Ero sivun ”Mega Drive” versioiden välillä

Versio 18. syyskuuta 2018 kello 14.24

Mainio konsoli, suurimmalta osin kiitos Segan tuotosten. Ainoa sen suurempi miinus on äänipiiri, joka potentiaalisesta mahtavuudestaan huolimatta aikaansaa liian usein Ablidmaista pilipalipotaskaa.

• 16t: Segan hapokas, pinnallinen ja halpa toimintapeli, jossa sentään aika omintakeisest mekaniikat.

• Action 52: Huomattavasti hiotumpi ja parempi kuin NES-versio, mutta samalla myös unohdettavampi. Pari moninpeliä nousee keskinkertaisuuden harmaasta massasta.

• Adventures of Batman & Robin: Estetiikaltaan mainio lisenssipeli. Etenkin musiikit ovat ihanan raskaita ja biisit pituuksiltaan hupaisan överiksi vedettyjä; osaa niistä pääsee normaalilla pelaamisella tuskin koskaan kuulemaan kertaakaan kokonaan. Pelattavuus on valitettavasti vaihteeksi keskivertoa toimintatasoloikkaa, jota tauotetaan ainoastaan yhdellä todella pitkällä ja pitkäveteisellä räiskintäosiolla.

• Air Busters: Värikäs mutta pelattavuudeltaan epäkekseliäs lentoräiskintä. Sentään mahdollisuus pelata kaksinpeliä kumpaakin alusta yhdellä ohjaimella ohjaten on omintakeinen.

• Aladdin: Hienon näköinen mutta pelillisesti välttävä toimintatasoloikka.

• Alex Kidd in the Enchanted Castle: Aleksin muiden pelien tapaan kuivan keskinkertainen tasoloikka, jolla lisäksi pakkomielle kivi-paperit-sakset-taisteluista.

• Alien Soldier: Perusmekaniikoiltaan siisti, jatkuviin pomotaisteluihin perustuva toimintapeli, joka käy kuitenkin tasapaksuksi kiitos suurilta osin olemattoman ruutusuunnittelun sekä liian monen unohdettavan morsomätön. Pituutta on myös hitosti liikaa tälläiseen tauottomaan takomiseen nojaavaan peliin. Eniten huvittaakin alkunäytön englanti.

• Alisia Dragoon: Apuri- ja hyökkäysmekaniikoiltaan melko uniikki toimintapeli, jonka tyhjästä jatkuvasti ilmestyvät vihollislaumat suurimmaksi osaksi kusevat.

• Arcus Odyssey: Isometrinen toimintapeli. Esineet piristävät muuten turhan yksinkertaista pelattavuutta. Juoni viihdyttää lähinnä kiitos käännöksen taukkiuden, mutta sisältää myös melko uniikin elementin: vihollisarmeijan hirviöistä osa jopa kyseenalaistaa oman puolensa tekemisiä ja jeesaa pelaajaa.

• Arrow Flash: Kuiva lentoräiskintä melkoisen yhdentekevällä muodonmuutosmekaniikalla.

• Awesome Possum: "You're not so awesome!" Tahatonta huumoriaan lukuun ottamatta tavallistakin itkettävämpi ysärieläintasoloikka.

• Bad Omen: Breakout-nokitus täysin käsittämättömillä pallon liikelogiikalla. Ainakin taustajuoni on hupaisa.

• Ballz: Dark Edgen tyylinen mutta sitäkin huonompi areenamättöpeli, jonka pallograffat ovat lähinnä kyynisen pragmaattinen tapa saada helppoa 3D-graffaa. Jokaisen hahmon mahdollisuus muuttua miksi tahansa muuksi hahmoksi on varsin ällistyttävä mekaniikka.

• Bare Knuckle 3: Redundantti köyhän miehen Streets of Rage 2, jonka jokainen osa-alue on edeltäjäänsä kuppaisempi lukuun ottamatta usempaa pelattavaa hahmoa, jotka nekin on suureksi osaksi kustu esoteerisillä avausvaatimuksilla.

• Battle Golfer Yui: Segan hoopo animegolfpeli sekä seikkailu- että roolipelielementeillä. Käyttöliittymä on golffausosioissa aika palikka ja ratasuunnittelu on mielenkiintoisuudessaankin todella sadistisen. Onneksi erikoisvoimat ja se, että myös tietokonevastustajat perseilevät välillä tehokkaasti tekee etenemisestä joten kuten mahdollista.

