Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 18. kesäkuuta 2017 kello 14.13

Kaduttaa niin helvetisti, etten pelanut kakarana enemmän arcade- ja flipperipelejä, kun niitä vielä oli Suomessakin jonkin verran. Onneksi emulointi on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin tähän maailman parhaaseen alustaan. MAMEn massiiviset cheattivalikoimat ja pelien lyhyys tarkoittavat, ettei näitä ole juuri tarvinnut jättää kesken.

'88 Games: Track and Fieldmaista takomista kyseistä pelisarjaa paremmalla estetiikalla ja puolivillaisella nelinpelillä.

005: Segan melko kekseliäs ja suht viihdyttävä retroactiontekele kolmella eri ruudulla, joista yksi sisältää ehkä varhaisimman videopeli-stealth-osion.

18 Holes Pro Golf: Data Eastin yltiöyksinkertainen ja siten kontrolleiltaan hivenen hämmentävä golf-peli. Omaa sentään yhden varhaisimmista videopelisankarittarista, joka on mullistavaa etenkin genren huomioiden.

1941; Counter Attack: 19xx -sarjan kolmas osa, jossa taas lievästi edeltäjäänsä mielenkiintoisemmat mutta silti melko unettavat kentät ja estetiikka. Pelattavuus on peruskauraa pommeineen ja latausmekaniikkoineen. Sentään pelaaja on varustettu vaihtelun vuoksi hipareilla, jota tarvitaankin miltein bullet hell -tason sekasortoa lähentelevissä kentissä. Vaikka peli on The Battle of Midwayn jatko-osa, sisältää vasta tämä tekele Midway-kestävyydellä varustettuja pomoja.

1942: Geneerinen ja tylsä shootteri, jonka yltiöpituutta pahentaa sen hämmentävä tarve panna pelaaja hinaamaan jokainen pelin 8:sta ruudusta neljä kertaa putkeen. Silti aika ihailtavaa, että kaikista maailman maista juuri Japani on tehnyt varmaankin ensimmäisen populaarikulttuurituotteen, jossa soditaan tekomaata vastaan! Kyse on todennäköisesti kyynisestä yhdysvaltalaiskalastelusta, mutta hatun nosto silti tekijöille itsetunto-ongelmattomuudesta.

1943; The Battle of Midway: Lievästi parempi 1942 pommeilla ja jopa lievällä vaihtelulla. Edelleen tylsä ja mitäänsanomaton tekele, joka tapauksessa. Loppu sisältää myös vatsaavääntävää U.S.A.-paatosta, jonka pelin tekomaan huomioiden voi vain melkein antaa anteeksi.

1944; The Loop Master: Jälleen pelillisesti tyydyttävä ja esteettisesti hyvä mutta armeijateemassaan kuiva ja siten ylipitkältä tuntuva 19xx-tekele. Latausmekaniikka on ihan omintakeinen ja soundtrackin jee-jee-rokki hupaisassa ristiriidassa muun sisällön kanssa.

1945k III: Tylsä ja geneerinen korealaisshootteri, jonka harjoittama plagiointi ei rajoitu pelkästään nimeen.

19xx; The War Against Destiny: Neljäs 19nönnönnöö-peli, joka on jälleen edeltäjäänsä hieman parempi. Graffat ovat hyviä ja CPS2 -soundtrackin jopa kuunneltava, mutta geneerinen armeijateema nukuttaa jälleen, vaikka jopa yksi junateemainen kenttä onkin yllättävän kekseliäs ja viihdyttävä.

3 Count Bout: SNK:maista kieliposkisuutta ja Neo Geomaista huippuestetiikkaa mukavasti sisältävä painipeli. Pelattavuus on välttävää; yksinpelin vaikeusasteen runkkuus syöksee jopa King of Monsters 2:sen valtaistumeiltaan ja tekeleen yleinen napinrämppäyspakkomielle tekee moninpelistäkin väsyttävää.

3 x 3 Puzzle: Columns-plagiointi, tavallista reilumpi mahjongsolitaire ja mahdoton tammiväännös yhdessä paketissa, höystettynä animedaisareilla ja Repe Sorsan räkätyksellä. Todennäköisesti korealaista kamaa, siis. Kaksinpelin puute jättää loppujen lopuksi kylmäksi.

4-D Warriors: Corelandin ja Segan peliksi estetiikaltaan melko geneerinen räiskintä, jossa jahdataan pomomörköä kahden eri pelialueen välillä suhaten. Melko kuiva, pelattavuuden kekseliäisyydestä huolimatta.

4 En Raya: Espanjalainen ristinollaväännös, jossa pelipalikoita pudotellaan kentälle kourasysteemin kanssa. Vuoroaan odottava pelaaja voi yrittää räiskiä vastustajansa palikan päreiksi ennen kuin se tipahtaa paikalleen, mutta laakit on niin helppo väistää, ettei mekaniikalla ole käytännössä merkitystä. Espanjalaiseksi kolikkopeliksi kuitenkin yllättävänkin vakuuttava.

4 Fun in 1: Centiped...eikun Galactic Convoy, Galag...eikun Galaxian ja Pac-M...eikun The Ghost Muncher yhdessä paketissa. Kuppaisia graffahackkeja puhkikalutuista arcadepeleistä, siis. Lisäksi mukana on Scramble, jota ei olla jaksettu edes uudelleennimetä. Ainoa viihdyttävä asia on pelin vakuuttelu sen sisällön alkuperäisyydestä ja uhkaus väärentäjien haastamisesta oikeuteen. Tekopyhää huumoria parhaimmillaan.

64th Street; A Detective Story: Tyydyttävä vanhan ajan beat-em-up. 30-luvun teema on automaattinen plussa ja juoni on etsiväpremissille sopivan absurdi. Pelattavuus on perinteistä, mutta toimivaa ja vihollisvalikoima suht laaja. Yksi omaperäinenkin mekaniikka on eksynyt joukkoon, nimittäin vastustajien nakkaaminen taustan hazardeihin. Erikoismaininta päähenkilöiden miehekkäistä heittoäänistä.

7jigen no Youseitachi - Mahjong 7 Dimensions: Alkuun yksi asia täytyy tehdä selväksi. Mahjong on ylirunkattua paskaa pahimmillaan. Arcademahjonglernopelien viihdyttävät osiot on onneksi mahdollista nähdä pelaamalla tekeleitä ainoalla mielekkäällä tavalla, eli huijaamalla. Tästä mahjonkeilusta löytyy ihan hauskat fantasiateemaiset tytsyosiot vaihtelevin tyylein piirrettynä. Loppuanimaatio on etenkin hupaisa.

A.B. Cop: Segamaisen läpällä ulkoasulla siunattu rallijahtauspeli, joka on hyppymekaniikkoineenkin epäomintakeinen mutta viihdyttävä. Omaa levottoman eli hyvän gemariruudun.

A.D. 2083: Toimiva vapaan liikkuvuuden retroavaruusräiskintä, jonka soundtrack nostaa sen monien vastaavien yläpuolelle.

Aaargh: Melko omaperäinen mutta todella monotoninen hirviöriehumispeli, jossa tuhotaan kyliä ja popsitaan alkuasukkaita. Melkoisen Rampagemaista menoa, siis, mutta kamerakulma on väännetty sentään yläviistoon, joka tekee ohjauksesta harvinaisen kömpelöä. Eri ruutujen vaihtelevat teemat ovat mielenkiintoisen osa-alue; jostain syystä samalle saarelle on rakennettu kanta-asukashökkeleiden lisäksi mm.uudisraivaajalinnake ja keskiaikainen satama.

Abscam: Pac-man-klooni hirvittävillä äänitehoisteilla. Sentään pelin premissi on hyvä henkinen edeltäjä I'm Sorrylle.

Acrobat Mission: Vaihteeksi pari omintakeisesta mekaniikkaa ja hyvän ulkoasun sisältävä skrollaava avaruusräiskintä. Ensin mainituista etenkin kuoleman jälkeinen itsemurhapommitusmahdollisuus on hauska. Muuten melkoisen persoonaton lukuun ottamatta hapokasta loppua.

Act-Fancer Cybernetick Hyper Weapon: Psyko-versio Psychonics Oscarista, jossa mukavasti H.R. Gigermäisiä mörköjä. Vaikeusaste on Data Eastin vastaavien pelien tapaan megarunkku, tosin. Soundtrack on vaihteeksi tekijälleen ominaista läppäsyntikkaa.

Action Fighter: Segan omaperäinen väännös ylhäältä kuvatusta rallipelistä. Moniraajainen rata ja sen sisältämät erilaiset osuudet ynnä viisi erilaista (vaikkakin turhan samankaltaista) ajoneuvoa viihdyttävät, vaikka vaikeusaste on vaihteeksi vattumainen. Pelin tärkein sisältö on kuitenkin sen Ninja Princess -kameo.

Adventures of Robby Roto!, The: Hupaisan Microsoft Paintmaisilla graffoilla varustettu ja omintakeisten mekaniikkojen ansiosta viihdyttävä Dig Dugin spritual prequel.

Aeroboto: Kuiva sivuttain rullaava räiskintä, jossa voi vaihtaa enimmäkseen hyödyttömän robotin ja sen hävittäjämuodon välillä. Loppari on jostain syystä suora plagiointi Gradiuksen ekasta pomosta.

Aero Fighters: Perinteinen shoot-em-up hoopoilla hahmoilla ja mainiolla soundtrackilla. Aloittaa sarjan hienon perinteen sattumanvaraisista loppupomoista.

Aero Fighters 2: Samaa kamaa kuin ykkönen kuivemmalla musiikilla ja siistimmillä taustoilla. Vikan ruudun vetäminen yhdellä krediitillä-pakko on ripulia.

Aero Fighters 3: Lisää normishoot-em-uppeilua. Pelin siistein ominaisuus on se, että kaksinpelillä jokaisella eri hahmoyhdistelmällä on oma loppunsa.

After Burner: Esteettisesti upea mutta pelillisesti liian suppea ynnä ylipitkä ja siten monotoninen. On myös melkoisen persoonaton Segan peliksi. Parempi kuitenkin kuin Space Harrier.

After Burner 2: Pikemminkin After Burner 1.1, eli SF2-tason minimaalinen päivitys edeltäjäänsä. Sisältää sentään Outrun-kameon.

Age of Heroes - Silkroad 2: Edeltäjänsä tavoin hyvä mätkintä, jonka oleellisin uudistus on taikamekaniikka valitettavine cinemaattisine lieveilmiöineen. Myös vika pomo on kunnon Battle of Midway.

Agent Super Bond: Käsittämättämön ja mekaniikoiltaan kuppainen Berzerk -apinointi. Paras källi on ampumissysteemi; liikkuessa ampuu hahmo automaattisesti menosuuntaansa, joka yhdistettynä latausmekaniikkaan tarjoaa monta hajoamista.

Agress - Missile Daisenryaku: Persianlahden sotaa ja puzzlepeliä yhdistävästä premissistään huolimatta rutikuiva tekele, joka koostuu yksinomaan palikoiden siirtelystä paikasta toiseen liukupalapelityyliin.

Aggressors of Dark Kombat: Omaperäinen ja ihmeen hyvin toimivakin beat-em-upin ja versus-mättöpelin yhdistelmä. Rosterikin on ihan jees, joskin hieman mielikuvitukseton ADK:n moniin muihin peleihin verrattuna, vaikkakin espanjaa nohevasti puhuva saksalainen pakolainen kummastuttaa sopivan paljon.

Air Assault: Iremin äärikuiva räiskintä tekijälleen erikoisen epäsäväyttävillä graffoilla. Eli, wait for it, more like Air ASSault.

Air Attack: Geneerinen ikuisesti luuppaava avaruusräiskintä.

Air Buster; Trouble Specialty Raid Unit: Bulkkimainen sivulta kuvattu räiskintä.

Air Duel: Air ASSaultin tavoin kuiva Iremin ylhäältä kuvattu ammuskelu. Ainoa lievän mielenkiintoinen elementti on vaihtoehtoisen helikopterialuksen jonnin verran tähdättävät laakit.

Air Gallet: Visuaalisesti mainio, mutta muilta osa-alueiltaan vaihteeksi tyystin mielikuvitukseton top-down-räiskintä.

Air Rescue: Segan näyttävä mutta myös tylsä ja itseään toistava FPS-lentokonetekele, jossa vaihteeksi noukitaan mosia maasta ja kärrätään niitä 8 kerrallaan kotitukikohtaan.

Airwolf: Ainoa vähänkään kiinnostava Air-alkuinen kolikkopeliräiskintä kiitos vaihtelevien vihollisten, joista kaikki eivät edes keskity pelaajan tappamiseen ainakaan suoraan alá Metal Slug. Ruutuja on kolme erilaista mutta kolmekymmentä pelattavana, joten pelin todellinen läpäisy vaatii pelaajalta vähintään siviilienpommittajan tasoista nolla-aivokapasiteettia.

Ajax: Perusbulkkimainen armeijaräiskintä, jossa sentään ylhäältä kuvattua tahkomista välillä tauotetaan Afterburner-tyylisillä 3D-osioilla.

Alcon: Ylhäältä kuvattu bulkkimainen räiskintä. Alun keskiaikainen linnoitusalue on ainoa vähänkään mielikuvituksellinen elementti.

Alex Kidd; The Lost Stars: Suhteellisen vaihteleva mutta yltiöhidas ynnä -pitkä tasoloikka. Pelin seitsemän ruutua pitää läpäistä kaksi kertaa, jotta "THE END" -ruudusta koostuvan lopun pääsee näkemään. Arcade-versiossa on sentään samanaikainen kaksinpeli, mutta vastapainoksi ei Leksin kuolinkirkunta ole yhtä räkäinen kuin Master System -väännöksessä.

Alien3; The Gun: Segan melkoisen mitäänsanomaton lisenssivalopyssyräiskintä.

Alien Arena: Omintakeinen mutta tylsähkö versuspeli, jossa vastustaja yritetään tuhota passiivisaggressiivisesti erilaisia vipstaakeja väkertämällä.

Alien Challenge: Hämärähkö versusmäiskintä, jonka pienellä rosterilla on mukavan massiivinen määrä liikkeitä. Säväyttävintä tekeleessä on kuitenkin sen hulvaton ääninäyttely. "Pumppalahuu!"

Alien Crush: Hyvällä estetiikalla ja hirvittävällä pöytädesignilla varustettu digitaaliflipperi, jonka insinöörein idea on jakaa pöytä kahden ruudun välille sen skrollaamisen sijasta.

Alien Sector: Namcon kasaripeliksi epäkarakteristisen kuiva ja karakteristisen pitkäveteinen avaruusmölliäisräiskintä. Lopun Mach Rider -juonenkäänne on ainoa mieleenpainuvahko juttu.

Alien Storm: Hupaisa toimintatekele, jossa sekä beat em up-, on rail shooter- että sivuttaisräiskintäosuuksia. Vihollisvalikoima saisi olla suurempi ja bossejakin on periaatteessa vain yksi, mutta Segamainen hämäräryys ja huumori viihdyttävät loppuun, joka on taas kerran sikahyvä.

Alien Syndrome: Segan sikarunkku ja monotoninen räiskintä, jossa sentään nostetaan hyvin esille scifiteemaan sopiva ihmisten perseisyys: tehtävän suoritusnopeus painaa pisteissä enemmän kuin ihmishenget ja lopussa on julkista kuhertelua. Alkuruutu onkin pelin viihdyttävin osio.

Aliens: Konamin kolikkopeliksi esteettisesti kuppainen ja muutenkin tylsä räiskintä, jossa sentään jonkin verran vaihtelua. Kummalliset OC-alienit ovat ihan mielenkiintoisia.

Alien vs. Predator: Hyvä beat-em-up monipuolisilla hahmoilla, vihollisilla ja kentillä. Käy loppua kohden kuitenkin hieman puiseksi ja valitettavasti tukee vain kolminpeliä, vaikka pelattavia hahmoja on cockteaseaavasti neljä.

Alleymaster: Rutikuiva keilailupeli trackball-ohjauksin.

Alligator Hunt: Cabalin ja Space Harrierin sarjakuvamainen ristisiitos. Graffat ja spanglish tuovat peliin mukavasti charmia ja soundtrack on mainio, joskin aivan liian suppea.

Alpha Mission: SNK:n visuaalisesti persoonaton räiskintä, jossa ihan mielenkiintoiset mekaniikat. Paras elementti on tietysti warppaus-esineen power down -väännös, joka heittää aluksen siis alkuun päin. Musiikki on pelin ainoa oikeasti hyvä osa-alue.

Alpha Mission II: Ykkösosaan verrattuna pelattavuudeltaan nykyaikaistettu, eli paranneltu, mutta esteettisesti vielä sieluttomampi ja siten entistäkin pitkäpiimäisempi tekele.

Alpine Racer (2): 3D-mäkilasketteluduo, ensimmäinen ensimmäisessä ja toinen kolmannessa persoonassa. Ei järin kiinnostava ilman alkuperäisen raudan suksia simuloivaa telinettä, vaikka kakkosen ääninäyttely on sentään suht hupaisaa.

Alpine Ski: Retropalikkalaskettelua, -slalomia ja -mäkihyppyä.

Altair: Vissiin italialainen avaruusräiskintä, joka on ajalleen ja tekomaalleen yllättävän (muttei kovin) jees vapaine liikkuvuuksineen, aluksen hajoavine osineen sekä pomomättöineen.

Altered Beast: Yllättäen arcade master racea, mikä ei tosin tarkoita paljoa. Pelattavuus on köyhää, mutta eri muodonmuutokset motivoivat pelaamaan armollisen lyhyen pelin loppuun, joka onkin sitten Segan vanhojen arcadenimien tapaan aika huippuluokkaa.

Ambush: Kolmannen persoonan avaruusräiskintä, jossei muuta mielenkiintoista kuin hupaisan esoteerinen ykkösruutu, jossa yritetään epätoivoisesti saada avaruusrakkine lentoon.

American Speedway: Ylhäältä kuvattu pilipaliralleilu, jossa auton suoritusta parannetaan keräämällä radalle ilmestyviä esineitä. Mario Kart-pioneerityöstään huolimatta mitäänsanomaton tekele.

Ameridarts: Vaihteeksi väkisin väännettyä yhdysvaltalaispaatosta jostain syystä sisältävä tikanheittopeli, jonka trackball-ohjaus nakkaa tikat päin mäntyä. Graffat ovat ihan sympaattiset, sentään.

Andro Dunos: Peruspersoonaton avaruusräiskintä, jossa aseistuskokoonpanoa voi vaihtaa neljän eri vaihtoehdon välillä.

Angel Kids: Segan syystäkin uniikki twin stick-peli, jossa kummallakin tikulla ohjataan kahta köyttä pitelevää kakaraa, jotka pompottavat kolmatta samanlaista ylös kapeita kenttiä. Hämmennys on huvin lähde, sillä ohjaus on harvinaisen epäintuitiivista, pompoteltavan ipanan liikerata mielivaltainen ja pelattavuus tyystin tasapaksua.

Anteater: Ihan kekseliäs Hang On -väännös, jossa ohjataan titulaarisen otuksen kieltä pitkin sokkeloita hieman matopelimäiseen tyyliin.

APB - All Points Bulletin: Estetiikaltaan retroisan jumalainen ja pelattavuudeltaan omintakeinen poliisiajelu. Mainio huumori ja kyttäsatiiri viihdyttää, vaikka itse pelattavuus on loppupeleissä melko tasapaksua.

Apparel Night: Perustissimahjong.

Appoooh: Segan estetiikaltaan hurmaavan kuppainen ja pelattavuudeltaan vain kuppainen painipeli.

Aqua Jack: Ralliräiskintä kömpelöillä kontrolleilla ja vakkarikuivalla armeijateemalla. Ajoneuvona toimiva ilmatyynyalus ja teiden korvaaminen vesistöllä on sentään tekeleeltä kekseliästä.

Aquarium: Mielenkiintoisia mekaniikkoja sisältävä Puzzle Dama -väännös, jonka tylsä ulkoasu ja etenkin passiivisten kuplapalikoiden spämmäys tekee kuplaksi.

Arabian: Menettelevä mutta ikäisekseenkin kököhkö Donkey Kong-väännös, jonka parissa vikassa ruudussa on melkoisen kuppaista tasoloikkaa. Valitettavasti musiikkiraitakin on jotain Wilhelm Tell Overturea ja Can Cania stereotyyppisen arabisoundin sijaan.

Arabian Fight: Segan genrelleen melkoisen ainutlaatuisilla skaalautuvilla graffoilla varustettu beat em up, joka näyttää kuitenkin suht kuppaiselta, lähinnä animaatioiden laaduttomuudesta johtuen. Massiiviset spritet myös tekevät moninpelistä äärimmäisen epäselvää seurattavaa. Arabiateema onkin ainut varteenotettava plussa.

Arabian Magic: Movelisteiltään kitukasvuinen mutta melko monipuolisen ruutudesignin ja teemansa takia viihdyttävä beat em up. Parempi kuin Arabian Fight.

Arbalester: Taustoiltaan jees mutta muuten vaihteeksi liukuhihnamainen, armeijateemainen shoot em up.

Arch Rivals: Hupaisalla estetiikalla varustettu ja väkivaltaan nojaava 2 vs 2 -koris.

Area 51 / Maximum Force Duo: Kaksi kuivaa mutta kökköjen GC/digitaali-graffojensa takia huvittavaa valopyssyräiskintää yhdessä paketissa.

Argus: Shoot em up, joka on esteettisesti vaihteeksi kuiva. Mekaniikoissa on sentään yritetty; mukana on mm. joka ruudussa vaihtuvat aseet, laskeutumisminipeli, tuhottavat esteet ja sivuttain looppaava taistelukenttä. Näistä ainakin viimeksi mainittu tosin sucks ass.

Ark Area: Omaperäinen mutta tasapaksu räiskintä, jossa vapaasti rullaavissa ruuduissa -- joita on noin 20 liikaa -- ammuskellaan mitäänsanomattomia avaruusmölliäisiä. Pelin loppua lainaten: "Let❤s do anything else." Finaalissa esitellään edellä mainitun helmen lisäksi myös peliraudan speksit, jostain syystä.

Arkanoid: Lievästi esikuvaansa viihdyttävämpi Breakout-väännös, kiitos power uppien, muuta silti krooh. Alkunäyttö on ainoa mielenkiintoinen osio.

Arkanoid - Revenge of Doh: Samaa kamaa kuin edeltäjänsä parilla uudella lisävoimalla ja vielä runkummalla kenttäsuunnittelulla. SNES-version alaotsikkoa lainaten "Let's not Doh that again". Lopussa on sentään keskitason kolikkopelifilosofiaa.

Arkanoid Returns: Kymmenen vuoden tauon jälkeen Arkanoid palaa. Miksi vitussa? Edeltäjiäänkin kuivempi tekele kiitos ribben estetiikan ja pomomättöjen puutteen.

Arlington Horse Racing: Hevosrallivedonlyöntisimulaattori, jossa ei siis mitään sisältöä rahantuhlaustaulukon ja pikselihevosten ravausten seuraamisen lisäksi. Melkein yhtä vahingollista ajanvietettä kuin todellinen vastineensa, siis.

Arm Champs II: Graafisesti hupaisa kädenvääntely, joka on todellisen raudan puutteessa kuitenkin aika lisäkiveskäs.

Arm Wrestling: Koominen, mutta pinnallinen puzzle/napinrämppäyspeli Nintendolta. Viholliskasti on aika hieno.

Armed Police Batrider: King of Fightermaisella tiimimekaniikaltaan, vierailevilta tähdiltään ja isolta rosteriltaan shootterivartavirrasta eroava tekele. Lisäinnovaationa toimii automaattinen laakien lataussysteemi; kesti vain tovi genren tekijöiltä tajuta, että ampumisnapin pohjassapitelyn voi korvata hieman mielekkäämmällä vaihtoehdolla. Geneerihköinen ja sillisalaattinen ulkoasu ei valitettavasti ole Raizingin parasta tasoa. Lisäksi yhdessä lukuisista lopuista runkataan jotain pirun natalistirikollisia (anteeksi tautologia).

Armored Car: Tasapaksu ylhäältä päin kuvattu rälläily, jonka kenttädesign on tasaista ristikkoa. Viholliskatras on sentään melko laaja.

Armored Warriors: Omintakeinen mecha-beat-em-up, jossa mukava määrä vaihtelua kiitos neljän eri hahmon ja erilaisten varusteiden määrän. Hupaisin puoli on jossain pomomätöissä käytössä oleva power up, joka yhdistää pelaajat yhdeksi tuholinnakkeeksi rakkinegenrelle ominaiseen tyyliin. Vähäisinä huonoina puolina toimivat jopa CPS-raudalle masentava soundtrack ja tyystin yhdentekevät juoni-osiot.

Art of Fighting: Juoni- ja rope-elementeissään hyviä ideoita sisältävä, mutta aivan liian tönkkö mättöpeli.

Art of Fighting 2: Huomattavasti pelattavampi kuin ykkönen, muttei silti mikään mestariteos, lähinnä edelleen hivenen kusehtavien kontrollien. Tosin dialogin ja tahallisen sekä tahattoman huumorin taso on Samurai Shodowin luokkaa, mikä on hupaisaa etenkin pelin suhteellisen ryppyotsaiseen edeltäjään ja jatko-osaan verrattuna. Soundtrack on hyvää alkuaikojen Neo Geo -settiä.

Art of Fighting 3: Sulavien, rosteripakkaa sekoittavien mättöpelijatko-osien pioneeri. Pelattavuudeltaan mielenkiintoinen risteytys 3D-mättömäistä rushausjugglausta ja normi-2D-nahistelua. Soundtrack on omaperäinen sekä mainio ja graffat one of the best if not the best 2D-saralla.

Ashura Blaster: Vaihteeksi geneerinen armeijateemainen ylhäältä kuvattu räiskintä. Ainoa mieltä hieman ylentävä asia on välinäyttöjen flirttaileva kapiaiskyllikki.

Assault: Ylhäältä kuvattu tankkiräiskintä, jossa pelattavan rakkineen telaketjuja ohjataan erillisillä tateilla. Lopputulos on yllättävän toiminta. Myös epälineaariset ruudut ovat ihan mielenkiintoinen ilmiö. Valitettavasti peli on perus inttikuivailuteemansa lisäksi myös kasari-Namco-tyylisen monotoninen ja ylipitkä, eli "No tank you".

Asterix: "Asterix"

Asteroids: Ajalleen menettelevä, nykyään yhdentekevä vektoriräiskintä. Warppausmekaniikka on aika hauska vaikkakin sattumanvaraisuudessaan hämmentävä ominaisuus.

Asteroids Deluxe: Minimaalinen päivitys 1,5:lla uudella vihollisella. Warppaus on korvattu käytännöllisemmällä mutta kuivammalla suojanapilla.

Astra Superstars: Estetiikaltaan Sunsoftin muiden mättöpelien tapaan mainio mättöpeli, jossa passeli rosteri. Pelattavuus on lentelyineen hupaisa väännös perus-2D-mättämisestä, vaikka kitukasvuiset move listit tekevät menosta turhan pinnallista. Lisäpisteet pinball-mekaniikasta, tosin.

Astro Blaster: Segan vanhan ajan avaruusräiskintä, jossa jopa ei käytetä vektorigraffoja. Pelin hidastusmekaniikka on jees ja aseen ylikuumenemisen mahdollisuus meinaa, ettei aivoton ampumisnapin takominen vaihteeksi kannata. Sisältöä on kuitenkin liian vähän ja vaikeusastetta liikaa. Mukana vaihtoehtoinen, peruslaadukas saksalaisdubbi.

Astropal: Asteroids-plagiointi huonommilla graffoilla. Eli ei mikään oikea Astrokaveri.

Astyanax, The: Perus-2D-mätistys fantasiateemalla. Ei yhtä siisti kuin NES-versionsa kiitos laadukkaiden juoniosioiden puutteen ja kuppaisen soundtrackin, mutta ainakin loppupuolella on pikkutuhmaa huumoria ja hämmentävä non sequitur-osio.

Asuka & Asuka: Graffoiltaan menettelevä ja pelattavuudeltaan taas tyystin mielikuvitukseton shoot em up. Paska & paska, more like.

Asura Blade - Sword of Dynasty: Fantasiateemainen, esteettisesti ja rosterillisesti epämerkittävä mättöpeli, jonka mekaniikat ovat kaikkivoipainen ilmatorjunta + push block -syöpää. Purjoo.

Asura Buster - Eternal Warriors: Edeltäjäänsä hieman persoonallisempi ja ennen kaikkea pelattavampi, paitsi että heittomanööveri tehdään jostain helvetin syystä painamalla kahdesti alas ja hyökkäysnappulaa. Mitä vit?

Asylum: Pelattavuudeltaan huono, mutta estetiikaltaan hauskalla tavalla naurettava ylhäältä kuvattu toimintatekele. Vaihtelevat ympäristöt kannustavat pelaamaan loppuun, ellei pelin betaisuus kaada koko touhua kesken kaiken.

Ataxx: Tammipeliväännös hoopoilla mörköalienvihollisilla. Sisältää jostain syystä jonkinnäköisen mahdollisuuden tallentaa oma ranking-pistetilasto myöhempiä pelikertoja varten, vaikka tuskin kenelläkään on hirveän matalaa kynnystä tahkoa tätä tuubaa toistamiseen.

Athena: Karsinogeenisen kököllä ja epäreilulla pelattavuudella varustettu toimintaplatformer, jonka huonoutta alleviivaa pelin premissin, mekaniikkojen, estetiikan ja etenkin päähenkilön siisteys. Vihaan tätä peliä yhtä paljon kuin rakastan Athenaa, eli paljon.

Athena no Hatena?: Arabiteemainen quiz-peli viihdyttävällä estetiikalla. Valitettavasti nimen Athena viittaa tekijäfirmaan eikä yllämainittuun.

Atomic Robo-Kid: Monotoninen ja huijaamatta mahdoton Baraduke-väännös. Ainakin elefantin ja pölynimurin risteytystä muistuttava päähenkilö on söötti.

Atomic Punk: Iremin Bomber Man -arcadeportti tekijälleen ominaisen pikkutarkoilla animaatioilla ja hoopolla huumorilla. Perverssisti, vaikka nelinpeli löytyy, ei versus-moodia ole. Tarinamoodi on sarjalle uskollisen monotoninen ainakin yksin yskiskellessä.

Aurail: Pari hyvää ideaa sisältävä, mutta persoonaton, runkku ja ylipitkä räiskintä, jossa ylhäältä kuvattuja ruutuja tauotetaan raivostuttavilla FPS-osioilla. Huomaa, että Sega on toiminut pelissä vain julkaisijan roolissa.

Avalanche: Höhlä wanha tekele, jossa napataan melakasalla ylhäältä putoavia lumikokkareita. Äänimaailma on omaa luokkaansa.

Avengers: Ylhäältä kuvattu beat em up perinteisellä jengiläisteemalla. Parempi kuin samoihin aikoihin ilmestynyt Kyros, muttei yhtä hauska.

Avengers in Galactic Storm: Pelattavuudeltaan perustyydyttävä lisenssimättöpeli, vaikka esittelikin genrelle yhden sen syöpäisimmistä mekaniikoista assist-hyökkäysten muodossa. Graffat ovat kamalaa esirenderoitua kökkeröä ja musiikitkin hajuttomia etenkin Data Eastin peliksi.

Avenging Spirit: Yksi parhaista platformer-peleistä ever kiitos mainion possessausmekaniikan. Vihollishahmoja on mukavan paljon, mikä meinaa edellä mainitun mekaniikan turvin tuplasti kivaa. Juoni on hienon synkkä pelin estetiikkaan verrattuna ja loput jopa suht koskettavia, etenkin niistä parempi.

Aztarac: Passeli vektoriräiskintä tukikohdan puolustamispremisillä ja tutkamekaniikalla.

Azurian Attack: Kuiva ja sisällyksetön avaruusräiskintä.

B.C. Story: Kovin Korean estetiikan sisältävä luolamiesteemainen urheilupeli, jossa on norminapinhakkauksen lisäksi myös joystickin ronklausta. Kirjaimellisesti tuskallista pelattavaa.

B. Rap Boys: Hupaisa, mutta kökkö ja hivenen monotoninen beat-em-up. Viholliset ovat turhan kestäviä ja itseään toistavia ja ohjattavuus kömpelöä, mutta Hip Hop-teema tekee pelistä jotenkin siedettävän ainakin vikaan pomoon asti, joka pitääkin sitten voittaa yhdellä elämällä (dat ain't happening). Moninpelilläkö asianlaitaan pelastus? Ehei, ensiksi pelaajat joutuvat hakkaamaan toisensa, ennen kuin voittaja pääsee tekemään itsestään lihamureketta pääpahista vastaan.

Backfire!: Data Eastin estetiikaltaan hyvä ja rallipeli isometrisehköllä kamerakulmalla. Vaikka MAME-kontrollit ovat aika hepreaa, on peli läpäistävissä, sillä seiniin törmäys poikkeuksetta kimmottaa auton takaisin oikeaan suuntaan vain pienen nopeuden menetyksen kustannuksella.

Bad Dudes vs. Dragonninja: Keskinkertainen, mutta hauska beat-em-up. Melko vaihteleva, myös. Pelin meemistatus on aika epäansaittu muihin arcaden dialogihelmiin verrattuna.

Bad Lands: Offroad -tyylinen rallipeli tyylikkään karulla estetiikalla, mielenkiintoisella ratasuunnittelulla ja asemekaniikoilla. Valitettavasti tukee vain kaksinpeliä.

Bakatonosama Mahjong Manyuuki: Ihmisperseistä lautapelaamista hoopolla feodaali-Japaniestetiikalla, seikkailuelementeillä ja aivan liian pitkällä kestolla. Mielenkiintoista kyllä tissejäkin löytyy, vaikka tekele onkin Neo Geo -raudalle.

Bakutotsu Kijuutei: Alien Sectorin jatko-osa, joka on hieman edeltäjäänsä parempi, mutta silti monotonisen ylipitkä. Paccet-avaruuskavereiden pelilliset jeesausmekaniikat ovat plussaa, vaikka kuomien jatkuva kuoleminen masentaa aina. Onneksi MAMEhuijauskoodien tekijät ovat olleet taas tilanteen tasalla ja tehtailleet tyyppien döödaamattomuuskoodit.

Bakuretsu Quiz Ma-Q Dai Bouken: Premississään Indiana Jonesmaista arkeologikaluamista ja Sylttymäistä kurkkusalaattiviidakkosamoilua sekoittava ja pelattavuudeltaankin epäkiinnostava tusinatriviatekele.

Baku Baku Animal: Omintakeinen match two -versuspuzzlepeli hupaisan hirvittävillä esirenderoiduilla hahmoilla. Valitettavasti moninpelissä ei viimeksi mainittuja taas vaihteeksi juuri näy, mutta sentään taustat ja biisit vaihtuvat, Segan kiitos.

Bal Cube: Omintakeinen mutta rutikuiva Breakout -väännös, jossa ohjataan melan sijasta palloa...tai siis kuutiota.

Balloon Bomber: Wanha, sisällyksetön yhden ruudun räiskintä, sentään tuhoutuvalla maastolla ja hupaisalla ääniraidalla.

Balloon Brothers: Tetris-väännös käännetyin tippumissuunnin -- siis kohoamissuunnin -- ja hämärin värinvaihtomekaniikoin. Aika U.P.P -tierin menoa, siis.

Baluba-Louk no Densetsu: Kuiva sokkelonkamankeräys maustettuna Mario Bros.:maisella alatuuppausmekaanikalla.

Bang!: Menettelevä Point Blank -tyylinen valopyssyräiskintä länkkäriteemalla. Koska tekijäfirma on Gaelco, onko kyseessä siis paellawesternpeli...?

Bang Bang Ball: Mouse Shooter Gogon henkinen jatkaja, jossa esikuvaansa monipuolisempi yksinpeli. Hiirenammunnan versus- kaksinpeli on korvattu co-op-pelimuodolla, mikä on sinänsä mielekäs ratkaisu; nyt kumpikin tekele tukee toisiaan hyvin kummankaan olematta obsoliitti.

Bang Bang Busters: Diet Go Gon tyylinen Bubble Bobble -väännös hajottavalla kenttädesignilla ja tavallista syvällisemmillä mutta huonoilla tappomekaniikoilla. Pelin ulkoasu on myös todella halpa etenkin Neo Geo -peliksi.

Bang Bead: Hupaisa, uudistettu Pong passelilla hahmokaartilla. Ei yllä Flying Power Discin tasolle, kylläkään.

Bank Panic: Segan ja yhteistyökumppanin vaihteeksi sikahyvä kolikkopeli, joka hyvin omintakeinen länkkäriteemainen räiskintä vapaasti liikutettavalla taistelukentällä ja lukuisilla hupaisilla mekaniikoilla. Tästä pitäisi tehdä jonkinnäköinen VR-jatko-osa.

Barricade: Neljänpelattava versusmatopeli, eli suht hienoa settiä etenkin vuodelle '76.

Barrier: Hämmentävä ja kuiva vektorigraffainen tekele, jossa väistellään hitaasti liikkuvia mitäleitä kapeassa putkistossa.

Baryon - Future Assault: Rutikuiva ja persoonaton korelalainen avaruusräiskintä, jonka Pulstarmainen takomis/lataussysteemi sentään menettelee.

Baseball Champ: Ääninäyttelyltään hulvaton, mutta muuten tarvittavan huono ja hajottava pesäpällipeli ADK:lta.

Batman: Kuppainen ja runkku mätistys pelkällä yksinpelillä. Estetiikka on passelia ja sisältö sopivan uskollista yliarvostetulle lähdemateriaalilleen.

Battlantis: Mytologiateemainen HC-Space Invaders. Esikuvaansa parempi eli vain sika tylsä.

Battlecry: Itkettävän kammottava yksinpelattava 2D-mättöpeli hirvittävin kontrollein ja kirjaimellisesti naurettavin grafiikoin. Vielä hirveämpi kuin firman edellinen tekele Reikai Doushi, mikä on jo saavutus.

Battle Bakraid - Unlimited Version: Battle Gareggan jatko-osa paremmilla graffoilla, Armed Police Batriderin hyvällä lataussysteemillä ja mukavalla 9 lentsikan rosterilla. Edelleen valitettavan särmätön tekele muuten.

Battle Balls: Suht omintakeinen ja hyvin toimiva versuspuzzlepeli mieltäylentävän hupaisin hahmoanimaatioin ja masentavan eläinpitoisin rosterein.

Battle Chopper: Iremin Opa-Opa-vastine lafkan peruspeliä söpömmine graffoineen ja kauppamekaniikoikkeen. Eri suuntiin skrollaavat kentät ovat jees, mutta muuten peli on melko runkku ja pitkäveteinen, osaltaan kiitos melko Midway-kestävien pomojen.

Battle Circuit: Etenkin Capcomin beat em upiksi mukavan humoristinen ja suuret määrä liikkeitä omaavan hahmokatraan sisältävä sci-fi-mätistys, joka rupee kuitenkin loppua kohti maistumaan hieman puulta kiitos turhan kestävien vihollisten ja kuivahkojen kenttien. Nelinpeli tekee tekeleestä silti lafkan parhaan genrensä edustajan.

Battle Cross: Kökkö ja räikeää värikkyyttään lukuun ottamatta mitään sanomaton yhden ruuden avaruusräiskintä. Pelaa mieluummin Karian Crossia.

Battle Cruiser M-12: Esteettisesti mukavan värikäs mutta pelattavuudeltaan liukuhihnamainen sukellusveneenupotushommeli.

Battle Garegga: Sekä estetiikaltaan että pelattavuudeltaan OK mutta persoonaton shoot em up, taas vaihteeksi. Sorcer Strikerista otetut salahahmot ovat sentään hyvä alustus Armed Police Batriderin cross-overoinnille.

Battle Lane! Vol. 5: Omintakeinen mutta juustoinen ylhäältä kuvattu rälläilyräiskintä. Omintakeisin ominaisuus on se, että vastustajana toimivien autoilijoiden kuskit ja räiskijät voi napsia erikseen. Totta kai ajajan ampuminen aiheuttaa ajoneuvon disintegroitumisen sekunnin sisään.

Battle Rangers: Data Eastin pelattavuudeltaan toimiva mutta melko tavanomainen kurkkusalaattiräiskintä yhdenmukaisella mutta sentään melodramaattisella vihollisarmeijalla. Onneksi todella absurdi käännösjälki kuumine haulikonluoteineen kuoltavaksi tekee lopputuloksesta kovin viihdyttävän. Lisäbonuksena on pelin amerikkalaisversiossa vaihtoehtoinen englantilokalisaatio, mutta tämän version teksti on vielä huonompaa eli parempaa.

Battle of Atlantis: Vedenalaisteemassaan jokseenkin omintakeinen mutta ikäisekseenkin yltiömonotoninen sivuttaisräiskintä.

Batsugun: Tavanomainen ylhäältä kuvattu shootteri, sentään expa-systeemillä ja vaihdettavilla hahmoilla.

Bay Route: Segan ja Sunsoftin tekemä run and gun. Sisarpelinsä Tough Turffin tapaan tyydyttävä mutta epäinspiroitunut genrensä edustaja. Neljä asetta, joiden välillä voi vaihtaa vapaasti, ovat sentään jees ominaisuus.

Beast Busters: "One sure thing, we'll risk our lives." SNK:maisen läppä mörkö- on rail shooter, jossa melko uniikki kolminpelimahdollisuus. Muuten pelattavuus on harvinaisen epäinspiroitunutta; sentään on hupaisan absurdia, että periaatteessa rajoitettuja ammuksia jaellaan sitä tahtia, että ainakin yksinpelillä ei kudeista voi millään ilveellä tulla pulaa.

Beathead: Huvittavan huonoilla graffoilla siunattu, omintakeinen muttei viihdyttävä versuspalikankeräilyralli epäselvillä heksagonisilla ruuduilla.

Beezer: Kekseliään sijaan pikemminkin näsäviisas sokkelihaahuilu, jossa pitää vangita mehiläisiä kuusikuutioihin seiniä tuuppimalla. Epähauska ja epäselvä.

Ben Bero Beh: Hajottavan sattumanvaraisia esteitä ja vihollisia sisältävä Donkey Kong-apinointi palavassa rakennuksessa. Lisäsuolaksi haavoihin on päähenkilö palomiehen sijaan joku vaahtosammuttimella varustettu läsö trikoopelle.

Berlin Wall: Lode Runner-väännös, joka on nimeäjänsä mukaisesti ynseä ja liian pitkä. Kengännauhamaisen hoopo estetiikka premissiin liittyvine taustakuvineen huvittaa jonnin verran.

Bermuda Triangle: SNK:n vaihtoehtoinen versio World Warssista, joka on sisarpeliään paljojn kummallisempi ees taas skrollaavine ruutuineen ja tappavine anti-bonus-kenttineen. Vastapainoksi ovat bossit paljon WW:tä tasapaksumpia.

Berzerk: Monotoninen räiskintä, jossa pari hauskaa mekaniikkaa ja mukava määrä vaihtoehtoisia kieliraitoja.

Best Bout Boxing: Yllättävän viihdyttävä 2D-nyrkkeilypeli melko vaihtelevalla vaikka totta kai täysjätkäisellä hahmokatraalla. Iskut tekevät jopa vahinkoa ja kontrollit ovat ymmärrettäviä, toisin kuin monissa muissa lajin videopeliväännöksissä.

Best of Best: Nimensä mukaisesti sekä sika hyvä että kovin kuso mättöpeli. Mekaniikat ja tuntuma ovat melko syöpää, mutta menettelevän hahmokartaan isot ja absurdit move listit tarjoavat silti paljon hupia, kuten myös rupuinen ulkoasu. Pelaajan henkinen nöyryyttäminen epämiehekkäästä pelaamisesta on mekaniikkana myös omaa luokkaansa.

Bestri: Kolmen pelin korealainen kokoelma. Kaksi näistä ovat homeisia ristinolla/tammiväännöksiä, mutta viimeinen hämmästyttävän eli lievän viihdyttävä Breakout-tekele hyvällä gemariruudulla.

Big Event Golf: Golf-peli, jossa taas käsittämättön trackball-ohjaus. Musaakit ja graffat ovat onneksi toimivampia.

