Mega Drive

Mainio konsoli, suurimmalta osin kiitos Segan tuotosten. Ainoa sen suurempi miinus on äänipiiri, joka potentiaalisesta mahtavuudestaan huolimatta aikaansaa liian usein Ablidmaista pilipalipotaskaa.

• 16t: Segan hapokas, pinnallinen ja halpa toimintapeli, jossa sentään aika omintakeisest mekaniikat.

• Action 52: Huomattavasti hiotumpi ja parempi kuin NES-versio, mutta samalla myös huomattavasti unohdettavampi. Pari moninpeliä nousee keskinkertaisuuden harmaasta massasta.

• Adventures of Batman & Robin: Estetiikaltaan mainio lisenssipeli. Etenkin musiikit ovat ihanan raskaita ja biisit pituuksiltaan hupaisan överiksi vedettyjä; osaa niistä pääsee normaalilla pelaamisella tuskin koskaan kuulemaan kertaakaan kokonaan. Pelattavuus on valitettavasti vaihteeksi keskivertoa toimintatasoloikkaa, jota tauotetaan ainoastaan yhdellä todella pitkällä ja pitkäveteisellä räiskintäosiolla.

• Air Busters: Värikäs mutta pelattavuudeltaan epäkekseliäs lentoräiskintä. Sentään mahdollisuus pelata kaksinpeliä kumpaakin alusta yhdellä ohjaimella ohjaten on omintakeinen.

• Aladdin: Hienon näköinen mutta pelillisesti välttävä toimintatasoloikka.

• Alisia Dragoon: Apuri- ja hyökkäysmekaniikoiltaan melko uniikki toimintapeli, jonka tyhjästä jatkuvasti ilmestyvät vihollislaumat suurimmaksi osaksi kusevat.

• Arcus Odyssey: Isometrinen toimintaroolipeli. Esineet piristävät muuten turhan yksinkertaista pelattavuutta ja juoni viihdyttää lähinnä kiitos käännöksen taukkiuden.

• Awesome Possum: "You're not so awesome!" Tahatonta huumoriaan lukuun ottamatta tavallistakin itkettävämpi ysärieläintasoloikka.

• Bad Omen: Breakout-nokitus täysin käsittämättömillä pallon liikelogiikalla. Ainakin taustajuoni on hupaisa.

• Ballz: Dark Edgen tyylinen mutta sitäkin huonompi areenamättöpeli, jonka pallograffat ovat lähinnä kyynisen pragmaattinen tapa saada helppoa 3D-graffaa. Jokaisen hahmon mahdollisuus muuttua miksi tahansa muuksi hahmoksi on varsin ällistyttävä mekaniikka.

• Bare Knuckle 3: Redundantti köyhän miehen Streets of Rage 2, jonka jokainen osa-alue on edeltäjäänsä kuppaisempi lukuun ottamatta usempaa pelattavaa hahmoa, jotka nekin on suureksi osaksi kustu esoteerisillä avausvaatimuksilla.

• Dashin' Desperadoes: Data Eastin mainio ja hyvin omaperäinen versus-ravaus/platformer/collect-a-thon-sekasikiö, joka on etenkin kaksinpelillä aika hulvatonta settiä. Now with Tomas seal of approval.

• Gunstar Heroes: Erinomainen run-and-gun, jota on höystetty hupaisalla meleetaistelumekaniikalla. Ruutudesignit ovat yhtä kenttää lukuun ottamatta mainioita ja bossit myös. Ripulia on tosin se, että osa sisällöstä on saatavilla vain vaikeimmalla vaikeusasteella, jolla ei periaatesyistä pelata.

• Sonic the Hedgehog 2: Sonicit eivät koskaan ole ollut kuppini teetä, ehkä kiitos sen, etten pelannu niitä ennen gonahtamistani 2D-platformereihin. Peli on kuitenkin ihan hyvä nokitus ykkösosaan huomattavasti paremmalla kenttädesignillaan ja olemassaolevalla, joskin köyhällä moninpelillään. Ainoastaan vika bossi on aikamoista potaskaa kiitos sormuspanttauksen ja disjointed hitboxien.

• Sonic the Hedgehog 3: Kenttädesignit ovat hyviä ja Knucklessin runkkarius on huvittavaa. Pelistä tosin huomaa sen olevan keskeneräinen lyhyen keston ja edellä mainitun miekkosen turpaanvetomahdollisuuden puuttumisen takia.

• Streets of Rage: Siedettävä, mutta liian yksinkertainen mätkintä. Jätetty kesken, koska toisella pelikerralla kanssapelaajani meni pääpahiksen nerokkaaseen "puhun hitaasti, jotta taot nappia tekstiä nopeuttaaksesi ja valitset väärän vaihtoehdon kysymykseeni"-schemeen, emmekä jaksaneet läpäistä rutikuivaa finaaliruutua kolmatta kertaa.

• Streets of Rage 2: Huomattavasti paranneltu jatko-osa. Liikalistat, grafiikat sekä vihollis- että kenttäsuunnittelu ovat hyviä ja musiikit mainiota. Valitettavasti vain yksi hahmoista osaa ravata, joka on melkoisen hajottava ratkaisu etenkin moninpelin kannalta.