Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 29. elokuuta 2015 kello 16.07

Yksi harvoista nykyisistä katumuksen aiheistani on, etten pelanut kakarana enemmän arcade- ja flipperipelejä, kun niitä vielä oli Suomessakin jonkin verran. Onneksi emulointi on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin tähän maailman parhaaseen alustaan. MAMEn massiiviset cheattivalikoimat ja pelien lyhyys tarkoittavat, ettei näitä ole juuri tarvinnut jättää kesken.

18 Holes Pro Golf: Data Eastin yltiöyksinkertainen ja siten kontrolleiltaan hivenen hämmentävä golf-peli. Omaa sentään yhden varhaisimmista videopelisankarittarista, joka on mullistavaa etenkin genren huomioiden.

64th Street; A Detective Story: Tyydyttävä vanhan ajan beat-em-up. 30-luvun teema on automaattinen plussa, gameplay on perinteistä, mutta toimivaa ja vihollisvalikoima laaja. Yksi omaperäinenkin mekaniikka on eksynyt joukkoon, nimittäin vastustajien nakkaaminen taustan hazardeihin. Erikoismaininta päähenkilöiden miehekkäistä heittoäänistä.

Adventures of Robby Roto!, The: Hupaisan Microsoft Paintmaisilla graffoilla varustettu ja omintakeisten mekaniikkojen ansiosta viihdyttävä Dig Dugin spritual prequel.

Aero Fighters: Perinteinen shoot-em-up hoopoilla hahmoilla ja mainiolla soundtrackilla. Aloittaa sarjan hienon perinteen sattumanvaraisista loppupomoista.

Aero Fighters 2: Samaa kamaa kuin ykkönen kuivemmalla musiikilla. Vikan ruudun vetäminen yhdellä krediitillä-pakko on ripulia.

Aero Fighters 3: Lisää normishoot-em-uppeilua. Pelin siistein ominaisuus on se, että kaksinpelillä jokaisella eri hahmoyhdistelmällä on oma loppunsa.

Agent Super Bond: Käsittämättämön ja mekaniikoiltaan kuppainen Berzerk -apinointi. Paras källi on ampumissysteemi; liikkuessa ampuu hahmo automaattisesti menosuuntaansa, joka yhdistettynä latausmekaniikkaan tarjoaa monta hajoamista.

Aggressors of Dark Kombat: Omaperäinen ja ihmeen hyvin toimivakin beat-em-upin ja versus-mättöpelin yhdistelmä. Rosterikin on ihan jees, joskin hieman mielikuvitukseton, etenkin World Heroessiin verrattuna.

Alien vs. Predator: Hyvä beat-em-up monipuolisilla hahmoilla, vihollisilla ja kentillä. Valitettavasti tukee vain kolminpeliä, vaikka pelattavia hahmoja on cockteaseaavasti neljä.

Alligator Hunt: Gameplayltaan perinteinen Cabal/Space Harrier-kopio. Presentaatio ja spanglish tuovat peliin mukavasti charmia ja soundtrack on mainio, joskin aivan liian suppea.

Altered Beast: Resident Evil 4-tierin puhkiportattu peli on arcaderaudalla paras. Gameplay on köyhää, mutta eri muodonmuutokset motivoivat pelaamaan armollisen lyhyen pelin loppuun, joka onkin sitten Segan vanhojen arcadenimien tapaan aika huippuluokkaa.

Arm Wrestling: Koominen, mutta pinnallinen puzzle/napinrämppäyspeli Nintendolta. Viholliskasti on aika hieno.

Art of Fighting: Hyviä ideoita sisältävä, mutta aivan liian tönkkö versus-mättöpeli.

Art of Fighting 2: Huomattavasti pelattavampi kuin ykkönen, muttei silti mikään mestariteos. Soundtrack on korkeaa luokkaa.

Art of Fighting 3: Sulavien, rosteripakkaa sekoittavien mättöpelijatko-osien pioneeri. Pelattavuudeltaan hyvä, mutta yliteknisyydessään vaikea oppia. Soundtrack on omaperäinen sekä mainio ja graffat one of the best if not the best 2D-saralla.

Athena: Karsinogeenisen kököllä ja epäreilulla gameplaylla varustettu toimintaplatformer, jonka huonoutta alleviivaa pelin premissin, mekaniikkojen, presentaation ja etenkin päähenkilön siisteys. Vihaan tätä peliä yhtä paljon kuin rakastan Athenaa (hyvin paljon).

Atomic Robo-Kid: Monotoninen ja huijaamatta mahdoton Baraduke -väännös. Ainakin elefantin ja pölynimurin risteytystä muistuttava päähenkilö on söötti.

Avenging Spirit: Yksi parhaista platformer -peleistä ever kiitos mainion possessausmekaniikan. Vihollishahmoja on mukavan paljon, mikä meinaa edellä mainitun mekaniikan turvin tuplasti kivaa. Juoni on hienon synkkä pelin presentaatioon verrattuna ja loput koskettavia, etenkin good ending.

B. Rap Boys: Hupaisa, mutta kökkö ja hivenen monotoninen beat-em-up. Viholliset ovat turhan kestäviä ja itseään toistavia ja ohjattavuus kömpelöä, mutta Hip Hop-teema tekee pelistä jotenkin siedettävän ainakin vikaan pomoon asti, joka pitääkin sitten voittaa yhdellä elämällä (dat ain't happening). Moninpelilläkö asianlaitaan pelastus? Ehei, ensiksi pelaajat joutuvat hakkaamaan toisensa, ennen kuin voittaja pääsee tekemään itsestään lihamureketta pääpahista vastaan.

Bad Dudes vs. Dragonninja: Keskinkertainen, mutta hauska beat-em-up. Melko vaihteleva, myös. Meme-status on aika epäansaittu muihin arcaden dialogihelmiin verrattuna.

Bang Bead: Hupaisa, uudistettu Pong passelilla hahmokaartilla. Ei yllä Flying Power Discin tasolle, kylläkään.

Battle Balls: Suht omintakeinen ja hyvin toimiva versuspuzzlepeli mieltäylentävän hupaisin hahmoanimaatioin ja masentavan eläinhahmopitoisin rosterein.

Big Fight; Big Trouble in the Atlantic Ocean: Tavallinen beat-em-up mukavan isolla rosterilla. Jokaisen pomohahmon vikaa lukuun ottamatta saa puolelleen, eli pelattavia tyyppejä on yhteensä 8. Tätä käytetään hyväksi myös arveluttavassa versus-moodissa, jonka mekaniikat ovat suoraan pääpelistä. Tekeleen pelaaminen sitä osittain tukemattomalla MAMElla antoi muutenkin hiukan absurdiin menoon mukavan lisähappomausteen.

Big Karnak: OK platformer siistillä Egypti-teemalla. Melko vaihteleva ja raaka, mutta hieman turhauttava.

Billiard Academy Real Break: Jees, joskin johdainnaistava spiritual sequel Pocket Gal Deluxelle. Silmänruokana toimivat lyylit ovat semirealistisessa tyylissään siistejä ja presentaatio on muutenkin hyvää kankeaa ääninäyttelyä lukuun ottamatta. Etenemistä palkitsevat lyylien close uppeilu -osiot ovat omaperäisiä ja hupaisia, vaikka se, että lähikuvat eivät ole muijista riippuvaisia, onkin antiklimaattista.

Blazing Star: Gameplayltaan tylsin ja vaikeusasteeltaan rikkinäisin Yumekobon Neo Geo -räiskintä. Ylikestävät pomot yhdistettynä aseiden nuhaisuuteen hajottavat erityisesti. Erilaisten alusten suuri määrä olisi hyvä ominaisuus, jos niitä vain voisi vaihtaa kesken pelin, sillä ei tätä jaksa hullukaan uudelleenpelata. Sentään pääpahis on saatanallisuudessaan eli pikkuvauvauisuudessaan täydellinen rooliinsa.

Blood Bros.: Länkkäriversio Cabalista. Täysin samat mekaniikat kuin edeltäjässään sekä totta kai sama voittoanimaatio, eli aika hienoa settiä.

Boogie Wings: Erinomainen ja hyvin epägeneerinen shootteri. Pelin mekaniikat ovat omaperäisiä ja hyviä lukuun ottamatta ehkä rämppäys-power up-laakia ja presentaatio on myös huippuluokkaa, samoin kun loppuyhteenotto.

Bravo Man: Stereotyyppinen Namcon kasasripeli, eli siistin presentaation ja surkean gameplayn omaava actionplatformer. Kuppaiset kontrollit ja hit detection yhdistettynä pelin epäinhimillisen pituuden kanssa (32. V*tun. Ruutua.) on yhtä kuin tekele, jonka läpäisee vain elämätön ulostefetissisti. Luovuin itse leikissä jossain tyystin toimimattomassa hyppelykohdassa. Lisäharmikseni pelin arcadeversiosta ei tunnu löytyvän edes mitään läpipeluuvideoita. Ehkä viimeksi mainitun asianlaidan pitäisi sentään hieman lisätä uskoani ihmiskuntaan.

Breakers Revenge: Perinteinen, varsin hyvä 2D-mättöpeli. Rosterikin on melko tavanomainen lukuun ottamatta paria helmihahmoa, mutta movelistit ovat mainioita ja pelattavuus kohdallaan. Hahmot ovat sulavia ja superit siistejä, mutta muuten presentaatiokin on aika peruskamaa. Ääninäyttelyn taso on hyvällä tavalla naurettava ja anti-suomileffamiksaus kusee muuten mainiota soundtrackkia.

Bucky O' Hare: Konamin lisensoitu beat-em-up, eli vain tyydyttävä. Ninja Combat/Robocop 2 -tyylinen projektiilipainotteisuus on sinänsä jees, mutta tuo mukanaan etenkin tässä genressä anteeksiantamattoman elementin, eli vihollisten kosketuskontaktilämäoton, joka tekee meleehyökkäyksistä lähes hyödyttömiä ja siten pelaamisesta melko monotonista räiskimisjauhamista. Grafiikat ja musiikit ovat myös peruskauraa, mutta ääni(yli)näytellyt välinäytöt ovat hienoja.

Bump 'n' Jump: Data Eastin tavanomainen, mutta romurallifokuseituneisuudessaan viihdyttävä vanhan ajan ajopeli. Pääteema on mukavaa kuultavaa ja ei onneksi looppaa, kun kuolo korjaa.

Burgertime: Yliarvostettu, vaikea ja itseään toistava platformerin kaltainen. Premissi ja gameplay ovat kyllä ihan omaperäisiä, kuten Data Eastilta sopii odottaa.

Burning Fight: SNK:n Final Fight -vastine, mutta esikuvaansa hieman parempi kiitos mielikuvituksellisemman presentaation, gameplayn nopeuden ja ympäristöjen ynnä vihollisten vaihtelevuuden. Ohjaus on hieman kankeaa.

Cabal: Keskinkertainen shootteri geneerisellä armeijateemalla. Ruudunläpäisyanimaatio ja -fanfaari ovat pelin ehdottomasti siistein ominaisuus.

Cadillacs and Dinosaurs: Aikamoisen Final Fightmainen, mutta hieman pelattavampi ja kiinnostavampi mätkintäpeli. Aseiden suuri määrä on etenkin hyvä kehitys, samoin kuin dash. Liian pitkä ja pinnallinen, joka tapauksessa.

Captain Silver: Data Eastin vastine Athenalle ja Wonder Momolle, eli premissiltään ja presentaatioltaan siisti tekele, jonka kusee kökkerö gameplay ja infernaalinen vaikeusaste. Silti pelattavuudeltaan hieman parempi kuin kuppakuomansa, minkä lisäksi vaihteleva ruutudesign sekä etenkin hyvin Monkey Island -tyyliset set piecet piristävät kärvistelynkin keskellä.

Charlie Ninja: Hoopolla graafisella ilmeellä ynnä soundtrackilla varustettu, toimiva run and gun. Pelissä on mielenkiintoisena lisänä lukuisia salaisia ninjatekniikoita, joita ei siinä itsessään tai sen oheismateriaalissa paljasteta.

Chase H.Q.: Toimiva takaa-ajopeli hupaisilla äänisampleilla. Se, että vika vastus eli pahin rikollinen on itäblokin vakooja, on tosin arveluttavaa.

Chelnov - Atomic Runner: Data East onnistuu saamaan tokusatsustakin jotenkin siistiä. Autoskrollaavan tasoloikan ja run 'n' gunin yhdistelmä toimii hyvin. Hienointa on tietysti pelin skandaalinkäryinen taustajuoni. Mega Drive-käännös on kuitenkin arcadeversiota parempi.

China Gate: Technoksen beat-em-upiksi turhan yksinkertainen, mutta silti jotenkuten viihdyttävä tekele. Mielenkiintoisesti pelin tornimaisia ruutuja ei edes tarvitse nousta, koska pointti on hakata tietty määrä koko ajan iholle spawnaavia vihollisia. Journey to the West -teemasta huolimatta voi pelissä myös onneksi pelata muillakin hahmoilla kuin iänikuisella Son Gokulla.

Choky! Choky!: Hyvin uniikki Buster Bros.:n ja versus-mättöpelin sekoitus. Gameplay on toimivaa ja hupaisaa, mutta hahmorosteri on turhan pieni, vaikkakin ihan hyvä.

Cliffhanger starring Edward Randy: ADHDmäisen epäselvä, mutta hauska ja omaperäinen autoscrollmätistys, jossa ei hiljaista hetkeä tule, etenkään moninpelillä. Eli aika Data Eastia.

Contra: Arcade Master Racehtava, mutta siitä huolimattakin huonosti ikääntynyt run and gun -patu.

Crime Fighters: Gameplayltaan hiomaton, mutta muuten viihdyttävä, nelinpelattava beat-em-up, jonka kohokohtia ovat loppubossi ja post-game-ylläribonus.

Crude Buster: "What a day." Erinomainen Bad Dudesin spiritual sequel, jonka yleinen urpous ja heittomekaniikka tarjoavat paljon hupia, etenkin kaksinpelinä.

Cyber Police E-Swat: Tönkkö run and gun. Bonukset siisteistä pomoista ja Robocop-apinoinnista.

Cyberlip: Melko köyhä, mutta juoniosioiltaan mahtava SNK:n run and gun. "I'm not insain."

D.D. Crew: Segan Final Fight, eli liian pitkä ja itseään toistava beat-em-up, jossa kuitenkin nelinpeli, jumalattoman hyvä soundtrack ja laadukkaat bossientranssit.

Darkstalkers; The Night Warriors: Passeli sarjan aloitus, mutta obsoliitti kiitos jatko-osien. Pelin superimekaniikka on aika syvältä, eikä onneksi palaa myöhemmissä osissa.

Darius: Rutikuiva Gradius -apinointi, jota kolmen ruudun kikkailu ei pelasta. Outrun -tyyliset vaihtoehtoiset loput ovat sentään jees.

Dark Seal: "I am nnnninja!" Data Eastin melko tavanomainen isometrinen fantasiahakkelus perinteisillä, mutta siisteillä mörködesigneillä (ja ninjalla). Gameplay on normi- Gauntlet -johdannaista hauskempaa kiitos supermittaritransformaatiomekaniikan, joka antaa tykinruuan pätkimiselle tavallista enemmän pointtia. Juonellisesti hämäräksi jäävät, mutta mielenkiintoiset sivuhahmot sekä lussuhko loppu kielivät valitettavasti saksitusta materiaalista.

Darwin 4078: Data Eastin presentaatioltaan kuiva, ylipitkä, checkpointikas ja uudelleenlooppaava Xevious -klooni. Evoluutio power up -mekaniikka on mielenkiintoinen, mutta ei riitä vähänkään viihdyttävän kokemuksen aikaansaamiseksi.

Defend the Terra Attack on the Red UFO: Vaikka pelin nimi kuulostaakin joltain jenkkirepublikaanin päiväohjelmalta dystopisessa tulevaisuudessa, on kyseessä valitettavasti vain vakiotylsä, fiksattu avaruusräiskintä.

Defender: Viihdyttävä ja uraauurtava, mutta turhan epäreilu ja nappiähkystä kärsivä klassikko. Äänimaailma on mahtava.

Deep, The: Mielenkiintoinen sekoitus tavallista sukellusveneenupotuspeliä ja skrollaavaa shootteria. Ammusten rajallisuus ja yksiulotteinen liikkuvuus tekee pelistä aika mielenkiintoisen. Myös presentaatio on hyvää. Valitettavasti kunnon loppua ei löydy.

Deroon Derodero: Tyydyttävä Puyo Puyo -klooni, joka on esikuvaansa kasuaalisempi (oh thank sattumanvarainen mielikuvitusolento). Sortuu kuitenkin genren perisyntiin, eli siihen, että versus -moodissa on huomattavasti yksinpeliä kuivempi presentaatio, kiitos hoopojen ja hupaisten vihollishahmojen puuttumisen.

DJ Boy: Jatko-osaansa B.Rap Boyssia vaihtelevampi ja nopeatempoisempi sekä poliittisesti epäkorrektimpi. Peli on mukavan mielikuvituksellinen ja kieli poskessa tehty, mistä syystä viimeisen pomon antiklimaattisuus on vielä tavallistakin tyrmistyttävämpää. Soundtrack on ihan hupaisa, muttei aihepiirin kovinkaan sopiva.

Double Dragon 1 + 2: Liikevalikoimaltaan monipuolinen ja ihan siedettävästi ikääntynyt skrollaavien beat-em-uppien alkulähde. Pelin jatko-osa on miltei identtinen ykkösosan kanssa, lievien uudistusten ja dark & gritymmäksi muokatun alkunäytön kera.

Double Dragon 3: Gameplayltaan kahta ekaa osaa huonompi, mutta vaihtelevampi ja monipuolisempi. Pelin kauppamekaniikka on aika paljon aikaansa edellä oikean rahan tarpeessaan.

Dungeon & Dragons; Shadow over Mystara: NO, NO, NOOOOOOOOOOOOOOOO!!! Hieno beat-em-up lukuisilla eri hahmoilla, mutta en itse suostu pelaamaan tätä enää koskaan kiitos cinemaattisten loitsuanimaatioiden ja provomaanisten "kusipää homo"-kavereitteni.

Dynamite Duke: On-rails-shootteri, jossa ladonovimainen pelaajahahmo peittää puolet näkökentästä. Tästä huolimatta on peli ihan viihdyttävä kiitos tuhoutuvien ympäristöjen ja aivottoman väkivallan. Viimeinen pomo on myös aika mielenkiintoinen.

Dynasty Wars: Johonkin Romance of the Three Kingdoms-mangaan perustuva beat-em-up Double Dragon 2-maisella ohjaussysteemillä. Huomattavasti nopeampi ja viihdyttävämpi kuin jatko-osansa Warriors of Fate ja vielä väkivaltaisempi.

Eco Fighters: Normishootteri söpöillä graffoilla ja siistillä option-mekaniikalla. Game Over-ruutu variaatioineen on huvittava.

Escape from the Planet of Robot Monsters: Kuppaisella vihollisvarieteetilla ja pinnallisella gameplaylla varustettu isometrinen Gauntlet -väännös, jonka hoopo sci-fi -presentaatio kuitenkin kannustaa ainakin yhteen läpivetoon.

Express Raider: Data Eastin tapaan premissiltään ja gameplayltaan melkoisen uniikki, hupaisa beat-and-shoot-em-up. Lisäksi hämmästyttävän inhimillinen vanhaksi arcadepeliksi.

Elevator Action Returns: Hieno päivitys kuppaiseen vanhaan arcadepeliin. Gameplay on uniikkia ja ihan viihdyttävää. Peli on tarpeeksi lyhyt, ettei sen lievä yksitoikkoisuus juuri ehdi haitata.

Fantasia: Ensimmäinen osa legendaarista Qix -kloonisarjaa, jossa paljastellaan vähäpukeisia naisia taikka, sattumanvaraiselta vaikuttavan energiamittarin mukaan, jotain 4chanin /b -laudan tyylistä kamaa. Hahmorosteri on sentään jees, vaikka jampat toimivatkin pelkkinä potretteina.

Far East of Eden; Kabuki Klash: Grafiikoiltaan ja soundtrackiltaan mahtava ja värikäs 2D-mättö. Gameplay on kuitenkin arveluttavaa kiitos hiomattoman tuntuman ja kahden napin manööverien spämmäyksen. Rosteri on pieni, mutta siisti. Etenkin titulaarinen sivusankarimme on yksi fapattavimmistä mieshahmoista ever.

Fatal Fury - King of Fighters: Passeli vastine SF II:lle, eli aika köyhä, lähinnä kiitos keinotekoisesti rajoitetun rosterin ja hämmentävien, vaikka sinänsä hupaisten esoteerisyyksien. Presentaatio sekä juoni- ja minipeliosiot ovat onneksi perinteistä alkuaikojen SNK -kultaa. Joen SF2 -shototasoinen ääninäyttely etenkin kertoo niistä hyvistä ajoista, jolloin Nobuyuki Hiyama ei ollut vielä turmellut häntä.

Fatal Fury 2: Nyt jo huomattavasti normaalimmalla eli paremmalla pelattavuudella varustettu jatko-osa, jonka presentaatio on entistäkin laadukkaampaa. Lukuisat skrollaavat ruudut ovat etenkin hienoa katsottavaa. Laajennetun rosterin huippu on tietysti latausgrapplerpatu Jubei. Kutakuinkin obsolete kiitos Fatal Fury Specialin, kuitenkin.

Fatal Fury Special: Kakkososa bossihahmoilla, parilla vanhalla ykkösen naamalla ja päivitetyillä movelisteillä. Eli siis jees, vaikka kierrätys ja etenkin hajottava, Guilty Gear -tason helaskaalaus eivät lämmitä.

Fatal Fury 3 - Road to Final Victory: Ensimmäinen (oikeasti) hyvä Fatal Fury, kiitos sulavuuden, nopeuden ja edelleen nokitetun presentaation. Myös paluu South Townin lokaaleihin on siistiä kakkosen ja Specialin tavanomaisemman maailmanmatkaamisen jälkeen. Hahmoleikkaukset eivät ole jees, mutta uudet kasvot ovat poikkeuksetta hyviä, etenkin totta kai Jackie, eikun Hon Fu.

Final Fight: Toimiva, mutta pinnallinen, kuiva, hidas, monotoninen ja geneerinen. Pelin kontribuutiot genrelle ovat yhtä liioiteltuja kuin sen yhen kaverin kuolemasta kertovat huhut.

Final Tetris: Graffoiltaan sekä äänimaailmaltaan hupaisan kuppaisa versus-Tetris. Hahmorosteri ja itse gameplay ovat myös hämmentäviä sekä huvittavia.

Flying Power Disc: Data Eastin mielenkiintoinen HC-Pong. Gameplay on hauskaa ynnä nopeaa ja äidinkieltään puhuvat hahmot siistejä, etenkin ajalleen. Tästä syystä kastin verrattain pieni koko onkin harmittavaa, mutta ainakin joukkoon on saatu G. Scott-niminen hiski.

Galaxy Fight - Universal Warriors: Tyydyttävä sci-fi-teemainen 2D-mättö. Etenkin pelin presentaatio on siisti sekoitus miltei vakavaa ja melkein läppää. Gameplay on myös toimivaa lukuun ottamatta kolmea hyökkäysnappia, jotka kusevat menoa tavallisen paljon.

Garou: Mark of the Wolves: Gameplayltaan paras mättöpeli ever heti KOFfien jälkeen. Presentaatio ja rosteri ovat huippuluokkaa. Hahmoja on yllättävän paljon animaation tasoon nähden, etenkin kuin kyse on käytännössä sarjan ensimmäisestä pelistä. Hakkaa Street Fighter III:n kaikki iteraatiot 600-0. Se, ettei pelin jatko-osaa koskaan julkaistu, on pelimaailman suurimpia menetyksiä. Just Defense on kuitenkin just perseestä.

Genpei Touma Den: Monipuolinen ja premissiltään ynnä presentaatioltaan omaperäinen sekä siisti, mutta hullu. Ei kuitenkaan MAHOTON, kuten the Tomaksen legendaplaythroughit todistavat. Yoritomo on siistein videopelipahis ever.

Gladiator (SNK): Hivenen harhaanjohtavasti on kyseessä ravipeli. Skenaarioon sopivasti ei tässä tapauksessa tärkeintä ole voitto, vaan hengissä selviytyminen. Gameplayltaan ja presentaatioltaan tyydyttävä, ja chariot -osuudet tuovat menoon hupaisaa räiskintävivahdetta.

Glob, The: Yllättävän hauska vanhan ajan peli, joka sekoittaa muutamaakin aikalaistaan ja lisää mukaan hupaisan ceiling climb -mekaniikan. Disjointed hitboxit kuitenkin nihkeyttävät menoa.

Go! Go! Mr. Yamaguchi: Taatusti johonkin japanilaiseen hoopoon ohjelmaan perustuva hoopo top-down-bakageily. Hieno äänimaailma.

Golden Axe: Passelisti ikääntynyt, kaikin puolin hyvä beat-em-up. Loppu on aika samaa tasoa Altered Beastin kanssa.

Golden Axe; The Revenge of the Death Adder: Yksi parhaista, ellei paras, arcade-beat-em-up. Nelinpeli, monipuoliset pelihahmot ja hiottu sekä nopeatempoinen gameplay eivät jätä kylmäksi.

Gradius 2: Samaa settiä kuin ykkösosa, eli korkeaa taistelukenttää lukuun ottamatta täysin epämerkittävä shootteri. Jotkin bossit ovat ihan siistejä, tosin.

Growl: "Drop dead, you scum!" Pelattavuudeltaan keskinkertainen, mutta etenkin nelinpelillä mukavan kaoottinen ja suuria vihollismääriä sisältävä mätkintä. Pomot ovat myös hauskoja ja vikalla bossilla on hupaisa twisti.

Guerrilla War: Passeli top-down-shooter, mutta hankala pelata emulaattoreilla kiitos erikoisen ohjaussysteemin. NES-portti hakkaa arcadeversion kaikilla osa-alueilla paitsi graffoissa.

Gyakuten! Puzzle Banchou: Yksinkertainen, mutta toimiva VS-puzzlepeli siistein high school delinquent-hahmoin.

Hand, The: Pac-man-klooni, jonka ainoa siistimpi puoli on kivi-paperi-sakset-logiikan käyttäminen pelaajan irtokäden ja viholliseturaajojen välisissä välienselvittelyissä.

Heavy Barrel: Ikääntynyt ja simppeli, mutta ihan hauska ja sopivan pituinen top-down-räiskintä. Nimikkoaseen kokoamismekaniikka on hauska, kuten Sly Spyssakin. Soundtrack ja äänimaailma ovat myös kornin hyviä a la Data East.

Hebereke no Popoon: Perusviihdyttävä versuspuzzlepeli suht omintakeisin ynnä toimivin mekaniikoin. Presentaatio on mukavan häröä, mutta hieman halpaa. Onneksi ääninäyttelyn ihana kamaluus pelastaa paljon. "UGEE!"

Hec's Spinkick: Omintakeinen, mutta kuiva ja hullu jalkapalloväännös Breakoutista.

Heiankyo Alien: Hauskalla premissillä varustettu sokkelosekoilu, vaikkei tätä juuri huomaa pelin 1979-pilipalimaisuudesta johtuen. Gameplay on ihan kekseliästä ja kuolinääni hieno. Myöhemmät remaket ovat toki parempia.

Ikki: Gameplayltaan ja aiheeltaan omintakeinen, mutta turhan pinnallinen top-down-sirpinnakkailu. Pelimaailmalle uniikista juonesta ei saa paljoakaan irti, sillä loppunäyttöä ei ole ja alkuruudutkin löytyvät vain japanilaisessa versiossa.

Joe and Mac: Sekä pelattavuus- että huumorimielessä hauska platformer. Gameplay on hyvin perinteistä, mutta vaihtelevat ympäristöt sekä siistit pomot ovat hyvää settiä. Multiple endings, kaiken lisäksi, joista kaikki ovat aika reiluja titulaarisia sankareitamme kohtaan.

JoJo's Bizarre Adventure: Lähdemateriaalinsa ansiosta absurdilla tavalla hupaisa, mutta Capcom-tyyliin hiomaton ja rikkinäinen mättöpeli. Etenkin active stand-mekaniikka on syvältä ja poikittain, samoin kuin eläinhahmot. Onneksi pelissä on liuta normaalejakin jamppoja, siis pelattavuudeltaan.

Kamikaze Cabbie: Data Eastin innovatiivinen taksikuskeilu. Pelissä ei tosin rahoiksi lyödä, kerta yhden matkan hinta vastaa jotain puolta bensakuluista...onneksi myös säiliöautoja tuhoamalla saa lisää löpöä, kuten asiaan kuuluu.

Karate Blazers: Grafiikoiltaan ja vihollisvarieteetiltaan ynnä -määrältään hyvä beat-em-up, jonka tylsät, viivamaiset ruudut, kitukasvuiset movelistit ynnä antiklimaattiset pomotaistelut kuitenkin suurilta osin pilaavat.