• Battle Mania Daiginjou: Trouble Shooterin jatko-osa, joka nokittaa lähes jokaisella osa-alueella: ainoastaan juonikohtaukset eivät aivan yllä ykkösen tasolle. Pelattavuutta on höystetty kolmella erilaisella ohjausmahdollisuudella. Etenkin vapaa tähtäys on hyvä lisäys, vaikkakin se hieman vie hohtoa ykkösen vaatimasta apuriräiskijään turvautumisesta. Rokkaavat musiikit ansaitsevat erityismaininnan, kuten myös se, ettei kaksinpelimahdollisuutta valitettavasti edelleenkään löydy.

• Battletech: Epälineaarisuudessaan sinänsä viihdyttävä, mutta persoonaton, tasapaksu ja lähes musiikiton isometrinen mecharäiskintä.

• Beggar Prince: Kuulemani mukaan pelattavuudeltaan perusjööti 16-bittinen JRPG, joka tarjosi peliaikani nautintoa myös nopeuttamattoman tekstinsä ja kaatumisensa kanssa.

• Beyond Oasis: Taistelu- ja taikamekaniikoiltaan hyvä toimintaseikkailu. Pelin tahditus on kuitenkin aika hajottava: ympäristön tutkiminen ja NPC-vuorovaikutus on aika nollissa, pelaajalle vain syötetään tyrmää toisen perään. Lisäksi etenemien duntskujen sisällä nollaantuu, jos niistä astuu ulos; kun itselle kävi näin vikan mestan puolissa välissä, iski hajoamislopetus. Peruslänkkärifantsua ja arabivastaavaa sekoittava maailma on myös lähennä hämmentävä: ristiriita näkyy ehkä edustavimmin siinä, miten leffapätkissä hahmojen pigmentti putoaa puoleen...

• Bimini Run: Kälyinen ja turhauttava takaa kuvattu moottoriveneräiskintä, jossa sentään laajat pelialueet ja useita erilaisia tehtäviä.

• Blades of Vengeance: Esteettisesti hyvä mutta pelattavuudeltaan ja kenttäsuunnittelultaan keskinkertainen fantasiatasoloikka.

• Blaster Master 2: Ykkösen Metroidmaisuuden nähdyllä perustasoloikkailulla korvaava yhdentekevyys.

• Bram Stroker's Dracula: Perusimevä lisenssitasoloikka, sentään hyvillä musiikeilla.

• Bubba 'n' Stix: Esteettisesti sika hyvä ja pelattavuudeltaan omintakeinen toimintaongelmanratkontapeli vaihtelevilla ruuduilla ja hupaisilla hahmoilla. Vaikeusastekurvi on tasaisen nouseva, mutta päätyy liian korkealla tasolle, etenkin koska kuolo heittää yleensä turhan paljon taaksepäin.

• Buck Rogers; Countdown to Doomsday: Kökkö vuoropohjainen strategiaroolipeli, joka heittää pelaajan heti alussa keskelle kaoottista taistelua eli melko varmaa kuolemaa.

• Budokan; The Martial Spirit: Jonkinlainen Karate Champ -nokitusyritys, jonka ohjaus onnistuu olemaan kuitenkin esikuvaansakin huonompaa.

• Captain Planet and the Planeteers: Runkku tasoloikka, jonka hahmot eroavat lähdemateriaalin vastaisesti toisistaan vain esteettisesti.

• Castle of Illusion Starring Mickey Mouse: Segan verkkainen ja mekaniikoiltaan tyystin epäinspiroitunut tasoloikka.

• Castlevania; Bloodlines: Näyttävä ja melko vaihteleva tasoloikka, jonka pelattavuus on kuitenkin turhan retroa eli Castlevaniaa jäykissä hypyissään ja portaita alas syöksyvissä hahmoissaan. Sentään kaksi eri hahmoa hieman erilaisine etenemisreitteineen piristävät menoa hieman edeltäjiin verrattuna. Segan alusta tarjoaa pelille myös enemmän väkivaltaa kuin Nintendon LYASTENkonsolien vastaaville.

• Chakan: Esteettisesti piristävän synkkä mutta pelattavuudeltaan liian kökkö ja ruutusuunnitelultaan epämääräinen tekele. Perusaseilla mahdollinen Wizards and Warriors -tyylinen epätoivoinen huitominen on hauskin elementti.

• Columns III; Revenge of Columns: Peruskuivaa ja esteettisesti tylsää pylväsasettelua, mutta sentään viisinpelituella!

• Combat Cars: Tavanomainen ylhäältä kuvattu ajopeli aseilla ja todella kiikkerällä ohjauksella.

