Arcade

Yksi harvoista nykyisistä katumuksen aiheistani on, etten pelanut kakarana enemmän arcade- ja flipperipelejä, kun niitä vielä oli Suomessakin jonkin verran. Onneksi emulointi on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin tähän maailman parhaaseen alustaan. MAMEn massiiviset cheattivalikoimat ja pelien lyhyys tarkoittavat, ettei näitä ole juuri tarvinnut jättää kesken.

• 64th Street; A Detective Story: Hyvä vanhan ajan beat-em-up. 30-luvun teema on automaattinen plussa, gameplay on perinteistä mutta toimivaa ja vihollisvalikoima laaja. Yksi omaperäinenkin mekaniikka on eksynyt joukkoon, nimittäin vastustajien nakkaaminen taustan hazardeihin. Erikoismaininta päähenkilöiden miehekkäistä heittoäänistä.

• Aero Fighters: Perinteinen shoot-em-up hoopoilla hahmoilla ja mainiolla soundtrackilla. Aloittaa sarjan hienon perinteen sattumanvaraisista loppupomoista.

• Aero Fighters 2: Samaa kamaa kuin ykkönen kuivemmalla musiikilla. Vikan ruudun vetäminen yhdellä krediitillä-pakko on ripulia.

• Aero Fighters 3: Lisää normishoot-em-uppeilua. Pelin siistein ominaisuus on se, että kaksinpelillä jokaisella eri hahmoyhdistelmällä on oma loppunsa.

• Aggressors of Dark Kombat: Omaperäinen ja ihmeen hyvin toimivakin beat-em-upin ja versus-mättöpelin yhdistelmä. Rosterikin on ihan jees, joskin hieman mielikuvitukseton muihin ADK:n mättöpeleihin verrattuna.

• Alien vs. Predator: Upea beat-em-up monipuolisilla hahmoilla, vihollisilla ja kentillä. Valitettavasti tukee vain kolminpeliä, vaikka pelattavia hahmoja on cockteaseaavasti neljä.

• Alligator Hunt: Gameplayltaan perinteinen Cabal/Space Harrier-kopio. Presentaatio ja spanglish tuovat peliin mukavasti charmia ja soundtrack on mainio, joskin aivan liian suppea.

• Altered Beast: Resident Evil 4-tierin puhkiportattu peli on arcaderaudalla paras. Gameplay on köyhää, mutta eri muodonmuutokset motivoivat pelaamaan armollisen lyhyen pelin loppuun, joka onkin sitten Segan vanhojen arcadenimien tapaan aika huippuluokkaa.

• Arm Wrestling: Koominen mutta pinnallinen puzzle/napinrämppäyspeli Nintendolta. Viholliskasti on aika hieno.

• Art of Fighting: Hyviä ideoita sisältävä mutta aivan liian tönkkö versus-mättöpeli.

• Art of Fighting 2: Huomattavasti pelattavampi kuin ykkönen, muttei silti mikään mestariteos. Soundtrack on korkeaa luokkaa.

• Art of Fighting 3: Sulavien, rosteripakkaa sekoittavien mättöpelijatko-osien pioneeri. Pelattavuudeltaan hyvä, mutta yliteknisyydessään vaikea oppia. Soundtrack on omaperäinen ja hyvä

• Avenging Spirit: Yksi parhaista platformer-peleistä ever kiitos mainion possessausmekaniikan. Vihollishahmoja on mukavan paljon, mikä meinaa edellä mainitun mekaniikan turvin tuplasti kivaa. Juoni on hienon synkkä pelin presentaatioon verrattuna ja loput koskettavia, etenkin good ending.

• B. Rap Boys: Hupaisa mutta kökkö ja hivenen monotoninen beat-em-up. Viholliset ovat turhan kestäviä ja itseään toistavia ja ohjattavuus kömpelöä, mutta Hip Hop-teema tekee pelistä jotenkin siedettävän ainakin vikaan pomoon asti, joka pitääkin sitten voittaa yhdellä elämällä (dat ain't happening). Moninpelilläkö asianlaitaan pelastus? Ehei, ensiksi pelaajat joutuvat hakkaamaan toisensa, ennen kuin voittaja pääsee tekemään itsestään lihamureketta pääpahista vastaan.

• Bad Dudes vs. Dragonninja: Keskinkertainen mutta hauska beat-em-up. Melko vaihteleva, myös. Meme-status on aika epäansaittu muihin arcaden dialogihelmiin verrattuna.

• Bang Bead: Hupaisa, uudistettu Pong passelilla hahmokaartilla. Ei yllä Flying Power Discin tasolle, kylläkään.

• Big Karnak: OK platformer siistillä Egypti-teemalla. Melko vaihteleva ja raaka, mutta hieman turhauttava.

• Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hienoa settiä.

• Boogie Wings: Erinomainen ja hyvin epägeneerinen shootteri. Pelin mekaniikat ovat omaperäisiä ja hyviä lukuunottamatta ehkä rämppäys-power up-laakia ja presentaatio on myös huippuluokkaa, samoin kun loppuyhteenotto.

• Breakers Revenge: Perinteinen mutta hyvä 2D-mättöpeli. Rosterikin on melko tavanomainen lukuun ottamatta paria helmihahmoa, mutta movelistit ovat mainioita ja pelattavuus kohdallaan. Hahmot ovat sulavia ja superit hienoja, mutta muuten presentaatiokin on aika peruskamaa. Ääninäyttelyn taso on hyvällä tavalla naurettava.

• Bucky O' Hare: Konamin beat-em-up, eli yllättäen hyvä. Kaikilla hahmoilla on projektiilihyökkäykset, joka erottaa pelin muista lajityypin edustajista, vaikka omasta mielestäni tämä hieman latistaa taistelua. Grafiikat ja musiikit ovat peruskauraa, mutta ääni(yli)näytellyt välinäytöt ovat hienoja.

