Nintendo DS

Varsin hyvä kannettava. Touchscreen-pelaaminen tuo uusia ulottuvuuksia pelaamiseen ja on hyvä tuki normikontrolleille.

• Ace Attorney Investigations; Miles Edgeworth: Ihan hyvä spin-offi Phoenix Wrightistä, lähinnä päähenkilönsä siisteyden takia. Keissit eivät ole kovinkaan ihmeellisiä ja varsinkin pelin loppupuolella spämmätään liikaa puhkikaluttuja retardohahmoja, mutta sarjalle perinteinen hyvä presentaatio ja pari mainiota sivuhenkilöä auttaa jaksamaan.

• Advance Wars; Dual Strike: Samaa siistiä kamaa kuin edellisetkin sarjan osat, jälleen uusilla hienoilla hahmoilla ja musiikkiteemoilla. Hauskaa piisaa, kunnes tietokone rupeaa käyttämään OP-tag-team-mekaniikkaa ja panee pelaajaa elefantinslerssillä perseeseen.

• Another Code: Two Memories: Tunnelmallinen ja hauskoja puzzleja sisältävä, mutta jokseenkin torsomainen seikkailu. Juoni on suoraviivaisuudessaan ehkä Cingin tekeleistä paras.

• Apollo Justice; Ace Attorney: Parempi kuin Wright-sarjan väsyneet jatko-osat, kiitos DS-toimintojen tuomien uusien mekaniikkojen. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi viihdyttäviä ja suurinkin runkku kuolee parin ensimmäisen minuutin aikana. Pakollinen fillerkeissi on tavallista relevantimpi ja tuskattomampi, muttei silti kauhean hyvä. Víimeinen skenaario on muuten jees, paitsi että ensimmäisen trilogian ripulilukkomekaniikka tekee epätoivotun paluun.

• Custom Robo Arena: Gameplayltaan yhtä kovaa laatua Gamecuben edeltäjäkin. Lisäosat ja harvat uudistukset ovat ihan hyviä lukuun ottamatta keinotekoista robottien puhdistusmekaniikkaa. Juonimoodi on kuitenkin GC-versiota huomattavasti kuivempi mykkine sankareineen ja loputtomine ruokakeskusteluineen. Soundtrack on mukavan raskas.

• Daigasso! Band Brothers: Massiivisen määrän biisejä omaava rytmipeli, joka on hyvin vaikea. Mahdollisuus soittaa kaikilla biisin instrumenteilla tarjoaa paljon pelattavaa, mutta siten midimäiset coverit tuppaavat olemaan tylsää kuunneltavaa.

• Elite Beat Agents: Köyhän miehen Ouendan. Ei omaa samaa charmia ja pelattavuuskin on köyhempää. Biisit ovat suunnilleen samalla alhaisella tasolla, mutta loppuhuipennus on sekä skenaariollisesti että biisillisesti myötähävettävää ripulia.

• Fire Emblem; Shadow Dragon: Remake ekasta Fire Emblemistä, joka on gameplayltaan, juoneltaan ja hahmoiltaan aivan liian arkaainen ja alkeellinen uudempiin osiin verrattuna.

• Fire Emblem: Shin Monshō no Nazo ~Hikari to Kage no Eiyū~: Remake kolmannesta Fire Emblemistä, joka on yllä mainittua tekelettä jo paljon parempi kiitos sen, että tällä kertaa peliin on tehty jopa uudistuksia. Avatar-systeemi ja support-keskustelut parantavat replayta huomattavasti, hahmoja on lisää ja juonikin parempi. Sääli vain, että pelattavat ballistayksiköt on poistettu. Pelille tehdyn fanikäännöksen taso on uskomattoman hyvä.

• Freshly-Picked; Tingle's Rosy Rupeeland: Huvittava ja omaperäinen, mutta myös ruma, hajottava ja käyttäjäepäystävällinen. Aivan niin kuin titulaarinen sankarimme, siis.

• Ganbare Goemon; Tōkai Dōchū Ōedo Tengu ri Kaeshi no Maki: Passeli top-down-seikkailu, josta saisi varmasti paljon enemmän irti, jos osaisin kieltä. Peli on yllättävän pitkä, sopivan vaikea ja sivutehtävääkin löytää jonkin verran. Robottibossitaistelut ovat omaperäisesti toteutettuja ja hauskoja. Miinuksina ovat jotkut rasittavan pikkutarkat touch screen-puzzlet ja suurimmaksi osaksi vanhoista Goemoneista kierrätetty soundtrack, vaikka harvat uudet sävellykset ovatkin sarjalle tutusti korkeatasoisia.

