Ero sivun ”Wii” versioiden välillä

Versio 30. joulukuuta 2013 kello 15.02

Lempialustani, johtuen lähinnä siitä, että sillä saa pelattua lähes koko Nintendon aikaisempaa kirjastoa. Konsolin itsensäkin pelit ovat kuitenkin erinomaisia näennäisten HC-burgereiden itkusta huolimatta.

• Anno: Create A New World: Persoonallinen mutta liian hidas sekä liikaa nysväystä vaativat strategia.

• Another Code; R: Mielenkiintoinen ja innovatiivinen joskin Cingin tapaan kertakäyttöinen ja liikaa loose endsejä sisältävä seikkailu.

• Baroque: Outo ja kökkö ja vielä dungeon crawler. Onneksi armollisen lyhyt.

• Batman: The Brave and the Bold – The Videogame: Viihdyttävä mutta kertakäyttöinen cooppi-mätistys. Kannattaa läpäistä kertaalleen kaverin kera, kuten itse tein.

• Battalion Wars Wii: Läpäisty yhteistyössä kaverin kanssa. Viihdyttävä action-strategia, jonka hahmot hupaisia stereotypioissaan. Valitettavasti on-line-only multiplayer, joka on aina massiivinen miinus.

• Battle of the Bands: Mielenkiintoinen ja hauska musiikkipeli, jota muutamat arveluttavat designvalinnat huonontavat valitettavan paljon. Musiikki on joka tapauksessa hienoa, ainakin march- ja country-genret.

• Beat the Beat; Rhythm Paradise: Koominen, söpö ja hyvää musaa sisältävä rytmipeli, jonka hinasimme HYPE-porukalla läpi. Itse gameplay ei ole kuitenkaan yhtä koukuttavaa kuin monissa muissa rytmipeleissä, kerta se koostuu pelkistä A:n ja B:n takomisesta. Ulkoasu ja erilaiset surrealistiset skenaariot kuitenkin takaavat, ettei tylsää tule aivan heti.

• Boom Blox Bash Party: Mielenkiintoinen, hupaisa ja yllättävän monipuolinen gameplay on mannaa. Myös kenttäeditori on hyvä ja varmaan ainoita sellaisia, joita olen jaksanut vähääkään käyttää. Valitettavasti serverien lopettaminen kusee editointikikkailua. And that's why online is the worst thing ever.

• Bully; Scholarship Edition: Ainoa Rockstarin sandbox, jota olen jaksanut pelata. Koulumaailma, dynaaminen musiikki, uniikit NPC:t ja oppitunnit tuovat peliin mukavasti persoonallisuutta, ja päähenkilö on tarpeeksi epäsosiopaattinen. Muutama rasittava Rockstar-trope haittaa menoa hiukan, muttei liikaa.

• Castle of Shikigami III: Humpuukia, jopa top-down-shooteriksi. Geneerinen ja ideaköyhä. Dubbikin on huonoudessaankin liian hyvä ollakseen huvittava.

• Castlevania Judgment: Ihan hyvää viihdettä tarjoava kasuaalimättö, vaikka hahmodesignit kieltämättä ovat tuskallisia myös ei-puristeille.

• Cooking Mama; Cook-off: Yllättävän viihdyttävä kokkaussimulaatio, lähinnä mamman ääninäyttelyn ja muun ulosannin ansiosta.

• Cooking Mama; World Kitchen: Huomattavasti edellä mainittua peliä söpömpi joskin valitettavasti suppeampi jatko-osa.

• Data East Arcade Classics: 16 Data Eastin peliä, kukapa ei tästä pitäisi. Jostain syystä mukaan on saatu suunnilleen kaikki kolme tekijöiden köyhää tekelettäkin.

• Deadly Creatures: Omaperäinen idea, köyhä toteutus. Kaiken päälle instakill-QTE:tejä.

