Ero sivun ”Nintendo Entertainment System (Famicom Disk System)” versioiden välillä

Versio 6. maaliskuuta 2018 kello 17.26

Ihan hyvä aloitus Nintendolta. Varteenotettavia pelejä on kohtuullisen paljon, samoin huonoja, mutta kummatkin hautautuvat epämerkittävien, keskinkertaisten platformereiden vyöryn alle. Valtaosa kirjastosta on siis vanhentunut aika huonosti...

• 3-D Battles of World Runner, The: Hämmentävä Space Harrier -apinointi, jossa räiskintä on pääasiassa korvattu platformeuksella. Eli Wii U:ta.

• 8 Eyes: Eläinapurimekaniikaltaan ja maailmanmatkusteemaltaan mielenkiintoinen Castlevania-väännös, jonka pelattavuus on kuitenkin aivan liian kämäistä.

• A Boy and his Blob; Trouble on Blobolonia: Idealtaan mielenkiintoinen, mutta toteutukseltaan aivan liian kömpelö ja turhauttava puzzleplatformeri.

• Abadox: Graafiselta designiltaan siisti, mutta pelattavuudeltaan äärimmäisen geneerinen, kökkö ja epäreilu shootteri.

• Action 52: The game, the myth. Hirveää paskaa, and in a good way. Ensimmäinen SAES:iin syötetty peli, eli alkoi ainakin hyvin...

• Addams Family: Todella kämäinen ja sadistisen vaikea tasoloikka, jonka ainoa hyvä puoli ovat seikkailu- ja ongelmanratkontaelementit. Ainoa syy, miksi vedin tämän, oli tilien tasaus lapsuuden traumojen kanssa. Onneksi tallennusrumba teki menosta juuri ja juuri siedettävän, reilulla pelillä tämän läpäisemiseen tarvitaan ainakin keskiverron Addamssin perheen edustajan veroinen kilipää.

• Adventure Island: Aika geneerinen tasoloikka. Vaikeusaste on kohdallaan lukuun ottamatta lopun yhtä ihan sairasta loikkaa ja bossit ovat sinänsä huvittavia, kirjaimellisia head-swappeja.

• Adventure Island 2: Marginaalisesti uudistettu versio ykkösosasta. Dino-power upit ovat ihan siistejä ja edeltävät hieman Super Mario Worldin vastaavia.

• Adventure Island 3: Samaa kamaa kuin edellisetkin. Tylsää settiä jo, siis.

• Adventures in the Magic Kingdom: Omaperäinen, muttei kovin hyvä minipelikokoelma/platformeri. Aika mainio product placement-malliesimerkki, kyllä.

• Adventures of Bayou Billy: Täysin mahdoton ja epäreilu. Japaniversio Mad City on huomattavasti pelattavampi ja viihdyttävämpi, ja sen olen jopa päässyt käyttämättä konttareita, mikä ei länkkäriversiossa onnistu edes ensimmäistä viittä minuuttia. Pelin yhtäkkiset gameplayn muutokset ovat harvinaisen toimiviakin.

• Adventures of Dino Riki: Luolamiesteemainen automaattisesti rullaava räiskintä tasoloikkaelementeillä. Ei viihdytä etenkään kiitos pomppimiskohtien. Ulkoasu on sentään söpöhkö.

• Adventures of Lolo: Sinänsä viihdyttävä, mutta yksitoikkoinen ja kaiken kukkuraksi aivoja vaativa. Itsarinappi on hieno mekaniikka, varsinkin kiitos oivallisen kuolinanimaation.

• Adventures of Rad Gravity: Hirveää shittiä, sillä hieman käyttäjäystävällisemmän kenttäsuunnittelun ja helpomman vaikeusasteen kanssa tämä peli olisi oikeasti ollut todella mainio. Nyt se on vain erinomainen tapa kasvattaa itsemurhahaluja.

• Ai Senshi Nicol: Mukiinmenevä Blaster Master-tyylinen top down-shootteri, mutta missaappa pari power-upia alkupään kentistä, ja loppupeli on aika sika kivaa...

• Air Fortress: Omintakeinen sekoitus skrollaavaa shootteria ja Metroid-tyylistä haahuilua, joista jälkimmäiset ovat sokkeloisuudestaan johtuen kuitenkin turhan hanurista. Kohdat, missä pelaaja tuhoaa leijuvan linnakkeen reaktorin ja koko höskä rupeaa hitaasti tippumaan samalla kun sankarimme pitää paeta, ovat melko tunnelmallisia NES-peliksi.

• Aki to Tsukasa no Fushigi no Kabe: Omaperäinen, mutta toimimaton ja tasapaksu 3D-Breakout -väännös, jonka ainoa sisältö ovat hoopon näköiset puolalastomat albiinoanimetytsyt, jotka eivät siis riitä.

• Akumajou Special - Boku Dracula Kun: Melko mielikuvitukseton tasoloikka. Päähenkilö on söpö ja jotkut power upit siistejä. Valitettavasti viholliskaarti on täynnä perinteistä mörköä eikä teemaan paljon paremmin soveltuvia peruskristittyjä kyläläisiä näy missään.

• Al Unser Jr. Turbo Racing: Data Eastin tavallinen 3rd person -formularalli, jonkka mielenkiintoinen stattikikkailu- ja turbomekaniikka eivät riitä pelastamaan lähdemateriaalinsa kuivuudelta.

• Alien Syndrome: Vaikea ja yksitoikkoinen top-down- räiskintä. Pomot ovat siistejä, tosin, ainakin ensimmäinen, sillä toista ei ole tullutkaan nähtyä...

• Almana no Kiseki: Hajottava ja buginen Konamin Castlevania -väännös. Pelin ainoa siisti mekaniikkakin, eli kiipeämiseen käytettävien köysien ammuskelu, on otettu suoraan saman firman vanhasta arcadepelistä nimeltä Roc'n Rope.

• Amagon: Tavallinen platformeri, joka erottuu edukseen absurdin menonsa ja mainion transformaatiomekaniikkansa avulla. Soundtrack on melko hupaisa.

• American Dream: Hämmentävä gamblingseikkailupeli, jossa melko hupaisia kohtauksia ja piilotettuja elementtejä. Valitettavasti kaikki taottavat uhkapelit ovat hedelmäpelivaraatioita, joissa ei taidolla ole osaa eikä arpaa, joten koko touhu menee vaihteksi seivisaastamoinniksi. Lopputaistelu on sentään eräs toinen puhkikaluttu peli ja muutenkin omaa luokkaansa.

• Anticipation: Mielenkiintoinen Raren kuva-arvoituslautapeliväännös, jonka Trivial Pursuit -tyyliset, mutta kaoottisemmat mekaniikat tuntuvat olevan suunnitellut pelaajien välisen provomanian eskaloimiseksi.