• Gyakuten Kenji 2: Ace Attorney Investigationssin redundantti jatko-osa, jossa kierrätetään jälleen liikaa vanhaa hahmokastia. Keissit ovat pacingiltään sekä sisällöltään aika potaskaa ja keinotekoisen pitkitettyjä, mutta kuitenkin jokseenkin viihdyttäviä. Pakollista runkku-antagonistia lukuun ottamatta ovat uudet hahmot myös hyviä. Etenkin hienoja sanoja väärin käyttävä spedekaimani on sattuneesta syystä kovin hupaisa. Pelin fanilokalisaatio on erinomaista ja harvinaisen vannoutunutta työtä. Soundtrackin hahmoteemat ovat myös mahtavaa kuunneltavaa.

• Hotel Dusk; Room 215: Siisti film noir-seikkailu hyvin omaperäisellä, muttei kovin kaksisella graafisella tyylillä. Peliä rasittavat äkkikuolemat ja teemalle liiankin uskollisesti epäkoherenttia potaskaa oleva juoni.

• Legend of Zelda; Phantom Hourglass: Hyvä lukuun ottamatta kontrolleja ja keskeistä alaotsikkomekaniikkaa, joka on NIIN vehkeestä. Eli paskaa.

• Little Red Riding Hood's Zombie BBQ: Passeli ja omaperäinen vaikka kököhkö top-down-räiskintä, joka on yllättävän vaikea. Kun peli heittää vielä lopuksi pelaajan naamalle arkaaisen "pelasit normaalilla, vedä hullummalla vaikeusasteella jos haluat kunnon lopun"-kortin, on hermojen lähtö lähellä.

• Luminous Arc: Köyhän miehen Tactics Ogre, jonka juoni, hahmot ja presentaatio ovat sataprosenttista animeklisekuraa. Jonkinnäköinen herutusmekaniikka pelastaa äärimmäisen vähän.

• Mario Kart DS: Ihan jees ajalleen, muttei yhtä hyvä kuin Wii-versio ja multiplayer on kustu kiitos käärmeilyn.

• Metal Slug 7: Metal Slug, joten automaattisesti hyvä peli. Toistaa aika lailla samaa settiä kun aiemmatkin osat, mutta harvat uudet lisäykset peliin ovat poikkeuksetta siistejä. Juoni tulevaisuuden kapinallisarmeijoineen on taas tarpeeksi typerä ja Mordenin paluu pääpahikseksi jees. Soundtrack on hyvä joskaan ei yhtä uniikki kuin ensimmäisissä osissa ja kaksinpelin puuttuminen tuo pelin aika lähelle Israel-statusta.

• Moero! Nekketsu Rhythm Damashii Osu! Tatakae! Ouendan 2: Melkeinpä Ouendan-cover Elite Beat Agentsista. Hahmot ja skenaariot kalpenevat alkuperäisen rinnalla, mutta ovat sentään EBA:a parempia. Biisit ovat trilogian heikoimpia ja loppuskenaario täysin samanlainen kuin Beat Agentsissa, eli typerä ja ylimaallisen korni.

• Osu! Tatakae! Ouendan: Peli, joka sai minut ostamaan DS:n. Gameplay on toimivaa ja biiseissä pelaajan aikaansaamat äänitehosteet miehisiä ja hupaisia. Parhain puoli pelissä on persoonallinen presentaatio ja premissi; ihmisten jeesaaminen heitä kannustamalla on hauskaa, sillä suurin osa skenaarioiden henkilöistä ovat hyvin pidettäviä, toisin kuin sarjan muissa osissa. Musiikki ei ole objektiivisesti sanottuna kaksista, mutta tekeleen himonussimisen aikana olen oppinut pitämään lähes kaikista biiseistä. Pelin kliimaksi on myös oikeasti termin veroinen. Spinnerit ovat kuitenkin ripulia ja pelisarjan vaikeimpia.

• Pac-Pix: Omintakeinen piirtelypeli. Epämuodostuneiden ja puruvikaisten Pac-manien mättäminen on hetken huvittavaa, mutta peli on liian yksinkertainen ja monotoninen viihdyttääkseen kauaa. Lisäksi checkpointripulointi taistelee kasuaalirelausta vastaan. Remix-soundtrack on hyvä.

• Phoenix Wright; Ace Attorney: Pelisarjan alkuperäisen trilogian paras osa, kiitos tasalaatuisten keissien ja hyvien mekaniikkojen. DS-portin extrakeissi on myös hauska ja käyttää hyvin uuden alustan ominaisuuksia. Peli ei voi myöskään sattuneesta syystä kärsiä jatko-osiensa yhdestä rasittavuudesta, eli samojen hahmojen spämmäämisestä.