• Comix Zone: Segan mätkintä, jonka ainoa hyvä puoli on sarjakuvapremissi ja -estetiikka. Mättöosiot ovat tasapaksuja kiitos homogeenisen liikelistan ja pienen vihollisvalikoiman ja vaihtelua tarjoavat ainoastaan runkut tasoloikka- ja ongelmanratkontakohdat, joissa kummassakin yksikin moka johtaa yleensä varmaan gemariin. Aika Sierraa viimeksi mainittujen tapauksessa...

• Contra; Hard Corps: Paljon edeltäjiänsä parempi räiskintä kiitos siistien kenttien sekä pomojen ynnä haarautuvien kenttien ja useiden eri hahmojen. Myös sarjaa piinanneet paskat välikentät lois Kontaktilämä hajottaa kuitenkin edelleen, etenkin kun välillä jotkut pomot kuitenkin vaativat niiden mielivaltaisesti epätappavien osien läpi loikkimista.

• Crazy Bus: Parikymmentä sekuntia huvittava bussi"simulaattori" innovatiivisella teemabiisillä.

• Crusader of Centy: Graffoiltaan Zeldaa muistuttava mutta pelattavuudeltaan enemmän Soul Blazermainen eli tasoihin jaettu toimintaseikkailu. Musiikit, graffat ja eläinapurimekaniikat ovat hyviä ja pomot mieleenpainuvia. Juonikin onnistuu olemaan jopa mielenkiintoinen, vaikka toteutus jättääkin silti aika lailla toivomisen varaa. Alkupuolella on myös aika laadukas kameo. Parempi kuin Link to the Past, kaiken kaikkiaan.

• Cutie Suzuki no Ringside Angel: Aika palikka koko-naisellinen 1 vs 1 -painipeli.

• Dahna Megami no Tanjou: Kömpelö, yksinkertainen ja runkku fantsumätkintä, jota kokemussysteemi, erilaiset ratsut ja harvinainen naispäähenkilö eivät onnistu piristämään.

• Dark Castle: Jonkin verran vaihteleva mutta ohjaukseltaan kämäinen ja harvinaisen epäreilu rullaamaton tasoloikka.

• Darxide: Suht hyvän näköinen mutta mukavasti lägäävä ja pelattavuudeltaan yksinkertainen sekä tylsä kolmannen persoonan 3D-avaruusräiskintä.

• Dashin' Desperadoes: Data Eastin mainio ja hyvin omaperäinen versus-ravaus/tasoloikka/kamankeräys-sekasikiö, joka on etenkin kaksinpelillä aika hulvatonta ja paljon irrationaalista vihaa aiheuttavaa settiä. Yksinpelikin on OK, vaikka vaikeusaste on liian kaakossa.

• Deadly Moves: Kämäinen mättöpeli ruhtinaallisella neljällä normaalilla ja kahdella erikoisliikkeellä per hahmo. Sentään yksinpelissä on genrelle melkoisen uniikki ominaisuuksien parantamismekaniikka, mutta valitettavasti siinä voi pelata vain todella mielikuvituksellisella kamppailugihin sonnustautuneella päähenkilöllä.

• Death Duel: Omintakeinen mutta huono FPS-kaksintaisteluräiskintä kämäisellä osumahavainnoinnilla ja helaansa palauttavilla vastustajilla.

• Decap Attack: Kauhukomediapremisiltään jees mutta vihollisvalikoimaltaan ja kenttäsuunnittelultaan köyhä tasoloikka, joka lisäksi pakottaa roinan jahtaamiseen joka kolmannessa kentässä.

• Dick Tracy: 2D-toimintaa ja kolmannen persoonan räiskintää kekseliäästi sekoittava mutta todella tasapaksu tekele.

• Dinosaurs for Hire: Huono löllymisräiskintä, jossa päähenkilöt ovat dinosauruksen kokoisia mutta huomattavasti vähemmän liikkuvia.

• Doom Troopers: Monotoninen, 13-vuotiaille suunnattu sci-fi-örkkiräiskintä.

• Dr. Robotnik's Mean Bean Machine: Vähiten huonoa eli ykkös-Puyoa parhaimmalla versiolla Dr. Robotnikistä ikinä.

• Dragon's Revenge: Yhdellä suht monipuolisella pöydällä varustettu fantasiaflipperi, jossa keskinkertaiset fysiikat. Erikoista kyllä voi pelin läpäistä, mikä tuo huippupisteiden jahtaamiseen omaa källiyttään...