Karian Cross: Periaatteessa hyvä, mutta mekaniikoiltaan huvittavan rikkinäinen VS-puzzlepeli, jonka tuotantoarvot ovat aika huippuluokkaa korealaispeliksi. Minulla on outo, kaksinkertaisesti masokistinen hinku pelata tätä HYPEn puzzlemestaria vastaan ja saada itselleni perseeni hopealautasella. Vuosien saatossa ovat tekeleen charmikas hämäryys ja Mario Kart -tason comebackit vaikuttaneet henkiseen hyvinvointiini niin pahasti, että siitä on muodostunut lemppari-VS-puzzlepelini.

Ken-go: "ONORE!" Yhden napin käytöstään huolimatta koukuttava ja melko vaihteleva run and slice. Mielenkiintoisesti ei pelistä löydy mistään mitään oheistietoa, mutta loppunäytön perusteella olettaisin sen pohjautuvan keskiajan Japanin Sekigaharan taisteluun, mikä saa nörttivereni sykkimään.

Kid Niki, Radical Ninja: Intensiivinen ja ikäisekseen monipuolinen run-and-slash. Bossit ovat etenkin siistejä. Vanhojen arcadepelien tapaan tosin mahdoton ilman chiittejä tai elämättömyyttä.

King of Boxer: Pelattavuudeltaan hoopo ja kestävyysmekaniikoiltaan käsittämätön vanhan ajan nyrkkeilypeli ihan hauskalla ulkoasulla.

King of Dragons: Yksinkertainen ja tylsä fantasia-beat-em-up. Vähän niin kuin Knights of the Round.

King of Monsters: Gameplayltaan passeli, premissiltään ja presentaatioltaan SNKmaisen erinomainen wrestlauspeli. Tappeluareenoiden pelille tarjoamat mekaniikat erottavat sitä mukavasti muista genren edustajista ja loppu on sydäntälämmittävän synkeä.

King of Monsters 2; The Next Thing: Hupaisa, mutta tönkkö ja turhauttava beat-em-up. Vikan ruudun boss-rush on vielä tavallistakin hajottavampi kiitos pomojen ylimaallisen kestävyyden.

Kingdom Grandprix: Sorcer Strikerin jatko-osa, jossa jälleen hupaisia hahmoja ja hyvä presentaatio. Perinteistä gameplayta on höystetty uniikilla reissauselementillä, jonka toteutus on kuitenkin valitettavan kustu kiitos vastustajien erivapauksien ja oman nopeuden säätelyn kuppaisuuden.

Knights of the Round: Yksinkertainen ja tylsä ritari-beat-em-up. Vähän niin kuin King of Dragons.

Knuckle Bash: Mielenkiintoinen boss-rush-beat-em-up. Pelattavuus on genrelle hyvin tavallista, mutta testosteronia tihkuva presentaatio hienoutta. Vihollishahmot ovat siistejä ja soundtrack mainio. Peliin olisi toivonut kuitenkin enemmän normi-tykinruuanhakkausosioita, sillä nyt biiseistä ja pelaamisesta ei pääse nauttimaan kuin lyhyitä annoksia kerrallaan ennen seuraavaa välinäyttöä.

Konami RF2 - Red Fighter: Valitettavasti kyseessä ei ole mikään Konamin Guerrilla War, vaan aikamoista pikseligraffaa sisältävä first person -rallipeli menettelevällä, mutta mielikuvituksettomalla gameplaylla.

Koutetsu Yousai Strahl: Omaperäisellä equippausmekaniikalla varustettu, pitkäpiimäinen ja geneerinen shootteri. Pelin loppu on yksi alimalkaisempia koskaan.

Lady Frog: Kyyninen Frogger -klooni, jossa sentään verta ja mukavan karsean näköinen title screen.

Lady Killer: Omintakeinen sukeltelutoimintapeli, jonka lievää monotonisuutta hyvitetään ilkosillaan olevilla böönillä. Mielenkiintoista kyllä on kansainvälinen versio japanilaista huomattavasti rivompi ja siten parempi...

Legend of Silkroad: Grafiikoiltaan kököhkö, mutta gameplayltaan varsin mainio beat-em-up liian vähän nähdyin premissein. Pelissä on siisti Art of Fighting -tyylinen spessumittarimekaniikka, mutta valitettavasti erikoisliikkeiden tekeminen on jokseenkin hämärää, eikä niistä löydy ainakaan englanniksi minkäännäköistä tietoa.

Magical Drop 3: VS-puzzlepelien eliittiä kiitos hyvin käytetyn tarot-teeman, lukuisten persoonallisten hahmojen ja helpon sekä intensiivisen gameplayn. Soundtrack on myös hyvä, mutta valitettavasti moninpelissä soi hahmoteemojen sijaan aina sama versuspimputus. Länkkäriversioista on lisäksi poistettu valtaosa hahmojen uniikeista äänisampleista ynnä yksinpelimoodeista, mikä on Wii U:ta.

Magician Lord: ADK on jälleen elementissään tässä lievästi kömpelössä, mutta sitäkin viihdyttävämmässä platformerissa. Presentaatio ja hahmodesignit ovat siistejä ja pääantagonisti on tietysti ulosanteineen oma lukunsa. Transformaatiomekaniikka piristää muuten yllätyksetöntä gameplayta. Peli on pirun vaikea, mutta onneksi checkpointteja ei yhtä kohtaa lukuun ottamatta ole. Tästäkin olisi tullut jatko-osa, ellei maailma olisi ripulia.

Mega Twins: Melko mielikuvitukseton, mutta tarpeeksi söpö platformerin tapainen. Pääpahiksena toimiva läski pelle on HYPE-approovattu vitsien lähde.

Metal Slug: Äärimmäisen persoonallinen, vaihteleva ja hiottu run and gun. Presentaatio on toisesta maailmasta aina upeasti animoiduista spriteistä hupaisaan selostajaan ja soundtrack on suppea, mutta 100 % mainio. Pelin siistein puoli ovat vihollistykinruokasoltut, joilla on hyvin paljon erilaisia manöövereitä ja hupaisia ilmeitä. Peli on juuri sopivan pituinen ja kaksi erilaista loppua mahtavia.

Metal Slug 2: Hyvä nokitus ykkösosaan. Transformaatiot, uudet viholliset ja best ever loppupomo ovat siistejä, mutta soundtrack ei ole yhtä tasaisen laadukas kuin edeltäjässä ja lagi kusee eksekuusöniä hieman. On myös vähän liian pitkä. Ei yhtä hyvä kuin ykkönen, siis.

Metal Slug X: Metal Slug 2 ilman lägiä ja huonommalla ykkösruudulla. Jostain syystä pelin alussa olevat uniikit arabiviholliset on korvattu tässä versiossa valtaosin normisoltuilla ja mainio eka bossi siirretty välivastukseksi tylsempään ympäristöön. Metal Slug X 2:n ekalla ruudulla olisi mainio tekele, tämä uudistus ei yllä alkuperäisen kakkososan tasolle.

Metal Slug 3: Sisältää jälleen siistejä uusia elementtejä ja paljon uudelleenpeluuarvoa vaihtoehtoisine reitteineen, mutta on aivan liian pitkä kiitos väsyttävän finaalin. Reduntanttisuus myös rupeaa jo hivenen vaivaamaan tässä vaiheessa. Ei yhtä hyvä kuin kakkonen tai äksä.

Metal Slug 4: Toimiva, mutta edeltäjistään aivan liikaa materiaalia kierrättävä. Uudenlainen soundtrack on hyvä, muttei yhtä persoonallinen kuin neljässä ekassa pelissä. Ei yhtä hyvä kuin kolmonen.

Metal Slug 5: Reduntantti ja muita osia persoonattomampi, kiitos vanhojen vihollisten korvaamisen kasvottomilla kommandojampoilla. Loppupomo on hieno, mutta jo turhan iso asspull ja peliin sopimaton. Ei yhtä hyvä kuin nelonen.

Metal Slug 6: OK, mutta pelin jälkimmäinen 2/3 on aika kuiva kiitos tylsien venuslaisvihollisten. Pelin finaali on varsinkin unettava. Hahmojen muuttaminen uniikeiksi on hieno lisä, vaikka Ralf ja Clark olisi kyllä voitu korvata ihan uusilla naamoilla tai tehdä heidät edes ajallisesti korrekteiksi veteraanipatuiksi. Soundtrack on jälleen melko mainio, onneksi. Ei yhtä hyvä kuin vitonen.

Missile Command: Kulttistatuksensa ansaitseva, edelleen viihdyttävä ja omintakeinen räiskinnäntapainen.

Miyasu Nonki no Quiz 18-Kin: Pehmopornotriviapeli useilla hyvillä böönilla ja muutenkin sympaattisilla sekä värikkäillä graffoilla. Pelin premissinä toimii jonkinnäköinen lekurileikkiminen, ja naisasiakkaiden välillä bonerkillaamaan ilmestyvät miesharrastelijat ovat hupaisa lisä. Sisältää myös yllärienglantikiroilua.

Momoko 120 %: Paskahko, mutta melko omaperäinen ja premissiltään mielenkiintoinen platformerin tapainen. Sankarittaren ikääntyminen pelin aikana on sen siistein ominaisuus. Koko ajan soiva Urusei Yatsuran OP-biisi on mielenkiintoinen ilmiö ja liittyy varmaan jotenkin tämän tekeleen NES-väännökseen.

Mu Han Seung Bu: Wonder League 96:n tapaan presentaatioltaan ihan huvittava, mutta potentiaalisesti mielenkiintoista managerinvalintamekaniikka lukuun ottamatta pelattavuudeltaan yllättäen hirveää paskaa oleva baseballpeli. Miten tämä laji voikin olla niin perseestä?

Mystic Riders: Tyydyttävä fantasia-shoot-em-up parilla uniikilla ja siistilläkin mekaniikalla. Grafiikat ovat tarvittavan sarjakuvamaisia ja soundtrack menoon hyvin sopivaa, joskin muuten epämerkittävää. Ainoa isompi miinus on, että erilaisia aseita on vain kaksi kappaletta. Yksi harvoja pelejä, jossa päähenkilöt ovat palette swappeja ja eri sukupuolta.

Mystic Warriors: Sisarpeli Sunset Riderssille ja sen tavoin erinomainen. Ympäristöt sekä gameplay ovat hienoja ja vaihtelevia ja pomot ynnä juoniosiot eeppisiä. Nelinpeli on myös hienoutta, eikä trivialisoi peliä aivan yhtä tehokkaasti kuin Sunset Riderssissä.

NARC: "Oh no, the NARCs, man!" Hapokas, typerä ja väkivaltainen, eli kuppaisesta gameplaysta huolimatta viihdyttävää pelattavaa. Vikassa, Midwaymaisen överisitkeässä pomossa on taas keinotekoinen vaikeusastepiikki checkpointin muodossa, mutta huijaamalla sekin hoituu yhtä aivot narikassa kuin muukin peli.

Nekketsu Kouha Kunio-Kun: "Matte kono yarou!" Areena-beat-em-up, jonka sankarilla on näinkin vanhaksi tekijäksi merkittävän iso movelist. Premissi on myös hieno ja juoni ytimekäs ynnä uniikin bro. Checkpointtien takia kuitenkin mahdoton, kuten yleensä.

Neo Turf Masters: Mukavan simppeli ja ulkoasultaan sekä gameplayltaan hyvä golfpeli, jonka ratadesigni on kuitenkin hieman arveluttavaa. Tätä tuli pelattua joskus oikealla koneella Espanjassa. Kumpa silloin paikalla olisi ollut se toinen Nazcan Neo Geo -peli...

NewZealand Story, The: Gameplayltaan suht kekseliäs, mutta kenttädesigniltaan välillä aika potaskaa oleva platformersöpöily. Uusi-Seelanti-teema on hauska sekä freesi ja presentaatio mukavan värikästä. Kuolinääni on myös mainio, etenkin yhdistettynä Game Over-biisiin. Lisäksi ainoa tietämäni peli, jossa taustajuoni selitetään loppunäytössä.

Next Space, The: SNK:n yltiögeneerinen avaruusräiskintä. Checkpointtien puuttuminen ja hyvä soundtrack auttavat jonkin verran.

Night Slashers: Mainio beat-em-up genrelle epätavallisella kauhuteemalla. Hahmojen movelistit ovat mukavan suuria ja gameplay perinteistä, mutta hyvää. Väkivaltainen presentaatio sopii premissiin hyvin ja lisää saatavia kiksejä entisestään. Valitettavasti pelin länsimaiset versiot on sensuroitu...paitsi service modea rukkaamalla!

Night Warriors; Darkstalkers' Revenge: Ykkösosasta turhan paljon kierrättävä jatko-osa. Supermekaniikka on ekaa peliä perinteisempi, vaikkakin parempi. Hahmojakin on vain 2 uutta, mutta ainakin toinen niistä on Hsien-Ko...

Ninja Baseball Bat Man: Pelattavuudeltaan melko perinteinen beat-em-up, mutta presentaatioltaan ei. Ulkoasu ja soundtrack ovat huippuluokkaa ja huvittavia. Plussana myös nelinpeli. Movelistit ovat pelin tyyliin robusteja sekä hämäriä.

Ninja Combat: Sekä presentaatioltaan että gameplayltaan kököhkö ja juuri siksi huvittava run and gunin ja beat-em-upin uniikki sekoitus. Etenkin välinäytöt Magician Lord-tason ääninäyttelyineen ovat hulvattomia. Hyvin ADK:maista kamaa, kaiken kaikkiaan.

Ninja Commando: Spiritual sequel Time Soldierssille. ADKmaista charmia ja keskinkertaista gameplayta riittää ja aikamatkustusteema on tavalliseen tapaan viihdyttävä, vaikka ruudut ovatkin teemoiltaan kovin epäinspiroituneita.

Ninja-Kid II: Toimintatasoloikka, joka kovin inhimillisen alun jälkeen muuttuu infernaalisen vaikeaksi ja hajottavaksi. Karseutta ovat etenkin kohdat, jotka pakottavat pelaajan kapuamaan minuuttikaupalla seiniä koko ajan hyppynappia hakaten. Aivan liian pitkä ja etenkin loppua kohti tasapaksu, muutenkin. Äänimaailma on sentään jees.

Ninja Kids: Graafiselta tyyliltään ynnä juoniosioiltaan siisti ja nopeatempoinen, mutta pelattavuudeltaan turhan suppea neljän pelaajan mätkintäpeli.

Ninja Master's - haoh-ninpo-cho: ADK:n tekemällä tehdyn monimutkainen mättöpeli. Padieksekuusönin kusevan monimutkaiset ja esoteeriset inputit on nokitettu useiden nappuloiden painalluksien spämmäyksellä, ja etenkin supereiden täysin mielivaltainen namiskayhdistelmäbingo on todella hajottavaa. Valokuvamuistilla ja konemaisilla kourilla varustetuille voi touhu olla jo ihan hauskaa kiitos mielenkiintoisten mekaniikkojen ja massiivisten movelistien. Valitettavasti itse rosteri on melkoisen vaniljaista keskiajan Japanihapatusta, joka kalpenee esimerkiksi Samurai Shodownin ja World Heroessin rinnalla. Valmistajalleen epäominaisen epävaikuttavata tekele, kaiken kaikkiaan, mutta onneksi firman charmikas kädenjälki silti näkyy hyvässä presentaatiossa. Etenkin ambienttikas ääniraita ja woodcut -potretit ovat vaikuttavia.

Ninja Princess: Mainio, hyvin vaihteleva top down shooter (thrower) söpöllä ja tällöin melkoisen uniikilla naispäähenkilöllä. Presentaatio ja premissi ovat myös kovin pirtaani. Ainoa miinus on vaikeusaste, joka on vanhan arcadepelin tasoa. Taas yksi kolikkopeli -IP, josta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa enemmän irti, siis.

Outrun: Perinteinen ajopeli hyvällä presentaatiolla ja toimivalla ohjattavuudella. Haarautuvat reitit ja vaihtoehtoiset loput ovat hyvä ja hauska ominaisuus.

P.O.W. - Prisoners of War: SNK:n Double Dragon -väännös, jossa on varmaankin beat em up -historian huonoin vihollisvarieteetti. Harmi sinänsä, sillä muuten peli on ihan toimiva ja omaa joitakin siistejä set piecejä, kuten ehkä ensimmäisen genrelle pakollisen hissikohtauksen.

Pachinko Sexy Reaction: Hyvin animoituja, isoryntäisiä piirrettyjä muijia sisältävä, gameplayltaan olematon slot-pachinkopeli. ++-1. Sankaritarkasti on siisti ja graffat godlike.

Pachinko Sexy Reaction 2: Ykkösosaa pelattavuudeltaan marginaalisesti parempi, mutta genrestä johtuen silti köyhä ja presentaatioltaan sekä artistic directioniltaan edeltäjäänsä huomattavasti kuppaisempi. Käteen jää kirjaimellisesti vähän.

Party Time; Gonta the Diver II: Lady Killerin jatko-osa, jossa turhan vähän pelillisiä uudistuksia. Böönät ovat sentään ykkösosaakin siistimpiä, mutta se, että kansainvälinen versio on tällä kertaa yhtä vellihousuinen kuin japanilainenkin pilaa osittain tämän nokituksen.

Penguin-Kun Wars: Suht omaperäinen, mutta sekä tylsä että sisällyksetön Air Hockey -väännös.

Pig Newton: Segan toimiva ja suht kekseliäs, joskin myös tasapaksu retropeli kera Disneymäisten hahmojen ja naurettavan huonojen kaskujen.

Pig Out: Dine Like a Swine: Varsin hupaisa tasoloikka-McGuffin-keräily, kiitos vaihtelevien ja runsaasti erilaisia interaktiivisia elementtejä sisältävien kenttien. Näitä on vielä nokitettu vihollisten mahdollisuudella teloa itseään ja toisiaan, jolloin etenkin moninpelillä tulee touhusta melkoista s(i)(e)koilua. Myös presentaatio on hyvää, etenkin musiikki, etenkin voittojingle. Miinuksina piereskely, liika pituus ja se, että kaikkien kenttien läpikäynnin jälkeen peli valkaa koruttomasti alusta.

Pigskin 621AD: Kaoottisuudessaan sekä huvittava että hajottava Rugby-väännös Midwaymaisen hyvällä grafiikka- ja äänimaailmalla.

Pinbo: Minimalistinen flipperipeli, jossa äärimmäisen flegmaattiset fysiikat. Muistuttaa minua omasta elämästäni.

Ping Pong Masters '93: Vaihteeksi huono peli huonosta urheilulajista, lähinnä kiitos läppien kontrollien.

Pipe Dream: Kunnianhimoton porttaus tylsästä ja nähdystä puzzlepelleilystä. Musiikin dynaamisuus on jees, kuten myös palomiehellä pelaamismahdollisuus.

Pipi & Bibis: Hyvännäköinen, mutta monotoninen Elevator Action -väännös toimimattomalla pakenemisgameplaytwistillä. Hyvin piirretyt tytsyt onneksi pelastavat tapauksen, jälleen kerran.

Piranha: Mielikuvitukseton Pac-Man -plagiointi tasan yhdellä ruutudesignilla. Lol/nyyh.

Pirates: Sumeilematon Cabal-klooni, jonka hirveä äänimaailma tekee pelaamisesta melko hajottavaa. Sentään äänisamplet menevät jo "so bad it's good" -puolelle. "You passed.........the objective."

Pistol Daimyo no Bouken: Skrollaava shootteri- spin-off Bravo Manista, joka on ainakin lähdemateriaaliaan parempi. Audiovisuaalinen puoli ja lukuisat hoopot elementit viihdyttävät, mutta valitettavasti pelattavuus on välttävää; aseita on yksi, optioneita nolla ja hahmon jatkuva putoamisliike hajottaa. Lisäksi vaikeusaste on generelle liian uskollisen epäinhimillinen. Sentään pelaajalle annetaan sen verran armoa, että pelattavat maat saa valita itse, eikä niistä kaikkia tarvitse läpäistä ennen finaalia.

Pit, The: Viihdyttävä, mutta mahdoton ja grafiikoiltaan ajalleenkin arkaainen, Dig Dug-tyylinen tekele.

Pitfall II: Segan arcadekäännös Activisionin veteraanista, jonka soundtrack on yllättäen jees, samoin kuin värikkäät graffat. Gameplay on turhan pinnallista kiitos manöövereiden ja esineiden puutteen, mutta vaihtelevat ympäristöt ja esteet ynnä inhimillinen vaikeusaste kannustavat pelaamaan loppuun. Siisteintä pelissä on, että koko pelimaailma linkittyy suoraan yhteen, vaikka käytännössä tämä ei vaikuta mihinkään muuhun kuin seikkailufiilikseen pelaajan bongatessa sivusilmällä tulevia ja menneitä alueita.

Pit Fighter: Rupuisella presentaatiolla ja rupuisemmalla gameplaylla siunattu pomo-beat-em-up-syöpäke, joka ei omaa edes huumoriarvoa. Pisteet sentään parista suht uniikista elementistä, kuten katsomon harjoittamasta eksekuusönin kusemisesta.

PK Scramble: Rahtusen gameplayta ja mukavasti persoonallisuutta omaava tikettirefleksi/hillotuspeli.

PlayBall!: Pesäpalloteemainen Breakout -väännös, joka on hupaisuudessaan ja tasapainoisessa vaikeusasteessaan kummankin näistä teemoista paras edustaja pelisaralla. Siksipä sitä ei varmaankaan koskaan julkaistu.

Play Girls: Breakout -klooni vähäpukeisilla naisilla, eli harvinaisen epäinspiroitunutta kamaa.

Play Girls 2: Tällä kertaa silmänruokaa siivittää Space Invaders -tyylinen vihollismossauttelu. Siten lievästi viihdyttävämpi kuin ykkönen, vaikka vielä nähdympi.

Pleiads: Fiksattu shootteri neljällä eri faasilla ja mukavalla äänimaailmalla. Menettelevää, mutta bulkkia, siis.

Plotting: Hämmentävä ja tylsä puzzlepeli. Taito on tässä genressä aika Nintendo tier, näemmä.

Plump Pop: Omaperäinen sekoitus vanhan ajan pompottelupeliä ja Breakouttia, mutta syvyyteensä nähden aivan liian pitkä, etenkin koska, no, Breakout.

Plus Alpha: Söpöyttä, bonusosioita ja yhtä siistiä bossia lukuun ottamatta tyystin epäsäväyttävä bulkkishootteri.

Pnickies: Compilen puzzlepeli CPS 1 -raudalle, eli köyhää gameplayta ja soundtrackkia koko rahan edestä. Sentään vähäiset taustagraffat ovat ihan jees.

Pochi and Nyaa: Grafiikoiltaan halvahko, mutta lutuinen ja gameplayltaan omintakeinen, muttei kovin hyvä saati intuitiivinen versuspuzzleilu. Aika tyhjentävä Compilen joutsenlaulu siis.

Pocket Gal: Data Eastin toimiva biljardipeli, jonka soundtrack on jees ja gameplayn twistikin ihan mielenkiintoinen. Parhaat ominaisuudet ovat kuitenkin credit-mylvinnät ja totta kai pikselidaisarit.

Pocket Gal Deluxe: Jatko-osa, jonka ainoa pelillinen uudistus on hauska, mutta alikäytetty superpallo- power up. Suurin harppaus eteenpäin onkin tehty käyttäjäystävällisyyden saralla; vaikeusaste on inhimillisempi ja riisuttavat böönat voi valita mieleisistään sen sijaan, että kaikki heistä hinattaisiin putkeen. Valitettavasti kentät ja palloasetelmat ovat jokaiselle lyylille samat, joten sisältöä on jokseenkin alkuperäistä vähemmän. Pelissä on myös Bubble Bobble -tason musiikkiraitamonotonisuutta. Presentaation tärkein elementti on onneksi ihan hyvää jälkeä, eli muijat kuumia.

Poitto: Versuspuzzlepeli perinteisen söpöllä ynnä tasapaksulla presentaatiolla ja menettelevällä gameplaylla. Yksinpelimoodi pomomörköjä vastaan on omintakeisempaa ja persoonallisempaa, mutta normiversusteilua kuivempaa.

Poker Ladies: Normipokeria korkeilla käsivaatimuksilla ja perusviihdyttävällä ynnä -halventavalla naisfaniservisulla. Eniten huvittaa sekä äänen että näyttelyn laadultaan kovin alhainen ääninäyttely.

Polaris: Vakkarisukellusvenelaivanupotuspeli sillä twistillä, että pääasiallisena vihollisena toimivat tällä kertaa lentokoneet. Toimivaa, mutta tavallisen vähäsisältöistä settiä, siis.

Police Trainer: Point Blank -tyylinen räiskintäminipelikokoelma, joka erotuksena ensin mainittuun on kuitenkin kovin geneerinen ja persoonaton.

Pollux: "You are to terminate the devil itselt." Geneerinen korelainen avaruusshootteri hupaisan epäeeppisellä loppupomolla.

Poly-Play: Itä-Saksalainen Action 52:n sielullinen edeltäjä, joka koostuu siis lukuisista kuppaisista pilipalipeleistä. On valitettavasti liian hyvin tehty sisältääkseen samanlaista huumoriarvoa kuin edellä mainittu seuraajansa.

Ponpoko: Kuppainen, tasapaksu ja mielikuvitukseton DK-johdannainen. Sentään on hupaisaa, että MacGuffineina toimivat erilaiset hedelmät muuttuvat parinkymmenen ruudun jälkeen kaljatuopeiksi.

Pool Shark: Hämmentävällä tavalla huvittava retro"biljardi", jossa pisteitä hankitaan liuttamalla kiveä ympäriinsä pöytää ja törkkimällä pallot mielivaltaisesti alas.

Pooyan: Söpö ja melko omintakeinen, mutta etenkin epätavallisessa helppoudessaan turhan monotoninen vanhan ajan sikailu.

Pop Bingo: Omintakeinen tetrisväännös mielenkiintoisella, bingo -teemaisella voittamismekaniikalla. Versusmoodi on etenkin jees, koska bingotus tekee touhusta genrelle epätavallisen kombofokusoimatonta. Myös korealaistyylinen, hurmaavan kökkö presentaatio lämmittää sydäntä. Valitettavasti on kaksinpelissä vaihteeksi huomattavasti vähemmän audiovisuaalista sisältöä kuin yksinpelissä.

Pop 'n Bounce: Söpön presentaation ja toimivan versusmoodin ansiosta keskivertoa Breakout -kloonia hivenen jännittävämpi pallonpomputtelu. Sattumanvaraiset designin omaavat kentät ovat kuitenkin välillä turhan epäreiluja ja digitaalinen ohjaus kömpelöhköä.

Popeye: Hauska ja näyttävä, mutta juustoisen vaikea DK:n sisarpeli. Käyttää hyvin lähdemateriaaliaan.

Pop Flamer: Vakkarihomehduttava top down -actionretropeli, jossa sentään ajalleen jees presentaatio.

Popper: Halpa Q*Bert -apinointi. Eli paskaa.

Pop's Pop's: Gobin kuiva ja juustoinen Onnenpyörä-apinointi popmusiikkiteemalla. Ainoa plussa ovat digitaaliset muijat, jotka hekin ovat kaikki täysissä pukeissa. Pliis.

Porky: Hidas, tasapaksu ja epäreilu, eli sanalla sanottuna sikahuono ajeluräiskintä.

Portman: Varsin hauska vanhan ajan arcadepeli Donkey Kongmaisen yksinkertaisella, mutta moniulotteisella pelattavuudella. Vaihtelua on turhan vähän, tosin, kerta erilaisia ruutuja on vain kaksi, mutta kummatkin ovat mekaniikoiltaan omintakeisia ja viihdyttäviä.

Pot of Gold: Sisällyksetön ja yltiöyksinkertainen vanha retropieru.

Pound for Pound: Hämmentävä top down -nyrkkeilypeli, jota ohjataan trackbalilla. Presentaatio on Iremin tapaan hyvää, mutta rönsyilevät kontrollit, mielivaltainen hit detection ja "ei tätä pääse huijaamallakaan"-vaikeusaste tekee pelaamisesta varsin epänautittavaa.

Power Balls: Omintakeinen Breakout -väännös, jossa ohjataan jengiläistä ympäri New Yorkkia ja kössitellä tuhotaan ympäristöä. Premissin ja karun presentaation hupaisuudesta huolimatta ei peli valitettavasti pysty pakenemaan genrensä kuivuutta. Samanaikainen kaksinpeli on tosin plussaa.

Power Drive: Kuppainen ja käsittämättömät kontrollit omaava, joskin melko omaperäinen monsterirallipelin ja buttonmasherin sekoitus.

Power Instinct: Aikansa paras mättöpeli, kiitos hyvän liikkuvuuden, mainion presentaation ja muutaman mättöpelihelmen sisältävän rosterin. Pääsankarittaren transformaatiomekaniikka on myös siisti. Valitettavasti toi genreen tuplahypyn. Jatko-osa tekee tästä tekeleestä myös melko turhan.

Power Instinct 2: Vielä edeltäjäänsä siistimmällä ulkoasulla sekä sarjalle ominaisella lyriikkapitoisella soundtrackilla ensi kertaa varustettu nokitus. Useammat transformaatiot ovat parhautta, kuten myös uudet tulokkaat, lukuun ottamatta koko genren ehkä offensiivisesti paskinta hahmoa, eli genitaalialueitaan väläyttelevää lihavaa ipanaa. Myös heitto- ja hyppymekaniikat ovat melko traumatisoivia.