• Burgertime: Yliarvostettu, vaikea ja itseään toistava platformerin kaltainen. Premissi ja gameplay ovat kyllä ihan omaperäisiä, kuten Data Eastilta sopii odottaa.

• Burning Fight: SNK:n Final Fight-rip off, mutta esikuvaansa hieman parempi kiitos passelin presentaation, gameplayn nopeuden ja ympäristöjen ynnä vihollisten vaihtelevuuden. Ohjaus on hieman kankeaa.

• Cabal: Melko perinteinen mutta viihdyttävä shootteri tavanomaisella armeijateemalla.

• Cadillacs and Dinosaurs: Aikamoisen Final Fightmainen, mutta hieman pelattavampi ja kiinnostavampi mätkintäpeli. Aseiden suuri määrä on etenkin hyvä kehitys. Liian pitkä ja pinnallinen, joka tapauksessa.

• Charlie Ninja: Hoopolla graafisella ilmeellä ynnä soundtrackilla varustettu, toimiva run and gun. Pelissä on mielenkiintoisena lisänä lukuisia salaisia ninjatekniikoita, joita ei siinä itsessään tai sen oheismateriaalissa paljasteta.

• Chelnov - Atomic Runner: Data East onnistuu saamaan tokusatsustakin jotenkin siistiä. Autoskrollaavan tasoloikan ja run 'n' gunin yhdistelmä toimii hyvin. Hienointa on tietysti pelin skandaalinkäryinen taustajuoni. Mega Drive-käännös on kuitenkin arcadeversiota parempi.

• Choky! Choky!: Hyvin uniikki Buster Bros.:n ja versus-mättöpelin sekoitus. Gameplay on toimivaa ja hupaisaa, mutta hahmorosteri on turhan pieni, vaikkakin ihan hyvä.

• Cliffhanger starring Edward Randy: ADHDmäisen epäselvä mutta hauska ja omaperäinen autoscrollmätistys, jossa ei hiljaista hetkeä tule, etenkään moninpelillä.

• Crime Fighters: Gameplayltaan köyhä mutta muuten viihdyttävä, nelinpelattava beat-em-up, jonka kohokohtia ovat loppubossi ja post-game-ylläribonus.

• Crude Buster: Godlike Bad Dudesin spiritual sequel, jonka yleinen urpous ja heittomekaniikka tarjoavat paljon hupia, etenkin kaksinpelinä.

• Cyber Police E-Swat: Tönkkö run and gun. Bonukset siisteistä pomoista ja Robocop-apinoinnista.

• Cyberlip: Melko köyhä mutta juoniosioiltaan mahtava run and gun. I'm not insain.

• D.D. Crew: Liian pitkä ja itseään toistava beat-em-up, jossa kuitenkin nelinpeli, jumalattoman hyvä soundtrack ja laadukkaat bossientranssit.

• Darkstalkers; The Night Warriors: Passeli sarjan aloitus, mutta obsoliitti kiitos jatko-osien. Pelin superimekaniikka on aika syvältä eikä onneksi palaa myöhemmissä osissa.

• DJ Boy: Jatko-osaansa B.Rap Boyssia vaihtelevampi ja nopeatempoisempi sekä poliittisesti epäkorrektimpi. Peli on mukavan mielikuvituksellinen ja kieli poskessa tehty, mistä syystä viimeisen pomon antiklimaattisuus on vielä tavallistakin tyrmistyttävämpää. Soundtrack on ihan hupaisa, muttei aihepiirin kovinkaan sopiva.

• Double Dragon 1 + 2: Liikevalikoimaltaan hyvin monipuolinen ja ihan siedettävästi ikääntynyt skrollaavien beat-em-uppien alkulähde. Pelin jatko-osa on miltei identtinen ykkösosan kanssa, lievien uudistusten ja hupaisasti muokatun alkunäytön kera.

• Double Dragon 3: Gameplayltaan kahta ekaa osaa huonompi, mutta vaihtelevampi ja monipuolisempi. Pelin kauppamekaniikka on aika paljon aikaansa edellä oikean rahan tarpeessaan.

• Dungeon & Dragons; Shadow over Mystara: NO, NO, NOOOOOOOOOOOOOOOO!!! Hieno beat-em-up lukuisilla eri hahmoilla, mutta en itse suostu pelaamaan tätä enää koskaan kiitos cinemaattisten loitsuanimaatioiden ja provomaanisten "kusipää homo"-kavereitteni.

• Dynamite Duke: On-rails-shootteri, jossa ladonovimainen pelaajahahmo peittää puolet näkökentästä. Tästä huolimatta on peli ihan viihdyttävä kiitos tuhoutuvien ympäristöjen ja aivottoman väkivallan. Viimeinen pomo on myös aika mielenkiintoinen.

• Dynasty Wars: Johonkin Romance of the Three Kingdoms-mangaan perustuva beat-em-up Double Dragon 2-maisella ohjaussysteemillä. Huomattavasti nopeampi ja viihdyttävämpi kuin jatko-osansa Warriors of Fate ja vielä väkivaltaisempi.

• Eco Fighters: Normishootteri söpöillä graffoilla ja siistillä option-mekaniikalla. Game Over-ruutu variaatioineen on huvittava.

• Express Raider: Data Eastin tapaan premissiltään ja gameplayltaan melkoisen uniikki, hupaisa beat-and-shoot-em-up. Lisäksi hämmästyttävän inhimillinen vanhaksi arcadepeliksi.

• Elevator Action Returns: Hieno päivitys kuppaiseen vanhaan arcadepeliin. Gameplay on uniikkia ja ihan viihdyttävää. Peli on tarpeeksi lyhyt, ettei sen lievä yksitoikkoisuus juuri ehdi haitata.

• Fatal Fury: Passeli vastine SF II:lle, eli aika köyhä, lähinnä kiitos keinotekoisesti rajoitetun rosterin. Soundtrack sekä juoni- ja minipeliosiot ovat ainoa hieman siistimpi elementti.

