Ero sivun ”Mega Drive” versioiden välillä

Versio 4. syyskuuta 2018 kello 15.03

Mainio konsoli, suurimmalta osin kiitos Segan tuotosten. Ainoa sen suurempi miinus on äänipiiri, joka potentiaalisesta mahtavuudestaan huolimatta aikaansaa liian usein Ablidmaista pilipalipotaskaa.

• 16t: Segan hapokas, pinnallinen ja halpa toimintapeli, jossa sentään aika omintakeisest mekaniikat.

• Action 52: Huomattavasti hiotumpi ja parempi kuin NES-versio, mutta samalla myös huomattavasti unohdettavampi. Pari moninpeliä nousee keskinkertaisuuden harmaasta massasta.

• Adventures of Batman & Robin: Estetiikaltaan mainio lisenssipeli. Etenkin musiikit ovat ihanan raskaita ja biisit pituuksiltaan hupaisan överiksi vedettyjä; osaa niistä pääsee normaalilla pelaamisella tuskin koskaan kuulemaan kertaakaan kokonaan. Pelattavuus on valitettavasti vaihteeksi keskivertoa toimintatasoloikkaa, jota tauotetaan ainoastaan yhdellä todella pitkällä ja pitkäveteisellä räiskintäosiolla.

• Air Busters: Värikäs mutta pelattavuudeltaan epäkekseliäs lentoräiskintä. Sentään mahdollisuus pelata kaksinpeliä kumpaakin alusta yhdellä ohjaimella ohjaten on omintakeinen.

• Aladdin: Hienon näköinen mutta pelillisesti välttävä toimintatasoloikka.

• Alex Kidd in the Enchanted Castle: Aleksin muiden pelien tapaan kuivan keskinkertainen tasoloikka, jolla lisäksi pakkomielle kivi-paperit-sakset-taisteluista.

• Alien Soldier: Perusmekaniikoiltaan siisti, jatkuviin pomotaisteluihin perustuva toimintapeli, joka käy kuitenkin tasapaksuksi kiitos suurilta osin olemattoman ruutusuunnittelun sekä liian monen unohdettavan morsomätön. Pituutta on myös hitosti liikaa tälläiseen tauottomaan takomiseen nojaavaan peliin. Eniten huvittaakin alkunäytön englanti.

• Alisia Dragoon: Apuri- ja hyökkäysmekaniikoiltaan melko uniikki toimintapeli, jonka tyhjästä jatkuvasti ilmestyvät vihollislaumat suurimmaksi osaksi kusevat.

• Arcus Odyssey: Isometrinen toimintapeli. Esineet piristävät muuten turhan yksinkertaista pelattavuutta. Juoni viihdyttää lähinnä kiitos käännöksen taukkiuden, mutta sisältää myös melko uniikin elementin: vihollisarmeijan hirviöistä osa jopa kyseenalaistaa oman puolensa tekemisiä ja jeesaa pelaajaa.

• Arrow Flash: Kuiva lentoräiskintä melkoisen yhdentekevällä muodonmuutosmekaniikalla.

• Awesome Possum: "You're not so awesome!" Tahatonta huumoriaan lukuun ottamatta tavallistakin itkettävämpi ysärieläintasoloikka.

• Bad Omen: Breakout-nokitus täysin käsittämättömillä pallon liikelogiikalla. Ainakin taustajuoni on hupaisa.

• Ballz: Dark Edgen tyylinen mutta sitäkin huonompi areenamättöpeli, jonka pallograffat ovat lähinnä kyynisen pragmaattinen tapa saada helppoa 3D-graffaa. Jokaisen hahmon mahdollisuus muuttua miksi tahansa muuksi hahmoksi on varsin ällistyttävä mekaniikka.

• Bare Knuckle 3: Redundantti köyhän miehen Streets of Rage 2, jonka jokainen osa-alue on edeltäjäänsä kuppaisempi lukuun ottamatta usempaa pelattavaa hahmoa, jotka nekin on suureksi osaksi kustu esoteerisillä avausvaatimuksilla.

• Battle Golfer Yui: Segan hoopo animegolfpeli sekä seikkailu- että roolipelielementeillä. Käyttöliittymä on golffausosioissa aika palikka ja ratasuunnittelu on mielenkiintoisuudessaankin todella sadistisen. Onneksi erikoisvoimat ja se, että myös tietokonevastustajat perseilevät välillä tehokkaasti tekee etenemisestä joten kuten mahdollista.

