Gamecube

Gamecuben huono menestys on yksi konsolimaailman oikeusmurhia, etenkin verrattuna se kilpailijoiden laatuun. Gamecuben kirjastossa on suhteellisen monta suosikkipeliäni sekä myös kaikkien aikojen lempipelini.

• Baten Kaitos; Eternal Wings and the Lost Ocean: JRPG, jonka juonen ja gameplayn yhteissumma on yksi genren korkeimmista. Uniikki tapa tuoda pelaaja osaksi pelimaailmaa on hieno ja tekele sisältää ehkä eeppisimmän peli-plot twistin koskaan, mutta myös gameplay etenkin taisteluissa on sekä hauskaa että erittäin omaperäistä. Peliä haittaa ainoastaan vino pino missattavia esineitä. Ihmiset ulisevat enkkuversion huonosta ääninäyttelystä, mutta minä en.

• Baten Kaitos Origins: Eternal Wingsin jatko-osa on prequel, joka on kaikilla osa-alueiltaan ykköstä hyvin paljon heikompi. Miltei paska peli.

• Battalion Wars: Läpäisty kaverin kanssa: Toimiva sarjan aloitus, mutta jatko-osaansa heikompi kaikilla osa-alueilla. Etenkin kontrollit ovat vielä kömpelömpiä kuin kakkosessa. Loppu on myös anti-klimaattinen sekä gameplayn että tarinan puolesta.

• Beach Spikers: Ihan hauskaa arcade-volleyballia. Valitettavasti koko pelin rosteri muodostuu headswappimuijista.

• Beyond Good and Evil: Hiomaton Zelda-johdannainen. Gameplay on kamerakikkailua lukuun ottamatta melko tylsää ja sivuhahmot ärsyttävän silmille hyppiviä. Dungeonit ja bossit ovat myös non-boner-inducingeja, toisin kuin sentään päähenkilö...

• Billy Hatcher and the Giant Egg: Melko omaperäinen, söpö ja hyvät kontrollit omaava 3D-platformer, jonka kuitenkin huono suunnittelu ja kamera kusevat tosi tehokkaasti. Aikamoinen emämunaus, siis.

• Black & Bruised: Hupaisa arcade-nyrkkeilypeli toimivalla esinemekaniikalla ja eksentrisellä rosterilla.

• Bloody Roar: Primal Fury: 3D-mättöpeliksi ihan hyvä tekele. Elukaksimuuttumismekaniikka tuo peliin huomattavasti lisää syvyyttä ja hupia.

• BMX XXX: On sääli, että yksi harvoista konsolierogeistä on välineurheilustunttigenreä, josta en pidä pätkääkään. Onneksi pehmolernon voi unlockata koodeilla.

• Carmen Sandiego: The Secret of the Stolen Drums: Melko kökkö ja geneerinen 3D-actioni, jonka kannattaisi käyttää autosavea tai olla kaatumatta.

• Cel Damage: Hauska, kirjaimellisesti piirrettymäinen ajotaistelupeli. Rosteri, kentät ja aseet ovat kaikki hupaisia, ja taunttinappi on hyvä tapa hajottaa vastustajia, vaikka itse pelissä ottaisi turpaan.

• Chibi-robo!: Söpö, omaperäinen ja hauska 3D-platformerinkaltainen. Sytkärin kokoisen siivoojarobotin seikkailut sisältävät yllättävänkin aikuismaista juonikuviota, kuten tällaisiin peleihin kuuluu. Hahmot ovat sympaattisia ja tykättäviä, myös äänetön protagonisti. Peli vedetty 100 %:sti, joka on aina hyvä merkki.

• Custom Robo: Helppoa mutta syvällistä robottikustomisaatiota sisältävä actionseikkailu. Tarinamoodi on hyvin hahmovetoinen ja huvittava, ja itse gameplay on hyvä vastapaino dialogitäyteiselle setille nopeudessaan ja intensiivisyydessään. Toimii myös hyvin moninpelinä.

• Darkened Skye: Gameplayltään tönkkö, kontrolleiltaan huono ja täynnä instakill-lammikoita kunnon Tommy Vercetti-tyyliin. Sääli, sillä pelin hahmot ja huumori ovat aika minuun iskeviä hoopoudessaan. Tässäkin tittelissä on aika korkeatasoista product placementtia.