• Flying Power Disc: Data Eastin mielenkiintoinen HC-Pong. Gameplay on hauskaa ynnä nopeaa ja äidinkieltään puhuvat hahmot siistejä, etenkin ajalleen. Tästä syystä kastin verrattain pieni koko onkin harmittava, mutta ainakin joukkoon on saatu G. Scott-niminen hiski.

• Garou: Mark of the Wolves: Gameplayltaan paras mättöpeli ever. Presentaatio ja rosteri ovat huippuluokkaa. Hahmoja on yllättävän paljon animaation tasoon nähden, etenkin kuin kyse on käytännössä sarjan ensimmäisestä pelistä. Hakkaa Street Fighter III:n kaikki iteraatiot 600-0. Se, ettei pelin jatko-osaa koskaan julkaistu, on pelimaailman suurimpia menetyksiä.

• Genpei Touma Den: Monipuolinen ja premissiltään ynnä presentaatioltaan omaperäinen sekä siisti, mutta hullu. Ei kuitenkaan MAHOTON, kuten the Tomaksen legendaplaythroughit todistavat.

• Go! Go! Mr. Yamaguchi: Taatusti johonkin japanilaiseen hoopoon ohjelmaan perustuva hoopo top-down-bakageily. Hieno äänimaailma.

• Golden Axe: Hyvin ikääntynyt, kaikin puolin erinomainen beat-em-up. Loppu on aika samaa tasoa Altered Beastin kanssa.

• Golden Axe; The Revenge of the Death Adder: Yksi parhaista, ellei paras, arcade-beat-em-up. Nelinpeli, monipuoliset pelihahmot ja hiottu sekä nopeatempoinen gameplay eivät jätä kylmäksi.

• Growl: Pelattavuudeltaan keskinkertainen mutta etenkin nelinpelillä mukavan kaoottinen ja suuria vihollismääriä sisältävä mätkintä. Pomot ovat myös hauskoja ja vikalla bossilla on hupaisa twisti.

• Guerrilla War: Passeli top-down-shooter, mutta hankala pelata emulaattoreilla kiitos erikoisen ohjaussysteemin. NES-portti hakkaa arcadeversion kaikilla osa-alueilla, paitsi graffoissa.

• Gyakuten! Puzzle Banchou: Yksinkertainen mutta toimiva VS-puzzlepeli siistein high school delinquent-hahmoin.

• Heavy Barrel: Ikääntynyt ja simppeli mutta ihan hauska ja sopivan pituinen top-down-räiskintä. Nimikkoaseen kokoamismekaniikka on hauska, kuten Sly Spyssakin. Soundtrack ja äänimaailma ovat myös hyviä.

• Heiankyo Alien: Hauskalla premissillä varustettu sokkelosekoilu, vaikkei tätä juuri huomaa pelin 1979-pilipalimaisuudesta johtuen. Gameplay on ihan kekseliästä ja kuolinääni hieno. Myöhemmät remaket ovat toki parempia.

• Ikki: Gameplayltaan ja aiheeltaan omintakeinen mutta turhan simppeli top-down-sirpinnakkailu. Pelimaailmalle uniikista juonesta ei saa paljoakaan irti, sillä loppunäyttöä ei ole ja alkuruudutkin löytyvät vain japanilaisessa versiossa.

• Joe and Mac: Sekä pelattavuus- että huumorimielessä hauska platformer. Gameplay on hyvin perinteistä, mutta vaihtelevat ympäristöt sekä siistit pomot ovat hyvää settiä. Multiple endings, kaiken lisäksi, joista kaikki ovat aika reiluja titulaarisia sankareitamme kohtaan.

• JoJo's Bizarre Adventure: Lähdemateriaalinsa ansiosta absurdilla tavalla hupaisa, mutta Capcom-tyyliin hiomaton ja rikkinäinen mättöpeli. Etenkin active stand-mekaniikka on syvältä ja poikittain samoin kuin eläinhahmot. Onneksi pelissä on liuta normaalejakin jamppoja, siis pelattavuudeltaan.

• Karian Cross: Periaatteessa hyvä mutta toteutukseltaan kusahtava VS. kusogepuzzlepeli. Minulla on outo, kaksinkertaisesti masokistinen hinku pelata tätä HYPEn puzzlemestaria vastaan ja saada itselleni perseeni hopealautasella.

• Ken-go: ONORE! Yhden napin käytöstään huolimatta koukuttava ja melko vaihteleva run and slice. Mielenkiintoisesti ei pelistä löydy mistään mitään oheistietoa, mutta loppunäytön perusteella olettaisin sen pohjautuvan keskiajan Japanin Sekihagaran taisteluun, mikä saa nörttivereni sykkimään.

• Kid Niki, Radical Ninja: Intensiivinen ja ikäisekseen monipuolinen run-and-slash. Bossit ovat etenkin siistejä. Vanhojen arcadepelien tapaan tosin mahdoton ilman chiittejä tai elämättömyyttä.

• Knuckle Bash: Mielenkiintoinen boss-rush-beat-em-up. Pelattavuus on genrelle hyvin tavallista, mutta testosteronia tihkuva presentaatio hienoutta. Vihollishahmot ovat siistejä ja soundtrack mainio. Peliin olisi toivonut kuitenkin enemmän normi-tykinruuanhakkausosioita, sillä nyt biiseistä ja pelaamisesta ei pääse nauttimaan kuin lyhyitä annoksia kerrallaan ennen seuraavaa välinäyttöä.

• Magical Drop 3: VS-puzzlepelien eliittiä kiitos hyvin käytetyn tarot-teeman, lukuisten persoonallisten hahmojen ja helpon sekä intensiivisen gameplayn. Soundtrack on myös hyvä, mutta valitettavasti moninpelissä soi hahmoteemojen sijaan aina geneerinen versuspimputus. Länkkäriversioista on lisäksi poistettu valtaosa hahmojen uniikeista äänisampleista, mikä on Wii U:ta.

