Windows

Ei hyvä, mutta ei paettavissa. Massiivinen pelivalikoima mutta nihkeä käyttää, vähän niin kuin PS2...

• Big Bang Beat: Siistejä hahmoja, hyvä soundtrack, kupahtava gameplay. Parempi ainakin kuin peli, johon perustuu.

• Big Rigs; Over the Road Racing: Legendaarinen kusoge on todella paska. Time trial-pelaaminen on ainoa tapa saada "pelistä" jotain hupia, kiitos bugisuuden tarjoamien mielenkiintoisten strategioiden.

• Bikini Karate Babes: Valitettavan huono kukonkiusauskusogemättö. Rosteri on sentään sentään tarpeeksi iso, toisin kuin hahmojen daisarit, kiitos digitaalisten näyttelijöiden käytön.

• Brave Soul: Erogeksi gameplayltaan yllättävän hyvä mutta silti erittäin yksinkertainen Baldur's Gate-romppi. Sankaritarkasti on passeli ja Mogudanin taide hienoa, vaikka valitettavasti artistin nykyään paljon käyttämät valtavat daisarit loistavat poissaolollaan.

• Cross Channel: Tylsä ja typerä koulumaailma-visual novel.

• Curse of Monkey Island: Hauska ja näyttävä seikkailu, mutta ei yllä vanhempien Lucasartsin pelien tasolle huumorissa tai kekseliäisyydessään.

• Daibanchou: Big Bang Age: Ihan hauska ja kastiltaan kiintoisa superkouludelinquenttinen maailmasta kertova taktinen RPG, kunnes peli HEITTÄÄ VAROITTAMATTA GEMARIT PELAAJAN NAAMALLE 25 VUORON PELAAMISEN JÄLKEEN ja pelaaja heittää pelin kierrätyskoriin. Antoi maailmalle sentään Big Bang Beatin...

• Duke Nukem; Manhattan Project: Melko tylsä tasoloikka, kiitos geneeristen ympäristöjen, tönkköjen kontrollien ja paronin tavallista vaisumman ulosannin. Pelastettavat muijat tosin jigglaavat hyvin.

• Escape from Monkey Island: Muuten OK, mutta Monkey Kombat kusee koko pelin eksekuusönin ihan täysin.

• Fallout: Kökkö, etenkin 2:n jälkeen pelattuna. Aikaraja ja päämäärätön haahuilupainotteisuus eivät toimi keskenään.

• Fallout 2: Koukuttava mutta geneerinen ja liian vapaa (perharps the same could be said of all WRPG:s). Suurimman osan ajasta pelaaja on melkoisen kujalla, miten edistää juonta. NPC-interaktio on myös aika vehkeestä johtuen valtaosan kastista kasvottomuudesta.

• Fate/Stay Night: Hajottavan pitkäpiimäinen ja harvinaisen huonon sankaritar-tason omaava visual novel. Roolipelimetailu, myyttiset figuurit sekä pari sivuhenkilöä ovat jees, mutta kerta 2/3 sankarittarista ovat henkisiä massatuhoaseita, on noin 80 % pelistä aikamoista tervanjuontia. Ja kuka haluaa 80 tunnin verran tervaa sisuksiinsa? 100 % läpäisty. En edes tiedä, miksi.

• Get Dumped: Kummallinen vartin otome-visual novel, jonka juoni koostuu päähenkilön jatkuvasta henkisestä turpaanotosta ja jokainen loppu johtaa nimenmukaisesti siihen, että hänet jätetään. Päähenkilön persoonallisuus ja ilmeet sekä epätavallisen sisältöinen true end jättävät ihan hyvän mielen, vaikka lukuisat HV-loput, jotka on pakko nähdä, käyvät pidemmän turhauttaviksi.

• Half-Life: Edelleen PC:n paras FPS. Minuun iskevät eniten pelaajan puolella olevat NPC:t, interaktiiviset ympäristöt, keskenään mättävät viholliset, tunnelma ja skriptatut kohtaukset. Pohjimmiltaan gameplay ei sinänsä ole kuitenkaan mitenkään ihmeellistä, vaikka hyvin toimiikin. Ja kyllä, loppuosa Xenissä on huono, joskin onneksi lyhyt. Peliä pelaa silti mielellään useitakin kertoja, kiitos hienon meiningin ja tekoälyn tarjoaman vaihtelevuuden. Monet modit ovat myös hienoja, etenkin kohtapuoliin mainittava sellainen...

• Half-Life; Opposing Force: Potaskaa etenkin alkuperäiseen verrattuna, sillä aseita lukuunottamatta kaikki pelin uusi sisältö on suoraa kierrätystä tai paskaa. Uudet viholliset ovat varsinkin anaalista, etenkin OP-läski-alienit ja miespuoliset black opsit, jotka ovat liian aivottomia kärsiäkseen head shoteista. Myöskään pelin premissistä, eli emopelin pahiksena pelaamisesta, ei saada mitään irti.

