolimatta on mukana oudon kookas joukko massiivisia "hype pettää aina" -faileja.

• Attack of the Friday Monsters! A Tokyo Tale: Hurmaava, mutta ylilyhyt ja kertakäyttöinen haahuiluseikkailu, jonka gameplayosiot ovat yksinkertaisia ja siksi juuri hämmästyttävän viihdyttäviä korttitaisteluita. Pelin naiivi optimismi ja romanttinen lapsuuskuvaus tuo hyvän mielen, vaikkei pääpremissi minua erityisesti kiinnostakaan.

• Chibi-Robo! Lets Go, Photo!: Sarjalle ominaista charmia löytyy, mutta irralliset pelialuepalaset kusevat eksploraatiota eivätkä siten kiihota, tarinan edistäminen on monotonista grindausta ja metakameramekaniikka hyvin hajottavaa kiitos 3DS:n alelaarilinssien, joten ei pysty.

• Code Name: S.T.E.A.M.: Kyynistä ja masentavaa, joskin toivottavasti ironista jenkkipaatosta lukuun ottamatta hauska taktiikkaräiskintä. Gameplay on Intelligent Systemin strategiapeleille uskollisesti viihdyttävää ja koukuttavaa, ja kartan puuttuminen antaa peliin mukavasti lisää jännitystä. Vaikka premissi on tosiaan ainaista lemppariani maailmanpelastajayhdysvaltaisineen ja chaotic evil -avaruusolioineen, ovat pelattavat hahmot onneksi persoonallisia ja pidettäviä, toisin kuin esim. Valkyria Chroniclessin kurkkusalaattianimebimbot. Täten se, että miltei neljäsosa rosterista odottaa Amiibokälleilyn takana, onkin sitten entistäkin hajottavampaa, joten kiitti taas ihan vatusti, Nintendo. (Onneksi omistan vanhan mallin 3DS:n, tai olisin viimeistään tätä peliä pelatessa pannutkin Lucinaa tilaukseen...)

• Crazy Construction: Hupaisa ja omaperäinen Tetris -väännös. Vaikka perusgameplay ei genrelle tyypillisesti juuri muutu, on eri elementeissä mukavan paljon vaihtelua ja sisältöä runsaasti, etenkin E-shop -peliksi. Myös tokusatsuraksaduunaripremissi on hauska, hahmodesignit söpöjä, juoni tarvittavan kliseinen ja supersankarimainen soundtrack yllättäen mainio. Dillonin jälkeen paras 3DS:n digital only -titteli.

• Demon King Box: Jonkinnäköinen kiinalaisväännös NIS:n demonistrategiapeleistä, eli gameplayltaan oikeasti hauska ja expisysteemiltään mielekäs sotastrategia. Vaikka systeemi on yksinkertainen, on syvyyttä kylliksi, ja kymmenien uhrattavissa olevien kätyrien heittäminen taistelukentälle antaa mukavasti premissiin täydellisesti sopivaa demonikapiaisfiilistä. Miinuksina ovat esikuviaan vastaava myötähävettävä huumori, karsein koskaan näkemäni käännös ja se, että loppupään taisteluissa pärjää vain tietynlaisilla tykinruokaspämmäysstrategioilla. Pelin deuteragonistikätyripossu on Gordon Freemanisyydessään parasta kastissaan.

• Dillon's Rolling Western: Hyvä, mutta jatko-osa obsoliittaa tämän tekeleen aika tehokkaasti. Post-game -bonusruutu on hupaisa.

• Dillon's Rolling Western; The Last Ranger: Koukuttava ja omintakeinen sekoitus actionseikkailua sekä tower defenseä, jonka touch screen -ohjaus toimii harvinaisen hyvin. Rangomainen premissi on siisti ja soundtrack on Ennio Morriconea eli god. Myös hahmodesignit ovat hyviä, vaikka valitettavasti kiintiöintiaaniedustus puuttuu, elleivät viholliset sitten ole melankolinen vertauskuva heille. Ainoat pelin miinukset ovat jotkin käyttäjäepäystävälliset designratkaisut ja Nintendon peliksi aika kuppainen dialogi. Kierrättää myös liikaa materiaalia edeltäjästään.

