Playstation 2

Hardwareltaan varmasti ripulein konsoli heti Xbox 360:n jälkeen, ja toisin kuin jälkimmäisessä, ei asiaan tullut ikinä parannusta. Myös ohjaimet ovat kestävyydeltään vessapaperin tasoa, mikä on kyllä sinänsä sopivaa, koska niitä käytetään paskan handlaamiseen. Kirjastokin on vain tyydyttävä, sillä lähestulkoon kaikki multiplatform -pelit ovat se heikoin lenkki. Onneksi arcade-portit antavat ylimyydylle läjälle sontaa jotain oikeutusta.

• Ape Escape 3: Perinteinen 3D-platformeri huonolla kameralla. Eri kostyymit ovat siistejä ja sisältöä riittää, mutta muuten peli on aika "näitähän on 13 tusinassa"-tier. Juoniosiot ovat tuskallista seurattavaa.

• Capcom VS SNK 2: Presentaatioltaan erinomainen, mutta muuten liian Capcommainen, eli huonosti balansoitu ja leijuvainen, sekä liian ison osan rosteristaan kuppaisiin SF II-hahmoihin tuhlaava. Huonoa gameplayta nokitetaan sillä, että liikkeiden prioriteetit ja hitboxit ovat lepsuja. Myös ripuleita mekaniikkoja riittää, malliesimerkkinä groovet ja kaikkivoipa ilmatorjunta.

• Dragon Quest VIII; Journey of the Cursed King: Presentaatioltaan hyvä, gameplayltaan Dragon Quest ja tekniseltä puoleltaan vakkari-PS2-peli. Eli karseaa jöötiä.

• Dynasty Warriors 5: Ihan hyvä hack-and-slash, kiitos lukuisten hahmojen, joilla on kaikilla oma juonimoodi. Tietysti redundantti ja XL-päivitys ei anna tekeleeseen mitään uutta siistiä.

• Fate Unlimited Codes: Karseinta komborunkkausta ever. Luviagelita on ainoa hyvä asia koko pelissä.

• Half-Life: Toimiva portti, mutta aikoinaan ekslusiivinen Decay-pelimoodi on ripulia eli legitimiteetti yhtä kuin nolla.

• Jaws Unleashed: OK ja omaperäinen kunnianosoitus alkuperäiselle leffalle, mutta en itse ainakaan halua pelata läskillä ihmissyöjähailla.

• King of Fighters 98, Ultimate Match: Paras mättöpeli ever. Gameplay on parhautta, miinus ilmatorjunta ja heittojen techaus, ja rosteri Ukko. Parasta pelissä on ehdottomasti superien huono prioriteetti ja invincibility framejen vähyys, jolloin sattumanvaraisten DM:ien hillotusheitto hyvin harvoin onnistuu, toisin kuin esim. myöhemmissä KOF:issa tai etenkin Street Fightereissa. Bonustaidetta lukuun ottamatta turha versio kiitos PC master racetuksen.

• King of Fighters 2002; Unlimited Match: Toiseksi paras 2D-mättöpeli ever made. Hahmoja ynnä kameoita on simona ja hyvä/huono-hahmo-ratio hyvin korkea, mutta ei American Sports-tiimiä, usean namiskan superit ja lisääntynyt kombopainotteisuus ovat isoja miinuksia. Tämän version nykyinen status on samaa kuin 98 UM:n.

• King of Fighters; Maximum Impact Regulation A: Paras 3D-mättöpeli ever. Hahmoja on aika lailla, movelistit yhtä massiivisia kuin valtaosan naishahmoista povi ja gameplay hauskaa ja hektistä, vaikkakin liian komborunkkauspainotteista, kuten kaikissa kolmiulotteisissa mätistyksissä. Myös yksinpelimuotojen täydellinen karsiminen verrattuna pelin edellisiin osiin on hämmentävää.

• King of Fighters Neowave: Melko turha verrattuna edeltäjiinsä kiitos rosterin minimaalisen uudistamisen, mutta musaakit ja hahmotaide ovat kyllä huippuluokkaa.

• Melty Blood; Act Cadenza & Actress Again: Kaikki muu on hyvää paitsi komborunkkaus kertaa komborunkkaus-gameplay, eli pahimman sortin kasa shittiä.

• Namco X Capcom: Puuduttava ja pinnallinen TRPG ilman taktiikkaa. Retrohahmot ja fanservice ovat mahtavia, tosin, samoin kuin fanikäännöksen huonous. "YOU STUPID WHORE!!!".

