Ero sivun ”Nintendo 64” versioiden välillä

Versio 13. helmikuuta 2016 kello 17.13

Parempi kuin C64. N64:n, PSX:n ja Saturnin kirjastot ovat kokonaisuudessaan melkoisen samatasoisia, mutta mielestäni N64:llä on parhaat top-tier-pelit sekä totta kai myös multiplayer -kokemukset.

• Aero Fighters Assault: Sonic Wings-franchisen nihkeästi lopettanut, liian epäarcademainen eli tylsä ja epäfokusoitunut peruslentely.

• Banjo-Kazooie: Häpeilemätön kopio Super Mario 64:sta ja siten todella hyvä. Ruudut ovat sopivan kompakteja, jotta tutkiskelu pysyy tarpeeksi käsiteltävänä ja dynaaminen musiikki on musiikkia korville kuten myös hahmojen paasaustehosteet. 100 % kakkulassa.

• Banjo-Tooie: Edellisen tekeleen jatko-osa, joka sortuu oman massansa alla. Alueet ovat niin massiivisia ja rönsyileviä, että kerättävien roinien hommaaminen ja eteneminen on aivan liian työlästä ja epäselvää. Soundtrack ja hahmokaartikin on ykkösosaa heikompi.

• Blast Corps: Läpäisty yhdessä kaverin kanssa. Yksi vähemmän onanoiduista Raren 64-peleistä on erikoinen, mutta erinomainen. Omaperäinen gameplay yhdistää luonnollisesti tutkistelun, ajelun ja kaiken tuhoamisen. Ajoneuvovalikoima ja tehtäväkirjo on suuri ja soundtrack yllättäen ylijumala.

• Conker's Bad Fur Day: Ainoa cinemaattinen peli, jota oikeasti pelaa näyttöjen takia. Koomiset kohtaukset sekä hahmokasti jäävät mieleen ja surrealistiset tilanteet tarjoavat hauskaa vaihtelua pohjimmiltaan melko perinteiseen ja välillä tönkköön platformaamiseen. Moninpeli on yksinpelin tapaan epäkonformistista ja huvittavaa sekä harvinaisen monipuolista kiitos kuuden eri pelimoodin.

• Dark Rift: Vanhaksi 3D-mättöpeliksikin todella kuppainen teos. Gameplay on kaikilla tavoin kitukasvuista ja rosteri säälittävä. Suurinta hupia pelistä saa joidenkin hahmojen tuskallisen/huvittavan pitkistä heittoanimaatioista.

• Duke Nukem; Zero Hour: Eurocomin passeli third-person-shooter. Duken mölötykset tarjoavat eniten hupia, mutta vaihtelevat ja pitkät kentät ovat myös viihdyttäviä, vaikka checkpointtien puuttuminen onkin kovin julmaa.

• Goemon's Great Adventure: Probably the best platformer in the world. Vaikka itse gameplay ei ole yhtä hiottua kuin genren kruunuissa, tekevät vaihtelevat ympäristöt, kaksinpeli, RPG-elementit, kyläosiot ja sivutehtävät sekä etenkin Yngwiemäinen soundtrack menosta mannaa. Sarjan tavallista ja perinteisen tragikoomisesti lokalisoitua huumoria riittää myös, mutta laulunumerojen poisto länsimaalaisista versioista on vääryyttä, perkele. 100 % pelattu.

• GoldenEye 007: Edelleen paras konsoli-FPS, vaikka aika on ajanut pelistä aika ohi. Gameplay on kuitenkin edelleen hyvää kiitos realististen ympäristöjen, ruutuja siivittävien tehtävien ja eläväisten vastustajien. Soundtrack on Raren tapaan huippuluokkaa. Multiplayer on myös hauskaa etenkin nostalgiakakkulat päässä. 100 % läpäisty.

• Holy Magic Century: Outo ja kökkö ja siten jotenkuten iskevä. Dungeonit ovat kamalia putkimaratooneja ja taikasysteemi täysin rikki, mutta pelimaailma, mekaniikat ja hahmot ovat tarpeeksi mielenkiintoisia ja kesto tarpeeksi lyhyt, että pelin pystyy pelaamaan ainakin kertaalleen läpi.