• Dynamite Headdy: Hyvällä estetiikalla ja kenttäsuunnittelulla varustettu tasoloikka, joka on hupaisa huumorimielessä muttei niinkään pelillisesti. Grafiikkakikkailu ja jakomielitautinen osumahavannointi tekee menosta liian usein sekasortoista ja valtaosa pomoista on sekä runkkuja että ylikestäviä. Kaikesta hyvästä huolimatta oli lopussa vahvin tunteeni hajonneisuus, eli pelin diagnoosiksi tarjoan lievää Athenaisuutta.

• Earnest Evans: Hyvin huono mutta hauska tasoloikka hieman QWOP:maisin liikkuvuuksin. Vaikka osumahavainnoinnittomuus ja armokuolemattomuus tekevät pelistä aika sika sattumanvaraisen vaikeusasteeltaan, voi kuoleman korjattua sentään jatkaa suoraan, mikä pelastaa paljon. Konttarit ovat sentään rajoitettuja.

• Ecco the Dolphin: Uniikki mutta tylsä uimistoiminta, jonka ruutusuunnittelu on ainakin alussa loputonta sävytöntä vesiluolastosokkeloa.

• Ecco - Tides of Time: Samaa settiä kuin ykkösosa, nyt tosin vielä kököillä takaa kuvatuilla uimisosioilla ja lisäesoteerisyydellä.

• Ecco Jr.: Vähiten huono Ecco kiitos selkeämpien päämäärien ja nyt jopa suunnistusta avittavan kaikuluotausmekaniikan. Silti turhan tasapaksu ja itseään toistava, joka tapauksessa.

• El Viento: Earnest Evanssin jatko-osa, joka on periaatteessa parempi mutta myös huomattavasti runkumpi ja tavanomaisempi. Pisteet sentään naisintiaanipäähenkilöstä.

• Elemental Master: Tyydyttävä fantasiaräiskintä Mega Manmaisella asemekaniikalla ja vastustajia tuuppivalla keijukaisapurilla. Pelin lopussa saatava legendaarinen ase jopa kerrankin täyttää hypetyksen tappamalla vikankin pomon muutamasta laakista!

• Empire of Steel: Audiovisuaalisesti ja steampunk-teemaltaan jees lentoräiskintä, jonka pelattavuus on kuitenkin tyystin nähtyä.

• Eternal Champions: Segan kököhkö mättöpeli Art of Fightingmaisella spessumittarisysteemillä. Aikamatkustusteeman tarjoama monipuolinen hahmovalikoima on hyvä, sentään. Peli on kuitenkin vaihteeksi melkein obsoliitti kiitos jatko-osansa.

• Ex-Mutants: Normaalin välttävä lisenssitasoloikka sokkeloisien kenttien ja roinanmetsästyksen huonolla yhdistelmällä. Juoniosioiden dialogi sentään huvittaa hivenen.

• Fantasia: Lähes kaikin tavoin kammottava lisenssitasoloikka, jossa lähdemateriaali silmäillen huvittaa kautta masentaa eniten korvia särkevä instrumentaatio.

• Fatal Labyrinth: Tasapaksu ja taistelulaskutoimenpiteiltään täysin epäjohdonmukainen Rogue-tyylinen fantsuhapatus.

• Fat Man: Legendaarisen paska mättöpeli, sentään esine- ja kauppamekaniikalla sekä titulaarisella läsöllä.

• Fido Dido: Sika kuiva ja hidas limumaskottitasoloikka. Pelaa mieluummin Cool Spottia.

• Fighting Masters: Yliyksinkertainen mutta heittomekanikaaltaan hupaisa sci-fi-teemainen 2D-mättöpeli.

• Flintstones, The: NESsin Flintstonessia jokseenkin muistuttava mutta monipuolisempi tasoloikka, kuitenkin paikoin todella epäreilulla yllärikuolemilla. Lussua kamaa verrattuna SNES-versioon, johon on tosin melko suoraan kopsattu ainakin yksi osio tästä pelistä.

• Fun Car Rally: Mitäänsanomaton ylhäältä kuvattu ajopeli, jossa ajan loppuminen heittää takaisin alkuruutuun.

• Gargoyles: Liikkumis- ja hyökkäysmekaniikoiltaan jees toimintatasoloikka, etenkin kiitos heittonapin. Ruutusuunnittelu on valitettavasti iso haiseva kasa lannoitetta.