• Disaster; Day of Crisis: Upea sillisalaatti eri gameplaymekaniikkoja ja absurdia menoa. Sisältää myös mielenkiintoisia edutainment-elementtejä. Kaikin tavoin aivan god. 100 % hinattu ja syystä.

• Donkey Kong Country Returns: Ihan hyvä, mutta muiden DK-pelien tavoin hieman sieluton. Sakusaku Daigaitou Returns on muutenkin parempi.

• Dragonball Budokai Tenkaichi 2 ja 3: Muuten hieno peli, paitsi että gameplay on epäselvää ja cinemaattista PASKAA.

• Dragon's Lair Trilogy: Kummatkin Dragon's Lairit ja Space Ace, eli parasta cinematiikkaa ja QTE-spammausta mitä rahalla saa. Sisältää hauskaa settiä, etenkin ekan Lairin Dirkin mesotessa.

• Elebits: Söpö ja täynnä tavaraa oleva hilavitkutin-FPS. Viihdyttävää pelattavaa etenkin HOTD: Overkill-käsikanuunan kanssa.

• Emergency Heroes: Hajottavan yksitoikkoinen rälläys/minipelikokelma. Omaperäinen mutta huono gameplay.

• Endless Ocean; Blue World: Todella laaja ja pitkäikäinen uiskentelupeli, joka on paljon mukaansatempaavampi kuin mitä voisi aluksi luulla.

• Epic Mickey: Ulosanniltaan ja ideoiltaan hyvä mutta toteutukseltaan keskinkertainen ja vielä 3D-platformeri. Ei kovin kiinnostava.

• Excitebots; Trick Racing: Hauskoja eläinmechoja sisältävä epäortodoksinen ajopeli. Erittäin hyvä, mutta sisältää liikaa grindausta ja on kovin vaikea.

• Fire Emblem: Radiant Dawn: Gameplayltaan luultavasti siistein vaikka hivenen sekasortoinen Fire Emblem. Hahmot ovat jees, mutta jotkut retconnahtavat persoonallisuusmuutokset ja itkettävät supportit kusevat karakterisaatiosta ja siten pelistä paljon.

• Fragile Dreams: Farewell Ruins of the Moon: Aika tekotaiteellista paskaa. Kertakäyttöinen. Sisältää parhaan suutelukohtauksen ikinä, tosin.

• GoldenEye 007: Call of Goldeneye. Daniel Craig. Paskaa.

• Guilty Gear XX Λ Core: Mekaniikoiltaan melkoista, hahmodesigneiltaan uskomatonta ripulia. Robo-Ky on kuutioeekkeristä lantaa pilkottava timantti.

• Legend of Saiyuki: Retro-tyylinen eli yliarkaainen eikä siten kovin hauska saati reilu Pocky & Rocky-klooni. Artwork on tosin jumalaista.

• Harvest Moon: Animal Parade: Paras pelaamani Harvest Moon. Paljon tehtävää ja hahmoja sekä muita osia kiihottavampi perheen perustus. Kavereiden hankkimisen hajottavuus ja hitaus on tosin liian lähellä todellisuutta.

• Job Island: Hard Working People: Hämmästyttävän hyvä minipelikokoelma, kiitos persoonallisen juonimoodin sekä gameplayn ja grindattavan ekstrasälän.

• King of Fighters Collection: The Orochi Saga: Paras KOF-saaga lisukkeineen on jees, mutta 98 UM:n puuttuminen jättää juhlinnan tyngäksi.

• Kore Gang, The: Ihan hauska, 3D-platformeriksi, kiitos hahmonvaihtomekaniikan ja kasuaalin vaikeusasteen. Lukuisat laulunumerot ovat taidetta.

• The Legend of Zelda: Skyward Sword: Gameplayltaan varmasti paras Zelda, mutta paska juonenkuljetus, liian harvat hyvät dungeonit ja itseään toistava fillerpaska jättävät käteen aika vähän. Groose nyt tietysti on jo syytä tarpeeksi omistaa peli.