• Magician Lord: ADK on jälleen elementissään tässä keskinkertaisessa mutta viihdyttävässä platformerissa. Presentaatio ja hahmodesignit ovat siistejä ja pääantagonisti on tietysti ulosanteineen oma lukunsa. Transformaatiomekaniikka piristää muuten yllätyksetöntä gameplayta. Peli on pirun vaikea, mutta onneksi checkpointteja ei yhtä kohtaa lukuun ottamatta ole. Tästäkin olisi tullut jatko-osa, ellei maailma olisi ripulia.

• Metal Slug: Äärimmäisen persoonallinen, vaihteleva ja hiottu run and gun. Presentaatio on toisesta maailmasta aina upeasti animoiduista spriteistä hupaisaan selostajaan ja soundtrack on suppea mutta 100 % mainio. Pelin siistein puoli ovat vihollistykinruokasoltut, joilla on hyvin paljon erilaisia manöövereitä ja hupaisia ilmeitä. Peli on juuri sopivan pituinen ja kaksi erilaista loppua mahtavia.

• Metal Slug 2: Hyvä nokitus ykkösosaan. Transformaatiot, uudet viholliset ja loppupomo ovat siistejä, mutta soundtrack ei ole yhtä tasaisen laadukas kuin edeltäjässä ja lagi kusee eksekuusöniä hieman. On myös hieman liian pitkä. Ei yhtä hyvä kuin ykkönen, siis.

• Metal Slug X: Metal Slug 2 ilman lägiä ja huonommalla ykkösruudulla. Jostain syystä pelin alussa olevat uniikit arabiviholliset on korvattu tässä versiossa valtaosin normisoltuilla ja mainio eka bossi siirretty välivastuskseksi tylsempään ympäristöön. Metal Slug X 2:n ekalla ruudulla olisi mainio tekele, tämä uudistus ei yllä alkuperäisen kakkososan tasolle.

• Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja hyvin uudelleenpelattava, kiitos vaihtoehtoisten reittien, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Reduntanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä.

• Metal Slug 4: Toimiva mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä. Uudenlainen soundtrack on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.

• Metal Slug 5: Reduntantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Loppupomo on hieno mutta jo turhan iso asspull ja peliin sopimaton. Ei yhtä hyvä kuin nelonen.

• Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien Venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, mutta Ralf ja Clark olisi kyllä voinut korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Soundtrack on jälleen melko persoonallinen, onneksi. Ei yhtä hyvä kuin vitonen.

• Momoko 120 %: Paskahko mutta melko omaperäinen ja premissiltään mielenkiintoinen platformerin tapainen. Sankarittaren ikääntyminen pelin aikana on sen siistein ominaisuus. Koko ajan soiva Urusei Yatsuran OP-biisi on mielenkiintoinen ilmiö ja liittyy varmaan jotenkin tämän tekeleen NES-väännökseen.

• Mystic Warriors: Sisarpeli Sunset Riderssille ja sen tavoin erinomainen. Ympäristöt sekä gameplay ovat hienoja ja vaihtelevia ja pomot ynnä juoniosiot eeppisiä. Nelinpeli on myös hienoutta, eikä trivialisoi peliä aivan yhtä tehokkaasti kuin Sunset Riderssissä.

• NARC: Hapokas, typerä ja väkivaltainen, eli kuppaisesta gameplaysta huolimatta viihdyttävää pelattavaa. Vikassa pomossa on taas keinotekoinen vaikeusastepiikki checkpointin muodossa, mutta huijaamalla sekin hoituu yhtä aivot narikassa kuin muukin peli.

• Nekketsu Kouha Kunio-Kun: Bossi-beat-em-up, jonka sankarilla on näinkin vanhaksi tekijäksi merkittävän iso movelist. Premissi on myös hieno ja juoni ytimekäs. Checkpointtien takia kuitenkin mahdoton, kuten yleensä.

• Night Slashers: Mainio beat-em-up genrelle epätavallisella kauhuteemalla. Hahmojen movelistit ovat mukavan suuria ja gameplay perinteistä mutta toimivaa. Väkivaltainen presentaatio sopii premissiin hyvin ja lisää saatavia kiksejä entisestään. Valitettavasti pelin länsimaiset versiot on sensuroitu...paitsi service modea rukkaamalla!

• Night Warriors; Darkstalkers' Revenge: Ykkösosasta turhan paljon kierrättävä, muttei mikään Street Fighter II, sentään. Supermekaniikka on ekaa peliä perinteisempi mutta parempi. Hahmojakin on vain 2 uutta, mutta ainakin toinen niistä on Hsien-Ko...

• Ninja Baseball Bat Man: Pelattavuudeltaan perinteinen beat-em-up mutta presentaatioltaan ei. Ulkoasu ja soundtrack ovat huippuluokkaa ja huvittavia. Plussana myös nelinpeli. Movelistit ovat pelin tyyliin robusteja mutta hämäriä.

• Ninja Kids: Graafiselta tyyliltään ynnä juoniosioiltaan siisti, nopeatempoinen mutta pelattavuudeltaan turhan suppea neljän pelaajan mätkintäpeli.

• Pachinko Sexy Reaction: Hyvin animoituja, isoryntäisiä piirrettyjä muijia sisältävä, gameplayltaan olematon slot-pachinkopeli. ++-1. Sankaritarkasti on siisti ja graffat godlike.

• Samurai Nihon-Ichi: Kökkö ja mahdoton mutta ihan viihdyttävä Kung Fu-klooni. Vaikeusaste on ihan hyvä kannanotto siihen, kuinka helppoa yksittäisen miekkamiehen on tappaa armeijallinen samuraita, ninjoja, tiikereitä ja muita otuksia. Pelin loppuhuipennus on hupaisa ja on ihan huijaamalla saatujen noin sadan elämän menettämisen väärti.