• Neo Geo Battle Coliseum: Onks täs jotain LÄGIKENTTIÄ!? Israelia kiitos Xbox 360-version.

• Nobunaga's Ambition; Rise to Power: Vuoropohjainen strategia ilman moninpeliä, eli paskaa.

• Outlaw Tennis: Gameplayltaan pirun vaikea, mutta mielenkiintoisen rosteri ja paljon unlockattavaa. Ei Mario Tennis, mutta ihan hyvä jenkkimäisesti lievän myötähävettävä vaihtoehto.

• Outlaw Volleyball: Rosteriltaan muita sarjan osia köyhempi ja julkaisuaikanaan puhkikalutun lajinsa takia epämerkittävä tekele.

• Radiata Stories: Huom! Sisältää "juoni"paljastuksia ja persekipeää avautumista! Roolipelin raakile, jonka hurmaavuus ja hieno hahmokatras hautautuu keskinkertaisen gameplayn, huonon juonen ja ällistyttävän hirveän pelisuunnittelun alle. Miltä kuulostaa esimerkiksi tämmöinen käyttäystävällisyyskombo; pelissä on aina tasan yksi tallennuspaikka ja päähenkilön kuolema riittää gemariin, joka heittää koruttomasti title screeniin. Ai niin, ja näyttöjä ei voi yllättäen skipata. Seivimesta sijaitsee sattumoisin myös samassa paikassa, jossa valta-osa pelin juoniosioista tapahtuu, joten pelin etenemisen kontrollointi on miltein täysin poissa pelaajan käsistä. Ehkei viimeksi mainitussa niin mitään, paitsi että suunnilleen yksi kolmasosa pelin pääpointista, eli valtavasta värvättästä hahmokatraasta, on missattavissa, ellei tiettyjä sivutehtäviä ja esoteerisyyksiä tee tasan oikeassa kohdassa. Eipä janttereiden värväys kovin antoisaa muutenkaan ole, sillä vain päähenkilötä voi kustomoida saati kontrolloida taisteluissa ja hahmobalansoinnin huonous saa Marvel vs Capcom 2:sen kalpenemaan. Muuten mätöissä saa nauttia aivottomasta napinrämppäyksestä, karseasta targettaamisesta ja joidenkin vastustajien superliikkeistä, joita ei voi blokkia ja jotka lähes aina tappavat laakista. Parasta toivoa, että viimeksi mainitut kohdistuvat värvättyihin piruparkoihin sankarimme sijaan. Random encountereita ei sentään ole, mutta koska kaupunkien ulkopuolinen maailma koostuu jostain syystä yksinomaan kapeista teistä, on taistelujen välttäminen silti harvinaisen hajottavaa. Juoni puolestaan alkaa hauskana ritariperseilynä, mutta muuttuu nopeasti Tri-Acemaisen epäjohdonmukaiseksi ja puhkikuluneeksi fantasiarotujen väliseksi sodaksi, sillä ihmiset vaihteeksi kusevat kosmista balanssia pelkällä olemassaolollaan. Koska peli pakottaa pelaajan valitsemaan puolensa konfliktissa, rajoitetaan hahmojen värväämistä mielivaltaisesti entisestään. Kertookin paljon pelin presentaation ja hahmojen hienoudesta, etten ragequitannu tekelettä ne tusinan kertaa, jotka minun olisi pitänyt. Vedin pelin fantsumörköjen puolella läpi lähinnä husbandoni Ganzzin tähden (kiitti ihan v*tusti lopusta, muuten), jonka jälkeen saivat huhut ihmisten puolella päätään nostavasta herutusmekaniikasta aloittamaan senkin. Tässä piilikin sitten se viimeinen HV; muijavaihtoehtoja on mukavat 24 tsipaletta ja monet heistä ovat varsin epäkonservatiivisia designeiltaan. Kerta ihmisten kaupungissa on kiinnitetty valtava määrä huomiota eri NPC:den aikatauluihin ja manöövereihin, on lyylien lipunnostatteluna kulminaationa toimiva treffiosio myös omaa luokkaansa, right? Wrong. Hypetetyin hetkeni oli alle minuutin pituinen dialogiton ja staattinen kasa sontaa, joka ei eroa mitenkään eri böönien kesken. Heti perään tungetaan pelaajan naamalle taas yksi vaivaannuttava kohtaus sankarin ja tämän persevetoromanttisena intressinä toimivan kävelevän juoniesineen kanssa. Tässä vaiheessa pelini viimein päättyi. Youtube paljasti sittemmin, että ihmispuolen lopussa sentään saamme seurata, kuinka päähenkilöstä kiinnostunut muija seuraa eleettä jampan kävelevän persekipeyksissään horisonttiin, kerta sen canon cunt kuoli. Se siitä pelin toitottamasta kavereiden tärkeydestä. Tl;dr: paljon potentiaalia, vähän pähkinöitä. Eniten mielipahaa minulle aiheuttanut videopeli ja siten henkilökohtainen worst game everini.