• Def Jam Vendetta: Hauska wrestlingpeli, joka avautuu varmasti paremmin räppifaneille. Machomeininki on kuitenkin jees ja rosteri monipuolinen. Hahmokustomaatio on tosin aika nollissa, toisin kuin nykypainiskeluissa.

• Def Jam Fight for NY: Edeltäjäänsä Vendettaa huomattavasti nopeampi ja mäiskintäpainotteisempi. Valtava roster ja persoonalliset hahmot pönkittävät erinomaista gameplayta. Rappiteema valitettavasti karsii ennakkoluuloisia nöröpelaajia.

• Dragon's Lair 3D: Esikuvalleen uskollinen eli kökkö ja äkkikuolemia täynnä oleva, mutta jotenkin charmikas third-person-actionpeli. Soundtrackin piirrettyorkesteri on melko hauskaa kuunneltavaa.

• Eternal Darkness; Sanity's Requiem: "This...can't...be...happening!" Cthulhumaiselta premissiltään ja useilta mekaniikoiltaan omintakeinen ja hauska kauhupelien semiklassikko. Pääasiallinen gameplay, eli taistelu on toimivaa, mutta pinnallista, etenkin kiitos huonon vihollisvarieteetin, mutta aikahyppelypremissi tarjoaa onneksi huomattavasti laajemman valikoiman erilaisia aseita mörköjen pätkimiseen. Tunnelma, historiafiilistely ja useat pelattavat hahmot ovat nekin kaikki hyviä elementtejä. Sanity-systeemi efekteineen on myös mainio, vaikka liian helposti vältettävissä, vaikkei sillä, että kukaan olisi tarpeeksi sekopää niin tehdäkseen.

• F-Zero GX: Suuri määrä ratoja, läjöittäin hyvin erilaisia autoja, syvällinen gameplay ja persoonallinen kasti, joiden hahmottamiseen on käytetty tuhottomasti aikaa teemamusiikkien ja leffapätkien merkeissä. That's why it's the best game ever. Moninpeli tosin ei yllä yhtä jumalaiselle tasolle, mutta eipä tätä kukaan minua vastaan juuri haluakaan pelaa...

• Fire Emblem; Path of Radiance: Juoneltaan yksi parhaista Fire Emblemeistä, ja gameplaykin on erittäin hyvää. Roster on odotetun mainio, lukuun ottamatta rutikuivaa päähenkilöä ja tämän offensiivisen ihmisperseistä rattopoikataktikkoa. Support-keskusteluiden katsomismahdollisuuden puuttuminen on kuitenkin massiivinen miinus.

• Freaky Flyers: Ihan passelia lentoräiskintäreissausta nykyjenkkipiirrettymäisen offensiivisen, mutta ihanan ruman piirrostyylin kera. Soundtrackin pari lyriikoilla varustettua kappaletta ovat korniudessaan hienoa settiä. Valitettavasti ei sisällä nelinpeliä, mikä rutistaa legitimiteetin lähelle absoluuttista nollaa.

• Future Tactics; The Uprising: Omaperäinen FPS- ja vuoropohjaisen taktiikkapelin risteytys. Tuhoutuva ympäristö ja hauska gameplay neutraloivat toteutuksen kökköyttä, runkkua päähenkilöä ja seinään loppuvaa loppua. Potentiaalisesti hyvä multiplayer ja Tim Follinin soundtrackkikin.

• Gauntlet; Dark Legacy: Varmaankin paras Gauntlet ikinä. Ruutuja ja hahmoja riittää niin, että yksinpelikin on hauskaa, mutta multiplayer vasta kultaa on. Paitsi jos pelaat HYPEläisten kanssa. Turhan buginen, kylläkin.

• Geist: Ihan god FPS-puzzlepeli. Säikyttely- ja posseussausmekaniikka ovat erittäin mukaansatempaavia, ja itse räiskintä on ihan menevää, joskin huomattavasti muuta peliä yllätyksettömämpää. Multiplayer on mielenkiintoinen, mutta sitäkään ei ole tullut juuri testailtua.

• GiFTPiA: Hämärä, mutta hyvin persoonallinen slice of life-seikkailu. Valitettavasti ei löydy kuin japaniksi ja kielenkään oppiminen ei auta, kun ei-japanilaiset koneet kusevat kanjit. Soundtrack on yhtä outo ja hyvä kuin muukin peli.

