Ero sivun ”Playstation” versioiden välillä

Versio 14. marraskuuta 2018 kello 20.31

Erikoinen alusta siinä, että kaikki sen runkatuimmat tekeleet (Metal Gear Solid, Resident Evil, Crash Bandicoot, FF VII) ovat aika jöötiä, mutta monet vähemmän tunnetut pelit taas melkoisen helmiä.

• Abalaburn: Peruskuiva ja -yksinkertainen 3D-mättöpeli mielenkiintoisella muttei hyvällä tarinapelimuodolla, jossa liikutaan palikkamaisissa 3D-ympyräristöissä tankkiohjauksella!

• Arc the Lad: Spritetaiteeltaan hyvä ja maailmaltaan suht omintakeinen TRPG, jonka juonikin viihdyttää lähinnä kiitos teatraalista jauhamista ja arkisia heittoja hämmentävästi sekoittavan käännöksen. Pelattavuus on valitettavasti huonoa kiitos tietoja panttaavan käyttöliittymän sekä sen, että hahmot eivät voi liikkua toistensa ohi, mikä yhdistettynä fleguihin vihollisiin tekee mätöistä aika sika kuivia ja hitaita.

• Arc the Lad II: Suora jatko-osa, joka on hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä. Pelattavuus on hieman vähemmän tuskallista kiitos heti alussa annettavien pidemmän kantomatkan aseiden, jotka eivät kuitenkaan kanna tarpeeksi kliseisen juonen ja filleritaisteluiden saatossa.

• Advanced Variable Geo 2: Passeli muijien kansoittama 2D-mätistys. Hahmot ja movesetit ovat hyviä, mutta pelattavuus on aika löysähköä. Pelin taide on on sarjan alkuperälle sopivasti kovin kiihottavaa, mutta itse spritet ovat joillakin lyyleillä köyhän näköisiä, mikä on melkein anteeksiantamatonta etenkin Sakin tapauksessa.

• Asuka 120 % Burning Fest Final: Järkyttävän kuppainen 2D-mättöpeli. Pelattavuus tuntuu olevan jollain alpha-asteella ja kaikki liikkeet tekevät niin vähän vahinkoa, että aika loppuu normipelaajien kesken aina kesken. Aikarajaa ei saa myöskään poistettua, trolololo. Pelin premissi ja hahmot ovat ihan siistejä, mikä vain lisää tekeleen aiheuttamaa mielipahaa.

• Battle Arena Toshinden 2: Pelattavuudeltaan todella rupuinen 3D-mättöpeli, jossa kuitenkin kusoge-hurmaavuutta sekä pari aika helmeä hahmoa. Spessuliikkeet ja superit ovat nekin plussaa.

• Battle Arena Toshinden 3: Kaikin puolin parempi kuin kakkonen (= välttävä) lukuun ottamatta silkaksi pikselimössöksi muuttuneita taustoja. Hahmovalikoima on paisunut mukavasti ja myös pystytasossa suljetut kentät ovat hieman vähemmän nähtyjä kuin kakkosen normiareenat. Vissiin myös yksi ensimmäisistä konsolipeleistä, jossa voi valita parempien graffojen tai ruudunpäivityksen välillä. Kiitti tosin Tracyn 3D-mallin valkaisusta, etenkin koska lyylin äkkikalpeus jatkuu myös Puzzle Arena Toshindenissa.

• Blasto: Teknisesti kämäinen ja muutenkin pelillisesti mitäänsanomaton kolmannen persoonan sci-fi-tasoloikkaräiskintä Sonymaisen rasittavilla hahmoilla ja huumorilla; onhan se esimerkiksi niin sika hauskaa, että Uranus lausutaan englanniksi samalla lailla kuin "anusaukkosi".

• Brave Fencer Musashi: Persoonallinen toimintaroolipeli, jonka kamala lievästi yläviistoon lukitettu kamera kuitenkin kusee aika täysin. Tämä on anteeksiantamatonta etenkin, koska graffat ovat kolmiulotteisia; perinteisemmällä päähenkilön taakse heitetyllä kameralla olisi peli jopa pelaamisen arvoinen. What were they thinking?!

• Brigandine Grand Edition: Sekoitus Nobunaga's Ambitionia ja perinteisempää fantsu-TRPG:tä Master of Monstermaisella hirviönkutsumismekaniikalla. Kuuden eri valittavan osapuolen omat juonet ja uniikit hahmot profileineen ovat mannaa ja juonikohtauksia sekä hahmodialogeja tallentava arkisto pitäisi olla kaikissa samantyyppisissä peleissä. Valitettavasti pelattavuus on paikoin hajottavaa kiitos etenkin vetäytymisen rikkinäisyyden: vastustajan kapteenit voivat feidata ilman mitään haittaa täysin piiritetystä piiristäkin. Lisäksi taisteluita ei voi voittaa vihollisen tukikohtaa valtaamalla, eli monesta suunnasta hyökkäämisellä ei ole oikein mitään virkaa. Tämä yhdistettynä siihen, etteivät hahmot voi kuolla, tekee pelin läpäisemisestä turhan työlästä. Diplomatiaakaan ei voi harjoittaa vapaasti, vaan liittoutumat tapahtuvat juonen niin päättäessä. Silti on lopputulos hyvä, eli nämä källit korjaava jatko-osa olisi jo aikamoinen helmi.