• Little King's Story: Köyhän miehen Pikmin. Käyttäjäepäystävällinen. Paljon tekotaiteellista paskaa. Hajottavat pomotaistelut, joilla skippaamattomat alkunäytöt. Potentiaalisesti hyvä juoni, jossa ei tapahdu mitään ja joka loppuu kuin seinään. Onneksi vain pienen nichen ylirunkkaamaa paskaa, siis.

• Lost in Blue: Shipwrecked: Voisi olla siisti, ellei olisi niin pirun hidas, jos partnerista olisi jotain hyötyä ja päähenkilöt eivät tarvitsisi yhtä paljon ravintoa kuin norsut.

• Mad Dog McCree Gunslinger Pack: Ö-leffamaisella tavalla viihdyttävä FMV-light gun-shootteri. Valitettavasti Wii-portti on mekaniikoiltaan kovin vehkeestä, etenkin stand-offeissa.

• Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games: Ihan viihdyttävä minipelikokoelma. Puku- ja soundtrackkustomisaatio ovat etenkin siistejä ominaisuuksia.

• Mario Kart Wii: Toistaiseksi paras Mario Kart. Multiplayer on odotettavan erinomaista, joskin ei voittofokusoituneille runkkareille suositeltavaa.

• Mario Party 9: Hyviä minipelejä, paljon unlockattavaa ja mukavan nopeat erät. Paras pelaamani lautapeli, siis.

• Mario Sports Mix: OK joskin melko pinnallinen urheilupelisetti. Juonimoodi ja Final Fantasy-hahmot ynnä Lima ovat melko hupaisia. Pelistä meni tosin kaikki maku maailman v*ttumaisimman HYPE-turnauksen jälkeen.

• Mario Strikers Charged: Mekaniikoiltaan siisti ja mukavan nopeatempoinen joskin välillä turhan kaoottinen jalkapalloilu. Ulkoasun EXTREEMIYS ja kapteenien superlaakit ovat kyllä hanurista, kuten myös yksinpelimoodit.

• Medieval: Köyhä mutta persoonallinen lautapeli. Hahmot ja presentaatio ovat hyviä, gameplay ei niinkään. Pienen totuttelun jälkeen myös minipelit voivat kuitenkin ruveta sujumaan, joka parantaa tekeleen laatua melkoisesti.

• Metal Slug Complete: Metal Slugit 1-6 sekä sikana taidetta, fap fap fap. Valitettavasti ei konsolikäännösekstroja eikä kunnon soundtrackejä. Ainoastaan JP-versio on legitiimi, koska vain se tukee Classic Controlleria.

• Metroid; Other M: Persekipeän avautumisen laadussa ja määrässä jo huippuluokan peli. Juoni ja cinematiikka on kieltämättä hanurista, mutta gameplay on tarpeeksi toimivaa. Varsinkin post-game-kaman suuri määrä on hieno juttu.

• Metroid Prime Trilogy: Kaksi huippupeliä ja yksi kusoge, gotta love it. Metroid Prime 1 on kokoelman paras peli, vaikka myös Corruption on erinomainen puristien turhasta avautumisesta (anteeksi tautologia) huolimatta. Prime 2 on hyvän alun jälkeen aivan hirveää tuubaa ja tervanjuontia hajottavassa kahden maailman sekoilussaan, mutta multiplayer on ihan passeli.

• Minon; Everyday Hero: Koominen ja hyvin omaperäinen domino-top-down-platformer. Pursuaa persoonallisuutta hupaisista välinäytöistä ja suurilta osin lyriikoilta varustetusta soundtrackista itse pelattavuuteen. Hyvin lyhyt, mutta uudelleenpeluuarvoa riittää.