• Battle Mania Daiginjou: Trouble Shooterin jatko-osa, joka nokittaa lähes jokaisella osa-alueella: ainoastaan juonikohtaukset eivät aivan yllä ykkösen tasolle. Pelattavuutta on höystetty kolmella erilaisella ohjausmahdollisuudella. Etenkin vapaa tähtäys on hyvä lisäys, vaikkakin se hieman vie hohtoa ykkösen vaatimasta apuriräiskijään turvautumisesta. Rokkaavat musiikit ansaitsevat erityismaininnan, kuten myös se, ettei kaksinpelimahdollisuutta valitettavasti edelleenkään löydy.

• Battletech: Epälineaarisuudessaan sinänsä viihdyttävä, mutta persoonaton, tasapaksu ja lähes musiikiton isometrinen mecharäiskintä.

• Beggar Prince: Kuulemani mukaan pelattavuudeltaan perusjööti 16-bittinen JRPG, joka tarjosi peliaikani nautintoa myös nopeuttamattoman tekstinsä ja kaatumisensa kanssa.

• Beyond Oasis: Taistelu- ja taikamekaniikoiltaan hyvä toimintaseikkailu. Pelin tahditus on kuitenkin aika hajottava: ympäristön tutkiminen ja NPC-vuorovaikutus on aika nollissa, pelaajalle vain syötetään tyrmää toisen perään. Lisäksi etenemien duntskujen sisällä nollaantuu, jos niistä astuu ulos; kun itselle kävi näin vikan mestan puolissa välissä, iski hajoamislopetus. Peruslänkkärifantsua ja arabivastaavaa sekoittava maailma on myös lähennä hämmentävä: ristiriita näkyy ehkä edustavimmin siinä, miten leffapätkissä hahmojen pigmentti putoaa puoleen...

• Bimini Run: Kälyinen ja turhauttava takaa kuvattu moottoriveneräiskintä, jossa sentään laajat pelialueet ja useita erilaisia tehtäviä.

• Blades of Vengeance: Esteettisesti hyvä mutta pelattavuudeltaan ja kenttäsuunnittelultaan keskinkertainen fantasiatasoloikka.

• Blaster Master 2: Ykkösen Metroidmaisuuden nähdyllä perustasoloikkailulla korvaava yhdentekevyys.

• Bram Stroker's Dracula: Perusimevä lisenssitasoloikka, sentään hyvillä musiikeilla.

• Bubba 'n' Stix: Esteettisesti sika hyvä ja pelattavuudeltaan omintakeinen toimintaongelmanratkontapeli vaihtelevilla ruuduilla ja hupaisilla hahmoilla. Vaikeusastekurvi on tasaisen nouseva, mutta päätyy liian korkealla tasolle, etenkin koska kuolo heittää yleensä turhan paljon taaksepäin.

• Buck Rogers; Countdown to Doomsday: Kökkö vuoropohjainen strategiaroolipeli, joka heittää pelaajan heti alussa keskelle kaoottista taistelua eli melko varmaa kuolemaa.

• Budokan; The Martial Spirit: Jonkinlainen Karate Champ -nokitusyritys, jonka ohjaus onnistuu olemaan kuitenkin esikuvaansakin huonompaa.

• Captain Planet and the Planeteers: Runkku tasoloikka, jonka hahmot eroavat lähdemateriaalin vastaisesti toisistaan vain esteettisesti.

• Castlevania; Bloodlines: Näyttävä ja melko vaihteleva tasoloikka, jonka pelattavuus on kuitenkin turhan retroa eli Castlevaniaa jäykissä hypyissään ja portaita alas syöksyvissä hahmoissaan. Sentään kaksi eri hahmoa hieman erilaisine etenemisreitteineen piristävät menoa hieman edeltäjiin verrattuna.

• Chakan: Esteettisesti piristävän synkkä mutta pelattavuudeltaan liian kökkö ja ruutusuunnitelultaan epämääräinen tekele. Perusaseilla mahdollinen Wizards and Warriors -tyylinen epätoivoinen huitominen on hauskin elementti.

• Columns III; Revenge of Columns: Peruskuivaa ja esteettisesti tylsää pylväsasettelua, mutta sentään viisinpelituella!