Big Fight; Big Trouble in the Atlantic Ocean: Tavallinen beat-em-up mukavan isolla rosterilla. Jokaisen pomohahmon vikaa lukuun ottamatta saa puolelleen, eli pelattavia tyyppejä on yhteensä 8. Tätä käytetään hyväksi myös arveluttavassa versus-moodissa, jonka mekaniikat ovat suoraan pääpelistä. Tekeleen pelaaminen sitä osittain tukemattomalla MAMElla antoi muutenkin hiukan absurdiin menoon mukavan lisähappomausteen.

Big Karnak: OK platformer siistillä Egypti-teemalla. Melko vaihteleva ja raaka, mutta hieman turhauttava.

Big Run: Esteettisesti hyvä ja pelattavuudeltaan liukuhihnamainen kolmannen persoonan perusrallipeli, jossa körötellään Paris-Dakarin Afrikan osuus.

Big Striker: Hiomaton jalkapalloilu ärsyttävällä äänimaailmalla.

Big Twin: Uniikihko muttei hyvä puzzlepeli, jossa kärrätään pelialueelle tippuvia palloja match three-tyyliin. Kaksinpeli on, mutta versusta ei, mikä korostaa kurjuutta. Onneksi kaikki hyvitetään kekseliäästi alastomien muijien pikselikkäitä valokuvia väläyttämällä.

Bigfoot Bonkers: Versusmatopeli sattumanvaraisilla jalanjälkiesteillä. Lussua kamaa verrattuna Barricadeen, siis.

Bijokko Gakuen: Lukioteemainen strippimahjong, jossa ei sentään näytellä edes nännejä. Koulujengiläismuija ja manserviceäkin sisältävä loppukohtaus kellistävät kurjuutta.

Bikkuri Card: Vedonlyöntitekele, jossa yritetään valita kaksi paria peitetystä ristikosta. Save statejen avulla voin todeta, että peli kusettaa. Ylläri pylläri.

Billiard: Vissiin Neuvostoliittolainen biljardipeli, jossa kaveeraavat punainen ja sininen pallo tuuppivat kilpaa hymynaamoja kuoppiin. Varmaankin taiteellinen kannanotto tekomaahansa, siis.

Billiard Academy Real Break: Jees, joskin johdainnaistava spiritual sequel Pocket Gal Deluxelle. Silmänruokana toimivat lyylit ovat semirealistisessa tyylissään siistejä ja estetiikka on muutenkin hyvää kankeaa ääninäyttelyä lukuun ottamatta. Etenemistä palkitsevat lyylien close uppeilu -osiot ovat omaperäisiä ja hupaisia, vaikka se, että lähikuvat eivät ole muijista riippuvaisia, onkin antiklimaattista.

Bio Attack: Shoot em up, jossa niistetään ihmisruumiissa vastaantulevia bakteereja. Premissi ja eri ruumiinosissa tapahtuvat fiksatut välikentät tekevät pelistä jopa jotenkin muistettavan.

Biomechanical Toy: Runsaasti tasoloikkaelementtejä sisältävä run and gun. Kentät ja viholliset ovat melko vaihtelevia, mutta eri aseiden ja kaksinpelin puute on ynseää. Ainakin erilaisia apurihahmoja on yllättävän paljon, mutta niiden harvinaisuus ja lyhyt käyttöikä lähinnä potututtaa entistäkin enemmän.

Bionic Commando: Kouramekaniikaltaan kekseliäs mutta muuten ohjaukseltaan hajottavan rajoitettu ja muutenkin hiomaton räiskintä, etenkin kun NES-jatko-osan sarjaflengaus ei ole vielä käytössä. Musiikkien mielenkiintoinen instrumentaatio on mielenkiintoisin osa-alue.

Birdie King 1-3: Trackball-ohjauksiltaan jopa toimivia, mutta muuten mitäänsanomattomia golfretroiluja.

Birdiy: Retropeli, jossa kasvatetaan linnunpoikasta sille matoja kiikuttamalla samalla kun hätyytellään pois tirppaa itseään mättää yrittäviä mörköjä. NPC:n puolustuselementeiltään siis uraa uurtava, huonolla tavalla.

Black Heart: Japanilaislähteistään huolimatta korealaistyylisen halvalla mutta hupaisalla graafisella ulkoasulla varustettu shootteri, joka on pelattavuudeltaan valitettavasti tyystin tavanomainen lukuun ottamatta Dragon Breed/Saint Dragonmaista hit box -systeemiä.

Black Panther: Konamin krapulamaanantainen toimintajööti, joka on tyystin epäpelattava ja esteettisesti epämerkittävä.

Black Tiger: Capcomin runkku ja itseään toistava fantsutoimintatasoloikka. Hyvää seuralainen samana vuonna ilmestyneelle Black Pantherille, siis.

Black Touch: Mahjongsolitaire, jossa esteettisesti kovin korealaisia eli epäkoreita välikuvia speden jätkän herutusiskuyrityksistä ja -epäonnistumisista.

Blandia: Pelattavuudeltaan välttävä fantsumättöpeli, jossa sentään ihan hupaisa panssarimekaniikka. Graafisesti tekele tyydyttää, mutta soundtrackin biisien määrän sekä niiden keston sekunneissa voi laskea yhden käden sormilla.

Blastaball: Futuristinen kiekkopeliväännös, jossa lätkää liikutetaan sitä avaruusaluksella räiskimällä. Yltiöhitaus ja se, että pelaajia on kentällä kerrallaan minimaaliset kaksi, tekee menosta vähintään yhtä kuivaa seurattavaa kuin tosielämän vastineesta.

Blasted: Monotoninen ja epäselvä mutta hupaisan ulkoasunsa takia hetken viihdyttävä tarkka-ampumisräiskintä. Hupaisin puoli on pelissä on se, miten lungisti tykitettävien rakennusten asukkaat suhtautuvat nurkissaan pyöriviin valloittajakyborgeihin.

Blaster: Graffoiltaan hirveä mutta sentään lievästi vaihteleva FPS-avaruusräiskintä. Tekeleen ylipitkän keston päätteeksi päästään paratiisiin, jonka sisältö on aika ennalta arvattaa settiä.

Blasto: Wanha räiskintä, jossa kosautellaan miinoja tuhottavissa sokkeloissa. Kovin kuivaa settiä ainakin yksinpelillä.

Blastoff: Namcon kasariavaruus- shoot em up, eli maksimaalista pyllynimemistä.

Blaze On: Atluksen hidastempoinen eli pitkäveteinen avaruusräiskintä, jossa sentään genrelle uniikki vihollisenpossessoimismekaniikka.Erilaisia sosialisoitavia vastustajia on nihkeänlaisesti, valitettavasti.

Blazer: Namcon isometrinen kasariräiskintä, joka on vaihteeksi esteettisesti hyvä ja pelattavuudeltaan tasapaksu, muutamasta eri ajoneuvosta huolimatta.

Blazing Star: Pelatavuudeltaan tylsin ja vaikeusasteeltaan rikkinäisin Yumekobon Neo Geo -räiskintä. Ylikestävät pomot yhdistettynä aseiden nuhaisuuteen hajottavat erityisesti. Erilaisten alusten suuri määrä olisi hyvä ominaisuus, jos niitä vain voisi vaihtaa kesken pelin, sillä ei tätä jaksa hullukaan uudelleenpelata. Sentään pääpahis on saatanallisuudessaan eli pikkuvauvaisuudessaan täydellinen rooliinsa.

Blomby Car: Ohjaukseltaan toimiva mutta monotoninen ja ulkoasultaan kengännauhamainen Paris-Dakar-rallitus. Blomby Car-eksperttimme sentään osaa kertoa, että tekijät ovat tajunneet plagioida peliin Data Eastin musaa.

Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hauskaa settiä.

Blood Warrior: Melko urpo mutta keskinkertainen Mortal Kombat -apinointi Japanista, Japaniteemalla. Pelin ainoa syystäkin uniikki elementti on, että jotkut spessut tarvitsevat vain joystick -inputin. Enkkudubbi on sentään samaa huvittavan hömelöä tasoa kuin edeltäjässä Shogun Warriorssa.

Bloody Roar: Furrymetamorfoosimekaniikkansa ja spessujensa ansiosta tavallista viihdyttävämpi 3D-mättö, jossa parikin helmihahmoja. Tosin se, että heitot voi torjua, on aika käsittämätön ratkaisu.

Bloody Roar 2: Mekaniikoiltaan edelleen hiottu jatko-osa: superit ja tällä kertaa mättöpelinormeja noudattavat heitot ovat jees. Epäjees ovat kaikkien ykkösten mielenkiintoisten hahmojen poisto, etenkin kun uudet naamat ovat ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tyystin epäinspiroituneita.

Blue's Journey: Melko tavallista mutta sopivan hektistä platformausta yleisellä ADK:maisella kummallisuudella sekä tietysti parilla omintakeisella pelillisellä lisämausteella. Seikkailupelielementit hoopojen NPC:iden kera ovat etenkin hauskoja, kuten myös läpät loput. Lutuisuudessaan hieno sisarpeli esteettisesti kovin karummalle Magician Lordille.

Bombjack Twin: Taas yksi hämmentävä retropeliuudelleenlämmittely, jossa edeltäjäänsä paremmat graffat, samanaikainen kaksinpeli ja aivan yhtä karsea pelattavuus.

Bomb Jack: Tylsä ja loputon retropeli, jossa keräillään ja puretaan pommeja. Hyppymekaniikat ovat ärsyttäviä ja lukuisista käden ulottuvilla olevista räjähteistä huolimatta ei vihollisille voi tehdä mitään. Eli Bomb Shit, more like.

Boogie Wings: Erinomainen ja hyvin epägeneerinen shootteri. Pelin mekaniikat ovat omaperäisiä ja hyviä lukuun ottamatta ehkä rämppäys-power up-laakia ja estetiikka on myös huippuluokkaa, samoin kun loppuyhteenotto.

Bouncing Balls: Omintakeinen muttei kovin kummoinen puzzlepelin tapainen, jossa yritetään kasata eri numeroita sisältävistä palloista oikea lukema. Pelin Looney Tunes-lisenssi tuskin on luvanvarainen.

Bravo Man: Stereotyyppinen Namcon kasaripeli, eli siistin estetiikan ja surkean pelattavuuden omaava actionplatformer. Kuppaiset kontrollit ja hit detection yhdistettynä pelin epäinhimillisen pituuden kanssa (32. V*tun. Ruutua.) on yhtä kuin tekele, jonka läpäisee vain elämätön ulostefetisisti. Luovuin itse leikissä jossain tyystin toimimattomassa hyppelykohdassa. Lisäharmikseni pelin arcadeversiosta ei tunnu löytyvän edes mitään läpipeluuvideoita. Ehkä viimeksi mainitun asianlaidan pitäisi sentään hieman lisätä uskoani ihmiskuntaan.

Breakers Revenge: Perinteinen, mutta varsin hyvä 2D-mättöpeli. Rosterikin on melko tavanomainen lukuun ottamatta paria helmihahmoa, mutta movelistit ovat mainioita ja pelattavuus kohdallaan. Hahmot ovat sulavia ja superit siistejä, mutta muuten presentaatiokin on aika peruskamaa. Ääninäyttelyn taso on hyvällä tavalla naurettava ja anti-suomileffamiksaus kusee muuten hauskaa soundtrackkia.

Bucky O' Hare: Konamin lisensoitu beat-em-up, eli vain tyydyttävä. Ninja Combat/Robocop 2 -tyylinen projektiilipainotteisuus on sinänsä jees, mutta tuo mukanaan etenkin tässä genressä anteeksiantamattoman elementin, eli vihollisten kosketuskontaktilämäoton, joka tekee meleehyökkäyksistä lähes hyödyttömiä ja siten pelaamisesta melko monotonista räiskimisjauhamista. Grafiikat ja musiikit ovat myös peruskauraa, mutta ääni(yli)näytellyt välinäytöt ovat hienoja.

Bull Fighter: Jääkiekkoilu, jossa on ADK:n urheilupeleistä eniten tekijälleen tuttua urpoa hurmaavuutta. Etenkin jatkoajalla joksikin fursooneiksi muuttuvat pelaajat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Pelattavuus on turhan flegmaattista mutta muuten suht viihdyttävää.

Bump 'n' Jump: Data Eastin tavanomainen, mutta romurallifokuseituneisuudessaan viihdyttävä vanhan ajan ajopeli. Pääteema on mukavaa kuultavaa ja ei onneksi looppaa, kun kuolo korjaa.

Burgertime: Yliarvostettu, epäreilu ja itseään toistava platformerin kaltainen. Premissi ja pelattavuus ovat kyllä ihan omaperäisiä, kuten Data Eastilta sopii odottaa.

Burning Fight: SNK:n ensimmäinen Neo Geo -beat em up on valitettavan Final Fightmainen. Pelattavuus on Capcomin tervanjuontiakin huonompaa, mutta siistimpi estetiikka, lyhyempi kesto ja jonkinnäköinen persoonallisuus tekee lopputuloksesta pikkuriikkisen esikuvaansa nautittavamman.

Burning Sanrinsya - Burning Tricycle: Vedonlyöntipeli, jossa ei siis muuta varteenotettavaa sisältöä kuin söpöt graffat.

Cabal: Keskinkertainen shootteri geneerisellä armeijateemalla. Ruudunläpäisyanimaatio ja -fanfaari ovat pelin ehdottomasti siistein ominaisuus.

Cadillacs and Dinosaurs: Aikamoisen Final Fightmainen, mutta hieman pelattavampi ja kiinnostavampi mätkintäpeli. Aseiden suuri määrä on etenkin hyvä kehitys, samoin kuin juoksumahdollisuus. Liian pitkä ja pinnallinen, joka tapauksessa.

Captain Silver: Data Eastin vastine Athenalle ja Wonder Momolle, eli premissiltään ja estetiikaltaan siisti tekele, jonka kusee kökkerö pelattavuus ja infernaalinen vaikeusaste. Silti pelilillisesti hieman parempi kuin kuppakuomansa, minkä lisäksi vaihteleva ruutudesign sekä etenkin hyvin Monkey Island -tyyliset set piecet piristävät kärvistelynkin keskellä.

Castle of Dracula: "No way. Try your luck." Korealainen Plotting -väännös ihanan karsealla musiikilla ja tekomaalleen tyypillisen huvittavilla sekä typerryttävillä välinäytönraakileilla.

Charlie Ninja: Hoopolla graafisella ilmeellä ynnä soundtrackilla varustettu, toimiva run and gun. Pelissä on mielenkiintoisena lisänä lukuisia salaisia ninjatekniikoita, joita ei siinä itsessään tai sen oheismateriaalissa paljasteta.

Chase H.Q.: Toimiva takaa-ajopeli hupaisilla äänisampleilla. Se, että vika vastus eli pahin rikollinen on itäblokin vakooja, on tosin arveluttavaa.

Chelnov - Atomic Runner: Data East onnistuu saamaan tokusatsustakin jotenkin siistiä. Autoskrollaavan tasoloikan ja run 'n' gunin yhdistelmä toimii hyvin. Hienointa on tietysti pelin skandaalinkäryinen taustajuoni. Mega Drive-käännös on kuitenkin arcadeversiota parempi.

China Gate: Technoksen beat-em-upiksi turhan yksinkertainen, mutta silti jotenkuten viihdyttävä tekele. Mielenkiintoisesti pelin tornimaisia ruutuja ei edes tarvitse nousta, koska pointti on hakata tietty määrä koko ajan iholle spawnaavia vihollisia. Journey to the West -teemasta huolimatta voi pelissä myös onneksi pelata muillakin hahmoilla kuin iänikuisella Son Gokulla.

Chi-Toitsu: Mahjonkia power upeilla ja mukavan tyylikkäillä böönilla. Tekeleessä on tosin hämärää ja sattumanvaraista sensurointia, jossa jotkut intiimit paikat ovat välillä kukkien tms. peitossa, ja ehkä jonkin emulointibugin takia niiden piilottamat osat joka tapauksessa vilautetaan grafiikan vaihtumisen yhteydessä...

Choky! Choky!: Hyvin uniikki Buster Bros.:n ja versus-mättöpelin sekoitus. Pelattavuus on toimivaa ja hupaisaa, mutta hahmorosteri on turhan pieni, vaikkakin ihan hyvä.

Cliffhanger starring Edward Randy: ADHDmäisen epäselvä, mutta hauska ja omaperäinen autoscrollmätistys, jossa ei hiljaista hetkeä tule, etenkään moninpelillä. Eli aika Data Eastia.

Contra: Arcade Master racehtava, mutta siitä huolimattakin huonosti ikääntynyt run and gun -patu.

Crazy Fight: Estetiikaltaan hupaisan hoopo, pelattavuudeltaan pilipali räiskinnäntapainen, jossa räjäytellään sattumanvaraisia pahiksia ja samaan syssyyn runsaat määrät sivullisia. Tähtäys toimii perusvalopyssyilyn sijaan takomalla kuutta nappia, jotka vastaavat tietyn ruudun kohdan lasauttamista.

Crime Fighters: Pelattavuudeltaan hiomaton ja yksinkertainen, mutta lähinnä humoristisuudensa takia viihdyttävä, nelinpelattava beat-em-up, jonka kohokohtia ovat loppubossi ja post-game-ylläribonus.

Crossed Swords: HC- Punch Out roolipelielementeillä ja mielenkiintoisella samanaikaisella kaksinpelillä. Uniikkia ja suht viihdyttävää settiä, siis, mutta pelissä on aivan liikaa pituutta pelattavuuden itsensätoistavuuteen verrattuna. ADK:n Super Spy, kaiken kaikkiaan.

Crude Buster: "What a day." Erinomainen Bad Dudesin spiritual sequel, jonka yleinen urpous ja heittomekaniikka tarjoavat paljon hupia, etenkin kaksinpelinä.

Cute Fighter: SD Fighterssin jatko-osa, jossa neljä uutta hahmoa ja enemmän liikkeitä per lärvi. Mephiston ääninäyttelyn nerffaus tekee tekeleestä kuitenkin lähes obsoliitin.

Cyber Police E-Swat: Tönkkö run and gun. Bonukset siisteistä pomoista ja Robocop-apinoinnista.

Cyberlip: Melko köyhä, mutta juoniosioiltaan mahtava SNK:n run and gun. "I'm not insain."

D.D. Crew: Segan Final Fight, eli liian pitkä ja itseään toistava beat-em-up, jossa kuitenkin nelinpeli, jumalattoman hyvä soundtrack ja laadukkaat bossientranssit.

Darkstalkers; The Night Warriors: Passeli sarjan aloitus, mutta obsoliitti kiitos jatko-osien. Pelin superimekaniikka on aika syvältä, eikä onneksi palaa myöhemmissä osissa.

Darius: Rutikuiva Gradius -apinointi, jota kolmen ruudun kikkailu ei pelasta. Outrun -tyyliset vaihtoehtoiset loput ovat sentään jees.

Darius II: Samaa settiä kuin ykkösosa, eli leveää taistelukenttää lukuun ottamatta täysin epämerkittävä shootteri. Jotkin bossit ovat ihan siistejä, tosin.

Dariusburst Another Chronicle EX: Peruskuiva Darius, jossa puolet peliajasta menee pomojen mättämiseen niiden järkyttävät hiparimäärän takia. Siisti arcade-kabinetti ja yltiöuniikki nelinpelimahdollisuus tekevät pelistä kuitenkin suht viihdyttävän; sarjalle perinteinen ylileveä ruutu mahduttaa mainiosti useammankin pelaajan.

Dark Seal: "I am nnnninja!" Data Eastin melko tavanomainen isometrinen fantasiahakkelus perinteisillä, mutta siisteillä mörködesigneillä (ja ninjalla). Gameplay on normi- Gauntlet -johdannaista hauskempaa kiitos supermittaritransformaatiomekaniikan, joka antaa tykinruuan pätkimiselle tavallista enemmän pointtia. Juonellisesti hämäräksi jäävät, mutta mielenkiintoiset sivuhahmot sekä lussuhko loppu kummastuttavat.

Darwin 4078: Data Eastin estetiikaltaan kuiva, ylipitkä, checkpointikas ja uudelleenlooppaava Xevious -klooni. Evoluutiomekaniikka on mielenkiintoinen, mutta ei riitä vähänkään viihdyttävän kokemuksen aikaansaamiseksi.

Defend the Terra Attack on the Red UFO: Vaikka pelin nimi kuulostaakin joltain yhdysvaltalaisrepublikaanin päiväohjelmalta dystopisessa tulevaisuudessa, on kyseessä valitettavasti vain vakiotylsä, fiksattu avaruusräiskintä.

Defender: Viihdyttävä ja uraauurtava, mutta turhan epäreilu ja nappiähkystä kärsivä klassikko. Äänimaailma on mahtava.

Deep, The: Mielenkiintoinen sekoitus tavallista sukellusveneenupotuspeliä ja skrollaavaa shootteria. Ammusten rajallisuus ja yksiulotteinen liikkuvuus tekee pelistä aika mielenkiintoisen. Myös estetiikka on hyvää. Valitettavasti kunnon loppua ei löydy.

Delta Command: Amatoorimäisen näköinen ylhäältä kuvattu räiskintä, joka on kolikkopelistandardeillakin superrunkku. Vikan bossi syrjäyttää kestävyydeltään jopa Midway-kollegansa; ammuin rakkinetta tauotta 15 minuuttia, eikä mitään tapahtunut. Ken tietää, oliko masiinan romuttamiselle lisävaatimuksia, koska pelistä ei onneksi löydy netistä oheistietoa. Ainakin yksi vihollistyyppi on Rambo.

Denjin Makai: Suurella hahmokatraalla ja movelisteillä varustettu eli viihdyttävä beat em up lähifuturistisella teemalla. Laiskat palettimuunnelmapomot ja hieman liian pitkä kesto härnäävät kuitenkin hiukan.

Deroon Derodero: Tyydyttävä Puyo Puyo -klooni, joka on esikuvaansa kasuaalisempi (oh thank sattumanvarainen mielikuvitusolento). Sortuu kuitenkin genren perisyntiin, eli siihen, että versus -moodissa on huomattavasti yksinpeliä kuivempi estetiikka, kiitos hoopojen ja hupaisten vihollishahmojen puuttumisen.

Diet Go Go: Tumblepopin semijatko-osa, joka nokittaa ensin mainittua vielä nopeammalla pelattavuudella ja boss rushin ansaitulla likvidoinnilla. Omaa samantyylisen itsekastroidun soundtrackin kuin edeltäjänsä; pääteema soi taas eri ruuduissa eri instrumentaatioilla, mutta valitettavasti biisit alkavat edelleen alusta jokaisen ruudun päätteeksi.

Dimahoo: Sorcer Striker -trilogian päätösosa, joka on kahta edeltäjäänsä geneerisempi ja lähes tyystin tarinaton. Mielenkiintoinen latausmekaniikkakaan ei paljoa siis lämmitä.

DJ Boy: Jatko-osaansa B.Rap Boyssia vaihtelevampi ja nopeatempoisempi sekä poliittisesti epäkorrektimpi. Peli on mukavan mielikuvituksellinen ja kieli poskessa tehty, mistä syystä viimeisen pomon antiklimaattisuus on vielä tavallistakin tyrmistyttävämpää. Soundtrack on ihan hupaisa, muttei aihepiirin kovinkaan sopiva.

Do! Run Run: Mr. Do -sarjan keskivertoa kiihottavampi Pac-Man -väännös kiitos lukuisten lisämekaniikkojen ja sen, että ruudun voi läpäistä roinan keräämiseen lisäksi myös listimällä kaikki vastustajat. Valitettavasti pelissä ei ole, toisin kuin esikuvassaan, mitään välinäyttöjä tms. ekstroja.

Double Dragon (Neo Geo): Yltiöhelppoa kombotusta, kaiken kattavaa ilmatorjuntaa, turhantarkat kahden napin superit...ja näistä huolimatta hauska mättöpeli. Hyvät graffat, MIDIydessään hupaisa soundtrack, läpimainio rosteri ja nerokas mittarisysteemi tekevät pelaamisesta hauskaa miinuksista huolimatta. Ehkä tekeleen viihdyttävyyden salaisuus on sen yksinkertaisuus; liikkeet on helppo löytää kiitos sen, että ne lähtevät kaikista napeista, superit voi johtaa normi-inputeista ja kaiken lisäksi peli itsessään kertoo jo hahmovalintaruudussa valtaosan tyyppien move-listeistä, mikä tekee hahmosurffaamisesta mielekkäämpää. Tekele käyttää laadukasta lähdemateriaaliaan -- etenkin live action -leffaa -- myös hyvin mallikkaasti...

Dolphin Blue: Spritetaiteeltaan ja hahmoiltaan jees, mutta pelattavuudeltaan kökkö ja monotoninen. Tämä yhdistettynä liikaan pituuteen ja Midway-kestävyydellä varustettuihin pomoihin = more like "Dolphin Ugiblöö".

Double Dragon 1 + 2: Liikevalikoimaltaan monipuolinen ja ihan siedettävästi ikääntynyt skrollaavien beat-em-uppien alkulähde. Pelin jatko-osa on miltei identtinen ykkösosan kanssa, lievien uudistusten ja dark & gritymmäksi muokatun alkunäytön kera.

Double Dragon 3: Pelattavuus kahta ekaa osaa huonompi, mutta vaihtelevampi ja monipuolisempi. Pelin kauppamekaniikka on aika paljon aikaansa edellä oikean rahan tarpeessaan.

Dungeons & Dragons; Shadow over Mystara: NO, NO, NOOOOOOOOOOOOOOOO!!! Hyvä beat-em-up lukuisilla eri hahmoilla, mutta en itse suostu pelaamaan tätä enää koskaan kiitos cinemaattisten loitsuanimaatioiden ja provomaanisten, ei-oikeiden kavereitteni.

Dungeons & Dragons; Tower of Doom: Perushyvä lisenssimätistys, joka on kuitenkin melko obsoliitti kiitos jatko-osansa. Sentään loitsuvälinäyttöjä on vähemmän ja spontaanisti espanjaa höpöttämään rupeava lohhari jää mieleen muuten turhan nähdyn fantsuhötön lomasta.

Dynamite Duke: On-rails-shootteri, jossa ladonovimainen pelaajahahmo peittää puolet näkökentästä. Tästä huolimatta on peli ihan viihdyttävä kiitos tuhoutuvien ympäristöjen ja aivottoman väkivallan. Viimeinen pomo on myös aika mielenkiintoinen.

Dynasty Wars: Johonkin Romance of the Three Kingdoms-mangaan perustuva beat-em-up Double Dragon 2-maisella ohjaussysteemillä. Huomattavasti nopeampi ja viihdyttävämpi kuin jatko-osansa Warriors of Fate ja vielä överiväkivaltaisempi.

Eco Fighters: Normishootteri söpöillä graffoilla ja siistillä option-mekaniikalla. Game Over-ruutu variaatioineen on huvittava.

Emeraldia: Palantuhoamismekaniikoiltaan epäselvä puzzle-peli, jonka moninpeli on myös tutun hahmo- ja musapuutteinen. Yksinpelin seikkailumoodi on omintakeinen ynnä mielenkiintoinen, mutta Namco-tyyliin ihan hiton ylipitkä sekä tuskaisa.

Equites: ADK:n top down -räiskintä, joka on tekoajalleen uskollisesti loputon sekä tasapaksu. Korkeudensäätelymekaniikka ja saavutetun etäisyyden laskenta pistetaulukkoa varten ovat sentään omintakeisia lisiä.

Escape from the Planet of Robot Monsters: Kuppaisella vihollisvarieteetilla ja pinnallisella pelattavuudella varustettu isometrinen Gauntlet -väännös, jonka hoopo sci-fi -estettiikka kuitenkin kannustaa ainakin yhteen läpivetoon.

Exciting Animal Land Jr.: Todella raivostuttavaa heliumiääninäyttelyä sisältävä myyränhakkauspilipalipeli. Sinänsä toimiva yhdistelmä, ehkä.

Express Raider: Data Eastin tapaan premissiltään ja pelattavuudeltaan melkoisen uniikki, hupaisa beat-and-shoot-em-up. Lisäksi hämmästyttävän inhimillinen vanhaksi arcadepeliksi.

Exciting Soccer: An oxymoron. ADK:n aikoinaan joidenkin mukaan uraa-uurtava, mutta nykyään perusgeneerinen jalkapalloilu sentään hyvällä äänimaaillmalla.

Elevator Action Returns: Hieno päivitys kuppaiseen vanhaan arcadepeliin, joka on pelillisesti uniikki ja ihan viihdyttävää. Peli on tarpeeksi lyhyt, ettei sen lievä yksitoikkoisuus juuri ehdi haitata.

Fantasia: Ensimmäinen osa legendaarista Qix -kloonisarjaa, jossa paljastellaan vähäpukeisia naisia taikka, sattumanvaraiselta vaikuttavan energiamittarin mukaan, jotain 4chanin /b -laudan tyylistä kamaa. Hahmorosteri on sentään jees, vaikka jampat toimivatkin pelkkinä potretteina.

Far East of Eden; Kabuki Klash: Grafiikoiltaan ja soundtrackiltaan mahtava ja värikäs 2D-mättö. Pelattavuus on kuitenkin arveluttavaa kiitos hiomattoman tuntuman ja kahden napin manööverien spämmäyksen. Rosteri on pieni, mutta siisti. Etenkin titulaarinen sivusankarimme on yksi seksikkäimmistä mieshahmoista ever.

Fatal Fury - King of Fighters: Passeli vastine SF II:lle, eli aika köyhä, lähinnä kiitos keinotekoisesti rajoitetun rosterin ja hämmentävien, vaikka sinänsä hupaisten esoteerisyyksien. Estetiikka sekä juoni- ja minipeliosiot ovat onneksi perinteistä alkuaikojen SNK -kultaa.

Fatal Fury 2: Nyt jo huomattavasti normaalimmalla eli paremmalla pelattavuudella varustettu jatko-osa, jonka estetiikka on entistäkin laadukkaampaa. Lukuisat skrollaavat ruudut ovat etenkin hienoa katsottavaa. Laajennetun rosterin huippu on tietysti latausgrapplerpatu Jubei. Kutakuinkin obsolete kiitos Fatal Fury Specialin, kuitenkin.

Fatal Fury Special: Kakkososa bossihahmoilla, parilla vanhalla ykkösen naamalla ja päivitetyillä movelisteillä. Eli siis jees, vaikka kierrätys ja etenkin hajottava, Guilty Gear -tason helaskaalaus eivät lämmitä.

Fatal Fury 3 - Road to Final Victory: Ensimmäinen (oikeasti) hyvä Fatal Fury, kiitos sulavuuden, nopeuden ja edelleen nokitetun estetiikan. Myös paluu South Townin lokaaleihin on siistiä kakkosen ja Specialin tavanomaisemman maailmanmatkaamisen jälkeen. Hahmoleikkaukset eivät ole jees, mutta uudet kasvot ovat poikkeuksetta hyviä, etenkin totta kai Hon Fu.

Fighter's History: Ei sentään raastuvan arvoinen Street Fighter II-kopio, vaikka yhtäläisyydet pelattavuuden puolella ovatkin ilmiselvät. Nerokas stunnimekaniikka, rosteri, estetiikka ja mahdollisuus kombota heittoihin tekevät pelistä silti Capcomin märehdintää viihdyttävämmän. Etenkin Karnovin lopparikameo on parhautta, vaikka onkin anteeksiantamatonta, ettei hän ole pelattavana. Onneksi erhe korjattiin jatko-osassa, joka obsoliittaa tämän tekeleen muutenkin tehokkaasti.

Final Fight: Toimiva, mutta pinnallinen, kuiva, hidas, monotoninen ja geneerinen. Pelin kontribuutiot genrelle ovat merkittäviä ja kaikki negatiivisia.

Final Tetris: "Hävettää niin helvetisti." Graffoiltaan sekä äänimaailmaltaan hupaisan kuppaisa versus-Tetris. Hahmorosteri ja itse pelattavuus ovat myös hämmentäviä sekä huvittavia.

First Funky Fighter, The: Juuri sopivan överimacho mitalipeli, jossa mätkitään sankoin määrin vähemmän söpöjä eläinhahmoja mukavaksi veripalttooksi yhdeksää eri nappia (epä)taktisesti hakkaamalla. Urpo väkivalta viihdyttää loppuun asti, vaikka puolet pelin neljästä ruudusta ovat valtaosin silkkoja palettiswappeja.

FixEight: Out Zonen jatko-osa, joka on ensin mainittua huomattavasti viihdyttävämpi, lähinnä ison hahmokatraan ja sen tarjoaman hulppean asemäärän ansiosta. Räiskintäpeliksi erikoista kyllä on joka iikalla myös oma loppunäyttönsä.

Flying Power Disc: Data Eastin mielenkiintoinen HC-Pong. Pelattavuus on hauskaa ynnä nopeaa ja äidinkieltään puhuvat hahmot siistejä, etenkin ajalleen. Tästä syystä kastin verrattain pieni koko onkin harmittavaa, mutta ainakin joukkoon on saatu G. Scott-niminen hiski.

Formation Armed F: Estetiikaltaan jees shoot em up. Etenkin musiikit ovat hyviä. Pelattavuus on valitettavasti tasapaksua ja melko mielikuvituksetonta napintakomista epäjännittävällä option-siirto-mekaniikalla.

Forty-Love: Vanhan ajan tennispeli, jonka karseat kontrollit ja osumanhavannointi tekevät pelaamisesta yhtä mahdotonta kuin oikean lajin. Naispelaajien vilahtelevat pikkuhousut ovat ainoa plussa.

Gaiapolis: Ylhäältä kuvattu fantasiamätkintä, joka on estetiikaltaan ja pelattavuudeltaan tappavan tylsä, etenkin Konamin tekeleeksi.

Galaxy Fight - Universal Warriors: Tyydyttävä sci-fi-teemainen 2D-mättö. Pelin sisältö on siisti sekoitus miltei vakavaa ja melkein läppää. Pelattavuus on myös toimivaa lukuun ottamatta alustan mättöpeleille uskollisen hämäriä spessuinputteja.

Gang Wars: ADK:n beat em up, jolla on tietenkin kököhkö mutta ihana ulkoasu sekä tyylitaju. Pelattavuus itsessään on keskinkertaista Double Dragon-apinointia, mutta peli on genressään aika monta vuotta ajastaan edellä roolipelimäisellä statinparantelumekaniikallaan.

Garou; Mark of the Wolves: Pelattavuudeltaan varmaankin paras mättöpeli ever. Estetiikka on huippuluokkaa, mutta rosteri SNK:n standardeilla välttävä. Se, ettei jatko-osaa koskaan julkaistu, on suuri harmi. Just Defense on kuitenkin just perseestä.

Genpei Touma Den: Monipuolinen ja premissiltään ynnä estetiikaltaan omaperäinen sekä siisti, mutta vaikeusasteensa ja läpipeluuoppaan pakollisuuden tarpeessaan objektiivisen huono tekele. Onneksi Tomaksen legendaplaythroughit ovat sallineet pelin todistamisen kokonaisuudessaan, etenkin kun Yoritomo on siistein videopelipahis ever. "Waga tamashii wa...fumetsusha!"

Ghost Pilots: Kaikilta puolin tyystin geneerinen räiskintä, joka on kaiken kukkuraksi järkyttävän pitkä(veteinen). Luultavasti kuppaisin SNK:n peli ikinä. "You'll wish you'd be dead Pilots", more like.

Gladiator (SNK): Hivenen harhaanjohtavasti on kyseessä ravipeli. Skenaarioon sopivasti ei tässä tapauksessa tärkeintä ole voitto, vaan hengissä selviytyminen. Omintakeinen ja jopa vaihteleva; chariot -osuudet tuovat menoon hupaisaa räiskintävivahdetta.

Gladiator, The: "Then, the super deadly killing." Pelattavuudeltaan hyvä ja movelisteiltään isohko neljän pelaajan beat em up, jossa vaihtoehtoiset ruudut tarjoavat lisää jälleenpeluuarvoa. Aihe on aika puhkijauhettua antiikin Kiinan martial arts -kikkailua, vaikka naishahmot ovat sentään ihan esteettisesti siistejä.

Glob, The: Yllättävän hauska vanhan ajan peli, joka sekoittaa muutamaakin aikalaistaan ja lisää mukaan hupaisan katossa liikkumismekaniikan. Disjointed hitboxit kuitenkin nihkeyttävät menoa.

Go! Go! Mr. Yamaguchi: Taatusti johonkin japanilaiseen hoopoon ohjelmaan perustuva hoopo top-down-bakageily. Hieno äänimaailma.

Golden Axe: Passelisti ikääntynyt, kaikin puolin hyvä vaikkakin pinnallinen beat-em-up. Loppu on aika samaa tasoa Altered Beastin kanssa.

Golden Axe; The Revenge of the Death Adder: Hyvä nokitus ykköseen. Nelinpeli, monipuoliset pelihahmot ja hiottu sekä nopeatempoinen pelattavuus eivät jätä kylmäksi, mutta kuivahkot movelistit estävät pelin pääsemistä beat em up -helmien joukkoon.

Growl: "Drop dead, you scum!" Pelattavuudeltaan keskinkertainen, mutta etenkin nelinpelillä mukavan kaoottinen ja suuria vihollismääriä sisältävä mätkintä. Pomot ovat myös hauskoja ja vikalla bossilla on hupaisa twisti.

Guardians: Denjin Makain jatko-osa on erinomainen turpakekkeri vielä edeltäjäänsäkin isommalla hahmo- ja liikemäärällä. Hienot ympäristöt, huumori ja mukavat vihollislaumat tekevät menosta entistäkin nautittavampaa. Hyvä myös, että tämä tekele on jopa käännetty...paitsi että kaikki ykkösen tyyliset juonikohdat ja uniikit hahmoloput uupuvat pelistä kokonaan.

Guerrilla War: Passeli mutta vaikeusasteeltaan yhtä reilu kuin Batistan hallinto. NES-portti hakkaa arcadeversion kaikilla osa-alueilla paitsi graffoissa.

Gunbarich: Breakout -väännös, jonka flipperimekaniikka ja Psikyomaisen hyvä estetiikka tekevät siitä jopa siedettävän. Valitettavasti pelissä ei ole kaksinpeliä eikä siten tekijälle perinteistä tarinallista hahmoyhdistelmäkikkailua.

Gunbird: Samurai Acessin tapaan hurmaavan persoonallinen, mutta pelattavuudeltaan puhkinähty shootteri. Hahmoyhdistelmäloput ovat jälleen hieno ominaisuus.

Gunbird 2 : Samaa settiä kuin ykkönen, tällä kertaa sentään jopa latausmekaniikalla.

Gyakuten! Puzzle Banchou: Yksinkertainen, mutta toimiva VS-puzzlepeli siistein high school delinquent-hahmoin. Rosoinen äänimaailma on tragikoomisuudessaankin premissiin sopiva.

Hand, The: Pac-man-klooni, jonka ainoa siistimpi puoli on kivi-paperi-sakset-logiikan käyttäminen pelaajan irtokäden ja viholliseturaajojen välisissä välienselvittelyissä.

Heavy Barrel: Ikääntynyt ja simppeli, mutta ihan viihdyttävä ja sopivan pituinen top-down-räiskintä. Nimikkoaseen kokoamismekaniikka on hauska, kuten Sly Spyssakin. Soundtrack ja äänimaailma ovat myös kornin hyviä a la Data East.

Hebereke no Popoon: Perusjees versuspuzzlepeli suht omintakeisin ynnä toimivin mekaniikoin. Estetiikka on mukavan häröä, mutta hieman halpaa. Onneksi ääninäyttelyn ihana kamaluus pelastaa paljon. "UGEE!"

Hec's Spinkick: Omintakeinen, mutta kuiva ja hullu jalkapalloväännös Breakoutista.

Heiankyo Alien: Hauskalla premissillä varustettu sokkelosekoilu, vaikkei tätä juuri huomaa pelin 1979-pilipalimaisuudesta johtuen. Kuopankaivomekaniikka on ihan kekseliäs ja kuolinääni hieno. Myöhemmät remaket ovat toki parempia.

Hyper Duel: Graffoiltaan hyvä ja pelattavuudeltaan tavanomaisen toimiva räiskintä transformaatiomekaniikalla. Kaksi asiaa tekeleessä minua kiinnostaa: lopun friendly NPC ja sen "no good deed goes unpunished" -skenaario.

Idol Janshi Suchie-Pai Special: Mahjong, jossa keskinkertaista animeservisua ja jonkinnäköinen källisysteemi, jossa pelissä saa huonon lopun, ellei pelaa matsien välistä käsittämätöntä minipeliä tarpeeksi menestyksekkäästi. Vielä runkkuesoteerisempi kuin normaali genren edustaja, siis. Eri pelattavat hahmot ovat toinen uniikki elementti, mutta sekin tarkoittaa vain, että missaat yhden muijan ihonväläyttelyt per pelikerta. Mahjongpelienkin standardeilla tuubaa.

Ikki: Pelattavuudeltaan ja aiheeltaan omintakeinen, mutta turhan pinnallinen top-down-sirpinnakkailu. Pelimaailmalle uniikista juonesta ei saa paljoakaan irti, sillä loppunäyttöä ei ole ja alkuruudutkin löytyvät vain japanilaisessa versiossa.

Ironman Ivan Stewart's Super Off-Road: NES master race, kerta tässä versiossa on vain kolminpeli, jonka lisäksi on se pay to win. No, ainakin rallimisut näyttävät yllättäen paremmalla arcade-raudalla.

Janputer: Ensimmäinen kolikkopelimahjong, eli harvinaisen huono esimerkki ADK:n pioneeritaidoista.

Joe and Mac: Sekä pelattavuus- että huumorimielessä hauska platformer. Pelattavuus on hyvin perinteistä, mutta vaihtelevat ympäristöt sekä siistit pomot ovat hyvää settiä. Sisältää useita loppuja, kaiken lisäksi, joista kaikki ovat aika reiluja titulaarisia sankareitamme kohtaan.

Joe & Mac Returns: Data Eastin Bubble Bobble -vastinetrilogian päätösosa, joka ammentaa aika lailla Snow Brossista. Ei yhtä hyvä kuin Tumblepop saati Diet Go Go, kiitos mielikuvituksettomamman pelattavuuden ja bossrushin, mutta silti mukavan nopea ja sikahyviä kameoita vaihteeksi sisältävä suoritus.

JoJo's Bizarre Adventure: Lähdemateriaalinsa ansiosta absurdilla tavalla hupaisa, mutta Capcom-tyyliin hiomaton ja rikkinäinen mättöpeli. Etenkin active stand-mekaniikka on syvältä ja poikittain, samoin kuin eläinhahmot. Onneksi pelissä on liuta normaalejakin jamppoja, siis pelattavuudeltaan.

Judge Dredd: Midwaymaisen runkku, kökkö ja hauska mäiskintä, joka käyttää lähdemateriaaliaan tyydyttävästi. Pelin kirjaimellinen keskeneräisyys haittaa, mutta ainakin se on täten sopivan lyhyt.

Jump Bug: ADK:n vaihteeksi kummallinen platformer/räiskintä, jossa ohjataan jatkuvasti pomppivaa kaaraa pitkin sattumanvaraisia ympäristöjä. Hoopot kontrollit toimivat yllättävän hyvin ja meno on ainakin ajalleen viihdyttävää lukuun ottamatta paikoin hajottavaa äänimaailmaa.

Kamikaze Cabbie: Data Eastin innovatiivinen taksikuskeilu. Pelissä ei tosin rahoiksi lyödä, kerta yhden matkan hinta vastaa jotain puolta bensakuluista...onneksi myös säiliöautoja tuhoamalla saa lisää löpöä, kuten asiaan kuuluu.

Karate Blazers: Grafiikoiltaan ja vihollisvarieteetiltaan ynnä -määrältään hyvä beat-em-up, jonka tylsät, viivamaiset ruudut, kitukasvuiset movelistit ynnä antiklimaattiset pomotaistelut kuitenkin suurilta osin pilaavat.

Karian Cross: Periaatteessa hyvä, mutta mekaniikoiltaan huvittavan rikkinäinen VS-puzzlepeli, jonka tuotantoarvot ovat aika huippuluokkaa korealaispeliksi. Aluksi minulla oli vain outo, kaksinkertaisesti masokistinen hinku pelata tätä HYPEn puzzlemestaria vastaan ja saada itselleni perseeni hopealautasella. Vuosien saatossa ovat tekeleen charmikas hämäryys ja Mario Kart -tason comebackit vaikuttaneet henkiseen hyvinvointiini niin pahasti, että siitä on muodostunut lemppari-VS-puzzleni. Hence "TAAS toi peli!"

