Wii

Lempialustani, johtuen lähinnä siitä, että sillä saa pelattua lähes koko Nintendon aikaisempaa kirjastoa. Konsolin itsensäkin kirjasto on kuitenkin erinomainen näennäisten HC-burgereiden itkusta huolimatta.

• 530 Eco Shooter: Mekaniikoiltaan suht mielenkiintoinen, mutta rutikuivan ulkoasunsa takia erittäin tylsä ja harmaa on rails -räiskintä.

• Alien Syndrome: Geneerinen, vaikeaselkoinen ja presentaatioltaan kengännauhabudjettimainen. Ei viihdytä edes moninpelinä.

• Anno: Create A New World: Persoonallinen, mutta liian hidas sekä liikaa nysväystä vaativat strategia.

• Another Code; R: Mielenkiintoinen ja innovatiivinen, joskin Cingin tapaan kertakäyttöinen ja liikaa loose endsejä sisältävä seikkailu.

• Baroque: Outo ja kökkö ja vielä dungeon crawler. Onneksi armollisen lyhyt.

• Batman: The Brave and the Bold – The Videogame: Viihdyttävä, mutta kertakäyttöinen cooppi-mätistys. Kannattaa läpäistä kertaalleen kaverin kera, kuten itse tein.

• Battalion Wars Wii: Läpäisty yhteistyössä kaverin kanssa. Viihdyttävä action-strategia, jonka hahmot hupaisia stereotypioissaan. Valitettavasti on-line-only multiplayer, joka on aina massiivinen miinus.

• Battle of the Bands: Mielenkiintoinen ja hauska musiikkipeli, jota muutamat arveluttavat designvalinnat huonontavat valitettavan paljon. Musiikki on joka tapauksessa hienoa, ainakin march- ja country-genret.

• Beat the Beat; Rhythm Paradise: Koominen, söpö ja hyvää musaa sisältävä rytmipeli, jonka hinasimme HYPE-porukalla läpi. Itse gameplay ei ole kuitenkaan yhtä koukuttavaa kuin monissa muissa genren edustajissa, kerta se koostuu pelkästä A:n ja B:n takomisesta. Ulkoasu ja erilaiset surrealistiset skenaariot kuitenkin takaavat, ettei tylsää tule aivan heti.

• Bleach; Shattered Blade: Perinteinen animetappelupeli, jonka taistelusysteemi on yllättäen rikkinäinen. Wiimotekontrollit eivät vaihteeksi toimi kovin hyvin.

• Boom Blox Bash Party: Mielenkiintoinen, hupaisa ja yllättävän monipuolinen gameplay on mannaa. Myös kenttäeditori on hyvä ja varmaan ainoita sellaisia, joita olen jaksanut vähääkään käyttää. Valitettavasti serverien lopettaminen kusee editointikikkailua. And that's why online is the worst thing ever.

• Bonsai Barber: Perusidealtaan nerokas, gameplayltaan viihdyttävä ja tarpeeksi erilaisia hupaisia yllätyksiä sisältävä parturointipeli. Siisteintä tekeleessä ovat kuitenkin persoonalliset kasvisasiakkaat omine musateemoineen ja catcheineen. Se, että pelaaja rajoitetaan viiteen keissiin per reaaliaikainen päivä toimii jopa ihmeen hyvin, vähentäen toistoa ja tarjoten pari hupaista metaelementtiä. Kaiken kaikkiaan paras pelaamani Wiiware.

• Bully; Scholarship Edition: Ainoa Rockstarin sandbox, jota olen jaksanut pelata. Koulumaailma, dynaaminen musiikki, uniikit NPC:t ja oppitunnit tuovat peliin mukavasti persoonallisuutta, ja päähenkilö on tarpeeksi epäsosiopaattinen. Muutama rasittava Rockstar-trope haittaa menoa hiukan, muttei liikaa.

• Captain Rainbow: Hyvä spiritual sequel Giftpialle. NPC:iden määrä ja pacing on lussumpaa kuin esikuvassa, mutta hupaisat actionkohdat ja minipelit sekä obskuurin retro -onanoinnin määrä enemmän kuin hyvittää tämän. Soundtrack on myös, etenkin lyriikoilla varustettujen biisien osalta, hurmaavan hämärä, kuten sopii odottaa. Pelin kliimaksi ja loppu on myös siisti, vaikka true endingin Disney plot twist latistaa koko hommaa hiukan.

• Castle of Shikigami III: Humpuukia, jopa top-down-shooteriksi. Gameplayltaan hyvin geneerinen ja ideaköyhä. Dubbikin on huono, mutta vain tylsällä eikä hauskalla tavalla.

• Castlevania Judgment: Ihan hyvää viihdettä tarjoava kasuaalimättö, vaikka hahmodesignit kieltämättä ovat tuskallisia myös ei-puristeille.

• Cooking Mama; Cook-off: Yllättävän viihdyttävä kokkaussimulaatio, lähinnä mamman ääninäyttelyn ja muun ulosannin ansiosta.

• Cooking Mama; World Kitchen: Huomattavasti edellä mainittua peliä söpömpi joskin valitettavasti suppeampi jatko-osa.

• Crystal Defenders R1: Final Fantasy -teemainen, rutikuiva tower defense -peli. Predictabo.

• Data East Arcade Classics: 16 Data Eastin peliä, kukapa ei tästä pitäisi. Jostain syystä mukaan on saatu suunnilleen kaikki kolme tekijöiden köyhää tekelettäkin. Valitettavasti emulaation taso on turhan vaihtelevaa, etenkin äänien puolesta. Onneksi bonussälä tarjoaa oikeutusta.

• De Blob: Omaperäinen ja hauska, mutta ajottain monotoninen platformerin tapainen. Ylidynaaminen soundtrack on siisti, vaikka suurin osa kappaleista onkin melko kuivia. Pelin juoni on myös hupaisan lapsekkaan...MUSTAVALKOINEN!

• Deadly Creatures: Omaperäinen idea, köyhä toteutus. Kaiken päälle instakill-QTE:tejä.

• Dewy's Adventure: Sydämen pakahduttavan söpö Elebitsin sisarpeli, jonka gameplay koostuu Wiimotella ympäristön kallistelusta vesimäisen sankarin ohjaamiseksi. Gameplay on viihdyttävää ja yllättävän monipuolista, vaikka joskus kiikkerät kontrollit hajottavat. Pomotaistelut ovat viihdyttäviä, etenkin vika. Sisarpelinsä tavoin pelistä löytyy editori, jossa on suht paljon unlockattavaa.

• Disaster; Day of Crisis: Upea sillisalaatti eri gameplaymekaniikkoja ja absurdia menoa. Sisältää myös mielenkiintoisia edutainment-elementtejä. Kaikin tavoin aivan god. 100 % hinattu ja syystä.