• Doctor Lautrec and the Forgotten Knights: Presentaatioltaan hyvä, mutta aivan liikaa cinematiikkaa ja sonnanjauhantaa sisältävä, gameplayltaan tylsä puzzle-actionkökkeröinti. Ranskafiilit ja paskafetissistit (same thing) saavat tästä kuitenkin varmasti paljon kiksejä.

• Gabrielle's Ghostly Groove 3D: Hellyyttävä, kauhuteemainen rytmipeli, jonka presentaatiota ja premissiä voivat arvostaa vain pikkutytöt ja raavaat miehet. Ouendan-tyylinen gameplay on toimivaa ja hauskaa, mutta hieman kankeaa ja turhan helppoa. Biisejä on 20, joka on kuppaisesti lyhyiksi, instrumentaalisiksi tsipaleiksi, mutta unlockattavaa ja muuta ekstrasälää on mukavan paljon.

• Groove Heaven: Hellyyttävän söpöllä eli hyvällä presentaatiolla varustettu, viihdyttävä rytmipelin ja platformerin sekoitus, jossa on hupaisuutensa huomioon ottaen aivan liian vähän sisältöä. Paras Raamatun mytologiateemainen populaarikulttuurituote, siis.

• Farming Simulator 14: Hupaisan kengännauhamaisella presentaatiolla varustettu simulaatio, jossa farmin ylläpito koostuu traktorilla taikka puimurilla ajelemisesta pitkin peltoja. Ehkä realistista, ehkä ei, mutta kuivaa joka tapauksessa; etenkin kylvämisen jälkeen ei voi kuin tappaa aikaa, joka tässä pelissä ei ole millään tavalla mielekkäästi mahdollista; itse päädyin ajamaan takaa täkäläisen autiokaupungin muutamaa autoa. Päämääräkään ei juuri rahan ja kaluston tahkomisen lisäksi ole, mitä nyt muutama achievement, joista ei mitään saa. Parempi sentään kuin kaikki muunlaista farmausta sisältävät pelit.

• Fire Emblem Awakening: Syy, miksi ostin 3DS:n. Hahmot ja best-of-mekaniikat ovat hienoja, paritussysteemi parhautta vaikkakin rajoitettua verrattuna nelososaan ja uudelleenpeluuarvo sekä lisäsälän määrä huikea. Osa kartoista on kyllä hieman kuivia ja Rambomaiset viholliset aika kova järkytys aikaisempiin osiin tottuneelle. Myös DLC-spämmi on suht ripulia, etenkin kun retrorunkkaus ei minuun iske, mutta onneksi ilmaistakin bonuskontenttia löytyy kiitettävästi.

• Hana Samurai: Gameplayltaan ja presentaatioltaan hupaisa ja omintakeinen, mutta turhan vähäsisältöinen refleksitestimiekankalistelu. Goemonmainen keskiajan Japanihäröily kuitenkin iskee minuun positiivisesti. Sinänsä harmi tosin, ettei peliä ole väännetty joksikin Murasame-jou-rebootiksi. Parempi kuin Samurai Sword Destiny, muuten.

• HarmoKnight: Gameplayltaan melko hajottava platformer -rytmipelisekoitus, kiitos sattumanvaraisten instakill hazardien sekä sen, että rytmin ja taustamusiikin korrelaatio on usein epäselvää. Sisältöä ja vaihtelua on hyvä määrä, joka ei edellä mainitusta syystä kuitenkaan juuri lämmitä. Presentaatio on sentään mukavan söpöä, muttei pärjää tässä antiteesikollegalleen Groove Heavenille. Suht Son, I ammia, siis.