Karnov's Revenge: "BALLOON!" Nokittaa edeltäjäänsä Fighter's Historya kaikessa muussa paitsi soundtrackissa; Neo Geonkaan äänipiiri ei voi pärjätä Data Eastin kotirautasyntikalle. Pelattavuuden kehitys on jäänyt uusien liikkeiden, hahmojen ja back dashin lisäyksen tasolle, mutta Karnovin päivittäminen pelattavaksi on totta kai mättöpelihistorian oleellisin uudistus. Valitettavasti Chelnov löytyy vain SNES-portista, vaikka tämänkin version ekstrapomo on melko hulvaton.

Ken-go: "ONORE!" Yhden napin käytöstään huolimatta melko monipuolinen ja vaihteleva run and slice. Mielenkiintoisesti ei pelistä löydy mistään mitään oheistietoa, mutta loppunäytön perusteella olettaisin sen pohjautuvan keskiajan Japanin Sekigaharan nujakointiin.

Kid Niki, Radical Ninja: Intensiivinen ja ikäisekseen monipuolinen run-and-slash. Bossit ovat etenkin siistejä. Vanhojen arcadepelien tapaan tosin mahdoton ilman chiittejä tai elämättömyyttä.

King of Boxer: Pelattavuudeltaan hoopo ja kestävyysmekaniikoiltaan käsittämätön vanhan ajan nyrkkeilypeli ihan hauskalla ulkoasulla.

King of Dragons: Yksinkertainen ja tylsä fantasia-beat-em-up. Vähän niin kuin Knights of the Round.

King of Fighters ´94, The: Tiimi-idealtaan nerokas, vaikka vapaavalintaisen possen muodostamisen mahdottomuus masentaa. Väistömekaniikka, räkäinen soundtrack ja hienot taustat ovat myös mannaa, mutta peruspelattavuus on valitettavasti niin jäykkää kuppaa, että lopputulos on silti välttävä.

King of Fighters ´95, The: Pelattavuudeltaan edeltäjäänsä kaikin puolin parempi; etunenässä nokituksista ovat sulavamp liikkuvuus ja totta kai oman tiimin väsäämismahdollisuus. Estetiikka on edelleen mainio, vaikkakin soundtrack ei ole ihan 94:n veroinen. Se, ettei hahmomäärä ole kasvanut on myös masentavaa, etenkin, kun pelisarja tekee toiseksi suurimman virheensä yhdysvaltalaisurheilutiimin leikkaamisessa. Rugalin lauantaipiirrettymäiset paasaukset pahoista suunnitelmistaan onneksi lohduttavat. "But I'll be back...you jerks!"

King of Fighters '96, The: Varmaankin sarjan suurin askel eteenpäin: rosteria on uudistettu tällä kertaa mainiosti ja kierimismekaniikka on parhautta zonauksen ja nurkkaraiskauksen ehkäisemisessään. Graffat ovat tavallisen korkeaa luokkaa, vaikka taustat ovatkin edellisiä osia seesteisempiä. Valitettavasti soundtrackin instrumentaatio on jostain syystä todella taantunutta aikaisempiin osiin verrattuna.

King of Fighters '97, The: Hyvä päätös Orochi-saagalle. Vaikka bossitiimin leikkaus on melkein yhdysvaltalaisurheilijoidensaksimistasoa, korvaavat Shermie ja Chizuru asiaa tarpeeksi. Advanced- ja extramoodin valinta on myös hyväksyttävä idea, vaikka näiden kahden tasapainotus on varsin huonoa. Pelattavuus on silti vielä 96:sta parempaa ja soundtrackin vähemmän tuskallinen kuin edeltäjässä. Tosin se, että vain tiettyjen hahmojen läsnäollessa soi taustalla muutakin kuin hämärää ambienttimölinää, on jokseenkin outo ratkaisu. Roundimisut sinetöivät kuitenkin sen, että estetiikka nokittaa edeltäjää.

King of Fighters '99 - Millennium Battle, The: Sarjan ensimmäinen takapakki. Armor- ja counter-häslinki sekä assistit ovat huonoja lisäyksiä, vaikka viimeksi mainittu on sentään suht kesyä kamaa verrattuna muihin mekaniikkaa käyttäviin raakileisiin. Rosteri ei myöskään yllättäen pärjää 98:lle, ja pari hyvää uutta naamaa eivät nekään hyvitä Baon olemassaoloa. Estetiikka on sentään edelleen mainiota; huhut harmaan sävyjen ylikäytöstä ovat suuresti liioiteltuja ja 96:n ja 98:n paikoin yltiöräkäisestä instrumentaatiosta ollaan päästy eroon. Ulkoasusta kuitenkin puheenollen: taustalla muhoavien tiimikavereiden poistaminen on sarjan suurin virhe.

King of Fighters 2000, The: Onneksi taas edeltäjästään parantava KOF. Panssari- ja tiskimekaniikkaribbe vaivaa edelleen, mutta striker-systeemiä on parannettu merkittävästi; vaihtoehtoiset avustajat tarjoavat sarjnaan entistäkin enemmän crossover-meininkiä, mikä on mainiota, paitsi ehkä pelattavuuden kannalta. Rosterissa on myös useita uusia helmiä, vaikka se, että Xiangfei on poistettu ja Baota ei, on pelisarjan kolmanneksi suurin erhe. Lopussa tapahtuva South Townin kosautus ja Kyon "morjes, Esaka"-biisi tarjoavat myös hupaisaa metahuumoria vanhan SNK:n kuoleman ajoilta. Onneksi ne parani.

King of Fighters 2001, The: "Is this the end..of lovable Igniz?" Korealaisten kädenjälki tosiaan näkyy tässä osassa, totta kai hyvällä tavalla. Hoopot hahmopotretit ja koominen instrumentaatio antavat tekeleelle miltei parodisen vireen. Myös tasapainottelu tiimikavereiden ja strikerien välillä vaikuttaa aikamoisen absurdilta mekaniikalta; ainakin kasuaalitasolla on vaikea kuvitella, milloin neljän pelattavan tyypin täyslaidallinen ei olisi paras vaihtoehto. Onneksi armorit ja counterit on sentään vihdoin poistettu. Loppujen lopuksi on peli siis ansaitsemaansa paljon enemmän lähellä sydäntäni.

King of Fighters 2002, The: Sarjan kahdesta juonikuviosta passelin possen keräävä unelmamatsi. KOF96:sta mallintavat mekaniikat ja NESTS-saagaa varjostaneet strikereiden poisto on hyvä, joskin oudon retro ratkaisu. HDSM-superit menevät vaatimuksiltaan jo turhan monimutkaisiksi. Kaiken kaikkiaan menettelee, eikä ole vanilja-98:n tavoin täysin obsoliitti parannellun versionsa edessä.

King of Fighters 2003: Ash-saaga alkaa assmaisesti: Leader-mekaniikka on Führeriä ja knockdown-liikkeiden poisto hanurista (you don't know what you have until it's gone). Tag-tuuba on sentään perussyöpäisen sijaan vain tyhjänpäiväistä. NESTS-saaga-harmaushuhutkin kalpenemaan saavan värisokea ulkoasu ja sarjan mitäänsanomattomin soundtrack tekevät menosta entistä masentavampaa, ja suolana haavoihin on aikaisemmille osille ominainen tahaton ja tahallinen huumori kaikonnut lähes kokonaan. Malliesimerkkinä viimeksi mainitusta sarjan neljänneksi suurin virhe, eli Whipin urpon sweepatuksijoutumisanimaation käsittämätön siloittelu. XII:n jälkeen sarjan lussuin osa eli huono valinta viimeiseksi Neo Geo:n KOFfiksi.

King of Monsters: Pelattavuudeltaan passeli, premissiltään ja estetiikaltaan SNKmaisen erinomainen wrestlauspeli. Tappeluareenoiden pelille tarjoamat mekaniikat erottavat sitä mukavasti muista genren edustajista ja loppu on sydäntälämmittävän synkeä.

King of Monsters 2; The Next Thing: Hupaisa, mutta tönkkö ja turhauttava beat-em-up. Vikan ruudun boss-rush on vielä tavallistakin hajottavampi kiitos pomojen ylimaallisen kestävyyden.

Kingdom Grandprix: Sorcer Strikerin jatko-osa, jossa jälleen hupaisia hahmoja ja hyvä estetiikka. Perinteistä pelattavuutta on höystetty uniikilla reissauselementillä, jonka toteutus on kuitenkin valitettavan kustu kiitos vastustajien erivapauksien ja oman nopeuden säätelyn kuppaisuuden.

Kizuna Encounter - Super Tag Battle: Savage Reignin jatko-osa, joka korvaa edeltäjänsä omintakeisen taistelusysteemin kenties toimivammalla mutta myös paljon mielikuvituksettomammalla perusmätöllä. Lisäksi pelin kaksi uutta hahmoa korvaa kaksi vanhaa kunnon Killer Instinct -tyyliin. Korvatut hahmot olivat ykkösen lemppareitani ja korvaajat kuivahko miekkamuija sekä joku SAATANAN Fatal Furyn Kim-kopio, eli väärään suuntaan mennään. Sentään movelistit ovat edelleen laajoja ja tag-mekaniikka monia vastaavia pelejä vähemmän kaikkivoipa. Silti ainoa mieleenpainuva asia koko tekeleessä on vikan pomon kuolinäänihuutoyrjö.

Koukou Yakyū, The: Baseball Champ all over again, eli ADK:n pesäpallopurjoa.

Knights of the Round: Yksinkertainen ja tylsä ritari-beat-em-up. Vähän niin kuin King of Dragons.

Knuckle Bash: Mielenkiintoinen boss-rush-beat-em-up. Pelattavuus on genrelle hyvin tavallista, mutta testosteronia tihkuva meininki hienoutta. Vihollishahmot ovat siistejä ja soundtrack mainio. Peliin olisi toivonut kuitenkin enemmän normi-tykinruuanhakkausosioita, sillä nyt biiseistä ja pelaamisesta ei pääse nauttimaan kuin lyhyitä annoksia kerrallaan ennen seuraavaa välinäyttöä.

Konami RF2 - Red Fighter: Valitettavasti kyseessä ei ole mikään Konamin Guerrilla War, vaan aikamoista pikseligraffaa sisältävä first person -rallipeli menettelevällä, mutta mielikuvituksettomalla pelattavuudella.

Koutetsu Yousai Strahl: Omaperäisellä equippausmekaniikalla varustettu, pitkäpiimäinen ja geneerinen shootteri. Pelin loppu on yksi alimalkaisempia koskaan.

Kyros: Ehkä ensimmäinen vähäisistä ylhäältä kuvatuista beat em upeista, jossa hakataan tavallisten jengiläisten ja rikollisten lisäksi mm. sattumanvaraisia hirviöitä ja tekstiileille tulevia bikinimuijia. Pelillisesti on meno yltiöyksinkertaista ja juustoista, mutta ADK:mainen absurdius viihdyttää silti.

Lady Frog: Kyyninen Frogger -klooni, jossa sentään verta ja mukavan karsean näköinen title screen.

Lady Killer: Omintakeinen sukeltelutoimintapeli, jonka lievää monotonisuutta hyvitetään ilkosillaan olevilla böönillä. Mielenkiintoista kyllä on kansainvälinen versio japanilaista huomattavasti rivompi ja siten parempi...

Land Maker: Esteettisesti, pelattavuudeltaan sekä premissiltään omintakeinen sekä hauska peli, joka on kaiken kukkuraksi versuspuzzleilu. Tämän päälle sisältää useita hahmoja ja vaihtuvia musiikkeja! Eli sanalla sanoen parhautta.

Leader Board: Kuppaisella ulkoasulla ja kuppaisemmalla pelattavuudella siunattu golfpilipalipeli.

Legend of Silkroad: Grafiikoiltaan kököhkö, mutta pelattavuudeltaan varsin mainio beat-em-up liian vähän nähdyin premissein. Pelissä on siisti Art of Fighting -tyylinen spessumittarimekaniikka, mutta valitettavasti erikoisliikkeiden tekeminen on jokseenkin hämärää, eikä niistä löydy ainakaan englanniksi minkäännäköistä tietoa.

Legionnaire: Tavanomainen urbaani beat-em-up, jonka kiinnostavin puoli on sen juoksu-inputin esoteeriys. Pelin loppu on jopa Breath of the Wildin vastaavaa vituttavampi.

Magic Johnson's Fast Break: Mitäänsanomaton 2 vs 2-korispeli, jonka ainoa viihdyttä asia on laadukkaasti animoidut huutosakkitytsyt.

Magical Drop 3: VS-puzzlepelien eliittiä kiitos hyvin käytetyn tarot-teeman, lukuisten persoonallisten hahmojen ja helpon sekä intensiivisen pelattavuuden. Soundtrack on myös hyvä, mutta valitettavasti moninpelissä soi hahmoteemojen sijaan aina sama versuspimputus. Länkkäriversioista on lisäksi poistettu valtaosa hahmojen uniikeista äänisampleista ynnä yksinpelimoodeista, mikä on Wii U:ta.

Magical Sword: Fantasiamätistyspeli, jonka turhaan yksinkertaista peruspelattavuutta on höystetty passelilla apulais- ja esinemekaniikalla. Estetiikka on kuivaa ja geneeristä, vaikkakin viholliskatrasta on Gradius-tyyliin piristetty sattumanvaraisilla Moai-patsailla. Omaa myös hienon versuskälliloppumättömahdollisuuden ennen ensimmäistä Streets of Ragea.

Magician Lord: ADK on jälleen elementissään tässä kolikkoja ahmivassa, mutta sitäkin viihdyttävämmässä platformerissa. Estetiikka ja hahmodesignit ovat siistejä ja pääantagonisti on tietysti ulosanteineen oma lukunsa. Transformaatiomekaniikka piristää muuten yllätyksetöntä pelattavuutta. Peli on pirun vaikea, mutta onneksi checkpointteja ei yhtä kohtaa lukuun ottamatta ole. Tästäkin olisi tullut jatko-osa, ellei maailma olisi ripulia.

Mahjong 4P Simasyo: Sekä nelin- että kaksinpeliosioita sisältävä mahjongsyöpäily, jossa yllättävän hyvälaatuiset (muttei laadultaan hyvät) digitaaliset daisarienesittelyosiot.

Mahjong Angel Kiss: Hyvin animoidun mutta kitukasvuisen lyylikatraan sisältävä perusmahjong.

Mahjong Banana Dream: Perussyöpää tavallistakin edustajaansa misogyynisimmin fanservice-osioin.

Make Trax: ADK:n sokkelotuubailu, jossa voitetaan maalaamalla kenttä. Fuck Manin tapaan on kenttädesigneja tasan yksi, joskin erilaiset trollaajahahmot, jotka ilmestyvät sotkemaan kenttää, vaihtelevat sentään ruuduttain. Kuiva ja ääniltään karsea, joka tapauksessa.

Martial Champion: "Arabian ~~burner~~ burger!!" Löysähkön tuntuman ja torsojen move listien mättöpeli, jossa sentään mielenkiintoinen asemekaniikka. Rosteri on myös jees, vaikka sisältää aika sika melaniinipuutoksisia lähi-itäläisiä ja afrikkalaisia.

Mausuke no Ojama the World: Data Eastin versuspuzzleilu, joka on sekä esteettisesti että etenkin pelattavuudeltaan turhan hämärää settiä jopa minun makuuni. Raudastaan huolimatta liian outo portattavaksi Saturnillekin?

Mechanized Attack: SNK:n Beast Bustermainen mutta geneerisessä armeijateemassaan huomattavasti tylsempi tekele. Panokset voivat sentään tällä kertaa loppua, mikä on sekin vain miinus. Lisäksi tukee vain kaksinpeliä. Aika yhdentekevää settiä, kaiken kaikkiaan.

Mega Twins: Melko mielikuvitukseton, mutta tarpeeksi söpö platformerin tapainen. Pääpahiksena toimiva läski pelle on HYPE-hyväksytty vitsien lähde.

Metal Slug: Äärimmäisen persoonallinen, vaihteleva ja hiottu run and gun. Estettikka on toisesta maailmasta aina upeasti animoiduista spriteistä hupaisaan selostajaan ja soundtrack on suppea, mutta 100 % mainio. Pelin siistein puoli ovat vihollistykinruokasoltut, joilla on hyvin paljon erilaisia manöövereitä ja hupaisia ilmeitä. Peli on juuri sopivan pituinen ja kaksi erilaista loppua mahtavia.

Metal Slug 2: Hyvä nokitus ykkösosaan. Transformaatiot, uudet viholliset ja best ever loppupomo ovat siistejä, mutta soundtrack ei ole yhtä tasaisen laadukas kuin edeltäjässä ja lagi kusee eksekuusöniä hieman. On myös vähän liian pitkä. Ei yhtä hyvä kuin ykkönen, siis.

Metal Slug X: Metal Slug 2 ilman lägiä ja huonommalla ykkösruudulla. Jostain syystä pelin alussa olevat uniikit arabiviholliset on korvattu tässä versiossa valtaosin normisoltuilla ja mainio eka bossi siirretty välivastukseksi tylsempään ympäristöön. Metal Slug X 2:n ekalla ruudulla olisi mainio tekele, tämä uudistus ei yllä alkuperäisen kakkososan tasolle.

Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja paljon uudelleenpeluuarvoa vaihtoehtoisine reitteineen, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Reduntanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä.

Metal Slug 4: Toimiva, mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä. Uudenlainen soundtrack on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.

Metal Slug 5: Reduntantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Loppupomo on hieno, mutta jo turhan iso asspull ja peliin sopimaton. Ei yhtä hyvä kuin nelonen.

Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, vaikka Ralf ja Clark olisi kyllä voitu korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Soundtrack on jälleen melko mainio, onneksi. Ei yhtä hyvä kuin vitonen.

Michael Jackson's Moonwalker: Segan pelattavuudeltaan melko tavanomainen, mutta hyvä toimintapeli, jossa yllättäen god-tier päähenkilö ja soundtrack. Hauskat grafiikat ja kolminpeli lämmittävät myös sydäntä. Se, ettei hautausmaakentässä kuitenkaan soi Thriller, on toiseksi suurin koskaan näkemäni virhe.

Mighty Warriors: 2D -mättöpeli pinnallisella asemekaniikalla. Rosteri koostuu sekalaisista wanhan ajan sotureista ja on vaihtelun vuoksi yksisukupuolinen mieskantilta. Omintakeisen elementti on mutaatiomekaniikka, jonka avulla voi pelattavaa hahmoa vaihtaa kesken matsin, onneksi kuitenkin ilman tag -pelien lieveilmiöitä. Yllättävän pelattava, etenkin italialaiseksi tekeleeksi, vaikka kyseisen maan kädenjälki näkyy parissa nolon ja epäkekseliään rasistisessa voittorepliikissä.

Miss Bingo: Omintakeinen puzzletekele, jossa tuhotaan versuspuzzlemaista kenttää kansoittavia palikoita sliding puzzle -tyyliin. Gameplay on siis yllättäen turhauttavaa kuraa. Ainakin mukana on, kuten nimestä arvata saattaa, alastomien muijien valokuvia; tosin näidenkin resoluutio on jotain 486-tasoa.

Miss Bubble II: Romhackmainen väännös Bubble Bobblesta, joka on apinoinninsa kohdetta parempi ainoastaan siksi, että taustana toimivat tutut ja turvalliset kuvat puolialastomista lyyleistä.

Missile Command: Kulttistatuksensa ansaitseva, edelleen viihdyttävä ja omintakeinen räiskinnäntapainen.

Mister Viking: Segan huono, mutta kummallinen shootteri, jonka yltiöhidas skrollaus tekee pelaamisesta todella puuduttavaa. Hämärät viholliset ja suht hupaisat erikoisaseet ovat ainoat varteenotettavat plussat.

Miyasu Nonki no Quiz 18-Kin: Pehmopornotriviapeli useilla hyvillä böönilla ja muutenkin sympaattisilla sekä värikkäillä graffoilla. Pelin premissinä toimii jonkinnäköinen lekurileikkiminen, ja naisasiakkaiden välillä bonerkillaamaan ilmestyvät miesharrastelijat ovat hupaisa lisä. Sisältää myös yllärienglantikiroilua.

Mobile Suit Gundam: Toimiva, mutta pinnallinen ja mielikuvitukseton 2D -mechamättöpeli. Kokonaiset kaksi hyökkäysnappia ovat masentava ominaisuus, mutta lähdemateriaalille uskollisen seksikkäät hahmopotretit onneksi piristävät.

Mobile Suit Gundam Ex Revue: Ylläolevan pelin marginaalinen päivitys muutamalla uudella masiinalla ja, mikä tärkeintä, lisähyökkäysnapilla. Menettelee, siis, vaikka hahmotasapaino on aika God (= olematon) kiitos vapaasti valittavien bossimechojen ja yksioikoisesti kovempien palette swappien. Myös hahmopotretit ovat hieman vähemmän kiihottavia kuin ykkösiteraatiossa.

Mystic Marathon: Melkoisen uniikki ralliravauspeli ei-tyystin-geneerisellä fantasiateemalla. Kupainen collision detection ja esteiden sattumanvaraisuus tekee voitosta turhan usein melkoista hakuammuntaa, tosin.

Momoko 120 %: Paskahko, mutta melko omaperäinen ja premissiltään mielenkiintoinen platformerin tapainen. Sankarittaren ikääntyminen pelin aikana on sen siistein ominaisuus. Koko ajan soiva Urusei Yatsuran OP-biisi on mielenkiintoinen ilmiö ja liittyy varmaan jotenkin tämän tekeleen NES-väännökseen.

Monster Slider: Melko nerokkaan palikoidenliukumismekaniikan sisältävä versuspuzzleilu, jossa myös mukavan iso määrä esteettisesti hupaisan rupuisia hahmoja, joilla kaikilla lisäksi oma erikoishyökkäyksensä. Tosin moninpelissä totta kai vain yksi tausta ja taustabiisi.

Moon Shuttle: Kahdeksankytluvun alun avaruuslentely, jossa ammutaan asteroideja ja alieneita. Vaihteeksi. Äänet ovat jännittävin puoli, eivätkä nekään ole niin jänniä.

Mr. Do!: Yläluokan Dig Dug hauskasti kimpoilevalla hyökkäysmanööverillä ja toimivalla, mutta harvinaisen mielikuvituksettomalla kenttädesignilla: ensimmäistä lukuun ottamatta on jokainen ruutu suunniteltu sen järjestysluvun mukaan.

Mr Do's Castle: Raivostuttava nalkitus-platformer, jossa mörköjen listiminen on suunnilleen yhtä mahdotonta kuin keskiverrosta HYPE:n kertsistä hajoamatta selviäminen. Kentät voi joukkomurhan lisäksi läpäistä myös ympäristöä tarpeeksi tuhoamalla, mutta koska tämä kusee liikkuvuuden, on sekin pelinautinnon kannalta kovin huono vaihtoehto.

Mr. Do's Wild Ride: Do -pelisarjan siistein osa on jonkinlainen ADHD -väännös Donkey Kongista. Tarkoitus on ravata pitkin erilaisia vuoristoratoja, ainoana apuna aikarajaa nopeasti syövä juoksunappi. Esteiden määrä ja ruutujen monimutkaisuus tekee pelistä hupaisan, mutta hajottavan vaikean. Onneksi peruskuolinanimaatiossa sankaripelle vielä viihdyttää lentelemällä ympäriinsä ja kimpoilemalla eri esteistä sitä mallia, että Commander Keenkin kalpenisi.

Mr. Goemon: Ganbare Goemon -sarjan alkulähde on sen premissiin sopiva, anarkistinen ryntäily pitkin feodaali-Japania. Jatko-osia karskeammasta grafiikoista huolimatta on mukana sopivasti huumoria ja pelattavuus kirjaimellisesti huvittaa; etenkin vihollisten pääasiallisena hyökkäyksenä toimiva sankarin hapettaminen, josta pitää mashata nopeasti irti, on hauska mekaniikka.

Mr. Jong: Palikantyöntelypeli, jossa pitää Mahgong-laattoja tuuppimalla muodostaa niistä tietynlainen käsi. Toiseksi huonoin videopeli, jota koskaan olen pelannut, toisin sanoen.

Mr. Kougar: Karsea yhdistelmä Head Onia ja platformeria, jonka puolivilllainen hit detection tekee entistäkin epänautittavammaksi.

Mr. TNT: Yksi siisteimmistä pelaamistani sokkeloroinankeräyspeleistä, jossa kulkureitit tuhoutuvat sekä pelaajan että vihollisten niitä tahkoessa. Voittaa voi joko kamat tutusti keräämällä tai pahikset itsariin mindfuckkaamalla, ja etenkin jälkimmäinen mekaniikka tekee kikkailusta huvittavan puolistrategista. Estetiikka on tosin ajalleenkin kovin köyhää.

Ms. Pac-man: Pac-Man nyt jopa vaihtuvilla, muttei vaihtelevilla ruutu-designeilla ja hirveällä äänimaailmalla. Pelin oksymoroninen nimi on sen hauskin puoli.

Mouse Shooter GoGo: Hämmentävä, mutta omintakeinen sekoitus Panggia, Puzzle Bobblea ja Breakouttia, joka on ihme kyllä myös hauskaa pelattavaa. Graffat ovat söpöjä ja yksinpelin vaikeusaste hämmästyttävän inhimillinen. Viimeksi mainittuun olisi kuitenkin toivonut enemmän pomoja; ekalla puoliskolla on niitä kaksin kappalein, mutta loppupäässä ei kummastuttavasti yhtään. Moninpelimoodi on myös viihdyttävä ja monitasoinen.

Mouse Trap: Jonkinnäköinen HC- Pac-Man, jossa laadukas äänimaailma. Pelattavuus manuaalisine power uppeineen sekä teleportteineen viihdyttää hetken, mutta vaihteeksi muuttumaton kenttädesign puuduttaa nopeasti. Pelin paras puoli onkin Buckneer & Garcian siitä tekemä biisi.

Mu Han Seung Bu: Wonder League 96:n tapaan estetiikaltaan ihan huvittava, mutta potentiaalisesti mielenkiintoista managerinvalintamekaniikka lukuun ottamatta pelattavuudeltaan yllättäen hirveää paskaa oleva baseballpeli.

Mug Smashers: Nopeatempoinen ja suht ison movelistin sisältävä, mutta estetiikaltaan aika Italia beat em up. Loppumaton viholliskasti on graafisesti suht monipuolinen, mutta pelillisesti hyvin homogeeninen ja ympäristöt tylsiä, mikä tekee pelaamisesta hyvin nopeasti tasapaksua tervanjuontia. Sentään erikoishyökkäyksenä toimiva Tasmanian tuholaisimitaatio huvittaa ja automaattinen wake up -hyökkäys on omintakeinen ominaisuus.

Multi 5: Viisi korealaista peliplagiaattia yhden hinnalla. Näistä surkuhupaisin on Donkey Kong / Donkey Kong Jr. -haudanryöstö, sentään samanaikaisella kaksinpelillä. Valokuvat alastomista muijista tarjoavat eniten nautintoa.

Multi Champ: Epäinspiroitunut mutta jotenkuten viihdyttävä minipelikokoelma bikinimallien valokuvilla. Soundtrack on välillä yllättävän hyvä, mutta se taitaa olla korealaisittain vain plagioitu oikeista biiseistä.

Multi Champ Deluxe: Sisältää kuusi hieman suurempaa minipeliä, joihin kuuluu Pac-Man, pasianssi, Tetris, Pang, Mahjong solitair...oho, taisin torkahtaa. Sentään yksi tekeleistä muistuttaa Pop Bingoa. Muijien valokuviakin on nyt vain päävalikossa, eli Deluxe-liite on yksi iso "YOU LIE!".

Mustache Boy: Vanhahkoa DOS -peliä muistuttava Head On -väännös, jossa haahuillaan ympäri sokkeloita ja maalataan lattioita. Tuplahyppymekaniikka ja lukuisat kenttäelementit tekevät touhusta keskivertoa genren edustajaa hivenen viihdyttävämmän, samoin kuin AdLib -tyylinen mutta hyvä soundtrack. Tasapaksuus kuitenkin voittaa viimeistään jossain puolessa välissä viittäkymmentä kenttää. Päähenkilön karmea kuontalo muistuttaa siitä, miksei -- Nintendon nähtyvyyksiä lukuun ottamatta -- viiksekkäitä sankareita juuri populaarikulttuurissa näy.

Mutant Fighter: "Feel the heat of my breath! / Mitä sä vaa KAOT!!?" Data Eastin fantasiapainipeli, jonka mutantti(ala)titteli taitaa olla joku kyyninen markkinointitemppu. Hahmot mölinöineen ovat hupaisia ja pelattavuus uraauutavine supersysteemeineen ynnä kikkailuja sisältävine kenttineen hauskaa, vaikka grappleissa vaadittu napintakominen on ainakin allekirjoittaneelle sekä fyysisesti että henkisesti hajottavaa. Runkkua vaikeusastetta on onneksi lievitetty sillä, että häviön koittaessa jatkuu matsi suoraan alusta alkamisen sijaan. Soundtrack on parasta Data East -syntikkaa, eli hyvä.

Mutation Nation: SNK:n epämerkittävä mutta tyydyttävä beat em up, jossa hauska latausmekaniikka. Pelissä on myös, genressä todennäköisesti ensimmäistä kertaa, jonkinnäköinen jugglaussysteemi. Kuppaisesti lokalisoitua tekstiä on valitettavan vähän, vaikka yks suht hauska repliikki löytyy.

MVP: Segan graffoiltaan omintakeinen, mutta pelattavuudeltaan vakkarijööti emäspalloilu.

My Hero: Corelandin ja Segan tyyliin ulkoasultaan hauska beat-em-up, jossa sikahyviä plot twistejä ja sydäntälämmittävää bro-meininkiä. Vaikeusaste on kuitenkin niin uskomattoman runkku, että huijaamatta heikottaa.

Mysterious Stones - Dr. John's Adventure: Jonkinnäköinen hengellinen jatko-osa Scrambled Eggille, jossa puliukkoinen arkeologi kaluaa erilaisia sokkeloita ja potkii niiden sisällöt mäsäksi. Grafiikat ovat Technossin tapaan hyviä ja edeltäjänsä tyyliin on pelissä mukavasti ylimääräistä sälää apureiden, ansojen ja vastaavien muodossa. Hupaisin elementti allekirjoittaneelle on kuitenkin se, että mikäli kolmessa ruudussa kerää oikeat aarteet, ovat lopussa universumin voimat kanssasi ja saat palkinnoksi Data Eastin toimiston osoitteen...!

Mystic Riders: Tyydyttävä fantasia-shoot-em-up parilla uniikilla ja siistilläkin mekaniikalla. Grafiikat ovat tarvittavan sarjakuvamaisia ja soundtrack menoon hyvin sopivaa, joskin muuten epämerkittävää. Ainoa isompi miinus on, että erilaisia aseita on vain kaksi kappaletta. Yksi harvoja pelejä, jossa päähenkilöt ovat palette swappeja ja eri sukupuolta.

Mystic Warriors: Sisarpeli Sunset Riderssille ja sen tavoin erinomainen. Ympäristöt sekä pelattavuus ovat hienoja ja vaihtelevia ja pomot ynnä juoniosiot eeppisiä. Nelinpeli on myös hienoutta, eikä trivialisoi peliä aivan yhtä tehokkaasti kuin Sunset Riderssissä.

N.Y. Captor: Gangsteriteemainen pilipalivalopyssyily harvinaisen epäviehättävän näköisillä naisilla ja regeneroituvalla panoslippaalla.

NAM-1975: SNK:n Cabal -tyylinen räiskintä skrollaavilla kentillä. Premissi on yllättäen tavallista armeijatuubaakin vastenmielisempi ja pelattavuus melko kuivaa, vaikkakin genren matalilla standardeilla hyvää. Välinäytöt Magician Lord -tason ääninäyttelyineen ja teemaan harvinaisen soveltumaton, pitkään mekkoon tälläytynyt friendly NPC -lyyli tarjoavat kuitenkin hieman hupia.

Naname de Magic!: Fantasiateemainen versus-puzzlepeli, joka on tavallista genren edustajaa aktiivisaggressiivisempi: tarkoitus on syödä vastustajan helat hyökköyspalikoiden avulla. Pakkaa sekoitetaan entisestään sillä, että ainoastaan vinottain asetellut palikat tekevät jotain; pysty- ja vaakatasoon latominen vain hävittää kamat harmittomasti. Ihan hauskaa ja omaperäistä settiä, siis, vaikka vaihteeksi versusmusia on yksi ja -hahmoja vähemmän kuin yksinpelissä.

NARC: "Oh no, the NARCs, man!" Hapokas, typerä ja väkivaltainen, eli kuppaisesta gameplaysta huolimatta viihdyttävää pelattavaa. Vikassa, Midwaymaisen överisitkeässä pomossa on taas keinotekoinen vaikeusastepiikki checkpointin muodossa, mutta huijaamalla sekin hoituu yhtä aivot narikassa kuin muukin peli.

NATO Defense: An oxymoron. Perussokkeloräiskintä, jossa Pacific Noveltyn tyyliin mukana teemaan soveltuvaa "ääninäyttelyä". Jauhamisen sisältö on niin myötähävettävää paskaa, että keskiverto CoD:nkin pelaaja luultavasti vaivaantuisi.

Naughty Boy: Ylhäältä kuvattu räiskintä, jossa ohjataan pojankoltiaista ja räjäytellään mörköjä ynnä Jolly Rogereita. Pelialueet ovat perinteisten sokkeloiden sijaan useimmiten aakeita laakeita, mikä onkin hyvä, sillä viholliset ovat yltiöaggressiivissia ja jatkuvasti respawnaavia. Ainoa ase on nakattava pommi, jonka lentoetäisyyttä säädetään pitämällä ampumisnappia tietty aika pohjassa; systeemi on hauska, mutta sen pikkutarkkuus nostattaa vaikeusastetta entistä korkeammalle. Sentään gemari ei aloita koko peliä alusta, pelin iästä huolimatta. Odotin/pelkäsin pelin olevan jotain Swinging Singles -tyylistä, arveluttavaa materiaalia, mutta onneksi sen tuhmuus on siis enemmän 6 v. kuin 13 v. -tasoa; esimerkiksi bonuskentässä härnätään/herutetaan massiivista muijamörköä tiputtelemalla tämän päälle sattumanvaraista roinaa.

Navarone: Asetelmaltaan omintakeinen räiskintävanhus, jossa vaanitaan ja räiskitään jonkinnäköistä niemeä täynnä tykkejä, räjähtäviä esineitä ja toiseksi suurinta näkemääni pääkalloa. Viihdyttävämpi kuin monet aikalaisensa, mutta yhtä itseään toistava.

NBA (Maximum) Hangtime: NBA Jamin (obsoliittaava) jatko-osa, joka parantaa pelattavuutta marginaalisesti. Pelin oleellisin uudistus onkin hahmonluontimoodi, joka on pinnallisuudestaan huolimatta siisti ja etenkin kolikkopelialustalle aikamoisen ainutkertainen. Alkuperäisen version trivia-osuudet arvontajäänteineen ovat myös mielenkiintoinen ominaisuus.

NBA Jam (TE): Pelattavuudeltaan ja kieliposkisuudeltaan hauska arcadekoripallo, jonka huonoin puoli on sen huippu-urheilulisenssisyys. Kestoa riittää kolikkopeliksi, kerta pieksettäviä vastustajia on 29, mutta yllärisalasanasysteemi avittaa, kuten myös MAME, sillä matsien credit-syöpöttely on sekin omaa luokkaansa.

Nekketsu Kouha Kunio-Kun: "Matte kono yarou!" Areena-beat-em-up, jonka sankarilla on näinkin vanhaksi tekijäksi merkittävän iso movelist. Premissi on myös hieno ja juoni ytimekäs ynnä uniikin bro. Checkpointtien takia kuitenkin mahdoton, kuten yleensä.

Nemo: Palikkamainen actionpeli, jossa ei juuri muuta sisältöä ole kuin vihollisten mätkiminen tasan yhdellä hyökkäyksellä. Ympäristöt ovat sentään osa jokseenkin siistejä, vaikka NES-Nemon hapokkuudesta jäädään aika lailla jälkeen.

Neo Bomberman: Nähtyä pommitusta melko kuivalla ulkoasulla. Apuri- power upit, värikkäät näytöt ja lukuisat eri hahmot versusmoodissa ovat jees, mutta moninpelin rajooittuminen Neo Geo -raudan takia kaksinpeliin negatoi tämänkin.

Neo Drift Out - New Technology: Nimestään huolimatta ei mikään uusi tai ihmeellinen, mutta perusjees "isometrinen" rälläilypeli. Kilpailijat ja vaihtoehtoiset reitit ovat hyvä ominaisuus, vaikka ainakin jälkimmäinen on totetutettu paremmin Over Topissa. Flegu mutta ylireagoiva kartanlukija on välillä hauska, välillä itkettävä.

Neo Mr. Do!: Kunnianhimoton päivitys alkuperäiseen Mr. Do:hon, jonka uudistukset jäävät lähinnä audiovisuaaliselle tasolle. Söpöstä estetiikasta huolimatta on meno liian retroa yltiöyksinkertaisessa tasapaksuudessaaan. Kesto on onneksi inhimillinen ja samanaikainen kaksinpeli muistettu lisätä. Pelin edistyksellisin ominaisuus on kuitenkin ylläri- genderswap power-up...

Neo Turf Masters: "IN!" Mukavan simppeli ja ulkoasultaan sekä pelattavuudeltaan erinomainen golfpeli, jonka ratadesigni on kuitenkin paikoin hieman arveluttavaa. Tätä tuli pelattua joskus oikealla koneella Espanjassa. Harmi, ettei paikalla ollut myös se toinen Nazcan peli...

Neratte Chu: Melko omaperäinen, jyrsijäteemainen puzzleilu, jossa palikoita voi ampua vapaasti pitkin pelikenttää. Sisältöä on melkoisen vähän, koska tarjolla on vain sävytön puzzleilumoodi ja lihaton kaksinpeli. Sieluttomuutta onneksi hieman hyvittää pelaajahahmona toimiva hiirilyyli. Parempi kuin Pochi & Nyaa.

Nettoh Quiz Champion: Hupaisan estetiikkansa ansiosta ihan miellyttävä, maailmanmatkustusteemainen lauta/quiz -peli parilla pakollisella hoopolla minipelillä. Tietovisaosioita on tyydyttävän paljon erilaisia, vaikka ne tietysti menevät sattuneesta syystä valtaosin silkaksi arvaamiseksi. Ihmettelin aikoinaan pelin korealaisen version hyviä tuotantoarvoja; yllättäen oli tekeleen alkuperämaa kuitenkin Japani.

New Atomic Punk: Iremin arcade Bomber Manin -jatko-osa, johon on tällä kertaa muistettu jopa panna versusmoninpeli. Porttaajan graafista kädenjälkeä lukuun ottamatta tuttua huttua.

New Fantasia: Fantasian jatko-osa samoilla karseilla mekaniikoilla ja uusilla graffoilla.

New Hyperman: Korealainen pelikokoelma, josta löytyy titulaarisen tekeleen lisäksi Puzzle Bobble ja Pac-Man -plagiaatit. Pääpeli on itsessään köyhähkö mutta mielenkiintoinen räiskintä-Pac-Man roolipelimäisellä levelitysmekaniikalla...

New Rally X: Rally X minimaalisin uudistuksin, joista oleellisin on huomattavasti kohentunut taustamusiikki.

New Sinbad 7: Mukavan vaihteleva sokkeloräiskintä. Valitettavasti Arabian mytologiateemasta ei saada hirveästi irti kiitos primitiivisten graffojen.

New York! New York!: Perinteinen kahdeksankytluvun alun UFO -räiskintä, jossa puolustetaan avaruudessa leijailevaa vapaudenpatsasta ja paria pilvenpiirtäjää. Lievästä kummallisuudesta huolimatta tylsää touhua, siis.

NewZealand Story, The: Pelattavuudeltaan suht kekseliäs, mutta kenttädesigniltaan välillä aika potaskaa oleva platformersöpöily. Uusi-Seelanti-teema on hauska sekä freesi ja grafiikat mukavan värikkäitä. Kuolinääni on myös mainio, etenkin yhdistettynä Game Over-biisiin. Lisäksi yksi harvoista peleistä, jossa taustajuoni selitetään loppunäytössä.

Next Space, The: SNK:n yltiögeneerinen avaruusräiskintä. Checkpointtien puuttuminen ja hyvä soundtrack auttavat jonkin verran.

Nibbler: Matopeli Pac-manmaisissa sokkeloissa. ---.

Night Driver: Vuoden 76 jäänteenä melkoisen yksinkertainen first person -ajelupeli. Olemattomat graffat on sentään kuitattu hyvin tekeleen nimessä.

Night Slashers: Mainio beat-em-up genrelle epätavallisella kauhuteemalla. Hahmojen movelistit ovat mukavan suuria ja pelattavuus perinteistä, mutta hyvää. Väkivaltaisuus sopii premissiin hyvin ja lisää saatavia kiksejä entisestään. Valitettavasti pelin länsimaiset versiot on sensuroitu...paitsi service modea rukkaamalla!

Night Stocker: Valopyssyräiskintä-/ajelupeli, jonka uniikkiutta on pönkitetty vielä ajalleen melkoisen ennen näkemättömällä vaurioitumismekaniikalla. Viimeksi mainitusta on tietysti vain haittaa pelaajalle, joka tekee ylitsevedetystä vaikeusasteesta vielä isomman ongelman. Panoksetkin voivat loppua kokonaan, joka johtaa lähes poikkeuksetta varmaan kuolemaan; onneksi raivostuttava jokaista laukausta siivittävä ruudun välähdys vitivalkoiseksi hillitsee tehokkaasti liipasinsormea...

Night Striker: Häpeilemätön Space Harrier -kopio, mutta esikuvaansa parempi kiitos vähemmän epäselvyyden ja Outrunnista plagioidun reittisysteemin. Suunnilleen ainoa omintakeinen elementti koko pelissä on se, että kaikissa eri loppuruuduissa on käytössä oma uniikki alus.

Night Warriors; Darkstalkers' Revenge: Ykkösosasta turhan paljon kierrättävä jatko-osa. Supermekaniikka on ekaa peliä perinteisempi, vaikkakin parempi. Hahmojakin on vain 2 uutta, mutta ainakin toinen niistä on Hsien-Ko...

Nightmare in the Dark: Unettavan hidas ja tylsä Snow Bros. -klooni hämmentävän sieluttomalla kauhuteemalla.

Ninja Baseball Bat Man: Pelattavuudeltaan melko perinteinen beat-em-up, mutta muulta sisällöltään ei. Ulkoasu ja soundtrack ovat huippuluokkaa ja huvittavia. Plussana myös nelinpeli. Movelistit ovat pelin tyyliin kattavia sekä hämäriä.

Ninja Clowns: Beat-em-up, jonka kuppaista pelattavuutta on nokitettu myötähävettävällä huumorilla. Estetiikka on sentään aika mieleenpainuvaa, vaikkei kovin hyvällä tavalla.

Ninja Combat: Sekä estettisesti että pelattavuudeltaan kököhkö ja juuri siksi huvittava run and gunin ja beat-em-upin uniikki sekoitus. Etenkin välinäytöt Magician Lord-tason ääninäyttelyineen ovat hulvattomia. Hyvin ADK:maista kamaa, kaiken kaikkiaan.

Ninja Commando: Spiritual sequel Time Soldierssille. ADKmaista charmia ja tyydyttävää pelattavuutta riittää ja aikamatkustusteema on tavalliseen tapaan viihdyttävä, vaikka ruudut ovatkin teemoiltaan kovin epäinspiroituneita.

Ninja Emaki: Viihdyttävä ja audiovisuaalisesti hyvä Sengoku/Youkai -maailman top-down-räiskintä, jossa antelias power-up -systeemi; ninjakäärön kerättyä voi pelaaja vapaasti käyttää kahdeksaa eri erikoishyökkäystä tietyn aikaa. SAESsin alkuaikoina kirjoitin japaniversiosta "Vanhan kunnon ajan tyyliin alkaa peli aina alusta gemarin koittaessa, eli yleensä noin minuutin pelaamisen jälkeen", mutta onneksi kansainvälinen väännös on inhimillisempi mm. hiparien olemassaolon muodossa.

