Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 5. maaliskuuta 2014 kello 12.50

Yksi harvoista nykyisistä katumuksen aiheistani on, etten pelanut kakarana enemmän arcade- ja flipperipelejä, kun niitä vielä oli Suomessakin jonkin verran. Onneksi emulointi on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin tähän maailman parhaaseen alustaan. MAMEn massiiviset cheattivalikoimat ja pelien lyhyys tarkoittavat, ettei näitä ole juuri tarvinnut jättää kesken.

• 64th Street; A Detective Story: Hyvä vanhan ajan beat-em-up. 30-luvun teema on automaattinen plussa, gameplay on perinteistä mutta toimivaa ja vihollisvalikoima laaja. Yksi omaperäinenkin mekaniikka on eksynyt joukkoon, nimittäin vihollisten nakkaaminen taustan hazardeihin. Erikoismaininta päähenkilöiden miehekkäistä heittoäänistä.

• Aero Fighters: Perinteinen shoot-em-up hoopoilla hahmoilla ja mainiolla soundtrackilla. Aloittaa sarjan hienon perinteen sattumanvaraisista loppupomoista.

• Aero Fighters 2: Samaa kamaa kuin ykkönen kuivemmalla musiikilla. Vikan ruudun vetäminen yhdellä krediitillä-pakko on ripulia.

• Aero Fighters 3: Lisää normishoot-em-uppeilua. Pelin siistein ominaisuus on se, että kaksinpelillä jokaisella eri hahmoyhdistelmällä on oma loppunsa.

• Aggressors of Dark Kombat: Omaperäinen ja ihmeen hyvin toimivakin beat-em-upin ja versus-mättöpelin yhdistelmä. Rosterikin on ihan jees, joskin hieman mielikuvitukseton muihin ADK:n mättöpeleihin verrattuna.

• Alien vs. Predator: Upea beat-em-up monipuolisilla hahmoilla, vihollisilla ja kentillä. Valitettavasti tukee vain kolminpeliä, vaikka pelattavia hahmoja on cockteaseaavasti neljä.

• Alligator Hunt: Gameplayltaan perinteinen Cabal/Space Harrier-kopio. Presentaatio ja spanglish tuovat peliin mukavasti charmia ja soundtrack on mainio, joskin aivan liian suppea.

• Altered Beast: Resident Evil 4-tierin puhkiportattu peli on arcaderaudalla paras. Gameplay on köyhää, mutta eri muodonmuutokset motivoivat pelaamaan armollisen lyhyen pelin loppuun, joka onkin sitten Segan vanhojen arcadenimien tapaan aika huippuluokkaa.

• Art of Fighting: Hyviä ideoita sisältävä mutta aivan liian tönkkö versus-mättöpeli.

• Art of Fighting 2: Huomattavasti pelattavampi kuin ykkönen, muttei silti mikään mestariteos. Soundtrack on korkeaa luokkaa.

• Art of Fighting 3: Sulavien, rosteripakkaa sekoittavien mättöpelijatko-osien pioneeri. Pelattavuudeltaan hyvä, mutta yliteknisyydessään vaikea oppia.

• Avenging Spirit: Yksi parhaista platformer-peleistä ever kiitos mainion possessausmekaniikan. Vihollishahmoja on mukavan paljon, mikä meinaa edellä mainitun mekaniikan turvin tuplasti kivaa. Juoni on hienon synkkä pelin presentaatioon verrattuna ja loput koskettavia, etenkin good ending.

• B. Rap Boys: Hupaisa mutta kökkö ja hivenen monotoninen beat-em-up. Viholliset ovat hieman liian kestäviä ja itseään toistavia ja ohjattavuus kömpelöä, mutta Hip Hop-teema tekee pelistä jotenkin siedettävän ainakin vikaan pomoon asti, joka pitääkin sitten voittaa yhdellä elämällä (dat ain't happening). Moninpelilläkö asianlaitaan pelastus? Ehei, ensiksi pelaajat joutuvat hakkaamaan toisensa, ennen kuin voittaja pääsee tekemään itsestään lihamureketta pääpahista vastaan.