• Harvest Moon: The Lost Valley: Odotin kyynistä ja sielutonta Harvest Moon -haudanryöstöä, mutta sain yllättävän koukuttavan ja mukavasti matskua sisältävän väännöksen perinteisestä farmitarinoinnista. Ainoa oikeasti uusi juttu koko touhussa on ympäristön muokattavuus, johon en itse koskenut muuta kuin pragmaattisuuden tähden, mutta sarjan perinteiset osa-alueet on nekin toteutettu tyydyttävästi. Paljon parjattu kylän puuttuminen ei itseä haitannut, sillä NPC:den bongailu pääpelialueelta on ihan toimiva vaihtoehto moiselle, etenkin kun ajan nopea kuluminen mahdollistaa myös nokturnaalisempien jätkien tapaamisen ilman yltiöpäistä peukaloiden pyörittelyä. Jotkut pelilliset ratkaisut ovat hajottavia, etenkin perusmööpeleiden rakentamiseksi tarvittavat läjät harvinaisia maametalleja, mutta kaiken kaikkiaan jäi käteen Hometown Storyn tyylinen, mieltä lämmittävä anti-pettymys.

• Hometown Story: Harvest Moon spin-off, joka on enemmän kuin osiensa summa. Gameplay on melko pinnallista, kököhköä ja monotonista verrattuna emosarjan uusimpiin tekeleisiin, mutta oman kaupan pyörittäminen ja sitä kautta koko kylän elvyttäminen on hämmentävän koukuttavaa. Hahmokaarti on viihdyttävä ja lukuisat eventit mässyjä, ja siten peli pitää otteessaan, vaikka loppupäässä uusien tapahtumien löytäminen vaatii joko läppäriä tai melkoista pullaa. Presentaatioon on myös satsattu oudon paljon; erikoismaininta kaupiskeluteemasta, jonka "Nan na na nan naa na na na na NA" -lyriikat ovat so hajottavaa it's hauskaa. Kaiken kaikkiaan yksi harvoja minulle antipettymykseksi osoittautuneita pelejä.

• Kid Icarus Uprising: Paljon sisältöä, korkeat tuotantoarvot ja passelit on-rail-osiot, mutta jalankulkukohtien äärimmäisen kuppaiset kontrollit syövät pelistä todella paljon nautintoa. Onneksi non-stop paskanjauhantaa harrastava henkilökaarti on myös hyvin epäpidettävä ja kenttädesignitkin ripulia, tai olisi voinut melkein olla harmi, ettei peliä tehty gameplaylle paremmin soveltuvalle alustalle, kuten Wiille.

• Legend of Dark Witch; Chronicle 2D Act, The: Tyydyttävä action-platformer, jonka pelattavuus on aika Mega Mania. Menoa on myös höystetty Gradiusmaisella power up -systeemillä, Street Fighter III -parrylla ja roolipelityylisellä taitopäivitysmekaniikalla. Gameplay on siis aika indiemäisen epäinspiroitunutta ja kenttädesign palikkamaista, mutta onneksi presentaatio on hyvää söpöine, ei liian retroine 2D-graffoine ja nykyaikaisine konemusineen. Myös hahmo- ja vihollisdesignit ovat jees, vaikka koko hahmokasti onkin pelin pääesikuvan tavoin miltei tyystin yksisukupuolinen. Peli kohoaakin genren normimassasta mielekkään unlockattavansa suurella määrällä; oheissälää ja gameplaymodifikaattoreja sekä siten jälleenpeluuarvoa riittää. Kirsikkana pohjalla on täysin erilaisen pelattavuuden omaava salahahmo, mikä on hyvin etenkin alelaari- E-Shop -peliksi. Yleisestä kaavamaisuudesta huolimatta on myös loppumättö hämmästyttävän omaperäinen.

• Legend of Zelda; A Link Between Worlds, The: Köyhän miehen Link to the Past. Äärimmäisen kyynistä kierrätystä pullollaan ja kaikki osa-alueet ovat esikuvaa heikompia. Etenkin arkaainen taistelu ja epäeeppiset dungeonit eivät vakuuta. Esineiden vuokraussysteemi on ihan mielenkiintoinen ja toimiva, mutta sekin trivialisoituu melko nopeasti kiitos massin määrän.