Power Instinct Legends: Passeli, joskin hieman köykäinen päivitys kakkososaan. KOF-inspiroituneet lisämekaniikat ynnä tiimipeli, laajennetut movelistit ja harvat hahmolisäykset ovat poikkeuksetta hyviä. Valitettavasti soundtrack koostuu lähes kokonaan kakkosen kappaleiden remiksauksista, jotka ovat tyyliuskollisesti lussua kamaa verrattuna alkuperäisiin. Pelissä on hupaisa elementti, joka on nähty myöhemmin myös Melty Blood -sarjassa: jokaiselle kahden tyypin tiimille löytyy oma tittelinsä.

Power Play: Kömpelö ja lyhytikäinen, mutta lievästi hupaisa 1 vs 1 -jalkopallopelleily.

Power Soccer: Data Eastin hivenen hämmentävä, pelkkään hyökkäämiseen keskittyvä arcadejalkapalloilu, joka antaa pisteitä tehtyjen maalien mukaan ja rokottaa elämiä heti, kun peliväline pomppii pois pelistä. Yksinkertaistuksesta huolimatta melko kuivaa kamaa, siis.

Power Spikes: Yksinkertainen ja melko geneerinen lentopallopeli. Sentään tekstipohjainen selostus on ihan hauska ominaisuus ja Ruotsin joukkue jostain syystä täynnä suomalaisia nimiä...

Prehistoric Isle in 1930: SNK:n melko perinteinen shootteri omintakeisella ja toimivalla option-systeemillä ja mukavan tasapainoisella vaikeusasteella. Etenkin se, että normiasekin on suhteellisen tehokas, parantaa pelikokemusta. Dinosauruspremissi on edellä aikaansa, presentaatio jees ja vika bossi siisti. Loppu on myös hupaisan karu.

Prehistoric Isle 2: Ykkösosaa lievästi parempi, mutta huomattavasti sieluttomampi jatko-osa Pulstarin tekijöiltä. Etenkin tylsä päävastus ja olematon loppu jättävät kylmäksi. Graffat sekä yksi omintakeinen mekaniikka, eli sivullisten pelastaminen, ovat kuitenkin plussaa.

Pretty Soldier Sailor Moon: Final Fightmainen eli äärimmäisen monotoninen beat-em-up, jossa voi sentään kuitenkin dashata. Presentaatio on etenkin kuppaista ehkä spessuhyökkäyksiä lukuun ottamatta. Passeli vihollisvarieteetti on ehkä pelin ainut hyvä puoli, vaikka pomoja kierrätetään pariinkin otteeseen.

Primella: Versusväännös pokeri/Tetris -ristisiitoksista. Yltiösielutonta presentaatiota on yritetty hyvittää vaihteeksi böönien kuvilla, mutta omat taitoni eivät riitä yhdenkään semmoseisen bongaamiseen. Eli ihan paska peli.

Professor Pac-Man: Lyhytikäinen kuva-arvoituspeli tavallistakin kyynisemmällä lisenssin hyväksikäytöllä.

Progear: Caven perinteisen tylsä ammushelvetteily karsealla CPS2 -soundtrackilla (vesi = märkää). Unettavaa gameplayta hyvittävät mielenkiintoinen herutusmekaniikka ja ihan hupaisat vihollishahmot. Valitettavasti paritusloppujen näkemiseksi pitää peli läpäistä kahdesti, joka on jo liiallista tervanjuontia luultavasti 99,9 %:lle väestöä.

Progress: Vakkarigeneerinen, ikuisesti looppaava tankkiräiskintä. "Krooh".

Psychic 5: Jalecon mielenkiintoinen platformer, jossa Low G Man -tason ilmaliikkuvuus ja 5 pelattavaa hahmoa omine teemabiiseineen. Turhan hullu, kuitenkin, ja hieman itseään toistava, etenkin kerta jokaisessa ruudussa taistellaan lopuksi samanlaista bossia vastaan.

Psycho Soldier: Hupaisampi ja syvällisempi nokitus Sonsoniin, mutta käy silti yksitoikkoiseksi jo yhden playthroughin aikana. Pääteema ja Kensoun mölinät ovat pelin parhaat osa-alueet.

Puckman Pockimon: Nevarin firman tekemä Pacman/Pokémon crossover. Seems legit. Piraattimaisuudesta huolimatta on presentaatio yllättävän hyvää; etenkin ruutujen väleissä ilmaantuvat, realistiseen tyyliin piirretyt naisten kasvokuvat ovat viehättäviä, vaikkakin aika RANDOMEJA. Gameplay on Pac-mania, samanaikaisella kaksinpelillä ja parilla twistillä varustettuna.

PuLiRuLa: Ihanan söpö, hapokas sekä kuppaisesti käännetty beat-em-up mukavan kestämättömillä vihollisilla ja nopealla tempolla. Ainoa miinukset ovat todella kitukasvoiset movelistit sekä länkkäriversion puolivillainen sensurointi.

Pulstar: Audiovisuaalisesti hyvä ja napintakomis/lataus-tasapainottelumekaniikaltaan hauska shoot-em-up, jossa vaihteeksi hajottava checkpoint -systeemi.

Punch-out!/Super Punch-out!: Uraauurtava, mutta konsoli-inkarnaatioihin verrattuna köyhä ja liian vaikea mätistys. Pizza Pasta on tietysti hyvää plussaa. Arcadejatko-osa on tosi redundanttia settiä.

Punisher: Perushyvä beat-em-up. Gameplay on tuttua huttua lukuun ottamatta hupaisaa asemekaniikkaa; normaalisti vastustajia mätkitään, mutta aina mutkaa kantavan vihollisen ilmestyessä pääsee kaiken läsnäolevan täyttämään lyijyllä. Pelin naurettavat äänet ovat vahvassa kontrastissa sen todella löysään soundtrackiin.

Punk Shot: Karkean näköinen ja kököhkö Konamin katukorispeli, jossa lievästi viihdyttävä loppukohtaus.

Pururun: Puzzlin tekijöiden match four -peli mielenkiintoisilla kombotusmahdollisuuksilla sekä hupaisan ärsyttävällä soundtrackilla. Valitettavasti kaksinpeli on yhteistyötuubaa.

Puzzle & Action; Tant-R: Passeli Segan minipelikokoelma. On kuitenkin etenkin loppua kohti kovin yksitoikkoinen, pilipaliosuusten keston ja tuttuuden kasvaessa rinta rinnan.

Puzzle Break: Ajastaan vuosikymmenen jäljessä oleva Arkanoid -klooni. Päähenkilömela on sentään genrelle epätyypillisen ilmeikäs.

Puzzle De Bowling: Korealaistyylisellä, hupaisan kuppaisella ulkoasulla varustettu puzzlepeli, joka silti ainakin esittää olevansa Japanissa tehty. Gameplay on kontrolloitavampaa Puzzle Bobblea, eli ihan jees, ja eri horoskooppimerkkeihin perustuvat hahmot hauskoja. Yli-HYPE-vihattua hopeaa, kaiken kaikkiaan.

Puzzle Game Rong Rong: Varsin vaikuttava mahjongsolitairetitteli. Pakollisella vähäpukeisella naisilla varustettu moodi on rivoin arcadepelien parissa näkemistäni, mutta onneksi kaltaisillemme siveille henkilöille on pyhitetty oma, yhtä vakkari Kiina-teemainen peliosuus. Kirsikkana päällä on genrelle uniikki ja yllättävän hyvin toimiva VS-moodi.

Puzzle Uo Poko: Ihan hauska Puzzle Bobble -väännös, jossa lingotaan palloja pelikentälle pelkkää joystickkia käyttävällä vieterisysteemillä. Se, että kaksinpelimoodi on kuitenkin co-op eikä versus, tekee tästä minulle enemmänkin Puzzle Guo Pokon.

Puzzli: Hyvä kalastusteemainen Match three -puzzlepeli, jossa kuitenkin turhan vähän sisältöä, mikä harmittaa etenkin moninpelissä. Yli-HYPE-vihattua kultaa, joka tapauksessa.

Puzznic: Geneerinen ja tylsä palikansiirtelypeli, jonka japanilaisessa versiossa on sentään hauska mekaniikka: mitä enemmän pisteitä ruudussa saa, sitä enemmän taustalla oleva tiiliseinä murtuu, paljastaen enemmän ja huomattavasti vähemmän kauniita puolialastomia muijia. Sattuneesta syystä parempi kuin NES -porttinsa, siis.

QB-3: Mielenkiintoinen "3D"- twin stick shooter vektorigrafiikoilla. Toimiva, mutta kovin vähäsisältöinen. Sisältää varhaimman bongaamani esimerkin idlausanimaatiosta.

Qix: Kuiva ja obsoliitti genren luoja.

Quantum: Trackballilla ohjattava vektoripeli, jossa pyritään ympyröimään palloja niiden tuhoamiseksi. Uniikki, mutta tylsä.

Quartet: Segan hauska, mutta turhauttava run and gun, joka on varmasti vielä viihdyttävämpi nelinpelillä. Graffat ja etenkin äänimaailma ovat erinomaisia.

Quasar: Ikäisekseen tyydyttävä avaruusräiskintä kolmella erilaisella ruutumuodolla. Aluksen kuolinkorina on tekeleen mieleenpainuvin puoli.

Quester: Namcon kuiva Breakout -kopio. Vesi on märkää. Pelin siistein puoli on sen yksi MAME-huijauskoodi, joka monistaa kuulaa aina siihen asti että koko peli kaatuu.

Quiz & Dragons; Capcom Quiz Game: Varmaankin ainoa englanniksi käännetty trivia-arcadepeli, jossa valitettavasti äärimmäisen geneerinen fantsupresentaatio (ninjoilla). Itse gameplayssa on sentään pakolliset lautapeli- ja vaihtoehtojen eliminointimekaniikat. Kysymysten keskittyminen jenkkiurheiluun ynnä -populaarikulttuuriin tarkoittaa, että menestyminen on melkein yhtä helppoa kuin lokalisoimattomissakin genren edustajissa.

Quiz Bishoujo Senshi Sailor Moon - Chiryoku Tairyoku Toki no Un: Paras Banpreston ja Sailor Moon -lisenssin peli, kiitos mielekkäillä mekoniikoilla höystetyn triviamenon sekä etenkin uskomattoman MOEEEEEEn chibigraffojen. Pelin ulkoasussa ei ole kauheasti säästelty; erilaisia vihollisdesigneja ynnä ympäristöjä riittää ja sankaritarkastilla on kiitettävä määrä eri sekoiluanimaatioita. Fap fap fap, in a mostly platonic way.

Quiz Chikyu Bouei Gun: Taiton tavanomainen, sci-fi/sentai -teemainen triviapeli, joka on presentaatiota lukuun ottamatta hyvin samaa maata kuin Quiz Quest. Sisältää sentään vaihtoehtoisia loppuja.

Quiz Daisousa Sen - The Last Countdown: SNK:n triviapeli, jossa paria uniikkia ja pari nähtyä pakansekoitusmekaniikkaa. Pelissä on kaksi eri juoniskenaariota, joista kummatkin ovat tapahtumiltaan tekijälleen tyypillisen hoopoja. Etenkin huonot loput ja zombiepisodi, jonka pääpahis on AMERIIKAN PRESIDENTTI, ovat oma lukunsa. Lisäksi mukana on hauska versus-lautapelimoodi spontaanisti räjähtävillä uusnatseilla.

Quiz DNA no Hanran: Sci-fi-kauhuteemainen quiz -peli, jossa seikkaillaan synkällä planeetalla täynnä iljettäviä alieneita ja jättiläiskeijuja. Triviaosuudet ovat tappeluita, joissa vastauksen nopeus määrittää hyökkäyksen tyypin. Eri aikaslotteja voi lisäksi varustaa erikoishyökkäyksillä, mikä on harvinaisen viihdyttävä twisti.

Quiz F1 1-2 Finish: Formulateemasta huolimatta hupaisa Iremin trivialiointi, kiitos hauskojen hahmojen. Paalupaikka- ja kilpa-ajopisteytysmekaniikat tarjoavat omaa uniikkia väännöstään muuten genrelle tavalliseen pelattavuuteen.

Quiz Gakumon no Susume: Konamin koulumaailmaan löyhästi sijoittuva triviapeli, jossa erinomainen presentaatio lukuisine uniikkine ja hauskoine hostineen ynnä vakkari-Konamimaisine soundtrackkeineen. Hämärät opettajajantterit ja jonkinnäköinen juoni kannustavat pelaamaan hieman yläpitkänkin pelin loppuun.

Quiz H.Q.: Triviaväännös Chase H.Q.:sta. Gameplayltaan vaniljaa, graffoiltaan söpöä ja finaaliltaan jees. Valitettavasti sarjan legendaarinen äänityö poistaa täysin poissaolollaan.

Quiz Jinsei Gekijoh: Triviapeli, jossa kuljetaan useiden vaihtoehtoisten elämänvaiheiden läpi, totta kai lautapelin muodossa. Haarautuvien elämäntarinoiden ja useiden loppujen takia on jälleenpeluuarvoa genren normiedustajaa huomattavasti enemmän, ja kuulustelijoiden designit ovat siistejä yhtä vakkarirasistista stereotyyppiä lukuun ottamatta. Taiton useista triviapeleistä siistein.

Quiz King of Fighters: Turhan paljon graffoja SNK:n mättöpeleistä kierrättävä, mutta muuten varsin mainio triviatekele, kiitos alkuaikojen Neo Geo -peleille tyypillisen huippuluokan presentaation, hoopojen OC-vihollisten sekä hauskojen tappeluosioiden, jossa vastauksen nopeus korreloi hyökkäyksen kovuuteen. Viimeksi mainittua voi pelata myös kaksinpelillä! Muitakin twistejä pelattavuuteen on jonkin verran, mutta ne ovat plagioitu suoraan aiemmista Neo Geon triviapeleistä. Tästä olisi ollut mahtavaa saada vanhan ajan SNK -tyyliin lokalisoitu kansainvälinen versio; siinä olisi ollut varmaan monella tapaa kryptisin visailupeli ikinä...

Quiz Meitantei Neo & Geo - Quiz Daisousa Sen Part 2: The Last Countdownin jatko-osa, joka ei pärjää edeltäjälleen, kerta skenaariot ovat aiempaa kuivempaa sci-fi -settiä ja lautapeliversusmoodikin on karsittu. Sisältää silti edelleen ihan hupaisaa settiä, ja haarautuvat juonet useine hämärine loppuineen ovat yksi parannus ykköseen.

Quiz Nanairo Dreams; Nijiirochou no Kiseki: Quiz/lauta/treffipeli, jossa liikutaan almanakkaa korreloivalla pelilaudalla ja pokataan muijia triviakysymyksillä. Lähtökohtaisesti siis parhautta, mutta eri sankarittarien mielivaltainen jakaminen eri reittien kesken, naisten juoniosioiden epätasainen resurssijako, parhaan böönan käytännön herutettomattomuus ja yltiökesto rienaavat kokonaisuutta tehokkaasti. Ties mistä syystä ainoastaan kastin 12-vuotiaalta muijalta näytetään paljaat daisarit; ehkä Capcom järkeili, että ne ovat tarpeeksi olemattomat ollakseen SFW...

Quiz Panicuru Fantasy: Todella ihanat hahmodesignit ja juoniosiot sisältävä, mutta pitkäpiimäinen quizzeilu. Pelin kakkosskenaarion dungeoncrawlaus on gameplayllisesti hieman hauskempaa kuin ykkösosion putkijuoksu, mutta se sisältää huomattavasti vähemmän kiihottavaa tarinankerrontaa.

Quiz Rouka ni Tattenasai: Segan quizpeli, jossa samoja hahmoja ynnä kuivaa menoa kuin Syukudai wo Wasuremashitassakin.

Quiz Quest - Hime to Yuusha no Monogatari: Taiton tavanomainen, roolipeliteemainen triviapeli, joka sisältää asiaankuuluvat esine- ja kauppamekaniikat. Pelaajahahmon valinnan sitominen kysymysten genreen on hupaisa ratkaisu.

Quiz Sangokushi: "More like Quiz SangoKUSHi." Capcom apinoi tällä kertaa Koein Romance of the Three Kingdomssia tässä Quiz Tonosama no Yaboun seuraajassa. Sanalla sanottuna nähtyä settiä, siis.

Quiz Syukudai wo Wasuremashita: Segan jonkinnäköisellä ja turhalla race -mekaniikalla varustettu triviapeli.

Quiz Theater - 3tsu no Monogatari: Sikahyvällä ulkoasulla ja juoniosioilla varustettu quiz -peli, jossa on kolme elokuvateemalla aasinsiltamaisesti yhteen koottua, varsin erilaista skenaariota. Viihdyttävä ulosanti ja passelit minipelit huvittavat japania osaamatontakin, mutta valitettavasti itse triviakohdat ovat tuikitavallista, suoraviivaista monivalintaa.

Quiz Torimonochou: Taiton tylsä, presentaatioltaan halpa ja pelattavuudeltaan liukuhihnamainen, keskiajan Japani-teemainen triviapeli.

Quiz Tonosama no Yabou: Capcomin tietovisaväännös Nobunaga's Ambitionista, jossa taistelut voitetaan kysymyksiin oikein vastaamalla. Vaikka pelissä voi valita, mihin lääniin seuraavaksi hyökkää, ovat strategiset elementit aika nollassa. Päätä aukovat ja uniikeille potreteilla varustetut vastustajadaimyot ovat ainakin jees.

Quiz Tonosama no Yabou 2 - Zenkoku-ban: Obsoleettaa ykkösosan tehokkaasti, sillä valloitusvisailusta on tehty tällä kertaa dynaamisempaa. Erilaisten yksikkötyyppien tarjoamat edut, kapinoitten aikaansaama vihollisten heikentyminen ynnä herutus- ja muu politikointi piristävät pelattavuutta mukavasti. Lisäksi mukana on suht siistejä, historiaa mukailevia suurtaisteluita, joiden bongaaminen riippuu käytetystä hahmosta. Useat neljä vuotta vanhemmasta edeltäjästä kierrätyt lärvitaiteet ovat ainoa pelin epävakuuttavampi elementti. Parempaa jälkeä kuin Sengoku Basara, siis.

Quiz TV Gassyykoko Q&Q: Köyhän miehen Se Gye Hweng Dan Ultra Champion passelilla vaikeusastekurvilla ja perusseksikkäillä vetäjillä.

Quiz wa SHOW by Shobai: Taiton tavanomainen, pelishowteemainen triviapeli suht mielenkiintoisella pisteytyssysteemillä. Pelattavan hahmojen leso pukumies ja ilmapää brunetti ovat hauskoja.

R-Shark: Kaikin puolin hyvin tavanomainen top down -avaruusräiskintä mässyillä pommeilla ja räjähdysefekteillä. Hämmästyttävän joviaalit rikollisantagonistit tarjoavat onneksi jotain persoonallisuutta.

R-Type: Gameplayltaan jees kiitos latausmekaniikan ja siistin optionin. Myös presentaatio on tyydyttävää, etenkin pomot ovat messeviä. Pelin checkpointtisysteemi on vielä enemmän rektaalista kuin genressä yleensä, tosin.

R-Type II: R-Type marginaalisesti paremmilla graffoilla. Vika pomomättö on sentään ihan siisti, kerta siinä featuroi genressä melkoisen harvinaisia friendly NPC:itä.

R-Type Leo: Presentaatioltaan edellisosista edelleen nokittava, mutta mekaniikoiltaan pyllyttävä kakkosjatko-osa.

R2D Tank: Mukiinmenevä Head On -väännös semitankkikontrollein ja räiskintäelementein.

Rabbit Punch: Hyvin tavanomainen, joskin söpöllä päähenkilöllä ja siisteillä bossidesigneilla varustettu lentoshootteri.

Racing Hero: Segan Hang-On sarjan hengellinen jatkaja. Hyvät kontrollit, mainio presentaatio ja Out-Run -mainen reittimekaniikka vakuuttavat, vaikka meno on tietysti melko nähtyä. Jostain syystä MAME tarjoaa pelille itsemurhanappulaa, joka onkin hyvä feature, sillä kaatumisanimaatio on hupaisan absurdi. Parempi kuin Riding Hero.

Rad Mobile: Segamaista hoopoutta, siistejä ympäristöjä sekä setpiecejä ja kovin kiikkereitä kontrolleja riittää tässä Yhdysvaltojen halki tehtävässä maratoonirallipelissä.

Rad Rally: Edeltäjäänsä Rad Mobilea kaikin puolin tylsempi ja harmaampi, mutta sentään hieman helpommin ohjattavissa oleva rallipeli.

Radar Scope: Nintendon surullisenkuuluisa Space Invaders -väännös mielenkiintoisella kuvakulmalla ja tekijänsä vanhoille kolikkopeleille tyypillisellä, huvittavalla äänimaailmalla. Kutakuinkin kuiva, kuitenkin.

Radar Zone: Tyystin yhdentekevä Qix -klooni.

Rafflesia: Segan ja Corelandin avaruusshootteri, jonka sikahyvät vihollisdesignit ja kauhukomedinen soundtrack pelastavat genren harmaasta massasta. Pääpahis on aika Rougien- ja Space Fury -tasoa.

Rage of the Dragons: Gameplayltaan todella karsea mättöpeli, kiitos uniikin sekoituksen animumaista comborunkkausta ja vanhanaikaisempaa ylijäykkyyttä. Presentaatio on sentään hyvää, paitsi Wolfenstein 3D-äänenlaadun omaavan puhesamplet. Rosteri on mielenkiintoisen bipolaarinen, sisältäen paljon hyvin siistejä sekä sika surkeita designeja, ja myös etnisesti mukavan vaihteleva, vaikka tämäkin puoli on pilattu käyttämällä portraitartistina jotain white washing -fetissistä runkkaria. Sanalla sanoen paskaa.

Ragnagard: Kenties kököin Neo Geon mättöpeli kauhealla presentaatiolla. Sentään supermekaniikoissa on jotain omaperäistä ja pääasiassa japanilaiseen mytologiaan perustuva hahmokatras ihan mielenkiintoinen. Harvinaisen ja flegmaattisen pitkään kestävät superliikkeet ovat myös tragikoominen ominaisuus.

Raiders5: Kömpelö, geneerinen ja tylsä sokkeloräiskintä hyvin hajottavin kontrollein.

Raimais: Head-On steroideilla, eli melko monotonista sokkelorymyämistä, ainakin kansainvälisillä markkinoilla. Japanilaisversio on huomattavasti mielenkiintoisempi kiitos useampien pomotaistelujen, ääninäyteltyjen välinäyttöjen ja loppuyhteenoton, jossa on kenties varhaisin esimerkki ylläri-QTE:stä. Alkuperäisteos kertoo pelin myös omaavan yhden obskuureimmista videopelisankarittarista.

Rainbow Islands: Bubble Bobblen jatko-osa, joka on edeltäjänsä tavoin turhan kömpelö ja kankea. Sateenkaarimekaniikka on kuitenkin sinänsä siisti ja bossimätöt ynnä ruudut vaihtelevine teemoineen tekevät tekeleestä huomattavasti ykkösosaa vähemmän monotonisen. Etenkin muista Taiton peleistä ammentavat maailmat ovat hauska elementti. Paras referenssi(?) on kuitenkin vikan bossin kuolinrepliikki, joka mukailee melko lailla samana vuonna ilmestyneen Street Fighterin legendaarisinta lausetta. Onnea tosin lätinän bongaamiseen ilman huijaamista, sillä Bubble Bobblen tavoin sisältää peli varsin fasistisia vaatimuksia todellisen lopun näkemiseksi.

Rally Bike: Johdannaisuudesta ja yltiövaikeudesta huolimatta tyydyttävä ralleilupeli kiitos hyvän soundtrackin ja ratadesignin.

Rally X: Namcon vuoden 80 sokkelohaahuilu, joka päihittää ainakin Pac-Manin, kiitos mielekkäämmän ja suuremman pelikentän tuoman kuumotuksen. Hupaisaa on myös se, että löpön loppuminen ei tarkoita varmaa kuolemaa, vaan pelattavan auton verkkaista etanoitumista, joka on käytännössä kuitenkin sama asia.

Rambo 3: Cabal -väännös enemmällä vaihtelulla, skrollaavilla kentillä ja kömpelömmillä kontrolleilla. Lähdemateriaalille uskollisesti on meno hämmentävän helppoa lukuun ottamatta täysin överiksi vedettyä ja checkpointilla kruunattua loppumättöä. Muutenkin meno on alkuperäisteoksen tyyliin turhan geneeristä armeijahumpuukia, vaikka islamistifundamentalistirunkkaus jätetään sentään tällä kertaa väliin.

Rampage: Alkuperäinen sosiopaatteilupeli on premissiltään ja graffoiltaan jees. Kontrollit ovat kuitenkin kuppaiset, etenkin rakennuksiin tarttuminen, etenemislogiikka hanurista ja vaihtelu olematonta.

Rampage; World Tour: Samaa shittii toista pelii. Gameplayta on parannettu marginaalisesti, muttei lähellekään tarpeeksi. Uusia vihollisia ja elementtejä riittää pitkin peliä yllättävän paljon, mutta myös yksitoikkoisuus on miltei samaa luokkaa ykkösosan kanssa. Lisämiinusta tuovat alkuperäistä huomattavasti huonommin ikääntyneet grafiikat ja infantiili erite- ja vessahuumori. Tekele on myös sairaalloisen pitkä alkuperänsä ja monotonisuutensa huomioon ottaen, ainakaan yksin tätä ei jaksa läpäistä raivohullu gorillakaan.

Rampart: Erittäin uniikki ja etenkin moninpelillä viihdyttävä strategia/räiskintä/puzzle -cocktail. Legendaariset HYPER -muistot erään kaverin voileipätykitystuplapenetraatiosta tuovat aina hymyn huulille.

Rapid Fire: Tyydyttävä, joskin melko ennaltanähty Point Blank -klooni.

Rapid Hero: Taas yksi äärimmäisen tavanomainen, avaruusteemainen räiskintä. Jokaista pomotaistelua tähdittävä vihollismecha on uppiniskaisuuksineen ja mannerismeineen sentään melko huvittava.

Rastan: Tönköhkö ja huijaamatta mahdoton, mutta sinänsä viihdyttävä toimintapeli, kiitos hyvän presentaation ja siistien vihollis- sekä kenttädesignien. Myös juoniosiot ovat mukavan Conanmaisia ja korneja. Sisältää Time Soldiers -tason kuolinmylvinnän, kaiken kukkuraksi.

Rastan Saga II: Presentaatioltaan mongoloitunutta päähenkilöä lukuun ottamatta entisestään parantunut Rastanin jatko-osa; etenkin äänimaailma on mahtava. Myös gameplay on kohentunut, lähinnä kiitos sen, että checkpointit ovat lakanneet ansaitusti olemasta. Tätä tarvitaankin, sillä henki on hyvin herkässä, etenkin muutamassa ylirunkussa platformerkohdassa. Vihollisdesignit ovat samaa korkeaa tasoa kuin ykköspelissä, mutta valitettavasti pahiskatras on tällä kertaa täysin mörköpainotteinen.

Razzmatazz: Segan ampumaratapeli kuolemistwistillä. Erilaisia pelimoodeja on vain kaksi, mutta etenkin toinen, jossa ohjataan jääkarhua ympäriinsä otusta räiskimällä, on ihan hauska. Tämän pelin nimi on muuten uusi lempisanani englannin kielessä.

Reactor: Kökön kuiva, mutta jokseenkin omaperäinen top down -törkintäpeli.

Real Bout Fatal Fury: Fatal Fury 3 -nokitus muutamallakin twistillä. Hyökkäysnappien vähentyminen kolmeen ei ole hyvä, mutta ainakin lyönti- ja potkulogiikka on säilynyt ja kaistanvaihto selkeytynyt. Normaalirunkkauksen lanseeraminen on kuitenkin anteeksiantamaton erhe, jonka ring out -mekaniikka vain juuri ja juuri hyvittää. Ihan hupaisa, vaikka arveluttava väännös alkuperäisestä, kaiken kaikkiaan. Gemarisekvenssin äänimaailma on tajunnanräjäyttävän hunajainen.

Real Bout Fatal Fury Special: Entisestään parannettuja hahmospritejä ja ulkoasua lukuun ottamatta melko vähäinen päivitys, joka kaiken lisäksi korvaa ring outit tylsemmällä, joskin reilummalla stunnaus -mekaniikalla. Parantaa, muttei obsoleettaa edeltäjäänsä, siis.

Real Bout Fatal Fury 2 - The Newcomers: Pitkästä aikaa uusia kasvoja rosteriin lyövä ja muutenkin Specialista presentaatioltaan edelleen parantava alkuperäisen sarjan huipentuma. Uudet hahmot ovat vähäisiä määrältään, mutta sitäkin kovempia laadultaan, etenkin Xiangfei, totta kai. Parit huonompaan suuntaan Specialista muutetut move listit ja nurkkakällien poistaminen kuitenkin lokaavat kliimaksisuutta hieman.