• Bad Dudes vs. Dragonninja: Keskinkertainen mutta hauska beat-em-up. Melko vaihteleva, myös. Meme-status on aika epäansaittu muihin arcaden dialogihelmiin verrattuna.

• Bang Bead: Hupaisa, uudistettu Pong passelilla hahmokaartilla. Ei yllä esimerkiksi Windjammerssin tasolle, kylläkään.

• Big Karnak: OK beat-em-up siistillä Egypti-teemalla. Melko vaihteleva, mutta hieman turhauttava.

• Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hienoa settiä.

• Boogie Wings: Erinomainen ja hyvin epägeneerinen shootteri. Pelin mekaniikat ovat omaperäisiä ja hyviä lukuunottamatta ehkä rämppäys-power up-laakia ja presentaatio on myös huippuluokkaa, samoin kun loppuyhteenotto.

• Breakers Revenge: Perinteinen mutta hyvä 2D-mättöpeli. Rosterikin on melko tavanomainen lukuun ottamatta paria helmihahmoa, mutta movelistit ovat hyviä ja pelattavuus kohdallaan. Hahmot ovat melko sulavia ja superit hienoja, mutta muuten presentaatiokin on aika peruskamaa.

• Bucky O' Hare: Konamin beat-em-up, eli yllättäen hyvä. Kaikilla hahmoilla on projektiilihyökkäykset, joka erottaa pelin muista lajityypin edustajista, vaikka omasta mielestäni tämä hieman latistaa taistelua. Grafiikat ja musiikit ovat peruskauraa, mutta ääni(yli)näytellyt välinäytöt ovat hienoja.

• Burgertime: Yliarvostettu, vaikea ja itseään toistava platformerin kaltainen. Premissi ja gameplay ovat kyllä ihan omaperäisiä, kuten Data Eastilta sopii odottaa.

• Burning Fight: SNK:n Final Fight-rip off, mutta esikuvaansa hieman parempi kiitos passelin presentaation, gameplayn nopeuden ja ympäristöjen ynnä vihollisten vaihtelevuuden. Ohjaus on hieman kankeaa.
• Chelnov - Atomic Runner: Data East onnistuu saamaan tokusatsustakin jotenkin siistiä. Autoskrollaavan tasoloikan ja run 'n' gunin yhdistelmä toimii hyvin. Hienointa on tietysti pelin skandaalinkäryinen taustajuoni. Mega Drive-käännös on kuitenkin arcadeversiota parempi.

• Express Raider: Data Eastin tapaan premissiltään ja gameplayltaan melkoisen uniikki, hupaisa beat-and-shoot-em-up. Lisäksi hämmästyttävän inhimillinen vanhaksi arcadepeliksi.

• Flying Power Disc: Data Eastin mielenkiintoinen HC-Pong. Gameplay on hauskaa ynnä nopeaa ja äidinkieltään puhuvat hahmot siistejä, etenkin ajalleen. Tästä syystä kastin verrattain pieni koko onkin harmittava, mutta ainakin joukkoon on saatu G. Scott-niminen hiski.

• Go! Go! Mr. Yamaguchi: Taatusti johonkin japanilaiseen hoopoon ohjelmaan perustuva hoopo top-down-bakageily. Hieno äänimaailma.

• Kaiketsu Yanchamaru: Intensiivinen ja ikäisekseen monipuolinen run-and-slash. Bossit ovat etenkin siistejä. Vanhojen arcadepelien tapaan tosin mahdoton ilman chiittejä tai elämättömyyttä.