• Shock Troopers: Hahmokastiltaan mukavan laaja ja monipuolinen top-down-run and gun. Vaihtoehtoiset reitit ja rosteri antavat pelille hyvin jälleenpeluuarvoa, mutta valitettavasti itse gameplay ei ole yhtä viihdyttävää kun genren helmissä, lähinnä kiitos tasapaksun vihollisarmeijan.

• Sinistar: Sil on nälkä. Pääpahiksensa eeppisyydestä ja mekaniikkojen omaperäisyydestä huolimatta ei kovinkaan viihdyttävä räiskintä, lähinnä kiitos vanhoille arcadepeleille tyypillisen vaikeusasteen.

• Sly Spy: Mukavan häpeilemätön plagiointi James Bondista. Gameplay on melko mielikuvituksetonta mutta toimivaa ja Golden Gun-mekaniikka on mukava lisä. Valitettavasti ei samanaikaista moninpeliä.

• Smash TV: Turhan monotoninen mutta kontrolleiltaan ja ulosanniltaan hieno yhden ruudun verilöylyttämö. Kaksinpelillä on aivoton räiskintä hieman viihdyttävämpää.

• SNK Vs. Capcom: SVC Chaos: Guilty pleasureni. Gameplay on hyvää, ellei oteta lukuun heittojen kuppaista kantamaa, mutta siisteintä pelissä on sen yleinen hämäryys ja ylitsetursuava persoonallisuus. Rosterissa on 9 Street Fighter II-hahmoa liikaa, mutta muuten hahmovalinnat ovat aika siistejä, etenkin välibossien osalta. Musiikki on myös SNK:lle epätavallisesti mutta peliin sopivasti kökköä mutta outoa. Parempi kuin Capcom Vs. SNK 2, yllättäen. Hauskaa kyllä pelin juonesta ei löydy mistään mitään tietoa, joten voimme vain ihmetellä, onko sen "after the apocalypse"-teema jonkinnäköinen vertauskuva silloiselle SNK:n tilalle.

• Street Fighter Alpha 3: Samanlaista hiomatonta paskaa kuin miltein kaikki Capcomin mättöpelit. Tuntuma hahmoihin on huono ja liikkeiden ominaisuudet ihan yhtä päin persettä kuin Capcom Vs. SNK:ssa. Dan ja R. Mika ovat ihan jees. Ilmankos toinen on SNK-pastiche ja toinen kaikonnut tyystin myöhemmistä sarjan peleistä.

• Street Fighter; The Movie: Mortal Kombatmainen eli huvittava ja paska. Mieluummin tätä pelaa kuin Street Fighter II:sta, ainakin.

• Street Smart: Pelattavuudeltaan löysä ja kököhkö mutta presentaatioltaan mainio vanhan ajan boss-beat-em-up. Ihan viihdyttävä kerran läpäistynä, ainakin kaksinpelillä.

• Sunset Riders: Mainio Konamin run and gun, josta olisi pitänyt tehdä kunnon franchise. Vaihtelevat ruudut, grafiikka, pomomätöt ja soundtrack ovat erinomaisia ja nelinpeli myös, vaikka viimeksi mainittu tekeekin pelistä aivan liian helpon.

• Super Gem Fighter Mini Mix: Gameplayltaan omintakeista veriripulia, mutta grafiikoiltaan hieno ja huvittava. Sääli, että kuppaisen kokoinen rosteri on käytetty 83,33 %:sti paskoihin Street Fighter-hahmoihin (anteeksi tautologia) ja kirjaimellisesti puhki runkattuun Darkstalkers-naistriioon.

• Super Puzzle Fighter II Turbo: Gameplayltaan ihan hyvä Vs-puzzlepeli. Valitettavasti hahmovalikoima toimii aika hyvänä jarruna gameplayn kiihottavuudelle. Ja arcadeversio on muutenkin yksi tän universumin broukeneimmista peleistä!!!11

• Takeda Shingen: Kökkö, vanha beat-em-up, jonka päähenkilönä on sentään legendaarinen "vanha läski, jolla on kärpäslätkä". Siisteillä potreteilla varustetussa viholliskastissa on totta kai pakollinen Kenshin Uesugi, mutta valitettavasti Houjoun tai Odan jätkien sijaan ovat muut pahikset nevareita pikkudaimyoita.

• Tecmo Knight: Piristävän väkivaltainen ja nopeatempoinen, siedettävästi ikääntynyt beat-em-up. Hieman turhankin yksinkertainen, mutta moinen ei juuri haittaa pelin lyhyyden vuoksi. Alkunäyttö on harvinaisen tyhjentävä ja raivohullu gorilla hienoutta, samoin kuin gemarisekvenssi.

• Teenage Mutant Ninja Turtles: Passeli beat-em-up, muttei ole ikääntynyt yhtä hyvin kuin monet aikalaisensa. Nelinpeli on aina jees, tietysti.

• Teenage Mutant Ninja Turtles; Turtles in Time: SNES-porttiin verrattuna paskaa, koska sisältöä on nihkeästi ja pomovalikoima jättää kylmäksi ilman Rocksteadya ja Bepopia.

• Top Hunter - Starring Roddy and Cathy: Platformerin, run and gunin ja mättöpelin mielenkiintoinen yhdistelmä. Mekaniikat ovat siistejä, mutta joskus meno on hieman epäselvää kiitos kahden eri pelitason. Presentaatio on aivan god ja väli- sekä normipomot siistejä.

• Top Ranking Stars: Nyrkkeilypeli, joka pelaa kuin keskiverto 2D-mättö, tosin ilman hyppyjä, liikkuvuutta ja siedettäviä kontrolleja. Turha.

• Tough Turf: Kunnianhimoton mutta hyvä Double Dragon-klooni. Gameplay on hiouttua, vaikeusaste kohdallaan ja presentaatio hyvä. Pelissä on myös siisti, mitä genressä ei jostain syystä juurikaan nähdä, nimittäin vihollisten kyky teloa toisiaan. Sekä pahisten käsistä kirpoavat aseet että niiden lentävät ruhot voivat myös vahingoittaa toisia vastustajia, mikä on hupaisaa. Loppumättö on myös omaa luokkaansa.