Ninja Mission: Vähäsisältöinen, näennäisesti epälineaarinen 2D-beat em up, joka on onneksi myös armollisen lyhyt. Liikemäärä on sentään hyvä näin vanhaksi tekijäksi, vaikka miekalla huitominen tuntuu olevan yllättäen varteenotettavampi tapa tehdä lämää kun erilaiset lussufudut.

Ninja Warriors, The: Graffoiltaan hyvä, mutta muuten todella tasapaksu mäiskintä. Gameplay koostuu loputtomasta viivasuoraan kävelemisestä ja vihollisten mäiskimisestä todella kitukasvuisella movelistillä. Suurehko määrä erilaisia kurkkusalaattivastustajia ja lopun arcadefilosofisointi tarjoavat kuitenkin lohdutusta.

Ninja-Kid II: Toimintatasoloikka, joka kovin inhimillisen alun jälkeen muuttuu infernaalisen vaikeaksi ja hajottavaksi. Karseutta ovat etenkin kohdat, jotka pakottavat pelaajan kapuamaan minuuttikaupalla seiniä koko ajan hyppynappia hakaten. Aivan liian pitkä ja etenkin loppua kohti tasapaksu, muutenkin. Äänimaailma on sentään jees.

Ninja-Kun Majou no Bouken: "Because you got three strange balls." Keskikokoisen videopelisarjan ensimmäinen osa, jossa tuplahypitään ympäriinsä vertikaalisesti skrollaavia ruutuja ja niitataan premissiin kuuluvia keskiaikaisia vakoojia sekä mytologisia mörköjä. Söpöhkö, toimiva ja suht viihdyttävä, mutta yksitoikkoinen ja joko loputon tai yltiöpitkä.

Ninja Kids: Graafiselta tyyliltään ynnä juoniosioiltaan siisti ja nopeatempoinen, mutta pelattavuudeltaan turhan suppea neljän pelaajan mätkintäpeli.

Ninja Master's - haoh-ninpo-cho: Neo Geo-mättöpelienkin standardeilla esoteerisistä inputeista kärsivä tekele, jossa kuitenkin mielenkiintoiset mekaniikat ja massiiviset movelistit. Valitettavasti myös itse rosteri on melkoisen vaniljaista keskiajan Japanihapatusta, joka kalpenee esimerkiksi Samurai Shodownin ja World Heroessin rinnalla. Onneksi Goemon, Natsume ja erinomainen estetiikka tekevät tekeleestä loppupeleissä ADK:n parhaan tappelupelin. Etenkin tunnelmallinen ääniraita ja woodcut -potretit ovat vaikuttavia.

Ninja Princess: Mainio, hyvin vaihteleva top down shooter (thrower) söpöllä ja tällöin melkoisen uniikilla naispäähenkilöllä. Graffat ja premissi ovat myös kovin pirtaani. Ainoa miinus on vaikeusaste, joka on vanhan arcadepelin tasoa. Taas yksi kolikkopeli -IP, josta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa enemmän irti, siis.

Ninja Spirit: Parilla siistillä ninja-aseella varustettu run and gun. Tekeleen messevimpänä puolena toimisivat massiiviset vihollislaumat, elleivät ne yhdistettynä aniharvoihin checkpointteihin tekisi touhusta täysin sietämätöntä ilman kusetusta. Pelaajahahmon Time Soldiers -tasoa oleva delausmylvintä toimii tosin laihana lohdutuksena koko ajan korjaavalle kuololle.

Nitro Ball: Data Eastin rikkaan miehen Smash T.V. höystettynä hupaisilla pinball -elementeillä. Viimeksi mainituista siistein on pelaajan palloksi muuttava power up, joka sallii nopean voimatrippikimpoilun ympäri kenttää. Grafiikat ovat hyviä ja musiikki perushupaisaa Data East -syntikkasettiä.

Niyanpai: Mahjong-solitaire, jossa paritetaan kolme palaa kerralla ja kerätään sopivia käsiä huonomman mahjongin tyyliin. Dead enditön ja värikkäillä fanservisugraffoilla varustettu, mutta silti hieman pitkäveteinen kiitos venytetyn keston.

Noah's Ark: Wisdom Tree -tasoa oleva kuppailu, jossa rahdataan elukoita arkkiin sävyttömissä ja esteettömissä kentissä. Yhtä tylsää tahkottavaa kuin lähdemateriaalinsa.

Noboranka: Coreland panee tällä kertaa hynttyyt yhteen Data Eastin kanssa ja tuloksena on tutun absurdia ja epäinhimillisen vaikeaa menoa. Peli on vertikaalisesti skrollaava räiskintä, jossa epäesteettistä leppäkerttumiessankaria voi kuljettaa vapaasti pitkin pelialueena toimivaa puunrunkoa. Avokätisesti regeneroituvaa power uppia käyttämällä voi ympäriinsä lennellä vielä vapaammin, mutta siihen reiluus jääkin; varmaan hajottavin elementti runkkuvaikeusasteisuudessa ovat listittyjen vihollisten tiputtamien piste-esineiden seassa naamalle lastien elkein lentävät insta kill power downit.

Nostradamus: Passelin näköinen mutta melko tylsä sci-fi -shootteri. Latausmekaniikan käyttäminen vihollisten panosten torjumiseen on ajalleen ihan kekseliästä ja mahdollisuus kamikaze -iskuun kuolon korjatessa omaperäinen, sentään. Kuten nimestä saattaa päätellä, palkitaan pelaaja lopussa melkoisen mieltä ylentävään tyyliin.

Nouryoku Koujou Iinkai: Perushuvittavalla japanilaistyylillä -- johon kuuluu WarioWaren tyyliin käly-Windows-ulkoasu -- varustettu triviapeli. Useat eri pelimoodit, joista moni ei vaadi edes japanin osaamista, ovat jees, samoin kuin sarjakuvamaiset välinäytöt. Pelin energiasysteemi on kuitenkin harvinaisen juustoinen; vaikka kuinka taidokkaasti pulmat ratkaisee, saa heloja takaisin huomattavasti vähemmän kuin niitä jatkuvasti imeytyy. Onnea vaan 1CC:hen.

Nova 2001: Hajuton ja mauton avaruusräiskintä, osa sata viissataa.

Nyan Nyan Panic: Top-down-toiminta, jossa listitään vastustajia työntämällä palikoita näitä päin. On kaikkien saman premissin omaavien pelien tavoin tylsää touhua. Söpöys ja uhkaminipeliosiossa bongattava true puputyttö ovat plussaa.

Off the Wall (Atari): Tavallista hieman kekseliäämpi Break-out -väännös, joka on siis vain aikamoisen tylsä.

Off the Wall (Bally Sente): Kontrolleiltaan hupaisan hämmentävä tenniksentapainen, genrelle harvinaisella yksiulotteisella liikkuvuudella.

One Shot One Kill: Korealainen vastine Point Blankille, eli yllättäen kököhkö mutta hulvaton; muun muuassa yhdessä minipelissä ammutaan metroon pummilla yrittää meneviä teinejä. Hauskempaa väkivallan ihannointia moinen kuin GTA:t ja COD:t, ainakin.

Onna Sansirou - Typhoon Gal: Pilipali-beat-em-up, joka on dojontuhoamispremississään ja heittopainotteisuudessaan ihan viihdyttävä. Sadistinen vaikeusaste kuitenkin syö nautintoa tehokkaasti.

Osman: Viihdyttävä Strider -väännös, lähinnä happoisan ja campin ulosantinsa ansiosta. Pelattavuus on pomomättöjä lukuun ottamatta hieman kuivaa ja halpaa, mutta silti esikuvaansa huomattavasti parempaa.

Opa Opa: Raha- ja kauppamekaniikkansa ansiosta tavallista siistimpi Head-On -väännös, johon kyllästyy silti nopsaan. Soundtrack on onneksi Segaa.

Operation Thunderbolt: Operation Wolf kaksinpelillä ja vielä tylsemmällä pelattavuudella. Kaksi vaihtoehtoista loppua on ainoa mieleenpainuva elementti.

Operation Wolf: Äänimaailmaa ja gemarisekvenssiä lukuun ottamatta täysin epäsäväyttävä kurkkusalaatti- on-rail-shooter.

Orbit: Asteroids-tyylinen, mutta kyseistä tekelettä edeltänyt versusräiskintä, jossa on tällöin vaikuttava liuta erilaisia mekaniikka- ja pelikenttävaihtoehtoja.

Orbitron: Passeli Missile Command -väännös leveämmällä pelikentällä ja avaruusteemalla.

Orbs: Omaperäinen, mutta tylsä puzzlepeli, jonka pointtina on asetella sävyttömiä palloja ympäri sävyttömiä kenttiä.

Ordyne: Pelattavuudeltaan melko mielikuvitukseton scrolling shooter, jonka passelit graffat ja hauska soundtrack aikaansaavat kuitenkin viihdyttävän pelikokemuksen. Namcon kasaripeliksi siis huippuluokkaa.

Outrun: Perinteinen ajopeli hyvällä estetiikalla ja toimivalla ohjattavuudella. Haarautuvat reitit ja vaihtoehtoiset loput ovat hyvä ja hauska ominaisuus.

Out Zone: Kaikin puolin unettavan mielikuvitukseton top-down-räiskintä.

Over Top: ADK:n rallipeli, joka koostuu pelkästään yhdestä massiivisesta rallista Thrash Rallyn Paris Dakar -moodin tyyliin. Sisällöltään hyvin lyhyt, mutta suht laaja, kiitos lukuisten salareittien ja ominaisuuksiltaan melko vaihtelevien autojen. Tekee siis sen, minkä tekee, mallikkaasti; ainoa puute on muiden kilpailijoiden pieni määrä. Grafiikat ovat erinomaiset ja soundtrack tekijälleen ominaisen kummallinen.

Ozma Wars: SNK:n avaruusräiskintä, joka ei ainakaan tekoaikanaan ollut ehkä täysin geneerinen. Ainakin epätavallinen pelaajakoneen laaki-ja-vainaamattomuus on plussaa.

Ozon 1: Tavanomainen yhden ruudun räiskintä, jonka makaaberi huumori meat shield -tankkien ja sakkaavien viholliskoneiden muodossa kuitenkin huvittaa.

P.O.W. - Prisoners of War: SNK:n Double Dragon -väännös, jossa on varmaankin beat em up -historian huonoin vihollisvarieteetti. Harmi sinänsä, sillä muuten peli on ihan toimiva ja omaa joitakin siistejä set piecejä, kuten ehkä ensimmäisen genrelle pakollisen hissikohtauksen.

Pac & Pal: Lisää Pac-Man-mädäntymistä. Ei ihan yhtä puuduttava kuin aikaisemmat osat kiitos Super Pac-Man tyylisten porttien ja pakkaa sekoittavan "kuoman", mutta silti kuppaa. Esim. samana vuonna ilmestyneessä Scrambled Eggissä on huomattavasti siistimpi NPC -mekaniikka.

Pac-Land: Ikäisekseen tyydyttävä, eli aika kökkö, epäreilu ja turhauttava platformeri. Ansaitusti unohdettu Super Mario Brossin. jälkeen.

Pac-Man: Probably the most ylirunkattu thing in the video gaming world. Tylsä, monotoninen, vähäsisältöinen ja graafisesti mitäänsanomaton, vaikka sentään välinäytöt ovat ihan jees. Kalpenee aikalaisiinsakin verrattuna.

Pac-Mania: Samaa sontaa vissiin viidettä peliä. Rajattu kamera ja isometrinen näkymä ovat rektaalista ja ainoa alimalkainen lisä pelattavuuteen on hyppynappi. Hellurei.

Pachifever: Pilipalipachinkopeli, jonka taustamusiikkina toimii Gunkan-marssi. Eli hyvä yhteenveto siitä, miksi Japani on huono maa.

Pachinko Sexy Reaction: Hyvin animoituja, isoryntäisiä piirrettyjä muijia sisältävä, pelattavuudeltaan olematon slot-pachinkopeli. ++-1. Sankaritarkasti on siisti ja graffat godlike.

Pachinko Sexy Reaction 2: Ykkösosaa pelillisesti marginaalisesti parempi, mutta genrestä johtuen silti köyhä ja estetiikaltaan sekä artistic directioniltaan edeltäjäänsä huomattavasti kuppaisempi. Käteen jää kirjaimellisesti vähän.

Paddle Mania: SNK:n kököhkö, mutta mielenkiintoinen sekoitus Breakouttia ja Tennistä, joka tarjoaa useita hämmentäviä vastustajia ja kattavasti erilaisia pelimuotoja. Jälkimmäisistä etenkin 2 vs 1 -handicap -matsit ovat mielenkiintoinen elementti.

Pairs (Incredible Technologies): Rutikuiva perusmuistipeli, jonka tekee erityisen tuhoavaksi se, että palikoina toimivat geneeriset pokerikortit. Ainoa plussa on lerno, joka sekin on mielikuvituksetonta valokuvakamaa.

Pairs (Nichibutsu): Viihdyttävä muistipelin kaltainen, jossa mukavasti ylimääräisiä elementtejä ja fanserviceä tasapaksuisuuden torjumiseksi. Pelissä voi esimerkiksi haalia rahaa, jota voi käyttää muijiin sovellettavien kiusausesineiden ostoon. Jotkut näistä ovat jopa perusesineellistämisstandardeilla turhan misogyynisiä, tosin. Loputtomuus on toinen huono puoli.

Palamedes: Mielenkiintoinen vanhan ajan versus-puzzlepeli, jossa kerätään erilaisia noppakäsiä parhaaseen Magical Drop -tyyliin, puoli vuosikymmentä ennen mainittua tekelettä. Turnausmuotoinen yksinpeli-vs-moodi on hauska, koska vastustajat vaihtuvat joka pelikerralla. Valitettavasti jokainen jantteri on pelimekaanisesti samanlainen ja kaksinpelissä hahmoa ei voi yllättäen valita.

Pandora's Palace: Viihdyttävä, antiikin Kreikka-teemainen Donkey Kong -johdannainen, jossa kuitenkin suht köykäisesti sisältöä. Soundtrack on hauska.

Panel & Variety Akamaru Q Jousyou Dont-R: Taas yksi hupaisalla estetiikalla varustettu japanilainen lisenssitriviapelishowtekele. Keskivertoa genren edustajaa vaihtelevampi, vaikka valtaosa ajasta tuhlaantuu silti perusmonivalintakurlaukseen.

Pang: Tyystin tylsää ja monotonista pallonpoksauttelua. Taustat, pith helmetit ja hupaisain kuppaisesti kesken jäävät välinäyttötekstit ovat plussaa.

Pang Pang: Romhack Tumblepopista huonommalla pelattavuudella, karsealla musiikilla ja pöpeillä äänillä. Yes, it's korean. Vähäresoluutioinen lerno sentään lohduttaa jonnin verran.

Pang Pom's: Melko omintakeinen, mutta tavallistakin kuivempi Bubble Bobble -johdannainen. Vihollisille ei voi tehdä mitään, vaan pointtina on potkia ruutuja kansoittavat ilmapallot rikki. Etenkin loppupään ruudut, joissa tuhottavia hommeleita on noin 1,2 miljardia, ovat aika tervanjuontia. Siistit ja vaihtelevat taustat ovat about ainoa plussa.

Panic Bomber: Mekaniikoiltaan hyvin hämmentävä versuspuzzlepeliväännös Bombermanista. Tylsä ulkoasu tekee myös touhusta aika epäsäväyttävää.

Paparazzi: Sumeilematon kopio Lady Killeristä, tosin sentään samanaikaisella kaksinpelillä varustettuna. Korealaiseen tyyliin pelissä on plagioitua musiikkia ja absurdi määrä ruutuja.

Paper Boy: Arcade master race, totta kai. Ainutlaatuinen ja hupaisa, etenkin oikealla raudalla, joskin turhan monotoninen. Estetiikka on myös jees, lukuun ottamatta päähenkilön avautumisia, jotka ovatkin sitten APB-tieriä.

Parodius: Art directioniltaan ja soundtrackiltaan hyvä, mutta pelattavuudeltaan Gradiustakin juustoisempaa ja kyllästyttävämpää paskaa. The joke's on it, siis.

Party Time; Gonta the Diver II: Lady Killerin jatko-osa, jossa turhan vähän pelillisiä uudistuksia. Böönät ovat sentään ykkösosaakin siistimpiä, mutta se, että kansainvälinen versio on tällä kertaa yhtä vellihousuinen kuin japanilainenkin pilaa osittain tämän nokituksen.

Pass: Korealainen plagiointi japanilaisesta esikuvasta. Ihan normaalisti. Lisäksi monotoninen ja tasapaksu.

Passing Shot: Segan toimiva, mutta epäselvässä ääripystysuorassa kamerakulmassaan hivenen hajottava tennispeli. Realistiset hahmopotretit ovat Steven Seagal -tason ilmeikkyyksissään huvittavia.

Peek-a-Boo!: Break-out -klooni, eli tylsä peli. Sentään se tarjoaa nimensä mukaisesti fanserviceä. Pelaaja saa itse valita pälyilemänsä mallit, joista tulee bongata tietty määrä ennen kuin uusi setti samanlaisia avautuu. Tämä on nähtyä, mutta poikkeuksellisesti on silmänruuassa tarjolla myös miespuolisia henkilöitä. Tarjoilun sukupuolijakauma on valitettavasti niin epätasainen, että pelin voi läpäistä sen edistyksellisimmän ominaisuuden kokonaan sivuuttaenkin.

Peggle: Uniikki tekele, jossa kiekkomaiset päähenkilöt pyrkivät tuhoamaan ympyrämuodostelmassa olevia tappeja. Itse sankarien sijaan liikutetaan pelissä pelikenttää ja samalla sen alla odottavia laskeutumisalustoja. Peli on sinänsä hauska, mutta siihen kyllästyy nopeasti, kerta menoon ei tule missään vaiheessa yhtääkään varteenotettavaa lisäelementtiä.

Pengo: Segan kuiva sekoitus sokkelohaahuilua ja Sokebania, joka ei yllättäen hirveästi viihdytä. Sentään mielenkiintoisesti aikarajan ylittäminen ei tavalliseen tapaan tapa, vaan vie pelaajan seuraavaan ruutuun vain bonuspisteitä köyhempänä.

Penguin-Kun Wars: Suht omaperäinen, mutta sekä tylsä että sisällyksetön Air Hockey -väännös.

Penky: Hämärältä ja halvalta vaikuttava tekele, ehkei niin yllättäen Koreasta. Pelattavuus on varsin omintakeista, mutta pinnallista ja kömpelöä top-down-sokkeloiden kilpamaalamista.

Pepper II: Suppealla, mutta hienolla soundtrackilla varustettu sekoitus Qwixiä ja Pac-Mania. Pelinä yllättäen siis aika kuppaa.

Pepsiman: Yltiöpinnallinen tiketti-kivi-paperi-sakset-peli, eli tehokasta laatulisenssin tuhlausta.

Perestroika Girls: Kökkö Qwix -klooni suurimmaksi osaksi melko karun näköisillä vähäpukeisilla naisilla. Ei myöskään sisällä rahtustakaan Gorbatsovia. I'll sue.

Performan: Tasapaksuisuudessaan kuiva top-down -räiskintä, jossa kuitenkin varhaisin bongaamani esimerkki maahankaivaitumismekaniikasta.

Peter Pack-Rat: Hauska ja monia siistejä mekaniikkoja sisältävä collect-a-thon -esi-isä, nokitettuna lisäksi mainiolla grafiikoilla ja musiikeilla. Ainoastaan lentelevien vihollisten hajottavuus ja hajottavan suuri määrä toimii miinuksena.

Pharaos Match: Mahjongsolitaire ilman paljasta ihmispintaa. Eli yhtä kylmän sodan aikaisen Egyptin lempivaltiota.

Phelios: Taas yksi Namcon estetiikaltaan mahtava, mutta muuten melko tuuba tekele. Jo shootterigenrensä ansiosta ei peli sentään voi olla yhtä rikkinäinen kuin firman lukuisat platformerit, mutta checkpointit, samanaikaisen kaksinpelin puute ja Midway-kestävyydellä varustettu vika pomo tekevät touhusta silti aika tuskaa. Pelin paras puoli ovatkin harvinaisen siistit välinäytöt, vaikka nekin sisältävät välillä turhan ow the edgyä naispääosan rääkkäystä.

Phozon: Mielenkiintoinen, muttei viihdyttävä, kemia-aiheinen top-down-kikkailu, jossa kootaan oikeanlaista molekyyliä ruudussa lentelevistä atomeista. Melkoisen OP vihollishahmo tekee muutenkin turhauttavasta touhusta sietämätöntä.

Pickin': Tylsä ja turhauttava, eli syystäkin uniikki actionpuzzlepeli, jossa kiikutetaan erivärisiä palikoita paikasta toiseen piirteettömissä sokkeloissa. Viholliset voivat pelaajan tappamisen lisäksi siirtää tämän kiikuttamia kamoja ja teleportata tätä ympäriinsä, joka tekee menosta todella rasittavaa sillisalaattia.

Pig Newton: Segan toimiva ja suht kekseliäs, joskin myös tasapaksu retropeli kera Disneymäisten hahmojen ja naurettavan huonojen kaskujen.

Pig Out: Dine Like a Swine: Varsin hupaisa tasoloikkakamankeräily, kiitos vaihtelevien ja runsaasti erilaisia interaktiivisia elementtejä sisältävien kenttien. Näitä on vielä nokitettu vihollisten mahdollisuudella teloa itseään ja toisiaan, jolloin etenkin moninpelillä tulee touhusta melkoista s(i)(e)koilua. Myös estetiikka on hyvää, etenkin musiikki, etenkin voittojingle. Miinuksina piereskely, liika pituus ja se, että kaikkien kenttien läpikäynnin jälkeen peli alkaa koruttomasti alusta.

Pigskin 621AD: Kaoottisuudessaan sekä huvittava että hajottava Rugby-väännös Midwaymaisen hyvällä grafiikka- ja äänimaailmalla.

Pinball Action: Pelattavuudeltaan tervainen ja pöytädesigniltaan köyhä pilipalipinball. Pääpöytää on höystetty kolmella bonarialueella, jotka on kuitenkin pilattu sillä, että niistä lentää ulos heti pallon tiputtua. Parhaassa tapauksessa on minulle käynyt niin, että en pystynyt tekemään ekstrapöydässä yhtään mitään, ennen kuin pallo sujahti sukkana sisään pois ruudulta. Aika Extraballia.

Pinbo: Minimalistinen flipperipeli, jossa äärimmäisen flegmaattiset fysiikat. Muistuttaa minua omasta elämästäni.

Ping Pong Masters '93: Vaihteeksi huono peli huonosta urheilulajista, lähinnä kiitos läppien kontrollien.

Pioneer Balloon: SNK:n hupaisan absurdi vanhan ajan pommituslentely, jossa tuhotaan muiden uudisraivaajien ja intiaanien ohella mm. jättiläisgorilloja. Varhaisin bongaamani esimerkki pelistä, joissa viholliset voivat teloa toisiaan. Ei yhtä kovaa kamaa kuin Fantasy, tosin.

Pipe Dream: Kunnianhimoton porttaus tylsästä ja nähdystä puzzlepelleilystä. Musiikin dynaamisuus on jees, kuten myös palomiehellä pelaamismahdollisuus.

Pipi & Bibis: Hyvännäköinen, mutta monotoninen Elevator Action -väännös toimimattomalla pakenemisgameplaytwistillä. Hyvin piirretyt tytsyt onneksi pelastavat tapauksen, jälleen kerran.

Piranha: Mielikuvitukseton Pac-Man -plagiointi sillä tasan yhdellä ruutudesignilla. Lol/nyyh.

Pirates: Sumeilematon Cabal-klooni, jonka hirveä äänimaailma tekee pelaamisesta melko hajottavaa. Sentään äänisamplet menevät jo "so bad it's good" -puolelle. "You passed.........the objective."

Pistol Daimyo no Bouken: Skrollaava shootteri- spin-off Bravo Manista, joka on ainakin lähdemateriaaliaan parempi. Audiovisuaalinen puoli ja lukuisat hoopot elementit viihdyttävät, mutta valitettavasti pelattavuus on välttävää; aseita on yksi, optioneita nolla ja hahmon jatkuva putoamisliike hajottaa. Lisäksi vaikeusaste on generelle liian uskollisen epäinhimillinen. Sentään pelaajalle annetaan sen verran armoa, että pelattavat maat saa valita itse, eikä niistä kaikkia tarvitse läpäistä ennen finaalia.

Pit, The: Viihdyttävä, mutta mahdoton ja grafiikoiltaan ajalleenkin arkaainen, Dig Dug-tyylinen tekele.

Pitfall II: Segan arcadekäännös Activisionin veteraanista, jonka soundtrack on yllättäen jees, samoin kuin värikkäät graffat. Pelattavuus on turhan pinnallista kiitos manöövereiden ja esineiden puutteen, mutta vaihtelevat ympäristöt ja esteet ynnä inhimillinen vaikeusaste kannustavat pelaamaan loppuun. Siisteintä pelissä on, että koko pelimaailma linkittyy suoraan yhteen, vaikka käytännössä tämä ei vaikuta mihinkään muuhun kuin seikkailufiilikseen pelaajan bongatessa sivusilmällä tulevia ja menneitä alueita.

Pit Fighter: Rupuisella estetiikalla ja rupuisemmalla pelattavuudella siunattu pomo-beat-em-up-syöpäke, joka ei omaa edes huumoriarvoa. Pisteet sentään parista suht uniikista elementistä, kuten katsomon harjoittamasta eksekuusönin kusemisesta.

PK Scramble: Rahtusen gameplayta ja mukavasti persoonallisuutta omaava tikettirefleksi/hillotuspeli.

PlayBall!: Pesäpalloteemainen Breakout -väännös, joka on hupaisuudessaan ja tasapainoisessa vaikeusasteessaan kummankin näistä teemoista paras edustaja pelisaralla. Siksipä sitä ei varmaankaan koskaan julkaistu.

Play Girls: Breakout -klooni vähäpukeisilla naisilla, eli harvinaisen epäinspiroitunutta kamaa.

Play Girls 2: Tällä kertaa silmänruokaa siivittää Space Invaders -tyylinen vihollismossauttelu. Siten lievästi viihdyttävämpi kuin ykkönen, vaikka vielä nähdympi.

Pleiads: Fiksattu shootteri neljällä eri faasilla ja mukavalla äänimaailmalla. Menettelevää, mutta bulkkia, siis.

Plotting: Hämmentävä ja tylsä sivuttaisnakkauspuzzlepeli. Taito on tässä genressä aika Nintendo tier, näemmä.

Plump Pop: Omaperäinen sekoitus vanhan ajan pompottelupeliä ja Breakouttia, mutta syvyyteensä nähden aivan liian pitkä, etenkin koska, no, Breakout.

Plus Alpha: Söpöyttä, bonusosioita ja yhtä siistiä bossia lukuun ottamatta tyystin epäsäväyttävä bulkkishootteri.

Pnickies: Compilen puzzlepeli CPS 1 -raudalle, eli köyhää pelattavuutta ja soundtrackkia koko rahan edestä. Sentään vähäiset taustagraffat ovat ihan jees.

Pochi and Nyaa: Grafiikoiltaan halvahko, mutta lutuinen ja pelattavuudeltaan omintakeinen, muttei kovin hyvä saati intuitiivinen versuspuzzleilu. Aika tyhjentävä Compilen joutsenlaulu siis.

Pocket Gal: Data Eastin toimiva biljardipeli, jonka soundtrack on jees ja pelillinen twistikin ihan mielenkiintoinen. Parhaat ominaisuudet ovat kuitenkin credit-mylvinnät ja totta kai pikselidaisarit.

Pocket Gal Deluxe: Jatko-osa, jonka ainoa pelillinen uudistus on hauska, mutta alikäytetty superpallo- power up. Suurin harppaus eteenpäin onkin tehty käyttäjäystävällisyyden saralla; vaikeusaste on inhimillisempi ja riisuttavat böönat voi valita mieleisistään sen sijaan, että kaikki heistä hinattaisiin putkeen. Valitettavasti kentät ja palloasetelmat ovat jokaiselle lyylille samat, joten sisältöä on jokseenkin alkuperäistä vähemmän. Pelissä on myös Bubble Bobble -tason musiikkiraitamonotonisuutta. Estetiikan tärkein elementti on onneksi ihan hyvää jälkeä, eli muijat kuumia.

Poitto: Versuspuzzlepeli perinteisen söpöllä ynnä tasapaksulla ulkoasulla ja menettelevällä pelattavuudella. Yksinpelimoodi pomomörköjä vastaan on omintakeisempaa ja persoonallisempaa, mutta normiversusteilua kuivempaa.

Poke Champ: Korealaisplagiointi Pocket Galista, eli menettelevää biljardointia naurettavalla estetiikalla. Pelistä on myös vaihtoehtoinen versio nimeltä Billard List, jossa kököt animemuijatissikuvat on korvattu hieman vähemmän kököillä RL-muijatissivalokuvilla.

Poker Ladies: Normipokeria korkeilla käsivaatimuksilla ja perusviihdyttävällä ynnä -halventavalla naisfaniservisulla. Eniten huvittaa sekä äänen että näyttelyn laadultaan kovin alhainen ääninäyttely.

Polaris: Vakkarisukellusvenelaivanupotuspeli sillä twistillä, että pääasiallisena vihollisena toimivat tällä kertaa lentokoneet. Toimivaa, mutta tavallisen vähäsisältöistä settiä, siis.

Police Trainer: Point Blank -tyylinen räiskintäminipelikokoelma, joka erotuksena ensin mainittuun on kuitenkin kovin geneerinen ja persoonaton.

Pollux: "You are to terminate the devil itselt." Geneerinen korelainen avaruusshootteri hupaisan epäeeppisellä loppupomolla.

Poly-Play: Itä-Saksalainen Action 52:n sielullinen edeltäjä, joka koostuu siis lukuisista kuppaisista pilipalipeleistä. On valitettavasti liian hyvin tehty sisältääkseen samanlaista huumoriarvoa kuin edellä mainittu seuraajansa.

Ponpoko: Kuppainen, tasapaksu ja mielikuvitukseton DK-johdannainen. Sentään on hupaisaa, että kerättävänä roinana toimivat erilaiset hedelmät muuttuvat parinkymmenen ruudun jälkeen kaljatuopeiksi.

Pool Shark: Hämmentävällä tavalla huvittava retro"biljardi", jossa pisteitä hankitaan liuttamalla kiveä ympäriinsä pöytää ja törkkimällä pallot mielivaltaisesti alas.

Pooyan: Söpö ja melko omintakeinen, mutta etenkin epätavallisessa helppoudessaan turhan monotoninen vanhan ajan sikailu.

Pop Bingo: Omintakeinen tetrisväännös mielenkiintoisella, bingo -teemaisella voittamismekaniikalla. Versusmoodi on etenkin jees, koska bingotus tekee touhusta genrelle epätavallisen kombofokusoimatonta. Myös korealaistyylinen, hurmaavan kökkö ulkoasu lämmittää sydäntä. Valitettavasti on kaksinpelissä vaihteeksi huomattavasti vähemmän audiovisuaalista sisältöä kuin yksinpelissä.

Pop 'n Bounce: Söpön estetiikan ja toimivan versusmoodin ansiosta keskivertoa Breakout -kloonia hivenen jännittävämpi pallonpomputtelu. Sattumanvaraiset designin omaavat kentät ovat kuitenkin välillä turhan epäreiluja ja digitaalinen ohjaus kömpelöhköä.

Popeye: Hauska ja näyttävä, mutta juustoisen vaikea DK:n sisarpeli. Käyttää hyvin lähdemateriaaliaan.

Pop Flamer: Vakkarihomehduttava top down -actionretropeli, jossa sentään ajalleen jees estetiikka.

Popper: Halpa Q*Bert -apinointi. Eli paskaa.

Pop'n Pop: Taiton toimintapainotteinen versuspuzzleilu, jossa nakellaan ilmapalloja koko ajan liikkuvalle alustalle. Viihdyttävämpi kuin Puzzle Bobble, ainakin, vaikka muista tekijän peleistä kerätty hahmokatras onkin riipaisevan kitukasvuinen.

Pop's Pop's: Gobin kuiva ja juustoinen Onnenpyörä-apinointi popmusiikkiteemalla. Ainoa plussa ovat digitaaliset muijat, jotka hekin ovat kaikki täysissä pukeissa. Pliis.

Porky: Hidas, tasapaksu ja epäreilu, eli sanalla sanottuna sikahuono ajeluräiskintä.

Portman: Varsin hauska vanhan ajan arcadepeli Donkey Kongmaisen yksinkertaisella, mutta moniulotteisella pelattavuudella. Vaihtelua on turhan vähän, tosin, kerta erilaisia ruutuja on vain kaksi, mutta kummatkin ovat mekaniikoiltaan omintakeisia ja viihdyttäviä.

Pot of Gold: Sisällyksetön ja yltiöyksinkertainen vanha retropieru.

Pound for Pound: Hämmentävä top down -nyrkkeilypeli, jota ohjataan trackbalilla. Ulkoasu on Iremin tapaan hyvä, mutta rönsyilevät kontrollit, mielivaltainen hit detection ja "ei tätä pääse huijaamallakaan"-vaikeusaste tekee pelaamisesta varsin epänautittavaa.

Power Balls: Omintakeinen Breakout -väännös, jossa ohjataan jengiläistä ympäri New Yorkkia ja kössitellä tuhotaan ympäristöä. Premissin ja karujen graffojen hupaisuudesta huolimatta ei peli valitettavasti pysty pakenemaan genrensä kuivuutta. Samanaikainen kaksinpeli on tosin plussaa.

Power Drift: Segamaisen hyvällä estetiikalla, mutta firmalle harvinaisen kuppaisella pelattavuudella varustettu karttipeli. Automatttikääntyvyys ja yltiöhämärät hitboxit ynnä fysiikat tekevät touhusta tuubaa. Sentään salaiset cameo -kentät ovat hieno elementti, vaikka niidenkin näkemiseen reilulla pelillä tarvitaan aivan liikaa työtä.

Power Drive: Kuppainen ja käsittämättömät kontrollit omaava, joskin melko omaperäinen monsterirallipelin ja buttonmasherin sekoitus.

Power Instinct: Aikansa paras mättöpeli, kiitos hyvän liikkuvuuden, mainion estetiikan ja muutaman mättöpelihelmen sisältävän rosterin. Pääsankarittaren transformaatiomekaniikka on myös siisti. Valitettavasti toi genreen tuplahypyn. Jatko-osa tekee tästä tekeleestä myös melko turhan.

Power Instinct 2: Vielä edeltäjäänsä siistimmällä ulkoasulla sekä sarjalle ominaisella lyriikkapitoisella soundtrackilla ensi kertaa varustettu nokitus. Useammat transformaatiot ovat parhautta, kuten myös uudet tulokkaat, lukuun ottamatta koko genren ehkä offensiivisesti paskinta hahmoa, eli genitaalialueitaan väläyttelevää lihavaa ipanaa. Myös heitto- ja hyppymekaniikat ovat melko traumatisoivia.

Power Instinct Legends: Passeli, joskin hieman köykäinen päivitys kakkososaan. KOF-inspiroituneet lisämekaniikat ynnä tiimipeli, laajennetut movelistit ja harvat hahmolisäykset ovat poikkeuksetta hyviä. Valitettavasti soundtrack koostuu lähes kokonaan kakkosen kappaleiden remiksauksista, jotka ovat tyyliuskollisesti lussua kamaa verrattuna alkuperäisiin. Pelissä on hupaisa elementti, joka on nähty myöhemmin myös Melty Blood -sarjassa: jokaiselle kahden tyypin tiimille löytyy oma tittelinsä.

Power Play: Kömpelö ja lyhytikäinen, mutta lievästi hupaisa 1 vs 1 -jalkopallopelleily.

Power Soccer: Data Eastin hivenen hämmentävä, pelkkään hyökkäämiseen keskittyvä arcadejalkapalloilu, joka antaa pisteitä tehtyjen maalien mukaan ja rokottaa elämiä heti, kun peliväline pomppii pois pelistä. Yksinkertaistuksesta huolimatta melko kuivaa kamaa, siis.

Power Spikes: Yksinkertainen ja melko geneerinen lentopallopeli. Sentään tekstipohjainen selostus on ihan hauska ominaisuus ja Ruotsin joukkue jostain syystä täynnä suomalaisia nimiä...

Prehistoric Isle in 1930: SNK:n melko perinteinen shootteri omintakeisella ja toimivalla option-systeemillä ja mukavan tasapainoisella vaikeusasteella. Etenkin se, että normiasekin on suhteellisen tehokas, parantaa pelikokemusta. Dinosauruspremissi on edellä aikaansa, estetiikka jees ja vika bossi siisti. Loppu on myös hupaisan karu.

Prehistoric Isle 2: Ykkösosaa lievästi parempi, mutta huomattavasti sieluttomampi jatko-osa Pulstarin tekijöiltä. Etenkin tylsä päävastus ja olematon loppu jättävät kylmäksi. Graffat sekä yksi omintakeinen mekaniikka, eli sivullisten pelastaminen, ovat kuitenkin plussaa.

Pretty Soldier Sailor Moon: Final Fightmainen eli äärimmäisen monotoninen beat-em-up, jossa voi sentään kuitenkin juosta. Estetiikka on etenkin kuppaista ehkä spessuhyökkäyksiä lukuun ottamatta. Passeli vihollisvarieteetti on ehkä pelin ainut hyvä puoli, vaikka pomoja kierrätetään pariinkin otteeseen.

Primella: Versusväännös pokeri/Tetris -ristisiitoksista. Yltiösielutonta ulkoasua on yritetty hyvittää vaihteeksi böönien kuvilla, mutta omat taitoni eivät riitä yhdenkään semmoseisen bongaamiseen. Eli ihan paska peli.

Professor Pac-Man: Lyhytikäinen kuva-arvoituspeli tavallistakin kyynisemmällä lisenssin hyväksikäytöllä.

Progear: Caven perinteisen tylsä ammushelvetteily karsealla CPS2 -soundtrackilla (vesi = märkää). Unettavaa menoa hyvittävät mielenkiintoinen herutusmekaniikka ja ihan hupaisat vihollishahmot. Valitettavasti paritusloppujen näkemiseksi pitää peli läpäistä kahdesti, joka on jo liiallista tervanjuontia luultavasti 99,9 %:lle väestöä.

Progress: Vakkarigeneerinen, ikuisesti looppaava tankkiräiskintä. Krooh.

Psychic 5: Jalecon mielenkiintoinen platformer, jossa Low G Man -tason ilmaliikkuvuus ja 5 pelattavaa hahmoa omine teemabiiseineen. Turhan hullu, kuitenkin, ja hieman itseään toistava, etenkin kerta jokaisessa ruudussa taistellaan lopuksi samanlaista bossia vastaan.

Psycho-Nics Oscar: Data Eastin robottiteemainen run and gun Gradiuksesta sosialisoidulla power up -systeemillä. Samaa valitettavan tuttua settiä ovat checkpointit ja se, että kuolema korjaa myös kaikki kerätyt päivitykset. Onneksi hiparisysteemi ja anteliaasti tippuvat kamat tekevät menosta hieman Konamin räiskintäsyöpää reilumpaa. Hahmodesignit ovat jees, roboteiksi, mutta valitettavasti pelin alun lievästi mielenkiintoiset luonnonmaisemat vaihtuvat loppupuolella harmaaseen sci-fi-sotkuun.

Psycho Soldier: Hupaisampi ja syvällisempi nokitus Sonsoniin, mutta käy silti yksitoikkoiseksi jo yhden playthroughin aikana. Pääteema ja Kensoun mölinät ovat pelin parhaat osa-alueet.

Puckman Pockimon: Nevarin firman tekemä Pacman/Pokémon crossover. Seems legit. Piraattimaisuudesta huolimatta on ulkoasu yllättävän hyvä; etenkin ruutujen väleissä ilmaantuvat, realistiseen tyyliin piirretyt naisten kasvokuvat ovat viehättäviä, vaikkakin aika sattumanvaraisia. Pelattavuus on Pac-mania, samanaikaisella kaksinpelillä ja parilla twistillä varustettuna.

PuLiRuLa: Ihanan söpö, hapokas sekä kuppaisesti käännetty beat-em-up mukavan kestämättömillä vihollisilla ja nopealla tempolla. Ainoa miinukset ovat todella kitukasvoiset movelistit sekä länkkäriversion puolivillainen sensurointi.

Pulsar: Segan sokkeloräiskintä, joka kohoaa massasta mielenkiintoisella, muttta välillä turhauttavalla muuttuvalla labyrintillaan sekä sillä, että viholliseen koskeminen ei tapa. Yes, yes, yes!

Pulstar: Audiovisuaalisesti hyvä ja napintakomis/lataus-tasapainottelumekaniikaltaan hauska shoot-em-up, jossa vaihteeksi hajottava checkpoint -systeemi.

Punch-out!/Super Punch-out!: Uraauurtava, mutta konsoli-inkarnaatioihin verrattuna köyhä ja liian vaikea mätistys. Pizza Pasta on tietysti hyvää plussaa. Arcadejatko-osa on tosi redundanttia settiä.

Punisher: Perushyvä beat-em-up. Pelillisesti tuttua huttua lukuun ottamatta hupaisaa asemekaniikkaa; normaalisti vastustajia mätkitään, mutta aina mutkaa kantavan vihollisen ilmestyessä pääsee kaiken läsnäolevan täyttämään lyijyllä. Pelin naurettavat äänet ovat vahvassa kontrastissa sen todella löysään soundtrackiin.

Punk Shot: Karkean näköinen ja kököhkö Konamin katukorispeli, jossa lievästi viihdyttävä loppukohtaus.

Pururun: Puzzlin tekijöiden match four -peli mielenkiintoisilla kombotusmahdollisuuksilla sekä hupaisan ärsyttävällä soundtrackilla. Valitettavasti kaksinpeli on yhteistyötuubaa.

Puzzle & Action; Tant-R: Passeli Segan minipelikokoelma. On kuitenkin etenkin loppua kohti kovin yksitoikkoinen, pilipaliosuusten keston ja tuttuuden kasvaessa rinta rinnan.

Puzzle Bobble: Kuppaisen alagenren luoja. Versus-peli on hajottava, sillä pallojen oikein suuntaaminen on liian usein silkkaa hakuammuntaa, ja mitä huonommin peli menee, sitä mahdottomampaa toipuminen on. Puzzlemoodi on anteeksiantavampi, mutta kovin tylsä. Vähäisillä pelimuodoillaan on tämä tekele muutenkin obsoliitti.

Puzzle Bobble 2: Yhden uuden pelimuodon, eli tietokonevastustajia vastaan käytävän kaksintaistelun, pakkaan lyövä jatko-osa. Jälkeenpäin ajateltuna on melko tragikoomista, että mainittua mahdollisuutta ollut jo ykkösosassa. Tarinamoodin vastustajat siisteine entransseineen ovat mässyjä, mutta yllättäen kaksinpelissä ei niillä voi pelata.

Puzzle Bobble 3: Sarjan kakkosjatko-osa jatkaa vähäisillä uudistuksilla; tällä kertaa on tarjolla erikoispalikoita ja viimein valittavia hahmoja versus-moodissa. Rosteri sisältääkin mukavan mässyjä janttereita, joiden mannerismit tekevät jöötistä pelattavuudesta edes vähän siedettävämpää.

Puzzle Bobble 4: Paras pelaamani sarjan osa, joka ei sano paljoa. Ainoa pelillinen uudistus, eli sattumanvarainen ketjureaktio, kuitenkin tekee versus-pelailusta aiempaa nautittavampaa kiitos helpompien comebackkien ja hardcoremaisuuden yleisen kusemisen. Rosteri on jees, mutta ottaa takapakkia kolmosen vastaavaan verrattuna. Taukoamatta samaa musiikkia pyörittävä äänimaailma tuo peliin myös aika amatöörimäistä vivahdetta.