• Tecmo Knight: Piristävän väkivaltainen ja nopeatempoinen, siedettävästi ikääntynyt beat-em-up. Hieman turhankin yksinkertainen, mutta moinen ei juuri haittaa pelin lyhyyden vuoksi. Alkunäyttö on harvinaisen tyhjentävä ja raivohullu gorilla hienoutta.

• Warriors of Fate: Romance of Three Kingdoms-väännös Final Fightista, joka on esikuvansa tavoin tylsä, hidas ja liian pitkä. Käännös, yksi bonusosio ja bad end tosin huvittavat.

• Willow: Aika siisti ja vaihteleva run and gun, jonka pilaa samanaikaisen kaksinpelin puuttuminen. Melkoisen anteeksiantamatonta, etenkin kun pelattavia hahmoja on juurikin kaksi erilaista.

• Wiz: Mielenkiintoinen, suht omaperäinen ja vanhojen arcadepelien tapaan mahdoton platformeri. Stickillä tehtävä hyppy huonontaa pelattavuutta merkittävästi ja seitsemän sekunnin luuppimusat ovat aika hajottavia.

• Wiz Warz: Gameplayltaan omaperäinen muttei kovin ihmeellinen ja monotoninen Smash TV:n isoisä. 1984:n prototyyppipeliksi kuitenkin ihan vaikuttava ja hienon gemariviestin omaava.

• Wizard of Wor: Äänimaailmaltaan jumala-tier maze-haahuilu. Hakkaa Pacmanin 6-0.

• Wonder Boy: Kahden eri pelisarjan alkulähde. Itse peli on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin sen aiheuttama lisenssimindfuck, eli perinteinen, pirun vaikea, monotoninen ja aivan liian pitkä platformer, vähän niin kuin...Adventure Island! Wonder Boyta on sentään mukavampi katsella kuin möhömahaista Master Higginssiä.

• Wonder Momo: Presentaatioltaan ja etenkin premissiltään mainio mutta gameplayltään ripuli beat-em-up. Kunnon Namcom Athena.

• Wonder Planet: Data Eastin söpö mutta sairas Xevious-vastine. Gameplayta on höystetty kauppasysteemillä. Sisältää lopussa mukavan 10 heebon bossirushin.

• World Heroes: ADK-tyyliin kökkö mutta huvittava mättöpeli. Premissi ja rosteri (pari isoa poikkeusta lukuun ottamatta) ovat hienoja. Jatko-osat tekevät ykkösestä kuitenkin turhan.

• World Heroes 2: Muuten köyhempi versio Jetistä, mutta tässä versiossa on sentään hauskat bonuskentät ja uniikit hahmoloput.

• World Heroes 2 Jet: Sarjan loppuhuipentuma, käytännössä. Paremmat mekaniikat kuin Perfectissä, mutta hieman vähemmän sisältöä. Pelin loppu on aika hulvaton.

• World Heroes Perfect: Olisi sarjan paras osa, mutta lukuisat rasittavat uudistukset karsivat nautintoja. Näihin kuuluu mm. allekirjoitetun lempparit, eli kaiken kattava ilmatorjunta ja 6 perusnormaalia. Bonukset tosin runsaasta määrästä tauntteja per hahmo.

• World Wars: SNK:n eeppinen Xevious-klooni. Gameplay on tylsää mutta soundtrack on hieno ja selostajan epäselvät mutinat myös.

• Wrestle War: Vanha kehno wrestlauspeli. Ääninäyttely on sentään hupaisan huonoa.

• WWF Wrestlefest: Aika perinteinen wrestling-peli, lukuunottamatta Battle Royal-pelimoodin hauskaa survival-kehärääkkiä.

• WWF: Wrestlemania: Mortal Kombatmainen "paini"peli, mukaan luettuna kömpelö mutta hauska pelattavuus, huumori ja raivostuttavan epäreilu yksinpeli.

• Xenophobe: Useassa tämän ajan arcadepelissä nähdyllä piirrettymäisellä tyylillä tehty alienräiskintä. Hieman kömpelö mutta viihdyttävä, luultavasti etenkin moninpelillä.