• Armadillo: Geneerinen platformeri, jonka päähenkilö on joko tuskallisen hidas tai täysin epäkontrolloitava.

• Asterix: Yllättäen paska platformeri, mutta soundtrack on pirun hyvä.

• Astyanax: Tönkkö, mutta vaikeusasteeltaan mukavan tasapainoinen platformer. Juoniosiot ja pomot ovat jees.

• Attack Animal Gakuen: Persoonallinen ja teemaltaan liputtamani Space Harrier-klooni. Gameplay on täysin epäorginaalia, mutta esikuvaansa parempaa kiitos kuppaisemmista konetehoista johtuvan selkeämmän menon. Soundtrack on myös hupaisa ja yllättävän laaja. Vaikeusaste on mahdoton-luokkaa, mutta olen, mielenkiintoista kyllä, päässyt tekeleen läpi ilman save stateja, kerta onnistuin kerran glitchauttamaan pelin vahingossa niin, että elämäni vetivät täyden kierroksen nollasta johonkin 255:een. Ehkä kyseessä oli jokin kosminen voima epätoivoisen hinaamiseni lopettamiseksi.

• Atlantis no Nazo: Paska ja mahdoton platformeri. Päähenkilöllä on sentään pith helmet!

• Backgammon: More like takatuuppaus. Nintendon tyystin särmätön, ymmärtämättä paska lautapelikonversio.

• Bad Street Brawler: Mukavan kieli poskessa tehty ja yllättävän vaihteleva mätistys. Vihollisdesignit ovat aika mainioita, samoin kuin tekoviisaat siteeraukset (anteeksi tautologia).

• Bakutoushi Patton-kun: Kököllä tavalla huvittava neljänpelattava tankkiräiskintä, jossa varmasti epäintuitiivisin vastustajan/kaverin respawnausmekaniikka ikinä; pelaajan kuollutta raatoa kun kiusaa tarpeeksi, herää se kuin karman kannustamana takaisin henkiin. Pelin kohokohta on tietysti legendaarinen latausruutukehotus.

• Balloon Fight: Omaperäinen ja hauska liitely, etenkin kiitos hämmentävän äänimaailman.

• Banana Prince: Geneerinen platformerjohdannainen. Fanikäännös on sentään pelin tekoajalle uskollisen huono.

• Barker Bill's Trick Shooting: Harvinaisen obskuuriin lisenssiin perustuva Nintendon viihdyttävä, mutta vähäsisältöinen valopyssykokoelma, jonka hämäävänä designratkaisuna voi viidestä eri pelistä kahta pelata vain eräänlaisessa mixausmoodissa. Pelin hahmokasti on onneksi parhautta tirehtööreineen, puputyttöineen ja Duck Hunt -koirineen, jonka naamalle voi tässä pelissä viimein lasauttaa ruutilastit, valitettavasti lissärin kustannuksella.

• Bart Vs. The Space Mutants: Väärillä tavoilla originaali platformeri. Ylivaikea.

• Bart Vs. The World: Yllä mainittua helpompi ja hauskempi, vaikka osa ruuduista on melko paskasti suunniteltuja. Salainen loppu on aika mainio.

• Batsu & Terry: Legenda jo eläessään. Huono, mutta pari siistiä mekaniikkaa ja yleinen absurdius auttavat jaksamaan loppuun, joka on yllättävän olemassa oleva.

• Battle of Olumpys: Zelda 2-klooni, joka kopioi esikuvaansa liiankin hyvin tönkköydessään ja vaikeudessaan. Kreikka-teema on mielenkiintoinen, muttei paljoa paina kuppaista pelattavuutta vastaan.

• Battle Toads: Paskasti tehty ja epäviihdyttävä, vaikkakin ainakin vaihteleva, tosin huonolla tavalla. Ylirunkattua sammakonkutuvelliä.

• Battletoads and Double Dragon - The Ultimate Team: SNES-versiota paskempi ja huomattavasti vaikeampi, eli aika toimiva NES-portti.

• Bee 52: Mielenkiintoinen premissi, mutta monotonen pelattavuus ja taas vaihteeksi semimahdoton vaikeusaste.

• Be-Bop High School; Koukousei Gokuraku Densetsu: Data Eastin lukiolaishuligaanisarjakuvaan perustuva seikkailupeli. Hoopoja hahmoja ja ilmeitä riittää mutta ilman japanin osaamista on meininki aika mahdotonta. Pelissä on myös tiukka aikaraja ja sattumanvaraisia elementtejä, eli se taitaa olla huijaamatta aika pelikelvoton.

• Bio Force Ape: Luultavasti alphakehitysasteensa takia kenttädesigniltaan käsittämätön ja hajottava, mutta paljon siistejä elementtejä sisältävä platformeri. Etenkin Sonic-tason nopeus ja massiiviset kentät ovat mielenkiintoisia, joskin pelillisesti perseestä. Hauskaa ovat sen sijaan päähenkilön butt ape -mannerismit sekä hämmentävät viholliset, joiden takominen on helppoa ja huvittavaa.

• Bio Senshi Dan - Increaser Tono Tatakai: Taas tylsä, vaikea ja huono platformeri, vaikkakin roolipelielementit ovat ihan mielenkiintoisia.

• Bionic Commando: Hauska ja omaperäinen, joskin vaikeasti ymmärrettävä ja Aatu-kortin vetävä espionage-hommeli. Sata kertaa parempi kuin Metal Gear.

• Bishoujo Control: Pehmolernoshootteri, jossa kovin phallisen näköinen alus ampuu kovin siittiöimäisillä panoksilla sattumanvaraista sälää. Hieman kekseliäämpänä puolena kerätään taistelukentillä myös osia puolalastoman animetytsyn kuvasta, joka muodostuu ruudun oikeaan reunaan. Kokonaisen potretin kerääminen on kovin vaikeaa, mutta mekaniikalla ei vaikuta olevan juuri pelillistä merkitystä. Kaipa kyseinen elementti on tarkoitettu vain metapelimäiseksi kannustukseksi, mikä onkin oikein.

• Bishojou Shashinkan - Studio Cut: Menupohjainen kuvauspeli, jossa yritetään säätää kameralle oikeat parametrit animemuijan kuvaamista varten. Oikea yhdistelmä antaa raudalle harvinaisen edustavan näköisiä potretteja, väärä masentavan harmaata suttua. Japania osaamattomalle ja kameratermistöä tyystin tajuamattomalle on homma yllättäen hakuammuntaa.

• Blades of Steel: En ole nähnyt ketään, joka ei pelaisi tätä tappeluminipelin takia. Se kertoo pelistä varmaankin tarpeeksi. Kolikkopelimestarirotu, muutenkin.