Puzzle Break: Ajastaan vuosikymmenen jäljessä oleva Arkanoid -klooni. Päähenkilömela on sentään genrelle epätyypillisen ilmeikäs.

Puzzle Club: Kokoelma ennalta nähtyjä puzzlepelejä sekä samanlaisia alastomien muijien valokuvia. Uskollinen seuraaja Multi 5:lle, kaiken kaikkiaan.

Puzzle De Bowling: Korealaistyylisellä, hupaisan kuppaisella ulkoasulla varustettu puzzlepeli, joka silti ainakin esittää olevansa Japanissa tehty. Pelattavuus on kontrolloitavampaa Puzzle Bobblea, eli ihan jees, ja eri horoskooppimerkkeihin perustuvat hahmot hauskoja. Valitettavasti soundtrack on välttävä.

Puzzle de Pon: Tällä kertaa jopa Taiton lisensoima Puzzle Bobble -plagiointi, jossa kohdettaan hieman mielenkiintoisempi pelattavuus ja vielä kuppaisempi estetiikka. Tuubaa, siis.

Puzzle Game Rong Rong: Varsin vaikuttava mahjongsolitairetitteli. Pakollisella vähäpukeisella naisilla varustettu moodi on rivoin arcadepelien parissa näkemistäni, mutta onneksi kaltaisillemme siveille henkilöille on pyhitetty oma, yhtä vakkari Kiina-teemainen peliosuus. Kirsikkana päällä on genrelle uniikki ja yllättävän hyvin toimiva VS-moodi.

Puzzle King: Lisää plagioituja korelaistekeleitä, joista mielenkiintoisin on jopa lievästi omaa sisältöä sisältävä versus-Tetris. Matskua on kierrätetty myös aikaisemmasta korealaispiraattikekkeristä New Hyperman, vaikka tekijäfirma on eri. Onkohan tässä siis kyseessä joku rinkikopiointirikosvyyhti...?

Puzzle Uo Poko: Ihan hauska Puzzle Bobble -väännös, jossa lingotaan palloja pelikentälle pelkkää joystickkia käyttävällä vieterisysteemillä. Se, että kaksinpelimoodi on kuitenkin co-op eikä versus, tekee tästä minulle enemmänkin Puzzle Guo Pokon.

Puzzled: SNK:n kekseliäs Tetris -väännös, jossa pointtina on raivata pelikenttä siten, että alalaidassa oleva ilmalaiva pääsee leijailemaan yläreunaan. Peli on parhaaseen kasari-Namco-tyyliin hurmaava mutta rikollisen ylipitkä: reilulla pelillä voi kuudessakymmenessä ruudussa hurahtaa muutamakin tunti ja niiden läpäisyn jälkeen pitää koko touhu tehdä juonellisista syistä uudestaan eri kentillä ja hahmolla. Myös co-op-mahdollisuus löytyy, jossa pelaajat toisistaan riippumatta tahkovat yksinpeliä; ehkä näin pelaten täytyy kummankin jampan kahlata touhu läpi vain kerran. Tosin epäilen, että maailmassa on edes kahta ihmistä, jonka tämän jaksavat kusettamatta läpäistä. Tekeleen paras puoli onkin sen inspiroima sika hyvä hyökkäys Neo Geo Battle Coliseumissa.

Puzzli: Hyvä kalastusteemainen Match three -puzzlepeli, jossa kuitenkin turhan vähän sisältöä, mikä harmittaa etenkin moninpelissä. Yli-HYPE-vihattua kultaa, joka tapauksessa. Tosin obsoliitihko kiitos jatko-osansa.

Puzzli 2 (Super): Puzzli kuppaisemmilla graffoilla, hieman paremmalla soundtrackilla ja vielä kovemmalla pelattavuudella; viehepalikat tekevät menosta helpompaa ja entistäkin hauskempaa. HYPE-arvostettua kultaa, kaiken kaikkiaan.

Puzznic: Geneerinen ja tylsä palikansiirtelypeli, jonka japanilaisessa versiossa on sentään hauska mekaniikka: mitä enemmän pisteitä ruudussa saa, sitä enemmän taustalla oleva tiiliseinä murtuu, paljastaen enemmän ja huomattavasti vähemmän kauniita puolialastomia muijia. Sattuneesta syystä parempi kuin NES -porttinsa, siis.

Python: Neuvostoliittolainen tekele, jossa käärme toimii porkkanamaan vartijana. Kasviksien syöminen on tappavaa sankarillemme, mutta onneksi oikeana mutustelupäämääränä toimivat jänöt popsivat niitä myös, jolloin liikkuminen helpottuu, tosin bonuspisteiden kustannuksella. Tämä twisti ja nälkämittari tekevät pelistä keskivertoa matopelipotaskaa hieman mielenkiintoisemman. Pelin yksittäinen musiikkikappale on melko hajottava.

QB-3: Mielenkiintoinen "3D"- twin stick shooter vektorigrafiikoilla. Toimiva, mutta kovin vähäsisältöinen. Sisältää varhaisimman bongaamani esimerkin idlausanimaatiosta.

Qix: Kuiva ja obsoliitti genren luoja.

Quantum: Trackballilla ohjattava vektoripeli, jossa pyritään ympyröimään palloja niiden tuhoamiseksi. Uniikki, mutta tylsä.

Quartet: Segan hauska, mutta turhauttava run and gun, joka on varmasti vielä viihdyttävämpi nelinpelillä. Graffat ja etenkin äänimaailma ovat erinomaisia.

Quasar: Ikäisekseen tyydyttävä avaruusräiskintä kolmella erilaisella ruutumuodolla. Aluksen kuolinkorina on tekeleen mieleenpainuvin puoli.

Quester: Namcon kuiva Breakout -kopio. Vesi on märkää. Pelin siistein puoli on sen yksi MAME-huijauskoodi, joka monistaa kuulaa aina siihen asti että koko peli kaatuu.

Quiz & Dragons; Capcom Quiz Game: Varmaankin ainoa englanniksi käännetty trivia-arcadepeli, jossa valitettavasti äärimmäisen geneerinen fantsupresentaatio (ninjoilla). Itse gameplayssa on sentään pakolliset lautapeli- ja vaihtoehtojen eliminointimekaniikat. Kysymysten keskittyminen jenkkiurheiluun ynnä -populaarikulttuuriin tarkoittaa, että menestyminen on melkein yhtä helppoa kuin lokalisoimattomissakin genren edustajissa.

Quiz Bishoujo Senshi Sailor Moon - Chiryoku Tairyoku Toki no Un: Paras Banpreston ja Sailor Moon -lisenssin peli, kiitos mielekkäillä mekoniikoilla höystetyn triviamenon sekä etenkin uskomattoman MOEEEEEEn chibigraffojen. Pelin ulkoasussa ei ole kauheasti säästelty; erilaisia vihollisdesigneja ynnä ympäristöjä riittää ja sankaritarkastilla on kiitettävä määrä eri sekoiluanimaatioita. Sydäntälämmittävää menoa moinen.

Quiz Chikyu Bouei Gun: Taiton tavanomainen, sci-fi/sentai -teemainen triviapeli, joka on estetiikkaa lukuun ottamatta hyvin samaa maata kuin Quiz Quest. Sisältää sentään vaihtoehtoisia loppuja.

Quiz Daisousa Sen - The Last Countdown: SNK:n triviapeli, jossa paria uniikkia ja pari nähtyä pakansekoitusmekaniikkaa. Pelissä on kaksi eri juoniskenaariota, joista kummatkin ovat tapahtumiltaan tekijälleen tyypillisen hoopoja. Etenkin huonot loput ja zombiepisodi, jonka pääpahis on kenties AMERIIKAN PRESIDENTTI, ovat oma lukunsa. Lisäksi mukana on hauska versus-lautapelimoodi spontaanisti räjähtävillä uusnatseilla.

Quiz DNA no Hanran: Sci-fi-kauhuteemainen quiz -peli, jossa seikkaillaan synkällä planeetalla täynnä iljettäviä alieneita ja jättiläiskeijuja. Triviaosuudet ovat tappeluita, joissa vastauksen nopeus määrittää hyökkäyksen tyypin. Eri aikaslotteja voi lisäksi varustaa erikoishyökkäyksillä, mikä on harvinaisen viihdyttävä twisti.

Quiz F1 1-2 Finish: Formulateemasta huolimatta hupaisa Iremin trivialiointi, kiitos hauskojen hahmojen. Paalupaikka- ja kilpa-ajopisteytysmekaniikat tarjoavat omaa uniikkia väännöstään muuten genrelle tavalliseen pelattavuuteen.

Quiz Gakumon no Susume: Konamin koulumaailmaan löyhästi sijoittuva triviapeli, jossa erinomainen estetiikka lukuisine uniikkine ja hauskoine hostineen ynnä vakkari-Konamimaisine soundtrackkeineen. Hämärät opettajajantterit ja jonkinnäköinen juoni kannustavat pelaamaan hieman yläpitkänkin pelin loppuun.

Quiz H.Q.: Triviaväännös Chase H.Q.:sta. Pelattavuudeltaan vaniljaa, graffoiltaan söpöä ja finaaliltaan jees. Valitettavasti sarjan legendaarinen äänityö poistaa täysin poissaolollaan.

Quiz Jinsei Gekijoh: Triviapeli, jossa kuljetaan useiden vaihtoehtoisten elämänvaiheiden läpi, totta kai lautapelin muodossa. Haarautuvien elämäntarinoiden ja useiden loppujen takia on jälleenpeluuarvoa genren normiedustajaa huomattavasti enemmän, ja kuulustelijoiden designit ovat siistejä yhtä vakkarirasistista stereotyyppiä lukuun ottamatta. Taiton useista triviapeleistä siistein.

Quiz King of Fighters: Turhan paljon graffoja SNK:n mättöpeleistä kierrättävä, mutta muuten varsin mainio triviatekele, kiitos alkuaikojen Neo Geo -peleille tyypillisen huippuluokan estetiikan, hoopojen OC-vihollisten sekä hauskojen tappeluosioiden, jossa vastauksen nopeus korreloi hyökkäyksen kovuuteen. Viimeksi mainittua voi pelata myös kaksinpelillä! Muitakin twistejä pelattavuuteen on jonkin verran, mutta ne ovat plagioitu suoraan aiemmista Neo Geon triviapeleistä. Tästä olisi ollut mahtavaa saada vanhan ajan SNK -tyyliin lokalisoitu kansainvälinen versio; siinä olisi ollut varmaan monella tapaa kryptisin visailupeli ikinä...

Quiz Meitantei Neo & Geo - Quiz Daisousa Sen Part 2: The Last Countdownin jatko-osa, joka ei pärjää edeltäjälleen, kerta skenaariot ovat aiempaa kuivempaa sci-fi -settiä ja lautapeliversusmoodikin on karsittu. Sisältää silti edelleen ihan hupaisaa settiä, ja haarautuvat juonet useine hämärine loppuineen ovat yksi parannus ykköseen.

Quiz Nanairo Dreams; Nijiirochou no Kiseki: Quiz/lauta/treffipeli, jossa liikutaan almanakkaa korreloivalla pelilaudalla ja pokataan muijia triviakysymyksillä. Lähtökohtaisesti siis parhautta, mutta eri sankarittarien mielivaltainen jakaminen eri reittien kesken, naisten juoniosioiden epätasainen resurssijako, parhaan böönan käytännön herutettomattomuus ja yltiökesto rienaavat kokonaisuutta tehokkaasti. Ties mistä syystä ainoastaan kastin 12-vuotiaalta muijalta näytetään paljaat daisarit; ehkä Capcom järkeili, että ne ovat tarpeeksi olemattomat ollakseen SFW...

Quiz Panicuru Fantasy: Todella ihanat hahmodesignit ja juoniosiot sisältävä, mutta pitkäpiimäinen quizzeilu. Pelin kakkosskenaarion dungeoncrawlaus on pelillisesti hieman hauskempaa kuin ykkösosion putkijuoksu, mutta se sisältää huomattavasti vähemmän kiihottavaa tarinankerrontaa.

Quiz Rouka ni Tattenasai: Segan quizpeli, jossa samoja hahmoja ynnä kuivaa menoa kuin Syukudai wo Wasuremashitassakin.

Quiz Quest - Hime to Yuusha no Monogatari: Taiton tavanomainen, roolipeliteemainen triviapeli, joka sisältää asiaankuuluvat esine- ja kauppamekaniikat. Pelaajahahmon valinnan sitominen kysymysten genreen on hupaisa ratkaisu.

Quiz Sangokushi: "More like Quiz SangoKUSHi." Capcom apinoi tällä kertaa Koein Romance of the Three Kingdomssia tässä Quiz Tonosama no Yaboun seuraajassa. Sanalla sanottuna nähtyä settiä, siis.

Quiz Syukudai wo Wasuremashita: Segan jonkinnäköisellä ja turhalla race -mekaniikalla varustettu triviapeli.

Quiz Theater - 3tsu no Monogatari: Sikahyvällä ulkoasulla ja juoniosioilla varustettu quiz -peli, jossa on kolme elokuvateemalla aasinsiltamaisesti yhteen koottua, varsin erilaista skenaariota. Viihdyttävä ulosanti ja passelit minipelit huvittavat japania osaamatontakin, mutta valitettavasti itse triviakohdat ovat tuikitavallista, suoraviivaista monivalintaa.

Quiz Torimonochou: Taiton tylsä, estetiikaltaan halpa ja pelattavuudeltaan liukuhihnamainen, keskiajan Japani-teemainen triviapeli.

Quiz Tonosama no Yabou: Capcomin tietovisaväännös Nobunaga's Ambitionista, jossa taistelut voitetaan kysymyksiin oikein vastaamalla. Vaikka pelissä voi valita, mihin lääniin seuraavaksi hyökkää, ovat strategiset elementit aika nollassa. Päätä aukovat ja uniikeille potreteilla varustetut vastustajadaimyot ovat ainakin jees.

Quiz Tonosama no Yabou 2 - Zenkoku-ban: Obsoleettaa ykkösosan tehokkaasti, sillä valloitusvisailusta on tehty tällä kertaa dynaamisempaa. Erilaisten yksikkötyyppien tarjoamat edut, kapinoitten aikaansaama vihollisten heikentyminen ynnä herutus- ja muu politikointi piristävät pelattavuutta mukavasti. Lisäksi mukana on suht siistejä, historiaa mukailevia suurtaisteluita, joiden bongaaminen riippuu käytetystä hahmosta. Useat neljä vuotta vanhemmasta edeltäjästä kierrätyt lärvitaiteet ovat ainoa pelin epävakuuttavampi elementti. Parempaa jälkeä kuin Sengoku Basara, siis.

Quiz TV Gassyykoko Q&Q: Köyhän miehen Nettoh Quiz Champion passelilla vaikeusastekurvilla ja perusseksikkäillä vetäjillä.

Quiz wa SHOW by Shobai: Taiton tavanomainen, pelishowteemainen triviapeli suht mielenkiintoisella pisteytyssysteemillä. Pelattavan hahmojen leso pukumies ja ilmapää brunetti ovat hauskoja.

R-Shark: Kaikin puolin hyvin tavanomainen top down -avaruusräiskintä mässyillä pommeilla ja räjähdysefekteillä. Hämmästyttävän joviaalit rikollisantagonistit tarjoavat onneksi jotain persoonallisuutta.

R-Type: Pelattavuudeltaan jees kiitos latausmekaniikan ja siistin optionin. Myös ulkoasu on tyydyttävä, etenkin pomot ovat messeviä. Pelin checkpointtisysteemi on vielä enemmän rektaalista kuin genressä yleensä, tosin.

R-Type II: R-Type marginaalisesti paremmilla graffoilla. Vika pomomättö on sentään ihan siisti, kerta siinä featuroi genressä melkoisen harvinaisia friendly NPC:itä.

R-Type Leo: Estetiikaltaan edellisosista edelleen nokittava, mutta mekaniikoiltaan pyllyttävä kakkosjatko-osa.

R2D Tank: Mukiinmenevä Head On -väännös semitankkikontrollein ja räiskintäelementein.

Rabbit Punch: Hyvin tavanomainen, joskin söpöllä päähenkilöllä ja siisteillä bossidesigneilla varustettu lentoshootteri.

Racing Hero: Segan Hang-On sarjan hengellinen jatkaja. Hyvät kontrollit, mainio estetiikka ja Out-Run -mainen reittimekaniikka vakuuttavat, vaikka meno on tietysti melko nähtyä. Jostain syystä MAME tarjoaa pelille itsemurhanappulaa, joka onkin hyvä ominaisuus, sillä kaatumisanimaatio on hupaisan absurdi. Parempi kuin Riding Hero.

Rad Mobile: Segamaista hoopoutta, siistejä ympäristöjä sekä setpiecejä ja kovin kiikkereitä kontrolleja riittää tässä Yhdysvaltojen halki tehtävässä maratoonirallipelissä.

Rad Rally: Edeltäjäänsä Rad Mobilea kaikin puolin tylsempi ja harmaampi, mutta sentään hieman helpommin ohjattavissa oleva rallipeli.

Radar Scope: Nintendon surullisenkuuluisa Space Invaders -väännös mielenkiintoisella kuvakulmalla ja tekijänsä vanhoille kolikkopeleille tyypillisellä, huvittavalla äänimaailmalla. Kutakuinkin kuiva, kuitenkin.

Radar Zone: Tyystin yhdentekevä Qix -klooni.

Rafflesia: Segan ja Corelandin avaruusshootteri, jonka sikahyvät vihollisdesignit ja kauhukomedinen soundtrack pelastavat genren harmaasta massasta. Pääpahis on aika Rougien- ja Space Fury -tasoa.

Rage of the Dragons: Pelattavuudeltaan todella karsea mättöpeli, kiitos uniikin sekoituksen animumaista comborunkkausta ja vanhanaikaisempaa ylijäykkyyttä. Estetiikka on sentään hyvää, paitsi Wolfenstein 3D-äänenlaadun omaavan puhesamplet. Rosteri on mielenkiintoisen bipolaarinen, sisältäen paljon hyvin siistejä sekä sika surkeita designeja, ja myös etnisesti mukavan vaihteleva, vaikka tämäkin puoli on pilattu käyttämällä portraitartistina jotain white washing -fetististä runkkaria. Tuhlausta koko touhu.

Ragnagard: Kenties kököin Neo Geon mättöpeli kauhealla estetiikalla. Sentään supermekaniikoissa on jotain omaperäistä ja pääasiassa japanilaiseen mytologiaan perustuva hahmokatras ihan mielenkiintoinen. Harvinaisen ja flegmaattisen pitkään kestävät superliikkeet ovat myös tragikoominen ominaisuus.

Raiders5: Kömpelö, geneerinen ja tylsä sokkeloräiskintä hyvin hajottavin kontrollein.

Raimais: Head-On steroideilla, eli melko monotonista sokkelorymyämistä, ainakin kansainvälisillä markkinoilla. Japanilaisversio on huomattavasti mielenkiintoisempi kiitos useampien pomotaistelujen, ääninäyteltyjen välinäyttöjen ja loppuyhteenoton, jossa on kenties varhaisin esimerkki ylläri-QTE:stä. Alkuperäisteos kertoo pelin myös omaavan yhden obskuureimmista videopelisankarittarista.

Rainbow Islands: Bubble Bobblen jatko-osa, joka on edeltäjänsä tavoin turhan kömpelö ja kankea. Sateenkaarimekaniikka on kuitenkin sinänsä siisti ja bossimätöt ynnä ruudut vaihtelevine teemoineen tekevät tekeleestä huomattavasti ykkösosaa vähemmän monotonisen. Etenkin muista Taiton peleistä ammentavat maailmat ovat hauska elementti. Paras -- vaikka kenties tahaton -- viittaus on kuitenkin vikan bossin kuolinrepliikki, joka mukailee melko lailla samana vuonna ilmestyneen Street Fighterin legendaarisinta lausetta. Onnea tosin lätinän bongaamiseen ilman huijaamista, sillä Bubble Bobblen tavoin sisältää peli varsin fasistisia vaatimuksia todellisen lopun näkemiseksi.

Rally Bike: Johdannaisuudesta ja yltiövaikeudesta huolimatta tyydyttävä ralleilupeli kiitos hyvän soundtrackin ja ratadesignin.

Rally X: Namcon vuoden 80 sokkelohaahuilu, joka päihittää ainakin Pac-Manin, kiitos mielekkäämmän ja suuremman pelikentän tuoman kuumotuksen. Hupaisaa on myös se, että löpön loppuminen ei tarkoita varmaa kuolemaa, vaan pelattavan auton verkkaista etanoitumista, joka on käytännössä kuitenkin sama asia.

Rambo 3: Cabal -väännös enemmällä vaihtelulla, skrollaavilla kentillä ja kömpelömmillä kontrolleilla. Lähdemateriaalille uskollisesti on meno hämmentävän helppoa lukuun ottamatta täysin överiksi vedettyä ja checkpointilla kruunattua loppumättöä. Muutenkin meno on alkuperäisteoksen tyyliin turhan geneeristä armeijahumpuukia, vaikka islamfundamentalistirunkkaus jätetään sentään tällä kertaa väliin.

Rampage: Alkuperäinen sosiopaatteilupeli on premissiltään ja graffoiltaan jees. Kontrollit ovat kuitenkin kuppaiset, etenkin rakennuksiin tarttuminen, etenemislogiikka hanurista ja vaihtelu olematonta.

Rampage; World Tour: Samaa shittii toista pelii. Pelattavuutta on parannettu marginaalisesti, muttei lähellekään tarpeeksi. Uusia vihollisia ja elementtejä riittää pitkin peliä yllättävän paljon, mutta myös yksitoikkoisuus on miltei samaa luokkaa ykkösosan kanssa. Lisämiinusta tuovat alkuperäistä huomattavasti huonommin ikääntyneet grafiikat ja infantiili erite- ja vessahuumori. Tekele on myös sairaalloisen pitkä alkuperänsä ja monotonisuutensa huomioon ottaen, ainakaan yksin tätä ei jaksa läpäistä raivohullu gorillakaan.

Rampart: "OOO! AAAÄHÄH! ÖÖÖU! GYAAH! AHÖ! ÄÄ!" Erittäin uniikki ja etenkin moninpelillä viihdyttävä strategia/räiskintä/puzzle -cocktail. Legendaariset HYPER-muistot erään kaverin voileipätykitystuplapenetraatiosta tuovat aina hymyn huulille.

Rapid Fire: Tyydyttävä, joskin melko ennaltanähty Point Blank -klooni.

Rapid Hero: Taas yksi äärimmäisen tavanomainen, avaruusteemainen räiskintä. Jokaista pomotaistelua tähdittävä vihollismecha on uppiniskaisuuksineen ja mannerismeineen sentään melko huvittava.

Rastan: Tönköhkö ja huijaamatta mahdoton, mutta sinänsä viihdyttävä toimintapeli, kiitos hyvän estetiikan ja siistien vihollis- sekä kenttädesignien. Myös juoniosiot ovat mukavan Conanmaisia ja korneja. Sisältää Time Soldiers -tason kuolinmylvinnän, kaiken kukkuraksi.

Rastan Saga II: Audiovisuaalisesti mongoloitunutta päähenkilöä lukuun ottamatta entisestään parantunut Rastanin jatko-osa; etenkin äänimaailma on mahtava. Myös pelilliset ansiot ovat kohentuneet, lähinnä kiitos sen, että checkpointit ovat lakanneet ansaitusti olemasta. Tätä tarvitaankin, sillä henki on hyvin herkässä, etenkin muutamassa ylirunkussa platformerkohdassa. Vihollisdesignit ovat samaa korkeaa tasoa kuin ykköspelissä, mutta valitettavasti pahiskatras on tällä kertaa täysin mörköpainotteinen.

Razzmatazz: Segan ampumaratapeli kuolemistwistillä. Erilaisia pelimoodeja on vain kaksi, mutta etenkin toinen, jossa ohjataan jääkarhua ympäriinsä otusta räiskimällä, on ihan hauska. Tämän pelin nimi on muuten uusi lempisanani englannin kielessä.

Reactor: Kökön kuiva, mutta jokseenkin omaperäinen top down -törkintäpeli.

Real Bout Fatal Fury: Fatal Fury 3 -nokitus muutamallakin twistillä. Hyökkäysnappien vähentyminen kolmeen ei ole hyvä, mutta ainakin lyönti- ja potkulogiikka on säilynyt ja kaistanvaihto selkeytynyt. Normaalirunkkauksen lanseeraminen on kuitenkin anteeksiantamaton erhe, jonka ring out -mekaniikka vain juuri ja juuri hyvittää. Ihan hupaisa, vaikka arveluttava väännös alkuperäisestä, kaiken kaikkiaan. Gemarisekvenssin äänimaailma on tajunnanräjäyttävän hunajainen.

Real Bout Fatal Fury Special: Entisestään parannettuja hahmospritejä ja ulkoasua lukuun ottamatta melko vähäinen päivitys, joka kaiken lisäksi korvaa ring outit tylsemmällä, joskin reilummalla stunnaus -mekaniikalla. Parantaa, muttei obsoleettaa edeltäjäänsä, siis.

Real Bout Fatal Fury 2 - The Newcomers: Pitkästä aikaa uusia kasvoja rosteriin lyövä ja muutenkin Specialista presentaatioltaan edelleen parantava alkuperäisen sarjan huipentuma. Uudet hahmot ovat vähäisiä määrältään, mutta sitäkin kovempia laadultaan, etenkin Xiangfei, totta kai. Parit huonompaan suuntaan Specialista muutetut move listit ja nurkkakällien poistaminen kuitenkin lokaavat kliimaksisuutta hieman.

Reaktor: Arkanoid -väännös, jossa pointtina ei ole tuhota kaikkea vastaantulevaa, vaan edetä hitaasti skrollaavalla pelikentällä ylöspäin. Kaikin puolin tylsä ja turhauttava, omaperäisestä twististään pelattavuuteen huolimatta.

Recordbreaker: Naamanhajottaja, more like. Eli geneerinen Track & Field -klooni, jossa tarvitaan todella epäinhimillisiä napintakomistaitoja.

Red Baron: Passeli vektorilentely- FPS, jossa kenties ensimmäinen aivotonta räiskintää ehkäisevä mekaniikka ylikuumenevien aseiden muodossa. Premissistä muistuttava, ruudun alalaidassa pyörivä propelli on hauska elementti.

Red Fox War Planes II: Kymmenen vuotta ajastaan jäljessä oleva, umpitylsä lentoräiskintä, joka muistuttaa aika lailla etenkin Stagger I:sta. Ainoat tekeleen mieleen painuvat asiat ovat jenkkifutiskypäräviholliset sekä tekijälistaus, jossa jantterit näyttävät tosielämän naamansa.

Red Robin: Action 52:maisen palikkamainen ja kökkö loikintapeli. Yhtenä power up -esineenä toimii Italian lippu, eli kyseessä on varmaan joku loanheittoyritys saapasvaltiota kohtaan.

Regulus: Segan tylsä ja geneerinen, autoskrollaava scifi -tankkipeli. Vaikka peli on kuraa etenkin tekijänsä standardeilla, on firma jostain syystä halunnut nimensä näkyvän ruudulla aivan koko ajan.

Reikai Doushi: Luultavasti historian ensimmäinen kusoge-mättöpeli, eli Yie Ar -klooni kauhealla pelattavuudella. (Kiinalais)vampyyrinmetsästyspremissi, nukketeatterimaiset graffat ja päänirtoamisefektit ovat hauskoja, ja tietysti peli viihdyttää myös so bad it's good -faktorillaan.

Renju Kizoku: Animetytsyjä vastaan käytävä ristinolla. Pelattavuus on mitä on ja vastustajamuijat jees. Beginner-moodin nukkeväännökset sankarittarista ovat erityisen MOEEE.

Repulse: Segan ja Cruxin tekemä vakkarikuivahko avaruusräiskintä, jossa sentään hyvä määrä erilaisia vihollisia ja passeli shield -mekaniikka. Jenkkimäistä ulkoavaruuden valloittajien torjumispremissiä on höystetty samanhenkisellä mahdollisuudella ampua pelaajalle power-uppeja kiikuttava puolulaiskone.

Rescue: Suht kuiva twin stick -räiskintä helikopteriteemalla ja parilla kököllä lisämekaniikalla. Ihan lussua kamaa verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Robotroniin.

Rescue Raider: Siisti twin stick -räiskintä mielenkiintoisella seikkailuelementillä. Se, että taistelukentät koostuvat vierekkäisistä ruuduista eikä skrollaavasta kartasta on jokseenkin hajottavaa, mutta sentään lisää tutkiskelun mystisyyttä. Rajalliset vihollismäärät ovat myös hyvä elementti, vaikka Midwayn tapaan on vaikeusastenamiska silti aivan liian kaakossa. Soundtrack proge-happo-marssimusiikkeineen on aika mielenkiintoinen.

Return of Lady Frog, The: Lievästi omintakeinen, mutta melko kuiva peli, jossa pommeilla maalataan taustaa, jonka takaa paljastuu yllättäen alastomia naisia. Pelin grafiikat ovat kovin karseita, onneksi tietysti böönien valokuvia lukuun ottamatta, musiikit taas hupaisan kökköjä ysäri-DOS-renkutuksia, joista ainakin osa on puhallettu muista peleistä. En tiedä, liittykö tämä tekele mitenkään Lady Frog -peliin, mutta ainakin ensin mainitun alkunäyttö on yhtä karseaa katseltavaa kuin jälkimmäisen title screen.

Return of the Invaders: Ah, fuck, not this shit again! Turha, minimaalinen päivitys vanhaan kehnoon, eli Space Invaderssiin. Grafiikat ovat parantuneet hieman ja pelattavuus huonontunut entisestään. Jälkimmäinen juttu kiitos juustoisen puolustusmekaniikan, joka heittää naamalle gemarit lissäreistä välittämättä heti, kun yksikin valtaaja saavuttaa ruudun alalaidan.

Revolution X: Midwaymaiseen tyyliin estetiikaltaan mainio, mutta pelattavuudeltaan monotoninen sekä liikaa helapilkkuvirheisiä pomotaisteluja sisältävä räiskintä. Tekijöiden standardeillakin ylijuustoinen koulubussikohta ei mennyt läpi edes huijaten, joten fuck this game.

Ribbit: Segan HC-Frogger. Passelit grafiikat, humpuukimaakarirunoutta sisältävät välinäytöt ja maailman kamalin instrumentaatio tekevät bipolaarisen vaikutuksen. Yksinkertaista pelattavuutta paikataan vaihtelevilla elementeillä, mutta eri ruutuja on turhan vähän ja tekele looppaa antiklimaattisesti loppumisen sijaan, mikä antaa kovin keskeneräisen vaikutelman.

Riddle of Pythagoras: Power up -mekaniikoiltaan mielenkiintoinen, mutta muuten tavallisen tappavan tylsä Arkanoid -klooni Segalta.

Riding Hero: "IT'S HAMBURGER SHOP." Pelattavuudeltaan tönkkö ja vaikeusasteeltaan runkku köyhän miehen Hang-On. SNK:maisen hämärä ja kuppaisesti lokalisoitu story mode, joka tuo racetukseen mukaan hämmentävää ADV -menoa, antaa pelille kuitenkin hivenen hohtoa. Etenkin lopun omaperäinen endurance -ralli ja tekofilosofinen potaska lämmittää kaiken puikoissa kärvistelyn jälkeenkin.

Ring of Destruction; Slammasters II: Kun ykkösosa oli painipelin irvikuva, on tämä tekele ainakin Capcomin standardeilla melko viihdyttävä 2D -mättö, kiitos etenkin jouhevan liikkuvuuden, joka on mielekäs keskitie Street Fighter -sementtisaappailun ja Capcom vs. kukalie -tyylisen animulentelyn välillä. Jokaisella hahmolla on norminakkausmanööverien lisäksi myös running grab, mikä on tietysti plussaa. Liikkeiden ominaisuudet ovat kuitenkin tekijän tyyliin aika hakusessa, rosteri on paria positiivista ja muutamaa negatiivista poikkeusta lukuun ottamatta äärimmäisen geneerinen ja CPS 2-rauta kusee jälleen potentiaalisesti hyvää soundtracckia. Suunnilleen samaa nautittavuustasoa kuin kolmas SFIII, siis.

Ring Rage: Ulkoasultaan melkoisen kauhea, mutta pelattavuudeltaan toimiva, nopeatempoinen painiskelu. Pienen rosterin highlight on totta kai tukeva, tulta syöksevä arabistereotyyppi.

Riot City: Final Fightin huonoja kontribuutioita beat em up -genrelle sumeilematta plagioiva, rutikuiva, pinnallinen ja geneerinen mätistys. Graffatkin ovat Capcomin vanhaa kehnoa huomattavasti huonommat, vaikka peli on kaksi vuotta tuoreempi. Sentään pari pomodesignia on ihan siistejä; etenkin vikan bossin pari äänisamplea huvittaa. Jostain syystä on Sega toiminut pelin julkaisijana, näemmä vanhoina hyvinäkin aikoina oli heillä epäkultaiset hetkensä.

Ripper Ribbit: Yksinkertainen, mutta pelattavuudeltaan lievästi inspiroitunut tiketinlunastuspeli. Estetiikka on hirveää lukuun ottamatta ääninäyttelyä, joka on hirveää ja hupaisaa.

Risky Challenge: Gussun Oyoyo -sarjan pilottipeli, joka on ihan mielenkiintoinen sekoitus Tetristä ja Lemmingssiä. Kummastakin esikuvasta perustamattomana ei tekele ole minulle kovin nautittava saati läpäistävä, mutta söpöt juoniosiot voin onneksi bongata Youtubestakin.

River Patrol: Veneilyteemainen graphic hack Silver Landista tai toisinpäin, samana vuonna ilmestyneenä, mutta eri tekijältä. Ken tietää, mitä petosvyyhtejä ja salaisuuksien verkkoja tähän liittyy, jos mitään.

RoadWars: Hämmentävä rälläysräiskintä. Juustoista vaikeusastetta pahentaa joko toisen pelaajan tai tietokoneen ohjaama kaveriauto, joka vie muutenkin kapeasta liikkumistilasta vajaat puolet. Hupaisin ja pragmaattisin toimintatapa ainakin yksinpelillä on turhakkeen välitön tuuppaus katuojaan. Valitettavasti nopeasti koittava kuolema herättää dillen aina takaisin henkiin.

Road Blasters: Grafiikoiltaan hyvä ja APB:maisen mainioilla äänisampleilla varustettu ralliräiskintä, jossa kuitenkin turhan nihkeästi erilaisia esteitä ynnä ympäristöjä ja siten vähän vaihtelua.

Road Fighter: Etenkin Konamin tekeleeksi äärimmäisen geneerinen ja mitäänsanomaton rallipeli.

Road Runner: Looney Tunes -lähdemateriaalinsa kekseliäästi videopelimuotoon kääntävä, mutta todella juustolähtöisen vaikeutensa takia epäviihdyttävä rallipelin tapainen. Ehkä tekijöilläkin on ollut viisaasti sympatiansa antagonistikojoottimme puolella.

Robo Army: Mielikuvitukseton ja yksinkertainen, mutta ihan viihdyttävä SNK:n sci-fi-beat-em-up kiitos kombopainottomuuden, inhimilliset määrät vahinkoa kestävien vastustajien ja jonkinnäköisen vaihtelun. Läpäisty kaverin kanssa.

Robocop: Tönkkö, toimiva ja etenkin Data Eastin peliksi kuivahko run and gun. Lisenssin ja tekijän plussat tekevät tässä tapauksessa siis aika nollan.

Robocop 2: Ninja Combat -tyylinen sekoitus run and gunia ja beat em uppia, eli lähtökohtaisesti jo huomattava parannus edeltäjäänsä. Hyvä vihollisvarieteetti ja Crime City -tyyliset third person shooting -osiot pitävät menon freesinä. Viimeisen ruudun kokonaan käsittävä, moniosioinen loppupomomättö on myös siisti.

Robotron; 2084: Estetiikaltaan ja vihollismekaniikoiltaan siisti, joskin vähäsisältöinen ja ylivaikea twin stick -räiskintä.

Robo Wres 2001: Segan ja Sanritsun jättirobottiteemainen painipeli, jonka hupaisa twisti ynnä ulkoasu menee hukkaan kiitos täydellisen epäpelattavuuden.

Robot Bowl: Äärimmäisen pilipalimainen keilailu esoteerisin keilafysiikoin.

Roc'n Rope: Peruspilipalimainen, mutta omintakeisen köysiammuntamekaniikkansa takia viihdyttävä Donkey Kong -johdannainen.

Rock Climber: Äänimaailmaltaan, graffoiltaan ja etenkin kontroilleiltaan kammottava vuorikiipeilypeli. Omaperäinen premissi on tittelin ainoa varteenotettava asia.

Rock'n Megasession: Ainakin emulaattorikontroilleilla aivan liian kuiva ynnä yksinkertainen rytmipeli. Grafiikat ovat melko halpoja, mutta ihan sympaattisia.

Rock'n Rage: Aikamatkustusta ja rokitusta sekoittavalta estetiikaltaan mainio, mutta pelattavuudeltaan rutikuiva Gauntlet -kopio.

Rod-Land: Hieman kömpelö, mutta muuten hyvä Bubble Bobble -väännös söpöllä ulkoasulla ja parilla omintakeisella mekaniikalla. Pelissä on myös yksi pelihistorian siisteimmistä push button -huijauksista, joka muuttaa pelin juonen, ruudtn ja viholliset kokonaan erilaisiksi.

Rohga Armor Force: Yliuniikkiudessaan jokseenkin Boogie Wingsmäinen run and gunin ja skrollaavan räiskinnän risteytys. Aluskustomisaatio on pelin lukuisten omintakeisten elementtien kruununjalokivi, vaikka on harmi, että oman kokoonpanon voi kasata vain kerran pelin alussa. Myös vihollisdesignit ovat turhan geneerisiä, realistisia armeijamechoja. Parhaaseen Data East -tyyliin on pelin länkkäriversio lisäksi erittäin saksittu verrattuna japanilaiseen.

Roller Aces: Takaa päin kuvattu rullailupeli, jossa pitää maaliin kerkeämisen lisäksi pysyä hengissä. Runsaat esteet ja onneksi tirvattavissa olevat viholliset meinaavatkin, että henki on hyvin herkässä. Onneksi kuolinanimaatio on Wizards & Warriors -tasoa ja kuolinjinglekin Karnovia.

Roller Games: Omaperäinen, mutta yksitoikkoinen urheilu- beat em up. Grafiikat hahmopotreitteineen ja raivoavine managereineen ovat alkuperäiseen lisenssiin tutustumattomallekin ihan hauskoja.

Roller Jammer: Hauska, mutta pinnallinen, pelattavuudeltaan ja hupaisan kököltä estetiikaltaan melkoisesti Roller Acessia muistuttava rallipeliväännös melko omintakeisella voittomekaniikalla; valtaosa radoista läpäistään ohittamalla tietty määrä vastustajia.

Rolling Thunder: Omaperäinen ja audiovisuaalisesti hyvä, mutta kökkö ja mahdoton. Etenkin pelin yksi ainoa platformer-kohtaus on raastavan hajottava. Aika perinteinen Namcon 80-luvun tekele, siis.

Rolling Thunder 2: Graffat ja soundtrack ovat parantuneet, mutta vihollisvarieteetti huonontunut entisestään ykkösosasta. Pelattavuus on pysynyt täysin ennallaan lukuun ottamatta co-op -mahdollisuutta, jota käyttämättä onkin peli yhtä läpäistävissä kuin edeltäjänsä. Yksi harvoista arcadetekeleistä, jossa naishahmo on defaultettu ykköspelaajalle, mikä onkin hyvä, sillä tämän pomppiva povi on pelin miellyttävin osa-alue.

Rompers: Ikään kuin Namcon 80-luvun pelien joutsenlauluna toimiva, siisteillä mekaniikoilla ja mukavalla estetiikalla varustettu Pac-Man -variantti, joka on kuitenkin epäyllättäen tyystin mahdoton ja aivan helvetin ylipitkä. En halua kuvitella, minkälainen ihmishanuri on tämän aikoinaan jaksanut hinata oikealla raudalla kokonaan läpi.

Rough Racer: Segan rikkaan miehen Super Off-Road, jossa hyvä hyökkäysmekaniikka, mielenkiintoinen extratrollivastuselementti sekä hulvattomat tuskan parahdukset. Valitettavasti omaa vain kaksinpelin. Pelin sisäisen valuutan ostaminen crediiteillä on taas edellä aikaansa.

Rougien: Lukuisia eri avaruusräiskintämekaniikkoja ihan mielekkäästi, joskin mielikuvituksettomasti sekoittava tekele, jonka pääpahis on Space Fury -tasoa.

Round Up: Hämärillä, mutta toimimattomilla tavoitteilla varustettu Head On -väännös.

Round Up 5 - Super Delta Force: Tavanomainen, mutta mukavan tiukasti kontrolloituva rikollistenjahtausautoilu.

Route 16: Venturemaisella zoomimekaniikalla varustettu top-down ralli/roinanmetsästyspeli, joka premisseineen ei siis kauaa viihdytä.

Rug Rats: Nimeltään nerokas ja äänimaailmaltaan mainio, mutta muuten melko tavallinen top down action -peli, jonka päähenkilö imee.

Rush'n Attack: Edellä aikaansa, eli jenkkipaatoksessaan myötähävettävä militaristipelleily. Onneksi koko peli on muutenkin kuivaa kuraa.

Rygar: Tylsää eteenpäin ravausta the game. Sentään alkunäyttö on arcadefilosofiaa parhaimmillaan.

Ryukyu: Presentaatioltaan kuiva, tavallista mielenkiintoisempi pasianssiväännös (not saying much). Sentään Segalla on ollut näppinsä pelissä.

S.O.S.: Neuvostoliittolainen eli kökkö ja armoton sci-fi-platformer, jossa on mielenkiintoinen ampumismekaniikka.

S.P.Y. Special Project Y: Mielenkiintoinen agenttipeli, jossa passelia genresillisalaatteilua. Soundtrack on Konamimainen eli hyvä. Valitettavasti peli pitää läpäistä kaksi kertaa, jotta lopun pääsee bongaamaan.

S.T.U.N. Runner: Ajalleen varmasti vaikuttava ja nykyäänkin passeli, melko vaihteleva 3D-sci-fi-rälläily. Etenkin tunneliosiot nopeusfysiikkoineen ovat hauskoja.

Saboten Bombers: Pelattavuudeltaan mukavan nopeatempoinen Bubble Bobble -klooni, jossa yleisin kuolinsyy on omaan räjähteeseen posahtaminen. Vähäinen sisältö, kuivat pomot ja vissiin ikuisesti luuppaavat ruudut ovat kuitenkin silkkaa Wii U:ta. Rasittavat, jokaisen ruudun jälkeen tulevat intermissiot kusevat myös hupaisaa hektisyyttä, joten potentiaalista huolimatta jää käteen iso pommi.

Sadari: Kuiva palikanpudottelupeli, jonka ainoa pointti on pisteiden keräily. Vaatteita vähentävät muijat ja Vs.-moodi ovat tietysti plussaa.

Sagaia: "I always wanted a thing called tuna sasimi." Jo alunperin mielikuvituksettoman Dariuksen redundantti jatko-osa, jossa sentään pari siistiä bossia ja edellä mainittu sitaatti.

Saint Dragon: Mitäänsanomaton shootteri, jonka ainoa omaperäisempi ominaisuus on lohikäärmealuksen kropan käyttö laakien torjumiseen. Tämä sama mekaniikka on mielenkiintoisesti myös samana vuonna ilmestyneessä Iremin Dragon Breedissä.

Sakura Taisen Hanagumi Vs. Columns: "Uge!" Ainoa oikeasti hyvä Columns-peli johtuen lähdemateriaalista, joka tarjoaa hyvän vaihtoehtomekaniikan sekä jumalan estetiikan. Versus-moodissakin on jokaisella hahmolla oma teemabiisinsä, Segan kiitos.

Salamander: Rutikuiva Gradius-johdannainen, jonka ainoa viihdyttävä puoli on loppupomon kuolinmylvintä. Ei sentään omaa checkpointteja kuoleman yhteydessä, mutta koska gemari heittää alkuun, on tämäkin armahdus yhtä tyhjän kanssa.

