Ero sivun ”Nintendo 3DS” versioiden välillä

Versio 31. tammikuuta 2015 kello 00.02

Passeli seuraaja DS:lle, vaikka 3D onkin aika turhaa eikä minun silmiin muutenkaan oikein rekisteriröidy kunnolla. Region lockin käyttöönotto on myös Wii U-tason virhe, samoin kuin revision- ynnä amiibo -häslinki.

• Attack of the Friday Monsters! A Tokyo Tale: Hurmaava, mutta ylilyhyt ja kertakäyttöinen haahuiluseikkailu, jonka gameplayosiot ovat yksinkertaisia ja siksi juuri hämmästyttävän viihdyttäviä korttitaisteluita. Pelin naiivi optimismi ja romanttinen lapsuuskuvaus tuo hyvän mielen, vaikkei pääpremissi minua erityisesti kiinnostakaan.

• Chibi-Robo! Lets Go, Photo!: Sarjalle ominaista charmia löytyy, mutta irralliset pelialuepalaset kusevat eksploraatiota eivätkä siten kiihota ja metakameramekaniikka on hyvin hajottavaa kiitos 3DS:n alelaarilinssien, joten ei pysty.

• Dillon's Rolling Western: Hyvä, mutta jatko-osa obsoliittaa tämän tekeleen aika tehokkaasti. Post-game-bonusruutu on hupaisa.

• Dillon's Rolling Western; The Last Ranger: Koukuttava ja omintakeinen sekoitus actionseikkailua sekä tower defenseä, jonka touch screen -ohjaus toimii harvinaisen hyvin. Rangomainen premissi on siisti ja soundtrack on Ennio Morriconea eli god. Myös hahmodesignit ovat hyviä, vaikka valitettavasti kiintiöintiaaniedustus puuttuu, elleivät viholliset sitten ole melankolinen vertauskuva heille. Ainoat pelin miinukset ovat jotkin käyttäjäepäystävälliset designratkaisut ja Nintendon peliksi aika kuppainen dialogi. Kierrättää myös liikaa materiaalia edeltäjästään.

• Doctor Lautrec and the Forgotten Knights: Presentaatioltaan hyvä, mutta aivan liikaa cinematiikkaa ja sonnanjauhantaa sisältävä, gameplayltaan tylsä puzzle-actionkökkeröinti. Ranskafiilit ja paskafetissistit (same thing) saavat tästä kuitenkin varmasti paljon kiksejä.

• Gabrielle's Ghostly Groove 3D: Hellyyttävä, kauhuteemainen rytmipeli, jonka presentaatiota ja premissiä voivat arvostaa vain pikkutytöt ja raavaat miehet. Ouendan-tyylinen gameplay on toimivaa ja hauskaa, mutta hieman kankeaa ja turhan helppoa. Biisejä on 20, joka on kuppaisesti lyhyiksi, instrumentaalisiksi tsipaleiksi, mutta unlockattavaa ja muuta ekstrasälää on mukavan paljon.

• Groove Heaven: Hellyyttävän söpöllä eli hyvällä presentaatiolla varustettu, viihdyttävä rytmipelin ja platformerin sekoitus, jossa on hupaisuutensa huomioon ottaen aivan liian vähän sisältöä. Paras Raamatun mytologiateemainen populaarikulttuurituote, siis.

• Fire Emblem Awakening: Syy, miksi ostin 3DS:n. Hahmot ja best-of-mekaniikat ovat hienoja, paritussysteemi parhautta vaikkakin rajoitettua verrattuna nelososaan ja uudelleenpeluuarvo sekä lisäsälän määrä huikea. Osa kartoista on kyllä hieman kuivia ja Rambomaiset viholliset aika kova järkytys aikaisempiin osiin tottuneille. Myös DLC-spämmi on suht ripulia, etenkin kun retrorunkkaus ei minuun iske, mutta onneksi ilmaistakin bonuskontenttia löytyy kiitettävästi. Pelin ehdottomasti paras puoli on kuitenkin sen autistipuristeissa aiheuttaman persekipeyden määrä.

• Hana Samurai: Gameplayltaan ja presentaatioltaan hupaisa ja omintakeinen, mutta turhan vähäsisältöinen refleksitestimiekankalistelu. Goemonmainen keskiajan Japanihäröily kuitenkin iskee minuun positiivisesti. Sinänsä harmi tosin, ettei peliä ole väännetty joksikin Murasame-jou-rebootiksi. Parempi kuin Samurai Sword Destiny, muuten.

• Hometown Story: Harvest Moon spin-off, joka on enemmän kuin osiensa summa. Gameplay on melko pinnallista, kököhköä ja monotonista verrattuna emosarjan uusimpiin tekeleisiin, mutta oman kaupan pyörittäminen ja sitä kautta koko kylän elvyttäminen on hämmentävän koukuttavaa. Hahmokaarti on viihdyttävä ja lukuisat eventit mässyjä, ja siten peli pitää otteessaan, vaikka loppupäässä uusien tapahtumien löytäminen vaatii joko läppäriä tai melkoista pullaa. Presentaatioon on myös satsattu oudon paljon; erikoismaininta kaupiskelteemasta, jonka "Nan na na nan naa na na na na NA" -lyriikat ovat so hajottavaa it's hauskaa. Kaiken kaikkiaan yksi harvoja minulle antipettymykseksi osoittautuneita pelejä.