• Jet Force Gemini: Hupaisan söpösti väkivaltainen third-person shooter/seikkailu, josta löytyy Raren vakioelementit upean soundtrackin, hiostavan vaikeusasteen ja korviin asti ulottuvan kerättävän roinan määrän muodossa. Vaihtelevat ympäristöt ja useat pelattavat hahmot siivittävät mukavasti menoa, mutta kun peli puolessa välissä pakottaa pelaajan kaikki ruudut kattavaan collectiblejahtiin, on pelin seinään lähtö lähellä. Vika pomo on luku sinänsä, olen päässyt sen kymmenien yritysteni aikana kolmesti läpi. Multiplayer on masentavan huono, etenkin kun suurin osa unlockattavista koskee sitä.

• Killer Instinct Gold: Köykäinen 2D-mättö. Kolme uutta hahmoa ei paljon lämmitä, kun kolme vanhaa on samaan syssyyn poistettu. Taistelusysteemi on syvä, mutta kuka nakkaa kun gameplay on abysmaalista?

• Kirby 64; The Crystal Shards: "Juoni"-osioiltaan ja voimienyhdistelemismekaniikaltaan mahtava, mutta muuten turhan konservatiivinen Kirbyily, joka ei käytä 3D:tä melkein ollenkaan hyödykseen. All hail Adeleine.

• The Legend of Zelda: Majora's Mask: Aika huono. Ocarina of Time-kierrätyksen määrä on masentavaa ja pelattavuus transformaatioista huolimatta kuppaa; dungeonien ovat kuppaisia, mutta tavallaan onneksi vähäisiä ja aikamatkustus- ja tallennusmekaniikka käyttäjäepäystävällistä ripulia. Tunnelma ja hahmojen sivujuonet eivät paljon paina, kun pelaaminen tuntuu työltä.

• Legend of Zelda; Ocarina of Time: Ylirunkattu, vaikka aikanaan kyllä jumalainen. Hahmot ja ympäristöt ovat hyviä, kuten myös soundtrack sekä kalastusminipeli. Ei pärjää Gamecuben Zeldoille lähinnä teknisen kökköyden ja köyhien dungeonien tähden. Myös aikamatkustuselementtiä, joka on sinänsä siisti, käytetään itse gameplayssä aivan liian vähän. 100 % hinattu.

• Lylat Wars: Best rail-shooter ever. Ruudut ovat siistejä ja monipuolisia ja jälleenpeluuarvo on taivaissa. Hahmot ovat, kiitos täydellisen B-luokan ääninäyttelyn, hyvin pidettäviä ja moninpelikin ihan OK. 100 % läpäisty, ainakin ennen kuin paha sisarenpoikani tuhosi seivini.

• Mace; The Dark Age: Rosterinsa puolesta mukavan monipuolinen 3D-mättö, joka on gameplayltaan vähemmän köyhä kuin monet aikalaisensa, muttei silti mitenään mainio.

• Mario Kart 64: Rikkinäinen ja huonosti ikääntynyt, mutta edelleen jonkin verran viihdyttävä, paitsi jos pelaat pelin lukuisia bugeja käyttäviä runkkareita vastaan. Nimim. kokemusta on.

• Mario Tennis 64: Hyvä, mutta Gamecuben jatko-osa tekee tekeleestä turhan. 100 % pelattu.

• Mischief Makers: Godlike ja hyvin japanilainen 2D-platformer, jonka ravistelu- ja liikkumismekaniikat ovat omaa luokkaansa, samoin kuin pomomätöt. Hahmot ja juoni ovat riittävän hämäriä ja käännös täydellisen tökerö. 100 % kaluttu.

• Mission; Impossible: Mielenkiintoisia ideoita sisältävä, mutta surkuhupaisalla tavalla kökösti toteutettu lisenssöinti. Ruutuja on melko vähän, mutta ne ovat hyvin vaihtelevia.

• Mystical Ninja Starring Goemon: Mainio semi-Zelda-kopio. Sopivan lyhyt, että pelin jaksaa hinata useaan otteeseen. Dungeonit ovat hauskoja, etenkin dynaamisen musiikinsa ansiosta. Myös robottitaistelut ovat siistejä, joskin ylihelppoja. Ainoat viat gameplayssa ovat pelattavien hahmojen samanlaisuus sekä köyhä kamera. Soundtrack on upea, muttei aivan yhtä hyvä kuin jatko-osassa.