Samurai Aces: Hyvin perinteinen, mutta vihollis- ja hahmodesigneiltaan siisti top down shootteri, jonka paras puoli on toimia Koyorin alkulähteenä. Soundtrack on harvinaisen köyhä, Psikyolle perinteiset useat loput eivät.

Samurai Nihon-Ichi: Kökkö ja mahdoton, mutta ihan viihdyttävä Kung Fu-klooni. Vaikeusaste on hyvä simulaatio siitä, kuinka helppoa yksittäisen miekkamiehen on tappaa armeijallinen samuraita, ninjoja, tiikereitä ja muita otuksia. Pelin loppuhuipennus on hupaisa ja ihan huijaamalla saatujen, noin sadan elämän menettämisen väärti.

Samurai Shodown: Etenkin ajalleen hyvin siisti, asepohjaisten mättöpelien luoja. Rosteri on monipuolinen ja laadukas, vaikka spessuja on tässä vaiheessa vielä vähän per lärvi. Mekaniikat ovat myös jees, lukuun ottamatta kahden napin manööverejä. Lokalisaatiokin on vaihteeksi erinomainen. "Then die, you crazy funster!"

Samurai Shodown II: Tekisi laajennetulla rosterillaan, dodgemekaniikoillaan ja etenkin movelisteillään ykkösestä ihan obsoleten, mutta taustat, soundtrack ja etenkään käännös eivät ole tässä osassa läheskään yhtä hurmaavia kuin edeltäjässä.

Samurai Shodown III: Estetiikaltaan parempi, mutta art directioniltaan huonompi kuin kaksi ekaa osaa. Kontrolleita on parannettu mukavasti ja messevät counterhitit ovat kultaa, mutta ilmatorjunnan, manual combojen ja yhden napin heiton whiffauksen epätoivottu ilmaantuminen kusevat tätäkin. Uudet hahmot ovat siistejä, lukuisat leikkaukset eivät, etenkään, kun ne tekevät rosterista yli-Japanisentrisen. Aika +-0, kaiken kaikkiaan. Vaihtoehtoiset movelistit kaikille hahmoille ovat kovin siisti ominaisuus, kyllä. Tähän vastamiinukseksi vaikka se, että loput ovat pelkkää tekstiä.

Samurai Shodown IV; Amakusa's Revenge: Obsoleettaa kolmosen, kiitos isomman rosterin, kahden napin manööverien vähentämisen ja etenkin ilmatorjunnan poistamisen. Lisähahmot ovat tosin vähän kuivia, koska ainoat uudet naamat ovat jotain head swap -ninjoja. Pääasia kuitenkin, että Charlotte on tuotu takaisin. Pelin käännöksessä on unohdettu tulkata grafiikkatekstit, mikä ounastelee hyvin SNK:n lokalisointitason tulevaisuutta...

Samurai Shodown V: Rosteri on jälleen kasvanut mukavasti, johon vaihteeksi vastapainoksi on kova hyökkäys palautettu kahden napin manööveeriksi. Uudet mekaniikat ovat mielenkiintoisia, joskin turhan monimutkaisia. Ihan hyvä nokitus sarjaan, kaiken kaikkiaan, mutta se, että englanninkielisestä versiosta on poistettu kaikki tarina on todella persiistä. Pelin vika bossi tuhosi minut mukavan täydellisesti, kun aikoinaan reiluun pelin erehdyin.

Samurai Shodown V Special: Turha päivitys vitoseen, joka lisää muutaman bossihahmon ja paskan mekaniikan. Överiväkivallan paluu on jees, mutta se on suurimmaksi osaksi sidottu insta-kill-liikkeisiin, which isn't worth it. Nothing is.

Sankokushi: Niyanpain tyyliin (tai päinvastoin) tietyn käden keräämiseen perustava mahjonkisolitaire. Mukana perustissien lisäksi lukuisia Romance of the Three Kingdoms -patuja ostettavien power uppien sekä harjoitusmoodin vaikuttavien kasvopotrettien muodossa. Keskivertoa genren edustajaa hivenen mieleenpainuvampi, siis.

Sanrin San Chan: Segan söpö ja kohtalaisen viihdyttävä Head On -väännös, jonka perusviholliset näyttävät erehdyttävästi jonkinlaisilta Sonicin esiasteilta.

SAR - Search and Rescue: SNK:n mukavan väkivaltainen, sci-fi -kauhuteemainen Ikari Warrriors -klooni. Sopivan lyhyt ja vaihteleva, kuten tekijälleen kuuluu. Vika bossi on hieman antiklimaattinen, mutta onneksi loppu sisältää viihdyttävän pakollista salaliittosynkistelyä.

Sarge: Passeli top down -tankkipeli hämärin telaketjukontrollein. Game over -ruudussa joku mielensäpahoittajakapiainen ampuu pelaajan, eli oikeata suhtautumista militaristeiluunkin löytyy.

Sasuke vs Commander: SNK:n melko hupaisa väännös yhden ruudun räiskinnästä, jossa suurimman vaaran aiheuttavat kuolleiden vastustajien putoavat raadot. Pomotaistelut ovat myös siistejä kiitos molemminpuolisen "laaki ja vainaa"-logiikan. Ihmishahmojen ja keskiajan Japani-teeman ansiosta on pelissä ihan mukavasti persoonallisuutta, etenkin ajalleen.

Satan of Saturn: SNK:n melko mitäänsanomaton Space Invaders -johdannainen. Itse Saturnissa tapahtuva lopputaistelu on masentavasti muutakin peliä kuivempaa kamaa.

Satan's Hollow: Galaga -klooni mielenkiintoisella päivänajanvaihtelumekaniikalla ja sillanrakentelutwistillä. Mättö itse titulaarista päämörköä vastaan on tosin kovin antiklimaattinen.

Saturday Night Slam Masters: Grafiikoiltaan hyvä, pelattavuudeltaan kuppainen sekoitus beat-em-uppia ja wrestlingpeliä, jossa heitot tekevät puolet vähemmän vahinkoa kuin normi-iskut. Soundtrack on melodisesti melko mainio, mutta sekin CPS-instrumentaatioltaan taas kerran ripulia. Eli kovin perinteinen Capcom-peli.

Saturn: Skitsofreenistä äänimaailmaa lukuun ottamatta melko mitäänsanomaton fiksattu avaruusräiskintä, joka lievästä vaihtelusta huolimatta siis todellakaan yllä nimeltä nykyään odotettuun tasoon. Pelin hupaisin puoli on se, että saatuaan osuman nököttää pelaajan alus paikoillaan parikin sekuntia ennen kuin muistaa räjähtää.

Savage Bees: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja vähäsisältöinen top down shooter, jossa on harvinaisen hyödyttömät pommit. Oma lukunsa pelin köyhyydessä ovat kirjaimellisesti palikkamaiset pomot. Kaiken kaikkiaan aika Nicholas Cage (dis)approovattua menoa.

Savage Reign: Omaperäinen, näyttävä ja persoonallinen, joskin vaikeasti hahmotettava ja kontrolleitaan liikaa kikkailua vaativa mättöpeli. Pelin uniikkien elementtien joukosta etenkin monipuoliset ruudut hazardeineen erottuvat edukseen. Rosteri on aika kuiva parista helmihahmosta huolimatta, mutta joka iikan movesetit ovat harvinaisen hyviä. Selektiivinen dubbi ja lopputekstit ovat myös huvittavia.

Sauro: Kuivahko ja bulkkimainen side scrolling shooter, jossa eniten hupia irtoaa selostajan englanninääntämisongelmista.

Schmeiser Robo: Kontrolleiltaan erikoinen, mutta toimiva 2D-mättöpeli: nappeina ovat lyönti, potku sekä blokki, ja torjuessa hyökkäyksistä lähtee lussummat versiot. Muuten peli on siistejä taustoja ja lukuisia juoniosioita lukuun ottamatta vakkariroboteemainen mätistys.

Scooter Shooter: Kuiva side scrolling shooter, jossa kuitenkin useita ihan mielenkiintoisia mekaniikkoja, kuten aluksen käyttäminen suojakilpenä, kilpa-ajoelementti ja gender wars -pomotaistelut.

Scorpion: Pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä, jonka siistein puoli on vihollisalienhämähäkkien tarjoamat seittimekaniikat.

Scramble: Epämerkittävä, avaruusteemainen side scrolling shooter, jossa on mielenkiintoinen bensamekaniikka: löpöä saa melko perverssisti lisää räjäyttelemällä maassa nököttäviä bensakanistereita.

Scrambled Egg: Technossin söpö Pac-man -klooni melko hupaisin mekaniikoin, joista siistein on etenkin ajalleen harvinaisen uniikki friendly NPC.

Screw Loose: Sekä grafiikoiltaan, soundtrackiltaan että pelattavuudeltaan persoonallinen ynnä hämärä twin stick shooter, jossa ammuskellaan sattumanvaraisia esineitä kolmikätisellä robotilla.

Scud Hammer: Audiovisuaalisesti kovin koominen kivi-paperi-sakset-peli, jossa voiton koittaessa hakataan vastustajaa turpaan. Alkuperäisellä raudalla on peli varmasti ollut vielä viihdyttävämpi, kerta siinä on pahiksia fyysisesti nuijittu titulaarisella vasaralla napin rämppäämisen sijaan.

SD Fighters: Grafiikoiltaan hupaisa, mutta pelattavuudeltaan melko kuppainen 2D-mättö, lähinnä kiitos sen, että hyökkäysnappeja on ruhtinaalliset kaksi. Plussaa tosin siitä, että rosterista löytyy jonkin näköinen taikuri.

Sea Fighter Poseidon: Sivuttain rullaava räiskintä, jonka vedenalainen teema ja useat mekaniikat ovat siistejä ja genressä alikäytettyjä. Etenkin vihollisten mahdollisuus teloa toisiaan ja pelaajasta irrallisella aluksella kikkailu ovat hyviä elementtejä. Sisältöä ja vihollistyyppejä löytyy kuitenkin turhan vähän.

Search Eye Plus: Sympaattisilla graffoilla varustettu, ainakin allekirjoittaneelle sadistisen vaikea hidden object -peli.

Section Z: Passelilla estetiikalla varustettu, joka suuntaan skrollaava shootteri. Kääntymis- ja kävelymekaniikat ovat jees, checkpointit ja kuppaiset power upit ei. Polvilla maassa liukuminen tuo jokseenkin mieleen Goldeneyen, onko tässä legendaarisen kökköefektin alkulähde...?

Sector Zone: Graffoiltaan mielenkiintoinen rallipelin ja scrolling shootterin risteytys, jossei juurikaan sisältöä.

SegaSonic the Hedgehog: Lempparini Sonic-peleistä. Estetiikka on huippuluokkaa, etenkin ääninäyttelyn puolesta ja jatkuva Buster Keaton -tason actionhuumori kovin viihdyttävää. Myös pelattavuus on hyvä, vaikkakin kontrollit ovat emulaattorilla pelatessa toki kiikkerät.

Sel Feena: Perusidealtaan hyvä ylhäältä kuvattu toimintapeli, jossa mörköjä vangitaan arkkuihin. Tasapaksuisuus, yleinen turhauttavuus ja ylimaallinen kesto kuitenkin kusevat koko hoidon. Pääsankaritar on sentään ihan söötti.

Sengoku: Pelattavuudeltaan tönkkö, mutta esteettisesti siisti beat-em-up, jonka yleinen hämäryys on minuun kovin iskevää. Vihollivarieteetti ja ympäristöt ovat mukavan vaihtelevia ja lukuisat happoiluosiot hupaisia. Myös morsojen yleinen kestämättömyys on mukavaa vaihtelua genren tyypillisiin edustajiin verrattuna. Transformaatiomekaniikka on myös ihan mielenkiintoinen, samoin kuin lokalisaatio, luonnollisesti.

Sengoku 2: Edeltäjäänsä pelattavuudeltaan hivenen parempi, vaikka menoltaan vähemmän charmikas. Kestämättömiä vastustajia, häröilyä ja hoopoja välinäyttöjä löytyy kuitenkin edelleen ihan tyydyttävästi. Aikamatkustusteema on myös ihan jees, mutta viholliskasti vaikuttaa ykköstä tasapaksummalta ja vika ruutu on melko kuiva.

Sengoku 3: Estetiikaltaan hyvä ja pelattavalta hahmokastiltaan hieno, mutta etenkin edeltäjiinsä verrattuna äärimmäisen geneerinen ja pelattavuudeltaan raastavan tylsä kiitos ylikestävän, loppumattoman sekä tasapaksun viholliskaartin. Lisäksi laajalla movelistillä ei ole pelissä oikeastaan mitään virkaa, koska normikombojen spämmäys on ainoa varteenotettava tapa tehdä lämää. Pelin pelaaminen oli siis sellaista tervanjuontia, että hajousquittasimme sen kaverini kanssa heti ekan kierrätyspomon ilmaantuessa. Myöhemmin vedin tekeleen laaki-ja-vainaa-huijauksella, joka ei kauheasti vähentänyt kokemuksen tuskallisuutta. Eli no true Sengoku.

Sengoku Blade; Sengoku Ace Episode 2: Grafiikoiltaan ja rosteriltaan näyttävä shootteri. Etenkin isoryntäisten mikojen matriarkka Koyori on parhautta. Pelattavuus on normi-bullet hell-clusterfuckkia ja soundtrack sekä vihollisdesignit kuivia, tosin. Siisteintä pelissä on ehkä se, että tekijöille perinteisesti on erilaisia loppuja ihan kiitettävät määrät.

Senjyo: Äänimaailmaltaan siisti, mutta muuten kovin monotoninen turret-FPS.

SF-X: Köyhän miehen Defender-klooni, sentään esikuvaansa paremmin kontrollein.

Shadow Dancer: Shinobin jatko-osa, jossa paremmat graffat, mutta huonommat musat. Gameplay on hyvin samaa kamaa kuin ykkösessä lukuun ottamatta enimmäkseen hyödytöntä koira-apulaista. Pomot ovat kuitenkin alkuperäistä Shinobia huomattavasti siistimpiä; loppuvastuksesta tulee etäisesti mieleen Ninja Princess.

Shadow Force: 2D-mättöpeleistä paljon ammentava beat-em-up. Movelistit ovat kiitettävän kokoisia, joskin suurin osa hyökkäyksistä on aika hyödyttömiä. Lisäksi pelin mättöpelimäisestä blokkimekaniikasta juontava lock-on-mekaniikka häiritsee menoa tavallisiin mätkintöihin tottuneelle. Vihollisvarieteetti on mukavan laaja, mitä käytetään hyväksi possessausmekaniikassa, joka on jälleen siisti, muttei kovinkaan käytännöllinen.

Shadow Warriors: Ympäristöiltään siisti ja joillakin uniikeilla elementeillä varustettu beat-em-up, joka on pelillisesti kuitenkin Ninja Gaidenia, eli kovin kökkerötä ja mahdotonta settiä.

Shanghai Kid: Omaperäisellä ja toimivalla, vaikkei erityisen hyvällä kontrollisysteemillä varustettu vanhan ajan 2D-mättö.

Shaolin's Road: Hauska, mutta pinnallinen ja vihollisvarieetiltaan liian yksipuolinen koko ruudun beat-em-up. Sisältää pakollisen kiinalaismekkoisen muijan.

Shark Attack: Wanhuudestaan johtuen äärimmäisen vähäsisältöinen, mutta hupaisa Jaws-simulaattori laadukkailla veriefekteillä ja absurdilla ääninäyttelyllä.

Sheriff: Nintendon ihmeen hyvin vanhentunut, äänimaailmaltaan hupaisa kahden stickin räiskintäpioneeri.

Shinobi: Pelattavuudeltaan tiukka ja viholliskastiltaan mukavan laaja run and gun, joka on vaihteeksi kuitenkin mahdoton. Kahden planen mekaniikka on ihan siisti ja lopputekstit arcademaisen tyhjentäviä.

Shisensho - Joshiryo-Hen: Vakkariripuli mahjong solitaire, jonka pelastavalla naiskastilla on mukavan retro ulkoasu sekä ulosanti.

Shuuz: Grafiikoiltaan hyvä, pelattavuudeltaan liian lähdemateriaaliuskollinen eli kuiva hevosenkengänheittelypeli.

Shogun Warriors: Välttävä, keskiajan Japani-teemainen mättöpeli parilla siistillä hahmolla. Pelin hauskin puoli on sen melko kauhea enkkudubbi, joka katalysoi yleistä hämäryyttä; harvemmin kuulee japanilaisen onin karjuvan "Oh my god!". Omaa myös valitettavan harvinaisen ilmiön, eli miespuolisen hahmon perstaklauksen.

Shocking: Harvinaisen hyvä korealainen top-down- toimintapeli tyhjentävällä alku- ja loppunäytöllä. Peli koostuu sokkelosta, jonka eri huoneissa on kohtalaisen vaihtelevasti eri tehtävää. Dialogi ja soundtrack ovat hellyyttävän palikkamaisia.

Shock Troopers: Hahmokastiltaan mukavan laaja ja monipuolinen top-down-run and gun. Vaihtoehtoiset reitit ja rosteri antavat pelille hyvin jälleenpeluuarvoa, mutta valitettavasti itse gameplay ei ole yhtä viihdyttävää kun genren helmissä, lähinnä kiitos tasapaksun vihollisarmeijan.

Shock Troopers 2nd Squad: Rosteriltaan ja grafiikoiltaan edeltäjäänsä kuppaisempi, mutta hauskempaa pelattavaa kiitos persoonallisempien ja vaihtelevempien vastustajien. Pelattavan hahmon käyttäminen myös selostajan roolissa on hauska ominaisuus ja hyvittää hieman saksittua PC-katrasta.

Shooting Gallery: Minuutin verran sisältöä omaava, mielikuvitukseton valopyssypeli. Käkikellokohta on sentään lievästi mielenkiintoinen.

Shooting Master: Segan hämmentävä valopyssypeli, jossa puolustetaan prinsessaa gangstereilta. Hiparisysteemi on mielenkiintoinen regeneroitumisineen, minkä lisäksi suojelun kohteen hyvinvoinnilla ei vaikuta olevan kauhean paljon väliä. Sankarittaren ulina on pelin hupaisinta antia.

Shootout: Data Eastin omaperäinen ja vaikeusasteeltaan tasapainoinen, gansteriteemainen third-person-shooter. Kentät gimmickeineen ovat suht vaihtelevia ja loppumättö aika hupaisa.

Shot Rider: Geneerinen top-down -rallipeli, jossa ei edes ammuta mitään. Musa on sentään jees, mutta koska pääteema alkaa aina alusta kuolon korjatessa, tulee alkuosio turhan tutuksi turhan nopeasti.

Shougi: ADK:n antiikkinen shogipeli, jossa ei mitään merkittävää tekijää lukuun ottamatta.

Shougi no Tatsujin; Master of Syougi: ADK:n vähemmän antiikkinen shogipeli, jossa ei mitään muuta viihdyttävää kuin vastustajien digitaalisesti animoidut pärstäkuvat.

Showdown: Normipokeripeli ihan siisteillä länkkäriteemaisilla graffoilla. Pelissä on myös jonkinnäköinen quick draw -tyylinen bonuskenttä, mutta en päässyt siihen, vaikka löylytinkin vastustajani 6-0 normi-villi länsi-kusetuksella.

Sidewinder: Tsiljoonas persoonaton ja mielikuvitukseton ylhäältä kuvattu shoot-em-up.

Side Arms - Hyper Dyne: Offensiivisen huono, geneerinen avaruusshootteri, jossa on Ökami -tason samojen bossien spämmäystä ja joka on kaiken kukkuraksi nälkävuosikymmenen pituinen. Ainoa pelin jotenkin kiintoisa puoli on kahteen suuntaan ampumisen mahdollistava ohjaustyyli ja transformaatiomekaniikka.

Side Pocket: Data Eastin tavanomainen biljardipeli, josta uupuu Pocket Galin parhaat puolet puputyttöjen läsnäolosta huolimatta.

Side Track: Hämmentävä, junateemainen Head Onin partneripeli.

Silent Dragon: Kaikin puolin välttävä sekä kovin mielikuvitukseton jengiläisbeat-em-up liian kitukasvuisin movelistein.

Silk Worm: Sivuttainrullaava räiskintä uniikin epäsymmetrisellä kaksinpelillä, jossa ykköspelaaja ohjaa helikopteria ja toinen jeeppiä. Vihollisvarieteetti on myös hyvä, toisin kuin pomojen tai poweruppien vastaava. Myös melko omintakeisena runkkuutena toimii pelin vika ruutu, joka ei lopu ikinä.

Silver Land: Ski Freen ilmiselvä sielunkumppani, jossa lasketellaan ylös mäkeä, jyrätään jäniksiä ja vältellään tiikereitä sekä pandoja. Huumoriarvoa lukuun ottamatta huono.

Silver Millennium: Kuppainen ja ylikestävillä vihollisilla varustettu korealainen top-down-shooter, jonka ainoa hyvä puoli ovat hellyyttävän kökösti piirretyt animetytsy- full body artit.

Simpsons, The: Konamin beat-em-up, jonka suoraan ensimmäisestä lafkan Turtles-pelistä otettu minimaalinen liikemäärä ei vakuuta. Vaikka vihollisia on ihan hyvä määrä erilaisia, on niiden varieteetti myös kuppainen. Lähdemateriaalille uskollinen estetiikka luultavasti sentään tyydyttää sen faneja, eli toivottavasti nykyään ei ketään.

Sindbad Mystery: Segan hajottava Heiankyo Alien/Pac-man -klooni, jossa vihollisille ei voi tehdä suunnilleen yhtään mitään. Premissi ja monikerroksiset kentät ovat ainoat pelin plussat.

Sinistar: Sil on nälkä. Pääpahiksensa eeppisyydestä ja mekaniikkojen omaperäisyydestä huolimatta ei kovinkaan viihdyttävä räiskintä, lähinnä kiitos vanhoille arcadepeleille tyypillisen vaikeusasteen.

Skull Fang: Estetiikaltaan hyvä, mutta kovin geneerinen Data Eastin top-down-shooter, jossa on lukuisia hämäriä mekaniikkoja. Ihan viihdyttävä kaiken kaikkiaan lukuun ottamatta ylikestäviä pomoja.

Skull & Crossbones: Kontrolleiltaan omaperäinen, muttei järin intuitiivinen beat-em-up. Estetiikka on hupaisaa, etenkin kiintiöpapukaijan jatkuva mölinä.

Sky Adventure: Melko mainio ADK:n top-down-shooter toimivin mekaniikoin, joista mielenkiintoisin on se, että pisteitä käytetään alusten päivittämiseen. Pointti pisteidenkalastelulle antaa mukavaa lisämaustetta muuten tavalliseen, mutta toimivaan räiskintään. Oma lukunsa pelissä on myös pääpahis, jonka kasvopotretti ja hämärät repliikit toimivat mainiona uranuurtajana Gal Agiesselle.

Sky Soldiers: Sky Adventuren edeltäjä, joka on jatko-osaansa ja moniin muihin ADK:n peleihin verrattuna kovin mielikuvitukseton sekä ulkoasultaan että pelattavuudeltaan.

Sky Army: Hauska ja omaperäisiä elementtejä sisältävä helikopteriräiskintä, jossa pommitetaan siviilejä ja rakennetaan siltoja.

Sky Bumper: Hämmentävä, mutta hetken huvittava vanhan ajan lentoräiskintä, jossa pääasiallisena vihollisena toimivat seinät, joista osasta kimpoaa ja osasta kuolee.

Sky Fox: Pelattavuudeltaan melko tavallinen avaruusräiskintä, jossa vihollisena toimivat galaktisten mörköjen lisäksi hämmentävät avaruusamatsonit. Pelissä on myös mielenkiintoinen ja hajottava power-mekaniikka, jossa jokainen erikoislaaki laskee aluksen tehoja. Tämä ehkäisee aivotonta napinhakkausta ainakin parempien ammusten osalta, mutta vaikeuttaa muutenkin armotonta menoa entisestään.

Sky Kid: Melko hupaisa ja runsassisältöinen, mutta sairas räiskintä, joka (hei,) skrollaa väärään suuntaan. Soundtrack on samaa korkeaa tasoa kuin Namcon muissakin tämän ajan arcadepeleissä.

Sky Kid Deluxe: Turha päivitys parilla minimaalisella uudistuksella ja huonommalla musiikilla.

Sky Lancer: Monotoninen ja yksiulotteinen, joskin hivenen omaperäinen avaruusräiskintä, jossa hiparit, lissärit ja konttarit ovat simoille.

Sky Raider: Estetiikaltaan mielenkiintoinen, pelattavuudeltaan flashpelimäinen vanhan ajan pommitus.

Sky Skipper: Nintendon premissiltään ja hahmodesigneiltaan hupaisa, mutta pelattavuudeltaan kuiva lentelypeli. Sisältää lyasten pelimäisesti myös kiroilua.

Slap Shot: Melko kuiva pöytälätkäjohdannainen, mutta sentään parempi kuin NHL-kaimansa. Art direction on aika bipolaarista.

Slip Stream: Tavanomainen ja mahdoton F1-peli, jonka paras elementti ovat grafiikat.

Sliver: Aivoja vaativa lernopeli, eli ihan paska peli.

Sly Spy: Data Eastin mukavan häpeilemätön plagiointi James Bondista. Pelattavuus on melko mielikuvituksetonta, mutta hauskaa ja Golden Gun-mekaniikka on mukava lisä. Valitettavasti ei samanaikaista moninpeliä.

Smash TV: "DUDE!" Turhan monotoninen, mutta kontrolleiltaan ja ulosanniltaan hieno yhden ruudun verilöylyttämö. Kaksinpelillä on aivoton räiskintä hieman viihdyttävämpää.

Snake Pit: Kuivahko ja hullu Indiana Jones-tribuutti, jossa ruoskitaan otuksia katakombeissa. Pilipalicovereita puhkisoitetuista klassisista biiseistä sisältävä soundtrack on sentään hauska.

Snacks'n Jaxson: 3D-Breakout -väännös, jossa pompotellaan pellen nenää tämän lärvillä, samalla kaiken maailman moskaa syöden. Visuaalinen ilme on aika kauhea ja pelatavuus hajottavan kaoottista, kiitos muutenkin tuskallisen päämekaniikan nokittamisen vielä ympäristön hasardeilla. Uniikkiutta lukuun ottamatta elimistön läpi kulkenutta safkaa, siis.

Snap Jack: Mielenkiintoisesti autoskrollaavaa shootteria, platformeria ja Head Onia perverssisti yhdistelevä tekele. Päähenkilön ilmeet ja soundtrackin metaviisastelu ovat hupaisia.

Snapper: Korealainen HC-matopeli. Viholliset ja erilaiset ruutudesignit eivät pelasta peliä rutikuivalta peruspremissiltä.

SNK Vs. Capcom: SVC Chaos: Guilty pleasureni. Pelattavuus on hyvää, mutta hämärää ja hiomatonta, kuten koko muukin peli, missä juuri piileekin tekeleen hurmaavuus. Rosterissa on 9 Street Fighter II-hahmoa liikaa, vaikka muuten hahmovalinnat ovat aika siistejä, etenkin välibossien osalta. Musiikki on myös SNK:lle epätavallisesti ja peliin sopivasti kökköä, mutta outoa. Parempi kuin Capcom Vs. SNK 2, kaiken kaikkiaan. Hauskaa kyllä pelin juonesta ei löydy mistään mitään tietoa, joten voimme vain ihmetellä, onko sen "after the apocalypse"-teema jonkinnäköinen vertauskuva silloiselle SNK:n tilalle.

Snow Bros. - Nick & Tom: Tappomekaniikaltaan jees, mutta muuten tasapaksu ja ylipitkä Bubble & Bobble -kärvistely, etenkin kiitos päähenkilöiden kömpelyyden ja loppupään ylimaallisen kestävien vihollisten.

Snow Bros. 2 - With New Elves: Huomattavasti ykkösosaa parempi kiitos tyydyttävän vaihtelun, paremman liikkuvuuden, useiden pelattavien hahmojen, lyhyemmän keston ja genressä harvinaisen nelinpelimahdollisuuden. Ainoastaan yksi kestävyyspilkkuvirheinen loppupään pomo hajottaa entiseen malliin. Lukuisat juoniosiot ovat hauskoja ja alkunäyttö legendaarinen.

Soccer Brawl: Futuristinen jalkapallopeli parilla mielenkiintoisella elementillä ja SNK:n peliksi kuivalla ulkoasulla.

Sokonuke Taisen Game: Melko köyhä vs. minipelikokoelma. Estetiikka on hämmentävä sekoitus japanilaista söpöyttä ja Looney Toons -tyylistä väkivaltaa.

Sol Divide: Mainio Psikyon fantasiashootteri monin siistein mekaniikoin. Etenkin meleehyökkäys on kovin uniikki ja viihtyisä lisäelementti. Estetiikka on keskinkertaista ja mörködesignit aika kaavamaisia, tosin.

Soldier Girl Amazon: Antiikin fantasiaa ja scifiä hupaisasti sekoittava, mutta pelattavuudeltaan kuppainen shootteri, jonka kohokohtiin kuuluvat mm. Wii U-tason pommiesineet, jotka ovat siis rajallisuudessaankin normilaakeja huonompia. Uniikit pomoteemat viihdyttävät eniten.

Solar-Warrior: Etenkin Technoksen peliksi todella kökkö run and gun/scrolling shooter -hybridi, joka on tympäännyttävän vaikea kiitos NES:sin Dragon's Lair -tyylisen energialogiikan.

Soldam: Kenties syystäkin pelattavuudeltaan suht ainutlaatuinen puzzlepeli, jossa normipalikankasausta höystetään vaikeasti hahmotettavalla ja eksekuusönin usein kusevalla värinvaihtomekaniikalla. Täten muuten mielenkiintoinen seikkailumoodi lisäsekoilua tarjoavia, Rod-Landista tuttuja vihollisia vastaan on yllättäen hajottavan brutaali ja kaksinpelikin melko kuiva genren standardeilla. Raamit hyvälle pelille kuitenkin löytyvät, joten ehkä uskonnollisella harjoittelulla tästä saa enemmän irti.

Sonson: Omaperäinen, mutta kovin monotoninen köyhän miehen Psycho Soldier. Seesteinen äänimaailma on ihan siisti.

Sorcer Striker: Pelattavuudeltaan hyvin tavanomainen, mutta muuten hyvin persoonallinen skrollaava shootteri. Eli jonkinnäköinen fantasiaversio Samurai Acesista. Pelin lopussa on harvinainen eli mielekäs bossirushi, jonka yksi vastus on vaihteeksi hanurivetoninja. Headcanonissani kyseinen kaveri on Dark Sealista, persekipeänä siitä, että hänet potkittiin pois jatko-osasta.

SOS: Namcon äänimaailmaltaan harvinaisen hajottava, kuiva top-down-räiskintä.

Sotsugyo Shousho: Äärimmäisen söpö, mutta melko monotoninen kouluteemainen minipelikokoelma.

Space Battle Ship Gomorrah: Sivuttainrullaava avaruusräiskintä, jossa tyydyttävä estetiikka ja paria kohtaa lukuun ottamatta hyvä vaikeusastebalanssi. Vaadittavat pari siistiä mekaniikkaa löytyy myös; messevin näistä on vapaan tähtäyksen mahdollistava kakkosase, jonkalaista ei ole tullut nähtyä missään muussa tämän genren pelissä.

Space Bomber: "You My Friend. Give Me Earth..." Juoniosioiltaan Stack Columns -tasoa, mutta myös pelillisiltä ansioiltaan viihdyttävä ja omaperäinen yhden ruudun räiskintä, jossa vihollisia voi abduktoida omiksi pommeiksi ja optioneiksi. Estetiikka on ihanan söpöä ja pituus juuri kohdallaan. Pisteenä iin päälle on päähenkilö Ameriikan presidentti! "No!! Go to Star!!"

Space Cruiser: Melko tavallinen, mutta mukavasti vaihtelua sisältävä, skrollaava avaruusshootteri. Pelin lopussa päästään aika korkealle videopelisankarirunkkuusskaalalla pommittamalla satunnainen vihollisplaneetta avaruustomuksi.

Space Duel: More like "Space Duet"! Asteroids -klooni, jossa kuitenkin samanaikainen kaksinpeli joko normaaliin tyyliin tai hupaisana tandem -versiona.

Space Dungeon: Lievästi viihdyttävä twin stick -räiskintä, jossa siirrytään piirteettömistä laatikoista toisiin.

Space Encounters: Star Warssin trench run -kohtauksesta ammentava yhden ruudun avaruusräiskintä, jossa Sasuke vs Commander -tyylinen "dead people hit you" -mekaniikka. Lisäksi pelin pistesysteemi on aika "riski korreloi voittoa", sillä mitä korkeammalla ruudussa, eli lähempänä vihollisten spawnauspaikkaa, hengaa, sitä paremmin pojoja irtoaa.

Space Fever: Nintendon häpeilemätön Space Invaders-rip off. Tsk, tsk, tsk...

Space Firebird: Nintendon häpeilemätön Galaga-rip off. Tsk, tsk, tsk...

Space Fury: Asteroids-johdannainen Segalta, jonka asesysteemi ja etenkin pääpahiksen jatkuva avautuminen erottavat edukseen vektoriräiskintöjen harmaasta massasta.

Space Gun: Juustoinen ja kuivahko sci-fi-on-rail-shooter. Mörködesignit, kauhuelementit ja Alien-radar ovat sentään jees.

Space Harrier: Uraauurtava, mutta puuduttava, ylipitkä ja epäselvä. Pelin kulttistatus taitaa johtua pelkistä teknisistä tekijöistä.

Space Invaders: Tasapaksu ja tylsä genren luoja.

Space Invaders II: Yhteistyötä ja versusta sekoittava kaksinpeli taikka yksinpelissä häärivä, tietokoneen ohjaama kaverin kaltainen tuo muuten tuttuun räiskintäreseptiin mukavasti lisämaustetta.

Space Invaders DX: Uudelleenlämmittely, jossa ei juuri mitään siistiä uutta. Onneksi Space Invaders 95 hyvitti tämän tekeleen turhuuden vain vuotta myöhemmin.

Space Launcher: Nintendon kohtalaisesti viihdyttävä sekoitus Space Invaderssia ja Froggeria, pari vuotta ennen jälkimmäistä.

Space Position: Segan geneerinen top-down-ajopeli, joka hienona insinöörintyönäytteenä jakaa ruudun kahteen osaan tietokonettakin vastaan pelatessa. Lymyilevä soundtrack on kuitenkin siisti.

Space Raider: Unettavan tylsä sekoitus Galagaa ja putkishootteria.

Space Ranger: Ihan hupaisa Defender-tyylinen räiskintä, jossa ammuskelua on siivitetty sattumanvaraisten avaruusotusten pelastamisella. Hupaisaa kyllä voi avun tarpeessa olevat ölliäiset myös surutta ampua, mikä onkin tehokkaampi ja nopeampi tapa edetä seuraavaan ruutuun. Uhrien ohella ainoastaan pistesaldo kärsii.

Space Seeker: Eri avaruusräiskintäpelityyppejä kohtalaisesti sekoittava, mutta turhan kökkö tekele. Kartalla liikkuminen ei juuri sisällä strategisia elementtejä, vaikka siltä aluksi vaikuttaakin.

Space Tactics: Segan mielenkiintoinen sekoitus Space Invaderssia, Missile Commandia ja FPS:ää. Pelissä on näemmä ollut ei-digitaalisia näytön osia, joten emuloinnissa osa viehätystä katoaa.

Space Walk: Uniikki ja suht toimiva versus-väännös muuten melko nähdystä hahmonpompotuspelistä. Hyvää härö-HYPER-materiaalia.

Space Zap: Yliyksinkertainen ja -helppo, eli tylsä tekele, jossa räiskitää neljästä eri suunnasta tulevia palloja puolustusmeiningillä. Sentään kuolinräjähdysefekti on siisti.

Sparkz: Kohtalainen Gorby's Pipeline-klooni Frankenstein-teemalla. Erikoispalikat ja kaksinpeli antavat pelille oikeutusta.

Spark Man: Hieman parempi Super Ranger, eli melkoisen kuppainen walk-and-gun. Pelin harvat siistit ominaisuudet ovat tragikoominen äänimaailma ja pomomätöt, joissa tappajarobotit tuhotaan listimällä niiden miehistö itse masiinan sijaan.

Spartan X: NES-porttiin verrattuna näyttävämpi, mutta kontrolleiltaan kökömpi ja äänimaailmaltaan lussumpi, eli melko turha.

Speak & Rescue: Epäreilu ja kökkö yhden ruudun räiskintä, jota on höystetty huonosti toteutetulla puolustusmekaniikalla. Pelin nimi viittaa varmaankin sen sanoinkuvaamattoman huonoihin äänisampleihin.

Special Criminal Investigation: Chase H.Q. ampumismekaniikalla ja melkoisen juustoisella finaalilla. Ääninäyttely on edelleen tasokasta.

Speed Ball: Designiltaan ja fysiikoiltaan kuppainen virtuaaliflipperi. Äänimaailma on sentään OK.

Speed Rumbler, The: Yhdellä omaperäisellä mekaniikalla varustettu top-down-shooter, jonka huonot kontrollit, yksitoikkoisuus ja yleinen mahdottomuus kusevat tosi tehokkaasti. Jazzahtava soundtrack on hyvä, muttei sovellu pelin meininkiin ollenkaan.

Speed Spin: Rikkinäinen ja epäreilu pinki ponki -pelleily. Eipä laji parempaa ansaitsekaan.

Spelunker: NES-versioon verrattuna hämmästyttävän inhimillinen ja pelattavuudeltaan hyvä platformeri. Ainoastaan pelin loppupää on jokseenkin hajottavaa tahkoamista, muuten meno on hauskaa, etenkin kiitos seiniintörmäysmekaniikan.

Spelunker 2: Nohevasti paranneltu ja mukavasti uutta sisältöä tuova jatko-osa. Yksi lisäys, eli yliesoteeriset hissi- ym. aktivointinamiskat kuitenkin kusevat koko pelin nautinnon melkein ihan täysin.

Spider-Man; The Videogame: Liikemäärältään Final Fight -tasoa oleva beat em up, joka on siis tappavan monotoninen. Lähdemateriaalille uskollinen estetiikka ja välillä mätkimistä tauottavat run and gun -osiot helpottavat läpipeluun tuskaa, mutta eivät lähellekään tarpeeksi.

Spinal Breakers: Kuivahko Cabal-klooni with nazi zombies. Pelin juoniosiot ovat kuitenkin hupaisia. Etenkin kummatkin bad endingit ovat miltei Stack Columns -tasoa.

Spin Master: Joe & Macmainen, eli melko hyvä run and gun, kiitos monipuolisen asevalikoiman ynnä lataus- ja pommimekaniikan. Ainoana isompana miinuksena on kuppaisesti miksattu äänimaailma. Lisäksi on tämä toistaiseksi ainoa arcadepeli, joka on mielestäni liian lyhyt, mikä saattaa tietysti olla ihan positiivinenkin merkki.

Spiker: Kökkö ja hämmentävä, mutta juuri siksi viihdyttävä 1 vs 1- volleyball -peli laadukkaalla beach babella höystettynä.

Splash: Yksinkertainen maalauspeli, jonka hyvänä virikkeenä toimivat tuttuun tapaan puolialastomien muijien kuvat. Sound Blastermainen soundtrack on myös ihan hupaisa.

Splat!: Omintakeinen ja hetken huvittava retro-food fight-versusräiskintäpelin tapainen.

Splatterhouse: Grafiikoiltaan ja monsydesigneiltaan siisti, mutta kökkö ja kömpelö beat-em-up. Kauhuleffaklisekekkeröinti ja överiväkivalta tuo peliin joka tapauksessa mukavasti charmia.

Splendor Blast: ADK:n pelattavuudeltaan mielenkiintoinen ja estetiikaltaan siistihkö sekoitus futuristista rallipeliä ja skrollaavaa räiskintää. Omintakeisesti, mutta kuivahkosti pelissä saatavia aseita ei käytetä kanssakilpailijoiden pätkimiseen vaan esteiden tuhoamiseen.

Sports Match: Urheiluteemainen, pelattavuudeltaan tuikitavallinen mahjong solitaire, melko kuppaisin tiiligraffoin ja moniin muihin genren edustajiin verrattuna epävakuuttavin fanservice-osioin.

SportTime Bowling: Harvinaisen kuppainen keilailu, jossa pallo suuntaa ränniin yhtä varmasti kuin allekirjoittaneen elämä.

SportTime Table Hockey: Hajuton ja mauton pöytälätkätekele. Oikeaa laitteistoa vissiin simuloiva jatkuva suhina sentään ärsyttää.

Spot: Tammipeli 7 Upin muinaisella maskotilla. Palikan siirtelyjä siivittäviä animaatioita lukuun ottamatta rutikuivaa kamaa, siis.

Springer: Yhden ruudun platformer, jossa pahin vihollinen on kontrollit kiitos kuppaisten hyppymekaniikkojen ja loikkauksen mappauksen joystickille.

Spy Hunter: Mielikuvitukseton, epäreilu ja kontrolleiltaan melko kuppainen top-down -ajopeli ilman mitään päämäärää. Kulttistatusta en tässä tapauksessa siis ymmärrä.

Spy Hunter 2: Samaa kuivaa kamaa kuin ykkönen, tällä kertaa eri kuvakulmalla ja vähemmän geneerisellä ulkoasulla.

Squash (Gaelco): Ihan passeli ja persoonallinen videopeliversio korneimmasta pallopelistä ever. Katsomossa on paljaita daisareitakin.

Squash (Itisa): Sekä säännöiltään että kontrolleiltaan hoopo tete-a-tete-squash. Ihan normaalisti. Luultavasti Off the Wall -plagiointi.

Stack Columns: Columns, eli kökköä Vs.-puzzleilua. Pelin yksinpelimoodi on sinänsä hupaisa synkkine taustajuonineen ja turnausteemoineen, vaikka single elimination-menosta huolimatta ovat vastustajat aina samoja. Pelin loppu onkin sitten varmaankin paras ikinä missään arcadepelissä. Eli aika +-0.

Stagger I: Geneerinen korealainen top-down-shooter, jossa ei ole ollenkaan maan arcadetuotoksille tyypillistä hämärää materiaalia.

Stadium Hero: Data Eastin baseballpeli, joka muistuttaa melkoisesti SNK:n Baseball Starssia. Eli ihan jees, mutta lähdemateriaalistaan johtuen ribbeä.

Stakes Winner 1 & 2: Pinnallisia ja pelattavuudeltaan onnettomia ravipelejä. Soundtrackit ovat sentään OK.

Star Trigon: Yhden napin omintakeinen ja kepeä tekele, jossa pompitaan planeetalta toiselle. Parempi ainakin kuin Mighty Milky Way.

Stargate: Defender 1.1, eli redundantti ja turha jatko-osa.

Starship 1: Antiikkinen, toimiva avaruus-FPS, joka tuntuu ammentavan aika lailla Star Trekistä...

Star Fighter: Estetiikaltaan korealaiseen tapaan kökön kummallinen, mutta pelattavuudeltaan liukuhihnamainen ja rutikuiva avaruusshootteri. Yksi suht omaperäinen fuusiomekaniikka löytyy, mutta se ei paljon lämmitä.

Star Guards: Clusterfuckahtava ja monotoninen twin stick shooter Transformers-tyylisin jättirobotein.

Star Jacker: Segan Xevious-klooni. Aika kuiva ja esikuvaansa köyhempi, mutta elämäsysteemi on mielenkiintoinen: pelaajan kaikki alukset ovat samaan aikaan ruudulla ja kaikkien tuhoutuessa peli loppuu, vähän niin kuin Tac/Scannissa.

Star Trek: Ihan viihdyttävä Segan Asteroids-väännös, jossa pätkitään Klingon-aluksia Enterprisen puikoissa. Ei kovin omaperäistä menoa, siis...

Star Wars: Melko köyhä, mutta sentään jonkinlaista vaihtelua sisältävä vektori-FPS, jossa eniten viihdyttää jokseenkin lähdeuskollisen korni ääninäyttely.

Steel Gunner: Estetiikaltaan mainio ja synkästä robottiarmeijateemastaan huolimatta mukavasti huumoria sisältävä light gun shooter, josta valitettavasti uupuvat vaihteeksi kaikenlaiset lataus- ym. -mekaniikat. Loppumättö on aika siisti.