• Disney Guilty Party: Job Islandin tavoin keskivertoa huomattavasti hauskempi minipelikokoelma, kerta etsiväpremissi tarjoaa hupaisan presentaation ja hahmokeskeisyyden lisäksi myös mielekkäitä twistejä pelattavuuteen. Juonimoodi on kasuaalin helppo, mutta sitäkin viihdyttävämpi ja sattumanvaraisia keissejä tarjoava moninpelimoodi vaikuttaa sekin ihan mielenkiintoiselta.

• Doc Louis's Punch-Out!: Titulaarisen deuteragonistin takia viihdyttävä Punch-Out! -demo. Kunpa itse pääpeliinkin oltaisiin saatu tohtorin tasoisia uusia vastustajia...

• Donkey Kong Country Returns: Ihan hyvä, mutta muiden DK-pelien tavoin hieman kliininen. Lisäksi liian nähty. Sakusaku Daigaitou Returns on muutenkin parempi.

• Dragonball Budokai Tenkaichi 2 ja 3: Muuten hienoja pelejä, paitsi että gameplay on epäselvää ja cinemaattista PASKAA.

• Dragon's Lair Trilogy: Kummatkin Dragon's Lairit ja Space Ace, eli parasta cinematiikkaa ja QTE-spammausta mitä rahalla saa. Sisältää hauskaa settiä, etenkin ekan Lairin Dirkin mesotessa.

• Eat! Fat! Fight!: Melko kekseliäs sumopainipeli treenausgameplayosioin, joista oleellisin on tietysti ruuan konSUMOinti. Pelissä on grindattavaa huomattavasti pidemmäksi aikaa kuin pinnallinen gameplay jaksaa kantaa, mikä on henkilöstä riippuen joko miinusta tai plussaa. Pelin siistein juttu on, että siinä on melkoisen ennen näkeMÄTTÖmästi myös naispuolisia sumopainijoita ja siten populaarikulttuurissa melkein yhtä harvinaisia, ylipainoisia muijia!

• Eldar Saga: Graffoiltaan, gameplayltaan ja käyttöliittymältään huono ARPG. Pelin insinöörityönnäytemäisyydestä kielii mm. se, ettei varusteita ostettaessa niiden statteja näe. Pelissä on jonkinnäköinen sukupolvenvaihdosmekaniikka, joka kuulostaa mielenkiintoiselta, muttei riitä tällaisen tervan juomiseksi.

• Elebits: Söpö ja täynnä tavaraa oleva hilavitkutin-FPS. Viihdyttävää pelattavaa etenkin HOTD: Overkill-käsikanuunan kanssa. Soundtrack on koominen ja hyvä.

• Emergency Heroes: Hajottavan yksitoikkoinen rälläys/minipelikokelma. Omaperäinen, mutta huono gameplay.

• Enclave: Shadows of Twilight: Juosten kusten tehty, aika geneerinen fantasia-third-person-actioni. Pienellä hiomisella olisi pelistä saanut aika mainion, koska itse gameplay on pohjimmiltaan hyvää.

• Endless Ocean; Blue World: Todella laaja ja pitkäikäinen uiskentelupeli, joka on paljon mukaansatempaavampi kuin mitä voisi aluksi luulla.

• Enjoy Your Massage: Presentaatioltaan amatöörimäinen ja pelillisesti todella torsomainen muistipeli, jossa on sentään käytetty oikeanlaista eli fanservicemäistä lähestymistapaa hierontaan.

• Epic Mickey: Ulosanniltaan ja ideoiltaan hyvä, mutta toteutukseltaan keskinkertainen ja vielä 3D-platformeri. Ei kovin kiinnostava. Vanhoihin piirrettyihin perustuvat 2D-osiot ovat kyllä siistejä.

• Excitebike; World Rally: Hyvin vähän uutta sisältävä ja siten turha uudelleenlämmittely alkuperäisestä NES-versiosta.

• Excitebots; Trick Racing: Hauskoja eläinmechoja sisältävä epäortodoksinen ajopeli. Erittäin hyvä, mutta sisältää liikaa grindausta ja on kovin vaikea.

• Facebreaker K.O. Party: Ei valitettavasti aivan naamaa hajottava, mutta silti melko köyhä, pinnallinen, kontrolleiltaan ei-kaksinen ja rosteriltaan kitukasvuinen ynnä kuiva mättöpeli.

• Fast Food Panic: Ihan hupaisa pikaruokalasimulaatio, jossa söpö, mutta välillä kengännauhamainen presentaatio. Gameplay on mielenkiintoista ja antaa realistisen kuvan roskaruokaloiden työpäivien kaoottisuudesta ja toimintatavoista...kunnes peli heittää sekaan jotain insta kill-gourmetranskalaisia, jotka lopettavat pelin saman tien, mikäli et saa täydellistä ateriaa aikaan. Puolen tusinaa kertaa kun näin kävi niin ragequittasin minäkin ravintoilailun.

• Final Fantasy Crystal Chronicles; The Crystal Bearers: Hyvä lite -seikkailu, joka käyttää kekseliäästi Wiimoten ominaisuuksia. Ympäristöt ja presentaatio ovat eläviä sekä mainioita ja taistelut vihollisten jedinakkeluineen hauskoja. Huonoja puoliakin riittää; NPC:den tuppisuisuus kusee immersiota, juonessa ei ole videpelistandardeissakaan mitään järkeä ja jotkin set-piecet ovat turhan infantiileja, mutta onneksi nämä eivät juuri vaikuta gameplayhin. Pelissä on muuten Kalevala-teemainen biisi, jonka lyriikat sisältävät kunnon "enguomea".

• Final Fantasy Crystal Chronicles; My Life as a Darklord: Söpö, mutta premissiltään ja huumoriltaan liian Disguomainen sekä liikaa aivoja vaativa torninpuolustuspyllyily. Kiitti myös tavallistakin paskemmasta DLC -ripuloinnista.

• Final Fantasy Crystal Chronicles; My Life as a King: Söpö, omaperäinen ja alkuun hyvin viihdyttävä kaupunginrakentelu/RPG -delegointeilu. Kun valtakunta on saatu rakennettua ja jäljelle jää vain vasallien grindaaminen juonen lainausmerkeissä edistämiseksi, loppuu motivaatio kuitenkin lyhyeen.

• Fire Emblem: Radiant Dawn: Gameplayltaan luultavasti siistein vaikka hivenen sekasortoinen Fire Emblem. Hahmot ovat jees, mutta jotkut retconnahtavat persoonallisuusmuutokset ja itkettävät supportit kusevat karakterisaatiosta ja siten pelistä paljon.