Reaktor: Arkanoid -väännös, jossa pointtina ei ole tuhota kaikkea vastaantulevaa, vaan edetä hitaasti skrollaavalla pelikentällä ylöspäin. Kaikin puolin tylsä ja turhauttava, omaperäisestä twististään gameplayhin huolimatta.

Recordbreaker: Naamanhajottaja, more like. Eli geneerinen Track & Field -klooni, jossa tarvitaan todella epäinhimillisiä takomistaitoja.

Red Baron: Passeli vektorilentely- FPS, jossa kenties ensimmäinen aivotonta räiskintää ehkäisevä mekaniikka ylikuumenevien aseiden muodossa. Premissistä muistuttava, ruudun alalaidassa pyörivä propelli on hauska elementti.

Red Fox War Planes II: Kymmenen vuotta ajastaan jäljessä oleva, umpitylsä lentoräiskintä, joka muistuttaa aika lailla etenkin Stagger I:sta. Ainoat tekeleen mieleen painuvat asiat ovat jenkkifutiskypäräviholliset sekä tekijälistaus, jossa jantterit nolaavat itsensä julkisesti tosielämän naamansa näyttämällä.

Red Robin: Action 52:maisen palikkamainen ja kökkö loikintapeli. Yhtenä power up -esineenä toimii Italian lippu, eli kyseessä on varmaan joku loanheittoyritys saapasvaltiota kohtaan.

Regulus: Segan tylsä ja geneerinen, autoskrollaava scifi -tankkipeli. Vaikka peli on kuraa etenkin tekijänsä standardeilla, on firma jostain syystä halunnut nimensä näkyvän ruudulla aivan koko ajan.

Reikai Doushi: Luultavasti historian ensimmäinen kusoge-mättöpeli, eli Yie Ar -klooni kauhealla pelattavuudella. (Kiinalais)vampyyrinmetsästyspremissi, nukketeatterimaiset graffat ja päänirtoamisefektit ovat hauskoja, ja tietysti peli viihdyttää myös so bad it's good -faktorillaan.

Renju Kizoku: Animetytsyjä vastaan käytävä ristinolla. Gameplay on mitä on ja vastustajamuijat jees. Beginner-moodin nukkeväännökset sankarittarista ovat erityisen MOEEE.

Repulse: Segan ja Cruxin tekemä vakkarikuivahko avaruusräiskintä, jossa sentään hyvä määrä erilaisia vihollisia ja passeli shield -mekaniikka. Jenkkimäistä ulkoavaruuden valloittajien torjumispremissiä on höystetty samanhenkisellä mahdollisuudella ampua pelaajalle power-uppeja kiikuttava puolulaiskone.

Rescue: Suht kuiva twin stick -räiskintä helikopteriteemalla ja parilla kököllä lisämekaniikalla. Ihan lussua kamaa verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Robotroniin.

Rescue Raider: Siisti twin stick -räiskintä mielenkiintoisella seikkailuelementillä. Se, että taistelukentät koostuvat vierekkäisistä ruuduista eikä skrollaavasta kartasta on jokseenkin hajottavaa, mutta sentään lisää tutkiskelun mystisyyttä. Rajalliset vihollismäärät ovat myös hyvä elementti, vaikka Midwayn tapaan on vaikeusastenamiska silti aivan liian kaakossa. Soundtrack proge-happo-marssimusiikkeineen on aika mielenkiintoinen.

Return of Lady Frog, The: Lievästi omintakeinen, mutta melko kuiva peli, jossa pommeilla maalataan taustaa, jonka takaa paljastuu yllättäen alastomia naisia. Pelin grafiikat ovat kovin karseita, onneksi tietysti böönien valokuvia lukuun ottamatta, musiikit taas hupaisan kökköjä ysäri-DOS-renkutuksia, joista ainakin osa on puhallettu muista peleistä. En tiedä, liittykö tämä tekele mitenkään Lady Frog -peliin, mutta ainakin ensin mainitun alkunäyttö on yhtä karseaa katseltavaa kuin jälkimmäisen title screen.

Return of the Invaders: Ah, fuck, not this shit again! Turha, minimaalinen päivitys vanhaan kehnoon, eli Space Invaderssiin. Grafiikat ovat parantuneet hieman ja gameplay huonontunut entisestään. Jälkimmäinen juttu kiitos juustoisen defendaus -mekaniikan, joka heittää naamalle gemarit lissäreistä välittämättä heti, kun yksikin valtaaja saavuttaa ruudun alalaidan.

Revolution X: Midwaymaiseen tyyliin presentaatioltaan mainio, mutta pelattavuudeltaan monotoninen sekä liikaa helapilkkuvirheisiä pomotaisteluja sisältävä räiskintä. Tekijöiden standardeillakin ylijuustoinen koulubussikohta ei mennyt läpi edes huijaten, joten fuck this gay game.

Ribbit: Segan HC-Frogger. Passelit grafiikat, humpuukimaakarirunoutta sisältävät välinäytöt ja maailman kamalin instrumentaatio tekevät bipolaarisen vaikutuksen. Yksinkertaista pelattavuutta paikataan vaihtelevilla elementeillä, mutta eri ruutuja on turhan vähän ja tekele looppaa antiklimaattisesti loppumisen sijaan, mikä antaa kovin keskeneräisen vaikutelman.

Riddle of Pythagoras: Power up -mekaniikoiltaan mielenkiintoinen, mutta muuten tavallisen tappavan tylsä Arkanoid -klooni Segalta.

Riding Hero: "IT'S HAMBURGER SHOP." Gameplayltaan tönkkö ja vaikeusasteeltaan runkku köyhän miehen Hang-On. SNK:maisen hämärä ja kuppaisesti lokalisoitu story mode, joka tuo racetukseen mukaan hämmentävää ADV -menoa, antaa pelille kuitenkin hivenen hohtoa. Etenkin lopun omaperäinen endurance -ralli ja tekofilosofinen potaska lämmittää kaiken puikoissa kärvistelyn jälkeenkin.

Ring of Destruction; Slammasters II: Kun ykkösosa oli painipelin irvikuva, on tämä tekele ainakin Capcomin standardeilla melko viihdyttävä 2D -mättö, kiitos etenkin jouhevan liikkuvuuden, joka on mielekäs keskitie Street Fighter -sementtisaappailun ja Capcom vs. kukalie -tyylisen animulentelyn välillä. Jokaisella hahmolla on norminakkausmanööverien lisäksi myös running grab, mikä on tietysti plussaa. Liikkeiden ominaisuudet ovat kuitenkin tekijän tyyliin aika hakusessa, rosteri on paria positiivista ja muutamaa negatiivista poikkeusta lukuun ottamatta äärimmäisen geneerinen ja CPS 2 -rauta kusee jälleen potentiaalisesti hyvää presentaatiota. Suunnilleen samaa nautittavuustasoa kuin kolmas SFIII, siis.

Ring Rage: Ulkoasultaan melkoisen kauhea, mutta pelattavuudeltaan toimiva, nopeatempoinen painiskelu. Pienen rosterin highlight on totta kai tukeva, tulta syöksevä arabistereotyyppi.

Riot City: Final Fightin huonoja kontribuutioita beat em up -genrelle sumeilematta plagioiva, rutikuiva, pinnallinen ja geneerinen mätistys. Graffatkin ovat Capcomin vanhaa kehnoa huomattavasti huonommat, vaikka peli on kaksi vuotta tuoreempi. Sentään pari pomodesignia on ihan siistejä; etenkin vikan bossin pari äänisamplea huvittaa. Jostain syystä on Sega toiminut pelin julkaisijana, näemmä vanhoina hyvinäkin aikoina oli heillä epäkultaiset hetkensä.

Ripper Ribbit: Yksinkertainen, mutta gameplayltaan lievästi inspiroitunut tiketinlunastuspeli. Presentaatio on hirveää lukuun ottamatta ääninäyttelyä, joka on hirveää ja hupaisaa.

Risky Challenge: Gussun Oyoyo -sarjan pilottipeli, joka on ihan mielenkiintoinen sekoitus Tetristä ja Lemmingssiä. Kummastakin esikuvasta perustamattomana ei tekele ole minulle kovin nautittava saati läpäistävä, mutta söpöt juoniosiot voin onneksi bongata Youtubestakin.

River Patrol: Veneilyteemainen graphic hack Silver Landista tai toisinpäin, samana vuonna ilmestyneenä, mutta eri tekijältä. Ken tietää, mitä petosvyyhtejä ja salaisuuksien verkkoja tähän liittyy, jos mitään.

Road Blasters: Grafiikoiltaan hyvä ja APB:maisen mainioilla äänisampleilla varustettu ralliräiskintä, jossa kuitenkin turhan nihkeästi erilaisia esteitä ynnä ympäristöjä ja siten vähän vaihtelua.

Road Fighter: Etenkin Konamin tekeleeksi äärimmäisen geneerinen ja mitäänsanomaton rallipeli.

Road Runner: Looney Tunes -lähdemateriaalinsa kekseliäästi videopelimuotoon kääntävä, mutta todella juustolähtöisen vaikeutensa takia epäviihdyttävä rallipelin tapainen. Ehkä tekijöilläkin on ollut viisaasti sympatiansa antagonistikojoottimme puolella.

Robo Army: Mielikuvitukseton ja yksinkertainen, mutta ihan viihdyttävä SNK:n sci-fi-beat-em-up kiitos kombopainottomuuden, inhimilliset määrät vahinkoa kestävien vastustajien ja jonkinnäköisen vaihtelun. Läpäisty kaverin kanssa.

Robocop: Tönkkö, toimiva ja etenkin Data Eastin peliksi kuivahko run and gun. Lisenssin ja tekijän plussat tekevät tässä tapauksessa siis aika nollan.

Robocop 2: Ninja Combat -tyylinen sekoitus run and gunia ja beat em uppia, eli lähtökohtaisesti jo huomattava parannus edeltäjäänsä. Hyvä vihollisvarieteetti ja Crime City -tyyliset third person shooting -osiot pitävät menon freesinä. Viimeisen ruudun kokonaan käsittävä, moniosioinen loppupomomättö on myös siisti.

Robotron; 2084: Presentaatioltaan ja vihollismekaniikoiltaan siisti, joskin vähäsisältöinen ja ylivaikea twin stick -räiskintä.

Robo Wres 2001: Segan ja Sanritsun jättirobottiteemainen painipeli, jonka hupaisa twisti ynnä ulkoasu menee hukkaan kiitos täydellisen epäpelattavuuden.

Robot Bowl: Äärimmäisen pilipalimainen keilailu esoteerisin keilafysiikoin.

Roc'n Rope: Peruspilipalimainen, mutta omintakeisen köysiammuntamekaniikkansa takia viihdyttävä Donkey Kong -johdannainen.

Rock Climber: Äänimaailmaltaan, graffoiltaan ja etenkin kontroilleiltaan kammottava vuorikiipeilypeli. Omaperäinen premissi on tittelin ainoa varteenotettava asia.

Rock'n Megasession: Ainakin emulaattorikontroilleilla aivan liian kuiva ynnä yksinkertainen rytmipeli. Grafiikat ovat melko halpoja, mutta ihan sympaattisia.

Rock'n Rage: Aikamatkustusta ja rokitusta sekoittavalta presentaatioltaan mainio, mutta gameplayltaan rutikuiva Gauntlet -kopio. Featuring Ivan Draco.

Rod-Land: Hieman kömpelö, mutta muuten hyvä Bubble Bobble -väännös söpöllä presentaatiolla ja parilla omintakeisella mekaniikalla. Pelissä on myös yksi pelihistorian siisteimmistä push button -huijauksista, joka muuttaa pelin juonen, ruudtn ja viholliset kokonaan erilaisiksi.

Rohga Armor Force: Yliuniikkiudessaan jokseenkin Boogie Wingsmäinen run and gunin ja skrollaavan räiskinnän risteytys. Aluskustomisaatio on pelin lukuisten omintakeisten elementtien kruununjalokivi, vaikka on harmi, että oman kokoonpanon voi kasata vain kerran pelin alussa. Myös vihollisdesignit ovat turhan geneerisiä, realistisia armeijamechoja. Parhaaseen Data East -tyyliin on pelin länkkäriversio lisäksi erittäin saksittu verrattuna japanilaiseen.

Roller Aces: Takaa päin kuvattu rullailupeli, jossa pitää maaliin kerkeämisen lisäksi pysyä hengissä. Runsaat esteet ja onneksi tirvattavissa olevat viholliset meinaavatkin, että henki on hyvin herkässä. Onneksi kuolinanimaatio on Wizards & Warriors -tasoa ja kuolinjinglekin Karnovia.

Roller Games: Omaperäinen, mutta yksitoikkoinen urheilu- beat em up. Grafiikat hahmopotreitteineen ja ragettavine managereineen ovat alkuperäiseen lisenssiin tutustumattomallekin ihan hauskoja.

Roller Jammer: Hauska, mutta pinnallinen, gameplayltaan ja hupaisan kököltä presentaatioltaan melkoisesti Roller Acessia muistuttava rallipeliväännös melko omintakeisella voittomekaniikalla; valtaosa radoista läpäistään ohittamalla tietty määrä vastustajia.

Rolling Thunder: Omaperäinen ja presentaatioltaan hyvä, mutta kökkö ja mahdoton. Etenkin pelin yksi ainoa platformer -kohtaus on raastavan hajottava. Aika perinteinen Namcon 80-luvun tekele, siis.

Rolling Thunder 2: Graffat ja soundtrack ovat parantuneet, mutta vihollisvarieteetti huonontunut entisestään ykkösosasta. Gameplay on pysynyt täysin ennallaan lukuun ottamatta co-op -mahdollisuutta, jota käyttämättä onkin peli yhtä läpäistävissä kuin edeltäjänsä. Yksi harvoista arcadetekeleistä, jossa naishahmo on defaultettu ykköspelaajalle, mikä onkin hyvä, sillä tämän pomppiva povi on pelin miellyttävin osa-alue.

Rompers: Ikään kuin Namcon 80-luvun pelien joutsenlauluna toimiva, siisteillä mekaniikoilla ja mukavalla presentaatiolla varustettu Pac-Man -variantti, joka on kuitenkin epäyllättäen tyystin mahdoton ja aivan helvetin ylipitkä. En halua kuvitella, minkälainen ihmishanuri on tämän aikoinaan jaksanut hinata oikealla raudalla kokonaan läpi.

Rough Racer: Segan rikkaan miehen Super Off-Road, jossa hyvä hyökkäysmekaniikka, mielenkiintoinen extratrollivastuselementti sekä hulvattomat tuskan parahdukset. Valitettavasti omaa vain kaksinpelin. Pelin sisäisen valuutan ostaminen crediiteillä on taas edellä aikaansa.

Rougien: Lukuisia eri avaruusräiskintämekaniikkoja ihan mielekkäästi, joskin mielikuvituksettomasti sekoittava tekele, jonka pääpahis on Space Fury -tasoa.

Round Up: Hämärillä, mutta toimimattomilla tavoitteilla varustettu Head On -väännös.

Round Up 5 - Super Delta Force: Tavanomainen, mutta mukavan tiukasti kontrolloituva rikollistenjahtausautoilu.

Route 16: Venturemaisella zoomimekaniikalla varustettu top-down ralli- McGuffin -metsästyspeli, joka premisseineen ei siis kauaa viihdytä.

Rug Rats: Nimeltään nerokas ja äänimaailmaltaan mainio, mutta muuten melko tavallinen top down action -peli, jonka päähenkilö imee.

Rush'n Attack: Edellä aikaansa, eli jenkkipaatoksessaan myötähävettävä militaristipelleily. Onneksi koko peli on muutenkin kuivaa kuraa.

Rygar: Tylsää eteenpäin ravausta the game. Sentään alkunäyttö on arcadefilosofiaa parhaimmillaan.

Ryukyu: Presentaatioltaan kuiva, tavallista mielenkiintoisempi pasianssiväännös (not saying much). Sentään Segalla on ollut näppinsä pelissä.

S.O.S.: Neuvostoliittolainen eli kökkö ja armoton sci-fi-platformer, jossa on mielenkiintoinen ampumismekaniikka.

S.P.Y. Special Project Y: Mielenkiintoinen agenttipeli, jonka gameplay koostuu valikoimasta eri genrejä. Soundtrack on Konamimainen eli hyvä. Valitettavasti peli pitää läpäistä kaksi kertaa, jotta lopun pääsee bongaamaan.

S.T.U.N. Runner: Ajalleen varmasti vaikuttava ja nykyäänkin passeli, melko vaihteleva 3D-sci-fi-rälläily. Etenkin tunneliosiot nopeusfysiikkoineen ovat hauskoja.

Saboten Bombers: Pelattavuudeltaan mukavan nopeatempoinen Bubble Bobble -klooni, jossa yleisin kuolinsyy on omaan räjähteeseen posahtaminen. Vähäinen sisältö, kuivat pomot ja vissiin ikuisesti luuppaavat ruudut ovat kuitenkin silkkaa Wii U:ta. Rasittavat, jokaisen ruudun jälkeen tulevat intermissiot kusevat myös hupaisaa hektisyyttä, joten potentiaalista huolimatta jää käteen iso pommi.

Sadari: Kuiva palikanpudottelupeli, jonka ainoa pointti on pisteiden keräily. Vaatteita vähentävät muijat ja Vs.-moodi ovat tietysti plussaa.

Sagaia: "I always wanted a thing called tuna sasimi." Jo alunperin mielikuvituksettoman Dariuksen redundantti jatko-osa, jossa sentään pari siistiä bossia ja edellä mainittu sitaatti.

Saint Dragon: Mitäänsanomaton shootteri, jonka ainoa omaperäisempi ominaisuus on lohikäärmealuksen kropan käyttö laakien torjumiseen. Tämä sama mekaniikka on mielenkiintoisesti myös samana vuonna ilmestyneessä Iremin Dragon Breedissä.

Salamander: Rutikuiva Gradius -johdannainen, jonka ainoa viihdyttävä puoli on loppupomon kuolinmylvintä. Ei sentään omaa checkpointteja kuoleman yhteydessä, mutta koska gemari heittää alkuun, on tämäkin armahdus yhtä tyhjän kanssa.

Samurai Aces: Gameplayltaan hyvin perinteinen, mutta vihollis- ja hahmodesigneiltaan siisti top down shootteri, jonka paras puoli on toimia Koyorin alkulähteenä. Soundtrack on harvinaisen köyhä, Psikyolle perinteiset useat loput eivät.

Samurai Nihon-Ichi: Kökkö ja mahdoton, mutta ihan viihdyttävä Kung Fu-klooni. Vaikeusaste on hyvä simulaatio siitä, kuinka helppoa yksittäisen miekkamiehen on tappaa armeijallinen samuraita, ninjoja, tiikereitä ja muita otuksia. Pelin loppuhuipennus on hupaisa ja ihan huijaamalla saatujen, noin sadan elämän menettämisen väärti.

Samurai Shodown: Etenkin ajalleen hyvin siisti, asepohjaisten mättöpelien luoja. Rosteri on monipuolinen ja siisti, vaikka spessuja on tässä vaiheessa vielä vähän per lärvi. Mekaniikat ovat myös jees, lukuun ottamatta kahden napin manööverejä. Lokalisaatiokin on vaihteeksi erinomainen. "Then die, you crazy funster!"

Samurai Shodown II: Tekisi laajennetulla rosterillaan, dodgemekaniikoillaan ja etenkin movelisteillään ykkösestä ihan obsoleten, mutta taustat, soundtrack ja etenkään käännös eivät ole tässä osassa läheskään yhtä hurmaavaa kuin edeltäjässä.

Samurai Shodown III: Presentaatioltaan parempi, mutta art directioniltaan huonompi kuin kaksi ekaa osaa. Kontrolleita on parannettu mukavasti ja messevät counterhitit ovat kultaa, mutta ilmatorjunnan, manual combojen ja yhden napin heiton whiffauksen epätoivottu ilmaantuminen kusevat tätäkin. Uudet hahmot ovat siistejä, lukuisat leikkaukset eivät, etenkään, kun ne tekevät rosterista yli-Japanisentrisen. Aika +-0, kaiken kaikkiaan. Vaihtoehtoiset movelistit kaikille hahmoille ovat kovin siisti ominaisuus, kyllä. Tähän vastamiinukseksi vaikka se, että loput ovat pelkkää tekstiä.

Samurai Shodown IV; Amakusa's Revenge: Obsoleettaa kolmosen, kiitos isomman rosterin, kahden napin manööverien vähentämisen ja etenkin ilmatorjunnan poistamisen. Lisähahmot ovat tosin vähän kuivia, koska ainoat uudet naamat ovat jotain head swap -ninjoja. Pääasia kuitenkin, että Charlotte on tuotu takaisin. Pelin käännöksessä on unohdettu tulkata grafiikkatekstit, mikä ounastelee hyvin SNK:n lokalisointitason tulevaisuutta...

Samurai Shodown V: Rosteri on jälleen kasvanut mukavasti, johon vaihteeksi vastapainoksi on kova hyökkäys palautettu kahden napin manööveeriksi. Uudet mekaniikat ovat mielenkiintoisia, joskin turhan monimutkaisia. Ihan hyvä nokitus sarjaan, kaiken kaikkiaan, mutta se, että englanninkielisestä versiosta on poistettu kaikki tarina on todella persiistä. Pelin vika bossi tuhosi minut mukavan täydellisesti, kun aikoinaan reiluun pelin erehdyin.

Samurai Shodown V Special: Turha päivitys vitoseen, joka lisää muutaman bossihahmon ja paskan mekaniikan. Överiväkivallan paluu on jees, mutta se on suurimmaksi osaksi sidottu insta-kill-liikkeisiin, which isn't worth it. Nothing is.

Sanrin San Chan: Segan söpö ja kohtalaisen viihdyttävä Head On -väännös, jonka perusviholliset näyttävät erehdyttävästi jonkinlaisilta Sonicin esiasteilta.

SAR - Search and Rescue: SNK:n mukavan väkivaltainen, sci-fi -kauhuteemainen Ikari Warrriors -klooni. Sopivan lyhyt ja vaihteleva, kuten tekijälleen kuuluu. Vika bossi on hieman antiklimaattinen, mutta onneksi loppu sisältää viihdyttävän pakollista salaliittosynkistelyä.

Sarge: Passeli top down -tankkipeli hämärin telaketjukontrollein. Game over -ruudussa joku mielensäpahoittajakapiainen ampuu pelaajan, eli oikeata suhtautumista militaristeiluunkin löytyy.

Sasuke vs Commander: SNK:n melko hupaisa väännös yhden ruudun räiskinnästä, jossa suurimman vaaran aiheuttavat kuolleiden vastustajien putoavat raadot. Pomotaistelut ovat myös siistejä kiitos molemminpuolisen "laaki ja vainaa"-logiikan. Ihmishahmojen ja keskiajan Japani-teeman ansiosta on pelissä ihan mukavasti persoonallisuutta, etenkin ajalleen.

Satan of Saturn: SNK:n melko mitäänsanomaton Space Invaders -johdannainen. Itse Saturnissa tapahtuva lopputaistelu on masentavasti muutakin peliä kuivempaa kamaa.

Satan's Hollow: Galaga -klooni mielenkiintoisella day/night-mekaniikalla ja sillanrakentelutwistillä. Mättö itse titulaarista päämörköä vastaan on tosin kovin antiklimaattinen.

Saturday Night Slam Masters: Grafiikoiltaan hyvä, gameplayltaan kuppainen sekoitus beat-em-uppia ja wrestlingpeliä, jossa heitot tekevät puolet vähemmän vahinkoa kuin normi-iskut. Soundtrack on melodisesti melko mainio, mutta sekin instrumentaatioltaan ripulia. Eli kovin perinteinen Capcom -peli.

Saturn: Skitsofreenistä äänimaailmaa lukuun ottamatta melko mitäänsanomaton single screen avaruusräiskintä, joka lievästä vaihtelusta huolimatta siis todellakaan yllä nimeltä nykyään odotettuun tasoon. Pelin hupaisin puoli on se, että saatuaan osuman nököttää pelaajan alus paikoillaan parikin sekuntia ennen kuin muistaa räjähtää.

Savage Bees: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja vähäsisältöinen top down shooter, jossa on harvinaisen hyödyttömät pommit. Oma lukunsa pelin köyhyydessä ovat kirjaimellisesti palikkamaiset pomot. Kaiken kaikkiaan aika Nicholas Cage (dis)approovattua menoa.

Savage Reign: Omaperäinen, näyttävä ja persoonallinen, joskin vaikeasti hahmotettava ja kontrolleitaan liikaa kikkailua vaativa mättöpeli. Pelin uniikkien elementtien joukosta etenkin monipuoliset ruudut hazardeineen erottuvat edukseen. Rosteri on aika kuiva parista helmihahmosta huolimatta, mutta joka iikan movesetit ovat harvinaisen hyviä. Selektiivinen dubbi ja lopputekstit ovat myös huvittavia.

Sauro: Kuivahko ja bulkkimainen side scrolling shooter, jossa eniten hupia irtoaa selostajan englanninääntämisongelmista.

Schmeiser Robo: Kontrolleiltaan erikoinen, mutta toimiva 2D-mättöpeli: nappeina ovat lyönti, potku sekä blokki, ja torjuessa hyökkäyksistä lähtee lussummat versiot. Muuten peli on siistejä taustoja ja lukuisia juoniosioita lukuun ottamatta vakkariroboteemainen mätistys.

Scooter Shooter: Kuiva side scrolling shooter, jossa kuitenkin useita ihan mielenkiintoisia mekaniikkoja, kuten aluksen käyttäminen suojakilpenä, kilpa-ajoelementti ja gender wars -pomotaistelut.

Scorpion: Pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä, jonka siistein puoli on vihollisalienhämähäkkien tarjoamat seittimekaniikat.

Scramble: Epämerkittävä, avaruusteemainen side scrolling shooter, jossa on mielenkiintoinen fuel -mekaniikka: löpöä saa melko perverssisti lisää räjäyttelemällä maassa nököttäviä bensakanistereita.

Scrambled Egg: Technossin söpö Pac-man -klooni melko hupaisin mekaniikoin, joista siistein on etenkin ajalleen harvinaisen uniikki friendly NPC.

Screw Loose: Sekä grafiikoiltaan, soundtrackiltaan että gameplayltaan persoonallinen ynnä hämärä twin stick shooter, jossa ammuskellaan sattumanvaraisia esineitä kolmikätisellä robotilla.

Scud Hammer: Presentaatioltaan kovin koominen kivi-paperi-sakset-peli, jossa voiton koittaessa hakataan vastustajaa turpaan. Alkuperäisellä raudalla on peli varmasti ollut vielä viihdyttävämpi, kerta siinä on pahiksia fyysisesti nuijittu titulaarisella vasaralla napin rämppäämisen sijaan.

SD Fighters: Grafiikoiltaan hupaisa, mutta gameplayltaan melko kuppainen 2D-mättö, lähinnä kiitos sen, että hyökkäysnappeja on kuppaiset kaksi. Plussaa tosin siitä, että rosterista löytyy jonkin näköinen taikuri.

Se Gye Hweng Dan Ultra Champion: Peruskorealaisen eli hupaisan presentaationsa ansiosta ihan miellyttävä, maailmanmatkustusteemainen lauta/quiz -peli parilla pakollisella hoopolla minipelillä. Tietovisaosioita on tyydyttävän paljon erilaisia, vaikka ne tietysti menevät sattuneesta syystä valtaosin silkaksi arvaamiseksi.

Sea Fighter Poseidon: Side scrolling shooter, jonka vedenalainen teema ja useat mekaniikat ovat siistejä ja genressä alikäytettyjä. Etenkin vihollisten mahdollisuus teloa toisiaan ja pelaajasta irrallisella aluksella kikkailu ovat hyviä elementtejä. Sisältöä ja vihollistyyppejä löytyy kuitenkin turhan vähän.

Search Eye Plus: Sympaattisella presentaatiolla varustettu, ainakin allekirjoittaneelle sadistisen vaikea hidden object -peli.

Section Z: Passelilla presentaatiolla varustettu, joka suuntaan skrollaava shootteri. Kääntymis- ja kävelymekaniikat ovat jees, checkpointit ja kuppaiset power upit ei. Polvilla maassa liukuminen tuo jokseenkin mieleen Goldeneyen, onko tässä legendaarisen kökköefektin alkulähde...?

Sector Zone: Graffoiltaan mielenkiintoinen rallipelin ja scrolling shootterin risteytys, jossei juurikaan sisältöä.

SegaSonic the Hedgehog: Lempparini Sonic-peleistä. Presentaatio on huippuluokkaa, etenkin ääninäyttelyn puolesta ja jatkuva Buster Keaton -tason actionhuumori kovin viihdyttävää. Myös gameplay on hyvää, vaikkakin kontrollit ovat emulaattorilla pelatessa toki kiikkerät.

Sel Feena: Perusidealtaan hyvä top down action, jossa mörköjä vangitaan arkkuihin. Tasapaksuisuus, yleinen turhauttavuus ja ylimaallinen kesto kuitenkin kusevat koko hoidon. Pääsankaritar on sentään ihan söötti.