• Luigi's Mansion 2: Edeltäjäänsä huonommat kontrollit, presentaatio, pomo- ja normimätöt ynnä ylipäätään gameplay. Suurempi määrä sisältöä sekä mielekkäämmät collectiblet olisivat voineet kutakuinkin korvata nämä källit, ellei offensiivisen paska checkpointittomuus -systeemi veisi pelistä miltein koko pointtia; tutkiskelusta ja salaisuuksien etsimisessä ei ole mitään mieltä, kun sattumanvarainen morsolauma voi vetää kaiken saavutetun työn viemäristä alas. Yritin hinata peliä tämän takia pikajunatyyliin läpi, mutta joku ylivenytetty monsterirushtehtävä tuhosi viimeisetkin motivaationi rippeet. Käteen jää siis ainoastaan päähenkilömme hupaisat mannerismit ja tyydyttävä soundtrack. Next Level Games on Jankon Betonia to me tämän Mario is Missing -tason Luigin lokaamisen jälkeen.

• Mario & Luigi: Paper Jam Bros: Normitaisteluiltaan sarjan ykkösosan lailla sekä viidyttävä että huvittava, mutta juonikohtauksiltaan ja muulta gameplayltaan aika kuiva ropeilu, joka käyttää cross over -potentiaalinsa tuttuun tapaan melko huonosti. Joku tyyliin kolmas turha ja paskasti toteutettu stealth -osio tympääntymisquitatutti.

• Nintendo Presents - New Style Boutique: Laadukas hyvän mielen kasuaalipeli, jonka gameplayn yksinkertaisuus on enemmän kun paikattu koukuttavan suurella määrällä oheissälää ja hamstrattavaa. Mikäli pelin pintaliitäjäaihe ei kiinnostaisi minua kovin vähää, olisin saanut tästä varmasti vielä enemmän kiksejä. Toistaiseksi siis ainoa 3DS -peli, jossa nettihype ei ole minua pettänyt.

• Paper Mario; Sticker Star: Yllättäen ei kaiken paperipuristeilta ansaitsemansa persekipeän avautumisen väärti, vaikkakin vain tyydyttävä. Tarramekaniikat ovat ihan mielenkiintoisia ja hauskoja, mutta myös hiomattomia ja muun pelin tavoin turhan esoteerisiä. Tappeluissa eivät pelin hämäryydet niin haittaa, sillä raavaalla voimallakin selviää hyvin, mutta seikkailuosioissa nämä "How the fuck was I supposed to figure that out?" -källit hajottavat huomattavasti enemmän. Kyllä tätä silti mieluummin pelaa kuin useita muita alustan first party -pelejä, ainakin läppärin kanssa. Etenkin sarjalle tyypillisen mahtava soundtrack kannustaa eteenpäin.

• Picdun 2 - Witch's Curse: Äärimmäisen yksipuolinen first person dungeon crawler, jossa ei ole juuri mitään sisältöä loputtomien kuivien käytävien lisäksi. Ainoa hyvä puoli on waifufactor, joka ei sekään riitä kannustamaan tylsään tunnelitahkoamiseen.

• Pokemon Y: Ihan jees, mutta vaihteeksi redundanttia settiä. Artwork on hienoa, mutta 3D-mallit eivät niinkään ja juoni, vaikka on olemassa, ei ole yhtä hyvä kuin Blackissa. Uusi Fairy-tyyppi on passeli lisäys, kerta on kasuaalipelaajankin silmiin hyvä tasapainotustekijä. Megaevoluutiot ovat aika yhdentekeviä.

• Rhythm Thief & the Emperor's Treasure: Viihdyttävä, runsassisältöinen, vaihteleva ja soundtrackiltaan tarvittavan korkeatasoinen rytmipeli. Juonimoodi haahuiluineen on melko kuiva, kiitos vaniljaisten hahmojen ja nähtyjen premissien, mutta lukuisia eri inputteja käyttävät musaosiot ovat mainioita. Osa niistä ammentaa myös hupaisasti Segan muista saman genren peleistä.