• Fortune Hoshi no Furisosogu Oka: Söpö, mutta kovin tylsä ja äänitehosteiltaan harvinaisen hajottava, fantasiateemainen top down -haahuilu. Miespuolinen päähenkilö muistuttaa mukavasti Magician Lordin Eltaa.

• Fragile Dreams: Farewell Ruins of the Moon: Aika tekotaiteellista paskaa. Kertakäyttöinen. Sisältää toiseksi parhaan videopelisuutelukohtauksen ikinä, tosin.

• Furu Furu Park: Hämärä minipelikokoelma, jonka peleistä valtaosa on kuivaa mote -masturbointia. Japanilaisen kajahtanut presentaatio ja deittisimulaattorimoodi auttavat jonkin verran, mutteivät tarpeeksi.

• GoldenEye 007: Call of Goldeneye. Daniel Craig. Paskaa.

• Go Vacation: Yksi useista Namcon hyvistä kasuaalipeleistä Wiille. Lomakohteet ovat siistejä ja niissä haahuilu immersoivaa. Minipelit eivät ole kovinkaan ihmeellisiä, mutteivät myöskään huonoja. Moninpelinä varmasti vielä viihdyttävämpi.

• Grill-off with Ultra Hand!: Hupaisan ja ihmeen toimivan liiketunnistusohjauksen omaava, mutta aivan liian sisällyksetön ja persoonaton grillausminipeli.

• Guilty Gear XX Λ Core: Mekaniikoiltaan melkoista, rosteriltaan uskomatonta ripulia. Robo-Ky on kuutioeekkeristä lantaa pilkottava timantti.

• Gunblade NY & L.A. Machineguns: Hupaisaa arcade-on-rail-räiskintää kovin palikoilla grafiikoilla ja campilla ääninäyttelyllä. Kaikenlaisten lataus- ynnä muiden mekaniikkojen puuttuminen tekee ammuskelusta tosin turhankin aivotonta.

• Harvest Moon; Animal Parade: Paras pelaamani Harvest Moon. Paljon tehtävää ja hahmoja sekä muita osia kiihottavampi perheen perustus. Kavereiden hankkimisen hajottavuus ja hitaus on tosin liian lähellä todellisuutta. Tekninen kökköys harmittaa myös, etenkin kun ajan kuluminen on kytköksissä frame rateen, lol.

• Horizon Riders: Kekseliäillä ja ihan toimivalla Wiimote -kontrolleilla varustettu räiskintä. Geneerinen presentaatio ja tasapaksut ympäristöt tekevät pelaamisesta kuitenkin nopeasti kuivaa.

• Jam City Rollergirls: Rollergames -tyylisiä sääntöjä noudattava, eli omaperäinen ja rutikuiva racing -peli. Kymmenminuuttiset matsit sävyttömissä kentissä eivät todellakaan viihdytä.

• Jambo! Safari: Pinnallinen, mutta arcadeportiksi aikamoisen runsassisältöinen Segan edutaintment-ajopeli. Nisäkkäiden ystävät saavat tästä varmaan minua enemmän irti.

• Job Island; Hard Working People: Hämmästyttävän hyvä minipelikokoelma, kiitos persoonallisen juonimoodin sekä gameplayn ja grindattavan ekstrasälän.

• Kid Adventures; Sky Captain: Yllättävän hyvin tehty lentopeli. Viihdyttävä, mutta itseään toistava ja vähäsisältöinen. Kompletionisteille pelistä löytyy kuitenkin ihan tarpeeksi hinattavaa erilaisten achievementtien, jotka jopa unlockkaavat asioita, muodossa.

• King of Fighters Collection: The Orochi Saga: Paras KOF-saaga lisukkeineen on jees, mutta 98 UM:n puuttuminen jättää juhlinnan tyngäksi.

• Kirby's Adventure Wii: Läpäisty kaverien kanssa. Konservatiivinen, mutta hyvin tehty perus- Kirbyily, jonka paskat power -mekaniikkaväännökset ja huonosti suunniteltu, yliykköspelaajafokusoitunut multiplayer kusevat kuitenkin melko tehokkaasti.

• Kirby's Epic Yarn: Söötti, viihdyttävä ja presentaatioltaan hieno, mutta gameplayltaan liian perinteinen platformeri lukuun ottamatta hupaisia transformaatiokohtia. Lämänottomekaniikka on sentään ihan mielenkiintoinen ja rennon toimiva. Läpäisty kaverin kanssa.

• Kore Gang, The: Ihan hauska, 3D-platformeriksi, kiitos hahmonvaihtomekaniikan ja kasuaalin vaikeusasteen. Lukuisat laulunumerot ovat taidetta.

• Kyotokei: Ikarugan värimekaniikkaa sumeilematta plagioiva scrolling shooter. Presentaatio on kovin amatöörimäistä, mutta mörkö- ja bossidesignit ovat sentään ihan siistejä. Peli kopioi esikuvaansa myös crediittisysteemissä, eli antaa yhden lisäkonttarin aina tunnin pelaamisen jälkeen, eli onnea läpipääsyyn ilman lobotomiaa.

• Last Story: Mainio action-RPG. Gameplay on erittäin hauskaa paria harvaa ripuliosiota lukuun ottamatta, ja juoni on myös mielenkiintoinen, luottaen fokusoituun kastiin ja tapahtumapaikkaan genrelle perinteisen ympäri maailmaa rönsyilemisen sijaan. Hahmot ovat myös ihan pidettäviä ja dialogi sekä huumori hyvää, ja jopa canonparin interaktio on ihan siedettävää. Brittidubbi on mainio, mutta valitettavasti alkuperäistä ääniraitaa ei ole saatavilla, toisin kuin XENOBLADESSA. Moninpelin rajoittuminen on-lineen on myös silkkaa shittiä. On-line-pelaamista tuli jopa kokeiltua ja se oli viihdyttävää, etenkin kiitos hauskan viestisysteemin, but now it's fucking dead. Kiitti letuista, siis, etenkin missatun multiplayer only -roinan takia.

• Legend of Saiyuki: Retro -tyylinen eli yliarkaainen eikä siten kovin hauska saati reilu Pocky & Rocky-klooni. Artwork on tosin jumalaista.

• The Legend of Zelda; Skyward Sword: Gameplayltaan varmasti paras Zelda, mutta kuppainen juonenkuljetus, liian harvat hyvät dungeonit ja itseään toistava fillerjööti jättävät sonnan maun suuhun. Groose nyt tietysti on jo tarpeeksi syytä omistaa peli.

• Line Attack Heroes: Tyydyttävä areenamätistys, jossa kuitenkin liian vähän sisältöä, etenkin areenoiden puolesta. Pelin veikein puoli ovat Wonderful 101 -tyyliin hupaisa, monipuolinen ja esteettisesti hämärä hahmokatras.