Sengoku: Gameplayltaan tönkkö, mutta presentaatioltaan siisti beat-em-up, jonka yleinen hämäryys on minuun kovin iskevää. Vihollivarieteetti ja ympäristöt ovat mukavan vaihtelevia ja lukuisat happoiluosiot hupaisia. Myös morsojen yleinen kestämättömyys on mukavaa vaihtelua genren tyypillisiin edustajiin verrattuna. Transformaatiomekaniikka on myös ihan mielenkiintoinen, samoin kuin lokalisaatio, luonnollisesti.

Sengoku 2: Edeltäjäänsä gameplayltaan hivenen parempi, vaikka menoltaan vähemmän charmikas. Kestämättömiä vastustajia, häröilyä ja hoopoja välinäyttöjä löytyy kuitenkin edelleen ihan tyydyttävästi. Aikamatkustusteema on myös ihan jees, mutta viholliskasti vaikuttaa ykköstä tasapaksummalta ja vika ruutu on melko kuiva.

Sengoku 3: Presentaatioltaan hyvä ja pelattavalta hahmokastiltaan hieno, mutta etenkin edeltäjiinsä verrattuna äärimmäisen geneerinen ja gameplayltaan raastavan tylsä kiitos ylikestävän, loputtomattoman sekä tasapaksun viholliskaartin. Lisäksi laajalla movelistillä ei ole pelissä oikeastaan mitään virkaa, koska normikombojen spämmäys on ainoa varteenotettava tapa tehdä lämää. Pelin pelaaminen oli siis sellaista tervanjuontia, että hajousquittasimme sen kaverini kanssa heti ekan kierrätyspomon ilmaantuessa. Myöhemmin vedin tekeleen laaki-ja-vainaa-huijauksella, joka ei kauheasti vähentänyt kokemuksen tuskallisuutta. Eli no true Sengoku.

Sengoku Blade; Sengoku Ace Episode 2: Grafiikoiltaan ja rosteriltaan näyttävä shootteri. Etenkin isoryntäisten mikojen matriarkka Koyori on parhautta. Gameplay on normi-bullet hell clusterfuckkia ja soundtrack sekä vihollisdesignit kuivia, tosin. Siisteintä pelissä on ehkä se, että tekijöille perinteisesti on erilaisia loppuja ihan kiitettävät määrät.

Senjyo: Äänimaailmaltaan siisti, mutta muuten kovin monotoninen turret-FPS.

SF-X: Köyhän miehen Defender -klooni, sentään esikuvaansa paremmin kontrollein.

Shadow Dancer: Shinobin jatko-osa, jossa paremmat graffat, mutta huonommat musat. Gameplay on hyvin samaa kamaa kuin ykkösessä lukuun ottamatta enimmäkseen hyödytöntä koira-apulaista. Pomot ovat kuitenkin alkuperäistä Shinobia huomattavasti siistimpiä; loppuvastuksesta tulee etäisesti mieleen Ninja Princess.

Shadow Force: 2D-mättöpeleistä paljon ammentava beat-em-up. Movelistit ovat kiitettävän kokoisia, joskin suurin osa hyökkäyksistä on aika hyödyttömiä. Lisäksi pelin mättöpelimäisestä blokkimekaniikasta juontava lock-on-mekaniikka häiritsee menoa tavallisiin mätkintöihin tottuneelle. Vihollisvarieteetti on mukavan laaja, mitä käytetään hyväksi possessausmekaniikassa, joka on jälleen siisti, muttei kovinkaan käytännöllinen.

Shadow Warriors: Ympäristöiltään siisti ja joillakin uniikeilla elementeillä varustettu beat-em-up, joka on gameplayltaan kuitenkin Ninja Gaidenia, eli kovin kökkerötä ja mahdotonta settiä.

Shanghai Kid: Omaperäisellä ja toimivalla, vaikkei erityisen hyvällä kontrollisysteemillä varustettu vanhan ajan 2D-mättö.

Shaolin's Road: Hauska, mutta pinnallinen ja vihollisvarieetiltaan liian yksipuolinen koko ruudun beat-em-up. Sisältää pakollisen kiinalaismekkoisen muijan.

Shark Attack: Wanhuudestaan johtuen äärimmäisen vähäsisältöinen, mutta hupaisa Jaws -simulaattori laadukkailla veriefekteillä.

Sheriff: Nintendon ihmeen hyvin vanhentunut, äänimaailmaltaan hupaisa kahden stickin räiskintäpioneeri.

Shinobi: Gameplayltaan tiukka ja viholliskastiltaan mukavan laaja run and gun, joka on vaihteeksi kuitenkin mahdoton. Kahden planen mekaniikka on ihan siisti ja lopputekstit arcademaisen tyhjentäviä.

Shisensho - Joshiryo-Hen: Vakkariripuli mahjong solitaire, jonka pelastavalla naiskastilla on mukavan retro ulkoasu sekä ulosanti.

Shuuz: Grafiikoiltaan hyvä, pelattavuudeltaan liian lähdemateriaaliuskollinen eli kuiva hevosenkengänheittelypeli.

Shogun Warriors: Välttävä, keskiajan Japani-teemainen mättöpeli parilla siistillä hahmolla. Pelin hauskin puoli on sen melko kauhea enkkudubbi, joka katalysoi yleistä hämäryyttä; harvemmin kuulee japanilaisen onin karjuvan "Oh my god!". Omaa myös valitettavan harvinaisen ilmiön, eli miespuolisen hahmon perstaklauksen.

Shocking: Harvinaisen hyvä korealainen top-down- toimintapeli tyhjentävällä alku- ja loppunäytöllä. Peli koostuu sokkelosta, jonka eri huoneissa on kohtalaisen vaihtelevasti eri tehtävää. Dialogi ja soundtrack ovat hellyyttävän palikkamaisia.

Shock Troopers: Hahmokastiltaan mukavan laaja ja monipuolinen top-down-run and gun. Vaihtoehtoiset reitit ja rosteri antavat pelille hyvin jälleenpeluuarvoa, mutta valitettavasti itse gameplay ei ole yhtä viihdyttävää kun genren helmissä, lähinnä kiitos tasapaksun vihollisarmeijan.

Shock Troopers 2nd Squad: Rosteriltaan ja grafiikoiltaan edeltäjäänsä kuppaisempi, mutta hauskempaa pelattavaa kiitos persoonallisempien ja vaihtelevempien vastustajien. Pelattavan hahmon käyttäminen myös selostajan roolissa on hauska ominaisuus ja hyvittää hieman saksittua PC-katrasta.

Shooting Gallery: Minuutin verran sisältöä omaava, mielikuvitukseton valopyssypeli. Käkikellokohta on sentään lievästi mielenkiintoinen.

Shooting Master: Segan hämmentävä valopyssypeli, jossa puolustetaan prinsessaa gangstereilta. Hiparisysteemi on mielenkiintoinen regeneroitumisineen, minkä lisäksi suojelun kohteen hyvinvoinnilla ei vaikuta olevan kauhean paljon väliä. Sankarittaren ulina on pelin hupaisinta antia.

Shootout: Data Eastin omaperäinen ja vaikeusasteeltaan tasapainoinen, gansteriteemainen third-person-shooter. Kentät gimmickeineen ovat suht vaihtelevia ja loppumättö aika hupaisa.

Shot Rider: Geneerinen top-down -rallipeli, jossa ei edes ammuta mitään. Musa on sentään jees, mutta koska pääteema alkaa aina alusta kuolon korjatessa, tulee alkuosio turhan tutuksi turhan nopeasti.

Showdown: Normipokeripeli ihan siisteillä western -teemaisilla graffoilla. Pelissä on myös jonkinnäköinen quick draw -tyylinen bonuskenttä, mutta en päässyt siihen, vaikka löylytinkin vastustajani 6-0 normi-villi länsi-kusetuksella.

Side Arms - Hyper Dyne: Capcomin arcadepeliksikin offensiivisen huono, geneerinen avaruusshootteri, jossa on Ökami -tason samojen bossien spämmäystä ja joka on kaiken kukkuraksi nälkävuosikymmenen pituinen. Ainoa pelin jotenkin kiintoisa puoli on kahteen suuntaan ampumisen mahdollistava ohjaustyyli ja transformaatiomekaniikka.

Side Pocket: Data Eastin tavanomainen biljardipeli, josta uupuu Pocket Galin parhaat puolet puputyttöjen läsnäolosta huolimatta.

Side Track: Hämmentävä, junateemainen Head Onin partneripeli.

Silent Dragon: Presentaatioltaan ja gameplayltaan välttävä sekä kovin mielikuvitukseton jengiläisbeat-em-up liian kitukasvuisin movelistein.

Silk Worm: Sivuttainrullaava räiskintä uniikin epäsymmetrisellä kaksinpelillä, jossa ykköspelaaja ohjaa helikopteria ja toinen jeeppiä. Vihollisvarieteetti on myös hyvä, toisin kuin pomojen tai poweruppien vastaava. Myös melko omintakeisena trollauksena toimii pelin vika ruutu, joka ei lopu ikinä.

Silver Land: Ski Freen ilmiselvä sielunkumppani, jossa lasketellaan ylös mäkeä, jyrätään jäniksiä ja vältellään tiikereitä sekä pandoja. Huumoriarvoa lukuun ottamatta huono.

Silver Millennium: Kuppainen ja ylikestävillä vihollisilla varustettu korealainen top-down-shooter, jonka ainoa hyvä puoli ovat hellyyttävän kökösti piirretyt animetytsy- full body artit.

Simpsons, The: Konamin beat-em-up, jonka suoraan ensimmäisestä lafkan Turtles -pelistä otettu minimaalinen liikemäärä ei vakuuta. Vaikka vihollisia on ihan hyvä määrä erilaisia, on niiden varieteetti myös kuppainen. Lähdemateriaalille uskollinen presentaatio luultavasti sentään tyydyttää sen faneja, eli toivottavasti nykyään ei ketään.

Sindbad Mystery: Segan hajottava Heiankyo Alien/Pac-man -klooni, jossa vihollisille ei voi tehdä suunnilleen yhtään mitään. Premissi ja monikerroksiset kentät ovat ainoat pelin plussat.

Sinistar: Sil on nälkä. Pääpahiksensa eeppisyydestä ja mekaniikkojen omaperäisyydestä huolimatta ei kovinkaan viihdyttävä räiskintä, lähinnä kiitos vanhoille arcadepeleille tyypillisen vaikeusasteen.

Skull Fang: Presentaatioltaan hyvä, mutta vaihteeksi kovin geneerinen Data Eastin top-down-shooter, jossa on lukuisia hämäriä mekaniikkoja. Ihan viihdyttävä kaiken kaikkiaan lukuun ottamatta ylikestäviä pomoja.

Skull & Crossbones: Kontrolleiltaan omaperäinen, muttei järin intuitiivinen beat-em-up. Presentaatio on hupaisaa, etenkin kiintiöpapukaijan jatkuva mölinä.

Sky Adventure: Melko mainio ADK:n top-down-shooter toimivin mekaniikoin, joista mielenkiintoisin on se, että pisteitä käytetään alusten päivittämiseen. Pointti pisteidenkalastelulle antaa mukavaa lisämaustetta muuten tavalliseen, mutta toimivaan räiskintään. Oma lukunsa pelissä on myös pääpahis, jonka kasvopotretti ja hämärät repliikit toimivat mainiona uranuurtajana Gal Agiesselle.

Sky Army: Hauska ja omaperäisiä elementtejä sisältävä helikopteriräiskintä, jossa pommitetaan siviilejä ja rakennetaan siltoja.

Sky Bumper: Hämmentävä, mutta hetken huvittava vanhan ajan lentoräiskintä, jossa pääasiallisena vihollisena toimivat seinät, joista osasta kimpoaa ja osasta kuolee.

Sky Fox: Gameplayltaan melko tavallinen avaruusräiskintä, jossa vihollisena toimivat galaktisten mörköjen lisäksi hämmentävät avaruusamatsonit. Pelissä on myös mielenkiintoinen ja hajottava power-mekaniikka, jossa jokainen erikoislaaki laskee aluksen tehoja. Tämä ehkäisee aivotonta napinhakkausta ainakin parempien ammusten osalta, mutta vaikeuttaa muutenkin armotonta menoa entisestään.

Sky Kid: Melko hupaisa ja runsassisältöinen, mutta sairas räiskintä, joka (hei,) skrollaa väärään suuntaan. Soundtrack on samaa korkeaa tasoa kuin Namcon muissakin tämän ajan arcadepeleissä.

Sky Kid Deluxe: Turha päivitys parilla minimaalisella uudistuksella ja huonommalla musiikilla.

Sky Lancer: Monotoninen ja yksiulotteinen, joskin hivenen omaperäinen avaruusräiskintä, jossa hiparit, lissärit ja konttarit ovat simoille.

Sky Raider: Presentaatioltaan mielenkiintoinen, pelattavuudeltaan flashpelimäinen vanhan ajan pommitus.

Sky Skipper: Nintendon premissiltään ja hahmodesigneiltaan hupaisa, mutta gameplayltaan kuiva lentelypeli. Sisältää out of companymaisesti myös kiroilua...!

Slap Shot: Melko kuiva pöytälätkäjohdannainen, mutta sentään parempi kuin NHL -kaimansa. Art direction on aika bipolaarista.

Slip Stream: Tavanomainen ja mahdoton F1-peli, jonka paras elementti ovat grafiikat.

Sliver: Aivoja vaativa lernopeli, eli ihan paska peli.

Sly Spy: Data Eastin mukavan häpeilemätön plagiointi James Bondista. Gameplay on melko mielikuvituksetonta, mutta hauskaa ja Golden Gun-mekaniikka on mukava lisä. Valitettavasti ei samanaikaista moninpeliä.

Smash TV: Turhan monotoninen, mutta kontrolleiltaan ja ulosanniltaan hieno yhden ruudun verilöylyttämö. Kaksinpelillä on aivoton räiskintä hieman viihdyttävämpää.

Snake Pit: Kuivahko ja hullu Indiana Jones-tribuutti, jossa ruoskitaan otuksia katakombeissa. Pilipalicovereita puhkisoitetuista klassisista biiseistä sisältävä soundtrack on sentään hauska.

Snacks'n Jaxson: 3D-Breakout -väännös, jossa pompotellaan pellen nenää tämän lärvillä, samalla kaiken maailman moskaa syöden. Visuaalinen ilme on aika kauheaa ja gameplay hajottavan sillisalaattista, kiitos muutenkin tuskallisen päämekaniikan nokittamisen vielä ympäristön hasardeilla. Uniikkiutta lukuun ottamatta elimistön läpi kulkenutta safkaa, siis.

Snap Jack: Mielenkiintoisesti autoskrollaavaa shootteria, platformeria ja Head Onia perverssisti yhdistelevä tekele. Päähenkilön ilmeet ja soundtrackin metaviisastelu ovat hupaisia.

Snapper: Korealainen HC-matopeli. Viholliset ja erilaiset ruutudesignit eivät pelasta peliä rutikuivalta peruspremissiltä.

SNK Vs. Capcom: SVC Chaos: Guilty pleasureni. Gameplay on hyvää, ellei oteta lukuun heittojen kuppaista kantamaa, mutta siisteintä pelissä on sen yleinen hämäryys ja ylitsetursuava persoonallisuus. Rosterissa on 9 Street Fighter II-hahmoa liikaa, vaikka muuten hahmovalinnat ovat aika siistejä, etenkin välibossien osalta. Musiikki on myös SNK:lle epätavallisesti ja peliin sopivasti kökköä, mutta outoa. Parempi kuin Capcom Vs. SNK 2, yllättäen. Hauskaa kyllä pelin juonesta ei löydy mistään mitään tietoa, joten voimme vain ihmetellä, onko sen "after the apocalypse"-teema jonkinnäköinen vertauskuva silloiselle SNK:n tilalle.

Snow Bros. - Nick & Tom: Tappomekaniikaltaan jees, mutta muuten tasapaksu ja ylipitkä Bubble & Bobble -kärvistely, etenkin kiitos päähenkilöiden kömpelyyden ja loppupään ylimaallisen kestävien vihollisten.

Snow Bros. 2 - With New Elves: Huomattavasti ykkösosaa parempi kiitos tyydyttävän vaihtelun, paremman liikkuvuuden, useiden pelattavien hahmojen, lyhyemmän keston ja genressä harvinaisen nelinpelimahdollisuuden. Ainoastaan yksi kestävyyspilkkuvirheinen loppupään pomo hajottaa entiseen malliin. Lukuisat juoniosiot ovat hauskoja ja alkunäyttö legendaarinen.

Soccer Brawl: Futuristinen jalkapallopeli parilla mielenkiintoisella elementillä ja SNK:n peliksi kuivalla ulkoasulla.

Sokonuke Taisen Game: Melko köyhä vs. minipelikokoelma. Presentaatio on hämmentävä sekoitus japanilaista söpöyttä ja Looney Toons -tyylistä väkivaltaa.

Sol Divide: Mainio Psikyon fantasiashootteri monin siistein mekaniikoin. Etenkin meleehyökkäys on kovin uniikki ja viihtyisä lisäelementti. Presentaatio on keskinkertaista ja mörködesignit aika kaavamaisia, tosin.

Solar-Warrior: Etenkin Technoksen peliksi todella kökkö run and gun/scrolling shooter -hybridi, joka on tympäännyttävän vaikea kiitos NES:sin Dragon's Lair -tyylisen energialogiikan.

Soldam: Kenties syystäkin pelattavuudeltaan suht ainutlaatuinen puzzlepeli, jossa normipalikankasausta höystetään vaikeasti hahmotettavalla ja eksekuusönin usein kusevalla värinvaihtomekaniikalla. Täten muuten mielenkiintoinen seikkailumoodi lisäsekoilua tarjoavia, Rod-Landista tuttuja vihollisia vastaan on yllättäen hajottavan brutaali ja kaksinpelikin melko kuiva genren standardeilla. Raamit hyvälle pelille kuitenkin löytyvät, joten ehkä uskonnollisella harjoittelulla tästä saa enemmän irti.

Sonson: Omaperäinen, mutta kovin monotoninen köyhän miehen Psycho Soldier. Seesteinen äänimaailma on ihan siisti.

Sorcer Striker: Pelattavuudeltaan hyvin tavanomainen, mutta muuten hyvin persoonallinen skrollaava shootteri. Eli jonkinnäköinen fantasiaversio Samurai Acesista. Pelin lopussa on harvinainen eli mielekäs bossirushi, jonka yksi vastus on vaihteeksi hanurivetoninja. Headcanonissani kyseinen kaveri on Dark Sealista, persekipeänä siitä, että hänet potkittiin pois jatko-osasta.

SOS: Namcon äänimaailmaltaan harvinaisen hajottava, kuiva top-down-räiskintä.

Sotsugyo Shousho: Äärimmäisen söpö, mutta melko monotoninen kouluteemainen minipelikokoelma.

Space Battle Ship Gomorrah: Sivuttainrullaava avaruusräiskintä, jossa tyydyttävä presentaatio ja paria kohtaa lukuun ottamatta hyvä vaikeusastebalanssi. Vaadittavat pari siistiä mekaniikkaa löytyy myös; messevin näistä on vapaan tähtäyksen mahdollistava kakkosase, jonkalaista ei ole tullut nähtyä missään muussa tämän genren pelissä.

Space Bomber: "You My Friend. Give Me Earth..." Juoniosioiltaan Stack Columns -tasoa, mutta myös gameplayltaan viihdyttävä ja omaperäinen yhden ruudun räiskintä, jossa vihollisia voi abduktoida omiksi pommeiksi ja optioneiksi. Presentaatio on ihanan söpöä ja pituus juuri kohdallaan. Pisteenä iin päälle on päähenkilö Ameriikan presidentti! "No!! Go to Star!!"

Space Cruiser: Melko tavallinen, mutta mukavasti vaihtelua sisältävä, skrollaava avaruusshootteri. Pelin lopussa päästään aika korkealle videopelisankarirunkkuusskaalalla pommittamalla satunnainen vihollisplaneetta avaruustomuksi.

Space Duel: More like "Space Duet"! Asteroids -klooni, jossa kuitenkin samanaikainen kaksinpeli joko normaaliin tyyliin tai hupaisana tandem -versiona.

Space Dungeon: Lievästi viihdyttävä twin stick -räiskintä, jossa siirrytään piirteettömistä laatikoista toisiin.

Space Encounters: Star Warssin trench run -kohtauksesta ammentava yhden ruudun avaruusräiskintä, jossa Sasuke vs Commander -tyylinen "dead people hit you" -mekaniikka. Lisäksi pelin pistesysteemi on aika "riski korreloi voittoa", sillä mitä korkeammalla ruudussa, eli lähempänä vihollisten spawnauspaikkaa, hengaa, sitä paremmin pojoja irtoaa.

Space Fever: Nintendon häpeilemätön Space Invaders-rip off. Tsk, tsk, tsk...

Space Firebird: Nintendon häpeilemätön Galaga-rip off. Tsk, tsk, tsk...

Space Fury: Asteroids-johdannainen Segalta, jonka asesysteemi ja etenkin pääpahiksen jatkuva avautuminen erottavat edukseen vektoriräiskintöjen harmaasta massasta.

Space Gun: Juustoinen ja kuivahko sci-fi-on-rail-shooter. Mörködesignit, kauhuelementit ja Alien-radar ovat sentään jees.

Space Harrier: Uraauurtava, mutta puuduttava, ylipitkä ja epäselvä. Pelin kulttistatus taitaa johtua pelkistä teknisistä tekijöistä.

Space Invaders DX: Uudelleenlämmittely, jossa ei juuri mitään siistiä uutta. Onneksi Space Invaders 95 hyvitti tämän tekeleen turhuuden vain vuotta myöhemmin.

Space Launcher: Nintendon kohtalaisesti viihdyttävä sekoitus Space Invaderssia ja Froggeria, pari vuotta ennen jälkimmäistä.

Space Position: Segan geneerinen top-down-ajopeli, joka hienona insinöörintyönäytteenä jakaa ruudun kahteen osaan tietokonettakin vastaan pelatessa. Lymyilevä soundtrack on kuitenkin siisti.

Space Raider: Unettavan tylsä sekoitus Galagaa ja putkishootteria.

Space Seeker: Eri avaruusräiskintäpelityyppejä kohtalaisesti sekoittava, mutta turhan kökkö tekele. Kartalla liikkuminen ei juuri sisällä strategisia elementtejä, vaikka siltä aluksi vaikuttaakin.

Space Tactics: Segan mielenkiintoinen sekoitus Space Invaderssia, Missile Commandia ja FPS:ää. Pelissä on näemmä ollut ei-digitaalisia näytön osia, joten emuloinnissa osa viehätystä katoaa.

Space Walk: Uniikki ja suht toimiva versus -väännös muuten melko nähdystä hahmonpompotuspelistä. Hyvää härö-HYPER-materiaalia.

Space Zap: Yliyksinkertainen ja -helppo, eli tylsä tekele, jossa räiskitää neljästä eri suunnasta tulevia palloja puolustusmeiningillä. Sentään kuolinräjähdysefekti on siisti.

Sparkz: Kohtalainen Gorby's Pipeline-klooni Frankenstein- teemalla. Erikoispalikat ja kaksinpeli antavat pelille oikeutusta.

Spark Man: Hieman parempi Super Ranger, eli melkoisen kuppainen walk-and-gun. Pelin harvat siistit ominaisuudet ovat tragikoominen äänimaailma ja pomomätöt, joissa tappajarobotit tuhotaan listimällä niiden miehistö itse masiinan sijaan.

Spartan X: NES-porttiin verrattuna näyttävämpi, mutta kontrolleiltaan kökömpi ja äänimaailmaltaan lussumpi, eli melko turha.

Speak & Rescue: Epäreilu ja kökkö yhden ruudun räiskintä, jota on höystetty huonosti toteutetulla puolustusmekaniikalla. Pelin nimi viittaa varmaankin sen sanoinkuvaamattoman huonoihin äänisampleihin.

Special Criminal Investigation: Chase H.Q. ampumismekaniikalla ja melkoisen juustoisella finaalilla. Ääninäyttely on edelleen tasokasta.

Speed Ball: Designiltaan ja fysiikoiltaan kuppainen virtuaaliflipperi. Äänimaailma on sentään OK.

Speed Rumbler, The: Yhdellä omaperäisellä mekaniikalla varustettu top-down-shooter, jonka huonot kontrollit, yksitoikkoisuus ja yleinen mahdottomuus kusevat tosi tehokkaasti. Jazzahtava soundtrack on hyvä, muttei sovellu pelin meininkiin ollenkaan.

Speed Spin: Rikkinäinen ja epäreilu pinki ponki -pelleily. Eipä laji parempaa ansaitsekaan.

Spelunker: NES-versioon verrattuna hämmästyttävän inhimillinen ja pelattavuudeltaan hyvä platformeri. Ainoastaan pelin loppupää on jokseenkin hajottavaa tahkoamista, muuten meno on hauskaa, etenkin kiitos seiniintörmäysmekaniikan.

Spelunker 2: Nohevasti paranneltu ja mukavasti uutta sisältöä tuova jatko-osa. Yksi lisäys, eli yliesoteeriset hissi- ym. aktivointinamiskat kuitenkin kusevat koko pelin nautinnon melkein ihan täysin.

Spinal Breakers: Kuivahko Cabal-klooni with nazi zombies. Pelin juoniosiot ovat kuitenkin hupaisia. Etenkin kummatkin bad endingit ovat miltei Stack Columns -tasoa.

Spin Master: Joe & Macmainen, eli melko hyvä run and gun, kiitos monipuolisen asevalikoiman ynnä lataus- ja pommimekaniikan. Ainoana isompana miinuksena on kuppaisesti miksattu äänimaailma. Lisäksi on tämä toistaiseksi ainoa arcadepeli, joka on mielestäni liian lyhyt. Tämä saattaa tietysti olla ihan positiivinenkin merkki.

Spiker: Kökkö ja hämmentävä, mutta juuri siksi viihdyttävä 1 vs 1- volleyball -peli laadukkaalla beach babella höystettynä.

Splash: Yksinkertainen maalauspeli, jonka hyvänä virikkeenä toimivat tuttuun tapaan puolialastomien muijien kuvat. Sound Blastermainen soundtrack on myös ihan hupaisa.

Splat!: Omintakeinen ja hetken huvittava retro-food fight-versusräiskintäpelin tapainen.

Splatterhouse: Grafiikoiltaan ja monsydesigneiltaan siisti, mutta kökkö ja kömpelö beat-em-up. Kauhuleffaklisekekkeröinti ja överiväkivalta tuo peliin joka tapauksessa mukavasti charmia.

Splendor Blast: ADK:n gameplayltaan mielenkiintoinen ja presentaatioltaan siistihkö sekoitus futuristista rallipeliä ja skrollaavaa räiskintää. Omintakeisesti, mutta kuivahkosti pelissä saatavia aseita ei käytetä kanssakilpailijoiden pätkimiseen vaan esteiden tuhoamiseen.

Sports Match: Urheiluteemainen, gameplayltaan tuikitavallinen mahjong solitaire, melko kuppaisin tiiligraffoin ja moniin muihin genren edustajiin verrattuna epävakuuttavin fanservice -osioin.

Springer: Yhden ruudun platformer, jossa pahin vihollinen on kontrollit kiitos kuppaisten hyppymekaniikkojen ja loikkauksen mappauksen joystickille.

Spy Hunter: Mielikuvitukseton, epäreilu ja kontrolleiltaan melko kuppainen top-down -ajopeli ilman mitään päämäärää. Kulttistatusta en tässä tapauksessa siis ymmärrä.

Spy Hunter 2: Samaa kuivaa kamaa kuin ykkönen, tällä kertaa eri kuvakulmalla ja vähemmän geneerisellä presentaatiolla.

Squash (Gaelco): Ihan passeli ja persoonallinen videopeliversio korneimmasta pallopelistä ever. Katsomossa on paljaita daisareitakin.

Squash (Itisa): Sekä säännöiltään että kontrolleiltaan hoopo tete-a-tete-squash. Ihan normaalisti.

Stack Columns: Columns, eli kökköä Vs.-puzzleilua. Pelin yksinpelimoodi on sinänsä hupaisa synkkine taustajuonineen ja turnausteemoineen, vaikka single elimination-menosta huolimatta ovat vastustajat aina samoja. Pelin loppu onkin sitten varmaankin paras ikinä missään arcadepelissä. Eli aika +-0.

Stagger I: Geneerinen korealainen top-down-shooter, jossa ei ole ollenkaan maan arcadetuotoksille tyypillistä hämärää materiaalia.

Stadium Hero: Data Eastin baseballpeli, joka muistuttaa melkoisesti SNK:n Baseball Starssia. Eli ihan jees, mutta lähdemateriaalistaan johtuen ribbeä.

Stakes Winner 1 & 2: Pinnallisia ja pelattavuudeltaan onnettomia ravipelejä. Soundtrackit ovat sentään OK.

Stargate: Defender 1.1, eli redundantti ja turha jatko-osa.

Starship 1: Antiikkinen, toimiva avaruus -FPS, joka tuntuu ammentavan aika lailla Star Trekistä...

