Ero sivun ”Xbox 360” versioiden välillä

Versio 3. kesäkuuta 2015 kello 14.04

Taattua Microsoft-laatua hardwareltaan ja käytännöiltään. Kinect on myös epäkäytännöllinen kasa pastaa. Kirjasto ei ole myöskään kovin makuuni lukuun ottamatta Live Arcaden SNK-helmiä. Eli hieman parempi PS2, käytännössä.

• Army of Two; The 40th Day: Kuiva Gears of War-kopio äärimmäisen myötähävettävin premissein. Päähenkilöt ovat juuri niin pidettäviä kuin palkkasoturien odottaakin olevan, sentään.

• Blue Dragon: Akira Toriyaman hahmodesignit ja Nobuo Uematsun soundtrack? Eli harvinaisen nähty JRPG. Mättömekaniikoissa on pari pinnallista innovaatiota ja presentaatio on totta kai hyvää, mutta shonenmaiset kakarasankarit, infantiili pierukakkahuumori, lauantaipiirrettymäinen juoni ja yleinen epäinspiroituneisuus yhdistettynä yltiöhitaisiin taisteluihin eivät luo kovinkaan motivoivaa pelikokemusta. Eli, joo, "more like Ugiblöö Dragon".

• Dead or Alive Xtreme 2: Kökkö minipelikokoelma koreissa kuorissa. Perpetuaalisesti pomppivat povet ovat totta kai jees ja kerättävää riittää, mutta pelattavuus on liian köyhää, jotta edes fanservice saisi jaksamaan. Etenkin oleellisen pelimuoto, rantalentis, on todella köyhää kiitos kuppaisen kameran ja yleisen epäselvyyden. Suolaa haavoihin on lokaalin moninpelin puuttuminen; ehkä tekijät eivät ole luottaneet siihen, että pelaajat perustaisivat kirjaimellisesta rinkirunkkauksesta.

• Doritos Crash Course: Omaperäinen ja huvittava, vaikkakin pinnallinen versus-ravauspeli.

• Dragon's Dogma: Dragon's Dogshit, more like. Vaniljainen ja geneerinen, käyttäjäepäystävällinen ja teknisesti kökkö. Pelin pääsisältö, eli taistelu, on myös valtaosin rasittavan yltiökaoottista ja epäselvää, kiitos etenkin lock-onin puuttumisen tähden. Kökköä charmia löytyy hivenen ja jotkin mekaniikat ovat mielenkiintoisia, mutta koko tekeleen yleinen kömpelyys kusee peli-innon silti tehokkaasti. Yes, it's Capcom.

• Eat Lead; The Return of Matt Hazard: Gameplayltaan unettavan geneerinen third-person-räiskintä. Huumori on ihan jees, mitä nyt hahmojen sönkötyksestä saa selvää kiitos subtitlejen puuttumisen.

• Gears of War 3: Kaksinpelillä ihan viihdyttävä, mutta ulkoasultaan ja machoasenteeltaaan melkoisen typerryttävä, geneerinen cover based shooter.

• Fable 3: Kuppainen lite-RPG. Gameplay, juoni ja pacing on epävakuuttavaa ja pelin loppupuoliskon premissi on aika naurettava.

• Jet Set Radio: Kömpelö ja epäselvä katusporttistuntteiluripulointi. Sentään graffat ovat mukavan värikkäitä ja hahmodesignit Segaa.

• Limbo: Presentaatioltaan ja pelattavuudeltaan paska, tekotaiteellinen indieplatformeri. Perhaps the same could be said...

• London 2012: Toimiva Segan minipelikokoelma, jossa on mukavan vähän tarvetta raivohullulle napintakomiselle. Ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Mario & Sonic -kollegansa, lähinnä kiitos inhorealistisuuden mukanaan tuoman generiisyyden ja vaivaannuttavien nationalismirituaalien.