• Little King's Story: Köyhän miehen Pikmin. Käyttäjäepäystävällinen. Paljon tekotaiteellista paskaa. Hajottavat pomotaistelut, joilla skippaamattomat alkunäytöt. Potentiaalisesti hyvä juoni, jossa ei tapahdu mitään ja joka loppuu kuin seinään. Onneksi vain pienen nichen ylirunkkaamaa paskaa, siis.

• Little Tournament Over Yonder, The: Palikkamainen shakkiväännös, jossa taistelut käydään kahdenkeskikissä, Gauntlet -tyylisissä välienselvittelyissä. Systeemi on hidas ja tylsä.

• Lost in Blue: Shipwrecked: Voisi olla siisti, ellei olisi niin pirun hidas, jos partnerista olisi jotain hyötyä ja päähenkilöt eivät tarvitsisi yhtä paljon ravintoa kuin norsut.

• Mad Dog McCree Gunslinger Pack: Ö-leffamaisella tavalla viihdyttävä FMV-light gun-shootteri. Valitettavasti Wii-portti on mekaniikoiltaan kovin vehkeestä, etenkin stand-offeissa.

• Magic Obelisk, The: Lutuinen ja omaperäinen, mutta pelattavuudeltaan ja kontrolleiltaan hajottavan kömpelö actionpuzzleilu.

• Mahou Sensei Negima!? Neo-Pactio Fight!!: Presentaatioltaan OK ja lähdemateriaaliaan hyvin käyttävä, mutta aivan liian yksinkertainen arenamättö, koska hahmoilla on erilaisia hyökkäyksiä naurettavat kolme kappaletta. Miinusta siitäkin, ettei peli perustu alkuperäiseen Negimaan vaan johonkin retardo-moe-spin-offiin.

• Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games: Ihan viihdyttävä minipelikokoelma. Puku- ja soundtrackkustomisaatio ovat etenkin siistejä ominaisuuksia.

• Mario Kart Wii: Toistaiseksi paras Mario Kart. Multiplayer on odotettavan erinomaista, joskin ei voittofokusoituneille runkkareille suositeltavaa.

• Mario Party 9: Hyviä minipelejä, paljon unlockattavaa ja mukavan nopeat erät, kiitos paljon ylistystä ansainneen automekaniikan. Paras pelaamani lautapeli, siis.

• Mario Sports Mix: OK, joskin melko pinnallinen urheilupelisetti. Juonimoodi ja Final Fantasy-hahmot ynnä Lima ovat melko hupaisia. Pelistä meni tosin kaikki maku maailman v*ttumaisimman HYPE-turnauksen jälkeen.

• Mario Strikers Charged: Mekaniikoiltaan siisti ja mukavan nopeatempoinen, joskin välillä turhan kaoottinen jalkapalloilu. Ulkoasun EXTREEMIYS ja kapteenien superlaakit ovat kyllä hanurista, kuten myös yksinpelimoodit.

• Medieval Games: Köyhä, mutta persoonallinen lautapeli. Hahmot ja satukirjapremissi ovat hyviä, gameplay ei niinkään. Pienen totuttelun jälkeen myös minipelit voivat kuitenkin ruveta sujumaan, joka parantaa tekeleen laatua jonkin verran.

• Metal Slug Complete: Metal Slugit 1-6 sekä sikana taidetta, fap fap fap. Valitettavasti ei konsolikäännösekstroja eikä kunnon soundtrackejä. Ainoastaan tämä JP-versio on legitiimi, koska vain se tukee Classic Controlleria.

• Metroid; Other M: Aiheuttamansa persekipeän avautumisen laadusta ja määrästä johtuen jo huippuluokan peli. Juoni ja cinematiikka on kieltämättä hanurista, mutta gameplay on tarpeeksi toimivaa. Varsinkin post-game-kaman suuri määrä on hieno juttu.

• Metroid Prime Trilogy: Kaksi huippupeliä ja yksi kusoge, gotta love it. Metroid Prime 1 on kokoelman paras tekele, vaikka myös Corruption on erinomainen puristien turhasta avautumisesta (anteeksi tautologia) huolimatta. Prime 2 on hyvän alun jälkeen aivan hirveää tuubaa ja tervanjuontia hajottavassa kahden maailman sekoilussaan, mutta multiplayer on ihan passeli.

• Minon; Everyday Hero: Koominen ja hyvin omaperäinen domino-top-down-platformer. Pursuaa persoonallisuutta hupaisista välinäytöistä ja suurilta osin lyriikoilta varustetusta soundtrackista itse pelattavuuteen. Hyvin lyhyt, mutta uudelleenpeluuarvoa riittää.

• MLB Power Pros 2008: Paljon customisaatiomahdollisuuksia, hauskan presentaation ja mielenkiintoisen simulaatiomoodin sisältävä urheilupeli. Valitettavasti lajina on baseball, eli ei nappaa.

• Monster Hunter Tri: Oodi hardcorepelaamiselle eli ihan hirveää paskaa. Tönköt kontrollit, ripuli taistelusysteemi, ylikestävät viholliset ja ennen kaikkea kaiken kattava farmaus hajottavat normaalin ihmisen kovin nopsaan. Yllättäen jokaisen maailman autistin onanoima tekele.

• Monster Lab: Premissiltään hauska ja melko omaperäinen Tohtori Frankenstein -simulaattori. Gameplay on viihdyttävää, mutta hieman pinnallista ja itseään toistavaa. Mörköjazz-soundtrack on jumalainen. Jätetty kesken kiitos yhden QTE-kohdan, joka ei rekisteröi millään tietynlaisia Wiimoten heilautuksia ja jonka feilatessa tulee samaa mättöö toista tuntii. PS2-versio voisi olla siten tällä saralla parempi, mutta siinä tekeleen useat minipelit ovat luultavasti taas paljon paskempia ja tietysti kaikki muu myös.

• Mortal Kombat: Armageddon: Paras versio parhaasta Mortal Kombatista. Infernaalisesti sisältöä ja paljon eri pelimoodeja. Gameplay on sarjalle uskollisesti kököhköä, mutta hauskaa. Oma numeronsa on hahmonluontimoodi, jonka erikoisuutena on movelistin helppo ja monipuolinen tekeminen. Rosterikin on mukavan massiivinen, vaikka melko homogeeninen.

• Muramasa; The Demon Blade: All style, no substance. Gameplay on äärettömän monotonista ees taas juoksua ja random encounterien aivotonta hakkaamista, johon kyllästyy tunnissa, ja kahdella pelattavalla hahmolla on täsmälleen ei mitään eroa. Taustat, NPC:t ja musat ovat siistejä, mutta kuin kaksi kiloa kokaiinia hurjien hevimiesten bileissä kerta pelaaminen on tervaa.