• Samurai Warriors: Tyydyttävä, mutta kitukasvuinen rosteri ja hajottavat linnakentät ovat nihkeitä. Haarautuvat juonet ovat sarjalle uniikki ja siisti ominaisuus.

• Samurai Warriors 2: Köyhä verrattuna 3:een eikä yhtä uniikki kuin ykkönen. Myös japanidubbivaihtoehto uupuu, eli aika paska.

• Shin Megami Tensei; Lucifer's Call: Presentaatioltaan ja gameplayltaan melko kuppainen, eli normi-JRPG. Tunnelma ja juoni ovat OK, mutta nekin ovat pitkälti vain köyhän miehen SMT 1-johdannaista. Mörköjen Pokemonmaiset mekaniikat ovat jees, mutta muuten sarjan ykköspeli on kaikin puolin parempi kuin tämä tekele.

• Shin Megami Tensei; Persona 3 FES: Paska gameplay, huono juoni, huonot hahmot. Junpei on ihan jees.

• Shin Megami Tensei; Persona 4: Pari god-tier-hahmoa social linkkeineen ei pysty hyvittämään ripulia gameplayta, hajottavaa pacingia ja köyhää juonta. Chie, Kanji ja Matsunaga ovat hyvä lohdutus kaiken kärvistelyn jälkeen, kuitenkin.

• Soul Nomad and the World Eaters: Gameplayltaan Disgaemaista sillisalaattia, juoneltaan ja hahmoiltaan vastaavaa, epähauskaa urpoilua. Perus-NIS-SRPG, kaiken kaikkiaan.

• Speed Racer: Mielenkiintoinen mekaniikoiltaan, rosteriltaan hupaisa ja presentaatioltaan siisti, mutta ohjaus on kuppaista, ratadesign mitäänsanomatonta ja koko touhu hyvin hiomatonta. Eli aika Gandhin F-Zero GX.

• Street Fighter EX3: Naurettavan hidas ja suolana haavoihin liikkuvuudeltaan surkea 3D-mättö. Voisi olla tragikoomisella tavalla lievästi viihdyttävä, jos valtaosaa rosterista ei oltaisi tuhlattu vanhoihin kehnoihin Street Fighter II-naamoihin.

• Street Fighter III; Third Strike: Gameplayltaan ja rosteriltaan melko paska mättöpeli, mutta silti paras Street Fighter. Mekaniikat ovat vehkeestä EX-hyökkäyksiä lukuun ottamatta ja kitukasvoinen hahmokatras on säälittävä head swappien ja iteraatioiden määrän huomioon ottaen. Graffat ovat sentään edelleen hienoja.

• Summer Heat Beach Volleyball: Passeli rantavolleyball-peli, jossa löytyy silmänruokaa kummankin sukupuolen edestä. Hahmot ovat aika standardimaisia, mutta ihan tyydyttäviä ja jonkin verran kustomoitaviakin.

• Tales of the Abyss: Tarinankerronnaltaan, designiltaan ja vaikeusastebalanssiltaan harvinaisen hajottava JRPG, jonka ainoa pidettävä puoli on päähenkilö, jota, kuten pelaajaakin, pannaan jatkuvasti perseeseen.

• TimeSplitters: Pilipalimainen, mutta viihdyttävä FPS. Multiplayer on etenkin hauskaa, jos tässäkin yhteydessä arkaaiselle kasalle paskaa nimeltä PS2 jaksaa hommata täysin epälegitiimin multitapin.

• Twinkle Star Sprites; La Petite Princesse: Edeltäjäänsä liian vähän uudistava, teknisesti edelleen dramaattinen lisämoeilu epätyydyttävillä polygonigraffoilla. Ei yhtä hauskaa pelattavaa kuin Touhou 9, mutta ainakin sisältää mieshahmojakin.