• Bushido Blade: Uniikki ja viihdyttävä 3D-asemättöpeli, joka tähtää realistisempaan laaki-ja-vainailuun mätöissä. Osumahavannointi ja vahinkologiikka on välillä turhan hämärää ja moni manööveri on kummallisten nappiyhdistelmien takana, mutta nämä eivät haittaa liikaa. Yksinpelimuodot juoni- ja maratonimätkintämuotoineen ovat myös viihdyttäviä.

• Bushido Blade 2: Jatko-osa, joka lisää mukavasti hahmoja mutta karsii aseita ja ohjauksia. Viimeksi mainittu yksinkertaistus on sinänsä tervetullut, mutta erilaisten hyökkäystapojen vähentäminen kolmesta kahteen tekee huitomisesta turhankin yllätyksetöntä. Yksinpelimuodoissa on mukavasti lisäsisältöä, mutta pelattavuuden saralta ehkä oleellisin lisä on ensimmäisen persoonan pelimuoto, joka kuitenkin jää lähinnä kertaalleen huvittavaksi kummallisuudeksi.

• Bust A Groove: Rytmipeli, jonka pelattavuus on norminapinpaineluakin kuivempaa: suuntanappeja ronklataan vapaasti pelin vaatimalla tavalla ja napinpainallus ajoitetaan joka neljännelle tahdille. Biisit, joita on vain 12, ovat sentään valtaosin hyviä sekä genreiltään vaihtelevia ja hahmotkin ihan hupaisia.

• Bust A Groove 2: Lähes tyystin samaa settiä kuin ykkönen huonommalla hahmovalikoimalla.

• Buttsubushi: Palikantyöntelypeli, jossa lootat luodaan itse. Sisältää perinteisen ongelmanratkontamuodon lisäksi myös neljän pelaajan versusmittelön. Omaperäisyydestä huolimatta lähes yhtä kuiva kuin perus-Sokobaneilu.

• Cardinal Syn: Perustylsä ase-3D-mättöpeli itkettävän teinikaruilla juoniosioilla ja kuivilla taistelijoilla. Itse taisteluissa on sentään pari omaperäistä mekaniikkaa, kuten kerättävät esineet ja ruutujen esteet.

• Castlevania - Symphony of the Night: "Perhaps the same could be said of all religions." Metroid-meininki on sinänsä hyvä kehitys sarjalle, mutta roolipelimekaniikat kusevat tutkiskelua mahdollisine rumaa lämää tekevine vihollisineen. Ruutusuunnittelu on myös todella tylsää ja itseään toistavaa suorien käytävien ja siksakkiin aseteltujen tasanteiden vuorottelua, joten en jaksanut peliä paria tuntia enempää.

• Chippoke Ralph no Daibouken - The Adventure of Little Ralph: Hyvän näköinen ja suht persoonallinen mutta pelattavuudeltaan tyystin nähty ja kuiva 2D-tasoloikka.

• Choro Q 3: Autopeli hyvällä musiikilla ja varsin kattavalla autonmuokkausmahdollisuudella. Valitettavasti itse ajettavuus on todella paskaa: auto pyörähtää ympäri, jos yrität kääntyä enemmän kuin 10 asteen kulmassa, eli Chode Q 3, more like.

• Crash Team Racing: Masentavan kyyninen Mario Kart/Diddy Kong Racing -apinointi, jossa totta kai myös vatsaavääntävä hahmokatras.

• Criticom: Pelattavuudeltaan hajottava sci-fi-3D-tappelu Primal Ragen tasoisilla spessuntekomanööveereillä. Ainoa kiinnostava puoli on hahmojen kehityssysteemi, jossa ne saavat lisää liikkeitä pelin edetessä, joka sekin on loppupeleissä Red Earthin tyyliin vain pelattavuutta rajoittava tekijä.

• Dengeki Construction; Ochige Yarouze!: Mielenkiintoinen puzzlepelinteko-ohjelma. Kielimuuri kusee pääpointtia, vaikka työkalut vaikuttavatkin helppokäyttöisiltä. Mukana tulee myös viisi mallipeliä, joista yksi on jopa hyvä ja kolme muuta viihdyttää ainakin jollain osa-alueellaan.

• Eberouge: Mukiinmenevä fantasia- Tokimeki Memorial -klooni, jossa pari siistiä ja uniikkia ominaisuutta, etunenässä timeskip-faktori. Liian pitkä, tosin, mikä pahentaa pelin suurinta puutetta, eli soundtrackin suppeutta, entisestään. Peliin ei löydy mitään englanninkielistä opastusta, mikä teki oikealla raudalla pelaamisesta myös melko hajottavaa, mutta siitä ei valitettavasti voi syyttää tekelettä itseään.

• Fantastic Pinball Kyutenkai: Söpö ja värikäs fantasiaflipperi monipuolisella mutta yksittäisellä pöydällä.