• Blaster Master: Metroid -elementtiensä ja ajuneuvomekaniikkansa ansiosta mielenkiintoinen, mutta aivan liikaa hajottavia NES -källitropeja sisältävä sammakonmetsästys. Ensimmäinen peli, josta löysin omin avuin bugin; kyseessä ei ole legendaarinen kranaattikusetus, vaan se, että päähahmon kuollessa muuttuu se starttia painaessa valkoiseksi sekamelskaksi. Paras lapsuudenmuisto tittelistä on kuitenkin se, kun kysyin äidiltäni, mitä pelin nimi tarkoitti ja hän vastasi välittömästi: - "Laastarimestari."

• Blue Shadow: Peruskuppainen NES -action, jonka ainoa pointti on samanaikainen kaksinpeli.

• Bomberman: Aika sika turha ilman moninpeliä.

• Bubble Bath Babes: Unettava Tetrisväännös, mutta hei, pikselitissejä.

• Bubble Bobble: Genren luoja toimii samalla sen alimpana nimittäjänä. Tapposysteemi on ärsyttävä ja hidas, kuten koko muukin peli. Soundtrack nokittaa olemalla rikos ihmisyyttä vastaan. Sentään salasanasysteemi hieman helpottaa överiksi vedettyä ruutumäärää. Silti olen saanut kahteenkin kertaan todistaa, kun jotkut masokistit hinaavat tämän alusta loppuun pelin oikean lopun panttaamisen tähden. Ehkä tämä on muuten yksi syy sielunmaisemani tyhjyyteen.

• Bucky o' Hare: Pelattu yhdessä kaverin kanssa. Semikökkö, mutta loputtomat konttarit ja vaihdettavat hahmot pelastavat paljon.

• Bugs Bunny's Birthday Blowout: Vakkarikeskinkertainen NES -platformer parilla huvittavan hämärällä elementillä. Eniten nautintoa tekele kuitenkin tarjosi karkottaessaan yhdestä HYPERistä jonkun mättöpeli-ihmisperseen.

• Cadillac: Arcaden Ryukyun tyylinen kortinlatomispeli, jonka kohtuuttomat pisterajavaatimukset tekevät ekastakin ruudusta allekirjoittaneelle mahdottoman. Ainakin kasinoteema tarjoaa pakollisia puputyttöjä.

• Captain Planet & The Planeteers: Köyhä ja liian vaikea. Musiikit ja elementtimekaniikka ovat jokseenkin siistejä.

• Captain Silver: Siedettävä väännös arcade-esikuvasta, mutta mahdoton.

• Casino Kid: Peli, jossa haastetaan kasinollinen hämäräheikkejä pokerissa ja black jackissa. Hoopo dialogi ja hahmot eivät riitä kärvistelemään rutikuivien uhkpeliosioiden läpi. Sentään mahdollisuus lukea vastustajien lärvejä näiden käsien kovuuden arvaamiseksi on genressä melkoisen uniikki ominaisuus.

• Castelian: Hämmentävä, turhauttava ja huono, mutta ainakin omaperäinen platformerin tapainen.

• Castlevania: Miljoonien muiden NES-platformereiden tapaan kökkö ja ylivaikea, mutta sentään tunnelmallinen.

• Castlevania 2: Huonosti suunniteltu, päämäärätön haahuilu. Ykkösestä apinoitu ohjattavuus soveltuu surkeasti seikkailugenreen.

• Castlevania 3 - Dracula's Curse: Samaa kamaa kuin ykkönen, vaikka vaihtoehtoiset reitit ja useammat pelattavat hahmot ovat siistejä. Pelin porrasmekaniikka on myös tarjonnut yhdistyksellemme ihan pirun hyvät naurut.

• Castle Quest: Mielenkiintoinen, suhteellisen toimiva shakin ja roolipelin risteytys hupaisin hahmoin ja mättöavautumisin. Valitettavasti pelissä on aika reilu instakill -bugi, ehkä kiitos translaatiopatchin.

• Challenger: Omaperäinen, mutta liian palikkamainen ja sokkelomainen haahuiluosio on hajottava. Power-uppien tappavuus on huvittava ja HVttävä mekaniikka.

• Chester Field - Ankoku Shin heno Chousen: Köyhä Zelda 2-klooni. Hämmästyttävän epämielenkiintoinen Vic Tokain peliksi.

• Chip 'n Dale - Rescue Rangers: Omaperäinen ja hauska, etenkin kaksinpelinä. Jotkin biisit ovat päätäsärkevän korkeita sekä sokerisia ja päähenkilöt tietysti infernosta.

• Chip 'n Dale - Rescue Rangers 2: Hiilikopioimainen väännös ykkösestä ja siten huonompi ynnä tylsempi.

• Choujin Sentai Jetman: Passeli sentai-sidescroller, jonka pomomätöt ovat etenkin viihdyttäviä palikka-2D-mättöpelimäisyydessään.

• Circus Caper: Kökkö platformeri, jonka välinäytöt ovat hivenen huvittavia.

• City Connection: Sekä pelattavuudeltaan että premissiltään hupaisa vaikkakin nopeasti tasapaksuksi käyvä autopelleily. Länkkäriversion päähenkilö on aika BAMF, vaikka/koska röökaa Nintski-pelissä. Kolikkopeliversiota anteeksiantavammat kontrollit hyvittävät kuppaisampaa estetiikkaa.

• Clash at Demonhead: Omaperäinen, epälineaarinen tasoloikka, joka on ajalleen harvinaisen, muttei silti kovin, käyttäjäystävällinen. Pelattavuus on keskinkertaista ja läppäri vaihteeksi miltei pakollinen, mutta pelin kasarianimemainen ulkoasu ynnä lokalisaatio ovat hyvin hupaisia ja hellyyttäviä. On aika Vic Tokaita, että peli on ylipäänsä tuotu Japanin ulkopuolelle.

• Clu Clu Land: Omaperäinen ja huvittava puzzleactioni, vaikka ei pinnallisuudessaan jaksa viihdyttää kovin kauaa.

• Cobra Triangle: Rare -tyyliin omaperäinen ja vaihteleva sekä motivaation tuhoavan vaikea isometrinen räiskintä.

• Cocoron: Normiplatformer keskinkertaisella kenttädesignilla ja pienellä vihollisvalikoimalla. Pelin yllättävän syvällinen hahmokustomisaatioelementti kuitenkin antaa siihen aimo annoksen hupia, omaperäisyyttä ja jälleenpeluuarvoa. Myös kenttien koostumukseen vaikuttava ruudunvalintamekaniikka on mielenkiintoinen.