• Half-Life; Blue Shift: Lyhyt ja reduntantti mutta silti huomattavasti hauskempi kuin Opposing Force. Jopa Xen-osio on mukavaa pelattavaa. Valitettavasti NPC- interaktion vähyys on nihkeää; vaikka pelissä ollaan THE Barney, loistavat muut elävät vartijat poissaolollaan, vaikka he ovat alkuperäisen HL:n parhautta.

• Hanachirasu: Probably the best visual nover in the world. Gameplay on vielä nollempaa kuin genressä yleensä, sillä pelin tiiviys tarkoittaa, että jokainen väärä valinta lopettaa menon lyhyeen. Asetelma, miekkaonanointi, action ja hahmot päähenkilöä lukuunottamatta ovat siistejä ja jyystökohtaukset myös armollisen nopeita ja harvassa. Salaiset loput ovat myös hupaisia.

• Heart of Evil: Best MOD ever. Eli totaalikonversio Half-Lifelle, jonka aiheina on Vietnamin sota ja zombit. Kaksi miinusta tekee tässä tapauksessa plussan, sillä meininki on sekä gameplayltaan että etenkin asenteeltaan kovin tuoretta; kukaan ei pysy turvassa tekijä Nathan Ruckin poliittisesti kovin epäkorrektilta huumorilta. Eri taistelevia osapuolia on mukavat neljä kappaletta ja etenkin pelin toiseksi viimeiseksi episodissa on mahtavia joukkotaisteluja NPC:den kesken. Uudet aseet ovat myös jees, lukuunottamatta kökköä sinkoa (joka ei ole Ruckin käsialaa). Pelin lopussa on yksi heikompi osio kuten Half-Lifessäkin, mutta menkööt, koska se sisältää "Heart of Darkness"-sitaatin. Ei, enkä meinaa sitä PS1-peliä.

• Katawa Shoujo: Yksi demon reiteistä pelattu läpi, eikä premissi ja loputon tekeleestä naamalle tursuava runkkaus juuri houkuta pelaamaan lisää.

• Monmusu Quest: Hahmoiltaan ja juoneltaan viihdyttävä ynnä gameplayltaan yllättävän hyvä eroge, jonka junamainen lineaarisuus ei paljoa haittaa. Pelin oleellisin puoli, eli häviötä seuraavat rapetukset ovat osa hyviä, osa ei. Pelin ainoa isompi miinus on canon-paritus, joka on tuttuun tapaan aika heikko eikä oikein vältettävissä ja se, että päähenkilö on konservatiivisesti shota...

• Sharin no Kuni, Himawari no Shōjo: Hajottavan absurdi ja surrealistinen slice-of-life-sekoilu. Sankarittaret suck balls, and not in a good way.

• Summer Session: Kökkerö dating sim, eli tarjoaa hetkeksi hupia. Gameplay on hyvin pinnallista muihin genren edustajiin verrattuna ja muijat melko mitäänsanomattomia, lukuun ottamatta totta kai goottinaista!

• Swan Song: Tunnelmallinen, komea ja mukavan masentava visual novel, jonka epäuskottava premissi ja hahmot haittaavat menoa mutteivät liikaa.

• True Love: Parhaan peligenren eli deittisimulaattorin edustajana hyvä, mutta herutuseventtien sattumanvarainen tapahtuminen ja päähenkilön urpous vaivaavat menoa. Sankaritarvalikoima on iso ja laadukas.

• Touhou Hisōtensoku: Omaperäinen mutta vaikeaselkoinen ja pitkäpiimäinen mättöpeli. Genre kärjistää Touhoun isointa ongelmaa, eli naishahmojen spämmäystä. Matsit kestävät liikaa kiitos Guilty Gear-tason hahmokestävyyden ja väistelyn helppouden ja Komachi on hahmona anteeksiantamattoman vaniljainen.

• Touhou; Phantasmagoria of Flower View: Hahmoiltaan ja gameplayltaan siisti, eikä Touhoulta muuta tarvita. Vs-moodi on pitkäikäinen ja hauska. Soundtrack on ylirunkattu mutta OK.

• Tsukihime: Harvinaisen hyvä visual novel, vaikka tämä muistikuva johtuukin ehkä siitä, että se on ensimmäinen kyseisen genressä pelaamani peli. Sankaritarvalikoima on 60 % paskaa ja 40 % god ja koska kyseiset jumalatarreitit ovat kaksi viimeistä, jää pelistä hyvä fiilis. Päähenkilöä koskeva juonipuoli on mielenkiintoinen, pääsankaritarta koskeva ei.

• Vanguard Princess: Passeli mutta bulkkimainen ja yhden sukupuolen kansoittama 2D-mättö.

• Worms 2: Armageddon: Uusi graffatyyli on hieman ykkösosaa vähemmän siisti, mutta laajennettu customointi ja aseläjät tekevät ekasta tekeleestä täysin turhan.