• Gladius: Koukuttava ja teemaltaan siisti gladiaattori-TRPG. Hahmodesignit ovat hyviä ja gameplay mainiota, kuten genrelle yleensä. Harmi vain, että pelin lopussa ON JUONIOSIO, JOKA POISTAA KAIKKI PELIN SIISTIT MEKANIIKAT JA PAKOTTAA SINUT KÄYTTÄMÄÄN SAMOJA HAHMOJA, JOISTA YKSIKÄÄN EI SAA KÄYTÄNNÖSSÄ KUOLLA, SEIVIPAIKKOJEN OLLESSA HETI TAISTELUJEN JÄLKEEN EIKÄ ENNEN NIITÄ, PAKOTTAEN PELAAJAN GEMARIN KOITTAESSA TEKEMÄÄN CUT-SCENETAPITUKSET JA TAISTELUUN VALMISTAUTUMISEN AINA UUDESTAAN. Eli ihan paska peli.

• Gotcha Force: Geneerinen ja kengännauhabudjettimainen robottiräiskintä, jonka liukuhihna-shounenmaisuus saa miltei parodiset mittasuhteet. Gameplay on myös aika keskinkertaista clusterfuckkailua, vaikka lukuisat pelattavat robotit ovat kyllä jees.

• Harvest Moon; A Wonderful Life: Nuorempana puhkinussimani farmaussimulaattori, joka oli jo nykyistäkin elämättömämpänä lukiolaisena aivan liian pitkä. Vaimoehdokkaiden vähäinen määrä on myös nihkeää, mutta eipä peliä hirveesti jaksa uudelleenpelata sen kirjaimellisesti kymmenenvuotisen keston takia. Peliympäristö ja eläväinen maailma ovat kuitenkin edelleen vaikuttavia.

• James Bond 007: Nightfire: Ihan OK actionpeli, mutta ei yllä tasoltaan Nintendo 64:n Bondeihin. Gameplay on toimivaa, mutta FPS-osioiden ympäristöt ovat suurimmaksi osaksi kuivia sisätiloja, eivätkä siten säväytä. Muut gameplayosiot ovat ihan hauskoja, lukuun ottamatta hajottavaa vedenalaista autoilu-ruutua. Unlock-systeemi on nihkeä, mutta multiplayer monipuolinen. Läpäisty kaverin kanssa.

• Legend of Zelda; The Wind Waker: (Wii U -päivityksen takia obsoliitti) 100 % kaluamani paras Zelda-peli, lähinnä massiivisten mättökohtauksensa ansiosta. Muutenkin peli on taattua laatua sydäntälämmittävän grafiikkatyylin ynnä hahmojen ansiosta. Myös paljon parjattu seilaaminen on mielestäni siistiä meren massiivisuuden ja sen sisältämän sattumanvaraisen kaman määrästä johtuen. Dungeonit ja bossit ovat myös hyvää settiä, vaikkeivät aivan yhtä mainioita kuin pelissä...

• The Legend of Zelda: Twilight Princess: Toiseksi paras Zelda-peli, jota haittaa vain Wind Wakerissa nähtyjen vihollislaumojen ja hyvien monsydesignien vähäisyys. Tunnelma, dungeonit, maailma ja hahmot ovat kaikki huippuluokkaa. Loppua kohti peli väsyy vähän, mutta päätöspuoli sisältää myös kaksi erittäin jumalaista pomotaistelusarjaa. 100 % läpäisty.

• Lost Kingdoms: Ihan passeli RPG, lähinnä mielenkiintoisen korttitaistelumekaniikkansa ansiosta. Yleinen pilipalisuus ja random encounterit eivät ole kuitenkaan jees.

• Lost Kindoms II: Ykkösosaa huomattavasti parempi, kerta putkimaiset ympäristöt ovat muuttuneet aakeiksi laakeiksi ja random encounterit kentällä nököttäviin vihollisiin. Korttimekaniikka porskuttaa edelleen hienosti. Juoni on kyllä melkoista potaskaa, mutta who gives a shit.

• Luigi's Mansion: God ja uniikki LYASTEN kauhupeli, joka pursuaa persoonallisuutta. Pelin lyhyydestä huolimatta tai oikeastaan siitä johtuen on jälleenpeluuarvo korkea. Pelaaminen yön siimeksessä luo omaa tunnelmaansa, vaikka säikähtäminen onkin yleensä menosta kaukana.