• Codename Viper: Tönkkö ja kökkö, mutta hupaisan juonenkäänteen ja loppupomon omaava Rolling Thunder -kopio.

• Conquest of the Crystal Palace: Normihajottava NES-tasoloikka, jota on höystetty kauppamekaniikalla ja ihan siistillä antiikin Kiina-teemalla. Päähenkilön tuuletusanimaatio on yksi parhaista lajissaan.

• Cosmic Wars: Mielenkiintoinen, mutta aivan liian arkaainen, hidas ja epäselvä sci-fi -sotastrategia. Konamin normipirteä soundtrack sopii meininkiin huonosti.

• Cowboy Kid: Suora kopio Ganbare Goemon -sarjan Famicom-peleistä villin lännen teemalla, enemmällä vaihtelulla ja kämäisemmällä pelattavuudella. Viimeksi mainitun suurin kompastuskivi on pelaajahahmon puusilmäinen osumahavannointi ja ylikestävät pomot. Sisältää sentään samanaikaisen kaksinpelin.

• Crash 'n' the Boys; Street Challenge: River City Ransomin tapaan lokalisaatiosta huolimatta tarpeeksi Kuniomaista hoopoutta sisältävä urheilupelin tapainen kekseliäillä mutta turhan harvoilla lajeilla.

• Crash Test Dummies: Vaihteeksi paska lisenssitasoloikka, mutta sentään Follin-musiikeilla.

• Cross Fire: Geneerinen ja kuiva räiskintä, periaatteessa siistillä, mutta käytännössä päinvastaisella kahden pelaajan transformaatiomekaniikalla. Konamin normipirteä soundtrack sopii meininkiin huonosti, jälleen.

• Crystalis: Yllättävän hyvin vanhentunut ja suht eeppinen SNK:n actionroolipeli, jossa on kuitenkin ihan tarpeeksi hajottavia, arkaaisia mekanikkoja, kuten harvinaisen naamaa pirstaloittavat pelaajan tilaan vaikuttajat. Kun sain selville, että joitain pomoja ei voi vahingoittaa ellei ole tarpeeksi korkealla tasolla, vedin hanat vihdoin kiinni.

• Daikaijuu Deburasu: Data Eastin ja Sollin tekemä Famicom Wars -väännös on hupaisa parodia jättihirviögenrestä. Estetiikka on hyvää ja hahmot hupaisia japania osaamattomallekin. Pelillisesti on mukana melko monta omintakeista mekaniikkaa, mutta peruspelattavuus on ajalleenkin kovin pinnallista ja käyttäjäepäystävällisyys myös normi-NES-tasoa. Viimeksi mainitun suurin ongelma on, ettei pitkiä taisteluanimaatioita voi ohittaa, vaikkakin vihollisten pieni määrä per kartta lievittää tätä jonkin verran. Tallennus onnistuu sentään milloin vain.

• Dark Lord: Data Eastin ainakin alustalleen uniikki toimintaroolipelintapainen lievillä ongelmanratkaisuelementeillä. Teema on valitettavasti tusinafantasiaa ja enkkukäännös bugasi yhden tehtävän niin, että se korvautui aikasemmalla vastaavalla, eli uusintayritys varmaan jos opin joskus japania...

• Darkman: Perushirveä NES-lisenssitoiminta-Wii U.

• Darkwing Duck: Capcom ei ilmiselvästi ollut mielestään puhkinussinut Mega Mania tarpeeksi, kun teki tämän johdannaistekeleen. Aikamoista lisenssin tuhlausta.

• Deja Vu: Hämmentävä ja irrationaalinen, mutta sinänsä aika hauska seikkailu, lähinnä film noireilun takia. Musiikkiraita on genrelle uskollisen mainio.

• Devil World: Pac-man-väännökseksi ihan viihdyttävä tekele, huolimatta kristitystä potaskasta.

• Die Hard: Mainio ja omaperäinen top-down-shooter/seikkailu. Tekeleen jaksaa pelata useita kertoja kiitos sattumanvaraisuuden ja useiden eri tapojen hoitaa homma/kuolla ansiosta.

• Donald Land: Yllättävän hyvä NES- lisenssiplatformeriksi, kiitos runsaan sisällön ja omaperäisen ynnä hupaisan hyökkäyssysteemin. Data Eastin tapaan on menossa myös mukavaa hämäryyttä, lähinnä kiitos outojen ja osittain psykopaattisten vihollisdesignien. Ainoa pelin isompi miinus on pari hajottavaa platformauskohtaa, joissa projektiiliomenaa pitää käyttää hyppyalustana. Ken tietää, miksi McDonaldsin pääpelle käyttää aseenaan hedelmiä, mutta kuten sanottu, taiteellisia vapauksia tekeleessä riittää...

• Donkey Kong: Köyhempi versio arcade -pelistä, mutta onneksi helpompi.

• Donkey Kong JR.: Hyvä jatko-osa. Vaihteleva ja hauska, eikä tällä kertaa saksittu verrattuna arcade-versioon.

• Donkey Kong 3: Köyhä jatko-osa. Monotoninen ja itseään toistava.

• Downtown Special - Kunio-kun no Jidaigeki Dayo Zenin Shuugou!: Hauska ja yllättävän syvällinen periodidraama-River City Ransom, vaikka yltyy usein turhankin dramaattiseksi myös hidasteluissaan.

• Dr. Mario: Aika paska puzzleilu, kuten kaikki Nintendon kyseisen genren tekeleet Panel De Ponia lukuun ottamatta.

• Dragon Buster: Kökön koominen ja yllättävän inhimillinen boss-rush-actionpeli. Arcadeversio on kyllä hieman vakuuttavampi.

• Dragon's Lair: So bad it's good. Estetiikka on hienoa, etenkin soundtrack ja Dirkin animaatio, mutta pelattavuus on tajunnanräjäyttävän kömpelöä. Tämä antaa minulle peliin outoa Monster Hunter-tyypin viehätystä, ja niinpä olen jaksanut sen hinata save stateilla pariinkin kertaan. Pelistä olisi saanut helposti huomattavasti paremmankin esimerkiksi tekemällä energiamittarista jotenkin relevantin muillekin kuin yhdelle vihollistyypille.

• Dragon Warrior: Palikkamainen ja arkaainen, mutta lokalisaation feikki-Shakespeare-lätinä on ihan hupaisaa, ja prinsessan kanteleminen ympäriinsä myös.

• Dragon Warrior 4: Edelleen arkaainen ja pelattavuueltaan paska, kuten sarjaan kuuluu. Eri hahmoille pyhitetyt osiot ovat melko siistejä, mutta pelin loppuosa väsähtää aika sika nopsaan.