Star Fighter: Presentaatioltaan korealaiseen tapaan kökön kummallinen, mutta pelattavuudeltaan liukuhihnamainen ja rutikuiva avaruusshootteri. Yksi suht omaperäinen fuusiomekaniikka löytyy, mutta se ei paljon lämmitä.

Star Guards: Clusterfuckahtava ja monotoninen twin stick shooter Transformers -tyylisin jättirobotein.

Star Jacker: Segan Xevious-klooni. Aika kuiva ja esikuvaansa köyhempi, mutta elämäsysteemi on mielenkiintoinen: pelaajan kaikki alukset ovat samaan aikaan ruudulla ja kaikkien tuhoutuessa peli loppuu, vähän niin kuin Tac/Scannissa.

Star Trek: Ihan viihdyttävä Segan Asteroids-väännös, jossa pätkitään Klingon-aluksia Enterprisen puikoissa. Ei kovin omaperäistä menoa, siis...

Star Wars: Melko köyhä, mutta sentään jonkinlaista vaihtelua sisältävä vektori- FPS, jossa eniten viihdyttää jokseenkin lähdeuskollisen korni ääninäyttely.

Steel Gunner: Presentaatioltaan mainio ja synkästä robottiarmeijateemastaan huolimatta mukavasti huumoria sisältävä light gun shooter, josta valitettavasti uupuvat vaihteeksi kaikenlaiset lataus- ym. -mekaniikat. Loppumättö on aika siisti.

Steel Gunner 2: Hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Vähäisemmät pomomäärät tekevät tästä hivenen heikomman.

Steel Worker: Mielenkiintoinen Lemmingsien isoveli, jossa opastetaan duunaria pitkin rakennustyömaata valitsemalla erilaisia girdereitä, mitä proletaarisankarimme sitten tahkoo eteenpäin.

Stocker: Hupaisa vanhan ajan autopeli, jossa ajetaan Yhdysvaltojen itärannikolta länsipuoleen. Pelissä on ihan passelit mekaniikat, kuten muiden NPC:iden (non playable car) vuorovaikutus toistensa ja vihollispollareiden kanssa. Automaattinen kiihdytys on tosin hämmentävä ominaisuus.

Stompin': Omaperäinen ja viihdyttävä, mutta vähäsisältöinen Dance Dance Revolutionin esi-isä, jossa astellaan erilaisten tuholaisten päälle 9x9-gridillä.

Stone Ball: Luolamiesteemainen jalkapalloväännös, eli melko kuiva tekele. Nelinpelituki on kuitenkin jees.

Straight Flush: Hämmentävä, korttiteemainen Breakout -klooni.

Strategy X: Kontrolleiltaan kömpelö ja yksitoikkoinen top down -räiskintä, sentään ajalleen epätavallisella vapaalla skrollauksella.

Streaking: Pac-man-klooni, eli kuppainen. Sentään ainoa tietämäni peli, jonka pointtina on saada alastomalle muijalle lisää vaatteita päälle.

Street Fighter Alpha 3: Samanlaista hiomatonta paskaa kuin miltein kaikki Capcomin mättöpelit. Tuntuma hahmoihin on huono ja liikkeiden ominaisuudet ihan yhtä päin persettä kuin Capcom Vs. SNK:ssa. Dan ja R. Mika ovat ihan jees. Ilmankos toinen on SNK-pastiche ja toinen kaikonnut tyystin myöhemmistä sarjan peleistä.

Street Fighter: Jatko-osaansa parempi kaikilla osa-alueilla paitsi gameplayssa, joka onkin siis todella järkyttävää. Presentaatiossa, etenkin ääninäyttelyssä, on kuitenkin mukavasti charmia.

Street Fighter; The Movie: Mortal Kombatmainen, eli huvittava ja paska. Mieluummin tätä pelaa kuin Street Fighter II:sta, ainakin.

Street Heat: Presentaatioltaan ja gameplayltaan köyhä Special Criminal Investigationin spiritual predecessor.

Street Hoop: Data Eastin Grafiikoiltaan hyvä ja soundtrackiltaan mainion hip hopahtava katukorispeli, jonka mekaniikat ovat jees, mutta nautinto rajallista aiheen joutavuudesta johtuen.

Street Smart: Pelattavuudeltaan löysä ja kököhkö, mutta presentaatioltaan mainio vanhan ajan boss-beat-em-up. Ihan viihdyttävä kerran läpäistynä, ainakin kaksinpelillä.

Strength & Skill: Lajeiltaan suht kekseliäs, mutta gameplayltaan hajottavaa Track & Field -takomista oleva urheilupelikokoelma. Yhdessä lajissa pitää nappeja hakata tietty aika sellaiseen tahtiin, että olkapääni petti ennen onnistumista, huijauskoodeillakin.

Strider: Premissiltään ja etenkin juoniosioiltaan mielenkiintoinen ja omaperäistä kenttädesignia omaava platformer. Arveluttava anti-Neuvostoliittopropaganda ja keskenään omia äidinkieliään puhuvat hahmot ovat hyvin mieleenpainuvia. Valitettavasti itse gameplay on paskaa kiitos surkeiden kontrollien, loputtomattomien leap of faithien ja anteeksiantamattoman vaikeusasteen. Aivan pelin lopussa on niin rikkinäinen ja hajottava platformausosio, etten jaksanut hinata sitä edes chiiteillä.

Strike Avenger: Vähäsisältöinen, mutta presentaatioltaan tunnelmallinen avaruus- FPS. Pelissä on vissiin ollut jonkinnäköinen yhden ruudun co-op- moodi ja kabinetissa jotain tuoliväkerryksiä, joten ehkä pelin resurssit ovat menneet enemmän fyysiseen kuin digitaaliseen puoleen.

Strike Fighter: Segan geneerinen ja monotoninen lentokone-FPS. Ammussysteemien ja pomomättöjen puute tekee gameplaysta todella unettavaa. Sentään voice samplet ovat ihan jees, etenkin Fire-kehotusköhähdys.

Strike Force: Hupaisa sekoitus Defenderiä ja Smash TV:tä. Pelissä reissataan epälineaarisesti plaanetalta toiselle ja pannaan dinosaurusalieneita kilon biiteiksi. Niin, myös jotain kolonisteja olisi kai tarkoitus pelastaa. Presentaatio on aika tavallista scifiä, mutta äänimaailma tuo menoon paljon persoonallisuutta ja huumoria. Pelissä on myös Double Dragon 3-tyylinen, oikeaa rahaa käyttävä kauppa.

Success Joe: Grafiikoiltaan ja äänimaailmaltaan huvittavan hirvittävä ja gameplayltaan masentavan kuppainen nyrkkeilypeli. Pelin ainoa viihdyttävä puoli ovat hupaisat yksityiskohdat lähdemateriaalista, jota noudatetaan aika uskollisesti, loppua onneksi lukuun ottamatta.

SunA Quiz 6000 Academy: SunAn ainoa jokseenkin tyydyttävä peli. Kiitos quiz -genren yksinkertaisuuden ei edes titulaarinen lafka ole jotenkin onnistunut sössimään gameplayta ja pakollinen korealaishäröily antaa presentaatiolle paljon. Etenkin lukuisat eri hostit omine mölinöineen ovat siisti feature; seitsemännen miekkosen äänisample väärin vastattuun kysymykseen on etenkin kultaa. Tosin se ja lukuisat muutkin mölinät onkin plagioitu Quiz Gakumon no Susumesta, joten stay classy, SunA.

Sub Hunt: Todennäköisesti ensimmäinen lajissaan oleva tekele, jossa syvyyspommitetaan sukellusveneitä. Toimiva ja antiikkisten arcadepelien tapaan aika-, ei elämärajotteinen.

Submarine: Manuaalista skrollausta ja vedenalaista teemaa lukuun ottamatta täysin mielikuvitukseton ja geneerinen räiskintä.

Subs: Hauska, joskin kovin yksinkertainen vanhan ajan vs. -räiskintä, jonka fog of war -mekaniikka on omintakeinen ja toimiva.

Sunset Riders: Mainio Konamin run and gun, josta olisi pitänyt tehdä kunnon franchise. Vaihtelevat ruudut, grafiikka, pomomätöt ja soundtrack ovat erinomaisia ja nelinpeli myös, vaikka viimeksi mainittu tekeekin pelistä aivan liian helpon.

Superman: Hämmästyttävän hyvä Teräsmies-peli Taitolta. Gameplay on monipuolista, vapaa liikkuminen tuo oman höysteensä beat-em-up -osioihin ja viholliset ovat mukavan kestämättömiä, antaen sankarille sentään jotain uskottavuutta. Myös soundtrack on hyvä tekomahtipontista pääteemaa lukuun ottamatta. Teriksen normisooloilusta huolimatta on myös samanaikainen kaksinpeli tarjolla.

Super Bagman: Hämmentävä ja mahdoton, joskin mukavan monipuolinen sokkelohaahuilu. Title screen on harvinaisen manservicekäs.

Super Basketball: Konamin hämmentävä koripalloilu, jossa keskitytään pelkkään hyökkäyspuoleen. Presentaatio on jees, etenkin palikkaääninäyttely, ja mekaniikat myös, vaikka liikkumiseen tarvittava napintaonta on hämmentävää.

Super Bike: Aikamoisen mitäänsanomaton, vakkarimahdoton sivuttainrullaava juoksuplatformer päälleliimatulla ampumiselementillä.

Super Bishi Bashi Championship: Napintakomisminipelikokoelma, joka on melko kuiva, ehkä kiitos kabinetin tarjoamien valtavien nappuloiden puutteen.

Super Bug: Ikäisekseen mukavan sulava, mutta yllättäen kovin yksinkertainen ajopeli. Kuplavolkkari- factor on tietysti jees.

Super Burger Time: Ykkösosaa huomattavasti siistimpi, vaikkakin vihollisclusterfuckkauksen takia edelleen aivan liian vaikea platformerväännös. Sentään nyt on menossa mukana myös oikeasti hyödyllisiä power-uppeja, joita jaellaan myös anteliaasti. Pomomätöt tarjoavat myös passelia vaihtelua, vaikka pääpahista lukuun ottamatta ovat megamörköjen designit kuivia. Pelin tyydyttävin osa-alue onkin tapa, millä kaikki viholliset spontaanisti kuolevat ja lentelevät sikin sokin aina, kun ruudun pääsee läpi.

Super Champion Baseball: ADK:n toimiva eli kuppainen baseball -peli. Tämäkö laji tarvittiin, että lafkalta saatiin täysin epäkiihottava peli...?

Super Chase; Criminal Termination: Grafiikoiltaan mahtava, gameplayltaan liukuhihnamainen, mutta viihdyttävä first person-Chase H.Q. Myös ääninäyttely on totta kai hienoa, etenkin vakkari-selkärangattoman poliisipartnerin jatkuva ulina.

Super Cobra: Scramblen semiklooni (tai toisin päin), jossa lennellään helikopterilla ja yritetään saada vääränlaista bootya.

Super Contra: Normiversiota hivenen siistimpi, mutta kuitenkin kuiva. Top down -osiot ovat tuttuun tapaan hanurista. Alkunäyttö onkin pelin parasta antia.

Super Cross II: Kuvakulmaltaan ja power up -mekaniikaltaan mielenkiintoinen mopoilu, jota huono hit detection ja Excitebike -tyylinen äänimaailma rassaavat.

Super Dodge Ball: Passeli, mutta jatko-osaansa verrattuna lussua kamaa etenkin kiitos lepsujen kontrollien. Sentään japanilaisen version alkunäyttö on hyvä throwback alkuperäiseen Kunio -peliin.

Super Dodge Ball (Neo Geo): Loistavalla presentaatiolla sekä art directionilla varustettu ja gameplayltaan tuttu, mutta hyvä pallopelleily. Loppuyhteenotto ja -näyttö ovat myös tyhjentäviä. Varsin mainio päätös sekä Kunio -sarjalle että Technossin peleille, siis.

Super Doubles Tennis: Data Eastin aivan liian realistinen tennispeli: partnerista ei ole mitään hyötyä ja pallolla on tapana lentää minne sattuu. Eli ei jees.

Super Gem Fighter Mini Mix: Gameplayltaan omintakeista veriripulia, mutta grafiikoiltaan hieno ja huvittava. Sääli, että kuppaisen kokoinen rosteri on käytetty 83,33 %:sti paskoihin Street Fighter -hahmoihin (anteeksi tautologia) ja kirjaimellisesti puhki runkattuun Darkstalkers-naistriioon.

Super Hang-On: Kontrolleiltaan ja presentaatioltaan hyvä, mutta melko mitäänsanomaton Segan prätkäajo.

Super High Impact: Äänimaailmaltaan mahtava, mutta muuten harvinaisen kauhea käsimunailu.

Super Locomotive: Segan mielenkiintoinen, kahtia jaetulla näkymällä varustettu junailu-action. Gameplay on hyvää, ainakin vuodelle 82 ja päämusateema mainio. Tämänkin tekeleen voisi hyvin päivittää esimerkiksi DS-linjan-laitteille.

Super Lup Lup Puzzle: Puzzle Loop lernotaustoilla, eli ihan jees nokitus.

Super Model: Lapsiystävällisempi versio Fantasiasta vielä paremmalla hahmorosterilla ja hieman korkeammalla mongoloidituskyngyksellä.

Super Monaco GP: Segan first person-formulapeli. +--------...

Super Mouse: Passeli Donkey Kong/Head On -miksaus omilla twisteillään, joista hauskimmat ovat mielikuvitukselliset tavat listiä vastustajia.

Super Pac-Man: Ihan siistejä lisämekaniikkoja tarjoava kakkosjatko-osa, mutta se, että jokainen ruutu on designiltaan sama, tekee menosta yhtä yksitoikkoista kuin ykkösestäkin.

Super Pang: Super paska, more like. Tylsä ja tasapaksu pallonpoksauttelu, siis. Ykkösosan tavoin ovat eri maailmankolkat sentään ihan siistejä taustoja. Sankarien pith helmetit on kuitenkin anteeksiantamattomasti poistettu.

Super Pierrot: Keskivertoa kiihottavampi Pac-Man -klooni kiitos lukuisten lisämekaniikkojen ja sen, että ruudun voi läpäistä roinan keräämiseen lisäksi myös listimällä kaikki vastustajat. Valitettavasti pelissä ei ole, toisin kuin esikuvassaan, mitään välinäyttöjä tms. ekstroja.

Super Pinball Action: Fysiikoiltaan vaihteeksi hämmentävä, mutta pöydiltään tyydyttävä pinballpeli, jossa lisämotivaationa toimivat tutusti, mutta toimivasti muijien vaatteiden väheneminen. Eri pöydillä on eri tavat vähentää vaatetusta ja tämä antaa siistiä tavoitelisämaustetta pelailuun. Äänimaailma on myös melko mainio.

Super Puzzle Fighter II Turbo: Pelattavuudeltaan melko bulkkimainen, mutta silti Pnickies-plagioinnissaan normaalia paskempi Vs-puzzlepeli, lähinnä kiitos tyystin hillopohjaisen tavan tuhota palikoita. Onneksi hahmovalikoima toimii myös hyvänä syynä olla pelaamatta peliä. Arcadeversio on muutenkin yksi tän universumin broukeneimmista peleistä!!!11

Super Ranger: SunAnkin peliksi järkyttävän kuppainen ja siksi lievästi huvittava, muttei pelattava run-and-gun.

Super Real Darwin: Darwin 4078:n jatko-osa, joka parantaa huomattavasti presentaatiota. Myös gameplay on parempaa, kiitos bossien lisäyksen sekä vähemmän kryptisen evoluutiomekaniikan. Meno on kuitenkin edelleen melko monotonista, minkä lisäksi checkpointit, överikesto ja lopun uupuminen koreilevat edelleen läsnäolollaan. Kovin Data Eastmainen soundtrack sekä jotkin hämärät pomodesignit pelastavat hieman.

Super Rider: Kontrolleiltaan Monster Hunter -tasoinen, mutta ratadesigneiltaan ihan hauska, sivuttainskrollaava rallipeli.

Super Sidekicks 1-4: SNK:n jalkapallosarja on pelattavuudeltaan jees ja melko monipuolinen, mutta aihe on mitä on ja peleissä ei ole juuri tekijälleen ominaista charmia. Tietäjät kertovat, että erotuomaria voi sentään tietyissä olosuhteissa tintata.

Super Slams: Banpreston tyyliin kuppaiseen lisenssiin perustuva ja gameplayltaan köyhä tekele. Tällä kertaa on kyseessä Slam Dunk -koripalloilu, joka toimii, muttei pärjää genren helmille eikä edes esim. Street Hoopille. Eniten pelissä viihdyttää jotkut chibi -tyylillä piirretyt välinäytöt.

Super Sprint: Off-Roadia ja Rough Raceria todennäköisesti inspiroinut formulapeli, joka on ensin mainittuihin verrattuna kovin vaniljainen ja siten obsolete.

Super Spy, The: Hyvin omaperäinen SNK:n roolipelielementeillä höystetty fps-dungeon crawler-beat-em-up. Presentaatio ja lokalisaatio ovat tuttuun tapaan huippuluokkaa, mutta loputtomattomat random encounterit ja pieni vihollisvarieteetti tekevät pelaamisesta turhan yksitoikkoista. Onneksi back-trackingia on armollisen vähän. Peli on mielenkiintoisen edellä aikaansa kyynisellä suhtautumisellaan sotaa nykyajan teroja vastaan. Soundtrack on myös mainio parhaine final mättö-musine ever.

Super Stingray: ADK:n viihdyttävä, wanha top-down-tankkiräiskintä, jossa lieviä strategisia elementtejä.

Super Tank: Tyydyttävä Länsi-Saksalainen, eli wanha, Head On/Targ/R2D Tank -väännös. Jotain omintakeisuuttakin löytyy siinä, että joka toinen ruutu on pomomättö titulaarista pahista vastaan.

Super Trio: Harvinaisen hajottavaa äänimaailmaa lukuun ottamatta menettelevä platformer, joka on ottanut aika lailla vaikutteita NES:n Tom & Jerry -pelistä. Sentään samanaikainen kaksinpeli ja vaihtoehtoiset hahmot tuovat menoon jotain uutta. Jotkut hämärät bossidesignit ja Robocop -vihollinen kielivät mukavasti tekeleen korealaisuudesta.

Super Volleyball: Keskinkertaisen geneerinen lentopallopeli melko mainioin gemarisekvenssein.

Super Wing: Epäluonnollisen huonoilla fysiikoilla ja hämmentävällä tilt -mekaniikalla varustettu pilipalipinball. Pelin ainoalla pöydällä on pari ihan siistiä ominaisuutta, kuten ylimääräinen laukaisin.

Superior Soldiers: Vähäsisältöinen, futuristinen 2D-mättö. Hahmojen liikkuvuus on yllättävän hyvä näinkin vanhaksi genren edustajaksi; dash-hyökkäykset ja superhypyt piristävät muuten kuivaa menoa. Rosteri on myös ihan omaperäinen.

Surprise Attack: Kuivahko ja tönkkö, sci-fi-teemainen run and gun, jonka mielenkiintoisena, muttei erityisen hyvänä lisänä toimivat gravitynvaihtomekaniikka ja bonus-quizzit. Vika pomo on ihan jees, kyllä.

Survival: Gameplayltaan tavanomainen, biologiateemainen yhden ruudun räiskintä melkoisen hajottavin äänitehostein. Parempi kuin aikalaiskollegansa Tazz-Mania, sentään, kiitos paremman liikkuvuuden ja vielä herkemmin kimpoavien laakien.

Survival Arts: "Kyuuuu!" Japanin vastine Mortal Kombatille. Kyllä, se on huono. Kyllä, se on hauska. Rosteri ja asemekaniikka ovat mielenkiintoisia, myös. Pelin soundtrackin on, no, persoonallinen.

Swimmer: Ihan hupaisa vanha kehno Wonder Boymaisilla elementeillä ja eeppisimmillä pomomätöillä ever.

Syusse Oozumou: Technoksen vanhan ajan sumomätistys. Pinnallinen ja monotoninen, mutta grafiikat ovat tekijän tapaan persoonallisia.

Syvalion: Gameplayltaan melko epätavallinen, vapaasti skrollaava lohikäärmelentelypeli kuivahkolla presentaatiolla ja epäarcademaisen alhaisella vaikeusasteella.

Swat: Vaikeaselkoinen ja tympeä retroalienräiskintä, jonka ainoa kiinnostava puoli on se, että Segalla on ollut jotain osaa sen teossa.

SWAT Police: Kauppamekaniikalla ja korealaisen hämärällä charmilla varustettu Cabal-klooni.

Swinging Singles: Myötähävettävällä tavalla tragikoominen Pac-man/Donkey Kong-kloonilernokusoge, jonka välinäytöt ovat varmaankin vastoin tarkoitustaan aika boner-killereitä.

Tac/Scan: Segan melko geneerinen vektoriräiskintä, jonka laivuemekaniikka ja tunnelmallinen äänimaailma kuitenkin erottavat vanhojen avaruusammuskelujen massasta.

Tactician: Ihan hauska Space Invaders -johdannainen, jossa taktikointi koostuu pommien asettelusta pelikentälle. Vihollisten kosauttelu sekä ammuksin että räjähtein on normipaukuttelua paljon viihdyttävämpää.

Tag Team Wrestling: Uraauurtava ja persoonallinen, mutta arkaainen wrestlingpeli Technossilta. Äänimaailma on kyllä kovin siisti.

Talbot: Vanha top-down-lampaanmetsästys-haahuilu ADK-tapaan erikoisin ja ihan mielenkiintoisin mekaniikoin.

Tailgunner: Menettelevä, mutta epämerkittävä vektori -FPS. Liittykööhän tekele jotenkin Top Gunneriin...?

Tail to Nose - Great Championship: Skrollaustyyliltään päänsärkyä aiheuttava, muuten täysin geneerinen top down -formulapeli. Ainakin lisensittömyys tarjoaa hupaisia nimiväännöksiä, kuten G. Burger...

Taisen Tokkae-dama: Mielenkiintoisella presentaatiolla ja rosterilla varustettu, hyvin toimintapainotteinen vs-puzzlepeli. Muistuttaa siis paperilla hyvin paljon Magical Droppeja, muttei ole kyllä aivan yhtä hupaisa kiitos liiankin clusterfuckahtavan gameplayn ja pienemmän mongoloidikatraan.

Takeda Shingen: Kökkö, arkaainen beat-em-up, jonka päähenkilönä on sentään legendaarinen "vanha läski, jolla on kärpäslätkä". Siisteillä potreteilla varustetussa viholliskastissa on totta kai pakollinen Kenshin Uesugi, mutta valitettavasti Houjoun tai Odan jätkien sijaan ovat muut pahikset nevareita pikkudaimyoita.

Tang Tang: Solomon's Keysta aika lailla ammentava, mutta enemmän toimintaan kuin puzzleiluun nojaava korealaisteos. Melko tylsä, kaiken kaikkiaan, sillä ruutudesignit ovat mielikuvituksettomia ja kaikki bossit vain grafiikkaswappeja toisistaan.

Tank Busters: Kuiva tankkiräiskintä, jossa yritetään tuhota sokkeloisen kaupungin McGuffin -vihollisia. Pelialueen designi on ihan siisti, mutta yksi kenttä on kaksi kiloa kokaiinia hurjien hevimiesten pelissä. Kontrollit ovat sentään ihan mielenkiintoiset, ollen kuitenkaan liian tankkimaisia.

Tank Force: Yliyksinkertainen top down -räiskintä. Namcon tapaan presentaatio on hyvää, mutta pelin kesto syvyyteen nähden ei. Aika hyvä edeltäjä Tank! Tank! Tank!:lle, siis.

Tao Taido: Hämmentävä 2D-mättöpeli omaperäisellä, muttei hyvällä spessumekaniikalla. Huono, mutta hivenen huvittava. Rosteri on aika kuiva lukuun ottamatta Papa-nimistä DILF:iä.

Tapper: Syystäkin legendaarinen. Kekseliäs ja yksinkertainen, mutta silti haastava. Myös ulkoasu on vanhentunut hyvin.

Targ: Mazeräiskintä, jossa samana vuonna ilmestyneeseen Pac-maniin verrattuna karseat graffat, mutta jokseenkin mielenkiintoisempi gameplay. Se, että ruutudesigneja on vain yksi, ei hirveästi lämmitä.

Target Ball: Pocket Gallia apinoiva biljardipeli, jonka fysiikat ja musiikit ovat arveluttavia, toisin kuin alastomien muijien valokuvat.

Tattoo Assassins: Mortal Kombat potenssiin kaksi, eli vielä kökömpi ja hupaisampi. Hahmoilla on mukavasti liikkeitä ja rosteri on jokseenkin esikuvaansa mielikuvituksellisempi. Myös valtava määrä toinen toistaan typerämpiä lopetusliikkeitä on kovin kivaa. Pieruhuumorin määrä on kuitenkin mojova miinus. Silti on sääli, että peliä ei koskaan julkaistu kunnolla.

Taxi Driver: Mekaniikoiltaan kovin vaikeaselkoinen ja todella kuppaisesti kontrolloiva taksikuskipeli. Ilmestyi samana vuonna kuin Kamikaze Cabbie, joten kuka kopsasikaan ketä? Ihan jöötiä Data Eastin tekeleeseen verrattuna, kuitenkin.

Tazz-Mania: Shootteri, joka on kovin kuiva kiitos pienien ruutujen ja sen, ettei ampuessa voi liikkua. Vika ruutu sentään heittää pelaajan kimppuun kaikkien aiempien tasojen viholliset samaan aikaan; skenaario, jota toivoisi näkevän useammassa pelissä.

Tecmo Bowl: Graffoiltaan jees ja pelattavuudeltaan paras pelaamani jenkkifutispeli, mutta silti käsimunailu, eli ihan käsi.

Tecmo Knight: Piristävän väkivaltainen ja nopeatempoinen, siedettävästi ikääntynyt beat-em-up. Hieman turhankin yksinkertainen, mutta moinen ei juuri haittaa pelin lyhyyden vuoksi. Alkunäyttö on harvinaisen tyhjentävä ja raivohullu gorilla hienoutta, samoin kuin gemarisekvenssi.

TeddyBoy Blues: Jonkun kasari-idolin sinkusta ammentava Segan platformerräiskintä. Hienoa product placementtia siis riittää. Myös itse gameplay on melko hauskaa ja omaperäistä. Laulajasankarittarella pelattavissa bonusruuduissa on myös bongattavissa Yohko Chan-tason ilmeitä.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Passeli beat-em-up, muttei ole ikääntynyt yhtä hyvin kuin monet aikalaisensa. Nelinpeli on aina jees, tietysti.

Teenage Mutant Ninja Turtles; Turtles in Time: SNES-porttiin verrattuna paskaa, koska sisältöä on nihkeästi ja pomovalikoima jättää kylmäksi ilman Rocksteadya ja Bepopia. Nelinpeli pelastaa jotain.

Teeter Torture: Hauska Space Invaders -väännös, jossa henkariölliäiset yrittävät kusta pelaajan kansoittaman vaa'an tasapainon räjähtävin seurauksin. Otusten kertyminen pelikentälle pelaajan kuolemaan asti antaa peliin hupaisan hirvittävää fatalistisuutta.

Tempest: Genren luonut putkishootteri, joka on yllättävän viihdyttävä kiitos vaihtelevien ruutujen, vihollisten ja hyvän vaikeusastekurvin.

Terminator 2 - Jugdment Day: Pitkäveteisin koskaan pelaamani on rail shooter. Valovuoden pituiset kentät koostuvat guoiljoonien samannäköisten vihollisten ampumisesta ilman mitään variaatiota. Edes Arskan mölinät ja turbonappi eivät riitä pelin läpäisyyn.

Tetris Plus 1 & 2: Normipuzzleilua parilla eri moodilla höystettynä. Storymoodi on ihan hauska, lähinnä kiitos päähenkilöiden söpöyden. Gameplay on silti Tetristä eli aika rektaalista.

Thrash Rally: ADK:maiseen tapaan toimiva, mutta hieman hiomaton, hyvin perinteinen top-down-rallipeli. Yksi radoista on, hämmästyttävää kyllä, kesäinen Suomi. Soundtrack on hyvä ja Paris-Rally Dakar-maratoniruutu siisti. Luulin muuten aivan liian pitkään pelin nimen olevan "Trash Rally"...

Thunder & Lightning: Keskivertoa monipuolisempi, mutta silti kuolettavan kuiva Breakout-klooni. Kuppaisesti luuppaantuva ynnä jatkuvasti soiva pääteema on etenkin hajottava.

Thundercade: Erittäin yksitoikkoinen, autoskrollaava top-down-shooter. Prätkällä lönkyttely ja erikoiset optionit ovat ainoa hieman kiinnostavampi piirre. Niin tylsä, etten jaksanut pelata peliä ekalla yrittämällä loppuun huolimatta sen parikymmentäminuuttisesta kestosta. Toisella kerralla olin jo siunattu turbonapilla, mutta meinasin silti nukahtaa kesken kaiken.

