Playstation 4

Sukupolvensa paras konsoli, eli aika lepakko linnuttomassa maassa. Kirjasto on jees, jos resurssit eivät riitä PC:seen tai naama Steamin käyttöön.

• King of Fighters XIV: Ainut hyvä uudemmista mättöpeleistä johtuen klassisen hyvistä mekaniikoista ja etenkin rosterista. 19 uutta hahmoa on aika mestaritason saavutus jopa SNK:lta, etenkin kun uusissa naamoissa on auttamattoman paljon kultaa. Valitettavasti nykymätistyssyöpä rassaa tätäkin tekelettä mm. cinematiikan, liikkumisen hitauden ja etenkin autokombon muodossa. Ulina PS2-tason graffoista on melkoisen epäoikeutettua KOF XIII:tä ja Street Fighter V:sta katsellessa...

• Marvel vs Capcom Infinite: Assist-hyökkäykset on poistettu ja formaatti muutettu 2 vs 2:een. Tämä osa ei siis ole niin auttamaton clusterfuck, right? WRONG. Free-tag systeemi on sekasortoista syöpää, mutta ihan lussua kamaa verrattuna kivimekaniikkoihin, jotka parhaimmillaan tarjoavat matseille kunnon Touhou-imitaatio- ja "se kuoli mutta se parani"-hetkiä. Estetiikka ja rosteri ovat myös köyhiä, vaikka sentään parempia kuin Street Fighter V:ssa.

• Nidhogg: Hupaisa 2D-taisteluväännös, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta viihdyttää. Pakollinen pikseligraffakin on tehty perusindietekelettä jokseenkin mielenkiintoisemmin. Melko obsoliitti kiitos jatko-osansa, tosin.

• Nidhogg 2: Kaikin puolin nokitettu verrattuna ykkösosaan. Etenkin graffatyyli erottuu edukseen, kerta niihin on käytetty jopa vaivaa. Asekustomisaatio tarjoaa lisää syvyyttä sekä mahdollisuuden puristipelailuun, vaikkakin dive kickin metagame on kustu ihan täysin.

• Persona 5: Pelattavuudeltaan yhtä käyttäjäepäystävällistä settiä kuin edeltäjänsä seivipointteineen ja runkkuine kuolemismekaniikkoineen. Juoni taas on masentavan prameilevaa "kansalaistottelemattomat teinit pelastavat maailman"-potaskaa. Ehkä naamojaan irti vetelevät animejampat uppoavat, jos olet vielä (henkisesti) peruskoulussa.

• Rocket League: Pelattavuudeltaan omintakeinen mutta pääasiassa kömpelöstä pallon kanssa kärvistelystä koostuva urheilutekele, joka on myös melkoisen persoonaton. Pelin ylitseampuva suosio on minulle täysin käsittämätöntä, mutta ainakin se on aikaansaanut yhden Hypen top 10-tähtihetkistä.

• Senko no Ronde 2: Lisää hyvää versusräiskintää menettelevillä lisämekaniikoilla, vaikkakin partnerisysteemi on aika torso. Mukavasti kasvaneesta hahmokatraasta olisi voinut myös poistaa Cuilanin ja Ernulan sekä lisäksi jonkun helvetin kloonin viimeksi mainitusta. Lisäksi hahmojen piirtotyyli on taantunut ykkösen lievän omintakeisesta massatuotetuksi bulkkianimuksi...

• Street Fighter V: Flegmaattista liikkuvuutta, oksettavaa grafiikkatyyliä ja paskoja mekaniikkoja yhdessä paketissa. Ei, en puhu Street Fighter IV:sta. Siinä on sentään siedettävä rosteri ja jopa jotain sisältöä vain yhden iteraation jälkeen.

• Until Dawn: Perusidealtaan mainio kauhuseikkailu, jonka pelattavuus on yhtä kökköä kuin muissa leffa-apinoinneissa. Alun hitaus on myös miltei Persona 4 -tasoa. Pötsiresurssini eivät riittäneet, kun HYPE porukalla peliä pelasi, eli ainakin läträys on toteutettu nykykauhuleffojen standardien mukaisesti.

• Wolf Among Us, The: Premisiltään hyvä etsiväseikkailu, jonka juonta magiaelementitkään eivät täysin kuse. Valintojen vilinnässä tuntuu, ettei niillä ole vaikutusta joskus edes seuraavaan lauseeseen: jos esimerkiksi jätät tinttaamatta sinua provosoivaa trollia, reagoi hän arvokkaaseen hiljaisuuteesi vetämällä joka tapauksessa paskaraivarit. Kontrollit ovat myös hiomattomat: etenkin QTE:ssa peli jättää ilmoittamatta, kumpaa tattia pitäisi oikein heilutella. Ulkoasu on tyyliltään hyvä, vaikka alkuperä edellisillä konsolisukupolvilla ei jää huomaamatta.

• Worms W.M.D: Viihdyttävää mutta reduntanttia matoammuskelua.