• Marvel Vs. Capcom 2: Grafiikoiltaan ja rosteriltaan mainio, gameplayltaan clusterfuck-Wii-U:ta kiitos tag-, striker- ja kombo-onanoinnin sekä masentavan huonon balanssin.

• Ninety-Nine Nights: Köyhän miehen Warriors -apinointi, jonka pelaaminen on tuskaa kiitos kauhean kameran, liikkumisen hitauden ja yleisen monotonisuuden tähden. Yltiögeneerinen fantasia-asetelma ei sekään juuri täytä sydäntä sateenkaarilla. Massiivisten sotajoukkojen yhteenotto on sinänsä vaikuttavaa, mutta käytännössä se tarkoittaa, että taistellessa näkymä vain hukkuu tyystin yhdentekevään vihollis- ja puolulaispaskaan.

• NeoGeo Battle Coliseum: Tag-mekaniikkaa lukuun ottamatta jumalainen mättöpeli, kiitos upean rosterin ja mahtavan soundtrackin. Vaikka gameplay ei ole yhtä hyvää kuin esim. KOF:eissa, nostaa presentaatio ja hahmot tekeleen lempparimättöpeleihini. Varoitus: Voi hajottaa heti aamusta.

• Resident Evil 5: Läpäisty kaverin kanssa. Köyhän miehen versio nelosesta, jonka harvat lisäykset edeltäjäänsä ovat kaikki negatiivisia lukuun ottamatta co-op-mahdollisuutta. Etenkin ruutudesign on äärimmäisen kuppaista. Co-op-Mercenary voi olla jees, mutta partnerini ei sitä suostunut pelaamaan parin persraiskauksen jälkeen. Voi voi. Myöhemmin pelasin moodia kohtuullisemman kuoman kanssa, mutta se ei silti ollut järin viihdyttävää. Ihan paska peli, siis.

• Rumble Roses XX: Pelattavuudeltaan ja hahmoiltaan seksuaalisestikin tyydyttävä naispainipeli. Tappelumekaniikat ovat mukavan yksinkertaiset, mutta silti melko syvälliset. Erilaisia pelimoodeja ja vaihtelua on kuitenkin turhan vähän, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka järkyttävän paljon erilaista grindattavaa oheissälää on. Jo jonkinnäköinen ykkösosan kaltainen juonimoodi olisi vähentänyt pelin itsensätoistavuutta huomattavasti.

• Samurai Shodown Sen: Köyhän miehen Soul Calibur (eli samaa tasoa kyseisen sarjan viimeisimpien osien kanssa). Presentaatio on kuppaista, mutta mekaniikat ovat ihan tyydyttäviä lukuun ottamatta kaikkien 3D-mättöpelien vakkarisyöpää eli useiden nappien inputteja. Onneksi sentään heitot tehdään omalla namiskallaan. Rosteri on sarjalle tuttuun tapaan hyvä, mutta valitettavasti 2D-osien spessuhyökkäykset on saksittu lähes kokonaan.

• Soul Calibur 4: Ihan jees, mutta yllätyksetön ja yksinpelimoodeiltaan karsittu jatko-osa. Uudet hahmot ovat kuivahkoja, mutta hahmoeditori hieno. Sääli vain, ettei movelistejä voi mitenkään kustomoida.

• Scott Pilgrim Vs. The World: Presentaatioltaan harvinaisen huono beat-em-up. Gameplay on OK, mutta Kunio-kun-tyylinen raha- ja levelisysteemi ei juurikaan sovi lineaarisiin ruutuihin. Läpäisty porukalla.

• X-Blades: Amatöörimäinen ja kuolettavan keskinkertainen hack and slash. Parasta viihdykettä ovatkin campit välinäytöt ja naurettavan edgy soundtrack. Pääsankarittaren gangurous on myös parhautta, vaikka valitettavasti on peli muuten melkoisen geneerinen suunnittelultaan.