• Trio The Punch – Never Forget Me...: Legendaarinen baka-ge, jonka urpous ulottuu sekä presentaatioon että itse gameplayhin. Huvittava ja viihdyttävä hämmentävässä pacingissään ja ruutujen koostumuksessa. Jotkin bugit ja moninpelin puute harmittavat hiukan.

• Turbo Force: Aero Fighters lentävillä autoilla ja yksinkertaisilla kontrolleilla. Melko mitäänsanomaton lukuun ottamatta kolminpelimahdollisuutta, joka tekee pelistä entistä aivottomampaa. Sisarsarjaansa verrattuna ei pelissä ole myöskään mitään persoonallisuutta, koska juoni ja kaikki näytöt uupuvat tekeleestä kokonaan. Vika bossi on sentään tarpeeksi hoopo Aero Fighterssin vastaavien rinnalla.

• Twin Action: Köyhä ja bulkkimainen shootteri, jossa on sentään suht sympaattinen presentaatio.

• U.N. Squadron: Melko hajuton ja mauton lisenssisivuttaisshootteri, joka on sentään harvinaisen reilu; vastoin genren perinteitä power uppeja ei menetä kuollessa. Sitä vastoin peli ANTAA pelaajalle bonusaseen, jos padit olivat lopussa kuolon korjatessa.

• Ufo Senshi Yohko Chan: Söpöllä ja hupaisalla päähenkilöllä varustettu Segan vanha top-down-shooter/platformer. Autoskrollaavat tasohyppelyosiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ruudun skrollaamisen lisäksi myös hahmo liikkuu koko ajan eteenpäin, mikä tekee loikkimisesta välillä hajottavaa. Muuten gameplay on ihan toimivaa. Pelissä on myös harvinainen ilmiö: päähenkilöllä on eri sprite oikealle ja vasemmalle katsoessa!

• Ultra Balloon: Häpeilemätön rip-off Bubble Bobblesta, joka on vielä esikuvaansa monotonisempi. Pelin lapsekas juoni ja ulkoasu on tosin kiinnostavan hämmentävässä ristiriidassa povekkaiden naishahmojen, fanservisun ja pelottavien irtopäiden kanssa.

• Undercover Cops: Melko tavallinen beat-em-up, joka viihdyttää kiitos Metal Slug-tyylisen, persoonallisen presentaation. Valitettavasti pelissä voi hakata kaveriaan, jonka takia minulle jäi ainoalta pelikerraltani aika massiivisen pökäleen maku suuhun. Jostain syystä länkkäriversioista on poistettu ominaisuuksia ja osa hahmojen movelististä.

• Under Fire: Digitaalisilla näyttelijöillä tähditetty rail-shooter. Mortal Kombatmaisen ulkoasun lisäksi löytyy pelistä myös tutunoloista hoopoa ääninäyttelyä ja yleistä hellyyttävää kökköyttä. Soundtrack on myös menoon hienon sopimatonta hissimusiikkia.

• Undoukai, The: Kuppainen ja mahdoton Track & Field-tyylinen napintakomispeli. Well, daah. Premissi on sentään mielenkiintoinen; lajit ovat japanilaisia koulufestivaalikisailuja ja taistelevat osapuolet blondeja ja brunetteja lyylejä.

• Valkyrie no Densetsu: Actionseikkailu, joka pesee kaikki vastaavan genren aikalaisensa, vaikka pelityyppi ei ehkä täydellisesti arcadealustoille sovi. Presentaatio on huippua, päähenkilöt hupaisia ja salaisuuksia riittää. Peli on yllättäen melko hullu, muttei onneksi mikään Youkai Douchuuki. On tragikoomista, että lukuisista viittauksista muissa peleissä huolimatta ei Namco ole jatkanut tätä franchisea yli kuuteen vuosikymmeneen.

• Vamf x 1/2: Sekä presentaatioltaan että gameplayltaan amatöörimäinen mutta hupaisa beat-em-up passelein transformaatio- ja kombomekaniikoin varustettuna.

• Vampire Savior; The Lord of Vampire: Eli Darkstalkers 3 sarjan clusterfuck-nimeämislogiikkaa tuntemattomille. Trilogian kulminoitumasta voi vain todeta, että käteen jää ainoa Capcomin oikeasti hyvä mättöpelisarja, kiitos kauhupremissin, hupaisan rosterin ja soundtrackkia lukuun ottamatta upean presentaation. Myös gameplay on siedettävää, vaikka tekijälle perinteiset kuuden napin set-upit ja useiden nappien takomismekaniikat tietysti loistavat läsnäolollaan. Kolmososa tekee isoimmalla mörkökastilla ja siistillä power-up-mekaniikalla edeltäjistään muuten turhia, paitsi että siitä on poistettu kolme kakkosen hahmoa, mikä on etenkin tämän sarjan tapauksessa anteeksiantamatonta. Valitettavasti koko rosterin omaavat ja hyvät versiot pelistä ovat myös tähän päivään mennessä turhan kiven alla.

• Vandyke: Gameplayltaan perinteinen vanhan ajan top-down-actionpeli. Mörködesignit ovat siistejä, ja pelin äänimaailma huvittava ja soundtrack hyvä. Päähenkilön paidattomuus ja lihasten pullistelu ovat myös plussaa.

• Vanguard: Hupaisa SNK:n Defender-klooni, joka on esikuvaansa vaihtelevampi ja jossa on Smash TV:mäinen ampumissysteemi. Pelissä on varmaan epäselvintä digisoitua puhetta koskaan ja hupaisia musiikinpätkiä. Hullu.

• Vanguard II: Edeltäjäänsä gameplayltaan ja etenkin presentaatioltaan tylsempi, vapaasti liikkuva Xevious-klooni. Mahdoton.