• Mushroom Men; The Spore Wars: Tyylikkään ruma platformeri, jonka Macgyvermainen asemekaniikka on siisti ja ruudut hauskoja exploorattavia, kuten minä tykkään. Gameplay on hyvää lukuun ottamatta joskus kusevaa kameraa, yllättäen. Lyhyt kuin korvasienen syöneen elämä, mutta täyttä tavaraa ja kaiken unlockkaamisessa kestää tovin. Soundtrackin tekijät ovat myös olleet mukavan sienessä.

• Namco Museum Remix: Kuppaisia vanhoja arcadepelejä ja "So bad it's good"-remakeja niistä. Aika turha.

• New Super Mario Bros. Wii: Läpäisty yhdessä kaverin kanssa. Hauska ja monipuolinen, mutta geneerinen tasoloikka, jonka multiplayer erottaa massasta. Etenkin nelinpelinä hulvaton, muttei vihanhallintaongelmaisille tai menestyjätyypeille sopiva. Soundtrack on yllättävän hyvä.

• Nights: Journey of Dreams: Hurmaava ja gameplayltään viihdyttävä, lukuun ottamatta paria heikompaa platformer-osiota. Etenkin pomomätöt ja musiikki ovat A-luokan kamaa.

• No More Heroes: Gameplayltään passeli, mutta enemmän hahmoihinsa ja maailmaan nojaava hack 'n' slash. Pelin kulku on viihdyttävä tappohakkeluksen ja hupaisten hanttihommien paiskimisen välillä pompottelussaan ja hahmokaarti on monipuolinen sekä mielikuvituksellinen. Wiimoten käyttö on kekseliästä ja harvinaisen toimivaakin.

• No More Heroes 2: Edeltäjäänsä huomattavasti heikompi. Gameplay ei juurikaan poikkea ykkösestä vaihtoehtoisten hahmojen alikäytöstä johtuen, mutta hanttihommat on korvattu geneerisellä retrorunkkauksella, hahmot ja pomot ovat kuivempia ja juonesta on yritetty tehdä jotenkin syvällistä naurettavin tuloksin. Vihollisten ulina on sentään kohentunut.

• Octomania: Tarvittavan söpö, mutta gameplayltaan ja presentaatioltaan hieman heikko VS-puzzleilu.

• Okami: Huonot kontrollit, tylsät hahmot, olematon pacing ja juoni, puhkikaluttu brushmekaniikka ynnä reduntantit pomomätöt equals YLIRUNKATTUA PASKAA.

• OneChanbara; Bikini Zombie Slayers: Hupaisan aivoton grindausfesti. Yksitoikkoinen ja suppea, mutta se ei minun putkipollaani juuri haittaa.

• Opoona: Gameplayltään ja konseptiltaan hyvin omaperäinen RPG. Maailma on elävä, kaupungit massiivisia ja soundtrack menoon täydellisesti sopivaa. Lopussa peli vetää vielä kunnon Earthboundmaisen "What do you mean, it's for children?"-vaihteen päälle, eli hyvin säväyttävää kamaa. Random encounterit ovat perseestä, mutta onneksi taistelut ovat nopeita ja keskivertoroolipeliä viihdyttävämpiä. Kököhkö käännös lisää hoopoa charmia, mutta PAL -versiolle exclusiivinen yhden sivujuonen kaiken tekstin poistaminen on jo hieman liian v*tun absurdia.

• Osouji Sentai Clean Keeper: Siivoussankarointikoulumaailma-visual novel. Presentaatio on melkein, mutta vain melkein liian moea ja hahmot ihan siistejä. Pelin gameplayosiot ovat kuitenkin paskan flash-pelin tasoisia ja siten epäkiihottavia ja itse juoni on kuitenkin suurimmaksi osaksi vain perinteistä lukioromanssihuttua, mikä ei juuri innosta pelaamaan.

• Overlord; Dark Legend: Hauska ja viihdyttävä 3rd-person-Pikmin-johdannainen. Pelin premissi pahiksena pelaamisena ei onneksi johda myöskään kovin runkkarimaiseen käytökseen itse tarinassa, kiitos yleisen kieliposkisuuden. Hieman liian lyhyt, tosin, ja kovin antiklimaattisen lopun omaava.

• Pandora's Tower: Zeldamaista dungeonien koluamista ja treffisimulaattoriherutusta, eli ihan jumala peli. Ruoskamekaniikka on myös hyvin toimiva ja monipuolisesti käytetty ja pomomätöt viihdyttäviä. Uudelleenpeluuarvoa riittää kiitos viiden eri lopun ja kiitettävän määrän post-game-kamaa. 100 % taottu.

• Pirates Plund-arr: Flash-pelimäinen eli kovin köyhä beat-em-up, joka ei nappaa edes moninpelinä.

• Pit Crew Panic: Turhan sisällyksetön, joskin ihan omaperäinen minipeli. Suurinta hupia tarjoaa tekeleen ohuesti verhoiltu seksuaalinen vire.

• Phantom Brave; We Meet Again: NIS:n tapaan söpö, mutta gameplayltaan epästrategista clusterfuckripulia aivan liikaa sisältävä "T"RPG. Hahmot ja juoni ovat käsittämättömän tylsiä.

• Project Zero 2; Wii Edition: Hyvä ja omaperäinen valokuvauskauhupeli. Ohjaus vaatii hieman totuttelua, jonka jälkeen vihollisten räpsiminen onkin hyvin viihdyttävää. Paskaa taas ovat näytöt, joita ei voi skipata ja pelin lopun point-of-no-return. Myös juoni on japanilaiseen tapaan runkkuesoteerinen, eli vaatii käytännössä oheismateriaalia kokonaiskuvan hahmottamiseen. Pelin hyvä tunnelmakin pilaantui melkoisesti kiitos pimahtelevan peliseurani, mutta siitä saan syyttää vain itseäni...

• Punch-Out!!: Gameplayltaan hyvä ja kokonaisuudessaan hauska, mutta liian retrorunkkaukseen nojaava; gameplay ja hahmokasti eivät tarjoa mitään uutta aiempiin peleihin verrattuna. Yksinpelimoodin kulku on myös hölmö ja epäkoukuttava. Äidinkieliään ilmekkäästi mölöttävät vastustajat ovat kieltämättä hienoja. Hinasin peliä tokaan Bald Bulliin, johon kiinnostus sitten lopahtikin ikuisesti.

• Puyo Puyo! 20th Anniversary: Lähinnä kavereiden pelaama juhla-Puyo, johon on koottu mukavasti kamaa pelisarjan historiasta. Gameplay on tavallisen hardcorea, and not in a good way. Lukemattomat moodit, nelinpeli ja lukuisat hahmot, joilla kaikki oma storymoodi, lämmittävät silti hieman sydäntä, vaikka sarjan uusi ja huono moe-moe-tyyli jyllääkin edelleen. Soundtrack ja äänet onneksi tehokkaasti hyvittävät visuaalista hirveyttä.