Thunder Blade: Segan presentaatioltaan hyvä, mutta lyhyt ja pinnallinen shoot-em-up. Koska pelistä uupuu kaikenlaiset ammus- ja latausmekaniikat, voi sen vetää kummatkin ampumisnapit lobotomiapotilasmaisesti pohjassa.

Thunder Ceptor: Menettelevä, mutta Namcon vanhaksi arcadepeliksi yllättävän geneerinen Space Harrier-klooni.

Thunder Fox: Monipuolinen ja intensiivinen run and gun. Pelissä on tavallisten lisäaseiden ja ajoneuvojen lisäksi viihdyttäviä meleehyökkäyksiä. Lopussa odottaa myös Double Dragonmainen pelaajien keskinäinen välienselvittely.

Thunder Heroes: Häpeilemätön ja kuppainen kopio Gaia Crusaderssista.

Thunder Hoop: Graafikoiltaan ja äänimaailmaltaan mielenkiintoisen bipolaarinen, gameplayltaan melko köyhä actionplatformeri. Mame bugasi neljännessä ruudussa enkä jaksanut vetää peliä uudestaan alusta. Youtube kertoo pelin lopun olevan aika torso, mutta silti parillakin tapaa hupaisa.

Thunder Strike: Ylipitkä ja ylipinnallinen helikopteriräiskintä ihan hyvin graffoin. Loppuyhteenotto on myös aikamoinen antikliimaksi.

Tiger Road: Antiikin Kiina-teemainen Ghouls and Ghosts. Kontrollit ovat siis paskat, mutta ympäristöt ja viholliset vaihtelevia. Vaikeusaste on Arthurin rämpimisiä huomattavasti tasapainoisempi ja peliä ei myöskään tarvitse onneksi läpäistä kuin kerran.

Timber: Ulkoasultaan hupaisa, mutta turhan monotoninen puunkaatonpeli kelloa vastaan.

Time Killers: Kusoge-2D-mättöpeli, jonka presentaatio ja rosteri on ysärimäisen masentavaa. Mekaniikat ovat sentään omaperäiset, jokainen nappi vastaa yhtä raajaa/päätä, ja hahmojen käsien ynnä koipien katkominen estää niitä vastaavien liikkeiden käytön. Rasittavat instakill-liikkeet kuitenkin syövät pelin muutenkin rajallista nautintoa.

Time Limit: Kökkö sivuttainrullaava actionpeli jenkkimäisen punkerolla poliisipäähenkilöllä. Mahdoton huijatenkin.

Time Pilot: Suht omaperäisellä gameplaylla varustettu pilipalilentoräiskintä. Aikamatkustusteemaa on käytetty ihan passelisti hyväksi.

Time Pilot '84: Time Pilot ohjuksilla ja huomattavasti kuivemmalla, geneerisellä sci-fi-teemalla.

Time Scanner: Segan digitaaliflipperi toisiinsa aikamatkustusteemalla linkittyvillä pöydillä. Presentaatio on hyvää, fysiikatkin OK ja pöytää voi tyydyttävästi tuuppia niin paljon kuin sielu sietää kiitos tiltin toivotun poissaolon.

Time Soldiers: ADK-tyyliin tyydyttävä top-down-räiskintä, jonka aikamatkustusteema vaikuttaa presentaation lisäki myös jonkin verran gameplayhin. Pelin vikassa ruudussa valitettavasti odottaa vammainen "kuolit, koko peli alusta"-mekaniikka.

Tin Star, The: HC-Sheriff mukavalla presentaatiolla. Ruudut ovat hauskoja, mutta niitä on turhan vähän. Alkunäyttö on hupaisa.

Title Fight: Segan Punch-Out-klooni hämmentävillä kontrolleilla. Presentaatio ja versus-moodi ovat jees.

TNK III: SNK:n top-down-tankkipeli, joka erottuu hieman edukseen kiitos semiepälineaarisen taistelukentän. Peli on kuitenkin helvetin vaikea, etenkin emulaattorikontrolleilla. Loppu jättää myös hieman kylmäksi, mutta ainakin se sisältää pakollista paskaa englantia ja aika mainion punch-linen.

Toffy: Offensiivisen paska ja buginen sokkelohaahuilu, joka vuonna 1993 tehtynä on vajaan vuosikymmenen ajastaan jäljessä.

Toggle: Melko omintakeinen, muttei hyvä versuspeli, jossa kaksi pelaajaa pyrkii maalaamaan itselleen suuremman osan pelinaluetta. Mario Kart Wii -tason esineet kuitenkin karsivat muutenkin rajallista nautintoa tehokkaasti.

Toki: Presentaatioltaan yllättäen NES-versiota huomattavasti parempi, mutta gameplayltaan paskempi, kiitos laaki-ja-vainaa-vaikeusasteen. Tämän version creditsit ovat kyllä aika hienot.

Toki no Senshi - Chrono Soldier: Segan presentaatioltaan ja gameplayltaan menettelevä sekä epäinspiroitunut actionpeli. Sankarin hyvin rajalliset hyökkäysmahdollisuudet tekevät etemisestä äärimmäisen turhauttavaa, etenkin kun joka ikinen vihollinen spämmää projektiileja kuin paraskin shoto. Peli loppuu, muttei omaa loppua.

Tomahawk 777: Data Eastin Space Invaders-klooni. +--------...

Toobin': Presentaatioltaan hauska, ympäristöiltään vaihteleva sekä kontrolleiltaan omaperäinen sekä toimiva "urheilu"peli. Ainoat miinukset ovat jo liian stereotyyppiset ihmisviholliset sekä rasittava rubberband -mekaniikka, joka hidastaa pelaajaa, mikäli liian usein mukaan änkevä tietokonevastustaja jää jälkeenjääneisyyksissään hänestä liian etäälle.

Top Gunner: Puoli vuosikymmentä ajastaan jäljessä oleva vektori- FPS.

Top Hunter - Starring Roddy and Cathy: Platformerin, run and gunin ja mättöpelin mielenkiintoinen yhdistelmä. Mekaniikat ovat siistejä, mutta joskus meno on hieman epäselvää kiitos kahden eri pelitason. Presentaatio on aivan god ja väli- sekä normipomot hienoja.

Top Player's Golf: Turhankin yksinkertainen arcadegolftekele, jossa on hieman SNK:maista charmia, muttei tarpeeksi. Pelin tapa heittää gemarit pelaajan naamelle jokaisen reiän jälkeen riippumatta tämän menestyksestä oli alkuperäisellä raudalla varmaankin aikamoisen epäkannustava elementti.

Top Ranking Stars: Nyrkkeilypeli, joka pelaa kuin keskiverto 2D-mättö, tosin ilman hyppyjä, liikkuvuutta ja siedettäviä kontrolleja. Turha.

Top Roller: Rullaluisteluteemainen köyhän miehen Bump 'n' Jump, jonka äänimaailma aiheuttaa harvinaisen paljon kuuroutumishaluja.

Top Secret (Exidy): Idealtaan hauska ralliseikkailuräiskintä, joka kuitenkin kärsii liian korkeasta vaikeusasteesta ja nappiähkystä. Tämä varhainen esimerkki jälkimmäisestä ilmiöstä johtuu siitä, että jostain syystä pelin kahdeksalle eri aseelle on kullekin oma nappinsa. Onneksi sentään peruuttamiselle tai jarrulle ei olla tuhlattu inputteja, tai muuten peliä voisi jopa miltein kontrolloida.

Top Speed: Äärimmäisen geneerinen third person -ajopeli. Ainakin pelattava kaara on hauskan epävakuuttavan näköinen normihenkilöauto.

Toppy & Rappy: Toistaiseksi huonoin pelaamani Bubble & Bobble -väännös korealaisen kököllä ulkoasulla ja kuppaisilla mekaniikoilla. Melkoisen turhaa kauppaa ylläpitävä muija on sentään kökön söötti.

Toride II Adauchi Gaiden: Mielekäs väännös mahjongsolitairesta, jossa palat kerätään ensin käteen, josta ne sitten yritetään parittaa. Tämä kusee hyvin genren hajottavimman mekaniikan, eli dead endit. Huonona puolena ei vähäpukeisia naisia löydy, vaikka hostina toimiva tapaus on kukkokiusaavan kuuma...

Toryumon: Segan julkaisema, vanhan ajan Kiina-teemainen VS-puzzlepeli omaperäisin, mutta epäintuitiivisin mekaniikoin. Presentaatio pelastaa paljon, onneksi.

Total Carnage: Hyvin monotoninen ja sitäkin juustoisempi Smash T.V. -uudelleenlämmittely. Etenkin pomomätöt ovat tuskallisia, kerta morsojen helamäärässä vaikuttaa olevan joku pilkkuvirhe. Ainoa viihdyttävä asia pelissä ovat sen välinäytöt, machoiluparodiointi ja edeltäjäänsä peilaileva, skibuloiva äänimaailma. Pelin pääpahis ulosanteineen on etenkin siisti, vaikka hänen synkkä salaisuutensa onkin turhan nähty.

Touchdown Fever: SNK:n käsimunapeli. +--------...

Touche Me: Kovin kuppaista spritetaidetta sisältävä kusoge-Pacman-klooni. Välinäyttöjen Roger Rabbit-rip off-kohtaukset ovat sentään hupaisia, etenkin niistä viimeinen, joka tulee jostain syystä ennen vikaa ruutua, eikä sen jälkeen. Soundtrack on myös huomattavasti tasokkaampi kuin muu peli.

Touchmaster 8000: Vino pino toinen toistaan huonompia touch screen -pelejä karsealla presentaatiolla. Harvinaisen mobiilia meininkiä, siis.

Toukidenshou - Angel Eyes: Mekaniikoiltaan aikaansa edellä oleva eli paska 2D-mättöpeli, jossa on kaiken kukkuraksi pelkkiä naishahmoja. Pelin mielenkiintoisin puoli on se, että osa rosterista on tehty normaaleilla 2D-spriteillä ja osa kuppaisilla, Donkey Kong Country-tyylisillä renderoiduilla 3D-malleilla.

Tough Turf: Segan ja Sunsoftin kunnianhimoton, mutta hyvä Double Dragon-klooni. Gameplay on hiottua, vaikeusaste inhimillinen ja presentaatio hyvä. Pelissä on myös siisti mekaniikka, jota genressä ei jostain syystä juurikaan nähdä, nimittäin vihollisten kyky teloa toisiaan. Sekä pahisten käsistä kirpoavat aseet että niiden lentävät ruhot voivat vahingoittaa toisia vastustajia, mikä on hupaisaa. Loppumättö on myös omaa luokkaansa.

Toypop: Perus kasari-Namcoa, eli presentaatioltaan ja idealtaan hyvä, mutta liian pitkä ja epäreilu tekele. Etenkin se, että perusmosia lukuun ottamatta ovat kaikki viholliset heikkoja vain tietylle aseelle, on hanurista. Pelin hauskin puoli on, että sen pääpahisnoidalla on sama kuolinrepliikki kuin Melty Bloodin legendaarisella kollegallaan...

Tower of Druaga: Hidas, tylsä, mahdoton ja runkattu. Eli joku retro-Monster Hunter. Eli paskaa. Soundtrack on kuitenkin Namcon muiden vanhojen kehnojen tapaan mainio.

Transformer: Segan Gradius-klooni melko omaperäisillä metamorfoosi- ja supermittarimekaniikoilla. Pelin soundtrack on hieno, lähinnä kiitos omalaatuisen äänipiirin.

Traverse USA: Epäinspiroitunut, mutta hieman vaihtelua sekä jenkkifappaysta sisältävä vanhan ajan rallipeli.

Trick Trap: Konamin vanhaksi kolikkopeliksi hämmästyttävän mitäänsanomaton top-down-shooter. Ainoa pelin mieleenpainuva asia on se, miten kovasti se pillastuu MAMEn cheatteja käytettäessä, mikä antoi pelin läpäisyyn omanlaistaan haastetta...

Tricky Doc: Kusogehtava platformer, joka olisi kuin kotonaan NES:llä. Ruudut ovat sentään melko vaihtelevia. Päähenkilön design on hupaisan spurguisa ja bonusesineinä toimivat kaljatuopit ja röökiaskit täten hauska yksityiskohta.

Trio The Punch – Never Forget Me...: Legendaarinen baka-ge, jonka urpous ulottuu sekä presentaatioon että itse gameplayhin. Huvittava ja viihdyttävä hämmentävässä pacingissään ja ruutujen koostumuksessa. Jotkin bugit ja samanaikaisen moninpelin puute harmittavat hiukan.

Triple Punch: Melko kuiva sekoitus Qixia ja Head Onia. Valitettavasti peli ei liity millään tavalla Trio the Punchiin, nimi viittaa sen sijaan siihen, kuinka monta kertaa vastustajia pitää tintata ennen kuin ne tipahtavat. Aika metaa.

Tri-Sport: Biljardi, keilailu ja minigolf yhdessä mukiinmenevässä paketissa, hupaisan halvalla presentaatiolla. Golfosion radat ovat mukavan mielikuvituksellisia.

Trog!: Siisti Pac-man-klooni huomattavasti vaihtelevammalla gameplaylla, söpöllä Jurakauden teemalla, ja samanaikaisella nelinpelillä. Pelin paras mekaniikka on totta kai se, että viholliset eivät tapa silkasta kosketuksesta. Äänimaailma on aika hulvaton; kakarana muistan pelanneeni tätä joskus Linnanmäellä ja saaneeni paskahalvauksen pelin credit "jinglestä".

Trojan: Siedettävä post-apokalyptinen Kung Fu-klooni toimivalla blockki-mekaniikalla ja jokseenkin hupaisilla lopputeksteillä.

Tron: Neljä pilipalipeliä yhden hinnalla. Äänimaailma sentään viihdyttää hetken.

Tropical Angel: Perinteinen vanhan ajan rallipeli mielenkiintoisella jet ski-twistillä. Pelin siistein mekaniikka on omalla napillaan pyhitetty pääsankarittaren ketkuttelu, joka antaa lisäpisteitä ja servisua kontrollien kustannuksella.

Tube Panic: Täysin yhdentekevä third person -avaruusräiskintä.

Tube-it: Mielenkiintoinen ja jotenkuten toimivakin Pipe Dream/Tetris -hybridi Vs. puzzlemoodilla ja turhan geneerisellä presentaatiolla.

Tugboat: Oregon Trailin joenlaskentaminipeliä muistuttava, eli äärimmäisen pinnallinen, kökkö ja seconds per frameikas kökkerö. Ainoat plussat ovat hauskan hyödytön venepillinappi ja laadukas kuolinanimaatio.

Tumblepop: Data Eastin tappomekaniikaltaan viihdyttävä ja nopeatempoinen eli hyvä Bubble Bobble -väännös, jota kuitenkin rassaavat useat pikku rasittavuudet, kuten ripuli musaluuppaus ja lopun bossrush. Todistetusti ei yhtä hyvä kuin Zupapa, siis. Chelnov -kameo on parhautta.

Tunnel Hunt: Aistit turmelevan kauhealla presentaatilla ja etenkin ajalleen siisteillä mekaniikoilla varustettu vanhan ajan on rail shooter.

Turbo Force: Aero Fighters lentävillä autoilla ja yksinkertaisilla kontrolleilla. Melko mitäänsanomaton lukuun ottamatta kolminpelimahdollisuutta, joka tekee pelistä entistä aivottomampaa. Sisarsarjaansa verrattuna ei pelissä ole myöskään mitään persoonallisuutta, koska juoni ja kaikki näytöt uupuvat tekeleestä kokonaan. Vika bossi on sentään tarpeeksi hoopo Aero Fighterssin vastaavien rinnalla.

Turbo Outrun: Alkuperäistä kuivempi jatko-osa, lähinnä kiitos lineaarisuuden ja kiikkerämmän ohjauksen. Turbomekaniikka ei kovin kummoinen, mutta kilpakosijavastus on hupaisa lisä.

Turkey Hunting: Nimensä mukaisesti kalkkunanmetsästyssimulaattori, eli yllättäen aivan järkyttävän epäjännittävä tekele. Seksistinenkin, vielä, sallien vain koiraiden ampumisen.

Turkey Shoot: Kökkö ja epäreilu yhden ruuden valopyssyräiskintä. Pelin ruudut restarttaavat heti, jos yksikin vastustaja kerkeää karkuun, mikä on yllättäen hyvin hajottavaa. Premissi on tekemällä tehdyn tekohauska.

Turtle Ship: Vakkarinähty avaruusshootteri, sentään vuorotellen pysty- että vaakasuoraan skrollaavin ruuduin. Pelin alkujuoni on sen hauskin puoli. Yksi harvoista arcadepeleistä, jonka en arvannut olevan korealainen ennen lopputekstejä.

Turtles: Konamin ensimmäinen kilpikonnateemainen peli on tylsä Head On -variantti, eikä edes perustu odotettuun mutanttilisenssiin. Sentään pelissä on jonkinnäköinen loppu.

Tutankham: Saharankuiva sokkelohaahuilu, jossa sentään ihan hyvät retroäänisamplet.

Tylz: Kasuaalisempi ja yksinkertaisempi eli parempi väännös Q*Bertistä. Tästä ja hupaisista hahmoista huolimatta on peli, kyllä, perin tylzä.

Twin Action: Köyhä ja bulkkimainen shootteri, jossa on sentään suht sympaattinen presentaatio. Koodaus ja musiikki on ripattu reilusti muista peleistä.

Twin Adventure: Hämärä korealainen minipelikokoelma, jossa on on yllin kyllin palikkaenglantia. Eri pelit ovat yllättävän tyydyttäviä ja vaihtelevia sekä epäkarakteristisen eeppinen voittojingle hienoutta, mutta ensin mainitut kestävät aivan liian kauan. Lisäksi pelin läpäiseminen vaatii niin monen minitekeleen takomista, ettei se varmastikaan onnistunut oikealla raudalla kuin arcadeissa kirjaimellisesti asuville. Kokonaisuudessaan kovin korealaista kamaa, siis.

Twin Eagle - Revenge Joe's Brother: Geneerinen armeijateemainen scrolling shooter, jossa kuitenkin melko siisti presentaatio ja sydäntälämmittävän arcadefilosofiset lopputekstit.

Twin Hawk: Toinen geneerinen armeijateemainen scrolling shooter. Mielenkiintoisesti ei peli jakaannu ruutuihin, vaan on yksi pitkä putki, mikä ei ainakaan auta monotonisuutta. Toinen siisti elementti on se, että pommia käyttäessä voi norminuketuksen sijaa voi paikalle kutsua myös kasan siipimiehiä, jotka pystyy sitten käskeä tekemään itsemurhaisku kunnon Japani-kapiaistyyliin.

Twin Squash: Segan köyhän miehen Puchi Carat. Vihollisvastustajat ovat sentään ihan hupaisia sekä designiltaan että dialogiltaan.

Twin Qix: Vs. -kaksinpelimahdollisuutta lukuun ottamatta hyvin epäinspiroitunut ja kenties prototyyppisyydensä takia vähäsisältöinen Qixin jatko-osa.

Twinbee: Irtoraajamekaniikkaa lukuun ottamatta täysin redundantti Xevious -klooni. Värikäs presentaatio on ihan jees, mutta sekin lussua Wonder Planettiin verrattuna.

Twins: Normaalia piirun verran omaperäisempi mahjongsolitaire, kiitos joustavamman ja manuaalisemman paritusmekanismin sekä dead endejä mukavasti karsivien power uppien. Alastomia naisiakin löytyy, luonnollisesti.

Twinkle Star Sprites: ADK:n peli, joka sisältää vaihteeksi sympaattista presentaatiota, hämmentävää lokalisaatiota ja mielenkiintoista, mutta osittain kökköä gameplayta: shounenmaiset ammusnokitusmekaanikat ovat hauskoja samoin kuin muukin meininki, mutta mättöpelimäinen stunnimekaniikka on raastavan rasittava. Ei siis pärjää vs.-Touhoille pelattavuudessaan, mutta rosteri, graffat ja charmi hakkaavat Zunin hommelien vastaavat.

Two Tigers: Sopwithia jokseenkin muistuttava yhden ruudun lentelypeli, jossa yritetään upottaa lentotukialuksia. Huvittavasti on paatteja tehokkainta vahingoittaa ampumalla alas muita lentokoneita ja antaa niiden tippua potskin päälle. Mukana myös hieman hämärä kaksinpelimoodi.

TX-1: Geneerinen formulapeli, jonka superleveästä ruudusta ei oteta mitään hyötyä irti. Sentään pelissä on Outrunmainen jakautuva reittimekaniikka, joka ratkaisee, minkälainen viimeinen kenttä on. Kiintoisin asia tässä tittelissä on kuitenkin se, kuinka monella eri pelintekijällä on ollut sormensa siinä mukana.

U.N. Squadron: Melko hajuton ja mauton lisenssisivuttaisshootteri, joka on sentään harvinaisen reilu; vastoin genren perinteitä power uppeja ei menetä kuollessa. Sitä vastoin peli ANTAA pelaajalle bonusaseen, jos padit olivat lopussa kuolon korjatessa.

U.S. Classic: Tyydyttävällä grafiikoilla ja musaakeilla varustettu golfpeli, jonka trackball -kontrollit saivat minut löymään palloa ainoastaan VÄÄRÄÄN SUUNTAAN! Alkuperäisellä raudalla voi ohjaussysteemi ollakin tavallista nappi-interfeissiä mielekkäämpi.

Ufo Senshi Yohko Chan: Söpöllä ja hupaisalla päähenkilöllä varustettu Segan vanha top-down-shooter/platformer. Autoskrollaavat tasohyppelyosiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ruudun vierimisen lisäksi myös hahmo liikkuu koko ajan eteenpäin, mikä tekee loikkimisesta välillä hajottavaa. Muuten gameplay on ihan toimivaa. Pelissä on myös harvinainen ilmiö: päähenkilöllä on eri sprite oikealle ja vasemmalle katsoessa!

Ultra Balloon: Häpeilemätön rip-off Bubble Bobblesta, joka on vielä esikuvaansa monotonisempi. Pelin lapsekas juoni ja ulkoasu ovat tosin kiinnostavan hämmentävässä ristiriidassa povekkaiden naishahmojen, fanservisun ja pelottavien irtopäiden kanssa.

Ultra Doukon Densetsu: Melko tympäännyttävä lisenssi- beat em up, lähinnä kiitos yleisen tönkköyden, jota pelattavien hahmojen chibiraajojen sietämättömän lyhyt kantama katalysoi. Viholliskastin söpöt jättiläismöröt ovat kuitenkin siistejä ja mukavan monilukuisia. Hupaisimmat vastustajat ovat pelaajan muodon omaksuvat ölliäiset, jotka sitten identtiteettikriisissään käyvät sankarin lisäksi myös toisten vihollisten kimppuun. Soundtrackin instrumentaatio on aika Capcom -tieriä, eli hirveää.

Uncle Poo: Valitettavasti pelin nimessä ei ole kyse Earthbound -tyylisestä lokalisaatioaivopierusta, vaan siitä, että titulaarinen sankari taistelee vihollisiaan vastaan epämääräisiä kappaleita hanuristaan syytämällä. Tätä myötähävettävää ala-astemaisuutta lukuun ottamatta on tekele epämerkittävä, mutta pelattava sokkelohaahuilu.

Ultra Tank: Nimestään huolimatta varmaankin ensimmäinen tankkipeli tarvittavan hämmentävin kontrollein. Se, että vastustajan kanssa kisataan pisteistä, eikä henkiin jäämisestä, lussuuntaa menoa aika lailla.

Ultraman: Banpreston kyseisen lisenssin peleistä paras, lähinnä kiitos messevien äänien sekä set-piecejen. Itse gameplay on melko kömpelöä ykkös- Street Fighter -apinointia, kuitenkin aikaansa edellä olevin supermittarein sekä väistömekaniikoin.

Ultraman Club - Tatakae! Ultraman Kyoudai!!: Pelattavuudeltaan tylsä ja karsean soundtrackkinsa takia vielä tuskallisempi yhden ruudun top-down -toimintapeli, jonka ainoa viihdyttävä puoli on viholliskastin kärsimisilmeet.

Undercover Cops: Melko tavallinen beat-em-up, joka viihdyttää kiitos Metal Slug-tyylisen, persoonallisen presentaation. Valitettavasti pelissä voi hakata kaveriaan, jonka takia minulle jäi ainoalta pelikerraltani aika massiivisen pökäleen maku suuhun. Jostain syystä länkkäriversioista on poistettu ominaisuuksia ja osa hahmojen movelististä.

Under Fire: Digitaalisilla näyttelijöillä tähditetty rail-shooter. Mortal Kombatmaisen ulkoasun lisäksi löytyy pelistä myös tutunoloista hoopoa ääninäyttelyä ja yleistä hellyyttävää kökköyttä. Soundtrack on myös menoon hienon sopimatonta hissimusiikkia.

Undoukai, The: Kuppainen ja mahdoton Track & Field-tyylinen napintakomispeli. Well, daah. Premissi on sentään mielenkiintoinen; lajit ovat japanilaisia koulufestivaalikisailuja ja taistelevat osapuolet blondeja ja brunetteja lyylejä.

Untouchable: Strippipokeri tyydyttävin showbiz -muijin ja hieman hämärin, mutta tavallista käyttäjäystävällisimmin säännöin. Valitettavasti pelin finaalivastuksena toimiva puputyttö paljastuukin pelkäksi kukonkiusaajaksi.

Up'n Down: Segan viihdyttävä, joskin turhan paljon juustoisia umpikujakuolemia sisältävä, isometrinen kamankeräysrallipeli.

Up Scope: Tyydyttävä, joskin epäinspiroitunut sukellusveneräiskintä. Äänimaailma tuo peliin tarpeeksi eloa.

Valkyrie no Densetsu: Actionseikkailu, joka pesee kaikki vastaavan genren aikalaisensa, vaikka pelityyppi ei ehkä täydellisesti arcadealustalle sovi. Presentaatio on huippua, päähenkilöt hupaisia ja salaisuuksia riittää. Peli on yllättäen melko hullu, muttei onneksi mikään Youkai Douchuuki. Samanaikainen kaksinpeli on myös mainiota. On tragikoomista, että lukuisista viittauksista muissa peleissä huolimatta ei Namco ole jatkanut tätä franchisea yli kuuteen vuosikymmeneen.

Valtric: Useita siistejä mekaniikkoja sisältävä top down -räiskintä, jonka ulkoasu on kuitenkin turhan geneeristä scifiä.

Vamf x 1/2: Sekä presentaatioltaan että gameplayltaan amatöörimäinen, mutta hupaisa beat-em-up passeleilla transformaatio- ja kombomekaniikoilla varustettuna.

Vampire Savior; The Lord of Vampire: Eli Darkstalkers 3 sarjan clusterfuck-nimeämislogiikkaa tuntemattomille. Trilogian kulminoitumasta voi vain todeta, että käteen jää ainoa Capcomin oikeasti siedettävä mättöpelisarja, kiitos kauhupremissin, hupaisan rosterin ja uniikkien spessujen. Gameplay on toki syöpää kiitos normaalispämmin, jonka lisäksi tekijälle perinteiset kuuden napin set-upit ja useiden nappien takomismekaniikat tietysti loistavat läsnäolollaan. Kolmososa tekee isoimmalla mörkökastilla ja siistillä power-up-mekaniikalla edeltäjistään muuten turhia, paitsi että siitä on poistettu kolme kakkosen hahmoa, mikä on etenkin tämän sarjan tapauksessa anteeksiantamatonta. Valitettavasti koko rosterin omaavat ja hyvät versiot pelistä ovat myös tähän päivään mennessä turhan kiven alla.

Vandyke: Gameplayltaan perinteinen vanhan ajan top-down-actionpeli. Mörködesignit ovat siistejä, pelin äänimaailma huvittava ja soundtrack hyvä. Päähenkilön paidattomuus ja lihasten pullistelu ovat myös plussaa.

Vanguard: Hupaisa SNK:n Defender-klooni, joka on esikuvaansa vaihtelevampi ja jossa on Smash TV:mäinen ampumissysteemi. Pelissä on varmaan epäselvintä digisoitua puhetta koskaan ja hupaisia musiikinpätkiä. Hullu.

Vanguard II: Edeltäjäänsä gameplayltaan ja etenkin presentaatioltaan tylsempi, vapaasti liikkuva Xevious-klooni. Mahdoton.

Van-Van Car: Tarpeeksi pakkaa sekoittava, soundtrackiltaan (kappaleeltaan) hyvä Head On -väännös.

Vapor Trail; Hyper Offence Formation: Data Eastin tavallinen, toimiva ja yllättävän inhimillinen top-down-shooter. Musiikit ovat hyviä, mutta herkeämättä soiva pääteema a la Bubble Bobble rupeaa kyllästyttämään.

Vasara: Normihko, mahdoton bullet hell ihan passelilla lataushyökkäysmekaniikalla. Pelin premissi ja presentaatio ovat sitä vastoin hyvinkin siistejä ja pääpahis Tokugawa Ieyasu, mikä on aina plussaa. Soundtrack on myös hyvä perinteisine japanilaisinstrumentteineen.