• Duck Hunt: Epäsyvä kuin ankkalampi, mutta hauskaa sen viitisen minuuttia. Rakin räkätys on myös aika uraauurtavaa videopeliprovosointia.

• Ducktales: Hivenen hiomaton, kieltämättä mainio platformer, lähinnä kiitos jonkinnäköisen epälineaarisuuden sekä soundtrackin.

• Ducktales 2: Runsassisältöisempi. muttei yhtä tasalaatuinen ja viihdyttävä kuin ykkösosa. Musakin on melkoisen unohdettavaa.

• Earthbound Zero: Tunnelmallinen ja hupaisa, mutta pelattavuudeltaan kyllä perinteisen paska JRPG. Jaksaa tätä kuitenkin pelata ainakin vikaan paikkaan, jossa on, pelintekijän itsensä myöntämänä, täysin epäbalansoituja vihollisia.

• Excite Bike: Viihdyttävä, vaikka moninpelin puuttuminen on perseestä. Rataeditori on siisti, vaikka omia tuotoksiaan ei voi(nut aiemmin) tallentaa.

• Famicom Mukashi Banashi - Shin Onigashima: Mielenkiintoinen, mutta japania puhumattomalle aika huonosti avautuva ADV-säätö. Tätä oli hauska aikoinaan tahkoa Googlekäännettyjen läppärien kera.

• Famicom Mukashi Banashi - Yuu Yuu Ki: Samassa veneessä kuin yllä mainittu. Vaikka "Journey to the West" onkin skenaariona puhkikaluttu, ovat pelin muokkaukset tarinaan aika mielenkiintoisia.

• Famicom Tantei Club - Kieta Koukeisha: Taas aika huono peli pelattavaksi japania ymmärtämättömälle, koska koko dekkarikikkailusta jää käteen vain se, kuka on syyllinen, vaikka se onkin aika hyvä twisti myös muuten ihan kujalla olijalle.

• Famicom Tantei Club II - Ushiro no Tatsu Shoujo: Pelasin tätä käännetyn Snes-remaken jälkeen. Joka osa-alueella uusintaversiota huonompi, mutta tämän version vähemmän sarjakuvamaiset hahmot sopivat ehkä paremmin pelin tunnelmaan.

• Fester's Quest: Epäinhimillisen vaikea ja monotoninen köyhän miehen Blaster Master.

• Final Fantasy: Parempi kuin Dragon Warrior, kiitos itsetehtävän partyn, mutta tuskallisen hidas ja muutenkin pelattavuudeltaan yllättäen kuppaa.

• Final Fantasy 2: Expi-systeemiltään omaperäinen, muttei hyvä. Pelattavuus on perushuonoa.

• Final Fantasy 3: Class-systeemi on ihan mielenkiintoinen. Teknisesti hiotuin sarjan osa Famicomilla, mutta silti kuitenkin vanha JRPG, eli kauheaa sontaa.

• Fire Emblem Gaiden: Usually it's Fire Emblem Gayden, eli joitain hyviä, mutta vielä lukuisempia huonoja ideoita sisältävä taktinen RPG. Arkaainen ja epäselvä käyttöliittymä pahentaa pelin vakavinta ongelmaa, eli hahmojen puusilmäisyyttä; etenkin sisätiloissa tapahtuvissa taisteluissa on joka ikinen hahmo joku wannabe-Neo, joten taktikointi muuttuu lähinnä RNG-rukoiluksi taikka parin OP-hahmon spämmäykseksi. Tekeleen uniikein ero muihin sarjan osiin verrattuna ovat perinteistä roolipeliä lähempänä olevat samoiluosiot, jotka nekin ovat parhaimmillaan kuppaisia tuppukyliä ja pahimmillaan hajottavia sokkelohaahuiluja. Onneksi pelin kaikki positiiviset innovaatiot on tuotu takaisin sarjan myöhemmissä osissa.

• Flintstones - The Rescue of Dino & Hoppy: Geneerinen, mutta ihan hyvin toteutettu platformer. Äänimaailman Mount Everest-tason korkeus on kyllä aika korvia kuluttavaa.

• Flinstones 2 - The Surprise at Dinosaur Peak: Samaa kamaa kuin ykkönen, mutta tällä kertaa sentään Batsu & Terrymäisellä hahmonvaihtomekaniikalla varustettuna!

• Frankenstein - The Monster Returns: "What can I say?" Pelattavuudeltaan hiomaton ja liian vaikea, mutta lukuisat vastustajien päänauontakohdat ja tahattoman hupaisat juoniosiot antavat pelille oikeutusta olemassaoloon.

• Friday the 13th: Omaperäinen, mutta kuppainen ja ylivaikea. Pelin lopun laatu verrattuna sen saavuttamiseen tarvittavaan vaivaan on yksi pelimaailman huonoimmista. Jos pelissä olisi Rescue-tyyliin erilaisia loppuratkaisuja riippuen hyvisraatojen määrästä, olisi siinä ehkä jotain pointtiakin, mutta ei.

• Ganbare Goemon: Siisti mätkinnän, tasoloikan ja roolipelin risteytys. Hieman monotoninen, mutta hyvä musiikkiraita auttaa menoa tarpeeksi.

• Ganbare Goemon 2: Kaikin puolin paranneltu jatko-osa, tällä kertaa samanaikaisen kaksinpelin kera. Musiikit ovat jälleen kerran mainioita.

• Gimmick!: Söpö, kaunis ja mekaniikoiltaan tavallista epägeneerisempi platformer. Ruudut ovat melkoisen vaihtelevia ja pomot myös. Onnea tosin hyvän lopun saamiseen reilulla pelillä.

• Golgo 13 - Top Secret Episode: Kökkö ja pirun vaikea, mutta hurmaava sekä hyvin omaperäinen genresillisalaatti. Kohta pelin loppupuolella, jossa Golgo löytää käsitykkikonarinsa kuivan sokkelon keskeltä ja pelin pääteema rupeaa yhtäkkiä pauhaamaan, on yksi NES-pelien eeppisimmistä.

• Goonies: Leffalle yllättävän uskollinen ja melko omintakeinen actionpeli, jonka hyvässä lopussa on mukavaa NTR-vivahdetta.

• Goonies 2: Mielenkiintoinen, mutta hiomaton ja ilman läppäriä täysin mahdoton seikkailupeli. Hieno game over-ruutu.

• Gremlins 2; The new batch: OK top-down -platformeri, varsinkin kun alun säälittävät tomaattiase vaihtuu hieman parempaan. Soundtrack on hyvää Sunsoftia.