• Rage of the Gladiator: Liikaa Punch-Outista ammentava, mutta jonkin verran omia, suht epäkaksisia elementtejä pakkaan lyövä first person -mättö. Peli viihdytti alkuun ihan hyvin, mutta sen vedettyä Wiin Punch-Outmaisen "hakkaa edelliset vastustajat uudestaan pahemmalla vaikeusasteella"-manööverin, koitti "Ragequit of the Rage of the Gladiator".

• Real Heroes; Firefighter: Virkistyttävän omaperäinen FPS, vaikka ilman regeneroituvia heloja ei selvitä. Lyhyt, mutta intensiivinen, ilman uudelleenpeluuarvoa.

• Red Steel 2: Gameplayltaan erinomainen FPS/beat-em'-up. Juoni ja hahmot ovat paperinohuita ja New Game+:n tyylisen moodin puuttuminen kusee kuitenkin paljon, varsinkin pelin loppuessa kuin seinään.

• Rock and Roll Climber: Epäintuitiivisilla kontrolleilla ja köyhällä presentaatiolla varustettu wiimotewänkkäysfest. Pointsit etenkin siitä, ettei pelissä ole teemasta huolimatta ollenkaan taustamusiikkia.

• Rodea the Sky Soldier: Hurmaava, mutta hajottava actionpeli, parhaaseen Yuji Naka -tyyliin. Perusgameplay on omintakeista ja hauskaa, toimiessaan, mutta kuppainen kamera ja sen katalysoima ärsyttävä jumiutuminen ympäristöön turhauttavat tuhottomasti. Näin etenkin pomomätöissä, joista kolmanteen pirstaloidun lopullisesti. Toivoin kovasti tästä hyvää joutsenlaulua Wiille, mutta se päätyi samaan sarjaan Skywardin Swordin kanssa, eli olisi todella hyvä, ellei se olisi siihen aivan liian paska.

• Rune Factory Frontier: Mainio viljely/dungeon-crawlaus-RPG, vaikka pelin parhaat puolet piilevät NPC:den kanssa vuorovaikuttamisessa ja heruttamisessa. Etenkin siksi, että RPG-osiot ovat pirun vaikeita ja koska farmausta lannoittaa kaikin puolin turha ja huono Runey-systeemi. Pelin taso nousee ainakin puolitoistakertaiseksi, kun sopivalla koodilla järkkää niin, ettei runeyluun tarvitse käyttää sekuntiakaan. Hahmokasti sisältää pari erinomaista bro-miestä ja sankarittariakin on tyydyttävät 12 kappaletta.

• Rune Factory; Tides of Destiny: Hyvä, mutta Frontierin tavoin itsensä typerillä designratkaisulla osittain kuseva jatko-osa. Etenkin saksittu viljely ja paskasti pacetetun pääjuonen asettamat rajoitukset pelin parhaalle puolelle, eli NPC -interaktiolle, ovat hanurista, ja toisin kuin Frontierissa, ei näitä källejä voi edes korjata huijaamalla. Ihmissuhdepuoleen ja hahmodesigneihin on silti satsattu sarjan muihinkin osiin verrattuna sen verran vahvasti, että tämän voi melkein antaa anteeksi. Mutta vain melkein. Parempi kuin Rune Factory 4, joka tapauksessa.

• Sakura Wars; So Long, My Love: Jälleen yksi peli, joka on parhautta kiitos herutusmekaniikkojen. Adventure-osiot ovat tavallista suuremmasta interaktiivisuudestaan johtuen viihdyttäviä useammankin kerran pelattuina ja TRPG-osiot ovat myös hauskoja, joskin normaalisti suoritettuina hyvin helppoja. Heroinet ovat myös laadultaan enemmän kuin kaksi kiloa kokaiinia. 100 % läpäisty.

• Samba de Amigo: Ihan passeli rytmipeli, jonka Wii-kontrollit toimivat hyvin, kunhan pysytään normaalivaikeusasteilla.

• Samurai Shodown Anthology: Kaikki 2D-Samurait 5 Specialia lukuun ottamatta. Lokalisaatioleikkausista huolimatta ja lokalisaatiokäännöksien ansiosta ovat pelit edelleen hupaisia, etenkin kombojen vähyyden tähden, vaikka useamman nappien manööverien spämmäys hajottaa. 6:n on suosikkini isoimman rosterinsa ja festivaaliteemansa ansiosta, kunhan groove-systeemin jättää omaan arvoonsa.

• Samurai Warriors; Katana: Aliarvostettu on-rail-huitomisshootteri. 6 erilaista asetta ja vino pino tehtäviä tarjoaa hauskaa tahkottavaa. Ulkoasu kyllä jättää toivomisen varaan, mutta LOL WII.

• Samurai Warriors 3: Muihin Musou-peleihin verrattuna hidas ja ei niin intensiivinen, mikä on ihan hyvä juttu. Tykinruuankin lätkiminen tuntuu joltakin, kun yhdellä hyökkäyksellä ei saa satoja hengiltä ja pahimmilla vaikeusasteilla syntyy aika eeppisiä mättöjä. Tietysti samaa vanhaa kuin muutkin sarjan osat, mutta on lähellä sydäntäni ensimmäisenä kokeilemanani. Tämä kiitos Murasame Castle-moodin, joka perustuu parhaaseen Famicom Disk System-peliin ever ja on mainio lisä tekeleeseen. 100 % läpäisty kaikkien hahmojen täydellistä grindausta lukuun ottamatta.

• Science Papa: Melko häpeilemätön Cooking Mama-rip off, mutta omaa tarpeeksi omia ideoita ollakseen viihdyttävä etenkin tiedemies-wannabeille. Pelissä vähän väliä otettavat skabat ovat yllättävän pahoja ja sisältävät parhautta eli skippaamattomia näyttöjä. Onneksi vihollishahmot ovat melko viihdyttäviä.

• Shiren the Wanderer: Tylsä random dungeon-crawlaus. Anteeksi tautologia.

• Shootanto - Evulutionary Mayhem: Idealtaan ihan hauska Cabal -klooni, jonka projektiiliaseet tarjoavat hieman vaihtelua muihin vastaaviin. Monotonisen ylipitkät, mutta sitä vastoin vähäiset ruudut ja tekninen kökköys eivät kuitenkaan paljoakaan lämmitä.

• Sid Meier's Pirates!: Paskasti toteutettu piraattipeli, sillä manuaali sekä tutoriaali ovat sontaa ja peli on free-roaming, joten pelaaja on ihan ulapalla alusta alkaen. Edes herutusmekaniikka ei antanut minulle energiaa yrittää pureutua potaskaan.