• Rune Factory 4: Hyvä, mutta lussua kamaa verrattuna kolmososaan ja siten aikamoinen pettymys. Gameplayta on jälleen parannettu marginaalisesti, lukuun ottamatta ripulia vaikeusastebalanssia, mutta tämä ei lämmitä, sillä sarjan tärkein osa-alue, eli herutus, on kustu ihan täysin esoteerisellä (realistisella?) sattumanvaraisuuspotaskalla. Lisäsuolaa haavoihin tarjoaa pelin tärkein uudistus, eli naispuolisella hahmolla pelaamismahdollisuus, sillä edellisosista määrällisesti vähentyneet sankarittaret ovat myös huomattavasti epäkiihottavampia kuin miespuoliset vastaavansa. Kiitti ihan vatusti, seksuaalinen tasa-arvo. Final fuck youna digital only, joten en voi edes heittää tätä jätemyllyyn.

• Samurai Sword Destiny: Premissiltään jees, mutta presentaatioltaan ja gameplayltaan kuppaisen flash -pelin tasoinen. Rahan pyytäminen tällaisestä on kovin epäoikeutettua.

• Senran Kagura Burst: Tyydyttävä, joskin välillä turhankin hektinen ja valitettavan kombopainotteinen beat-em-up. Hahmodesignit ja isot daisarit ovat hienoja, vaikka välillä kesken mättämistä silmille hyppivät, cinemaattiset fanservice-kohtaukset panevat toteamaan "Joojoo, saisinko nyt pelata?". Eri pelimoodimekaniikat ovat mielenkiintoisia ja auttavat hieman huonoa vaikeusastebalanssia. Japanilaistyylinen soundtrack on erinomainen. Tekijöiden 3DD-onanoinnista huolimatta ovat pelin 3D-efektit harvinaisen köyhiä.

• Senran Kagura 2; Deep Crimson: Jatko-osa, jonka kantava teema tuntuu olevan "yksi askel eteenpäin, yksi taaksepäin". Pelattavuus on sulavampaa ja monipuolisempaa kuin ykkösessä, mutta se, että hyökkäyksiä voi nyt tehdä kaikkiin suuntiin, tekee vihollisiin osumisesta rasittavan pikkutarkkaa touhua. Lock on -mekaniikka on hölmö, koska sen ainoa funktio on vastustajan viereen siirtyminen nappia painamalla, mikä on kyllä hyödyllistä, mutta myös aivotonta. Kustomisaatiosta on tehty huomattavasti syvällisempää, paitsi bikinien osalta, jotka on torsottu täysin. Tissislider on maksullista DLC:tä ja sen maksimikoko ei pärjää WWE 13:lle (you had one job!). Hahmot ja juoni ovat kuivahtaneempia ja vaikeusastetasapainotus vielä enemmän hanurista kuin edeltäjässä. Kaiken kukkuraksi on soundtrack huomattavasti Burstia lussumpi. Obsoliittiudelta pelin pelastaa ainoastaan sen valttikortti kaikkiin muihin sarjan osiin verrattuna, eli pelattava kiintiömieshahmo, joka onkin aika Nazo no Murasame -tieriä. Valitettavasti DLC -jamppana on hänkin saksittu muuhun, vähäpätöisempään kastiin verrattuna. Eli, vielä kerran, "+-0 the game".

• Shinobi: Mättömekaniikoiltaan siisti actionpeli, jonka suurin heikkous ovat moniin turhauttaviin kuolemiin johtavat epäselvät ympäristöt ja leap of faith -spämmäys. Pelin kuitenkin pelastaa Segamaisen suuri unlockattavan kaman määrä sekä pilke silmäkulmassa tehdyt kuvaukset sarjan aikaisemmista osista ja tekeleestä itsestään. Arcadealkuperille liian uskollinen vaikeusaste hieman tietysti kusee ensin mainittua pointtia.