• Guerrilla War: "Hail the heros of Revolution!" Premissiltään hyvä vastapaino ainaiselle jenkkimilitaristonanoinnille (vaikka ei Guevaran ja Castron ihannointikaan kannatettavaa ole) ja pelattavuudeltaan melko vaihteleva sekä hyvin toteutettu räiskintä hauskalla soundtrackilla. Loputtomat konttarit ovat myös harvinaisen inhimillinen ominaisuus, jota ilman peli olisi ollut huomattavasti huonompi. Yksi niitä harvoja arcade-väännöksiä jotka ovat alkuperäistä parempia.

• Gumshoe: Hyvin omaperäinen ja hauska valopyssyplatformerpaukuttelu, mutta vaihteeksi helvetin vaikea.

• Gunsmoke: Viihdyttävä ja persoonallinen top-down-shooter, jonka ainoa miinus on Wanted-poster-mekaniikka, joka pakottaa pelaajan kunnon villihanhijahtiin tai rahan grindaamiseen.

• Gyromite: Ainakin ilman R.O.B.:ia pelattaessa aika köyhä puzzlepeli, vaikka kaverin´"vahingossa" liiskaaminen pilarien alle onkin hauskaa ainakin pari kertaa.

• Hebereke: Mukavan käyttäjäystävällinen Metroid-tyylinen seikkailu, joka erottuu genren valtavirrasta vaihdettavalla hahmokatraallaan sekä värikkäällä estetiikallaan. Hupaisa levottomuus ja yhtymäkohdat sarjan vielä parempaan spin-offiin eli Hebereke no Popooniin tarjoavat lisäviihdettä. Ainoa isompi miinus on varsin antiklimaattinen loppupomo. Pelistä läpäisty HYPE-porukalla fanikäännetty alkuperäisversio, sillä vaikka lokalisaatio poistaa pelistä pökäleet, on se muuten täysin paska. Etenkin sikahyvä ja -meta tekijälistauksen jälkeinen kohtaus on PAL-versiosta poistettu.

• Holy Diver: Epäinspiroitunut ja yltiörunkku toimintatasoloikka karsealla estetiikalla. Alkunäyttö kannattaa katsoa, mitään sitä seuraavaa ei.

• Ice Climber: Pelattavuudeltaan aika hajottava, mutta hetken huvittava ja omintakeinen platformerin kaltainen. Kaksinpeli tarjoaa yhteistyöstä huolimatta mainiot kaverin kusemismahdollisuudet.

• Ice Hockey: Jopa suht viihdyttävä arcadelätkäpeli, jonka siistein ominaisuus on tiimin pelaajien painoindeksien kanssa taiteileminen.

• Ikari Warriors: Raivostuttavan huono ja vaikea peli, joka on ilman huijauskoodeja varmaankin virallisesti mahdoton. Ensimmäinen pelaamani SNK:n tekele, eli huono alku suhteellemme...

• Jaws: Erittäin vähäsisältöinen räiskintägrindaus, jonka omintakeisuus, hupaisa musiikkiraita ja lyhyys tekevät juuri ja juuri pelaamisen arvoiseksi. Lopputaistelu on omaa luokkaansa epätoivoisessa väkerryksessään.

• Jackie Chan: Melko perinteinen, mutta hyvin toteutettu ja tietysti aikoinaan hyvällä lisenssillä varustettu platformer.

• Jetsons, The - Cogswell's Caper!: Flintstones -pelejä kökömpi ja sika vaikea, mutta omaa vaihtelevien kenttien myötä tiettyä charmia, lisenssistä huolimatta. Soundtrack on myös hupaisa.

• Joy Mecha Fight: Mainio 2D-mättöpeli, jossa on hämmästyttävän paljon hahmoja sekä erikoisliikkeitä. Tästä olisi pitänyt tehdä ehdottomasti franchise.

• Kai no Bouken; The Quest of Ki: Omalaatuinen Major Havoc-pelin hämmentävät mekaniikat yks yhteen plagioinut tasoloikka, joka on sentään esikuvaansa hieman vähemmän kämäinen. Vasta tänne peliä syöttäessäni tajusin, että pelin koko nimi on muuten aika redundanttia toistohokemista.

• Kid Icarus: Omaperäinen ja mielenkiintoinen, mutta kontrolleiltaan kömpelö ja totta kai kovin vaikea. Sisältää kaiken lisäksi grindausta.

• Kirby's Adventure: Mario 3:n rinnalla NESin paras platformer. Kaikki on ohjattavuudesta, kenttädesigneista ja mekaniikoista lähtien huipputasoa, ja lopun plot twist aika hieno.

• Kung Fu: Hauska, mutta pinnallinen. Puhesamplet ovat siistejä ja sarjakuvamaiset viholliset myös.

• Kung Fu 2: Outo grimdark jatko-osa. Pelattavuudeltaan paranneltu versio ensimmäisestä, joka on tietysti hyvä, mutta ykkösen kökköä charmia ei ole juuri jäljellä.

• Layla: Palikkamainen platformer, jonka alhaisilla heloilla pelaajan naamalle heittämä epilepsittava merkkivalo on täysin sietämätön. Tämä yhdistettynä loppupuolen kenttien sokkelomaisuuteen on yhtä kuin todella epähauska peli.

• Legacy of the Wizard: Lievästi omintakeinen Metroid-väännös useine eri hahmoineen, mutta pelin yleinen arkaaisuus, kömpelyys ja esoteerisyys eli sanalla sanoen paskuus pilaa sen.

• Legend of Zelda: Ilman läppäriä käytännössä mahdoton eli paska seikkailupeli. Päämäärätön haahuilu on hauskaa hetken, mutta itse pelin pelaaminen ei niinkään.

• Legend of Zelda; Link's Adventure: Nintendon peliksi harvinaisen hiomaton ja ohjaukseltaan tönkkö. Tämä yhdistettynä pelin vaikeusasteeseen tarkoittaa sitä, että tekeleen paras puoli on, kun se loppuu. Wa ha ho ho.

• Little Nemo: Hyvin toteutettu, mutta kenttädesigniltaan suurimmaksi osaksi paskaa oleva platformer. Pelin vaikeusastekurvi on myös ihan täysin päin honkia.

• Little Samson: Kaikin puolin hyvä platformer, jonka estetiikka on mielenkiintoinen sekoitus yleistä söpöyttä ja Cthulhumaista kauhua. Monet pelattavat hahmot antavat pelille mukavasti syvyyttä ja jälleenpeluuarvoa.

• Low G Man: Omaperäinen ja mielenkiintoinen, joskin paikoittain huonosti suunniteltu actionplatformer. Päähenkilön tekemät valtavat loikat ovat aika siistiä katseltavaa ja kentät vaihtelevia.

• Mach Rider: Melko köyhä, mutta tunnelmallinen ajopeli. Korni juoni ja soundtrack ajavat pelaajaa eteenpäin, mutta lopussa seisoo vain antiklimaattinen pelin uudelleenluuppaus.