• Gemfire: Eurooppalaisfantasiaväännös Nobunaga's Ambitionista eli melko palikka mutta silti viihdyttävä valloitussimulaatio. Etenkin massiivinen runkkukuningaskunta (anteeksi tautologia), jolla ei voi pelata, tuo menoon omaa makuaan verrattuna Nobunakkeiluihin. Valitettavasti tukee jostain käsittämättömästä syystä vain kaksinpeliä, vaikka pelattavia osapuolia voisi olla ainakin kuusi per skenaario.

• General Chaos: Omintakeinen rullaamaton 5 vs 5 -toiminta reaaliaikaisia strategiapelejä muistuttavalla käyttöliittymällä. Pelattavuus on pelin nimen veroista, mutta sekasortoisuus on pääasiassa viihdyttävää eikä hajottavaa sorttia. Sarjakuvamainen ulkoasu ja kapiaisia ynnä ammattisotilaita mukavan halvalla panevat juoniosiot ovat myös plussaa.

• Generations Lost: Flashback-tyylinen eli köntysmäinen tasoloikka, jossa ihan siisti roikkumis- ja flengausmekaniikka. Kolmoskentän sokkelo- ja kamankeräysyhdistelmä hajotuslopetutti.

• Ghostbusters: Segan ja Compilen kuivan tavanomainen, hajottavilla pomoilla varustettu puoliepälineaarinen tasoloikka.

• Gley Lancer: Tyypillisen persoonaton avaruusräiskintä sentään kuudella erilaisella sivualustyypillä ja nopeudensäätelyllä.

• Golden Axe II: Turhan paljon edeltäjäänsä muistuttava mätkintä, aina samaa hahmokatrasta myöten. Sentään vihollisten nakkaaminen on helpompaa. Vihollisarmeija on turhan homogeeninen ja pomoja kierrätetään liikaa.

• Golden Axe III: "AND YOU DEAD." Isommasta liikelistastaan ja haarautuvista reiteistään huolimatta muita sarjan pelejä huonompi hakkailu johtuen ylikestävistä ja nyt myös torjua osaavista vihollisista, jotka yhdistettynä lussuunnettuun heittoon tekevät pelaamisesta aikamoista tervanjuontia. Sentään hahmovalikoimaa on nyt jopa hieman uudistettu ykköseen verrattuna.

• Goofy's Hysterical History Tour: Tuskallisen paskainen tasoloikka rönsyilevällä, piirteettömällä ruutusuunnittelultaan ja omaisuudettoman miehen Rockin' Kats-flengausmekaniikallaan. Ainoa hupi on alkunäytön mahtava kasku Taavi Ankalta.

• Greendog - The Beached Surfer Dude: Segan äärimmäisen keskinkertainen ja mielikuvitukseton tasoloikka todella laimealla päähenkilöllä.

• Gunstar Heroes: Hyvä juoksuammuskelu, jota on höystetty hupaisalla mutta kaksinpelillä menoa kusevalla meleetaistelumekaniikalla. Ruutusuunnittelu on hyää yhtä kenttää lukuun ottamatta ja pomotkin laadukkaita. Ripulia on tosin se, että osa sisällöstä on saatavilla vain vaikeimmalla vaikeusasteella, jolla ei periaatesyistä pelata.

• Haunting Starring Polterguy: Uniikki mutta pinnallinen todella tasapaksu toimintapeli, jossa säikytellään italialaisperhettä ronklaamalla vastaan tulevia mööpeleitä titulaarisella aavepäähenkilöllä. Sentään säikyttelyanimaatioihin on käytetty mukavasti vaivaa.

• High Seas Havoc: Data Eastin esteettisesti hyvä mutta pelattavuudeltaan ja kenttäsuunnittelultaan melko mielikuvitukseton Sonic-väännös, sentään vähemmän överiksi vedetyllä vauhdilla. Pomomätöt ovat onneksi vaihtelevia ja viihdyttäviä, vaikka kahdessa vikassa pahiksessa on aika hiton iso vaikeusastepiikki.

• Hokuto no Ken: Todella yksinkertainen 2D-mätkintä, jonka räjähtelevät päät ja ruumiit viihdyttävät ensimmäiseen sokkelokenttään saakka.

• James Bond - The Duel: Paska 2D-tasoloikka, jossa Puntti sentään liikkuu yhtä notkeasti kuin smokkiin pukeutunut henkilö yleensä.

• James Pond: Ruutujen päämääriltä vaihteleva uimistoimintapeli, jossa on kuitenkin liikaa nihkeää kamojen ees taas kenttiä raahaamista.

• James Pond 2 - Codename RoboCod: Nyt tavanomainen tasoloikka hajottavalla musiikilla ja roinanmetsästyksellä. Alun Robocop-teemaparodia on paras puoli.