• Monster Hunter Tri: Oodi hardcorepelaamiselle eli ihan hirveää paskaa. Tönköt kontrollit, ripuli taistelusysteemi, ylikestävät viholliset ja ennen kaikkea kaiken kattava farmaus hajottavat normaalin ihmisen kovin nopsaan. Yllättäen kaiken maailman autistien onanoima tekele.

• Mortal Kombat: Armageddon: Paras versio parhaasta Mortal Kombatista. Infernaalisesti sisältöä ja paljon eri pelimoodeja. Gameplay on sarjalle uskollisesti kököhköä mutta hauskaa. Oma numeronsa on hahmonluontimoodi, jonka erikoisuutena on movelistin helppo mutta monipuolinen tekeminen. Rosterikin on mukavan massiivinen vaikka melko homogeeninen.

• Muramasa; The Demon Blade: All style, no substance. Gameplay on äärettömän monotonista ees taas juoksua ja random encounterien aivotonta hakkaamista, johon kyllästyy tunnissa, ja kahdella pelattavalla hahmolla on täsmälleen ei mitään eroa. Taustat, hahmot ja musat ovat siistejä mutta kuin kaksi kiloa kokaiinia hurjien hevimiesten bileissä.

• Namco Museum Remix: Kuppasia vanhoja arcadepelejä ja "So bad it's good"-remakeja niistä. Aika turha.

• New Super Mario Bros. Wii: Läpäisty yhdessä kaverin kanssa. Hauska ja monipuolinen mutta geneerinen tasoloikka, jonka multiplayer erottaa massasta. Etenkin nelinpelinä hulvaton muttei vihanhallintaongelmaisille tai menestyjätyypeille sopiva. Soundtrack on hyvin aliarvostettu.

• Nights: Journey of Dreams: Hurmaava ja gameplayltään viihdyttävä, lukuun ottamatta paria heikompaa platformer-osiota. Etenkin pomomätöt ja musiikki ovat A-luokan kamaa.

• No More Heroes: Gameplayltään passeli mutta enemmän hahmoihinsa ja maailmaan nojaava hack 'n' slash. Pelin kulku on viihdyttävä tappohakkeluksen ja hupaisten hanttihommien paiskimisen välillä pompottelussaan ja hahmokaarti on monipuolinen sekä mielikuvituksellinen.

• No More Heroes 2: Edeltäjäänsä huomattavasti heikompi. Gameplay ei juurikaan poikkea ykkösestä vaihtoehtoisten hahmojen alikäytöstä johtuen, mutta hanttihommat on korvattu geneerisellä retrorunkkauksella, hahmot ja pomot ovat heikompia ja juonesta on yritetty tehdä jotenkin syvällistä naurettavin tuloksin. Vihollisten ulina on sentään kohentunut.

• Octomania: Tarvittavan söpö mutta gameplayltaan hieman typerä VS-puzzleilu.

• Okami: Huonot kontrollit, tylsät hahmot, olematon pacing ja juoni, puhkikaluttu brushmekaniikka ynnä reduntantit pomomätöt equals YLIRUNKATTUA PASKAA.

• OneChanbara; Bikini Zombie Slayers: Hupaisan aivoton grindausfesti. Yksitoikkoinen ja suppea, mutta se ei minun putkiaivojani juuri haittaa.

• Opoona: Gameplayltään ja konseptiltaan hyvin omaperäinen RPG. Maailma on uskomattoman elävä, kaupungit massiivisia ja soundtrack menoon täydellisesti sopivaa. Lopussa peli vetää vielä kunnon Earthboundmaiset "What do you mean, it's for children?"-vaihteet päälle, eli hyvin säväyttävää kamaa. Random encounterit ovat perseestä, mutta onneksi taistelut ovat nopeita ja keskivertoroolipeliä viihdyttävämpiä.

• Pandora's Tower: Zeldamaista dungeonien koluamista ja treffisimulaattoriherutusta, eli ihan jumala peli. Ruoskamekaniikka on myös hyvin toimiva ja monipuolisesti käytetty ja pomomätöt viihdyttäviä. Uudelleenpeluuarvoa riittää kiitos viiden eri lopun ja kiitettävän määrän post-game-kamaa.