• Combat Cars: Tavanomainen ylhäältä kuvattu ajopeli aseilla ja todella kiikkerällä ohjauksella.

• Comix Zone: Segan mätkintä, jonka ainoa hyvä puoli on sarjakuvapremissi ja -estetiikka. Mättöosiot ovat tasapaksuja kiitos homogeenisen liikelistan ja pienen vihollisvalikoiman ja vaihtelua tarjoavat ainoastaan runkut tasoloikka- ja ongelmanratkontakohdat, joissa kummassakin yksikin moka johtaa yleensä varmaan gemariin. Aika Sierraa viimeksi mainittujen tapauksessa...

• Contra; Hard Corps: Paljon edeltäjiänsä parempi räiskintä kiitos siistien kenttien sekä pomojen ynnä haarautuvien kenttien ja useiden eri hahmojen. Myös sarjaa piinanneet paskat välikentät lois Kontaktilämä hajottaa kuitenkin edelleen, etenkin kun välillä jotkut pomot kuitenkin vaativat niiden mielivaltaisesti epätappavien osien läpi loikkimista.

• Crazy Bus: Parikymmentä sekuntia huvittava bussi"simulaattori" innovatiivisella teemabiisillä.

• Cutie Suzuki no Ringside Angel: Aika palikka koko-naisellinen 1 vs 1 -painipeli.

• Dark Castle: Jonkin verran vaihteleva mutta ohjaukseltaan kämäinen ja harvinaisen epäreilu rullaamaton tasoloikka.

• Darxide: Suht hyvän näköinen mutta mukavasti lägäävä ja pelattavuudeltaan yksinkertainen sekä tylsä kolmannen persoonan 3D-avaruusräiskintä.

• Dashin' Desperadoes: Data Eastin mainio ja hyvin omaperäinen versus-ravaus/tasoloikka/kamankeräys-sekasikiö, joka on etenkin kaksinpelillä aika hulvatonta ja paljon irrationaalista vihaa aiheuttavaa settiä.

• Gunstar Heroes: Hyvä juoksuammuskelu, jota on höystetty hupaisalla mutta kaksinpelillä menoa kusevalla meleetaistelumekaniikalla. Ruutusuunnittelu on hyää yhtä kenttää lukuun ottamatta ja pomotkin laadukkaita. Ripulia on tosin se, että osa sisällöstä on saatavilla vain vaikeimmalla vaikeusasteella, jolla ei periaatesyistä pelata.

• Sonic the Hedgehog 2: Sonicit eivät koskaan ole ollut kuppini teetä, ehkä kiitos sen, etten pelannu niitä ennen gonahtamistani 2D-platformereihin. Peli on kuitenkin ihan hyvä nokitus ykkösosaan huomattavasti paremmalla kenttädesignillaan ja olemassaolevalla, joskin köyhällä moninpelillään. Ainoastaan vika bossi on aikamoista potaskaa kiitos sormuspanttauksen ja disjointed hitboxien.

• Sonic the Hedgehog 3: Kenttädesignit ovat hyviä ja Knucklessin runkkarius on huvittavaa. Pelistä tosin huomaa sen olevan keskeneräinen lyhyen keston ja edellä mainitun miekkosen turpaanvetomahdollisuuden puuttumisen takia.

• Streets of Rage: Siedettävä, mutta liian yksinkertainen mätkintä. Jätetty kesken, koska toisella pelikerralla kanssapelaajani meni pääpahiksen nerokkaaseen "puhun hitaasti, jotta taot nappia tekstiä nopeuttaaksesi ja valitset väärän vaihtoehdon kysymykseeni"-schemeen, emmekä jaksaneet läpäistä rutikuivaa finaaliruutua kolmatta kertaa.

• Streets of Rage 2: Huomattavasti paranneltu jatko-osa. Liikalistat, grafiikat sekä vihollis- että kenttäsuunnittelu ovat hyviä ja musiikit mainiota. Valitettavasti vain yksi hahmoista osaa ravata, joka on melkoisen hajottava ratkaisu etenkin moninpelin kannalta.

• Trouble Shooter: Koominen lentoräiskintä, jossa pari puoliomintakeista mekaniikkaa. Valitettavasti ei sisällä kaksinpeliä, vaikka ohjattavia hahmoja on parhaassa tapauksessa kolme!