• James Pond 3 - Operation Starfish: Tällä kertaa kyseessä on yhdentekevä Sonic-apinointi, jossa voi juosta myös seinissä ja katossa. Ravaus päätyy kuitenkin useimmiten hautaan.

• Jennifer Capriati Tennis: Tavanomainen kahden pelaajan tennispeli, jossa tähtäys on kuitenkin rasittavan pikkutarkkaa. Ei sisällä edes yhtään "Ugee":ta!

• Jewel Master: Segan epäreiluudessaan todella hajottava toimintatasoloikka, jossa sentään ihan mielenkiintoinen mekaniikka: eri kerättäviä sormuksia yhdistelemällä voi hahmolle väkertää eri hyökkäyksiä ja voimaparannuksia.

• Jurassic Park: Graffoiltaan vihreänharmaan rupuinen ja ruutusuunnittelultaan olematon sekä täynnä umpimähkään loikkimista oleva tasoloikan irvikuva. Ei voi ymmärtää, miten julkaisijana toiminut Sega antoi pelin mennä läpi tässä kunnossa. Ehkä he olettivat, että raakile myy tarpeeksi pelkän lisenssin turvin. He olivat valittavasti oikeassa, koska tätä seurasi vielä...

• Jurassic Park - Rampage Edition: Ulkoasultaan vielä edeltäjäänsäkin paskempi ja ruutukokoonpanoiltaan yhtä paska uudelleenlämmittely. Toivottavasti ainakin tämä pommitti!

• Kid Chameleon: Segan varsin tavanomainen tasoloikka mitäänsanomattomalla kenttäsuunnittelulla ja esoteerisyyksillä. Sentään yhden hypeläisen masokistinen miltei-kaksoisläpipeluu pelistä toimii hyvänä tragikomiikan lähteenä vielä tänäkin päivänä.

• King Colossus: Alkuun hajottava toimintaroolipeli johtuen muutaman pikselin kantomatkan omaavasta aloitusaseesta, mutta kun menoon lyödään vähemmän myötähävettävää varustusta, rupeaa hyvin tasapainotettu ja grindausta vaatimaton meininki jo tyydyttäväksi. Juoni ja tyrmät ovat aika perussettiä, mutta tarpeeksi viihdyttäviä nekin.

• King Salmon: Perhokalastussimulatio, jossa fisuja narrataan varsin yhdysvaltalaiseen eli laiskaan tyyliin raahaamalla perhoa veneen perässä. Eväkästä tulee yhtä tehokkaasti kuin allekirjoittaneelle oikeassa elämässä mutta ainakin aika voi kuluttaa myös tuuppimalla kanssaveneilijöitä hajalle.

• Knuckles Chaotix: Syystäkin omintakeinen Sonic-väännös kahden hahmon räveltämisestä ammennetuilla ongelmanratkaisuelementeillä ja todella hämärällä sattumanvaraisella menusysteemillä.

• Landstalker: Mega Driven Athena, eli esteettisesti ja huumoriltaan jees tekele, jonka isometrisyys ja ohjaus tekevät sen pelaamisesta kammottavaa, etenkin kun peliin lyödään runkkuja tasoloikkakohtia. Taistelu on syvyydeltään kusilammikon tasoa yhdellä asetyypillään ynnä hyökkäykseltään ja kamerakulma kusee pelattavuutta tässäkin. Lisäksi tyrmien suunnittelu on silkkaa sontaa, koska valtaosa ongelmista nollaantuu huoneesta poistuttaessa. Sama ongelma on myös vihollisten lahtaamista vaativien huoneiden kanssa, joten itseään toistavuus on jo omaa luokkaansa. Gonahdin tähän tuubaan sairaalloista edes takaisin ravaamista vaatineen loppumestan kanssa, mikä olikin oikea ratkaisu, sillä loppu saa Breath of the Wildinkin vaikuttamaan Stack Columnsilta.

• Legend of Galahad: Perus DOS-tasoloikkaa muistuttava eli välttävä tekele, jonka fantasiateema ei ole sentään suoraa Tolkien-johdannaista.

• Light Crusader: Yksinkertainen, persoonaton ja esoteerinen isometrinen fantasiatoimintaroolipeli. Sentään päähenkilö on epätavallisen ruma jätkä.

• Lost World - Jurassic Park, The: Ylhäältä kuvattu toimintapeli, joka on vähemmän syöpäinen kuin alustan kaksi aikaisempaa jurakausipuistopeliä mutta on ruuduiltaan aivan liian massiivinen ja homogeeninen.