• Sin and Punishment; Successor of the Skies: Lylat Warsin ohella paras on-rail-shooter ever. Kaikki on kovaa laatua paitsi juoni ja lopussa näytetään, miten oikeat ihmiset toteuttavat boss rushin.

• SNK Arcade Classics Vol 1. SNK:n pelikokoelma, eli väistämättä sikahyvä. Mättöpelisarjojen ykkösosat ja urheilupelit ovat kaikki hivenen turhia, mutta Magician Lord, Top Hunter, Metal Slug, Sengoku ja kaiken maailman ekstrat ovat parhautta.

• Sonic and the Secret Rings: Arabiteemastaan huolimatta melko mitäänsanomaton juoksentelu. Moninpeli on erinomainen väline huumorintajuttomien henkiseen tuhoamiseen.

• Sonic Colors: Sonic-pelien parhaimmistoa, mutta ei silti innosta yhtä läpipeluuta enempään. Unlockattava matsku on Segan peliksi omituisen köyhää.

• Soulcalibur Legends: Ei kaiken saamansa persekipeän avautumisen väärti, muttei kovin hyväkään. Lloyd Irving tuo plussaa minimaaliseen rosteriin.

• So Blonde: Velkavankeudessa elävän miehen Monkey Island. Juoni, hahmot ja puzzlet sekä kaikki muukin on hiomatonta ja tuskaisen keskinkertaista.

• Spectobes; Origins: Juoneltaan, hahmoiltaan, vihollisiltaan, ympäristöiltään ja suunnilleen kaikelta muultakin äärimmäisen geneerinen ja konservatiivinen JRPG. Gameplay on ihan hyvää, JRPG:ksi. Jaksoin pelata pelin melko loppuun, mutta kun ensimmäinen grindausta vaatinut kohta nosti susirumaa päätään, päätyi peli seinään.

• Stop Stress - A Day of Fury: Huonolla tavalla omintakeinen, eli epäintuitiivinen ja kökkö, rajoitetun liikkuvuuden FP-wiimotehuidonta. Kontrollit toimivat hyvin, mutta tyhjästä silmille hyppivät viholliset, yleinen mekaniikkojen epäselvyys ja hajottava äänimaailma eivät todellakaan tee pelistä mitään stressinlievittäjää, päinvastoin. Päähenkilön jatkuva käkätys on sentään hauskaa.

• Super Mario Galaxy: Erinomainen, mutta Mario 64:n ja Sunshinen tarjoaman tutkiskelun puuttuminen kokonaan on mälsää. Lineaarista hienouttaa riittääkin sitten roppakaupalla.

• Super Mario Galaxy 2: Vielä parempi kun edeltäjänsä, mutta lineaarisuus jytää edelleen. Juonen minimoiminen ja gameplayn maksimoiminen on mielestäni ollut oikea veto.

• Super Paper Mario: Mukavan yliuniikki, hauska, viihdyttävä ja sopivan laaja genresekoitus, joskin pelattavuudeltaan hieman liian yksinkertainen. Sisältää myös pari osiota, joiden tarkoitus tuntuu olevan silkka pelaajan hajottaminen, mikä on kovin epätavallista Nintendon peliksi.

• Super Smash Bros. Brawl: Ilmestyessään paras Smash Bros., vaikka ei allekirjoittanutta säväyttänytkään hirveän paljon johtuen Meleen puhkinussimisesta. Subspace Emissaryn ja Snaken olemassaolon oikeutus on Israelin tasoa.

• Super Swing Golf: PAL-versio, eli kakkososa. HYPEn koko porukalla innokkaasti hinaama eli melkoisen uniikki peli. Hahmokasti, kustomointi, unlockattavat kamat, gameplay ja radat ovat kaikki huippuluokkaa, mutta valitettavasti loppupuolen läpipääsyyn tarvitaan vähintään korealaisen pelaamiskulttuurin 100 %:sta omaksumista.

• Takt of Magic: Mainio ja kovin koukuttava RTS-peli, jota on höystetty Wiimotella tehtävällä riimujenpiirtelyllä. Eri pelityylejä riittää kiitos yksiköiden ja loitsujen määrän, ja vaikka taikurointi on hyvin tehokasta, pärjää useimmissa tehtävissä mukavan hyvin pelkällä kapiaismaisella tykinruuan delegoinnilla. Pelissä on, jokseenkin suurta määrää geneerisiä fillerikarttoja lukuun ottamatta, sopivan pitkä ja kahtia haarautuva pääjuoni, jota on nokitettu lisäksi myös kiitettävällä määrällä bonusepisodeja. Näissä tarinaa väännellään tai raotetaan lisää, mutta koska peli pommitti Japanissa kuin Enola Gay konsanaan, the localization never happen, joten tämä ei sinänsä valitettavasti juuri lämmitä. Melkoinen Disaster-skenaario, siis.

• Tales of Symphonia; Dawn of the New World: Hyvin havaittavasti kengännauhabudjetilla tehty jatko-osan tapainen. Muuten melkoisen pelkistetty, mutta näytöt ovat paljon alkuperäistä Symphoniaa näyttävämmät, mikä kertoo jotain joko Symphoniasta itsestään tai tekijöiden prioriteeteista. Omaa samat ongelmat kuin Symphonia, eli potaskapitoisen juonen ja dungeonit, eikä Pokemon-mekaniikka anna taisteluille mitään, mutta ihan täysin kyyniseltä rahastukselta ollaan vältytty. Vetää tämän kerran, ihan kuin alkuperäisenkin.

• Tatsunoko vs. Capcom: Cross Generation of Heroes: Kaveria lainaten: - "Tekeeks mikään tässä pelissä vahinkoa?". Ripulia tag-pelienkin joukossa. Minipelit ovat sentään viihdyttäviä ja Capcomin semi-Sentai-peliksi hyviä hahmojakin on yllättävän monta.

• Tenchu: Shadow Assassins: Stealthpeli. Yllättäen minusta huono.

• Thrillville: Off the Rails: Hirveä clusterfuck rakennussimulaatiomanagerointiminipelirumba, jonka mikään osa-alue ei ole kaksinen. Herutuskin on tehty tässä pelissä huonosti eli liian totuudenmukaisesti.

• Tomena Sanner: Huumoriltaan jees, mutta muuten melko köykäinen yhden napin reaktiotesti. Etenkin ulkoasu on liian indieplatformaisen "halpaa, eikun tyyliteltyä", mikä kusee hupaisia hahmoja.

• Tournament of Legends: Pinnallinen ja vähäsisältöinen, mutta gameplayltaan sekä premissiltään ihan viihdyttävä antiikin aikojen mättöpeli. Rosteri on pieni, mutta hahmot ovat persoonallisia sekä ulosanniltaan että spessuiltaan. Normimättämispakan sekoittaminen QTE:llä, knockdown-systeemillä ja roundien välisillä minipeleillä toimii myös yllättävän hyvin.