• Mario Kart; Double Dash!: Hyvä karttipeli, jonka Wiin jatko-osa on tehnyt melko turhaksi.

• Mario Power Tennis: Vielä N64-versiotakin parempi arcade-tennis. Rosterissa on yllättävän epäkonservatiivisia valintoja Mario-peliksi ja uusi superlaakimekaniikka on hauska sekä gameplay- että huumorimielessä.

• Metal Gear Solid; Twin Snakes: Elämässäni on tarpeeksi tylsää odottelua ja paskanjauhannan kuuntelua ilman tätäkin peliä. Myös gameplay on köyhää.

• Mortal Kombat; Deadly Alliance: Mortal Kombatmaisella tavalla hauskan kökkö, mutta melkoisen huonosti vanhentunut. Hahmojen eri taistelutyylit ovat edelleen kuitenkin ihan siisti mekaniikka.

• Nintendo Puzzle Collection: Panel de Pon ja vielä 4-pelituella on nannaa, etenkin kokoelman muihin "peleihin" verrattuna.

• Odama: Gameplayltaan omaperäinen ja hupaisa, mutta myös hajottavan clusterfuckahtava ja epäreilu pinball/RTS -amalgaatio, jonka itsetarkoituksellinen omintakeisuus on siis sen paras ja samalla karsein puoli. Kiitti ihan vatusti vatsahaavasta, Yoot Saito.

• Outlaw Golf: Gameplayltaan hyvä ja joiltakin mekaniikoiltaan omaperäinen golf-peli. Rosteri on melko hupaisa.

• P.N.03: Viihdyttävä, mutta äärettömän geneerinen ja itseään toistava räiskintä. Päähenkilön perseen vatkausta on toki kiva katsella.

• Paper Mario; The Thousand-Year Door: Hyvä nokitus edeltäjäänsä. Gameplayta on parannettu mukavasti, mutta ruutudesignin taso on huomattavasti vaihtelevampaa kuin ykkösosassa. Upeita chaptereita on useita, mutta kuivia myös, ja etenkin pelin finaali on aikamoista tervanjuontia. Myös pelin loppu on epätyydyttävä, etenkin sen edeltäjään verrattuna.

• Phantasy Star Online Episode I & II Plus: Kuppainen on-line-peli. GASP!!! Ostettu co-oopin takia, joka on kuitenkin kuraa kiitos huonon interfacen ja köyhän gameplayn. SHOCK!!!

• Pikmin: Hyvä peli, mutta melko torso. Jatko-osa tekee tästä ihan obsoleten.

• Pikmin 2: Kaikin tavoin erinomainen RTS. 100 %:sti läpivedetty. Multiplayerkin on hienoa, vaikka on vain kahdelle pelaajalle ja co-op-peluu puuttuu.

• Pitfall; The Lost Expedition: "You're really hung up on this killing thing." Tyydyttävä third person -seikkailu, jossa haahuilua ja backtrackingia kuitenkin kusee taukoamaton epäinspiroitunut platformaus. Myös pelin juoniosiot ovat hajottavaa seurattavaa, kerta päähenkilö on epämiellyttävä, huumori valtaosin itkettävää ja vakavat kohtaukset naurettavia.

• Resident Evil 4: Ainoa hyvä Resident Evil onkin erinomainen, vaikkakin laadultaan jokseenkin epätasainen. Espanjaa mölisevät viholliset ovat allekirjoittaneelle erityisen hupaisia. Yksi harvoista väkivaltaläträyspeleistä, joista pidän. QTE:t ovat mierdaa, tosin.

• Rogue Ops: Paska stealth -peli, anteeksi tautologia. Päähenkilön perseen vatkausta on toki kiva katsella.

• Sega Soccer Slam: Sega-tierin hienoa hahmoja sisältävä arcadejalkapalloilu. Gameplay on myös toimivaa ja yksinpelimoodit jees.

• Skies of Arcadia Legends: Ensimmäinen ostamani JRPG, joka oli aikoinaan ihan god maailmaa, hahmoja ja gameplaytä myöten. Nykyään pitää sanoa, että kaikki muu on jees paitsi pelattavuus, eli paska peli.

• Sonic Adventure DX: Hauskalla tavalla kusogehtava, vaikka soundtrack onkin jumalten kamaa. Ja tietysti "Yeah, this is happening.".