• Magic School Bus, The: Tähtitiedeteemainen lisenssiminipelikokoelma, jossa mm. Asteroids- ja Lunar Lander -kopiot. Edutaiment-elementit ovat valitettavan vähäisiä.

• Mamono Hunter Yohko: Välttävä tasoloikka varsin mutkittelevalla kenttäsuunnittelulla. Ainakin päähenkilö on kiinalaismekkoon sonnustautunut lyyli.

• Master of Monster: Heksagonikartoilla toimiva vuoropohjainen fantasiastrategia hirviönsynnyttämismekaniikoilla ja aina neljällä eri taistelevalla osapuolella. Yksi hyvä piirre on, että jokainen pelaaja voi valita omalle vuorolleen musiikin, etenkin kun biisit ovat kaikki aika kovaa kamaa.

• McDonald's Treasure Land Adventure: Lievää japanilaista happoisuutta lukuun ottamatta aika mitäänsanomaton tasoloikka, jossa rasittaa etenkin perushyökkäyksen nuhaisuus ja tietysti Ronaldin naamavärkki.

• Mega Turrican: Flengaus- ja pyörimismekaniikoiltaan jees mutta kenttäkokoonpanoiltaan kurppainen räiskintä.

• MegaPanel: Kaivopuzzleilu liukupalapelimäisellä palikansiirtomekaniikalla, eli versusmahdollisuudesta huolimatta pala paskaa.

• MegaTrax: Hyvin tavanomainen mönkijäajopeli, jossa jaettu ruutu myös yksinpelillä.

• Michael Jackson's Moonwalker: Melko palikka ja itseään toistava kakaranmetsästysmätkintä, jossa eniten viihdyttää titulaarisen päähenkilön mannerismit ja totta kai musiikit. Valitettavasti hautauskenttämaassa ei tässäkään tekeleessä soi Thriller.

• MIG-29 Fighter Pilot: Käsittämätön lentosimulaattori, jossa tekstitys mm. suomeksi. Ainakin vaihtelua iänikuisiin yhdysvaltalaisarmeijapropagandatekeleisiin, muttei hyvällä tavalla.

• Mighty Morphin Power Rangers - The Movie: Monotoninen ja pinnallinen mätkintä, jonka homogeeninen vihollisvalikoima noudattaa varmaankin liikaa lähdemateriaalia. Välillä jättimechoilla pelattavat ruudut tarjoavat sentään hieman vaihtelua.

• Minnesota Fats Pool Legend: Menettelevää jatkoa Data Eastin Pocket Galille ja Side Pocketille, nyt jopa tietokonevastustajilla. Puputytöt on valitettavasti korvattu stereotyyppistä yhdysvaltalaisuutta ruumiillistavalla lesolla ja röyhkeällä tukevalla vanhalls valkoinen miehellä. Hyyrjö.

• Monster World IV: Segan toimintaseikkailu, jossa siisti keskiajan Lähi-Idän tyylinen estetiikka. Graffat ovat erinomaisia, etenkin sankarittarella on aikamoinen määrä animaatiota. Taistelu on hivenen pinnallista mutta laaja vihollisvalikoima sekä siistit pomot auttavat ja pääosan peliajasta vievät tyrmät ovat kaikki erityylisiä ja viihdyttäviä. Ainoa miinus on hivenen antiklimaattinen loppupuoli. Ei silti vaan voi ymmärtää, miksi peliä ei koskaan lokalisoitu, kerta tekstiäkään ei parista kylästä huolimatta mitenkään liikaa ole.

• Mutant League Football: Överiväkivaltaa ja puolihauskaa dialogia sisältävä urheilupeli, joka on valitettavasti käsimunaa.

• Mutant League Hockey: Yllä mainittua peliä viihdyttävämpi tekele, koska perustuu hieman vähemmän paskaan urheilulajiin. Tyhmää dialogia riittää ja tappeluminipeli löytyy mutta peruspelattavuus on hieman tahmaista.

• Mystic Defender: Segan hiomaton ja lataushyökkäystä lukuun ottamatta tuiki tavallinen toimintatasoloikka.

• Mystical Fighter: Hieman Sengokumainen mutta tavanomaisempi ja vihollisvalikoimaltaan suppeahko mätkintä, jossa kuitenkin sika hyvät heittomekaniikat.