• Phoenix Wright; Ace Attorney Justice for All: Ykkösosan DS-porttiin verrattuna aikamoista potaskaa. Uusi helasysteemi on hanurista, kuten myös Psyche Lock-mekaniikka. Ensimmäinen skenaario ja etenkin fillerikeissi ovat shaibaa, joten hyvää kontenttia jää käteen aika vähän, kerta episodeja on vain neljä. Uudet hahmot ovat myös persiistä. Etenkin uusi yleinen syyttäjä on ihan ruoska.

• Phoenix Wright: Ace Attorney Trials and Tribulations: Samat shaibat mekaniikat ja vanhojen hahmojen kaluaminen pilaavat kolmososaa. Myös kaikki keissit kakkosta lukuun ottamatta ovat perseestä, etenkin Mialla pelattavat. Godot on ylirunkattu runkkari ja vie aivan liikaa screentimea. Eli worst Phoenix Wright ever.

• Pokemon Platinum: Jostain syystä en muista tästä osasta paljon mitään muuta kuin Cynthian, fap fap fap. Eli varmaan aika tavallinen osa sarjaa, ei huono, ei erinomainen.

• Pokemon Black: Yksi lempparipokemoistani, kiitos jonkin näköisen juonen olemassaolon. Muuten samaa kamaa, harvat uudet ominaisuudet ovat kyllä ihan jees. Hahmot ovat erittäin hyviä, etenkin päähenkilön kaveripari.

• Pokemon Black 2: OK, ei taaskaan tehnyt minuun mitään hirveän suurta muistijälkeä. Vanhojen naamojen bongaaminen ykkösosasta oli hauskaa, vaikka Bianca onkin pilattu kakkuloilla.

• Rune Factory; A Fantasy Harvest Moon: Hauska ja toimiva yhdistelmä emosarjaa ja perinteisempää RPG:tä. Hahmot ovat ihan OK, vaikkakin aika vaniljaisia. Hieman suppea muutenkin jatko-osiinsa verrattuna. Soundtrack on sarjan parhaita.

• Rune Factory 2; A Fantasy Harvest Moon: Parempi kuin ykkönen, lähinnä kiitos syvällisempien hahmojen ja sivuquestien. Sukupolvenvaihdosmekaniikka on myös mielenkiintoinen, joskin aika palikasti toteutettu.

• Rune Factory 3; A Fantasy Harvest Moon: DS-peleistä paras, vaikka pelin sankarittaret ovatkin suurimmaksi osaksi vähän liiankin persoonallisia. Muuten kaikki on hiottu huippuunsa ja juonikin jopa muistettava, toisin kuin aikaisemmissa osissa. Etenkin pelin loppuhuipennus on mässy.

• SNK vs. Capcom Card Fighters DS: Neo Geo Pocket-pelien taistelumekaniikkoja mielenkiintoisesti, mutta lisää monimutkaistavasti uudistava jatko-osa. Korttigraffat ovat hieman aiempaa persoonattomampia, mutta flavortekstit ovat SNK:n tapaan kökön siistejä, kuten myös dialogi. Valitettavasti se ei riitä, nothing does, koska MtG-syöpäshitti.

• Star Fox Command: Ihan OK shootteri, vaikka kartta-taktikointi rupeaakin pidemmän päälle kyllästyttämään, etenkin juustoisten fucking-anti-aircraft-weapon-ohjusten ilmaantuessa kuvioihin. Touch screen-kontrollit toimivat tarpeeksi hyvin ja uudelleenpeluuarvo on korkea, ellei kovin epävaikuttava juoni vakuuta lopettamaan touhua kesken.

• Summon Night; Twin Age: OK action-rpg siedettävillä touch-screen-kontrolleilla, söpöllä hahmokastilla ja Summon Nightmaisella herutussysteemillä, mutta pelin tapa heittää pelaaja title screeniin gemarin koittaessa yhdistettynä ei-skipattaviin näyttöihin equals ragequit.

• Surviving High School: Presentaatioltaan köyhä ja gameplayltaan pinnallinen, mutta ihan hupaisa U.S.A.-vastine japanilaisille lukiodeittisimulaattoreille. Lukuisat pakolliset minipelit ovat pelin mobiilijuurista johtuen suht kuppaisia ja haittaavat uudelleenpelattavuutta, samoin kuin kaikenlaisten varteenotettavien unlockattavien puute. Myös yleinen jenkkimäisyys etenkin käsimunaelementtien muodossa on aika hanurista. Pääkampanjaa höystävät lisäepisodit gameplaygimmickeineen tarjoavat kuitenkin passelia lisäviihdettä.