Steel Gunner 2: Hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Vähäisemmät pomomäärät tekevät tästä hivenen heikomman.

Steel Worker: Mielenkiintoinen Lemmingsien isoveli, jossa opastetaan duunaria pitkin rakennustyömaata valitsemalla erilaisia girdereitä, mitä proletaarisankarimme sitten tahkoo eteenpäin.

Stocker: Hupaisa vanhan ajan autopeli, jossa ajetaan Yhdysvaltojen itärannikolta länsipuoleen. Pelissä on ihan passelit mekaniikat, kuten muiden NPC:iden (non playable car) vuorovaikutus toistensa ja vihollispollareiden kanssa. Automaattinen kiihdytys on tosin hämmentävä ominaisuus.

Stompin': Omaperäinen ja viihdyttävä, mutta vähäsisältöinen Dance Dance Revolutionin esi-isä, jossa astellaan erilaisten tuholaisten päälle 9x9-gridillä.

Stone Ball: Luolamiesteemainen jalkapalloväännös, eli melko kuiva tekele. Nelinpelituki on kuitenkin jees.

Straight Flush: Hämmentävä, korttiteemainen Breakout -klooni.

Strategy X: Kontrolleiltaan kömpelö ja yksitoikkoinen top down -räiskintä, sentään ajalleen epätavallisella vapaalla skrollauksella.

Streaking: Pac-man-klooni, eli kuppainen. Sentään ainoa tietämäni peli, jonka pointtina on saada alastomalle muijalle lisää vaatteita päälle.

Street Fighter Alpha 3: Samanlaista hiomatonta paskaa kuin Capcomin versus-pelit. Tuntuma hahmoihin on huono kiitos ilmavuuden ja liikkeiden ominaisuudet ovat päin persettä. Dan ja R. Mika ovat ihan jees. Ilmankos toinen on SNK-pastiche ja ~~toinen kaikonnut tyystin myöhemmistä sarjan peleistä~~ .

Street Fighter: Jatko-osaansa parempi kaikilla osa-alueilla paitsi pelattavuudessa, joka onkin siis todella järkyttävää. Estetiikassa, etenkin ääninäyttelyssä, on kuitenkin mukavasti charmia.

Street Fighter; The Movie: Mortal Kombatmainen, eli huvittava ja paska. Mieluummin tätä pelaa kuin Street Fighter II:sta, ainakin.

Street Heat: Köyhä Special Criminal Investigationin spiritual predecessor.

Street Hoop: Data Eastin grafiikoiltaan hyvä ja soundtrackiltaan mainion hip hopahtava katukorispeli, jonka mekaniikat ovat jees, mutta nautinto rajallista aiheen joutavuudesta johtuen. Lisensittömyys ja siitä kenties juontuva värikkyys silti lohduttaa.

Street Smart: SNK:n pelattavuudeltaan löysä ja kököhkö, mutta estetiikaltaan mainio vanhan ajan boss-beat-em-up. Ihan viihdyttävä kerran läpäistynä, ainakin kaksinpelillä.

Strength & Skill: Lajeiltaan suht kekseliäs, mutta pelattavuudeltaan hajottavaa Track & Field -takomista oleva urheilupelikokoelma. Yhdessä lajissa pitää nappeja hakata tietty aika sellaiseen tahtiin, että olkapääni petti ennen onnistumista, huijauskoodeillakin.

Strider: Premissiltään ja etenkin juoniosioiltaan mielenkiintoinen ja omaperäistä kenttädesignia omaava platformer. Arveluttava anti-Neuvostoliittopropaganda ja keskenään omia äidinkieliään puhuvat hahmot ovat hyvin mieleenpainuvia. Valitettavasti itse gameplay on paskaa kiitos surkeiden kontrollien, lopputtomattomien leap of faithien ja anteeksiantamattoman vaikeusasteen. Aivan pelin lopussa on niin rikkinäinen ja hajottava platformausosio, etten jaksanut hinata sitä edes huijauskoodeilla.

Strike Avenger: Vähäsisältöinen, mutta estetiikaltaan tunnelmallinen avaruus- FPS. Pelissä on vissiin ollut jonkinnäköinen yhden ruudun co-op- moodi ja kabinetissa jotain tuoliväkerryksiä, joten ehkä pelin resurssit ovat menneet enemmän fyysiseen kuin digitaaliseen puoleen.

Strike Fighter: Segan geneerinen ja monotoninen lentokone-FPS. Ammussysteemien ja pomomättöjen puute tekee pelaamisesta todella unettavaa. Sentään voice samplet ovat ihan jees, etenkin Fire-kehotusköhähdys.

Strike Force: Hupaisa sekoitus Defenderiä ja Smash TV:tä. Pelissä reissataan epälineaarisesti plaanetalta toiselle ja pannaan dinosaurusalieneita kilon biiteiksi. Niin, myös jotain kolonisteja olisi kai tarkoitus pelastaa. Estetiikka on aika tavallista scifiä, mutta äänimaailma tuo menoon paljon persoonallisuutta ja huumoria. Pelissä on myös Double Dragon 3-tyylinen, oikeaa rahaa käyttävä kauppa.

Success Joe: Grafiikoiltaan ja äänimaailmaltaan huvittavan hirvittävä ja pelattavuudeltaan masentavan kuppainen nyrkkeilypeli. Pelin ainoa viihdyttävä puoli ovat hupaisat yksityiskohdat lähdemateriaalista, jota noudatetaan aika uskollisesti, loppua onneksi lukuun ottamatta.

SunA Quiz 6000 Academy: SunAn ainoa jokseenkin tyydyttävä peli. Kiitos quiz -genren yksinkertaisuuden ei edes titulaarinen lafka ole jotenkin onnistunut sössimään pelattavuutta ja pakollinen korealaishäröily antaa estetiikalle paljon. Etenkin lukuisat eri hostit omine mölinöineen ovat siisti feature; seitsemännen miekkosen äänisample väärin vastattuun kysymykseen on etenkin kultaa. Tosin se ja lukuisat muutkin mölinät onkin plagioitu Quiz Gakumon no Susumesta, joten stay classy, SunA.

Sub Hunt: Todennäköisesti ensimmäinen lajissaan oleva tekele, jossa syvyyspommitetaan sukellusveneitä. Toimiva ja antiikkisten arcadepelien tapaan aika-, ei elämärajotteinen.

Submarine: Manuaalista skrollausta ja vedenalaista teemaa lukuun ottamatta täysin mielikuvitukseton ja geneerinen räiskintä.

Subs: Hauska, joskin kovin yksinkertainen vanhan ajan vs. -räiskintä, jonka fog of war -mekaniikka on omintakeinen ja toimiva.

Sunset Riders: Mainio Konamin run and gun, josta olisi pitänyt tehdä kunnon franchise. Vaihtelevat ruudut, grafiikka, pomomätöt ja soundtrack ovat erinomaisia ja nelinpeli myös, vaikka viimeksi mainittu tekeekin pelistä aivan liian helpon.

Superman: Hämmästyttävän hyvä Teräsmies-peli Taitolta. Pelattavuus on monipuolista, vapaa liikkuminen tuo oman höysteensä beat-em-up -osioihin ja viholliset ovat mukavan kestämättömiä, antaen sankarille sentään jotain uskottavuutta. Myös soundtrack on hyvä tekomahtipontista pääteemaa lukuun ottamatta. Teriksen normisooloilusta huolimatta on myös samanaikainen kaksinpeli tarjolla.

Super Bagman: Hämmentävä ja mahdoton, joskin mukavan monipuolinen sokkelohaahuilu. Title screen on harvinaisen manservicekäs.

Super Baseball 2020: Yksi SNK:n Neo Geo -pesäpalloiluista, jonka futuristinen teema unisexrobotti-tiimeineen, päivitysmekaniikkoinen ynnä sääntövääntöineen tekee siitä keskivertoa genren edustajaa huomattavasti paremman. Eli ihan paska peli.

Super Basketball: Konamin hämmentävä koripalloilu, jossa keskitytään pelkkään hyökkäyspuoleen. Estetiikka on jees, etenkin palikkaääninäyttely, ja mekaniikat myös, vaikka liikkumiseen tarvittava napintaonta on hämmentävää.

Super Bike: Aikamoisen mitäänsanomaton, vakkarimahdoton sivuttainrullaava juoksuplatformer päälleliimatulla ampumiselementillä.

Super Bishi Bashi Championship: Napintakomisminipelikokoelma, joka on melko kuiva, ehkä kiitos kabinetin tarjoamien valtavien nappuloiden puutteen.

Super Bug: Ikäisekseen mukavan sulava, mutta yllättäen kovin yksinkertainen ajopeli. Kuplavolkkari- factor on tietysti jees.

Super Burger Time: Ykkösosaa huomattavasti siistimpi, vaikkakin vihollisclusterfuckkauksen takia edelleen aivan liian vaikea platformerväännös. Sentään nyt on menossa mukana myös oikeasti hyödyllisiä power-uppeja, joita jaellaan myös anteliaasti. Pomomätöt tarjoavat myös passelia vaihtelua, vaikka pääpahista lukuun ottamatta ovat megamörköjen designit kuivia. Pelin tyydyttävin osa-alue onkin tapa, millä kaikki viholliset spontaanisti kuolevat ja lentelevät sikin sokin aina, kun ruudun pääsee läpi.

Super Champion Baseball: ADK:n syöpäisin baseball ja -urheilupeli.

Super Chase; Criminal Termination: Grafiikoiltaan mahtava, pelattavuudeltaan liukuhihnamainen, mutta viihdyttävä first person-Chase H.Q. Myös ääninäyttely on totta kai hienoa, etenkin vakkari-selkärangattoman poliisipartnerin jatkuva ulina.

Super Cobra: Scramblen semiklooni (tai toisin päin), jossa lennellään helikopterilla ja yritetään saada vääränlaista bootya.

Super Contra: Normiversiota hivenen siistimpi, mutta kuitenkin kuiva. Top down -osiot ovat tuttuun tapaan hanurista. Alkunäyttö onkin pelin parasta antia.

Super Cross II: Kuvakulmaltaan ja power up -mekaniikaltaan mielenkiintoinen mopoilu, jota huono hit detection ja Excitebike -tyylinen äänimaailma rassaavat.

Super Dodge Ball: Passeli, mutta jatko-osaansa verrattuna lussua kamaa etenkin kiitos lepsujen kontrollien. Sentään japanilaisen version alkunäyttö on hyvä throwback alkuperäiseen Kunio -peliin.

Super Dodge Ball (Neo Geo): Loistavalla estetiikaltaan sekä art directionilla varustettu ja pelattavuudeltaan tuttu, mutta hyvä pallopelleily. Loppuyhteenotto ja -näyttö ovat myös tyhjentäviä. Varsin mainio päätös sekä Kunio -sarjalle että Technossin peleille, siis.

Super Doubles Tennis: Data Eastin aivan liian realistinen tennispeli: partnerista ei ole mitään hyötyä ja pallolla on tapana lentää minne sattuu. Eli ei jees.

Super Gem Fighter Mini Mix: Pelattavuudeltaan omintakeista veriripulia, mutta grafiikoiltaan hieno ja huvittava. Sääli, että kuppaisen kokoinen rosteri on käytetty 83,33 %:sti paskoihin Street Fighter -hahmoihin (anteeksi tautologia) ja kirjaimellisesti puhkirunkattuun Darkstalkers-naistriioon.

Super Hang-On: Kontrolleiltaan ja estetiikaltaan hyvä, mutta melko mitäänsanomaton Segan prätkäajo.

Super High Impact: Äänimaailmaltaan mahtava, mutta muuten harvinaisen kauhea käsimunailu.

Super Locomotive: Segan mielenkiintoinen, kahtia jaetulla näkymällä varustettu junailu-action. Pelattavuus on hyvää ja päämusateema mainio. Tämänkin tekeleen voisi hyvin päivittää esimerkiksi DS-linjan-laitteille.

Super Lup Lup Puzzle: Puzzle Loop lernotaustoilla, eli ihan jees nokitus.

Super Model: Lapsiystävällisempi versio Fantasiasta vielä paremmalla hahmorosterilla ja hieman korkeammalla mongoloidituskyngyksellä.

Super Monaco GP: Segan first person-formulapeli. +--------...

Super Mouse: Passeli Donkey Kong/Head On -miksaus omilla twisteillään, joista hauskimmat ovat mielikuvitukselliset tavat listiä vastustajia.

Super Pac-Man: Ihan siistejä lisämekaniikkoja tarjoava kakkosjatko-osa, mutta se, että jokainen ruutu on ykkösen tyyliin designiltaan sama, tekee menosta vaihteeksi kovin yksitoikkoista.

Super Pang: Super paska, more like. Tylsä ja tasapaksu pallonpoksauttelu, siis. Ykkösosan tavoin ovat eri maailmankolkat sentään ihan siistejä taustoja. Sankarien pith helmetit on kuitenkin anteeksiantamattomasti poistettu.

Super Pinball Action: Fysiikoiltaan vaihteeksi hämmentävä, mutta pöydiltään tyydyttävä pinballpeli, jossa lisämotivaationa toimivat tutusti, mutta toimivasti muijien vaatteiden väheneminen. Eri pöydillä on eri tavat vähentää vaatetusta ja tämä antaa siistiä tavoitelisämaustetta pelailuun. Äänimaailma on myös melko mainio.

Super Puzzle Fighter II Turbo: Pelattavuudeltaan melko bulkkimainen, mutta silti Pnickies-plagioinnissaan normaalia paskempi Vs-puzzlepeli, lähinnä kiitos tyystin hillopohjaisen tavan tuhota palikoita. Onneksi hahmovalikoima toimii myös hyvänä syynä olla pelaamatta peliä. Arcadeversio on muutenkin ihan brouken, sillä Chun-Li sucks ass. Parempi kuin konsoliportit, siis.

Super Ranger: SunAnkin peliksi järkyttävän kuppainen ja siksi lievästi huvittava, muttei pelattava run-and-gun.

Super Real Darwin: Darwin 4078:n jatko-osa, joka parantaa huomattavasti estetiikkaa. Myös gameplay on parempaa, kiitos bossien lisäyksen sekä vähemmän kryptisen evoluutiomekaniikan. Meno on kuitenkin edelleen melko monotonista, minkä lisäksi checkpointit, överikesto ja lopun uupuminen koreilevat edelleen läsnäolollaan. Kovin Data Eastmainen soundtrack sekä jotkin hämärät pomodesignit pelastavat hieman.

Super Rider: Kontrolleiltaan Monster Hunter -tasoinen, mutta ratadesigneiltaan ihan hauska, sivuttainskrollaava rallipeli.

Super Sidekicks 1-3 (+ Ultimate 11; SNK Football Championship + Neo-Geo Cup '98 - The Road to the Victory): SNK:n Electronic Arts -tason homogeenisyyydellä varustettu jalkapallosarja on pelattavuudeltaan jees ja melko monipuolinen, mutta aihe on mitä on ja peleissä ei ole juuri tekijälleen ominaista charmia. Tietäjät kertovat, että erotuomaria voi sentään tietyissä olosuhteissa tintata.

Super Slams: Banpreston tyyliin kuppaiseen lisenssiin perustuva ja pelattavuudeltaan köyhä tekele. Tällä kertaa on kyseessä Slam Dunk -koripalloilu, joka toimii, muttei pärjää genren muille edustajille. Eniten pelissä viihdyttää jotkut chibi -tyylillä piirretyt välinäytöt.

Super Sprint: Off-Roadia ja Rough Raceria todennäköisesti inspiroinut formulapeli, joka on ensin mainittuihin verrattuna kovin vaniljainen ja siten obsoliitti.

Super Spy, The: Hyvin omaperäinen SNK:n roolipelielementeillä höystetty fps-dungeon crawler-beat-em-up. Estetiikka ja lokalisaatio ovat tuttuun tapaan huippuluokkaa, mutta loputtomattomat random encounterit ja pieni vihollisvarieteetti tekevät pelaamisesta turhan yksitoikkoista. Onneksi back-trackingia on armollisen vähän. Peli on mielenkiintoisen edellä aikaansa kyynisellä suhtautumisellaan sotaa nykyajan teroja vastaan. Soundtrack on myös mainio toiseksi parhaine final mättö-musine ever.

Super Stingray: ADK:n viihdyttävä, wanha top-down-tankkiräiskintä, jossa lieviä strategisia elementtejä.

Super Street Fighter II Turbo: Toimiva, mutta äärimmäisen geneerinen ja tylsä tekele. Myös sisällön määrä on todella itkettävä suhteutettuna sataan viiteensataan iteraatioon. Täysin obsoliitti, siis, paitsi menneisyyteen jumiutuneille antibesserwissereille.

Super Tank: Tyydyttävä Länsi-Saksalainen, eli wanha, Head On/Targ/R2D Tank -väännös. Jotain omintakeisuuttakin löytyy siinä, että joka toinen ruutu on pomomättö titulaarista pahista vastaan.

Super Trio: Harvinaisen hajottavaa äänimaailmaa lukuun ottamatta menettelevä platformer, joka on ottanut aika lailla vaikutteita NES:n Tom & Jerry -pelistä. Sentään samanaikainen kaksinpeli ja vaihtoehtoiset hahmot tuovat menoon jotain uutta. Jotkut hämärät bossidesignit ja Robocop -vihollinen kielivät mukavasti tekeleen korealaisuudesta.

Super Volleyball: Keskinkertaisen geneerinen lentopallopeli melko mainioin gemarisekvenssein.

Super Wing: Epäluonnollisen huonoilla fysiikoilla ja hämmentävällä tilt -mekaniikalla varustettu pilipalipinball. Pelin ainoalla pöydällä on pari ihan siistiä ominaisuutta, kuten ylimääräinen laukaisin.

Superior Soldiers: Vähäsisältöinen, futuristinen 2D-mättö. Hahmojen liikkuvuus on yllättävän hyvä näinkin vanhaksi genren edustajaksi; dash-hyökkäykset ja superhypyt piristävät muuten kuivaa menoa. Rosteri on myös ihan omaperäinen.

Surprise Attack: Kuivahko ja tönkkö, sci-fi-teemainen run and gun, jonka mielenkiintoisena, muttei erityisen hyvänä lisänä toimivat gravitynvaihtomekaniikka ja bonus-quizzit. Vika pomo on ihan jees, kyllä.

Survival: Pelattavuudeltaan tavanomainen, biologiateemainen yhden ruudun räiskintä melkoisen hajottavin äänitehostein. Parempi kuin aikalaiskollegansa Tazz-Mania, sentään, kiitos paremman liikkuvuuden ja vielä herkemmin kimpoavien laakien.

Survival Arts: "Kyuuuu!" Japanin vastine Mortal Kombatille. Kyllä, se on huono. Kyllä, se on hauska. Rosteri ja asemekaniikka ovat mielenkiintoisia, myös. Pelin soundtrackin on SVC Chaosta.

Susume! Taisen Puzzle-Dama: Jatko-osa ekalle Damalle. Erikoispalikkalisäys on melko vähäinen, mutta toimiva. Obsoliitti kiitos oman Tokimeki Memorial -väännöksensä, onneksemme.

Swimmer: Ihan hupaisa vanha kehno Wonder Boymaisilla elementeillä ja eeppisimmillä pomomätöillä ever.

Syusse Oozumou: Technoksen vanhan ajan sumomätistys. Pinnallinen ja monotoninen, mutta grafiikat ovat tekijän tapaan persoonallisia.

Syvalion: Pelattavuudeltaan melko epätavallinen, vapaasti skrollaava lohikäärmelentelypeli kuivahkolla estetiikalla ja epäarcademaisen alhaisella vaikeusasteella.

Swat: Vaikeaselkoinen ja tympeä retroalienräiskintä, jonka ainoa kiinnostava puoli on se, että Segalla on ollut jotain osaa sen teossa.

SWAT Police: Kauppamekaniikalla ja korealaisen hämärällä charmilla varustettu Cabal-klooni.

Swinging Singles: Myötähävettävällä tavalla tragikoominen Pac-man/Donkey Kong-kloonilernokusoge, jonka välinäytöt ovat varmaankin vastoin tarkoitustaan aika boner-killereitä.

Tac/Scan: Segan melko geneerinen vektoriräiskintä, jonka laivuemekaniikka ja tunnelmallinen äänimaailma kuitenkin erottavat vanhojen avaruusammuskelujen massasta.

Tactician: Ihan hauska Space Invaders -johdannainen, jossa taktikointi koostuu pommien asettelusta pelikentälle. Vihollisten kosauttelu sekä ammuksin että räjähtein on normipaukuttelua paljon viihdyttävämpää.

Tag Team Wrestling: Uraauurtava ja persoonallinen, mutta arkaainen wrestlingpeli Technossilta. Äänimaailma on kyllä kovin siisti.

Talbot: Vanha top-down-lampaanmetsästys-haahuilu ADK-tapaan erikoisin ja ihan mielenkiintoisin mekaniikoin.

Tailgunner: Menettelevä, mutta epämerkittävä vektori -FPS. Liittykööhän tekele jotenkin Top Gunneriin...?

Tail to Nose - Great Championship: Skrollaustyyliltään päänsärkyä aiheuttava, muuten täysin geneerinen top down -formulapeli. Ainakin lisensittömyys tarjoaa hupaisia nimiväännöksiä, kuten G. Burger...

Taisen Puzzzle-dama: Hienoja aikaansaaneen puzzle-sarjan alkulähde, joka on kuitenkin täysin obsoliitti kiitos Tokimeki Memorial -versionsa.

Taisen Tokkae-dama: Mielenkiintoisella estetiikalla ja rosterilla varustettu, hyvin toimintapainotteinen vs-puzzlepeli. Muistuttaa siis paperilla hyvin paljon Magical Droppeja, muttei ole kyllä aivan yhtä hupaisa kiitos liiankin clusterfuckahtavan pelattavuudeltaan ja pienemmän mongoloidikatraan.

Takeda Shingen: Kökkö, arkaainen beat-em-up, jonka päähenkilönä on sentään legendaarinen "vanha läski, jolla on kärpäslätkä". Siisteillä potreteilla varustetussa viholliskastissa on totta kai pakollinen Kenshin Uesugi, mutta valitettavasti Houjoun tai Odan jätkien sijaan ovat muut pahikset nevareita pikkudaimyoita.

Tang Tang: Solomon's Keysta aika lailla ammentava, mutta enemmän toimintaan kuin puzzleiluun nojaava korealaisteos. Melko tylsä, kaiken kaikkiaan, sillä ruutudesignit ovat mielikuvituksettomia ja kaikki bossit vain grafiikkaswappeja toisistaan.

Tank Busters: Kuiva tankkiräiskintä, jossa yritetään tuhota sokkeloisen kaupungin vihollisia. Pelialueen designi on ihan siisti, mutta yksi kenttä on kaksi kiloa kokaiinia hurjien hevimiesten pelissä. Kontrollit ovat sentään ihan mielenkiintoiset, ollen kuitenkaan liian tankkimaisia.

Tank Force: Yliyksinkertainen top down -räiskintä. Namcon tapaan on estetiikka hyvää, mutta pelin kesto syvyyteen nähden ei. Aika hyvä edeltäjä Tank! Tank! Tank!:lle, siis.

Tao Taido: Hämmentävä 2D-mättöpeli omaperäisellä, muttei hyvällä spessumekaniikalla. Huono, mutta hivenen huvittava. Rosteri on aika kuiva lukuun ottamatta Papa-nimistä DILF:iä.

Tapper: Syystäkin legendaarinen. Kekseliäs ja yksinkertainen, mutta silti haastava. Myös ulkoasu on vanhentunut hyvin.

Targ: Mazeräiskintä, jossa samana vuonna ilmestyneeseen Pac-maniin verrattuna karseat graffat, mutta jokseenkin mielenkiintoisempi pelattavuus. Se, että ruutudesigneja on vain yksi, ei hirveästi lämmitä.

Target Ball: Pocket Gallia apinoiva biljardipeli, jonka fysiikat ja musiikit ovat arveluttavia, toisin kuin alastomien muijien valokuvat.

Tattoo Assassins: Mortal Kombat potenssiin kaksi, eli vielä kökömpi ja hupaisampi. Hahmoilla on mukavasti liikkeitä ja rosteri on jokseenkin esikuvaansa mielikuvituksellisempi. Myös valtava määrä toinen toistaan typerämpiä lopetusliikkeitä on kovin kivaa. Pieruhuumorin määrä on kuitenkin mojova miinus. Silti on sääli, että peliä ei koskaan julkaistu kunnolla.

Taxi Driver: Mekaniikoiltaan kovin vaikeaselkoinen ja todella kuppaisesti kontrolloiva taksikuskipeli. Ilmestyi samana vuonna kuin Kamikaze Cabbie, joten kuka kopsasikaan ketä? Ihan jöötiä Data Eastin tekeleeseen verrattuna, kuitenkin.

Tazz-Mania: Shootteri, joka on kovin kuiva kiitos pienien ruutujen ja sen, ettei ampuessa voi liikkua. Vika ruutu sentään heittää pelaajan kimppuun kaikkien aiempien tasojen viholliset samaan aikaan; skenaario, jota toivoisi näkevän useammassa pelissä.

Tecmo Bowl: Graffoiltaan jees ja pelattavuudeltaan paras pelaamani jenkkifutispeli, mutta silti käsimunailu, eli ihan käsi.

Tecmo Knight: Piristävän väkivaltainen ja nopeatempoinen, siedettävästi ikääntynyt beat-em-up. Hieman turhankin yksinkertainen, mutta moinen ei juuri haittaa pelin lyhyyden vuoksi. Alkunäyttö on harvinaisen tyhjentävä ja raivohullu gorilla hienoutta, samoin kuin gemarisekvenssi.

TeddyBoy Blues: Jonkun kasari-idolin sinkusta ammentava Segan platformerräiskintä. Hienoa product placementtia siis riittää. Myös itse gameplay on melko hauskaa ja omaperäistä. Laulajasankarittarella pelattavissa bonusruuduissa on myös bongattavissa Yohko Chan-tason ilmeitä.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Passeli beat-em-up, muttei ole ikääntynyt yhtä hyvin kuin monet aikalaisensa. Nelinpeli on aina jees, tietysti.

Teenage Mutant Ninja Turtles; Turtles in Time: SNES-porttiin verrattuna potaskaa, koska sisältöä on nihkeästi ja pomovalikoima jättää kylmäksi ilman Rocksteadya ja Bepopia. Nelinpeli pelastaa jotain.

Teeter Torture: Hauska Space Invaders -väännös, jossa henkariölliäiset yrittävät kusta pelaajan kansoittaman vaa'an tasapainon räjähtävin seurauksin. Otusten kertyminen pelikentälle pelaajan kuolemaan asti antaa peliin hupaisan hirvittävää fatalistisuutta.

Tempest: Genren luonut putkishootteri, joka on yllättävän viihdyttävä kiitos vaihtelevien ruutujen, vihollisten ja hyvän vaikeusastekurvin.

Terminator 2 - Jugdment Day: Pitkäveteisin koskaan pelaamani on rail shooter. Valovuoden pituiset kentät koostuvat guoiljoonien samannäköisten vihollisten ampumisesta ilman mitään variaatiota. Edes Arskan mölinät ja turbonappi eivät riitä pelin läpäisyyn.

Tetris (Atari): Tavallistakin kuivemmalla ulkoasulla varustettu Tetris, jossa jopa samanaikainen kaksinpeli, tosin ilman versuselementtejä. Hellurei.

Tetris (Photon System): Vaihteeksi jopa Neuvostoliittolainen Tetris-peli, jossa hoopot, napittomat kontrollit ja ekstrana pentomino-pelimoodi. Ulkoasu on melkoisen pelkistetty mauttoman värikkäitä palikoita lukuun ottamatta.

Tetris Plus 1 & 2: Normipuzzleilua parilla eri moodilla höystettynä. Storymoodi on ihan hauska, lähinnä kiitos päähenkilöiden söpöyden. Gameplay on silti Tetristä eli aika rektaalista.

Thief: Kyyninen Head On -kopio, jonka (anti)charmiin kuuluu Pacific Novelty -tason ääninäyttely ja game over -ruudun viisastelu.

Thrash Rally: ADK:maiseen tapaan toimiva, mutta hieman hiomaton, hyvin perinteinen top-down-rallipeli. Soundtrack on hyvä ja Paris-Rally Dakar-maratoniruutu siisti. Luulin muuten aivan liian pitkään pelin nimen olevan "Trash Rally"...

Three Stooges in Brides is Brides, The: Kaoottinen mutta monotoninen kamankeräysrymistely, jonka syntetisoitu puhe on varsin karseaa sekä taukoamatonta kuultavaa. Sisältää sentään samanaikaisen kolminpelin.

Three Wonders: Keskinkertainen run and gun, tylsä shoot em up ja kuppainen toimintatiilintyöntely yhdessä epävakuuttavassa paketissa.

Thunder & Lightning: Keskivertoa monipuolisempi, mutta silti kuolettavan kuiva Breakout-klooni. Kuppaisesti luuppaantuva ynnä jatkuvasti soiva pääteema on etenkin hajottava.

Thundercade: Erittäin yksitoikkoinen, autoskrollaava top-down-shooter. Prätkällä lönkyttely ja erikoiset optionit ovat ainoa hieman kiinnostavampi piirre. Niin tylsä, etten jaksanut pelata peliä ekalla yrittämällä loppuun huolimatta sen parikymmentäminuuttisesta kestosta. Toisella kerralla olin jo siunattu turbonapilla, mutta meinasin silti nukahtaa kesken kaiken.

Thunder Blade: Segan estetiikaltaan hyvä, mutta lyhyt ja pinnallinen shoot-em-up. Koska pelistä uupuu kaikenlaiset ammus- ja latausmekaniikat, voi sen vetää kummatkin ampumisnapit lobotomiapotilasmaisesti pohjassa.

Thunder Ceptor: Menettelevä, mutta Namcon vanhaksi arcadepeliksi yllättävän geneerinen Space Harrier-klooni.

Thunder Fox: Monipuolinen ja intensiivinen run and gun. Pelissä on tavallisten lisäaseiden ja ajoneuvojen lisäksi viihdyttäviä meleehyökkäyksiä. Lopussa odottaa myös Double Dragonmainen pelaajien keskinäinen välienselvittely.

Thunder Heroes: Häpeilemätön ja kuppainen kopio Gaia Crusaderssista.

Thunder Hoop: Graafikoiltaan ja äänimaailmaltaan mielenkiintoisen bipolaarinen, pelattavuus melko köyhä actionplatformeri. Mame bugasi neljännessä ruudussa enkä jaksanut vetää peliä uudestaan alusta. Youtube kertoo pelin lopun olevan aika torso, mutta silti parillakin tapaa hupaisa.

Thunder Strike: Ylipitkä ja ylipinnallinen helikopteriräiskintä ihan hyvin graffoin. Loppuyhteenotto on myös aikamoinen antikliimaksi.

Tiger Road: Antiikin Kiina-teemainen Ghouls and Ghosts. Kontrollit ovat siis paskat, mutta ympäristöt ja viholliset vaihtelevia. Vaikeusaste on Arthurin rämpimisiä huomattavasti tasapainoisempi ja peliä ei myöskään tarvitse onneksi läpäistä kuin kerran.

Timber: Ulkoasultaan hupaisa, mutta turhan monotoninen puunkaatonpeli kelloa vastaan.

Time Killers: Kusoge-2D-mättöpeli, jonka estetiikka ja rosteri ovat ysärimäisen masentavia. Mekaniikat ovat sentään omaperäiset, jokainen nappi vastaa yhtä raajaa/päätä, ja hahmojen käsien ynnä koipien katkominen estää niitä vastaavien liikkeiden käytön. Rasittavat instakill-liikkeet kuitenkin syövät pelin muutenkin rajallista nautintoa.

Time Limit: Kökkö sivuttainrullaava actionpeli jenkkimäisen punkerolla poliisipäähenkilöllä. Mahdoton huijatenkin.

Time Pilot: Suht omaperäisellä pelattavuudella varustettu pilipalilentoräiskintä. Aikamatkustusteemaa on käytetty ihan passelisti hyväksi.

Time Pilot '84: Time Pilot ohjuksilla ja huomattavasti kuivemmalla, geneerisellä sci-fi-teemalla.

Time Scanner: Segan digitaaliflipperi toisiinsa aikamatkustusteemalla linkittyvillä pöydillä. Estetiikka on hyvää, fysiikatkin OK ja pöytää voi tyydyttävästi tuuppia niin paljon kuin sielu sietää kiitos tiltin toivotun poissaolon.

Time Soldiers: ADK-tyyliin tyydyttävä top-down-räiskintä, jonka aikamatkustusteema vaikuttaa myös jonkin verran pelattavuuteen. Pelin vikassa ruudussa valitettavasti odottaa vammainen "kuolit, koko peli alusta"-mekaniikka. "AAAAAAAaaaaaaAAAAAAAaaaaa!!!"

Tin Star, The: HC-Sheriff mukavalla estetiikalla. Ruudut ovat hauskoja, mutta niitä on turhan vähän. Alkunäyttö on hupaisa.

Title Fight: Segan Punch-Out-klooni hämmentävillä kontrolleilla. Estetiikka ja versus-moodi ovat jees.

TNK III: SNK:n top-down-tankkipeli, joka erottuu hieman edukseen kiitos semiepälineaarisen taistelukentän. Peli on kuitenkin helvetin vaikea, etenkin emulaattorikontrolleilla. Loppu jättää myös hieman kylmäksi, mutta ainakin se sisältää pakollista paskaa englantia ja aika mainion punch-linen.

Toffy: Offensiivisen paska ja buginen sokkelohaahuilu, joka vuonna 1993 tehtynä on vajaan vuosikymmenen ajastaan jäljessä.

Toggle: Melko omintakeinen, muttei hyvä versuspeli, jossa kaksi pelaajaa pyrkii maalaamaan itselleen suuremman osan pelinaluetta. Mario Kart Wii -tason esineet kuitenkin karsivat muutenkin rajallista nautintoa tehokkaasti.

Toki: Estetiikaltaan yllättäen NES-versiota huomattavasti parempi, mutta pelattavuudeltaan paskempi, kiitos laaki-ja-vainaa-vaikeusasteen. Tämän version lopputekstit ovat kyllä aika hienot.

Toki no Senshi - Chrono Soldier: Segan menettelevä sekä epäinspiroitunut actionpeli. Sankarin hyvin rajalliset hyökkäysmahdollisuudet tekevät etemisestä äärimmäisen turhauttavaa, etenkin kun joka ikinen vihollinen spämmää projektiileja kuin paraskin shoto. Peli loppuu, muttei omaa loppua.

Tokimeki Memorial Taisen Puzzle-dama: "Ei se oo mikään oikee kaveri!" Taisen Puzzle-Dama vaihdettavilla sekä paremmilla hahmoilla, eli perushauskaa matalan kynnyksen puzzleilua comeback-mekaniikoin. I love it! Koko sarjaa vaivaava soundtrack-torsoisuus kuitenkin jytää tässäkin osassa, joka on aika käsittämätöntä lähdemateriaalin massiivisen musamäärän huomioiden.

Tomahawk 777: Data Eastin Space Invaders-klooni. +--------...

Toobin': Estetiikaltaan hauska, ympäristöiltään vaihteleva sekä kontrolleiltaan omaperäinen sekä toimiva "urheilu"peli. Ainoat miinukset ovat jo liian stereotyyppiset ihmisviholliset sekä rasittava rubberband -mekaniikka, joka hidastaa pelaajaa, mikäli liian usein mukaan änkevä tietokonevastustaja jää jälkeenjääneisyyksissään hänestä liian etäälle.

Top Gunner: Puoli vuosikymmentä ajastaan jäljessä oleva vektori- FPS.

Top Hunter - Starring Roddy and Cathy: Platformerin, run and gunin ja mättöpelin mielenkiintoinen yhdistelmä. Mekaniikat ovat siistejä, mutta joskus meno on hieman epäselvää kiitos kahden eri pelitason. Estetiikka on ihanaa ja väli- sekä normipomot hienoja.

Top Player's Golf: Turhankin yksinkertainen arcadegolftekele, jossa on hieman SNK:maista charmia, muttei tarpeeksi. Pelin tapa heittää gemarit pelaajan naamelle jokaisen reiän jälkeen riippumatta tämän menestyksestä oli alkuperäisellä raudalla varmaankin aikamoisen epäkannustava elementti.

Top Ranking Stars: Nyrkkeilypeli, joka pelaa kuin keskiverto 2D-mättö, tosin ilman hyppyjä, liikkuvuutta ja siedettäviä kontrolleja. Turha.

Top Roller: Rullaluisteluteemainen köyhän miehen Bump 'n' Jump, jonka äänimaailma aiheuttaa harvinaisen paljon kuuroutumishaluja.

Top Secret (Exidy): Idealtaan hauska ralliseikkailuräiskintä, joka kuitenkin kärsii liian korkeasta vaikeusasteesta ja nappiähkystä. Tämä varhainen esimerkki jälkimmäisestä ilmiöstä johtuu siitä, että jostain syystä pelin kahdeksalle eri aseelle on kullekin oma nappinsa. Onneksi sentään peruuttamiselle tai jarrulle ei olla tuhlattu inputteja, tai muuten peliä voisi jopa miltein kontrolloida.

Top Speed: Äärimmäisen geneerinen third person -ajopeli. Ainakin pelattava kaara on hauskan epävakuuttavan näköinen normihenkilöauto.

Toppy & Rappy: Toistaiseksi huonoin pelaamani Bubble & Bobble -väännös korealaisen kököllä ulkoasulla ja kuppaisilla mekaniikoilla. Melkoisen turhaa kauppaa ylläpitävä muija on sentään kökön söötti.

Toride II Adauchi Gaiden: Mielekäs väännös mahjongsolitairesta, jossa palat kerätään ensin käteen, josta ne sitten yritetään parittaa. Tämä kusee hyvin genren hajottavimman mekaniikan, eli dead endit. Huonona puolena ei vähäpukeisia naisia löydy, vaikka hostina toimiva tapaus on kukkokiusaavan kuuma...

Toryumon: Segan julkaisema, vanhan ajan Kiina-teemainen VS-puzzlepeli omaperäisin, mutta epäintuitiivisin mekaniikoin. Estetiikka pelastaa paljon, onneksi.

Total Carnage: Hyvin monotoninen ja sitäkin juustoisempi Smash T.V. -uudelleenlämmittely. Etenkin pomomätöt ovat tuskallisia, kerta ne loivat absurdissa sitkeydessään termin "Midway-kestävä". Ainoa viihdyttävä asia pelissä ovat sen välinäytöt, machoiluparodiointi ja edeltäjäänsä peilaileva, skibuloiva äänimaailma. Pelin pääpahis ulosanteineen on etenkin siisti, vaikka hänen synkkä salaisuutensa onkin turhan nähty.

Touchdown Fever: SNK:n käsimunapeli. +--------...

Touche Me: Kovin kuppaista spritetaidetta sisältävä kusoge-Pacman-klooni. Välinäyttöjen Roger Rabbit-rip off-kohtaukset ovat sentään hupaisia, etenkin niistä viimeinen, joka tulee jostain syystä ennen vikaa ruutua, eikä sen jälkeen. Soundtrack on myös huomattavasti tasokkaampi kuin muu peli.

Touchmaster 8000: Vino pino toinen toistaan huonompia touch screen -pelejä karsealla estetiikalla. Harvinaisen mobiilia meininkiä, siis.

Toukidenshou - Angel Eyes: Mekaniikoiltaan aikaansa edellä oleva eli paska 2D-mättöpeli, jossa on kaiken kukkuraksi pelkkiä naishahmoja. Pelin mielenkiintoisin puoli on se, että osa rosterista on tehty normaaleilla 2D-spriteillä ja osa kuppaisilla, Donkey Kong Country-tyylisillä renderoiduilla 3D-malleilla.

Tough Turf: Segan ja Sunsoftin kunnianhimoton, mutta hyvä Double Dragon-klooni. Pelattavuus on hiottua, vaikeusaste inhimillinen ja estetiikka hyvä. Pelissä on myös siisti mekaniikka, jota genressä ei jostain syystä juurikaan nähdä, nimittäin vihollisten kyky teloa toisiaan. Sekä pahisten käsistä kirpoavat aseet että niiden lentävät ruhot voivat vahingoittaa toisia vastustajia, mikä on hupaisaa. Loppumättö on myös omaa luokkaansa.

Toypop: Perus kasari-Namcoa, eli audiovisuaalisesti hyvä, mutta liian pitkä ja epäreilu tekele. Etenkin se, että perusmosia lukuun ottamatta ovat kaikki viholliset heikkoja vain tietylle aseelle, on hanurista. Pelin hauskin puoli on, että sen pääpahisnoidalla on sama kuolinrepliikki kuin Melty Bloodin legendaarisella kollegallaan...

Tower of Druaga: Hidas, tylsä, mahdoton ja runkattu. Eli joku retro-Monster Hunter. Eli paskaa. Soundtrack on kuitenkin Namcon muiden vanhojen kehnojen tapaan mainio.

Transformer: Segan Gradius-klooni melko omaperäisillä metamorfoosi- ja supermittarimekaniikoilla. Pelin soundtrack on hieno, lähinnä kiitos omalaatuisen äänipiirin.

Traverse USA: Epäinspiroitunut, mutta hieman vaihtelua sekä jenkkifappaysta sisältävä vanhan ajan rallipeli.

Trick Trap: Konamin vanhaksi kolikkopeliksi hämmästyttävän mitäänsanomaton top-down-shooter. Ainoa pelin mieleenpainuva asia on se, miten kovasti se pillastuu MAMEn cheatteja käytettäessä, mikä antoi pelin läpäisyyn omanlaistaan haastetta...

Tricky Doc: Kusogehtava platformer, joka olisi kuin kotonaan NES:llä. Ruudut ovat sentään melko vaihtelevia. Päähenkilön design on hupaisan spurguisa ja bonusesineinä toimivat kaljatuopit ja röökiaskit täten hauska yksityiskohta.

Trio The Punch – Never Forget Me...: Legendaarinen baka-ge, jonka urpous ulottuu sekä estetiikaan että pelimekaniikkoihin. Huvittava ja viihdyttävä hämmentävässä epäkoherenttiudessaan ja ruutujen koostumuksessa. Jotkin bugit ja samanaikaisen moninpelin puute harmittavat hiukan. Silti, ei koskaan "BAD CHOICE".

Triple Punch: Melko kuiva sekoitus Qixia ja Head Onia. Valitettavasti peli ei liity millään tavalla Trio the Punchiin, nimi viittaa sen sijaan siihen, kuinka monta kertaa vastustajia pitää tintata ennen kuin ne tipahtavat. Aika metaa.

Tri-Sport: Biljardi, keilailu ja minigolf yhdessä mukiinmenevässä paketissa, hupaisan halvalla estetiikalla. Golfosion radat ovat mukavan mielikuvituksellisia.

Trog!: Siisti Pac-man-klooni huomattavasti vaihtelevammalla pelattavuudella, söpöllä Jurakauden teemalla, ja samanaikaisella nelinpelillä. Pelin paras mekaniikka on totta kai se, että viholliset eivät tapa silkasta kosketuksesta. Äänimaailma on aika hulvaton; kakarana muistan pelanneeni tätä joskus Linnanmäellä ja saaneeni paskahalvauksen pelin credit "jinglestä".

Trojan: Siedettävä post-apokalyptinen Kung Fu-klooni toimivalla blockki-mekaniikalla ja jokseenkin hupaisilla lopputeksteillä.

Tron: Neljä pilipalipeliä yhden hinnalla. Äänimaailma sentään viihdyttää hetken.

Tropical Angel: Perinteinen vanhan ajan rallipeli mielenkiintoisella jet ski-twistillä. Pelin siistein mekaniikka on omalla napillaan pyhitetty pääsankarittaren ketkuttelu, joka antaa lisäpisteitä ja servisua kontrollien kustannuksella.

Tube Panic: Täysin yhdentekevä third person -avaruusräiskintä.

Tube-it: Mielenkiintoinen ja jotenkuten toimivakin Pipe Dream/Tetris -hybridi Vs. puzzlemoodilla ja turhan geneerisellä estetiikalla.

Tugboat: Oregon Trailin joenlaskentaminipeliä muistuttava, eli äärimmäisen pinnallinen, kökkö ja seconds per frameikas kökkerö. Ainoat plussat ovat hauskan hyödytön venepillinappi ja laadukas kuolinanimaatio.