Vasara 2: Mekaniikoiltaan hieman kuivempi kuin ykkönen ja liikaa edeltäjästään kierrättävä, etenkin soundtrackin osalta. Presentaatio on edelleen kuitenkin korkealla tasolla ja tällä kertaa päästään lahtaamaan Oda-klaanin ihmisperseitä.

Vastar: Omaperäisillä blockki- ja transformaatiomekaaniikoilla varustettu, mutta muuten rutikuiva, loputtomasti jatkuva scrolling shooter. Etenkin sydänkäyrämasiinaa imitoiva "soundtrack" on hanurista. Onneksi mukana on sentään hämmentävän hupaisaa jenkkilesotusta...

Vendetta: Hyvä beat-em-up, joka kehittää kaiken puolin edeltäjänsä Crime Fighterssin ominaisuuksia. Pelin viittaukset ykkösosaan ovat myös hupaisia, vaikka niistä paras, eli post-game bossrush, ei ole aivan yhtä eeppinen kuin ykkösosassa.

Venture: Route 16:maisella zoomausmekaniikalla varustettu top down -kamakeräily, jonka soundtrack on hämmästyttävän laaja tekeleen tekoaikaan nähden. Vaikeusaste on turhan paha, etenkin kiitos hajottavan vihollistentappomekaniikan; mörköjen koskettaminen tappaa niiden piiiiiitkän kuolinanimaationkin aikana, ja mikäli niitä täräyttää uudestaan kesken korinan, alkaa koko touhu alusta...

Victory Road: Ikari Warriorssin jatko-osa, joka on sarjalle uskollisesti paska ja mahdoton. Sentään pelin äänimaailma ja mörködesignit ovat siistejä.

Video Vince and the Game Factory: Melko perinteinen, mutta vaihteleva ja punaiselta langaltaan hupaisa actionpeli.

Virtua Bowling: Perinteinen arcadekeilailupeli toimivin mekaniikoin ja huvittavin feilaus- ja onnistumisanimaatioin.

Viewpoint: Ulkoasultaan omaperäinen ja soundtrackiltaan hyvä isometrinen shootteri, jonka pelattavuus on kuitenkin genrelle tuikitavallista geneeristä, kuivaa ja mahdotonta settiä.

Vigilante: Paska Kung Fu-klooni, jossa aika arveluttava sanoma. Puhesamplet ovat huvittavan hirveitä.

Violence Fight: Kökkö ja arkaainen vs-beat-em-up. Aggressors of Dark Kombat tekee tästä tekeleestä turhan. Loppu on sentään hupaisan tekofilosofinen.

Violent Storm: Konamin paras beat-em-up, eli helvetin hyvä peli. Pelattavuus ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta isot movelistit, huimaava nopeus, persoonalliset hahmot ja Yngwie-tason soundtrack tarjoavat aikamoisen elämyksen. Valitettavasti vain kolminpeli, mutta hahmojen suuren koon huomioon ottaen voisi neljällä pelaajalla syntyä jo turhankin massiivista sillisalaattia.

Viper: Mukiinmenevä, mutta monotoninen ja mahdoton on-rail-shooter. Rasistisen stereotypinen arabiasekauppias on pelin viihdyttävin puoli.

Volfied: Qix -tyylinen tekele, jossa ruudut voi läpäistä pelialueen piirtämisen lisäksi myös viholliset tappamalla, mikä hoituu normityylin lisäksi myös ase- power upeilla. Kohtuuton vaikeusaste ja "konttarit seksuualivähemmistöille" -asenne kuitenkin tekee menosta tuskaa. Loppunäytössä sentään saadaan vaivanpalkinnoksi mukavan suoraan sanottuna seksiä.

Voltage Fighter Gowcaizer: Pelattavuudeltaan turhan tönkkö, mutta rosteriltaan ja presentaatioltaan mainio supersankari-teemainen 2D-mättö. Pelissä on paras yksittäinen tappelupelispessu ever, myös. Tosin Tomaksen double penetration-nurkkaraiskaus on painajaisten kamaa.

Vs. Baseball: Probably the worst baseball game in the world, eli toisin sanottuna probably the worst game in the world.

Vs. Blockbreaker: Köyhän miehen Puchi Carat. Gameplay on Arkanoidia eli köyhää, mutta versusmekaniikat ovat ihan mielenkiintoisia. Valitettavasti hahmoja on vain kaksi ja niistä kummatkin ovat jotain äklöjä elukoita.

Vs. Mach Rider: Paranneltu versio NES-pelistä, jonka mielenkiintoisin lisäys on juonimoodin Metroidmainen plot twist, vuotta ennen Metroidia...!

Vs. Slalom: Käytännössä perinteinen third person rallipeli, mutta aikalaisiaan mainittuja parempi kiitos hyppymekaniikan, slalomelementtien ja tiukkojen kontrollien. Kasvottoman päähenkilön pyllistely tarjoaa myös laadukasta (m/f)anserviceä. Perinteisen Raremainen soundtrack on myös plussaa.

Vs. Soccer: Harvinaisen hajottavilla kontrolleilla varustettu palikkajalkapallo, jossa sentään jokseenkin hämmentävänä plussana joraavia cheerleadereita.

Vs. Star Luster: Epäinspiroitunut first person -avaruushaahuilu ja -räiskintä, joka on etenkin Namcon kasaripeliksi kovin geneerinen.

Vs. Stroke & Match Golf: Nintendon harvinaisen realistinen, eli kovin vaikeasti kontrolloitava golf-peli. Ulkoasu on sentään jees.

Vs. Tennis: Nintendon 8-bittisistä urheilupeleistä viihdyttävin, mutta silti melko kökkö. Pantyshotit, unisex -matsit ja nelinpeli ovat plussaa.

Vs. TKO Boxer: Arcadeportti NES -pelistä, joka on portti arcadepelistä King of Boxer. Aika turha, siis, lukuun ottamatta tällöin uniikkia urheilijan stattien muokkaamismekaniikkaa, jota ei alkuperäisessä kolikkopelissä ole. Presentaatio on myös hupaisaa.

Wacko: Ruma ja tönkkö, joskin omaperäinen parinmätsäys- twinstick shooter.

Wai Wai Jockey Gate-In!: Art directioniltaan koomisen kauhea, pelattavuudeltaan kovin palikkamainen ravipeli. Onneksi Jaleco petrasi tästä myöhemmin jonkin verran.

Waku Waku 7: Rosteriltaan minimaalinen, mutta laadukas ja presentaatioltaan erinomainen mättöpeli, jonka mekaniikat ovat melko pyllystä. Siisteimmät väli- ja loppubossit ever, though.

Wall St.: Makaaberia huumoria ja laadukasta digisoitua puhetta sisältävä vanha pilipalipeli. Camp retroa, siis.

Wally wo Sagase: Segan Where's Wally/Waldo/Whoever -lisenssipeli, jossa ihan hyviä twistejä perinteiseen hidden object -menoon. Myös lähdemateriaalin yleinen kieliposkisuus on saatu mallinnettua hyvin.

Wanted: Kököhkö, mutta sinänsä huvittava western -teemainen räiskintä, jonka tähtäyssysteemi ei ole järin mielekäs. Viholliskasti on aikamoisen stereotyyppinen, paitsi viinanhöyryisessä bonusrundissa.

Wardner: Geneerinen, kankea ja turhauttava platformerpeli. Pari mekaniikkaa ovat omaperäisiä ja musiikki jees.

Warlords: Etenkin ikäisekseen siisti neljän pelaajan Pong -väännös. Viihdyttää myös tietokonetta vastaan pelattuna.

Warp Speed: Yksinkertainen first person -avaruusralli, joka tuo liikaa mieleen muistoja Adventures of Magic Kingdomin vastaavanlaisesta osiosta.

Warp & Warp: Namcon sekoitus Sheriffiä, Wizard of Woria ja Bombermania, eli ei-niin-yllättäen ihan jees peli. Etenkin kakkosroundin pommiaseen käyttötapa on niin tutunoloinen, että Hudson on varmasti käyttänyt sitä inspiraationa.

Warrior Blade - Rastan Sage Episode III: Ihan hyvä kahden ruudun beat-em-up. Conanmainen presentaatio on kiihottavaa ja sattumanvarainen saksalainen sönkötys huvittavaa. Ei kuitenkaan yhtä vakuuttava kuin genren helmet, kiitos lähinnä lussuhkojen pomojen ja turpaanvetoefektien.

Warriors of Fate: Romance of Three Kingdoms-väännös Final Fightista, joka on esikuvansa tavoin tylsä, hidas ja liian pitkä. Käännös, yksi bonusosio ja bad end tosin huvittavat.

Water Balls: Puzzle Bobble-väännös, jossa nostellaan muodostelmista tippuvia palloja takaisin paikoilleen vesipumpulla. Nimestään huolimatta kuiva.

Water Match: Segan kontrolleiltaan käsittämätön twin stick -urheilupeli, jonka ainoa tyydyttävä puoli on soundtrack.

Water Ski: Top down -rallipeli, jossa pelaajan ja tätä hinaavan, koneen ohjaaman veneen välinen kikkailu on varsin siisti mekaniikka. Myös hupaisia set-piecejä löytyy jonkin verran, muttei tarpeeksi, sillä pelattavia kenttiä on antiklimaattiset kaksi kappaletta.

WEC Le Mans 24: Pelattavuudeltaan geneerinen ja konservatiivinen ajopeli. Ainoa omaperäisemmät asiat on lähdemateriaalin mukanaan tuomat elementit, eli vuorokauden ajan vaihtuminen ja se, että koko ralli vedetään yhteen putkeen.

Welltris: Systeemiltään hämäännyttävä ja siksi esikuvaansa kuppaisempi Tetris -väännös, jossa pelaajan seurana toimii sentään söpö chibi -Pajitnov.

Wheel of Fortune: Emulaattorikontrolleilla ja AI -vastustajitta kuiva videopelikonversio, jonka suurin viihde on hostessin ketkuttelu.

Whodunit: Omaperäinen, mutta paska light gun-shooter, jossa pitää suojella eteenpäin haahuilevaa nollakarisman päähenkilöä erilaisilta hasardeilta. Kökkö ja mahdoton ja päähenkilön non-stop himonussijahuohotus hajottaa hyvin nopeasti.

Wiggie Waggie: Tylsä Breakout -klooni (anteeksi tautologia), jossa kaksi asiaa minua kiinnostaa: alastomat lyylit ja hupaisa kuolinääni. Pelistä on myös versio vaihtoehtoisilla ja runsaspukeisimmalla lyyleillä, nimeltään Super Bar.

Wild West C.O.W. Boys of Moo Mesa: Sunset Ridersmainen eli hyvä, nelinpelattava run-and-gun, jossa on pari shootteriosiotakin. En tiedä pelin lisenssistä lehmän vattua, mutta lauantaipiirrettymäinen ulkoasu ja hahmot ovat kyllä siistejä.

Wild Western: Mielenkiintoisen junaröystöasetelman omaava, mutta presentaatioltaan rupuinen ja gameplayltaan kuivahko twin stick -shooter. Pelin viihdyttävin puoli on itsensä vahingossa tappaminen oman hevosen selästä hyppäämällä.

Willow: Aika viihdyttävä ja vaihteleva platformer, jonka pilaa samanaikaisen kaksinpelin puuttuminen. Melkoisen anteeksiantamatonta, etenkin kun pelattavia hahmoja on juurikin kaksi erilaista.

Wily Tower: Kuiva, virtapiiriteemainen Donkey Kong -apinointi.

Wise Guy: Korealaiseksi peliksi hämmästyttävän normaali ja siksi mundaani palikantyöntelypeli. Presentaatiossa on silti jonkin verran charmia, muttei genreen nähden lähellekään tarpeeksi.

Wit's: Versus -pohjainen matopeliväännös, jonka yksinpelissä peli mielenkiintoisesti etenee, vaikka pelaaja häviäisi roundin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä roundeja on taas joku päälle 80. Toinen hupaisa puoli ovat pelin puolessavälissä bongattavat taustasarja, jossa esitetään melkoisen uniikisti lyhyt tarina.

Wiz: Mielenkiintoinen, suht omaperäinen ja vanhojen arcadepelien tapaan mahdoton platformeri. Stickillä tehtävä hyppy huonontaa pelattavuutta merkittävästi ja seitsemän sekunnin luuppimusat ovat aika hajottavia.

Wiz Warz: Gameplayltaan orginaali, muttei kovin ihmeellinen ja monotoninen Smash TV:n isoisä. 1984:n prototyyppipeliksi kuitenkin ihan vaikuttava ja hienon gemariviestin omaava.

Wizard Fire: Dark Sealin jatko-osa, joka ei juuri kehitä sarjaa muun kuin presentaation osalta. Urpo ääninäyttely, värikkäät grafiikat ja kovin Data Eastmainen instrumentaatio ovat totta kai plussaa, mutta vastapainoksi on nnnninja valitettavasti ymmärretty poistaa hahmokastista. Sentään hänet korvanneesta kahdesta uudesta sankarista toinen, eli haltijamiekkanainen, on miltei yhtä epäkliseinen fantasiaympyröissä.

Wizard of Wor: Äänimaailmaltaan jumala-tier maze-haahuilu. Hakkaa Pacmanin 6-0.

Wolf Pack: Hupaisalla palikkadigitaalipuheella ja huumetrippimäisillä graafisilla efekteillä varustettu FPS -laivanupotus.

Wonder Boy: Kahden eri pelisarjan alkulähde. Itse peli on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin sen aiheuttama lisenssimindfuck, eli perinteinen, pirun vaikea, monotoninen ja aivan liian pitkä platformer, vähän niin kuin...Adventure Island! Wonder Boyta on sentään mukavampi katsella kuin möhömahaista Master Higginssiä.

Wonder Boy III Monster Lair: Äärimmäisen yksitoikkoinen ja hidastempoinen, koko ajan autoskrollaavan platformerin ja shoot-em-upin vuorovierailu. Pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kukkuraksi. Muutama bossi on ihan siisti.

Wonder League '96: Korealainen, eli huvittavan hämmentävällä graafisilla elementeillä ynnä hajottavan korkealla vaikeusasteella varustettu baseball -ripulointi.

Wonder Momo: Presentaatioltaan ja etenkin premissiltään mainio, mutta gameplayltään ripuli beat-em-up. Kunnon Namcom Athena.

Wonder Planet: Data Eastin söpö ja sairas Xevious-vastine. Gameplayta on höystetty kauppasysteemillä. Sisältää lopussa mukavan 10 heebon bossirushin.

Woodpecker: Donkey Kongista ammentava, mekaniikoiltaan outo kapuamispeli, jonka viihdyttävin osa-alue ovat roundien väliset cinematiikat, joissa titulaariset viholliset muokkaavat pelikenttää.

World Court: Perusripuli eli suht realistinen tennispeli. Kenttiä koristava WTF- logo kuvastaa täydellisesti tekeleen vaikeusastetta.

World Heroes: ADK-tyyliin kökkö, mutta huvittava mättöpeli. Premissi ja rosteri (pari isoa poikkeusta lukuun ottamatta) ovat hienoja. Jatko-osat tekevät ykkösestä kuitenkin turhan.

World Heroes 2: Muuten köyhempi versio Jetistä, mutta tässä versiossa on sentään hauskat bonuskentät ja uniikit hahmoloput.

World Heroes 2 Jet: Sarjan loppuhuipentuma, käytännössä. Paremmat mekaniikat kuin Perfectissä, mutta hieman vähemmän sisältöä. Pelin paras loppu on aika hulvaton.

World Heroes Perfect: Olisi sarjan kiistattomasti paras osa, mutta lukuisat rasittavat uudistukset karsivat nautintoja. Näihin kuuluu mm. allekirjoitetun lempparit, eli kaiken kattava ilmatorjunta, samanaikaisten napinpainallusten spämmäys ja 6 perusnormaalia. Bonukset tosin runsaasta määrästä tauntteja per hahmo.

World Rally: Toimiva ja hyvin kontrolloiva, mutta äärimäisen mielikuvitukseton, isometrinen autopeli. Suomi featuroi jälleen yhtenä radoista.

World Wars: SNK:n eeppinen Xevious-klooni. Gameplay on tylsää, mutta soundtrack on hieno ja selostajan epäselvät mutinat myös.

WOW New Fantasia: Miss World 96:n jatko-osa, jossa pelaajan epätoivoisesti paljastaa yrittämät, alastomien muijat kuivat muuttuvat pelin mielivallan mukaan alastomien, sairaalloisen lihavien muijien kuviksi. Läskifetissistejä lukuun ottamatta ei siis suositeltavaa pelata ilman huijauskoodeja. Edeltäjänsä tavoin on pelin esteettisesti miellyttävämpi naiskasti sentään tavallista kansainvälisempi.

Wrestle War: Segan Vanha kehno wrestlauspeli. Ääninäyttely on sentään hupaisan huonoa.

WWF Superstar: Wrestlefestin tag-team-edeltäjä, jossa tyydyttävät kontrollit, siistit välinäytöt ja toimiva ynnä mielenkiintoinen kaverin pin -yrityksen puolustusmekaniikka.

WWF Wrestlefest: Aika perinteinen wrestling-peli, lukuun ottamatta Battle Royal-pelimoodin hauskaa survival-kehärääkkiä.

WWF: Wrestlemania: Mortal Kombatmainen "paini"peli, mukaan luettuna ulkoasu, kömpelö, mutta hauska pelattavuus, huumori ja raivostuttavan epäreilu yksinpeli.

Xenophobe: Useassa tämän ajan arcadepelissä nähdyllä piirrettymäisellä tyylillä tehty alienräiskintä. Hieman kömpelö, mutta viihdyttävä, luultavasti etenkin moninpelillä.

Xevious: Aah... Hyvin tehty, mutta ylikypsynyt shootteri. Maisemat ovat kyllä edelleen siistejä.

Xexex: Ällistyttävän inhimillinen Konamin shootteri. Gameplay on mielenkiintoista kiitos omaperäisen option-mekaniikan. Valitettavasti presentaatio on juoniosioita ja paria ruutua lukuun ottamatta tylsää. Suurin osa mielikuvituksesta ollaan luultavasti käytetty creditsehin...

X-Men: Konamin mainio, maksimissaan kuuden(!) pelaajan beat-em-up. Koko köörin kokoonpanoa pitää päästä joskus kokeilemaan.

X Multiply: Kunnon body horror-shootteri. Grafiikat ja soundtrack ovat säväyttäviä ja lonkero-option-systeemi on siisti, mutta Gradiukselle uskollisesti on peli hullu, etenkin jos satut kuolemaan pahassa paikassa, koska kyllä, power-upit katoavat samoin kuin pelaajan motivaatio.

Xybots: Uniikki, mutta ainakin yksinpelinä monotoninen third-person-Gauntlet.

Xyonix: Vakkaritetris kaukoitämaisella teemalla sekä joillakin källeilymekaniikoilla.

Yachtsman: Tyydyttävä vanha reissauspeli mielenkiintoisilla kontrolleilla ja campahtavalla soundtrackilla. Joihinkin hazardeihin osumisesta syntyvä second chance -mekaniikka on myös omaperäinen.

Yamato: Segan passeli semi-first person -räiskintä, jossa NES -tyylinen ääniefektien musankusemisefekti. Yksi harvoja pelejä, jossa vissiin pelataan Japanilaisten puolella toisen maailmansodan merkeissä...onneksi.

Yes/no Sinri Tokimeki Chart: Enemmänkin novelty -käyttöön tarkoitettu, vakkarijapanilaisen hämärän presentaation omaava parisuhdehommelitesti, jonka yksi filleriminipeliosio oikeuttaa SAES:siin.

Ye Air Kung Fu: Konamin uraauurtava versus-fighteri. Vihollisrosteri on monipuolinen ja gameplay hauskaa. Erittäin iso missattu tilaisuus Konamilta, ettei tästä ole tehty kunnon franchisea.

Yosaku to Donbei: Mielenkiintoinen Space Invaders-klooni, jossa kaksi japanilaista heppua yrittävät tuhota lintujen kansoittaman puun. Hyvä asetelma, vaikka maailman puhkinussituin gameplay, siis.

Youjyuden: Tylsä, Kreikan mytologiasta ammentava top-down-shooter, joka on kovin vaikea. Pomovihollisten mylvintä sentään havahduttaa unesta.

Youkai Douchuuki: Pahimman sortin pelin edustaja. Hyvä musiikki, gameplay ja tunnelmallisuus, omaperäinen asetelma sekä useat loput eivät paina paljoa, kun peli on HULLU, MAHOTON. Läpipääsyfokusoitunut pelaaminen on hyvä tie täydelliseen hermoromahdukseen.

Youma Ninpou Chou: Sengoku/Youkai-maailman top-down-räiskintä, joka olisi ihan viihdyttävä, ellei olisi mahdoton. Vanhan kunnon ajan tyyliin alkaa peli aina alusta gemarin koittaessa, eli yleensä noin minuutin pelaamisen jälkeen.

Yuuyu no Quiz de GO! GO!: Japanilainen Quiz-peli, joka todennäköisesti perustuu johonkin TV-ohjelmaan. Kieltä osaamattomalla yllättäen aika epäantoisa, mutta pelin housti on hupaisa ja kyselyosuuksissa yksi mielenkiintoinen kategoria, jossa käytetään kuvia tekstin sijaan. Mukana on myös pari filleriminipeliä, jotka ovat yllättävän OK.

Zaviga: Data Eastin top down -räiskintä, jossa Zodiackin tyylinen, mutta digitaalinen ja hieman monipuolisemmin käytetty korkeudenvaihtomekaniikka.

Zed Blade: Geneerinen avaruusräiskintä, jossa epämääräistä Ragnarök-runkkausta. Soundtrack ja vika ruutu ovat sentään hieman kiihottavia.

Zektor: Edeltäjänsä Space Furyn tavoin hupaisaa ääninäyttelyä ja vektorigraffaa sisältävä, pelattavuudeltaan tavanomainen avaruusräiskintä.

Zero Point: Grafiikoiltaan kuppainen Point Blank -apinointi, eli erittäin nimensä veroinen tekele.

Zero Point 2: Ykkösosaa myötähävettävillä sekä vastenmielisillä presentaatioelementeillä nokittava turhake.

Zero Wing: Unettava sivuttainskrollausräiskintä, jonka ainoa mielenkiintoisempi elementti on capture beam -mekaniikka. Pelin hajottavin puoli on jokaisen vihollisen tuhoutumista merkkaava punainen välähdysefekti, jonka epilepsiafaktori on jotain Layla -tasoa. Arcadeversiossa ei myöskään ole mitään meemikamaa, eli the Israel is strong in this one.

Zing Zing Zip: Sonic Wings-sarjaa melkoisesti muistuttava top-down-räiskintä. Pelin taide on ihastuttavan puolikökköä ja lopputeksti huvittava.

Zip & Zap: Melko kuiva Breakout -klooni (well, daah), jossa sentään samanaikainen kaksinpeli ja liian genitaalifokusoituneita alastomien naisten kuvia.

Zoar: Data Eastin kuiva Xevious -vastine, jossa sentään melko uniikki ja menoa mukavasti helpottava korkeudenvaihtomekaniikka.

Zodiack: Epämerkittävä avaruusräiskintä, jossa ammukset hukkuvat insinöörintaidonnäytemäisesti taustaan.

Zombie Raid: Grafiikoiltaan hyvä, mutta pelattavuudeltaan melko yksitoikkoinen valopyssyräiskintä. Juoniosiot ovat kuitenkin ihan viihdyttäviä ja tarinan yhtenä punaisena lankana on mukava bro-interaktio. Valitettavasti pelissä on myös hajottava "et tehnyt jotain esoteeristä paskaa, bad end"-elementti.

Zoo Keeper: Perusgameplayltaan omaperäinen ja tyydyttävä, joskin nopeasti turhan kaoottiseksi paisuva vapaudenriistosimulaattori. Bonuskentät ovatkin sitten turhan Donkey Kongia, mutta silti jees. Huijaamalla pelaamalla on mielenkiintoista havaita, kuinka juustoiseksi peli osaakaan heittäytyä; jossain tusinan roundin kohdalla mm. platformausruudun kaikki palikat muuttuvat näkymättömiksi.

Zunzunkyou no Yabou: Harvinaisen epägeneerinen top-down-räiskintä. Yksi Segan arcade-bakageistä, joka kannattaa kokea.

Zupapa!: Paras Bubble Bobble-klooni ever, koska SNK. Sopiva lyhyys, intensiivisyys, siisti monsujen tappomekaniikka ja ennen kaikkea ylitsepursuava söpöys tekevät tekeleestä aika jumalan.

Zwackery: Omaperäisen, mutta ainakin emuloituna kököhkön kontrollisysteemin ja gameplayn omaava actionrymistely. Kuitenkin viihdyttävän monipuolinen, jos kaoottisuudesta saa otteen.

Zzyzzyxx: Hämmentävä ja hajottava Head-Onin, Froggerin ja palikoiden perverssi sekoitus.

@@ Rivi 167: / Rivi 167: @@
 *Garou: Mark of the Wolves: Gameplayltaan paras mättöpeli ever heti KOFfien jälkeen. Presentaatio ja rosteri ovat huippuluokkaa. Hahmoja on yllättävän paljon animaation tasoon nähden, etenkin kuin kyse on käytännössä sarjan ensimmäisestä pelistä. Hakkaa Street Fighter III:n kaikki iteraatiot 600-0. Se, ettei pelin jatko-osaa koskaan julkaistu, on pelimaailman suurimpia menetyksiä. Just Defense on kuitenkin just perseestä.
-*<u>Genpei Touma Den</u>: Monipuolinen ja premissiltään ynnä presentaatioltaan omaperäinen sekä siisti, mutta hullu. Ei kuitenkaan MAHOTON, kuten the Tomaksen legendaplaythroughit todistavat.
+*<u>Genpei Touma Den</u>: Monipuolinen ja premissiltään ynnä presentaatioltaan omaperäinen sekä siisti, mutta hullu. Ei kuitenkaan MAHOTON, kuten the Tomaksen legendaplaythroughit todistavat. Yoritomo on siistein videopelipahis ever.
 *Gladiator (SNK): Hivenen harhaanjohtavasti on kyseessä ravipeli. Skenaarioon sopivasti ei tässä tapauksessa tärkeintä ole voitto, vaan hengissä selviytyminen. Gameplayltaan ja presentaatioltaan tyydyttävä, ja chariot -osuudet tuovat menoon hupaisaa räiskintävivahdetta.
@@ Rivi 317: / Rivi 317: @@
 *Penguin-Kun Wars: Suht omaperäinen, mutta sekä tylsä että sisällyksetön Air Hockey -väännös.
+*Pig Newton: Segan toimiva ja suht kekseliäs, joskin myös tasapaksu retropeli kera Disneymäisten hahmojen ja naurettavan huonojen kaskujen.
+*Pig Out: Dine Like a Swine: Varsin hupaisa tasoloikka-McGuffin-keräily, kiitos vaihtelevien ja runsaasti erilaisia interaktiivisia elementtejä sisältävien kenttien. Näitä on vielä nokitettu vihollisten mahdollisuudella teloa itseään ja toisiaan, jolloin etenkin moninpelillä tulee touhusta melkoista s(i)(e)koilua. Myös presentaatio on hyvää, etenkin musiikki, etenkin voittojingle. Miinuksina piereskely, liika pituus ja se, että kaikkien kenttien läpikäynnin jälkeen peli valkaa koruttomasti alusta.
+*Pigskin 621AD: Kaoottisuudessaan sekä huvittava että hajottava Rugby-väännös Midwaymaisen hyvällä grafiikka- ja äänimaailmalla.
 *Pinbo: Minimalistinen flipperipeli, jossa äärimmäisen flegmaattiset fysiikat. Muistuttaa minua omasta elämästäni.
@@ Rivi 971: / Rivi 977: @@
 *Spinal Breakers: Kuivahko Cabal-klooni with nazi zombies. Pelin juoniosiot ovat kuitenkin hupaisia. Etenkin kummatkin bad endingit ovat miltei Stack Columns -tasoa.
-*Spin Master: Joe & Macmainen, eli melko hyvä run and gun, kiitos monipuolisen asevalikoiman ynnä lataus- ja pommimekaniikan. Ainoana isompana miinuksena on sekä Data Eastin että Neo Geon tekeleeksi harvinaisen lussu äänimaailma. Lisäksi on tämä toistaiseksi ainoa arcadepeli, joka on mielestäni liian lyhyt. Tämä saattaa tietysti olla ihan positiivinenkin merkki.
+*Spin Master: Joe & Macmainen, eli melko hyvä run and gun, kiitos monipuolisen asevalikoiman ynnä lataus- ja pommimekaniikan. Ainoana isompana miinuksena on kuppaisesti miksattu äänimaailma. Lisäksi on tämä toistaiseksi ainoa arcadepeli, joka on mielestäni liian lyhyt. Tämä saattaa tietysti olla ihan positiivinenkin merkki.
 *Spiker: Kökkö ja hämmentävä, mutta juuri siksi viihdyttävä 1 vs 1- volleyball -peli laadukkaalla beach babella höystettynä.

Ero sivun ”Arcade” versioiden välillä

Versio 29. elokuuta 2015 kello 16.07

Navigointivalikko

Näkymät

Henkilökohtaiset työkalut

Valikko

Haku

Työkalut