• Magical Kids Doropie: Kökkö ja sairas eli turhankin onnistunut Mega Man-klooni, jossa sentään söötti moe-noita-sankaritar ja ihan siistit välinäytöt.

• Mario and Yoshi: Kauhea puzzlepelin irvikuva parhaaseen Nintendo-tyyliin.

• Mario Brothers: Ihan passeli, mutta erittäin yksitoikkoinen Bubble Bobble -tyylinen samoilu. Kaksinpelillä tätä jaksaa vähän aikaa.

• Mega Man: Power-up -mekaniikaltaan ja premissiltään nerokas, mutta kenttädesignit jättävät toivomisen varaa.

• Mega Man 2: Kaikin puolin paranneltu versio ykkösestä, muttei tuo mukanaan paljoa uutta. Tuntuu olevan ylirunkattu lähinnä kiitos soundtrackinsa, joka on kyllä hyvä, mutta vain hyvä.

• Mega Man 3: Turha toisto rupee rapistamaan pelin nautintoa, ja ainaiset minibossimätöt pillipiiparimiestä vastaan ovat perseestä.

• Mega Man 4: Reduntanttia paskaa.

• Mega Man 5: Redundanttia paskaa.

• Mega Man 6: Mega Man-pelien kuvausten tavoin reduntanttia paskaa.

• Metal Gear: Omaperäinen, mutta paskasti toteutettu stealth-pelin irvikuva. Soundtrack on tekeleen ainoa hyvin tehty osio.

• Metal Gear - Snake's Revenge: Parempi kuin ykkönen, mutta silti kökkö. Sivuttain kuvatut osiot ovat etenkin kauheita kontrolloitavia.

• Metroid: Vaikea ja ilman karttaa harvinaisen hajottava. Pelattu läpi jollain insta win -salasanalla.

• Mike Tyson's Punch-Out: Mainio ja persoonallinen puzzle/actionpeli, vaikkakin anteeksiantamaton ja käyttäjäepäystävällinen.

• Monster Party: Kökköydessään ja hämäryydessään valloittava tekele. Pomomätöt ovat mainioita, samoin kuin alku- ja loppunäytöt. Vaikeusaste ja toiseksi vikan kentän HV-bugi ovat aika karmivia.

• Nakayama Miho no Tokimeki High School: Hämmentävä deitti-ADV-peli, jonka siistein mekaniikka on mahdollisuus vaihtaa päähenkilön ilmettä repliikkien valinnan lomassa. Tämä tietysti hankaloittaa japanilaisten dialogikohtien pääsemistä läpi ilman muijien flippaamista.

• Nazo no Murasame-jou: Hieno top-down-action-peli, jonka vihollismäärä saa välillä aika bullet hellmaiset mittasuhteet. Vihollisen koskevuuden tappavuus ei ole jees, mutta hiparien olemassaolo auttaa. Vihollisvarieteetti ynnä ympäristöt ovat melko tasapaksuja, mutta peli on tarpeeksi lyhyt, ettei kyllästyminen iske. Paljon sisarpeliään Zeldaa parempi.

• Nekketsu Kouha Kunio-kun: Passeli väännös arcade-versiosta. Soundtrack on mainio ja pelattavuus uskollista alkuperäisversiolle eli melko monipuolista. Loppupuolen sokkelot ovat kuitenkin infernaalista pelisuunnittelua. Loppu on sydäntälämmittävän bro.

• Ninja Gaiden: Pelattavuudeltaan OK, ellei kenttäsuunnittelu ja vaikeusaste olisi juustoista paskaa. Välinäytöt ovat vaivaannuttavan dark and grittyjä.

• Nintendo World Cup: Mainio arcadejalkapallopeli, jossa on aika paljon syvyyttä. Matsit tosin kestävät aivan liian kauan.

• North & South: Huvittava, mutta palikkamainen lite-strategia. Arcade-osiot ovat kaksinpelillä nerokkaita, mutta toteutukseltaan torsoja.

• Pinball: Köyhä ja sisällöltään olematon pelin irvikuva.

• POW - Prisoners of War: Viihdyttävä ja vaihteleva, mutta infernaalisen epäinhimillinen beat-em-up. Kaksinpelin puuttuminen on myös hanurista. Lopputaistelu käydään jonkinnäköistä Arska-kopiota vastaan ja on hyvä simulaatio siitä, miten Vartsinikkarin kanssa tukkanuottasilla tuppaa käymään.

• Princess Tomato in the Salad Kingdom: Hämmentävä ja surrealistinen, mutta viihdyttävä ADV-peli. Puzzlet eivät ole onneksi yhtä absurdeja kuin premissi.

• Probotector: OK run-and-gun, mutta köyhä verrattuna genren moniin muihin edustajiin, lähinnä kiitos sen, että vihollisen hipaisukin tappaa välittömästi.

• Pro Wrestling: A winner is...arkaainen, mutta huvittava ja toimiva pilipalipainipeli. Estetiikka on aina musiikkia myöten (todennäköisesti) tahallisen koomista.

• Rescue - The Embassy Mission: Omaperäinen, tunnelmallinen ja pelattavuudeltaankin ihan OK, mutta lyhyempi kuin mikä. Jälleenpeluuarvoa on tietysti jonkin verran.

• River City Ransom: Yksi parhaista beat-em-upeista ever, kiitos roolipelielementtien, epälineaarisuuden ja syvähkön gameplayn. Ainoa pelin suurempi ongelma on se, etteivät vastustajat osaa tehdä mitään pelaajalle, joka on niiden yläpuolella.

• Rockin' Kats: Harvinaisen hyvä NES-platformer, lähinnä kiitos hauskan presentaation, 30-luvun gangsteriteeman ja päähenkilön aseen, jota käytetään gameplayssa melkoisen monipuolisesti. Varmaankin Atluksen paras peli.

• Samurai Zombie Nation: Mainio ja hyvin epägeneerinen shootteri. Pelattavuus on hiomatonta, mutta hyvää, ja energiamekaniikka on toimiva: lisäpisteet antavat lisää elinvoimaa. PÄÄhenkilön kuolinanimaatio on aika siisti.

• Shadowgate: Epäintuitiivinen ja käyttäjäepäystävällinen, mutta melko tunnelmallinen seikkailupeli. Kerronnan lievän kieliposkinen ote tekee pelistä melkoisesti viihdyttävämmän.

• Solomon no Kagi: Passeli, mutta äärimmäisen kettumainen puzzlepeli, jopa huijatessa. Onneksi save statet pelastavat. Toinen suuri ongelma on Bubble Bobblemainen saman musiikkiraidan loputon spämmääminen koko pelin ajan.