• Spirit Camera; The Cursed Memoir: Ihan hauska ja suht kekseliäs pelilelu, vaikka 3DS:n kameran irvikuva tekee touhusta taas aika turhauttavaa; oleellisessa osassa olevaa AR -kirjaa on uitettava läjässä keinotekoista sekä luonnollista valoa jotta se toimisi siedettävästi. Tämä meta-tekijä kuseekin sitten aika hyvin kauhuelementtiä. Aaveiden kanssa nahistelu on silti Project Zerolle uskollisesti hauskaa ja erilaista sisältöä löytyy tyydyttävästi. Parempi ainakin kuin Chibi-Robon kamerakökköily.

• Streetpass Quest: Hupaisa ja metaelementeiltään vaihteeksi suht siisti tekele, vaikka Suomessa meno menee yllättäen aika tehokkaasti pelkäksi pelikolikkojen spämmäykseksi.

• Steel Diver: Omaperäinen, viihdyttävä, tunnelmallinen ja kontrolleiltaan yllättävän toimiva, mutta minulle turhan hidastempoinen ja armoton sukellusvenearcadekokemus. Sisältöä on verrattain vähän, mutta hinattavaa riittää, etenkin jos achievementit ja grindaussälä kiihottaa.

• Steel Diver; Sub Wars: Paranneltu jatko-osa, joka tarjoaa kiihottavamman gameplayn lisäksi myös konservatiivisemmat ohjainvaihtoehdot. Ihan hauskaa settiä, siis, mutta online multiplayer -fokusoituneinuus ei kannusta hommaamaan koko versiota. Hoopot miehistön jäsenet ovat hupaisa lisä, vaikka pelkkä potraitti ja yksi äänisample ei hirveästi kiihota.

• Story of Seasons: More like "Story of Season, I am disappoint." Peruspelattavuudeltaan tuttua, toimivaa ja hiottua maanviljelysettiä, mutta liuta lantaisia designratkaisuja kusee koko touhun. Minkäänlaista juonta ei ole, joten pääpointti on tunkea kamaa markkinoille; ostajat ovat tosin paikalla toisessa päässä karttaa ja milloin huvittaa. Sankarimme on fyysiseltä kunnoltaan samaa tasoa kuin allekirjoittanut, joten farmin hoito on tosi natsaa, kun esimerkiksi keskivertoa kiveä pitää poistattaa pellolta semmoiset viisi päivää. Hahmot ovat kuivia ja niiden kaveeraamisessa menee myös ikä ja mielenterveys, koska joka iikka on ihan helvetin nirso runkkaamimmansa lahjan suhteen. Tosin se, että kaikessa kestää, on sinänsä mielekästä, koska peli lukitsee jotkin hahmot ja ominaisuudet ajan kulumisen taakse; jos pelissä haluaa bongata kaiken, pitää sitä pelata vähintään nelisen in game -vuotta. Not gonna happen. Itse jaksoin tätä yhden kevään ajan, joka on aikamoinen rimanalitus etenkin kyseiselle pelisarjalle.

• Tokyo Crash Mobs: FMV -presentaatioltaan ja gameplayltaan liikaa kikkaileva, mutta suht hupaisa Puzzle Loop -väännös. Styluskontrollit ja koko ajan eskaloituva kaaos ovat osaltaan siistejä, osaltaan hanurista. Jätetty kesken lähinnä sen takia, että loppupään kentät ovat minun puzzler -taidoillani HULLUJA/MAHOTTOMIA, eivätkä taitavammat toverini suostuneet jeesaamaan, those fudging simos.

• Weapon Shop de Omasse: Premissiltään mainio ja hahmoiltaan ynnä dialogiltaan hupaisa, mutta gameplay on hyvin vähäsisältöistä, etenkin pelin pituuteen nähden. Juonikuviot ja hoopo huumori kannustaa kuitenkin yhteen läpivetoon, vaikka pääpointti, eli RPG -kliseiden parodiointi on kyllä "too easy".