• Nightmare Circus: Paska 2D-mätkintä mättöpelimäisellä ohjauksella ja hirveällä kenttäsuunnittelulla. Monipuoliset kaksinpeli- ja pelimuuttujavalikoimat eivät nekään siksi paljoa lämmitä.

• Normy's Beach Babe-O-Rama: Massasta erottuvan rosoisilla sarjakuvagraffoilla varustettu tasoloikka, joka on pelattavuudeltaan melko hiomaton ja tavanomainen. Sentään napista tehtävä juoksumanööveri on jees, sillä Sonicista poiketen voi pinkomisella teloa vastustajia. Rantamisuja on pelissä vähemmän kuin nimestä voisi olettaa, ehkei niin yllättäen.

• Onslaught: Omintakeinen mutta pelattavuudeltaan valitettavan paska strategia- ja toimintapeliä yhdistelevä hybridi. Amiga-alkuperät kuuluvat siinä, ettei äänitehosteita ole lainkaan.

• Outrun 2019: Melko tavanomaista kolmannen persoonan ajelua. Uutuuksia sarjaan ovat ainakin turbo, joka lähtee pitämällä kaasua tarpeeksi kauan pohjassa, sekä raiteettomat kohdat radoilla.

• Paddle Fighter: Segan ilmakiekkoilu, joka on tavallista persoonallisempi kiitos kahdeksan eri hahmon, joilla erilaisia erikoiskykyjä. Yksinpelissä vastustajat myös meluavat matsin aikana, valitettavasti vain tekstin muodossa.

• Panorama Cotton: Harvinaisen epäselvä kolmannen persoonan räiskintä, jossa liian vähän Cotton-sarjalle silti uskollisen laadukkaita juonikohtauksia.

• Phantasy Star II: Segan futuristinen roolipeli nokittaa sattumanvaraisia ja verkkaisia vuoropohjaisia mättöjä vielä sillä, että gemari vastaa resetin painamista!

• Phantasy Star III - Generations of Doom: Yhtä tuskallista settiä kuin kakkonen, jostain syystä vielä paikoitellen huonommilla graffoilla. Pelin sukupolvenvaihdossysteemi kuulostaa mielenkiintoiselta mutta ei tee tekeleesta pelaamisen väärtiä.

• Sonic the Hedgehog 2: Sonicit eivät koskaan ole ollut kuppini teetä, ehkä kiitos sen, etten pelannu niitä ennen gonahtamistani tasoloikkiin. Peli on kuitenkin ihan hyvä nokitus ykkösosaan huomattavasti paremmalla kenttäsuunnittelullaan ja olemassaolevalla, joskin köyhällä moninpelillään. Ainoastaan vika pomo on aikamoista potaskaa kiitos sormuspanttauksen ja osumahavainnottomuuden.

• Sonic the Hedgehog 3: Kentät ovat hyviä ja Knucklessin runkkarius on huvittavaa. Pelistä tosin huomaa sen olevan keskeneräinen lyhyen keston ja edellä mainitun miekkosen turpaanvetomahdollisuuden puuttumisen takia.

• Streets of Rage: Siedettävä, mutta liian yksinkertainen mätkintä. Jätetty kesken, koska toisella pelikerralla kanssapelaajani meni pääpahiksen nerokkaaseen "puhun hitaasti, jotta taot nappia tekstiä nopeuttaaksesi ja valitset väärän vaihtoehdon kysymykseeni"-schemeen, emmekä jaksaneet läpäistä rutikuivaa finaaliruutua kolmatta kertaa.

• Streets of Rage 2: Huomattavasti paranneltu jatko-osa. Liikelistat, grafiikat sekä vihollis- että kenttäsuunnittelu ovat hyviä ja musiikit mainiota. Valitettavasti vain yksi hahmoista osaa ravata, joka on melkoisen hajottava ratkaisu etenkin moninpelin kannalta.

• Trouble Shooter: Koominen lentoräiskintä, jossa pari puoliomintakeista mekaniikkaa. Valitettavasti ei sisällä kaksinpeliä, vaikka ohjattavia hahmoja on parhaassa tapauksessa kolme!

• World of Illusion Starring Mickey Mouse and Donald Duck: Castle of Illusioniin ja etenkin Fantasiaan verrattuna hyvä tasoloikka, jossa hyvä määrä vaihtelua. Eri Disneyn IP:eitä käytetään ihan mallikkaasti ja musiikit muistuttavat tyyliltään mukavasti klassikkopiirrettyjä. Samanaikainen kaksinpeli ja hahmosta riippuen hieman erilaiset yksinpeliruutukokoonpanot ovat nekin suht omintakeista settiä.