• Phantom Brave; We Meet Again: NIS:n tapaan söpö mutta gameplayltaan epästrategista clusterfuckripulia aivan liikaa sisältävä TRPG. Hahmot ja juoni ovat käsittämättömän tylsiä.

• Punch-Out!!: Viihdyttävä ja hauska mutta liian retrorunkkaukseen nojaava; gameplay ja hahmokasti eivät tarjoa mitään uutta aiempiin peleihin verrattuna. Yksinpelimoodin kulku on myös hölmö ja epäkoukuttava. Äidinkieliään ilmekkäästi mölöttävät vastustajat ovat kieltämättä hienoja. Hinasin peliä tokaan Bald Bulliin, johon kiinnostus nsitte lopahtikin ikuisesti.

• Puyo Puyo! 20th Anniversary: Lähinnä kaverin pelaama juhla-Puyo, johon on koottu mukavasti kamaa pelisarjan historiasta. Gameplay on tavallisen jumalaista Lukemattomat pelimoodit ja lukuisat hahmot, joilla kaikki oma storymoodi, lämmittävät sydäntä, vaikka sarjan uusi moe-moe-tyyli jyllääkin edelleen.

• Real Heroes; Firefighter: Virkistyttävän omaperäinen FPS, vaikka ilman regeneroituvia heloja ei selvitä. Lyhyt mutta intensiivinen, ilman uudelleenpeluuarvoa.

• Red Steel 2: Gameplayltaan erinomainen FPS/beat-em'-up. Juoni ja hahmot ovat paperinohuita ja New Game+:n tyylisen moodin puuttuminen kusee kuitenkin paljon, varsinkin pelin loppuessa kuin seinään.

• Rune Factory Frontier: Erinomainen viljely/dungeon-crawlaus-RPG, vaikka pelin parhaat puolet piilevät NPC:n kanssa vuorovaikuttamisessa ja heruttamisessa. Etenkin siksi, että RPG-osiot ovat pirun vaikeita ja koska farmausta lannoittaa kaikin puolin turha ja huono Runey-systeemi. Pelin taso nousee ainakin puolitoistakertaiseksi, kun sopivalla koodilla järkkää niin, ettei runeyluun tarvitse käyttää sekuntiakaan. Hahmokasti sisältää pari erinomaista bro-miestä ja sankarittariakin on tyydyttävät 12 kappaletta.

• Sakura Wars; So Long, My Love: Jälleen yksi peli, joka on parhautta kiitos herutusmekaniikkojen. Adventure-osiot ovat tavallista suuremmasta interaktiivisuudestaan johtuen viihdyttäviä useammankin kerran pelattuina ja TRPG-osiot ovat myös hauskoja, joskin normaalisti pelattuna hyvin helppoja.

Heroinet ovat myös laadultaan myös enemmän kuin kaksi kiloa kokaiinia. 100 % läpäisty.

• Samba de Amigo: Ihan passeli rytmipeli, jonka Wii-kontrollit toimivat hyvin, kunhan pysytään normaalivaikeusasteilla.

• Samurai Shodown Anthology: Kaikki 2D-Samurait 5 Specialia lukuunottamatta. Lokalisaatioleikkausista huolimatta ja lokalisaatiokäännöksien ansiosta ovat pelit edelleen erinomaisia, etenkin kombojen vähyyden tähden. 6:n on suosikkini isoimman rosterinsa ja festivaaliteemansa ansiosta.

• Samurai Warriors; Katana: Aliarvostettu on-rail-huitomisshootteri. 6 erilaista asetta ja vino pino tehtäviä tarjoaa hauskaa tahkottavaa. Ulkoasu kyllä jättää toivomisen varaan, mutta LOL WII.