• Ogre Battle 64; Person of Lordly Caliber: TRPG-tierillakin viihdyttävä, mutta hidas ja täynnä arveluttavaa pelidesignia. Juoni on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta hahmot valitettavan paperinohuita. Ykkösosan Tarot-kortteilun puuttuminen on myös nihkeää.

• Paper Mario: Huvittava, mekaniikoiltaan omaperäinen ja persoonallinen RPG, joka ei keskity liikaa juoneen tai hahmoihin. Junamainen lineaarisuus haittaa menoa hieman, mutta muuten pelin jaksaa kyllä hinata läpi useaankin otteeseen, vaikka pituuttakin riittää kiitettävästi.

• Perfect Dark: Yksinpeliltään melkoista kökkerötä, lähinnä kiitos geneerisen scifistelyn, mutta moninpeli on dramaattisesta hidastelustaan huolimatta edelleen mahtava.

• Pilotwings 64: Mainio arcadelentosimulaattori. Lukuisat eri pelimoodit ovat kukin omalla tavallaan viihdyttäviä, hahmot hoopoja ja etenkin mini-Yhdysvallat maana mainio. Usein silkka fiilistely ajaa itse pelin eteenpäin pelaamisen ohi.

• Pokémon Stadium: Stadium-moodi on pirullisen vaikea itse kasvetetuillakin öttiäisillä, mutta minipelit tarjoavat porukalle hyvää hupia.

• Pokémon Stadium 2: Aika samaa kamaa kuin ykkönen, minipelit ovat lukuisampia, mutta eivät yhtä hulvattomia kuin ekassa osassa. Eevee-pelissä on kyllä aika kovaa meta-gamea.

• Sin and Punishment: Jatko-osaansa totta kai köyhempi, mutta edellä mainittua vielä hämärämpi meininki, arkisemmat ympäristöt ja Metal Slug 2 -tason loppumättö tarjoavat silti mukavasti omanlaistaan viihdettä. Virtual Console -lokalisaatioon oltaisiin voitu kääntää myös puhutut tekstit, sillä ääninäyttely on hulvattomassa huonoudessaan myös kovin epäselvää.

• Super Mario 64: Paras ja yksi harvoista hyvistä 3D-platformereista. Vaikka kentät ovat nykystandardeissa vähän kökköjä palikoita, ovat kontrollit erinomaiset, ruutujen tutkiminen hauskaa ja Marion mölinät huvittavia. Myös pomomätöt ovat varsinkin sopivasti pelleiltynä erittäin viihdyttäviä. Kamerakin toimii pienellä holhoamisella hyvin. Tämä peli sai minut ostamaan Nintendo 64:n ja sementoi minut Nintendo-fanipojaksi, joten kiitokseni/kiroukseni siitä sille. Kaikki 120 tähteä kerätty, yllättäen.

• Super Smash Bros.: Ihan hauska, mutta seuraajinsa verrattuna kovin palikka partymäiskintä. Äänitehosteet ja heitot ovat tosin paljon miehekkäämpiä kuin muissa osissa.

• Winback: Cover based shootterin keksijä. Tästä perisynnistä huolimatta viihdyttävää pelattavaa, vaikka yksinpeli onkin melkoisen yksitoikkoista ja jatkuvaa räiskintää. Multiplayer on, no, mielenkiintoinen.

• Wonder Project J2: Ykkösosan tavoin hurmaava, mutta edeltäjäänsä rajoittuneempi robotinkasvatussimulaatio. Pelin presentaatio ja päähenkilön persoonallisuus ovat kuitenkin sen edeltäjää huomattavasti parempia, joten hyvää hupia tästäkin saa. Tosin tekeleen suurimmalta osin onneksi epäpakolliset 3D-sivutehtävät ovat kovin köyhiä ja loppu aikamoisen masentava etenkin ykkösosan läpäisseelle.

• The World Is Not Enough: Ei yllä Goldeneyen tasolle, mutta yksinpeli on passeli ja multiplayer etenkin hyvien ruutujen ansiosta viihdyttävä. Vaikka yksinpelitehtäviä on nihkeästi ja aika monet niistä ovat kuivia, on Midnight Departure yksi siisteimmistä FPS-ruuduista ever. 100 % läpäisty.

• Yoshi's Story: Melkein liian söpö. Mutta vain melkein. Hyvä 2D-platformer, jonka kunnolla läpäiseminen vaatii jonkin verran taitojakin. Ei yllä kyllä lähellekään Yoshi's Islandia, mutta harvapa platformer niin tekee.