• FIST: Huonoin koskaan pelaamani kaupallinen mättöpeli. Mahtavat kaksi hyökkäysnappia, ilmahyökkäyksien puute, 8:n hahmon rosteri ja yleinen pelattavuus kielivät siitä, että pelin tuotantoaika on ollut jotain kuukauden luokkaa.

• Final Fantasy 9: Gameplayltaan normi-JRPG-kuraa, hahmoiltaan jees, juoneltaan lannoitetta, soundtrackiltaan OK. Hyvä sarjansa ja genrensä edustaja, eli ihan paska peli. Tilapäisessä mielenhäiriössä jaksoin pelata tätä toiseksi viimeiseen dungeoniin asti.

• Pukunpa - Joshi Kousei no Houkago...: Puyo Puyo -tyylinen versuspuzzle, jota piristävät kahdeksi pallukaksi jakaantuvat erikoispalikat. Peli sisältää myös hämmentävän ynnä hupaisan lisämoodin, joka korvaa hahmokastin animeurheilutytöt sattumanvaraisella läjällä vielä sarjakuvamaisempia otuksia.

• Puzzle Arena Toshinden: Vaihteeksi Puyo Puyosta ammentava versuspuzzleilu, jota on höystetty lähdemateriaalille uskollisesti super- ja taunttimekaniikalla. Lisäys on hupaisa, vaikka vastustajieni provosoimisspämmi hajottaakin aina scrub-lärvini. Estetiikka on mainiota jopa genren standardeilla, lähinnä hahmojen urpouden ja miltei Hebereke no Popoon -tason mölinän ansiosta. "Ähähähäähähähähäähä!"

• Simple 1500 Series Vol. 94; The Cameraman - Gekisha Boy Omakefu: Paranneltu porttaus yhdestä siisteimmistä PC Engine -peleistä. Uniikkia ovat sekä pelattavuus -- sekoitus tasoloikkaa ja on rail shooteria -- että premissi, valokuvaopiskelijan perseily japanilaisittain stereotyyppisessä Yhdysvalloissa. Loppusilauksena toimivat ruman tyylikkäät graffat, vaihtelevat ympäristöt ja liuta leffaviittauksia. Tämä pleikkariversio on yhdellä lisäruudullaan ja samanaikaisella kaksinpelillä vielä alkuperäistäkin parempi, mutta valitettavasti äänimaailma on jokseenkin kärsinyt käännöksessä.

• Star Wars; Masters of Teras Kasi: Perusflegu 3D-mättö, joka on mm. olemattoman tasapainonsa ja esoteeristen manööveriensä ansiosta pelattavudeeltaan ihan käsi.

• Tecmo's Deception - Invitation to Darkness: Uniikki mutta köyhä strategiatoiminnantapainen, jossa asetellaan ansoja kartanoon ja yritetään nalkittaa niihin vastustajia alkukantaisissa 3D-tyrmäympäristöissä. Nalkit pitää laukaista manuaalisesti, joten vastustajien voittaminen on turhauttavan sattumanvaraista ja tylsää touhua. Lisäksi pelissä ei ole juuri mitään vaihtelua, eli pelin nimi viittaa siis varmaankin lähinnä siitä rahaa maksaneisiin piruparkoihin.

• Thousand Arms: Hyvällä sprite-taiteella varustettu JRPG, joka on pelattavuudeltaan vielä tavallistakin genren aikalaista tylsempi ja hitaampi. Syy pelin tyyppamiseen oli sen herutusmekaniikka, joka ei kuitenkaan vaikuta juoneen eikä loppuun millään tavoin. "Million fails", more like.

• Tokimeki Memorial 2 Taisen Puzzle-Dama: Edeltäjänsä tavoin parempi väännös normi-Puzzle-Dama-pelistä, eli tällä kertaa Susume! Taisen Puzzle Damasta. Hahmot ovat mahtavia lähdemateriaalia toistaiseksi vähemmän tuntevallekin ja unlock-systeemi aikasempia osia mielekkäämpi, mutta kiitti taas ihan vatusti yksisukupuolisuudesta. Myös aika sika redundantti, sillä ykköspelin konsoliversioissa on niissäkin Susumen lisäelementit. Onneksi Konami on sentään vihdoin tajunnut panna versusmatseihin enemmän kuin yhden musiikkiraidan.

• Tokimeki Memorial; Taisen Tokkaedama: "Miks mä oon natsi?" Hahmoiltaan ja pelimuodoiltaan yllättäen parempi versio arcadesiskostaan, mutta Yoshio "Ei Oikea Kaveri" Saotomen poistaminen rosterista on anteeksiantamatonta. Vaihtoehtoiset kostyymit lohduttavat kuitenkin jonkun verran.

• U.P.P.: Tylsä, ylösalaisin käännetty Columns -väännös, jossa pelattavat hahmot näkyvät ainoastaan CINEMAATTISTEN hyökkäysanimaatioiden aikana. Onneksi hahmosuunnittelu on sen verran sontaista, ettei tämä huono ratkaisu juuri harmita. Eli ennemminkin I.P.P.[1]

[1] Ihan paska peli