• Samurai Warriors 3: Muihin Musou-peleihin verrattuna hidas ja ei niin intensiivinen, mikä on ihan hyvä juttu. Tykinruuankin lätkiminen tuntuu joltakin, kun yhdellä hyökkäyksellä ei saa satoja hengiltä ja pahimmilla vaikeusasteilla syntyy aika eeppisiä mättöjä. Tietysti samaa vanhaa kuin muutkin sarjan osat, mutta on lähellä sydäntäni ensimmäisenä kokeilemanani. Tämä kiitos Murasame Castle-moodin, joka perustuu parhaaseen Famicom Disk System-peliin ever ja on mainio lisä tekeleeseen.

• Shiren the Wanderer: Tylsä random dungeon-crawlaus. Anteeksi tautologia.

• Sid Meier's Pirates!: Paskasti toteutettu piraattipeli, sillä manuaali sekä tutoriaali ovat sontaa ja peli on free-roaming, joten pelaaja on ihan ulapalla alusta alkaen. Edes herutusmekaniikka ei antanut minulle energiaa yrittää pureutua potaskaan.

• Sin and Punishment: Successor of the Skies: Lylat Warsin ohella paras on-rail-shooter ever. Kaikki on kovaa laatua paitsi juoni ja lopussa näytetään, miten oikeat ihmiset toteuttavat boss rushin.

• SNK Arcade Classics Vol 1. SNK:n pelikokoelma, eli väistämättä sikahyvä. Mättöpelisarjojen ykkösosat ja urheilupelit ovat kaikki melkoisen turhia, mutta Magician Lord, Top Hunter, Metal Slug ja kaiken maailman ekstrat ovat parhautta.

• Sonic and the Secret Rings: Arabiteemastaan huolimatta melko mitäänsanomaton juokseilu. Moninpeli on erinomainen välinen huumorintajuttomien henkiseen tuhoamiseen.

• Sonic Colors: Sonic-pelien parhaimmistoa, mutta ei silti innosta yhtä läpipeluuta enempään. Unlockattava matsku on Segan peliksi omituisen köyhää.

• Soulcalibur Legends: Ei kaiken saamansa persekipeän avautumisen väärti, muttei kovin hyväkään. Lloyd Irving tuo plussaa minimaaliseen rosteriin.

• So Blonde: Velkavankeudessa elävän miehen Monkey Island. Juoni, hahmot ja puzzlet sekä kaikki muukin on hiomatonta ja tuskaisen keskinkertaista.

• Super Mario Galaxy: Erinomainen, mutta Mario 64:n ja Sunshinen tarjoaman tutkiskelun puuttuminen kokonaan on mälsää. Lineaarista hienouttaa riittääkin sitten roppakaupalla.

• Super Mario Galaxy 2: Vielä parempi kun edeltäjänsä, mutta lineaarisuus jytää edelleen. Juonen minimoiminen ja gameplayn maksimoiminen on mielestäni ollut oikea veto.

• Super Paper Mario: Hauska ja viihdyttävä, joskin pelattavuudeltaan hieman liian yksinkertainen. Sisältää myös pari osiota, joiden tarkoitus tuntuu olevan silkka pelaajan hajottaminen; kovin epätavallista Nintendon peliksi.

• Super Smash Bros. Brawl: Paras Smash Bros., vaikka ei allekirjoittanutta säväyttänytkään hirveän paljon johtuen Meleen puhkinussimisesta. Subspace Emissaryn ja Snaken olemassaolon oikeutus on Israelin tasoa.

• Super Swing Golf: PAL-versio, eli kakkososa. HYPEn koko porukalla innokkaasti hinaama eli melkoisen uniikki peli. Hahmokasti, kustomointi, unlockattavat kamat, gameplay ja radat ovat kaikki huippuluokkaa, mutta valitettavasti loppupuolen läpipääsyyn tarvitaan vähintään Korealaisen pelaamiskulttuurin 100 %:sta omaksumista.