• Vapor Trail; Hyper Offence Formation: Tavallinen, toimiva ja yllättävän inhimillinen top-down-shooter. Musiikit ovat hyviä, mutta herkeämättä soiva pääteema a la Bubble Bobble rupeaa kyllästyttämään.

• Vasara: Normihko, mahdoton bullet hell ihan passelilla lataushyökkäysmekaniikalla. Pelin premissi ja presentaatio ovat sitä vastoin hyvinkin siistejä ja pääpahis Tokugawa Ieyasu, mikä on aina plussaa. Soundtrack on myös hyvä perinteisine japanilaisinstrumentteineen.

• Vasara 2: Mekaniikoiltaan hieman kuivempi kuin ykkönen ja liikaa edeltäjästään kierrättävä, etenkin soundtrackin osalta. Presentaatio on edelleen kuitenkin korkealla tasolla ja tällä kertaa päästään lahtaamaan Oda-klaanin runkkareita.

• Vendetta: Hyvä beat-em-up, joka kehittää kaiken puolin edeltäjänsä Crime Fighterssin ominaisuuksia. Pelin viittaukset ykkösosaan ovat myös hupaisia, vaikka niistä paras eli post-game bossrush ei ole aivan yhtä eeppinen kuin ykkösosassa.

• Victory Road: Ikari Warriorssin jatko-osa, joka on sarjalle uskollisesti paska ja mahdoton. Sentään pelin äänimaailma ja mörködesignit ovat siistejä.

• Virtua Bowling: Perinteinen arcadekeilailupeli toimivin mekaniikoin ja huvittavin feilaus- ja onnistumisanimaatioin.

• Viewpoint: Ulkoasultaan omaperäinen ja soundtrackiltaan hyvä isometrinen shootteri, jonka pelattavuus on kuitenkin genrelle tuikitavallista geneeristä, kuivaa ja mahdotonta settiä.

• Vigilante: Paska Kung Fu-klooni, jossa aika arveluttava sanoma. Puhesamplet ovat huvittavan hirveitä.

• Violence Fight: Kökkö ja arkaainen vs-beat-em-up. Aggressors of Dark Kombat tekee tästä tekeleestä turhan. Loppu on sentään hupaisan tekofilosofinen.

• Violent Storm: Konamin paras beat-em-up, eli helvetin hyvä peli. Pelattavuus ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta isot movelistit, huimaava nopeus, persoonalliset hahmot ja Yngwie-tason soundtrack tarjoavat aikamoisen elämyksen. Valitettavasti vain kolminpeli, mutta hahmojen suuren koon huomioon ottaen voisi neljällä pelaajalla syntyä jo turhankin massiivista sillisalaattia.

• Vs. Blockbreaker: Köyhän miehen Puchi Carat. Gameplay on Arkanoidia eli köyhää, mutta versusmekaniikat ovat ihan mielenkiintoisia. Valitettavasti hahmoja on vain kaksi ja niistä kummatkin ovat jotain äklöjä elukoita.

• Wardner: Geneerinen, kankea ja turhauttava platformerpeli. Pari mekaniikkaa ovat omaperäisiä ja musiikki jees.

• Waku Waku 7: Rosteriltaan minimaalinen mutta laadukas ja presentaatioltaan erinomainen mättöpeli, jonka mekaniikat ovat melko pyllystä. Siisteimmät väli- ja loppubossit ever, though.

• Wall St.: Makaaberia huumoria ja laadukasta digisoitua puhetta sisältävä vanha pilipalipeli. Camp retroa, siis.

• Warriors of Fate: Romance of Three Kingdoms-väännös Final Fightista, joka on esikuvansa tavoin tylsä, hidas ja liian pitkä. Käännös, yksi bonusosio ja bad end tosin huvittavat.

• Whodunit: Omaperäinen mutta paska light gun-shooter, jossa pitää suojella eteenpäin haahuilevaa nollakarisman päähenkilöä erilaisilta hasardeilta. Kökkö ja mahdoton ja päähenkilön non-stop himonussijahuohotus hajottaa hyvin nopeasti.

• Wild West C.O.W. Boys of Moo Mesa: Sunset Ridersmainen eli hyvä, nelinpelattava run-and-gun, jossa on pari shootteriosiotakin. En tiedä pelin lisenssistä hevon vattua, mutta lauantaipiirrettymäinen ulkoasu ja hahmot ovat kyllä siistejä.

• Willow: Aika viihdyttävä ja vaihteleva run and gun, jonka pilaa samanaikaisen kaksinpelin puuttuminen. Melkoisen anteeksiantamatonta, etenkin kun pelattavia hahmoja on juurikin kaksi erilaista.

• Wiz: Mielenkiintoinen, suht omaperäinen ja vanhojen arcadepelien tapaan mahdoton platformeri. Stickillä tehtävä hyppy huonontaa pelattavuutta merkittävästi ja seitsemän sekunnin luuppimusat ovat aika hajottavia.

• Wiz Warz: Gameplayltaan omaperäinen muttei kovin ihmeellinen ja monotoninen Smash TV:n isoisä. 1984:n prototyyppipeliksi kuitenkin ihan vaikuttava ja hienon gemariviestin omaava.

• Wizard of Wor: Äänimaailmaltaan jumala-tier maze-haahuilu. Hakkaa Pacmanin 6-0.

• Wonder Boy: Kahden eri pelisarjan alkulähde. Itse peli on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin sen aiheuttama lisenssimindfuck, eli perinteinen, pirun vaikea, monotoninen ja aivan liian pitkä platformer, vähän niin kuin...Adventure Island! Wonder Boyta on sentään mukavampi katsella kuin möhömahaista Master Higginssiä.

• Wonder Boy III Monster Lair: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja hidastempoinen, koko ajan autoskrollaavan platformerin ja shoot-em-upin vuorovierailu. Pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kukkuraksi. Muutama bossi on ihan siisti.

• Wonder Momo: Presentaatioltaan ja etenkin premissiltään mainio mutta gameplayltään ripuli beat-em-up. Kunnon Namcom Athena.