• Solstice: Eeppinen ja tunnelmallinen, joskin pelattavuudeltaan hieman torso. Salasana- ja seivisysteemin puuttuminen on myös aika perseestä ja haittaa tutkiskelun pointtia...paitsi nykyään!

• Star Wars: Ei kovin kaksinen toteutukseltaan, mutta melkoisen vaihteleva ja sinänsä uskollinen adaptaatio leffasta.

• Startropics: Melko hyvä seikkailupeli, vaikka toimintaosioiden kontrollit ovat aika tönköt. Parempi kuin NESin Zeldat, ainakin. Varmaan yksi ensimmäisistä peleistä, jossa oli jonkinnäköistä meta-shittiä gameplayssa.

• Startropics 2: Pelattavuudeltaan parempi, mutta kuljetukseltaan, premissiltään ja tunnelmaltaan ykkösosaa köyhempi, eikä siis yhtä viihdyttävä.

• Super Mario Bros.: Edelleen ihan siisti platformerfetismin alkulähde. Melkoisen vaihteleva, etenkin ajalleen, ja vaikeusastekurvi on hämmästyttävän ihanteellinen. En ole lieväksi häpeäkseni päässyt tätä tekelettä tähänkään päivään asti reilulla pelillä läpi.

• Super Mario Bros. 2: Japanilaista kakkos-Mariota paljon parempi tekele. Kentät ovat vaihtelevia, gameplay mielenkiintoista ja vaihdeltavat hahmot siisti mekaniikka.

• Super Mario Bros. 3: Edelleen ihan helkkarin kova 2D-platformer, kiitos kipeän kokoisen skaalan: ruutuja, eri ympäristöjä, power-uppeja ja salaisuuksia riittää. Vaikeusaste on täysin kohdallaan ja muutenkin peli on hiottu huippuunsa.

• Super Off-Road: Varmasti paras versio pelistä, kiitos nelinpelin. Moninpelillä hauskaa, vaikka tietysti se, että voittajan auto paranee ja häviäjien ei tekee pelistä aika sika e-sportsin eli runkun.

• Takahashi Meijin no Boukenjima 4: Neljäs Adventure Island-peli on Metroid-tyylisempi seikkailu. Yksi miltei mahdoton minipeli lopetti pelaamismotivaationi lyhyeen.

• Teenage Mutant Ninja Turtles: Tästä pelistä on nähty patoruutua edeltävä osuus aika monta kertaa. Menettelee, mutta pato on potaskaa ja sen jälkeinen sokkelointi samaten.

• Teenage Mutant Ninja Turtles 2: Ikäisekseen hyvä beat-em-up, mutta ei ihan yllä arcade-version tasolle, huolimatta lisäsisällöstä. Vaikeusaste on yllättävän inhimillinen kolikkopelikäännökseksi.

• Teenage Mutant Ninja Turtles 3: Köyhempi kuin kakkosen NES-porttaus, lähinnä huonompien kontrollien ja ruutujen takia. Liian pitkä, myös, mutta sentään viholliskasti on monipuolinen.

• Tetris: Yliarvostetun puzzlepelin peruspersoonaton väännös. Koko Pajitnovin potaskan olisi jo aikaa sitten pitänyt jäädä söpöjen, japanilaisten VS-vastaavien varjoon.

• Time Twist - Rekishi no Katasumi de: Aikamatkustus-ADV-peli, joka on taas aikamoista sompailua ilman japanitaitoja. Sisältää hienoja skenaarioita 1800-luvun syvässä etelässä, Jerusalemissa Jeesustelun syntymäaikaan ja muualla. Ja kyllä, Aatukin on vaihteeksi messissä menossa.

• Tiny Toons Adventures: Ideaköyhä, mutta hyvin tehty perusplatformeri. Äänimaailma on kaikessa silmillehyppivyydessään aika sopiva lähdemateriaalille.

• Tiny Toons Adventures 2: Ekaa osaa omaperäisempi ja vaihtelevampi, mutta pelattavuudeltaan hiomattomampi ja vuoristorataruudussa turhan vaikea. Vikan kentän sokkelointi on myös tuttuun tapaan tuubaa.

• Tom & Jerry; The Ultimate Game of Cat and Mouse!: Huonosti suunniteltu ja helvetin vaikea platformer. You know, the usual. Follinin musiikit tosin ovat sika hyvät. Ihan normaalisti.

• Total Recall: Suurta kansansuosiota saavuttanut, paskahko, mutta sydäntälämmittävän hoopo ja vaihteleva beat-em-up, jossa on kiinnitetty aika paljon huomiota juonen kuljetukseen, jopa pelin puoleen väliin asti.

• Totally Rad: Pelattavuudeltaan melko geneerinen platformer, lukuun ottamatta huonosti toteutettua taikamekaniikkaa. Pelin juoniosiot ovat myötähävettävän hauskoja ja huomattavasti muistettavampia kuin itse gameplay. Pomohahmot ovat siistejä graafiselta, mutteivät pelilliseltä designiltaan.

• Track and Field: Masentavan nähty, pelillisesti ohuen ohut urheilupelin kuvatus.

• Track and Field 2: Hieman parempi kuin ensimmäinen osa, kiitos parin hupaisan kaksinpelilajin.

• Untouchables, The: Paskalla tavalla huvittava shootteri, jossa kuolee poikkeuksetta naurettavan tiukkaan aikarajaan. Ja niin "Time runs out for Elliot Ness", heko vatun heko.

• Urban Champion: Palikkamainen, mutta pari roundia kerrallaan pelattuna ihan viihdyttävä 2D-mättöpeli with ring outs.

• Werewolf; The Last Warrior: Estetiikaltaan ihan passeli platformer, mutta aivan liian runkku vaikeusasteeltaan.

• Wing of Madoola: Kökkö ja anteeksiantamaton platformeri, once again! Sentään tällöin epätavallinen naispäähenkilö.

• Wizards and Warriors: Melko kehno, mutta mukavasti laajojen kenttien koluamista sisältävä platformeri, jonka bossit, lukuisat powerupit ja etenkin loputtomattomat konttarit parantavat meininkiä melkoisesti.

• Wrecking Crew: Huono, mutta ainakin uniikki Mario-spin-off.

• Yoshi's Cookie: Infernaalisen huono puzzlepeli Nintendolta, taas vaihteeksi.

• Youkai Yashiki: Hupaisa youkai-eksploraatio-platformer kiintoisin mekaniikoin. Ilman läppäriä vaihteeksi hullu, tosin. Soundtrack on hupaista mörkö-chiptunea.

• Zombie Hunter: Mielenkiintoinen, mutta bugisuutensa takia epäpelattava action-rpg. Sisältää laadukasta digisoitua puhetta.