• Trauma Center; New Blood: Omaperäinen, mutta siinä kaikki. Naurettavaa foliohattujuonta lukuun ottamatta on peli aivan liian lähellä totuutta, tuntuen työltä ja tarjoten pelaajalle koko ajan stressiä sekä morkkista.

• Trauma Team: Trauma inducing Team, more like. Gameplay on jees, flashpelimäisyydestä huolimatta, mutta hahmot, juoni, dialogi ja presentaatio art directionia ja ääninäyttelyä lukuun ottamatta ovat niin myötähävettävän idioottimaisia, ettei tätä pysty, etenkin kun valtaosa peliajasta kuluu kuppaisiin ADV-osioihin.

• Twinkle Queen: Grafiikoiltaan hirvittävä, gameplayltaan tavanomaisen köyhä, pelkkien muijien tähdittämä animumättöpeli. Onneksi rikkinäiset, mutta viihdyttävät 2 vs 2- ja 4:n pelaajan free for all -moodit antavat pelille kuitenkin jotakin oikeutusta.

• Vampire Crystals: Ulkoasultaan kökkerö ja myös siksi erittäin monotoninen top down -zombiräiskintä, joka sentään käyttää Wiimoten pointteriominaisuuksia hyvin hyväkseen.

• Wacky World of Sports: Lähtökohtaisesti melko tavallinen minipelikokoelma kohtalaisin kontrollein. Hahmokasti on kuitenkin minuun kovin iskevä urpoine ja etnisesti monipuolisine tyyppeineen. Pelejä on melko vähän, mutta suuri osa niistä on harvinaisen viihdyttäviä.

• Wario Land; Shake It!: Yksi lemppari-2D-platformereistani, kiitos hienon graffatyylin, upean soundtrackin ja Wariomaisen skitson gameplayn. Haastettakin ja pituutta riittää ihan tarpeeksi, mikäli tavoittelee 100 % läpäisykerrointa.

• WarioWare; Smooth Moves: Muiden WarioWarejen tapaan Yngwie-tierin menoa. Kontrollit toimivat hyvin kiitos sopivan ylimalkaisuuden ja perinteinen yliabsurdi meno on saatu hyvin käännettyä isolle ruudulle. Moninpeli on myös hulvatonta, ainakin hetken.

• Water Warfare: Hauska vesipyssyväännös normi- first person -räiskintään mukavan pirteällä ulkoasulla. Nelinpelin puute ja stealth -kentät tekevät kuitenkin touhusta taas täyttä Israelia.

• We Cheer 2: Lisää Namcon kasuaalikultaa. Kontrollit toimivat hyvin ja grindattavaa, kustomoitavaa sekä unlockattavaa riittää. Sukupuolitasapainotteluakin löytyy odotettua enemmän, vaikkei kannustuspoppoon kokoonpanoa voikaan juuri muuttaa.

• Wii Party: Passeli minipelikokoelma, muttei pärjää Mario Party 9:lle.

• Wii Play: Köykäinen, mutta hetken hauska.

• Wii Play Motion: Normiversiota viihdyttävämpi, muttei myöskään kovin pitkäikäinen.

• Wii Sports: Nyrkkeilyä lukuun ottamatta hyvin tehty, mutta viisi pinnallista peliä ei kauaa kestä.

• Wii Sports Resort: Varmasti Wii-sarjan paras peli. Pelejä on tarpeeksi monta ja ne ovat keskivertoa kasuaaleilua syvempiä. Stamp-mekaniikka ei tosin innosta pelaamaan oikeiden unlockattavien puuttuessa.

• Xenoblade Chronicles: Probably the best JRPG in the world. Genrelle epätavallisesti äärimmäisen käyttäjäystävällinen ja taistelusysteemiltään omaperäinen sekä toimiva tekele. Hahmot ovat päähenkilöä lukuun ottamatta hyviä ja juoni ei täysin offensiivisesti paska. Ympäristöt ovat upeita ja massiivisia; kaupungit ovat liiankin kookkaita, kun pelaajaparka yrittää löytää oikeita quest-NPC:itä. Huonoja puolia ovat edellä mainitun lisäksi yhteen päähenkilöistä kohdistettu jatkuva tarinallinen takatuuppaus ja mechat. Onneksi paras videopelisuutelukohtaus ikinä hyvittää moisen. Enkä siis meinaa perusstandardivanilja- canon -parin jööteilyä.

• Zangeki no REGINLEIV: Yksi parhaista hack-and-slasheista johtuen absurdista vihollismäärästä ja aseiden tuhovoimasta. NPC:istäkin on jotain hyötyä ja niiden paasausta on hauska kuunnella, vaikkei siitä mitään ymmärtäisi. Pelattavaa riittää suunnilleen loputtomiin, vaikkei meno hirveästi missään vaiheessa kauheasti muutu. Lokaalin moninpelin puuttuminen on-linen kustannuksella on kuitenkin täyttä paskaa.

• Zack & Wiki; Quest for Barbaros' Treasure: Wiimotea kekseliäästi, vaikka välillä kömpelösti käyttävä ja hahmodesigneiltaan ynnä ulkoasultaan hurmaava toiminta- ja pulmanratkontapelin ristisiitos. Seikkaileminen sekä elementeiltään että puzzleiltaan vaihtelevissa kentissä on viihdyttävää, mutta Sierramaiset äkkikuolemat sekä dead endit hajottavat suuresti. Onneksi sisäisellä valuutalla ostettavat jeesausesineet ja yksittäisten ruutujen verrattainen lyhyys helpottavat näiden rikosten ihmiskuntaa vastaan kestämistä. Sivu- ja post game -sälää on mukavasti, antaen pelille genren keskivertoa edustajaa paljon enemmän uudelleenpeluuarvoa.

• Zero; Tsukihami no Kamen: Fatal Frame -sarjan neljäs osa. Hyvä gameplay ja reikäjuustoinen juoni on kakkososan remaken pelanneelle turhan tuttuja. Vaihtuvista pelattavista hahmoista puolet ovat turhia, mutta ylläripuolikeitetyllä etsiväjätkällä pelattavat osiot ovat huomattavasti muuta peliä vähemmän redundantteja ja muutenkin siistejä. Myös tunnelma on kohdallaan, etenkin kun tällä kertaa pelasin ihanassa solitaarisuudessa. Lukuisia ekstroja ja siten jälleenpeluuarvoa riittää myös. Fanikäännös on hyvä joitain formatointiongelmia lukuun ottamatta.

• Zombie Panic in Wonderland: Keskinkertainen Cabal-kloonin tynkä.