Tumblepop: Data Eastin tappomekaniikaltaan viihdyttävä ja nopeatempoinen eli hyvä Bubble Bobble -väännös, jota kuitenkin rassaavat useat pikku rasittavuudet, kuten ripuli musaluuppaus ja lopun bossrush. Todistetusti ei yhtä hyvä kuin Zupapa, siis. Chelnov-kameo on parhautta.

Tunnel Hunt: Aistit turmelevan kauhealla estetiikalla ja etenkin ajalleen siisteillä mekaniikoilla varustettu vanhan ajan on rail shooter.

Turbo Force: Aero Fighters lentävillä autoilla ja yksinkertaisilla kontrolleilla. Melko mitäänsanomaton lukuun ottamatta kolminpelimahdollisuutta, joka tekee pelistä entistä aivottomampaa. Sisarsarjaansa verrattuna ei pelissä ole myöskään mitään persoonallisuutta, koska juoni ja kaikki näytöt uupuvat tekeleestä kokonaan. Vika bossi on sentään tarpeeksi hoopo Aero Fighterssin vastaavien rinnalla.

Turbo Outrun: Alkuperäistä kuivempi jatko-osa, lähinnä kiitos lineaarisuuden ja kiikkerämmän ohjauksen. Turbomekaniikka ei kovin kummoinen, mutta kilpakosijavastus on hupaisa lisä.

Turkey Hunting: Nimensä mukaisesti kalkkunanmetsästyssimulaattori, eli yllättäen aivan järkyttävän epäjännittävä tekele. Seksistinenkin, vielä, sallien vain koiraiden ampumisen.

Turkey Shoot: Kökkö ja epäreilu yhden ruuden valopyssyräiskintä. Pelin ruudut restarttaavat heti, jos yksikin vastustaja kerkeää karkuun, mikä on yllättäen hyvin hajottavaa. Premissi on tekemällä tehdyn tekohauska.

Turtle Ship: Vakkarinähty avaruusshootteri, sentään vuorotellen pysty- että vaakasuoraan skrollaavin ruuduin. Pelin alkujuoni on sen hauskin puoli. Yksi harvoista arcadepeleistä, jonka en arvannut olevan korealainen ennen lopputekstejä.

Turtles: Konamin ensimmäinen kilpikonnateemainen peli on tylsä Head On -variantti, eikä edes perustu odotettuun mutanttilisenssiin. Sentään pelissä on jonkinnäköinen loppu.

Tutankham: Saharankuiva sokkelohaahuilu, jossa sentään ihan hyvät retroäänisamplet.

Tylz: Kasuaalisempi ja yksinkertaisempi eli parempi väännös Q*Bertistä. Tästä ja hupaisista hahmoista huolimatta on peli, kyllä, perin tylzä.

Twin Action: Köyhä ja bulkkimainen shootteri, jossa on sentään suht sympaattinen ulkoasu. Koodaus ja musiikki on ripattu reilusti muista peleistä.

Twin Adventure: Hämärä korealainen minipelikokoelma, jossa on on yllin kyllin palikkaenglantia. Eri pelit ovat yllättävän tyydyttäviä ja vaihtelevia sekä epäkarakteristisen eeppinen voittojingle hienoutta, mutta ensin mainitut kestävät aivan liian kauan. Lisäksi pelin läpäiseminen vaatii niin monen minitekeleen takomista, ettei se varmastikaan onnistunut oikealla raudalla kuin arcadeissa kirjaimellisesti asuville. Kokonaisuudessaan kovin korealaista kamaa, siis.

Twin Eagle - Revenge Joe's Brother: Geneerinen armeijateemainen scrolling shooter, jossa kuitenkin melko siisti estetiikka ja sydäntälämmittävän arcadefilosofiset lopputekstit.

Twin Hawk: Toinen geneerinen armeijateemainen scrolling shooter. Mielenkiintoisesti ei peli jakaannu ruutuihin, vaan on yksi pitkä putki, mikä ei ainakaan auta monotonisuutta. Toinen siisti elementti on se, että pommia käyttäessä voi norminuketuksen sijaa voi paikalle kutsua myös kasan siipimiehiä, jotka pystyy sitten käskeä tekemään itsemurhaisku kunnon Japani-kapiaistyyliin.

Twin Squash: Segan köyhän miehen Puchi Carat. Vihollisvastustajat ovat sentään ihan hupaisia sekä designiltaan että dialogiltaan.

Twin Qix: Vs. -kaksinpelimahdollisuutta lukuun ottamatta hyvin epäinspiroitunut ja kenties prototyyppisyydensä takia vähäsisältöinen Qixin jatko-osa.

Twinbee: Irtoraajamekaniikkaa lukuun ottamatta täysin redundantti Xevious -klooni. Värikäs estetiikka on ihan jees, mutta sekin lussua Wonder Planettiin verrattuna.

Twinbee Yahhoo!: Estetiikaltaan edeltäjäänsä vielä parempi, mutta pelattavuudeltaan edelleen melko nähty jatko-osa.

Twins: Normaalia piirun verran omaperäisempi mahjongsolitaire, kiitos joustavamman ja manuaalisemman paritusmekanismin sekä dead endejä mukavasti karsivien power uppien. Alastomia naisiakin löytyy, luonnollisesti.

Twinkle Star Sprites: ADK:n peli, joka sisältää vaihteeksi sympaattista estetiikkaa, hämmentävää lokalisaatiota ja mielenkiintoista gameplayta: mättöpelimäinen stunnimekaniikka on hajottava, mutta muuten on peli lajinsa paras pelattavuudessa. Tosin tekeleen ninjattomuus on todella oudoksuttavaa.

Two Tigers: Sopwithia jokseenkin muistuttava yhden ruudun lentelypeli, jossa yritetään upottaa lentotukialuksia. Huvittavasti on paatteja tehokkainta vahingoittaa ampumalla alas muita lentokoneita ja antaa niiden tippua potskin päälle. Mukana myös hieman hämärä kaksinpelimoodi.

TX-1: Geneerinen formulapeli, jonka superleveästä ruudusta ei oteta mitään hyötyä irti. Sentään pelissä on Outrunmainen jakautuva reittimekaniikka, joka ratkaisee, minkälainen viimeinen kenttä on. Kiintoisin asia tässä tittelissä on kuitenkin se, kuinka monella eri pelintekijällä on ollut sormensa siinä mukana.

U.N. Squadron: Melko hajuton ja mauton sekä sairaalloisen pitkä lisenssisivuttaisshootteri, joka on sentään harvinaisen reilu; vastoin genren perinteitä power uppeja ei menetä kuollessa. Sitä vastoin peli ANTAA pelaajalle bonusaseen, jos padit olivat lopussa kuolon korjatessa.

U.S. Classic: Tyydyttävällä grafiikoilla ja musaakeilla varustettu golfpeli, jonka trackball -kontrollit saivat minut löymään palloa ainoastaan VÄÄRÄÄN SUUNTAAN! Alkuperäisellä raudalla voi ohjaussysteemi ollakin tavallista nappi-interfeissiä mielekkäämpi.

Ufo Senshi Yohko Chan: Söpöllä ja hupaisalla päähenkilöllä varustettu Segan vanha top-down-shooter/platformer. Autoskrollaavat tasohyppelyosiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ruudun vierimisen lisäksi myös hahmo liikkuu koko ajan eteenpäin, mikä tekee loikkimisesta välillä hajottavaa. Muuten gameplay on ihan toimivaa. Pelissä on myös harvinainen ilmiö: päähenkilöllä on eri sprite oikealle ja vasemmalle katsoessa!

Ultra Balloon: Häpeilemätön rip-off Bubble Bobblesta, joka on vielä esikuvaansa monotonisempi. Pelin lapsekas juoni ja ulkoasu ovat tosin kiinnostavan hämmentävässä ristiriidassa povekkaiden naishahmojen, fanservisun ja pelottavien irtopäiden kanssa.

Ultra Doukon Densetsu: Melko tympäännyttävä lisenssi- beat em up, lähinnä kiitos yleisen tönkköyden, jota pelattavien hahmojen chibiraajojen sietämättömän lyhyt kantama katalysoi. Viholliskastin söpöt jättiläismöröt ovat kuitenkin siistejä ja mukavan monilukuisia. Hupaisimmat vastustajat ovat pelaajan muodon omaksuvat ölliäiset, jotka sitten identtiteettikriisissään käyvät sankarin lisäksi myös toisten vihollisten kimppuun. Soundtrackin instrumentaatio on aika CPS-tasoa, eli hirveää.

Uncle Poo: Valitettavasti pelin nimessä ei ole kyse Earthbound -tyylisestä lokalisaatioaivopierusta, vaan siitä, että titulaarinen sankari taistelee vihollisiaan vastaan epämääräisiä kappaleita hanuristaan syytämällä. Tätä myötähävettävää ala-astemaisuutta lukuun ottamatta on tekele epämerkittävä, mutta pelattava sokkelohaahuilu.

Ultra Tank: Nimestään huolimatta varmaankin ensimmäinen tankkipeli tarvittavan hämmentävin kontrollein. Se, että vastustajan kanssa kisataan pisteistä, eikä henkiin jäämisestä, lussuuntaa menoa aika lailla.

Ultraman: Banpreston kyseisen lisenssin peleistä paras, lähinnä kiitos messevien äänien sekä set-piecejen. Itse pelattavuus on melko kömpelöä ykkös- Street Fighter -apinointia, kuitenkin aikaansa edellä olevin supermittarein sekä väistömekaniikoin.

Ultraman Club - Tatakae! Ultraman Kyoudai!!: Pelattavuudeltaan tylsä ja karsean soundtrackkinsa takia vielä tuskallisempi yhden ruudun top-down -toimintapeli, jonka ainoa viihdyttävä puoli on viholliskastin kärsimisilmeet.

Undercover Cops: Melko tavallinen beat-em-up, joka viihdyttää kiitos Iremille karakteristisen estetiikan. Valitettavasti pelissä voi hakata kaveriaan, jonka takia HYPE-porukalla pelaaminen on henkisesti musertavaa.

Under Fire: Digitaalisilla näyttelijöillä tähditetty rail-shooter. Mortal Kombatmaisen ulkoasun lisäksi löytyy pelistä myös tutunoloista hoopoa ääninäyttelyä ja yleistä hellyyttävää kökköyttä. Soundtrack on myös menoon hienon sopimatonta hissimusiikkia.

Undoukai, The: Kuppainen ja mahdoton Track & Field-tyylinen napintakomispeli. Well, daah. Premissi on sentään mielenkiintoinen; lajit ovat japanilaisia koulufestivaalikisailuja ja taistelevat osapuolet blondeja ja brunetteja lyylejä.

Untouchable: Strippipokeri tyydyttävin showbiz -muijin ja hieman hämärin, mutta tavallista käyttäjäystävällisimmin säännöin. Valitettavasti pelin finaalivastuksena toimiva puputyttö paljastuukin pelkäksi kukonkiusaajaksi.

Up'n Down: Segan viihdyttävä, joskin turhan paljon juustoisia umpikujakuolemia sisältävä, isometrinen kamankeräysrallipeli.

Up Scope: Tyydyttävä, joskin epäinspiroitunut sukellusveneräiskintä. Äänimaailma tuo peliin tarpeeksi eloa.

Valkyrie no Densetsu: Actionseikkailu, joka pesee kaikki vastaavan genren aikalaisensa, vaikka pelityyppi ei ehkä täydellisesti arcadealustalle sovi. Estetiikka on huippua, päähenkilöt hupaisia ja salaisuuksia riittää. Peli on yllättäen melko hullu, muttei onneksi mikään Youkai Douchuuki. Samanaikainen kaksinpeli on myös mainiota. On tragikoomista, että lukuisista viittauksista muissa peleissä huolimatta ei Namco ole jatkanut tätä franchisea yli kuuteen vuosikymmeneen.

Valtric: Useita siistejä mekaniikkoja sisältävä top down -räiskintä, jonka ulkoasu on kuitenkin turhan geneeristä scifiä.

Vamf x 1/2: Amatöörimäinen, mutta hupaisa beat-em-up passeleilla transformaatio- ja kombomekaniikoilla varustettuna.

Vampire Savior; The Lord of Vampire: Eli Darkstalkers 3 sarjan clusterfuck-nimeämislogiikkaa tuntemattomille. Trilogian kulminoitumasta voi vain todeta, että käteen jää yksi Capcomin tyydyttävimmistä mättöpeleistä, kiitos kauhupremissin, hupaisan rosterin ja uniikkien spessujen. Pelattavuus on toki syöpää kiitos normaalispämmin, jonka lisäksi tekijälle perinteiset kuuden napin set-upit ja useiden nappien takomismekaniikat tietysti loistavat läsnäolollaan. Kolmososa tekee isoimmalla mörkökastilla ja siistillä power-up-mekaniikalla edeltäjistään muuten turhia, paitsi että siitä on poistettu kolme kakkosen hahmoa, mikä on etenkin tämän sarjan tapauksessa anteeksiantamatonta. Valitettavasti koko rosterin omaavat ja hyvät versiot pelistä ovat myös tähän päivään mennessä turhan kiven alla.

Vandyke: Pelattavuudeltaan perinteinen vanhan ajan top-down-actionpeli. Mörködesignit ovat siistejä, pelin äänimaailma huvittava ja soundtrack hyvä. Päähenkilön paidattomuus ja lihasten pullistelu ovat myös plussaa.

Vanguard: Hupaisa SNK:n Defender-klooni, joka on esikuvaansa vaihtelevampi ja jossa on Smash TV:mäinen ampumissysteemi. Pelissä on varmaan epäselvintä digisoitua puhetta koskaan ja hupaisia musiikinpätkiä. Hullu.

Vanguard II: Edeltäjäänsä huomattavasti tylsempi, vapaasti liikkuva Xevious-klooni. Mahdoton.

Van-Van Car: Tarpeeksi pakkaa sekoittava, soundtrackiltaan (kappaleeltaan) hyvä Head On -väännös.

Vapor Trail; Hyper Offence Formation: Data Eastin tavallinen, toimiva ja yllättävän inhimillinen top-down-shooter. Musiikit ovat hyviä, mutta herkeämättä soiva pääteema a la Bubble Bobble rupeaa kyllästyttämään.

Vasara: Normihko, mahdoton bullet hell ihan passelilla lataushyökkäysmekaniikalla. Pelin premissi on ihan viihdyttävää sengokusekoilua. Soundtrack on myös hyvä perinteisine japanilaisinstrumentteineen.

Vasara 2: Mekaniikoiltaan hieman kuivempi kuin ykkönen ja liikaa edeltäjästään kierrättävä, etenkin soundtrackin osalta. Estetiikka on edelleen kuitenkin korkealla tasolla ja sengokufiilistely vielä korostetumpaa kuin ykkösessä.

Vastar: Omaperäisillä blockki- ja transformaatiomekaaniikoilla varustettu, mutta muuten rutikuiva, loputtomasti jatkuva scrolling shooter. Etenkin sydänkäyrämasiinaa imitoiva "soundtrack" on hanurista. Onneksi mukana on sentään hämmentävän hupaisaa jenkkilesotusta...

Vendetta: Hyvä beat-em-up, joka kehittää kaiken puolin edeltäjänsä Crime Fighterssin ominaisuuksia. Pelin viittaukset ykkösosaan ovat myös hupaisia, vaikka niistä paras, eli post-game bossrush, ei ole aivan yhtä eeppinen kuin ykkösosassa.

Venture: Route 16:maisella zoomausmekaniikalla varustettu top down -kamakeräily, jonka soundtrack on hämmästyttävän laaja tekeleen tekoaikaan nähden. Vaikeusaste on turhan paha, etenkin kiitos hajottavan vihollistentappomekaniikan; mörköjen koskettaminen tappaa niiden piiiiiitkän kuolinanimaationkin aikana, ja mikäli niitä täräyttää uudestaan kesken korinan, alkaa koko touhu alusta...

Victory Road: Ikari Warriorssin jatko-osa, joka on sarjalle uskollisesti paska ja mahdoton. Sentään pelin äänimaailma ja mörködesignit ovat siistejä.

Video Vince and the Game Factory: Melko perinteinen, mutta vaihteleva ja punaiselta langaltaan hupaisa actionpeli.

Virtua Bowling: Perinteinen arcadekeilailupeli toimivin mekaniikoin ja huvittavin feilaus- ja onnistumisanimaatioin.

Viewpoint: Ulkoasultaan omaperäinen ja soundtrackiltaan hyvä isometrinen shootteri, jonka pelattavuus on kuitenkin genrelle tuikitavallista geneeristä, kuivaa ja mahdotonta settiä.

Vigilante: Paska Kung Fu-klooni, jossa aika arveluttava sanoma. Puhesamplet ovat huvittavan hirveitä.

Violence Fight: Kökkö ja arkaainen vs-beat-em-up. Aggressors of Dark Kombat tekee tästä tekeleestä turhan. Loppu on sentään hupaisan tekofilosofinen.

Violent Storm: "May I see your ticket?" Konamin paras beat-em-up, eli helvetin hyvä peli. Pelattavuus ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta tarpeeksi isot movelistit, huimaava nopeus, persoonalliset hahmot ja Yngwie-tason soundtrack tarjoavat aikamoisen elämyksen. Valitettavasti vain kolminpeli, mutta hahmojen suuren koon huomioon ottaen voisi neljällä pelaajalla syntyä jo turhankin massiivista sillisalaattia.

Viper: Mukiinmenevä, mutta monotoninen ja mahdoton on-rail-shooter. Rasistisen stereotypinen arabiasekauppias on pelin viihdyttävin puoli.

Volfied: Qix -tyylinen tekele, jossa ruudut voi läpäistä pelialueen piirtämisen lisäksi myös viholliset tappamalla, mikä hoituu normityylin lisäksi myös ase- power upeilla. Kohtuuton vaikeusaste ja "konttarit on kasuaaleille" -asenne kuitenkin tekee menosta tuskaa. Loppunäytössä sentään saadaan vaivanpalkinnoksi mukavan suoraan sanottuna seksiä.

Voltage Fighter Gowcaizer: Pelattavuudeltaan turhan tönkkö, mutta rosteriltaan ja estetiikaltaan mainio supersankari-teemainen 2D-mättö. Mainioiden move listien lomassa on paras yksittäinen tappelupelispessu ever, myös.

Vs. Baseball: Probably the worst baseball game in the world, eli toisin sanottuna probably the worst game in the world. Heti Radiata Storiessin jälkeen, siis.

Vs. Blockbreaker: Köyhän miehen Puchi Carat. Gameplay on Arkanoidia eli köyhää, mutta versusmekaniikat ovat ihan mielenkiintoisia. Valitettavasti hahmoja on vain kaksi ja niistä kummatkin ovat jotain äklöjä elukoita.

Vs. Mach Rider: Paranneltu versio NES-pelistä, jonka mielenkiintoisin lisäys on juonimoodin Metroidmainen plot twist, vuotta ennen Metroidia...!

Vs. Slalom: Käytännössä perinteinen third person rallipeli, mutta aikalaisiaan mainittuja parempi kiitos hyppymekaniikan, slalomelementtien ja tiukkojen kontrollien. Kasvottoman päähenkilön pyllistely tarjoaa myös laadukasta (m/f)anserviceä. Perinteisen Raremainen soundtrack on myös plussaa.

Vs. Soccer: Harvinaisen hajottavilla kontrolleilla varustettu palikkajalkapallo, jossa sentään jokseenkin hämmentävänä plussana joraavia cheerleadereita.

Vs. Star Luster: Epäinspiroitunut first person -avaruushaahuilu ja -räiskintä, joka on etenkin Namcon kasaripeliksi kovin geneerinen.

Vs. Stroke & Match Golf: Nintendon harvinaisen realistinen, eli kovin vaikeasti kontrolloitava golf-peli. Ulkoasu on sentään jees.

Vs. Tennis: Nintendon 8-bittisistä urheilupeleistä viihdyttävin, mutta silti melko kökkö. Pantyshotit, unisex-matsit ja nelinpeli ovat plussaa.

Vs. TKO Boxer: Arcadeportti NES -pelistä, joka on portti arcadepelistä King of Boxer. Aika turha, siis, lukuun ottamatta tällöin uniikkia urheilijan stattien muokkaamismekaniikkaa, jota ei alkuperäisessä kolikkopelissä ole. Ulkoasu on myös hupaisa.

Wacko: Ruma ja tönkkö, joskin omaperäinen parinmätsäys- twinstick shooter.

Wai Wai Jockey Gate-In!: Art directioniltaan koomisen kauhea, pelattavuudeltaan kovin palikkamainen ravipeli. Onneksi Jaleco petrasi tästä myöhemmin jonkin verran.

Waku Waku 7: Rosteriltaan minimaalinen, mutta laadukas ja estetiikaltaan erinomainen mättöpeli, jonka mekaniikat ovat melko pyllystä. Siisteimmät väli- ja loppubossit ever, tosin.

Wall St.: Makaaberia huumoria ja laadukasta digisoitua puhetta sisältävä vanha pilipalipeli. Camp retroa, siis.

Wally wo Sagase: Segan Where's Wally/Waldo/Whoever -lisenssipeli, jossa ihan hyviä twistejä perinteiseen hidden object -menoon. Myös lähdemateriaalin yleinen kieliposkisuus on saatu mallinnettua hyvin.

Wanted: Kököhkö, mutta sinänsä huvittava western-teemainen räiskintä, jonka tähtäyssysteemi ei ole järin mielekäs. Viholliskasti on aikamoisen stereotyyppinen, paitsi viinanhöyryisessä bonusrundissa.

Wardner: Geneerinen, kankea ja turhauttava platformerpeli. Pari mekaniikkaa ovat omaperäisiä ja musiikki jees.

Warlords: Etenkin ikäisekseen siisti neljän pelaajan Pong -väännös. Viihdyttää myös tietokonetta vastaan pelattuna.

Warp Speed: Yksinkertainen first person -avaruusralli, joka tuo liikaa mieleen muistoja Adventures of Magic Kingdomin vastaavanlaisesta osiosta.

Warp & Warp: Namcon sekoitus Sheriffiä, Wizard of Woria ja Bombermania, eli ei-niin-yllättäen ihan jees peli. Etenkin kakkosroundin pommiaseen käyttötapa on niin tutunoloinen, että Hudson on varmasti käyttänyt sitä inspiraationa.

Warrior Blade - Rastan Sage Episode III: Ihan hyvä kahden ruudun beat-em-up. Conanmainen meininki on kiihottavaa ja sattumanvarainen saksalainen sönkötys huvittavaa. Ei kuitenkaan yhtä vakuuttava kuin genren helmet, kiitos lähinnä lussuhkojen pomojen ja turpaanvetoefektien.

Warriors of Fate: Romance of Three Kingdoms-väännös Final Fightista, joka on esikuvansa tavoin tylsä, hidas ja liian pitkä. Käännös, yksi bonusosio ja bad end tosin huvittavat.

Water Balls: Puzzle Bobble-väännös, jossa nostellaan muodostelmista tippuvia palloja takaisin paikoilleen vesipumpulla. Nimestään huolimatta kuiva.

Water Match: Segan kontrolleiltaan käsittämätön twin stick -urheilupeli, jonka ainoa tyydyttävä puoli on soundtrack.

Water Ski: Top down -rallipeli, jossa pelaajan ja tätä hinaavan, koneen ohjaaman veneen välinen kikkailu on varsin siisti mekaniikka. Myös hupaisia set-piecejä löytyy jonkin verran, muttei tarpeeksi, sillä pelattavia kenttiä on antiklimaattiset kaksi kappaletta.

WEC Le Mans 24: Pelattavuudeltaan geneerinen ja konservatiivinen ajopeli. Ainoat omaperäisemmät asiat ovat lähdemateriaalin mukanaan tuomat elementit, eli vuorokauden ajan vaihtuminen ja se, että koko ralli vedetään yhteen putkeen.

Welltris: Systeemiltään hämäännyttävä ja siksi esikuvaansa kuppaisempi Tetris -väännös, jossa pelaajan seurana toimii kaiken lisäksi vanha kehno Pajitnov.

Wheel of Fortune: Emulaattorikontrolleilla ja AI-vastustajitta kuiva videopelikonversio, jonka suurin viihde on hostessin ketkuttelu.

Whodunit: Omaperäinen, mutta paska light gun-shooter, jossa pitää suojella eteenpäin haahuilevaa nollakarisman päähenkilöä erilaisilta hasardeilta. Kökkö ja mahdoton ja päähenkilön non-stop himonussijahuohotus hajottaa hyvin nopeasti.

Wiggie Waggie: Tylsä Breakout -klooni (anteeksi tautologia), jossa kaksi asiaa minua kiinnostaa: alastomat lyylit ja hupaisa kuolinääni. Pelistä on myös versio vaihtoehtoisilla ja runsaspukeisimmalla lyyleillä, nimeltään Super Bar.

Wild West C.O.W. Boys of Moo Mesa: Sunset Ridersmainen eli hyvä, nelinpelattava run-and-gun, jossa on pari shootteriosiotakin. En tiedä pelin lisenssistä lehmän vattua, mutta lauantaipiirrettymäinen ulkoasu ja hahmot ovat kyllä siistejä.

Wild Western: Mielenkiintoisen junaryöstöasetelman omaava, mutta estetiikaltaan rupuinen ja pelattavuudeltaan kuivahko twin stick -shooter. Pelin viihdyttävin puoli on itsensä vahingossa tappaminen oman hevosen selästä hyppäämällä.

Willow: Aika viihdyttävä ja vaihteleva platformer, jonka pilaa samanaikaisen kaksinpelin puuttuminen. Melkoisen anteeksiantamatonta, etenkin kun pelattavia hahmoja on juurikin kaksi erilaista.

Wily Tower: Kuiva, virtapiiriteemainen Donkey Kong -apinointi.

Wise Guy: Korealaiseksi peliksi hämmästyttävän normaali ja siksi tylsä palikantyöntelypeli. Estetiikassa on silti jonkin verran charmia, muttei genreen nähden lähellekään tarpeeksi.

Wit's: Versus-pohjainen matopeliväännös, jonka yksinpelissä peli mielenkiintoisesti etenee, vaikka pelaaja häviäisi roundin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä roundeja on taas joku päälle 80. Toinen hupaisa puoli ovat pelin puolessavälissä bongattavat taustasarja, jossa esitetään melkoisen uniikisti lyhyt tarina.

Wiz: Mielenkiintoinen, suht omaperäinen ja vanhojen arcadepelien tapaan mahdoton platformeri. Stickillä tehtävä hyppy huonontaa pelattavuutta merkittävästi ja seitsemän sekunnin luuppimusat ovat aika hajottavia.

Wiz Warz: Pelattavuudeltaan orginaali, muttei kovin ihmeellinen ja monotoninen Smash TV:n isoisä. 1984:n prototyyppipeliksi kuitenkin ihan vaikuttava ja hienon gemariviestin omaava.

Wizard Fire: Dark Sealin jatko-osa, joka ei juuri kehitä sarjaa muun kuin estetiikan osalta. Urpo ääninäyttely, värikkäät grafiikat ja kovin Data Eastmainen instrumentaatio ovat totta kai plussaa, mutta vastapainoksi on nnnninja valitettavasti ymmärretty poistaa hahmokastista. Sentään hänet korvanneesta kahdesta uudesta sankarista toinen, eli haltijamiekkanainen, on miltei yhtä epäkliseinen fantasiaympyröissä.

Wizard of Wor: Äänimaailmaltaan jumala-tier maze-haahuilu. Hakkaa Pacmanin 6-0.

Wolf Pack: Hupaisalla palikkadigitaalipuheella ja huumetrippimäisillä graafisilla efekteillä varustettu FPS-laivanupotus.

Wonder Boy: Kahden eri pelisarjan alkulähde. Itse peli on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin sen aiheuttama lisenssimindfuck, eli perinteinen, pirun vaikea, monotoninen ja aivan liian pitkä platformer, vähän niin kuin...Adventure Island! Wonder Boyta on sentään mukavampi katsella kuin möhömahaista Master Higginssiä.

Wonder Boy III Monster Lair: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja hidastempoinen, koko ajan autoskrollaavan platformerin ja shoot-em-upin vuorovierailu. Pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kukkuraksi. Muutama bossi on ihan siisti.

Wonder League '96: Korealainen, eli huvittavan hämmentävällä graafisilla elementeillä ynnä hajottavan korkealla vaikeusasteella varustettu baseball-ripulointi.

Wonder Momo: Estetiikaltaan ja etenkin premissiltään mainio, mutta pelattavuudeltaan ripuli beat-em-up. Kunnon Namcom Athena.

Wonder Planet: Data Eastin söpö ja sairas Xevious-vastine. Gameplayta on höystetty kauppasysteemillä. Sisältää lopussa mukavan 10 heebon bossirushin.

Woodpecker: Donkey Kongista ammentava, mekaniikoiltaan outo kapuamispeli, jonka viihdyttävin osa-alue ovat roundien väliset cinematiikat, joissa titulaariset viholliset muokkaavat pelikenttää.

World Court: Perusripuli eli suht realistinen tennispeli. Kenttiä koristava WTF-logo kuvastaa täydellisesti tekeleen vaikeusastetta.

World Darts: Ohjaukseltaan, ulkoasultaan ja etenkin ääninäyttelyltään krapulamainen tikanheitto, jossa pelataan kaiken lisäksi syöpäisillä 501-säännöillä. Ainoa taidokas elementti ovat CPU-vastustajat, jotka saavat täysiä pisteitä heittämällä.

World Heroes: ADK-tyyliin kökkö, mutta huvittava mättöpeli. Premissi ja rosteri (pari isoa poikkeusta lukuun ottamatta) ovat hienoja. Jatko-osat tekevät ykkösestä kuitenkin turhan.

World Heroes 2: Muuten köyhempi versio Jetistä, mutta tässä versiossa on sentään hauskat bonuskentät ja uniikit hahmoloput.

World Heroes 2 Jet: Sarjan loppuhuipentuma, käytännössä. Paremmat mekaniikat kuin Perfectissä, mutta hieman vähemmän sisältöä. Pelin paras loppu on aika hulvaton.

World Heroes Perfect: Olisi sarjan kiistattomasti paras osa, mutta lukuisat rasittavat uudistukset karsivat nautintoja. Näihin kuuluu mm. allekirjoitetun lempparit, eli kaiken kattava ilmatorjunta, samanaikaisten napinpainallusten spämmäys ja 6 perusnormaalia. Bonukset tosin runsaasta määrästä tauntteja per hahmo.

World Rally: Toimiva ja hyvin kontrolloiva, mutta äärimäisen mielikuvitukseton, isometrinen autopeli.

World Trophy Soccer: Keskinkertainen jalkapalloilu, jossa sentään omintakeinen ja suht toimiva maalinvahdintamekaniikka; ylhäältä kuvattu näkymä siirtyy molarin taakse, jossa tätä ohjataan peruspeliä monipuolisemmalla liikevalikoimalla. Toinen huvittava osa-alue on katsomon mölinä, joka kuulostaa siltä, että faneja juuri teurastettaisiin.

World Wars: SNK:n perusshootteri. Pelattavuus on tylsää, vaikka käännettävä pääkanuuna on ihan jees mekaniikka. Soundtrack on tyydyttävä ja selostajan epäselvät mutinat myös.

WOW New Fantasia: Fantasia-sarjan neljäsosa, jossa pelaajan epätoivoisesti paljastaa yrittämät, alastomien muijat kuivat muuttuvat pelin mielivallan mukaan alastomien, sairaalloisen lihavien muijien kuviksi. Läskifetistejä lukuun ottamatta ei siis suositeltavaa pelata ilman huijauskoodeja. Edeltäjänsä tavoin on pelin esteettisesti miellyttävämpi naiskasti sentään tavallista kansainvälisempi.

Wrestle War: Segan vanha kehno painipeli. Ääninäyttely on sentään hupaisan huonoa.

WWF Superstar: Wrestlefestin tag-team-edeltäjä, jossa tyydyttävät kontrollit, siistit välinäytöt ja toimiva ynnä mielenkiintoinen kaverin pin -yrityksen puolustusmekaniikka.

WWF Wrestlefest: Aika perinteinen wrestling-peli, lukuun ottamatta Battle Royal-pelimoodin hauskaa survival-kehärääkkiä.

WWF: Wrestlemania: Mortal Kombatmainen "paini"peli, mukaan luettuna ulkoasu, kömpelö, mutta hauska pelattavuus, huumori ja raivostuttavan epäreilu yksinpeli.

Xenophobe: Useassa tämän ajan kolikkopelissä nähdyllä piirrettymäisellä tyylillä tehty alienräiskintä. Hieman kömpelö, mutta viihdyttävä, luultavasti etenkin moninpelillä.

Xenox: Melko kuiva shoot-em-up, jossa osassa ruutuja voi sentään vaihdella maassa rynnivän ja ilmassa matelevan aluksen välillä. Se, että jokaisen ruudun väli- ja loppupomo ovat täsmälleen samanlaisia, on merkittävän huono ratkaisu.

Xevious: Aah... Hyvin tehty, mutta ylikypsynyt shootteri. Maisemat ovat kyllä edelleen siistejä.

Xexex: Ällistyttävän inhimillinen Konamin shootteri. Pelattavuus on mielenkiintoista kiitos omaperäisen option-mekaniikan. Valitettavasti estetiikka on juoniosioita ja paria ruutua lukuun ottamatta tylsää. Suurin osa mielikuvituksesta ollaan luultavasti käytetty lopputeksteihin...

X-Men: Konamin muiden lisenssi- beat em upien tavoin eulkoasultaan hyvä mutta pelattavuudeltaan turhan suppea tekele. Onneksi melkoisen siisti kuusinpelivaihtoehto pelastaa, etenkin kerta kahden ruudun käyttö estää sen taantumisen epäselväksi sekamelskaksi.

X Multiply: Kunnon body horror-shootteri. Grafiikat ja soundtrack ovat säväyttäviä ja lonkero-option-systeemi on siisti, mutta Gradiukselle uskollisesti on peli hullu, etenkin jos satut kuolemaan pahassa paikassa, koska kyllä, power-upit katoavat samoin kuin pelaajan motivaatio.

Xybots: Uniikki, mutta ainakin yksinpelinä monotoninen third-person-Gauntlet.

Xyonix: Vakkaritetris kaukoitämaisella teemalla sekä joillakin källeilymekaniikoilla.

Yachtsman: Tyydyttävä vanha reissauspeli mielenkiintoisilla kontrolleilla ja campahtavalla soundtrackilla. Joihinkin hazardeihin osumisesta syntyvä second chance -mekaniikka on myös omaperäinen.

Yamato: Segan passeli semi-first person -räiskintä, jossa NES -tyylinen ääniefektien musankusemisefekti. Yksi harvoja pelejä, jossa vissiin pelataan Japanilaisten puolella toisen maailmansodan merkeissä...onneksi.

Yes/no Sinri Tokimeki Chart: Enemmänkin fiilistelykäyttöön tarkoitettu, vakkarijapanilaisen hämärän estetiikan omaava parisuhdehommelitesti, jonka yksi filleriminipeliosio oikeuttaa SAES:siin.

Ye Air Kung Fu: Konamin uraauurtava versus-fighteri. Vihollisrosteri on monipuolinen ja pelattavuus hauskaa. Erittäin iso missattu tilaisuus Konamilta, ettei tästä ole tehty kunnon franchisea.

Yosaku to Donbei: Mielenkiintoinen Space Invaders-klooni, jossa kaksi japanilaista heppua yrittävät tuhota lintujen kansoittaman puun. Hyvä asetelma, vaikka harvinaisen puhkijärsitty gameplay, siis.

Youjyuden: Tylsä, Kreikan mytologiasta ammentava top-down-shooter, joka on kovin vaikea. Pomovihollisten mylvintä sentään havahduttaa unesta.

Youkai Douchuuki: Pahimman sortin pelin edustaja. Hyvä musiikki, kontrollit ja tunnelmallisuus, omaperäinen asetelma sekä useat loput eivät paina paljoa, kun peli on HULLU, MAHOTON. Läpipääsyfokusoitunut pelaaminen on hyvä tie täydelliseen hermoromahdukseen.

Yuuyu no Quiz de GO! GO!: Japanilainen Quiz-peli, joka todennäköisesti perustuu johonkin TV-ohjelmaan. Kieltä osaamattomalla yllättäen aika epäantoisa, mutta pelin vetäjä on hupaisa ja kyselyosuuksissa yksi mielenkiintoinen kategoria, jossa käytetään kuvia tekstin sijaan. Mukana on myös pari filleriminipeliä, jotka ovat yllättävän OK.

Zaviga: Data Eastin top down -räiskintä, jossa Zodiackin tyylinen, mutta digitaalinen ja hieman monipuolisemmin käytetty korkeudenvaihtomekaniikka.

Zed Blade: Geneerinen avaruusräiskintä, jossa epämääräistä Ragnarök-runkkausta. Soundtrack ja vika ruutu ovat sentään hieman kiihottavia.

Zektor: Edeltäjänsä Space Furyn tavoin hupaisaa ääninäyttelyä ja vektorigraffaa sisältävä, pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä.

Zero Point: Grafiikoiltaan kuppainen Point Blank -apinointi, eli erittäin nimensä veroinen tekele.

Zero Point 2: Ykkösosaa myötähävettävillä sekä vastenmielisillä grafiikkaelementeillä nokittava turhake.

Zero Team 2000: Graffoiltaan hauska beat em up, joka on kuitenkin pelattavuudeltaan kuivahko kiitos hyvin kitukasvuisen move listin. Hauskinta pelissä on se, että erilaisia heittoaseita viljellään mukavan paljon.

Zero Wing: Unettava sivuttainskrollausräiskintä, jonka ainoa mielenkiintoisempi elementti on capture beam -mekaniikka. Pelin hajottavin puoli on jokaisen vihollisen tuhoutumista merkkaava punainen välähdysefekti, jonka epilepsiafaktori on jotain Layla-tasoa. Arcadeversiossa ei myöskään ole mitään meemikamaa, eli we get shitnal.

Zing Zing Zip: Sonic Wings-sarjaa melkoisesti muistuttava eli turhan geneerinen top-down-räiskintä. Pelin taide on ihastuttavan puolikökköä ja lopputeksti huvittava.

Zip & Zap: Melko kuiva Breakout -klooni (well, daah), jossa sentään samanaikainen kaksinpeli ja liian genitaalifokusoituneita alastomien naisten kuvia.

Zoar: Data Eastin kuiva Xevious -vastine, jossa kuitenkin melko uniikki ja menoa mukavasti helpottava korkeudenvaihtomekaniikka.

Zodiack: Epämerkittävä avaruusräiskintä, jossa ammukset hukkuvat insinöörintaidonnäytemäisesti taustaan.

Zombie Raid: Grafiikoiltaan hyvä, mutta pelattavuudeltaan melko yksitoikkoinen valopyssyräiskintä. Juoniosiot ovat kuitenkin ihan viihdyttäviä ja tarinan yhtenä punaisena lankana on mukava bro-interaktio. Valitettavasti pelissä on myös hajottava "et tehnyt jotain esoteeristä paskaa, bad end"-elementti.

Zoo Keeper: Perusgameplayltaan omaperäinen ja tyydyttävä, joskin nopeasti turhan kaoottiseksi paisuva vapaudenriistosimulaattori. Bonuskentät ovatkin sitten turhan Donkey Kongia, mutta silti jees. Huijaamalla pelaamalla on mielenkiintoista havaita, kuinka juustoiseksi peli osaakaan heittäytyä; jossain tusinan roundin kohdalla mm. platformausruudun kaikki palikat muuttuvat näkymättömiksi.

Zunzunkyou no Yabou: Harvinaisen epägeneerinen top-down-räiskintä. Yksi Segan arcade-bakageistä, joka kannattaa kokea.

Zupapa!: Paras Bubble Bobble-klooni ever. Sopiva lyhyys, intensiivisyys, siisti monsujen tappomekaniikka ja ennen kaikkea ylitsepursuava söpöys tekevät tekeleestä erinomaisen.

Zwackery: Omaperäisen, mutta ainakin emuloituna kököhkön kontrollisysteemin ja pelattavuuden omaava actionrymistely. Kuitenkin viihdyttävän monipuolinen, jos kaoottisuudesta saa otteen.

Zzyzzyxx: Hämmentävä ja hajottava Head-Onin, Froggerin ja palikoiden perverssi sekoitus.

@@ Rivi 366: / Rivi 366: @@
 *Black Heart: Japanilaislähteistään huolimatta korealaistyylisen halvalla mutta hupaisalla graafisella ulkoasulla varustettu shootteri, joka on pelattavuudeltaan valitettavasti tyystin tavanomainen lukuun ottamatta Dragon Breed/Saint Dragonmaista hit box -systeemiä.
+*Black Panther: Konamin krapulamaanantainen toimintajööti, joka on tyystin epäpelattava ja esteettisesti epämerkittävä.
+*Black Tiger: Capcomin runkku ja itseään toistava fantsutoimintatasoloikka. Hyvää seuralainen samana vuonna ilmestyneelle Black Pantherille, siis.
+*Black Touch: Mahjongsolitaire, jossa esteettisesti kovin korealaisia eli epäkoreita välikuvia speden jätkän herutusiskuyrityksistä ja -epäonnistumisista.
 *Blandia: Pelattavuudeltaan välttävä fantsumättöpeli, jossa sentään ihan hupaisa panssarimekaniikka. Graafisesti tekele tyydyttää, mutta soundtrackin biisien määrän sekä niiden keston sekunneissa voi laskea yhden käden sormilla.
@@ Rivi 378: / Rivi 384: @@
 *Blastoff: Namcon kasariavaruus- shoot em up, eli maksimaalista pyllynimemistä.
+*Blaze On: Atluksen hidastempoinen eli pitkäveteinen avaruusräiskintä, jossa sentään genrelle uniikki vihollisenpossessoimismekaniikka.Erilaisia sosialisoitavia vastustajia on nihkeänlaisesti, valitettavasti.
+*Blazer: Namcon isometrinen kasariräiskintä, joka on vaihteeksi esteettisesti hyvä ja pelattavuudeltaan tasapaksu, muutamasta eri ajoneuvosta huolimatta.
 *Blazing Star: Pelatavuudeltaan tylsin ja vaikeusasteeltaan rikkinäisin Yumekobon Neo Geo -räiskintä. Ylikestävät pomot yhdistettynä aseiden nuhaisuuteen hajottavat erityisesti. Erilaisten alusten suuri määrä olisi hyvä ominaisuus, jos niitä vain voisi vaihtaa kesken pelin, sillä ei tätä jaksa hullukaan uudelleenpelata. Sentään pääpahis on saatanallisuudessaan eli pikkuvauvaisuudessaan täydellinen rooliinsa.
+*Blomby Car: Ohjaukseltaan toimiva mutta monotoninen ja ulkoasultaan kengännauhamainen Paris-Dakar-rallitus. Blomby Car-eksperttimme sentään osaa kertoa, että tekijät ovat tajunneet plagioida peliin Data Eastin musaa.
 *Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hauskaa settiä.
@@ Rivi 386: / Rivi 398: @@
 *Bloody Roar: Furrymetamorfoosimekaniikkansa ja spessujensa ansiosta tavallista viihdyttävämpi 3D-mättö, jossa parikin helmihahmoja. Tosin se, että heitot voi torjua, on aika käsittämätön ratkaisu.
+*Bloody Roar 2: Mekaniikoiltaan edelleen hiottu jatko-osa: superit ja tällä kertaa mättöpelinormeja noudattavat heitot ovat jees. Epäjees ovat kaikkien ykkösten mielenkiintoisten hahmojen poisto, etenkin kun uudet naamat ovat ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tyystin epäinspiroituneita.
 *Blue's Journey: Melko tavallista mutta sopivan hektistä platformausta yleisellä ADK:maisella kummallisuudella sekä tietysti parilla omintakeisella pelillisellä lisämausteella. Seikkailupelielementit hoopojen NPC:iden kera ovat etenkin hauskoja, kuten myös läpät loput. Lutuisuudessaan hieno sisarpeli esteettisesti kovin karummalle Magician Lordille.

Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 18. kesäkuuta 2017 kello 14.13

Navigointivalikko

Näkymät

Henkilökohtaiset työkalut

Valikko

Haku

Työkalut