• Sonic Adventure 2: Ei läheskään yhtä hurmaava kuin ykkösosa, mutta pelillisesti yhtä laadukas. Käteen jää vähän.

• Soul Calibur II: Paras Soul Calibur kiitos monipuolisen moodivalikoiman ja rosterin, vaikka Ivyn povi ei tässä vaiheessa olekaan vielä ehtinyt pullistua täyteen mittaansa.

• Sphinx and the Cursed Mummy: Ihan OK Zelda-klooni, jonka point of no return ja ripuli loppu tuhoavat sen. Muumio-osiot ovat kuitenkin todella hyvää viihdettä.

• Super Mario Sunshine: Super Mario 64:sta eniten muistuttava, eli hyvä, mutta useiden hajottavien osioiden takia lussuin 3D-Mario. Havaijipaitakostyymi pitäisi myös olla käytettävissä koko ajan.

• Super Smash Bros. Melee: Koko lukioaikani hinaamani mättöpeli, jonka trophy-systeemi sai minut kiinnostumaan kunnolla retroilusta ja JP-only peleistä. Erinomainen, mutta Brawl on parempi, kerta turnausrunkkareilta ei asioita kysytä.

• Star Fox Adventures: Muistuttaa minua melkoisesti Beyond Good & Evilistä kiitos saman köyhän Zelda-apinoinnin ja rasittavien sivuhahmojen. Viihdyttävin puoli pelissä on Foxin kestohajonneisuus, ikään kuin pelin tekijätkin tiesivät, kuinka turhauttavaa ja tympeää pelin tahkoaminen on.

• Star Fox Assault: Ihan passeli jatko-osa Lylat Warssille, vaikkakin lähes kaikilta osa-alueiltaan heikompi. Keskittyy liikaa juonenkerrontaan ja keskinkertaisiin third-person-räiskintä-osuuksiin, mutta on-rail-kohdat ovat edelleen siistejä. Multiplayer on yllättävän hyvä ja unlockattavat Namcon retropelit myös, vaikka valtaosa jälkimmäisistä onkin poistettu länkkäriversioista, joka on aika iso "Fox you".

• Tales of Symphonia: Hahmoiltaan ja taistelugameplayltaan hyvä, mutta juoneltaan ja dungeon crawlaukseltaan kuraa, mikä kusee jälleenpeluuarvon ja siten pelin siisteimmän asian, eli herutusmekaniikan. Myös useat sivujuonet ja esineet ovat sarjalle uskollisesti yltiöesoteeristä ja missattavaa settiä. Mainio aikoinaan, ei niinkään nyt.

• Timesplitters 2: Hauska, joskin yksinpeliltään rönsyilevä FPS. Multiplayer on hyvä, mutta hahmoentrassien puuttuminen on potaskaa.

• Timesplitters Future Perfect: Melko kökkö edeltäjiinsä verrattuna. Multiplayerentranssit ovat sentään palanneet, mutta ruudut ovat lokaalipelaamiseen sopimattomia ja yksinpeli kuivaa, etenkin loppupuolella. Hahmot ja näytöt ovat kyllä hupaisia ja flare gun on ainakin toiseksi paras FPS-ase ever.

• Viewtiful Joe: Ylirunkattua tokusatsushaibaa. Platformaus on epäomaperäistä ja palikkamaista, beat-em-up -elementit kuivia kiitos P.O.W. -tason vihollisvarieteetin ja pomomätöt kuivaa zoom-mach punch -sikanautapotaskaa. Pisteet sentään omintakeisesta, vaikkeikaan järin viihdyttävästä VCR-kontrollimekaniikasta.

• Viewtiful Joe 2: "Sorry to keep ya waiting!" Tokusatsushaibaa, jota ei onneksi olla ylirunkattu. Eli samaa, mutta vielä tasapaksumpaa settiä kuin ykkönen.

• Wario World: Hauska, vaikkakin unettavan helppo läskisekoilu. Päähenkilön miinuskarisma, pomomätöt ja yleinen flipanneisuus pelastavat paljon. Sisältää myös toiseksi parhaan videopelibiisin ever...jota ei itse pelissä soi, paitsi japanilaisessa versiossa. 100 % läpäisty.

• XG3: Extreme G Racing: Tylsä ja harmaa F-zero-klooni. Kaikki on kovin kuivaa radoista presentaatioon ja hahmoihin.