• Xevious: Aah... Hyvin tehty mutta ylikypsynyt shootteri. Maisemat ovat kyllä edelleen siistejä.

• Xexex: Ällistyttävän inhimillinen Konamin shootteri. Gameplay on mielenkiintoista kiitos omaperäisen option-mekaniikan. Valitettavasti presentaatio on juoniosioita ja paria ruutua lukuunottamatta tylsää. Suurin osa mielikuvituksesta ollaan luultavasti käytetty creditsehin...

• X-Men: Konamin mainio, maksimissaan kuuden(!) pelaajan beat-em-up. Koko köörin kokoonpanoa pitää päästä joskus kokeilemaan.

• X Multiply: Kunnon body horror-shootteri. Grafiikat ja soundtrack ovat säväyttäviä ja lonkero-option-systeemi on siisti, mutta Gradiukselle uskollisesti on peli hullu, etenkin jos satut kuolemaan pahassa paikassa, koska kyllä, power-upit katoavat samoin kuin pelaajan motivaatio.

• Xybots: Uniikki mutta ainakin yksinpelinä monotoninen third-person-Gauntlet.

• Yellow Cab: Data Eastin innovatiivinen taksikuskeilu. Pelissä ei tosin rahoiksi lyödä, kerta yhden matkan hinta vastaa jotain puolta bensakuluista...

• Ye Air Kung Fu: Konamin uraauurtava versus-fighteri. Vihollisrosteri on monipuolinen ja gameplay hauskaa. Erittäin iso missattu tilaisuus Konamilta, ettei tästä ole tehty franchisea.

• Yosaku to Donbei: Mielenkiintoinen Space Invaders-klooni, jossa kaksi japanilaista heppua yrittävät tuhota lintujen kansoittaman puun. Hyvä asetelma, vaikka maailman puhkinussituin gameplay, siis.

• Youjyuden: Tylsä, Kreikan mytologiasta ammentava top-down-shooter, joka on kovin vaikea. Pomovihollisten mylvintä sentään havahduttaa unesta.

• Youkai Douchuuki: Pahimman sortin pelin edustaja. Hyvä musiikki, gameplay ja tunnelmallisuus, omaperäinen asetelma sekä useat loput eivät paina paljoa, kun peli on HULLU, MAHOTON. Läpipääsyfokusoitunut pelaaminen on hyvä tie täydelliseen hermoromahdukseen.

• Youma Ninpou Chou: Sengoku/Youkai-maailman top-down-räiskintä, joka olisi ihan viihdyttävä, ellei olisi mahdoton. Vanhan kunnon ajan tyyliin alkaa peli aina alusta gemarin koittaessa, eli yleensä noin minuutin pelaamisen jälkeen.

• Zed Blade: Geneerinen avaruusräiskintä, jossa epämääräistä Ragnarök-runkkausta. Soundtrack ja vika ruutu ovat sentään hieman kiihottavia.

• Zing Zing Zip: Sonic Wings-sarjaa melkoisesti muistuttava top-down-räiskintä. Pelin taide on ihastuttavan puolikökköä ja loppu voi aiheuttaa naurunpyrskähdyksen.

• Zunzunkyou no Yabou: Harvinaisen epägeneerinen top-down-räiskintä. Yksi Segan arcade-bakageistä, joka kannattaa kokea.

• Zupapa!: Paras Bubble Bobble-klooni ever, koska SNK. Sopiva lyhyys, intensiivisyys, siisti monsujen tappomekaniikka ja ennen kaikkea ylitsepursuava söpöys tekevät tekeleestä aika jumalan.

• Zwackery: Omaperäisen mutta ainakin emuloituna kököhkön kontrollisysteemin ja gameplayn omaava actionrymistely. Kuitenkin viihdyttävän monipuolinen, jos kaoottisuudesta saa otteen.