• Kid Icarus Uprising: Paljon sisältöä, korkeat tuotantoarvot ja passelit on-rail-osiot, mutta jalankulkukohtien äärimmäisen kuppaiset kontrollit syövät pelistä todella paljon nautintoa. Onneksi non-stop paskanjauhantaa harrastava henkilökaarti on myös hyvin epäpidettävä ja kenttädesignitkin ripulia, tai olisi voinut melkein olla harmi, ettei peliä tehty gameplaylle paremmin soveltuvalle alustalle, kuten Wiille.

• Legend of Zelda; A Link Between Worlds: Köyhän miehen Link to the Past. Äärimmäisen kyynistä kierrätystä pullollaan ja kaikki osa-alueet ovat esikuvaa heikompia. Etenkin arkaainen taistelu ja epäeeppiset dungeonit eivät vakuuta. Esineiden vuokraussysteemi on ihan mielenkiintoinen ja toimiva, mutta sekin trivialisoituu melko nopeasti kiitos massin määrän.

• Picdun 2 - Witch's Curse: Äärimmäisen yksipuolinen first person dungeon crawler, jossa ei ole juuri mitään sisältöä loputtomien kuivien käytävien lisäksi. Ainoa hyvä puoli on waifufactor, joka ei sekään riitä kannustamaan tylsään tunnelitahkoamiseen.

• Pokemon Y: Ihan jees, mutta vaihteeksi redundanttia settiä. Artwork on hienoa, mutta 3D-mallit eivät niinkään ja juoni, vaikka on olemassa, ei ole yhtä hyvä kuin Blackissa. Uusi Fairy-tyyppi on passeli lisäys, kerta on kasuaalipelaajankin silmiin hyvä tasapainotustekijä. Megaevoluutiot ovat aika yhdentekeviä.

• Rhythm Thief & the Emperor's Treasure: Viihdyttävä, runsassisältöinen, vaihteleva ja soundtrackiltaan tarvittavan korkeatasoinen rytmipeli. Juonimoodi haahuiluineen on melko kuiva, kiitos vaniljaisten hahmojen ja nähtyjen premissien, mutta lukuisia eri inputteja käyttävät musaosiot ovat mainioita. Osa niistä ammentaa myös hupaisasti Segan muista saman genren peleistä.

• Rune Factory 4: Hyvä, mutta lussua kamaa verrattuna kolmososaan ja siten aikamoinen pettymys. Gameplayta on jälleen parannettu marginaalisesti, lukuun ottamatta ripulia vaikeusastebalanssia, mutta tämä ei lämmitä, sillä sarjan tärkein osa-alue, eli herutus, on kustu ihan täysin esoteerisellä (realistisella?) potaskalla. Lisäsuolaa haavoihin tarjoaa pelin tärkein uudistus, eli naispuolisella hahmolla pelaamismahdollisuus, sillä edellisosista määrällisesti vähentyneet sankarittaret ovat myös huomattavasti epäkiihottavampia kuin miespuoliset vastaavansa. Kiitti ihan vatusti, seksuaalinen tasa-arvo. Final fuck youna digital only, joten en voi edes heittää tätä jätemyllyyn.

• Samurai Sword Destiny: Premissiltään jees, mutta presentaatioltaan ja gameplayltaan kuppaisen flash -pelin tasoinen. Rahan pyytäminen tällaisestä on kovin epäoikeutettua.

• Senran Kagura Burst: Tyydyttävä, joskin välillä turhankin hektinen ja valitettavan kombopainotteinen beat-em-up. Hahmodesignit ja isot daisarit ovat hienoja, vaikka välillä kesken mättämistä silmille hyppivät, cinemaattiset fanservice-kohtaukset panevat toteamaan "Joojoo, saisinko nyt pelata?". Eri pelimoodimekaniikat ovat mielenkiintoisia ja auttavat hieman huonoa vaikeusastebalanssia. Japanilaistyylinen soundtrack on erinomainen. Tekijöiden 3DD-onanoinnista huolimatta ovat pelin 3D-efektit harvinaisen köyhiä.

• Streetpass Quest: Hupaisa ja metaelementeiltään vaihteeksi suht siisti tekele, vaikka Suomessa meno menee yllättäen aika tehokkaasti pelkäksi pelikolikkojen spämmäykseksi.

• Steel Diver: Omaperäinen, viihdyttävä, tunnelmallinen ja kontrolleiltaan yllättävän toimiva, mutta minulle turhan hidastempoinen ja armoton sukellusvenearcadekokemus. Sisältöä on verrattain vähän, mutta hinattavaa riittää, etenkin jos achievementit ja grindaussälä kiihottaa.

• Steel Diver; Sub Wars: Paranneltu jatko-osa, joka tarjoaa kiihottavamman gameplayn lisäksi myös konservatiivisemmat ohjainvaihtoehdot. Ihan hauskaa settiä, siis, mutta online multiplayer -fokuseitunuus ei kannusta hommaamaan koko versiota. Hoopot miehistönjäsenet ovat hupaisa lisä, vaikka pelkkä potraitti ja yksi äänisample ei hirveästi kiihota.