• Wonder Planet: Data Eastin söpö mutta sairas Xevious-vastine. Gameplayta on höystetty kauppasysteemillä. Sisältää lopussa mukavan 10 heebon bossirushin.

• World Heroes: ADK-tyyliin kökkö mutta huvittava mättöpeli. Premissi ja rosteri (pari isoa poikkeusta lukuun ottamatta) ovat hienoja. Jatko-osat tekevät ykkösestä kuitenkin turhan.

• World Heroes 2: Muuten köyhempi versio Jetistä, mutta tässä versiossa on sentään hauskat bonuskentät ja uniikit hahmoloput.

• World Heroes 2 Jet: Sarjan loppuhuipentuma, käytännössä. Paremmat mekaniikat kuin Perfectissä, mutta hieman vähemmän sisältöä. Pelin loppu on aika hulvaton.

• World Heroes Perfect: Olisi sarjan paras osa, mutta lukuisat rasittavat uudistukset karsivat nautintoja. Näihin kuuluu mm. allekirjoitetun lempparit, eli kaiken kattava ilmatorjunta, samanaikaisten napinpainallus spämmäys ja 6 perusnormaalia. Bonukset tosin runsaasta määrästä tauntteja per hahmo.

• World Wars: SNK:n eeppinen Xevious-klooni. Gameplay on tylsää mutta soundtrack on hieno ja selostajan epäselvät mutinat myös.

• Wrestle War: Vanha kehno wrestlauspeli. Ääninäyttely on sentään hupaisan huonoa.

• WWF Wrestlefest: Aika perinteinen wrestling-peli, lukuunottamatta Battle Royal-pelimoodin hauskaa survival-kehärääkkiä.

• WWF: Wrestlemania: Mortal Kombatmainen "paini"peli, mukaan luettuna ulkoasu, kömpelö mutta hauska pelattavuus, huumori ja raivostuttavan epäreilu yksinpeli.

• Xenophobe: Useassa tämän ajan arcadepelissä nähdyllä piirrettymäisellä tyylillä tehty alienräiskintä. Hieman kömpelö mutta viihdyttävä, luultavasti etenkin moninpelillä.

• Xevious: Aah... Hyvin tehty mutta ylikypsynyt shootteri. Maisemat ovat kyllä edelleen siistejä.

• Xexex: Ällistyttävän inhimillinen Konamin shootteri. Gameplay on mielenkiintoista kiitos omaperäisen option-mekaniikan. Valitettavasti presentaatio on juoniosioita ja paria ruutua lukuunottamatta tylsää. Suurin osa mielikuvituksesta ollaan luultavasti käytetty creditsehin...

• X-Men: Konamin mainio, maksimissaan kuuden(!) pelaajan beat-em-up. Koko köörin kokoonpanoa pitää päästä joskus kokeilemaan.

• X Multiply: Kunnon body horror-shootteri. Grafiikat ja soundtrack ovat säväyttäviä ja lonkero-option-systeemi on siisti, mutta Gradiukselle uskollisesti on peli hullu, etenkin jos satut kuolemaan pahassa paikassa, koska kyllä, power-upit katoavat samoin kuin pelaajan motivaatio.

• Xybots: Uniikki mutta ainakin yksinpelinä monotoninen third-person-Gauntlet.

• Yellow Cab: Data Eastin innovatiivinen taksikuskeilu. Pelissä ei tosin rahoiksi lyödä, kerta yhden matkan hinta vastaa jotain puolta bensakuluista...

• Ye Air Kung Fu: Konamin uraauurtava versus-fighteri. Vihollisrosteri on monipuolinen ja gameplay hauskaa. Erittäin iso missattu tilaisuus Konamilta, ettei tästä ole tehty kunnon franchisea.

• Yosaku to Donbei: Mielenkiintoinen Space Invaders-klooni, jossa kaksi japanilaista heppua yrittävät tuhota lintujen kansoittaman puun. Hyvä asetelma, vaikka maailman puhkinussituin gameplay, siis.

• Youjyuden: Tylsä, Kreikan mytologiasta ammentava top-down-shooter, joka on kovin vaikea. Pomovihollisten mylvintä sentään havahduttaa unesta.

• Youkai Douchuuki: Pahimman sortin pelin edustaja. Hyvä musiikki, gameplay ja tunnelmallisuus, omaperäinen asetelma sekä useat loput eivät paina paljoa, kun peli on HULLU, MAHOTON. Läpipääsyfokusoitunut pelaaminen on hyvä tie täydelliseen hermoromahdukseen.

• Youma Ninpou Chou: Sengoku/Youkai-maailman top-down-räiskintä, joka olisi ihan viihdyttävä, ellei olisi mahdoton. Vanhan kunnon ajan tyyliin alkaa peli aina alusta gemarin koittaessa, eli yleensä noin minuutin pelaamisen jälkeen.

• Zed Blade: Geneerinen avaruusräiskintä, jossa epämääräistä Ragnarök-runkkausta. Soundtrack ja vika ruutu ovat sentään hieman kiihottavia.

• Zing Zing Zip: Sonic Wings-sarjaa melkoisesti muistuttava top-down-räiskintä. Pelin taide on ihastuttavan puolikökköä ja loppu voi aiheuttaa naurunpyrskähdyksen.

• Zunzunkyou no Yabou: Harvinaisen epägeneerinen top-down-räiskintä. Yksi Segan arcade-bakageistä, joka kannattaa kokea.

• Zupapa!: Paras Bubble Bobble-klooni ever, koska SNK. Sopiva lyhyys, intensiivisyys, siisti monsujen tappomekaniikka ja ennen kaikkea ylitsepursuava söpöys tekevät tekeleestä aika jumalan.

• Zwackery: Omaperäisen mutta ainakin emuloituna kököhkön kontrollisysteemin ja gameplayn omaava actionrymistely. Kuitenkin viihdyttävän monipuolinen, jos kaoottisuudesta saa otteen.